Todellisuus iski täydellä voimalla tajuntaani. Olin aikeissa pyytää Babua ostamaan laatikollisen maitoa kun huomasin, etten voikaan. En enää ehtisi juoda niitä kaikkia! En ollut jotenkin tajunnut, että muutto on niin lähellä, siitäkään huolimatta että minulla on aamukampa kahdella tietokoneella ja kännykällä. Pakastimessa on enemmän lihoja kuin ehdin syödä, kaapissa kasapäin oliivipurkkeja, spaghettikastikkeita, artisokkia, papuja. Syön ainakin sen ainoan hernekeiton heti huomenna.
Kerroin edellisessä blogissa että en pesettänyt Abu Dhabista ostamaani mattoa. Pesetin sen sijaan toisen, Amerikasta ostetun villamaton, jota mattokauppias kehuikin oikein kauniiksi. 30 euron pesun jälkeen se on entistäkin kauniimpi, niin kaunis että se häiritsee elämääni. En tohdi astua sille, mikä on vähän hankalaa kun se on makuuhuoneen ja keittiön välissä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pieniä juttuja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pieniä juttuja. Näytä kaikki tekstit
lauantai 24. marraskuuta 2012
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Se lentokenttä Chennaissa
Jännä eksoottinen piirre Chennain lentokentässä on vastaanottajat. Kun matkaaja on selvittänyt immigraation, läpivalaissut lentokoneessa olleet - jo koneeseen mennessä tutkitut käsipakaasinsa -(intialainen erikoisuus), saanut matkatavarat, antanut tullille allekirjoittamansa lipukkeen ja päässyt sen läpi, alkaa pitkä matka. Käytävää on noin kilometrin verran ja ulkopuolella näkee satoja nenä lasiseinään kiinni nojaavia innokkaita vastaanottajia. Kulkuväylä kapenee joten turistit ja kotiinpalaajat ahtautuvat pakaasiensa kanssa yhä ahtaampaan väylään kunnes kapoinen ulosmenoportti vihdoin avautuu eteen.
Ulosmenoportin ulkopuolelle ei vastaanottajilla ole asiaa, mutta kuten usein Intiassa, säännöt ovat eri asia kuin käytäntö. Intialaisilla on aina koko perhe kotiinpalaajaa vastassa ja "perhe" käsitetään kuten Suomessa "laajennettu suku". Sitä tullaan kymmenellä autorikshalla tai bussilla kaivattua omaista vastaan. Kaikki suvut tungeksivat heti portin takana niin että ihan oikeasti, yhtään liioittelematta, vedän toisella kädellä kapsekkiani ja toisella hätistän ihmisiä ympäriltäni kuin kärpäsiä saadakseni raivattua polun jota pitkin pääsen väentungoksen läpi autoomme.
Tamilin ja intialaisaksenttisen englannin kakofonia soi korvissa. Naisten hiuksissa olevat voimakkaasti tuoksuvat jasmiininkukat eivät koskaan peitä ikuista intialaista hien hajua. Kirjavan värikkäät sarit, psykedeelisin kuvioin koristellut salwar kameezit ja kimaltavien kultakorujen määrä vastaanottajien yllä aiheuttaa tottumattomalle tulijalle migreenin.
Tietää tulleensa toiseen maailmaan. En tiedä voiko uusi terminaali ikinä muuttaa tätä.
Life is good
Kun loppusuora avautuu, sitä jaksaa kummasti. Enää viikko ja sitten - hyvästi Mustijoki, Mäntsälä ja Pornainen! Olen kaikesta huolimatta viihtynyt Pornaisissa, pidän henkilökunnasta ja potilaista. Meillä on ollut ihan uskomattoman hauskaa siellä mutta en usko koskaan elämässäni olleeni jatkuvasti, päivästä toiseen, niin lopen väsynyt kuin koko tämän vuoden olen ollut.
Nyt on auvoinen olo. Lähdin töistä niin että Pia pelästyi "miten sä äiti olet jo nyt kotona" kun olin hieman ennen neljää perjaintai-iltapäivällä Töölössä. Yksi vuoden harvoista päivistä etten tehnyt ylitöitä! Jo aamu oli kuin Johnny Liebkindin laulu "voiko ihanammin päivän enää alkaa". Aurinko paistoi, Lahdentiellä ei ollut ruuhkaa, Radio Vegan nuoret suomenruotsalaiset juontajapojat olivat sympaattisen iloisia viikonlopun odotuksessaan ja soittivat kivaa musiikkia. Mäntsälään kääntyessä soi Village People'n klassikko "Y.M.C.A" joka sai minut nauramaan ääneen, väänsin volyymit maksimiin ja lauloin mukana "young man ... it's fun to stay at Y.M.C.A".
Iltapäivällä kävimme Pian kanssa Ison Omenan ostarissa muistelemassa Espoon aikoja, juomassa kahvit ja Alkossa täydentämässä tyhjää viinikaappiamme. Kävin pikaisesti kotona pakkaamassa ja iltayhdeksän jälkeen ajoin suoraan kohti auringonlaskua mökille, menin uimaan, järvi oli tyyni, ilta vielä lämmin, vesi raikasta, oli hiljaista ja kaunista. Kiersin koiran kanssa tilukset, poimin kimpun kesäkukkia joita on yhtäkkiä jostain taas tullut, istuin puutarhakeinuun ja olin täydellisen onnellinen. On kesä, viikon päästä alkaa loma, Mikko tulee Suomeen, Pian Michael tulee Suomeen. Syksyyn ja talveen on vielä pitkä aika. On kesä, kukkia ja järvi.
Nyt on auvoinen olo. Lähdin töistä niin että Pia pelästyi "miten sä äiti olet jo nyt kotona" kun olin hieman ennen neljää perjaintai-iltapäivällä Töölössä. Yksi vuoden harvoista päivistä etten tehnyt ylitöitä! Jo aamu oli kuin Johnny Liebkindin laulu "voiko ihanammin päivän enää alkaa". Aurinko paistoi, Lahdentiellä ei ollut ruuhkaa, Radio Vegan nuoret suomenruotsalaiset juontajapojat olivat sympaattisen iloisia viikonlopun odotuksessaan ja soittivat kivaa musiikkia. Mäntsälään kääntyessä soi Village People'n klassikko "Y.M.C.A" joka sai minut nauramaan ääneen, väänsin volyymit maksimiin ja lauloin mukana "young man ... it's fun to stay at Y.M.C.A".
Iltapäivällä kävimme Pian kanssa Ison Omenan ostarissa muistelemassa Espoon aikoja, juomassa kahvit ja Alkossa täydentämässä tyhjää viinikaappiamme. Kävin pikaisesti kotona pakkaamassa ja iltayhdeksän jälkeen ajoin suoraan kohti auringonlaskua mökille, menin uimaan, järvi oli tyyni, ilta vielä lämmin, vesi raikasta, oli hiljaista ja kaunista. Kiersin koiran kanssa tilukset, poimin kimpun kesäkukkia joita on yhtäkkiä jostain taas tullut, istuin puutarhakeinuun ja olin täydellisen onnellinen. On kesä, viikon päästä alkaa loma, Mikko tulee Suomeen, Pian Michael tulee Suomeen. Syksyyn ja talveen on vielä pitkä aika. On kesä, kukkia ja järvi.
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Melkein kotona
Lautalla Shenzhenistä Hongkongin lentokentälle tunsin jo olevani melkein kotona Intiassa kun katsoin käytävän toisella puolella olevaa miestä. Kiinnitin ensin huomioni siihen miten hän osasi juoda Fantaa pullosta. Ei "kuten vauvat", panemalla pullonsuu suuhun, vaan "kuten aikuiset", kaatamalla tyylikkäästi parin sentin korkeudelta. Komeat viikset eivät edes juuri kastuneet.
Sitten huomasin hänen tavaransa. Rollerin kahvan suojamuovi on säilynyt hyvin. Läppärin suojamuovi ei ole näköjään kestänyt kulutusta vaan se on pitänyt korvata elmu-kelmulla. Toimiva ratkaisu. Kuvasta ei valitettavasti oikein näy (jouduin sentään ottamaan kuvan salaa), että myös kännykkä on kokonaan elmu-kelmulla päällystetty.
Kun tulee joskus aika myydä nämä eteenpäin, niin ostaja saa uudenveroiset vehkeet. Ei ostajallakaan tosin ole siitä íloa, koska myös hän käyttää vastaavia suojamuoveja.
Sitten huomasin hänen tavaransa. Rollerin kahvan suojamuovi on säilynyt hyvin. Läppärin suojamuovi ei ole näköjään kestänyt kulutusta vaan se on pitänyt korvata elmu-kelmulla. Toimiva ratkaisu. Kuvasta ei valitettavasti oikein näy (jouduin sentään ottamaan kuvan salaa), että myös kännykkä on kokonaan elmu-kelmulla päällystetty.
Kun tulee joskus aika myydä nämä eteenpäin, niin ostaja saa uudenveroiset vehkeet. Ei ostajallakaan tosin ole siitä íloa, koska myös hän käyttää vastaavia suojamuoveja.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Yhden päivän kesäloma
Vietimme Pian kanssa leppoisan viikonlopun mökillä ja lähdimme raukeasti sunnuntaina aamupäivällä kaupunkiin. Ajoimme Jeepillä Helsinkiin ja kotiin Töölöön - 80 kilometria. Kotona laitoin pesukoneen päälle, luin sunnuntai-Hesarin ja sitten veimme Jeepin 3 kilometrin päähän Kallioon jossa Lexus oli vaihdossa. Ilkka ja Riikka olivat sopivasti lähdössä Stockalle joten juttelimme niitä näitä mukavia aurinkoisella Toisella linjalla. Ajoimme Lexuksella 6 kilometrin päähän Haagaan Ukin luokse. Ukki oli kovin sairas ja väsynyt eikä jaksanut lähteä Riistavuoreen joten vain rupattelimme kuulumisia. Kilometrin päässä on Riistavuoren vanhustenkeskus jossa Mummi oleskelee. Mummi oli siellä juuri päiväkahvilla, odotimme että hän saa kahvinsa juotua ja menimme osaston parvekkeelle istumaan ja nauttimaan kauniista ilmasta vaikkei Mummi ihan muistanut keitä olemme. Ja sitten takaisin 6 kilometria kotiin Töölöön.
Auto jäi asukasparkkiin kadunvarteen, koira kotiin ja kävelimme 2 kilometrin matkan Aleksille lounaalle Santa Fe'hen. Sieltä poukahdimme korttelin päähän kahville Espan Café Esplanadille vaikka matkalla pysähdyimme Monki-nuorisokauppaan. Monkissa oli hyvä alennusmyynti ja ostimme molemmat jonkinlaiset villapuserot. Ei ehkä niin kesäistä shoppailua, mutta taisi olla ensimmäinen kesään vivahtava päivä joten ei niitä hellevaatteita oikein osaa vielä ajatella. Espalla oli mukava istua kahvilan ikkunan ääressä ja katsoa ihmispaljoutta. Katuterassi oli niin täynnä että tuntui turhalta norkoilla ja odotella vapautuvia paikkoja kun sisälläkin oli ihan mukavaa.
Jätimme kodikkaan kahvilan ja vaelsimme kahden korttelin matkan Mannerheimintien yli Yrjönkadulle. Poikkesimme hotelli Tornin baariin nauttimaan lasilliset valkoviiniä. Aurinko paistoi kuumasti tuulelta suojatulle kattoterassille, nautimme viinistä ja ihailimme kaunista kaupunkiamme. Tiirailimme kotiamme Töölössä, näimme hyvin Ilkan ja Riikan Kallion talon ja Antin uuden kotitalon Hakaniemessä. Haaga näkyi tuolla kauempana Keskuspuiston vieressä, Länsiväylä vei Espooseen missä asuimme ennen. Tarvontie näkyi Munkkiniemen kupeessa - sieltä olimme aamulla ajaneet kaupunkiin mökiltä tullessa. Ihmettelimme kuinka pieni ja kodikas Suomen pääkaupunki onkaan. Kaikki on käden ulottuvilla ja kävelymatkan päässä. Meri kimmelsi joka puolella, oli lämmintä ja kaunista, oli rauhallisen onnellinen tunnelma.
Laskeuduimme hissillä maantasoon ja tepastelimme 1.5 kilometrin matkan kotiin. Antti tuli yllättäen valtavan pyykkikassin kanssa pesemään pyykkinsä ja hakemaan tavaroitaan uuteen kotiinsa. Eikä Antti olisi Antti jollei olisi tyynesti jättänyt pyykkikoneen päälle lähtiessään Hakaniemen kotiinsa tai jonnekin, minne nyt milloinkin. Äiti sitten ripusti kymmenen paitaa henkareille kuivumaan, tunki loput kuivauskoneeseen ja kaikki Antin tummat likaiset vaatteet pyörii parhaillaan koneessa, äidin toimesta, seuraana päivänä.
Yhteen päivään mahtui kesämökki ja keskikaupunki, shoppailu, kahvilatunnelma ja aurinkoinen terassi, isovanhemmat ja oma perhe. Suomi on upea maa, Helsinki on ihana kaupunki. Ja kaikki on niin lähellä. Parhaiten Helsinkiä kuvaa varmaan hotelli Torni: mennään hissillä 15. kerrokseen ja sieltä näkee kaiken minkä haluaa nähdä. Ei ole pilvenpiirtäjiä eikä niitä tarvitakaan. 15. kerroksen näköalat ovat huikeat ja avoimet. Se on sopivasti suuruutta ja oikea annos pienuutta ja vielä tervettä vaatimattomuutta.
Auto jäi asukasparkkiin kadunvarteen, koira kotiin ja kävelimme 2 kilometrin matkan Aleksille lounaalle Santa Fe'hen. Sieltä poukahdimme korttelin päähän kahville Espan Café Esplanadille vaikka matkalla pysähdyimme Monki-nuorisokauppaan. Monkissa oli hyvä alennusmyynti ja ostimme molemmat jonkinlaiset villapuserot. Ei ehkä niin kesäistä shoppailua, mutta taisi olla ensimmäinen kesään vivahtava päivä joten ei niitä hellevaatteita oikein osaa vielä ajatella. Espalla oli mukava istua kahvilan ikkunan ääressä ja katsoa ihmispaljoutta. Katuterassi oli niin täynnä että tuntui turhalta norkoilla ja odotella vapautuvia paikkoja kun sisälläkin oli ihan mukavaa.
Jätimme kodikkaan kahvilan ja vaelsimme kahden korttelin matkan Mannerheimintien yli Yrjönkadulle. Poikkesimme hotelli Tornin baariin nauttimaan lasilliset valkoviiniä. Aurinko paistoi kuumasti tuulelta suojatulle kattoterassille, nautimme viinistä ja ihailimme kaunista kaupunkiamme. Tiirailimme kotiamme Töölössä, näimme hyvin Ilkan ja Riikan Kallion talon ja Antin uuden kotitalon Hakaniemessä. Haaga näkyi tuolla kauempana Keskuspuiston vieressä, Länsiväylä vei Espooseen missä asuimme ennen. Tarvontie näkyi Munkkiniemen kupeessa - sieltä olimme aamulla ajaneet kaupunkiin mökiltä tullessa. Ihmettelimme kuinka pieni ja kodikas Suomen pääkaupunki onkaan. Kaikki on käden ulottuvilla ja kävelymatkan päässä. Meri kimmelsi joka puolella, oli lämmintä ja kaunista, oli rauhallisen onnellinen tunnelma.
Laskeuduimme hissillä maantasoon ja tepastelimme 1.5 kilometrin matkan kotiin. Antti tuli yllättäen valtavan pyykkikassin kanssa pesemään pyykkinsä ja hakemaan tavaroitaan uuteen kotiinsa. Eikä Antti olisi Antti jollei olisi tyynesti jättänyt pyykkikoneen päälle lähtiessään Hakaniemen kotiinsa tai jonnekin, minne nyt milloinkin. Äiti sitten ripusti kymmenen paitaa henkareille kuivumaan, tunki loput kuivauskoneeseen ja kaikki Antin tummat likaiset vaatteet pyörii parhaillaan koneessa, äidin toimesta, seuraana päivänä.
Yhteen päivään mahtui kesämökki ja keskikaupunki, shoppailu, kahvilatunnelma ja aurinkoinen terassi, isovanhemmat ja oma perhe. Suomi on upea maa, Helsinki on ihana kaupunki. Ja kaikki on niin lähellä. Parhaiten Helsinkiä kuvaa varmaan hotelli Torni: mennään hissillä 15. kerrokseen ja sieltä näkee kaiken minkä haluaa nähdä. Ei ole pilvenpiirtäjiä eikä niitä tarvitakaan. 15. kerroksen näköalat ovat huikeat ja avoimet. Se on sopivasti suuruutta ja oikea annos pienuutta ja vielä tervettä vaatimattomuutta.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
Pieniä suuria iloja
Anitta jätti eilen lapun, jossa kertoi ettei voi tulla tänään koska tyttären yliopistolla on joku vanhempienpäivä (en tosin osaa kuvitella mitä hän tekee sellaisessa - tai ehkä muut vanhemmat ovat ihan yhtä uunoja). Olin tänään jo menossa hissiin kun minulla välähti että kotini onkin vapaana, voin jäädä kotiin!
Säästyin yli kolmen tunnin autossa istumiselta ja minulla on parempi rauha perehtyä tuleviin työtehtäviin.
Säästyin yli kolmen tunnin autossa istumiselta ja minulla on parempi rauha perehtyä tuleviin työtehtäviin.
torstai 21. kesäkuuta 2012
Tyhmyydestä sakotetaan
 |
| Tämä on varmaan keräily- harvinaisuus |
Babu kipaisi poliisin hinausauton luokse selvittelemään asiaa ja minä jäin odottelemaan auton luo. Odottelin ja odottelin, näin miten muut väärinpysäköijät kävivät pollisin luona ja tulivat hetken päästä takaisin pojan kanssa, joka avasti rengaskukon. Kun Babu sai lopulta maksettua sakkonsa ja pääsimme jatkamaan matkaa, hän kertoi, että poliisi oli pyytänyt 100 rupiaa ilman kuittia. Kuitin kanssa maksu oli 200 rupiaa ja hankalat kuittia vaativat asiakkaat tietysti hoidettiin – mahdollisimman hitaasti – vasta helpompien tapausten jälkeen.
Syyllistyttiinköhän me Chennain liikennepoliisin byrokratianvähentämiskampanjan pilaamiseen?
torstai 17. toukokuuta 2012
Elämänmenoa
Aika vain menee huomaamatta. Olen töissä liian pitkään, lähden sinne liian aikaisin, koko viikko menee siinä. Onneksi ryhdyin käymään lauantaiaamuisin Kirkkonummella ratsastustunnilla niin on pakko lähteä jonnekin viikonloppuna. Muuten voisi käydä että vaellan vain keskustaan syömään jonnekin, istumaan kahville ja katsomaan ihmisvilinää. Viikonloppuisin Stocka on täynnä, Aleksi kuhisee, torilla on porukkaa, Espa täynnä turisteja. Ihmettelen kuinka Helsinki on muuttunut siitä kun olin nuori. Nyt kaupunki on vireä, vilkas, kansainvälinen, hyvinpukeutuneita ja tyylikkäitä ihmisiä, ravintolat täynnä eikä kahviloihinkaan aina mahdu. Sunnuntaibrunssit ovat lyöneet itsensä läpi.
Keskusta tuntuu olevan nuorten aikuisten paikka, mutta mahtuu sinne vanhempaakin väkeä. Keskustassa notkuminen, vaeltaminen ja ihmisten katselu taitaa olla pääharrastukseni. Onko se vähän pateettista?
Mökkikausikin on alkanut. Somerniemellä on ollut upeata käydä. Suursiivouksen, täystuuletuksen ja tekstiilien pesun jälkeen talven tunkkaisuus on kadonnut täysin ja olen todella nauttinut mökkiviikonlopuista. Aina ajattelen että teen vain vähän hommia ja sitten vain luen. Yksin ollessa se ei minulta oikein onnistu. Pari viikkoa sitten jouduin lähtemään jo alkuiltapäivästä Helsinkiin kun huomasin etten touhuillessani ollut syönyt tai juonut mitään koko päivänä. Kyllä työtä tehdessä on ainakin nestetasapainosta pidettävä huoli!
Aloitan ruoanlaiton mutta jotain kulhoa esiin ottaessa huomaan että kaappi pitäisi pestä ja pesen sen. Laitan kahvin tippumaan ja katson ikkunasta että tuo katajahan on maahan asti kallellaan ja käyn sahaamassa sen, vedän kirveellä oksat, vien risut ja oksat niemen suuntaan kasoihin. Samalla huomaan kuinka paljon katkenneita männynoksia onkaan maassa ja kerään niitä siinä joutessani. Lopulta tajuan että se kahvi on odottanut minua jo toista tuntia.
Tarvitsen toimivan moottorisahan, silppurin ja klapikoneen. Näin alkajaisiksi.
Keskusta tuntuu olevan nuorten aikuisten paikka, mutta mahtuu sinne vanhempaakin väkeä. Keskustassa notkuminen, vaeltaminen ja ihmisten katselu taitaa olla pääharrastukseni. Onko se vähän pateettista?
Mökkikausikin on alkanut. Somerniemellä on ollut upeata käydä. Suursiivouksen, täystuuletuksen ja tekstiilien pesun jälkeen talven tunkkaisuus on kadonnut täysin ja olen todella nauttinut mökkiviikonlopuista. Aina ajattelen että teen vain vähän hommia ja sitten vain luen. Yksin ollessa se ei minulta oikein onnistu. Pari viikkoa sitten jouduin lähtemään jo alkuiltapäivästä Helsinkiin kun huomasin etten touhuillessani ollut syönyt tai juonut mitään koko päivänä. Kyllä työtä tehdessä on ainakin nestetasapainosta pidettävä huoli!
Aloitan ruoanlaiton mutta jotain kulhoa esiin ottaessa huomaan että kaappi pitäisi pestä ja pesen sen. Laitan kahvin tippumaan ja katson ikkunasta että tuo katajahan on maahan asti kallellaan ja käyn sahaamassa sen, vedän kirveellä oksat, vien risut ja oksat niemen suuntaan kasoihin. Samalla huomaan kuinka paljon katkenneita männynoksia onkaan maassa ja kerään niitä siinä joutessani. Lopulta tajuan että se kahvi on odottanut minua jo toista tuntia.
Tarvitsen toimivan moottorisahan, silppurin ja klapikoneen. Näin alkajaisiksi.
torstai 19. huhtikuuta 2012
Puuhastelua 1
Ehkä otsikko on väärä mutta viis siitä. En tiedä mitä olen tehnyt. Kai se on sitten puuhastelua. Venkatesh on joka päivä autonsa kanssa käytettävissäni joten en ole ainakaan ollut kotiin sidottu yhdessä Anithan kanssa joka edelleen on Mikolla kodinhoitajana.
Kertoisin mielelläni että Anitha on kehittynyt ammatissaan, mutta ikävä kyllä niin ei ole tapahtunut. Luulen että Anithan innovatiivisuus on luisunut jo miinuksen puolelle.
Esimerkiksi se urheilusukkamysteeri. Mikolla on täällä omat vaatekaapit ja minulla on vaatehuone. Minullahan pitää kaiken olla aina vähän parempaa kuin Mikolla, asun ja elän missä sitten asunkin. Kun nyt tullessani Chennaihin vetäisin sukkalaatikkoni auki, sieltä ponnahti pari kolme tusinaa Mikon valkoisia urheilusukkia. Lajittelin laatikon sukat. Itselleni jäi sopivat neljä paria - juuri sopivasti kuntosalia ja ratsastusta varten, muutenhan en käytä sukkia Chennaissa. Kannoin loput sukat valtavana läjänä Mikon kotitoimisto-vierashuone-pukeutumishuoneeseen ja kerroin Anithalle että Saarin valkoiset sukat kuuluvat Saarin huoneeseen, katsopas, tähän laatikkoon. Anitha sanoi yksioikoisesti että Saar oli käskenyt ettei sukkalaatikkoon saa laittaa muita kuin mustia sukkia.
Antiha oli aivan oikeassa. Mikko oli ollut löyhä ja epätarkka ohjeissaan. Mikko oli suullisen opastuksen lisäksi laittanut oikein selkeät laput kuhunkin laatikkoon, "ONLY BLACK SOCKS", "NOT BLACK SOCKS, BUT ALL OTHER COLOUR SOCKS", "BELTS". Luulen siis että vika oli Mikon. Kaappirivistössä on yhteensä neljä laatikkoa. Kolme yhdessä kaapissa, yksi toisessa. Siihen yksinäiseen laatikkoon (!) Mikko oli laittanut lapun "WHITE SPORT SOCKS". Intialaisen tiukan symmetriseen ja matemaattiseen ajatteluun näin kevytmielinen järjestely ei sovi. Kolme laatikkoa allekkain - kolmenlaisia sukkia. Niin se kuuluisi olla. Vyöt sitten siinä yksinäisessä laatikossa.
Ei ihme ettei Anitha osannut laittaa Mikon valkoisia urheilusukkia muualle kuin minun sukkalaatikkooni jossa ennestään oli kahdet urheilusukat ja kahdet ratsastussukat. Siis sekalaisia sukkia, "ALL COLOUR SOCKS", vaikken mitään lappuja ollutkaan laittanut.
Nyt Mikolla on riittämiin valkoisia urheilusukkia esimerkiksi mustien suorien housujen ja ruskeiden nahkakenkien kanssa käytttäväksi. Se on nimittäin kelpo tamilitrendi. Tosin Mikko ei vielä 3.5 Chennai-vuoden jälkeen ole tamilisoitunut. Ei ole edes viiksiä.
PS. kirjoitan toisen blogin jossa kerron siitä puuhastelusta. Tästähän tuli vain sukkajuttu.
Kertoisin mielelläni että Anitha on kehittynyt ammatissaan, mutta ikävä kyllä niin ei ole tapahtunut. Luulen että Anithan innovatiivisuus on luisunut jo miinuksen puolelle.
Esimerkiksi se urheilusukkamysteeri. Mikolla on täällä omat vaatekaapit ja minulla on vaatehuone. Minullahan pitää kaiken olla aina vähän parempaa kuin Mikolla, asun ja elän missä sitten asunkin. Kun nyt tullessani Chennaihin vetäisin sukkalaatikkoni auki, sieltä ponnahti pari kolme tusinaa Mikon valkoisia urheilusukkia. Lajittelin laatikon sukat. Itselleni jäi sopivat neljä paria - juuri sopivasti kuntosalia ja ratsastusta varten, muutenhan en käytä sukkia Chennaissa. Kannoin loput sukat valtavana läjänä Mikon kotitoimisto-vierashuone-pukeutumishuoneeseen ja kerroin Anithalle että Saarin valkoiset sukat kuuluvat Saarin huoneeseen, katsopas, tähän laatikkoon. Anitha sanoi yksioikoisesti että Saar oli käskenyt ettei sukkalaatikkoon saa laittaa muita kuin mustia sukkia.
Antiha oli aivan oikeassa. Mikko oli ollut löyhä ja epätarkka ohjeissaan. Mikko oli suullisen opastuksen lisäksi laittanut oikein selkeät laput kuhunkin laatikkoon, "ONLY BLACK SOCKS", "NOT BLACK SOCKS, BUT ALL OTHER COLOUR SOCKS", "BELTS". Luulen siis että vika oli Mikon. Kaappirivistössä on yhteensä neljä laatikkoa. Kolme yhdessä kaapissa, yksi toisessa. Siihen yksinäiseen laatikkoon (!) Mikko oli laittanut lapun "WHITE SPORT SOCKS". Intialaisen tiukan symmetriseen ja matemaattiseen ajatteluun näin kevytmielinen järjestely ei sovi. Kolme laatikkoa allekkain - kolmenlaisia sukkia. Niin se kuuluisi olla. Vyöt sitten siinä yksinäisessä laatikossa.
Ei ihme ettei Anitha osannut laittaa Mikon valkoisia urheilusukkia muualle kuin minun sukkalaatikkooni jossa ennestään oli kahdet urheilusukat ja kahdet ratsastussukat. Siis sekalaisia sukkia, "ALL COLOUR SOCKS", vaikken mitään lappuja ollutkaan laittanut.
Nyt Mikolla on riittämiin valkoisia urheilusukkia esimerkiksi mustien suorien housujen ja ruskeiden nahkakenkien kanssa käytttäväksi. Se on nimittäin kelpo tamilitrendi. Tosin Mikko ei vielä 3.5 Chennai-vuoden jälkeen ole tamilisoitunut. Ei ole edes viiksiä.
PS. kirjoitan toisen blogin jossa kerron siitä puuhastelusta. Tästähän tuli vain sukkajuttu.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Shoppailija
Nautin shoppailemisesta. Suorastaan nautiskelen, samalla tavalla kuin oopperasta tai klassisen musiikin konsertista. Saan istua mukavassa tuolissa ilman että minulta vaaditaan mitään, ajatella pieniä ajatuksiani, usein niin pieniä etten edes havaitse niitä.
Nautin toisenlaisestakin shoppailusta. Voin viettää vaikka kuinka paljon aikaa hallissa tai torilla tai Stockan Herkussa ja ostan aina kaikenlaista tarpeetonta ja aivan liikaa. Vieraissa kaupungeissa käyn aina ruokakaupoissa, halleissa, toreilla. Vaikka en edes voi ostaa mitään, saan edes hypistellä.
Mutta vaatteitten ostaminen on aivan kamalaa. Nytkin olin käynyt parina viikonloppuna mallissa tarkoituksena ostaa housut. Viiden minuutin kuluttua olin jo autossa kertomassa Babulle, ettei tästä tule mitään. Aloin jo olla paniikkitunnelmissa, tarvitsen tosiaan uudet housut, mieluummin useammat. Kolmantena viikonloppuna kokeilin yhdessä kaupassa housuja, jotka tuntuivat kohtuullisen sopivilta. Ostin kolmet eriväriset ja jätin ne lyhennettäviksi. Toisesta kaupasta löytyi myös hyvät housut, eivät tarvinneet edes lyhentämistä. Ostin ne ja toisen parin eri väriä. Olin tyytyväinen itseeni.
Kokeilin ostoksiani kotona. Ensimmäisen kaupan huosut oli lyhennetty, mutta säästeliääsi; olivat viisi senttiä turhan pitkikät. Mielessäni oli kyllä käynytkin, että mittojen ottaminen oli käynyt aika joutuisasti. Housut näyttivät lisäksi kovin intialaisilta ja puristivat vielä vyötäröltä. Niin ne olivat puristaneet kaupassakin, mutta en ollut uskonut tuntemuksiani kun ne olivat kokoa suuremmat kuin muuta käyttämäni housut. Toisen kaupan housut olivat vähän paremmat. Ne jo kaupassa kokeilemani olivat oikein sopivat, paitsi turhan lyhyet. Ne toiset olivat yhtä lyhyet, mutta myös viisi senttiä pienemmät vyötäröltä, vaikka olivatkin samaa mallia ja samaa kokoa.
Ostosreissusta on nyt kulunut toista kuukautta. Viikonloppuna kävin läpi vaatekaapin sisältöä ja heitin pois joitain vanhoja housuja. Samaan kasaan menivät ensimmäisen kaupan kolmet ja toisen kaupan yhdet housut. Ostoksista jäi yksi pari jäljelle. Jos ne saa pidennettyä, voin pitää ostosreissua kohtuullisen onnistuneena. Ottaen huomioon kykyni.
 |
| Mikko nautiskelemassa shoppailemisesta |
Nautin toisenlaisestakin shoppailusta. Voin viettää vaikka kuinka paljon aikaa hallissa tai torilla tai Stockan Herkussa ja ostan aina kaikenlaista tarpeetonta ja aivan liikaa. Vieraissa kaupungeissa käyn aina ruokakaupoissa, halleissa, toreilla. Vaikka en edes voi ostaa mitään, saan edes hypistellä.
Mutta vaatteitten ostaminen on aivan kamalaa. Nytkin olin käynyt parina viikonloppuna mallissa tarkoituksena ostaa housut. Viiden minuutin kuluttua olin jo autossa kertomassa Babulle, ettei tästä tule mitään. Aloin jo olla paniikkitunnelmissa, tarvitsen tosiaan uudet housut, mieluummin useammat. Kolmantena viikonloppuna kokeilin yhdessä kaupassa housuja, jotka tuntuivat kohtuullisen sopivilta. Ostin kolmet eriväriset ja jätin ne lyhennettäviksi. Toisesta kaupasta löytyi myös hyvät housut, eivät tarvinneet edes lyhentämistä. Ostin ne ja toisen parin eri väriä. Olin tyytyväinen itseeni.
Kokeilin ostoksiani kotona. Ensimmäisen kaupan huosut oli lyhennetty, mutta säästeliääsi; olivat viisi senttiä turhan pitkikät. Mielessäni oli kyllä käynytkin, että mittojen ottaminen oli käynyt aika joutuisasti. Housut näyttivät lisäksi kovin intialaisilta ja puristivat vielä vyötäröltä. Niin ne olivat puristaneet kaupassakin, mutta en ollut uskonut tuntemuksiani kun ne olivat kokoa suuremmat kuin muuta käyttämäni housut. Toisen kaupan housut olivat vähän paremmat. Ne jo kaupassa kokeilemani olivat oikein sopivat, paitsi turhan lyhyet. Ne toiset olivat yhtä lyhyet, mutta myös viisi senttiä pienemmät vyötäröltä, vaikka olivatkin samaa mallia ja samaa kokoa.
Ostosreissusta on nyt kulunut toista kuukautta. Viikonloppuna kävin läpi vaatekaapin sisältöä ja heitin pois joitain vanhoja housuja. Samaan kasaan menivät ensimmäisen kaupan kolmet ja toisen kaupan yhdet housut. Ostoksista jäi yksi pari jäljelle. Jos ne saa pidennettyä, voin pitää ostosreissua kohtuullisen onnistuneena. Ottaen huomioon kykyni.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Ei voi olla totta
Miksi ihmeessä menin viikonloppuna Somerniemelle käymään. Tuli niin synkeitä asioita eteen.
Ensiksi, Tapaninpäivän myrskyn tuhoja, satoja kaatuneita puita, ei ole korjattu. Eikä kesäkuisen myrskyn kaatamia puita ole korjattu. Eikä niemeltämme järveen kaatuneita puita kukaan koskaan tulekaan korjaamaan koska niemi on yhteismaata eikä sen ylläpito kuulu kenellekään. Eikä ketään ihmeemmin kiinosta jos niemestä roikkuu parikymmentä suurta honkaa puoliksi vedessä. Olen hyvin huolissani että Oinasjärvi täyttyy puista ja järvestä tulee matala. Olen huolissani myös siitä että uidessani jalkani hipaisee syvyydessä olevaa puunoksaa ja se on vielä kamalampaa kuin mikään muu hirveä vedenalainen röpö.
Koska myrskyn tuhoja ei ole korjattu - tai niitä korjataan koko ajan mutta ei niin ihmeemmällä vauhdilla, ei meidän tontilta ole vielä kaadettu puun puuta. Soitin tuohtuneena naapurin Timpalle että mitäs peliä tällainen on. Minun puuni siellä seisovat ja kesän kaatuneet puut makaavat. Enkö saa aurinkoa ensi kesäksi?? Miksi?? Tee jotain mies!! Toimi!
Toiseksi, mitä ihmettä Heron mailla oikein tehdään? Miksi siellä on vedetty maat paljaiksi, puut kaadettu ja jotain kummallista rakennetaan. Somerniemellä ei ole tapana mennä suoraan kysymään asioita vaan kysellään tutuilta ja kylänmiehiltä juoruja. Joku tiesi kertoa että Heron kosken alla olevan hienon rantatilan on ostanut virolainen lahkolainen, että sinne tulee joku uskonnollinen yhteisö. Lestadiolaisia kenties.
Tämä menee liian paksuksi. Minulle ei liikene tontin tonttia Oinasjärven rannoilta jonka nyt ilmeisesti kansoittavat ulkomaiset uskovaiset. Mitäs menin vihreitä maailmanparantajia vaaleissa äänestämään. Sellaista maailmoja syleilevää rauhaa ja rakkautta yli kansojen ja maanosien. Kaikki on hyvin kunhan ihmiset pysyvät omilla kulmillaan ja rakastavat siellä toisiaan. Mutta ei tulla minun mailleni. Kyllä maailmanparantajallakin on rajansa ja se on Somerniemen kohdalla. Lahkolaisia Oinasjärven kauneimmalla paikalla. Huh!
Tosin tämä on aika kiemuraisen reitin tietoa eikä ihan fakta juttu. Timo oli kuullut sen Aaltoselta joka oli kuullut sen kenties Peltolalta joka oli kuullut sen metsurilta joka oli kaatanut puita Heron mailla mutta joka ei ollut varma oliko ymmärtänyt asian oikein kun ei ollut tullut kysyneeksi asiaa.
Ensiksi, Tapaninpäivän myrskyn tuhoja, satoja kaatuneita puita, ei ole korjattu. Eikä kesäkuisen myrskyn kaatamia puita ole korjattu. Eikä niemeltämme järveen kaatuneita puita kukaan koskaan tulekaan korjaamaan koska niemi on yhteismaata eikä sen ylläpito kuulu kenellekään. Eikä ketään ihmeemmin kiinosta jos niemestä roikkuu parikymmentä suurta honkaa puoliksi vedessä. Olen hyvin huolissani että Oinasjärvi täyttyy puista ja järvestä tulee matala. Olen huolissani myös siitä että uidessani jalkani hipaisee syvyydessä olevaa puunoksaa ja se on vielä kamalampaa kuin mikään muu hirveä vedenalainen röpö.
Koska myrskyn tuhoja ei ole korjattu - tai niitä korjataan koko ajan mutta ei niin ihmeemmällä vauhdilla, ei meidän tontilta ole vielä kaadettu puun puuta. Soitin tuohtuneena naapurin Timpalle että mitäs peliä tällainen on. Minun puuni siellä seisovat ja kesän kaatuneet puut makaavat. Enkö saa aurinkoa ensi kesäksi?? Miksi?? Tee jotain mies!! Toimi!
Toiseksi, mitä ihmettä Heron mailla oikein tehdään? Miksi siellä on vedetty maat paljaiksi, puut kaadettu ja jotain kummallista rakennetaan. Somerniemellä ei ole tapana mennä suoraan kysymään asioita vaan kysellään tutuilta ja kylänmiehiltä juoruja. Joku tiesi kertoa että Heron kosken alla olevan hienon rantatilan on ostanut virolainen lahkolainen, että sinne tulee joku uskonnollinen yhteisö. Lestadiolaisia kenties.
Tämä menee liian paksuksi. Minulle ei liikene tontin tonttia Oinasjärven rannoilta jonka nyt ilmeisesti kansoittavat ulkomaiset uskovaiset. Mitäs menin vihreitä maailmanparantajia vaaleissa äänestämään. Sellaista maailmoja syleilevää rauhaa ja rakkautta yli kansojen ja maanosien. Kaikki on hyvin kunhan ihmiset pysyvät omilla kulmillaan ja rakastavat siellä toisiaan. Mutta ei tulla minun mailleni. Kyllä maailmanparantajallakin on rajansa ja se on Somerniemen kohdalla. Lahkolaisia Oinasjärven kauneimmalla paikalla. Huh!
Tosin tämä on aika kiemuraisen reitin tietoa eikä ihan fakta juttu. Timo oli kuullut sen Aaltoselta joka oli kuullut sen kenties Peltolalta joka oli kuullut sen metsurilta joka oli kaatanut puita Heron mailla mutta joka ei ollut varma oliko ymmärtänyt asian oikein kun ei ollut tullut kysyneeksi asiaa.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Taantumista vai lääkärinetiikkaa?
Ehkä elämääni ei mahdu nyt muuta kuin työ. En kirjoita yhtään mitään ja se on harmittavaa. Monet lääkärit ovat hyviä kirjoittajia, varmasti sen vuoksi että kuulevat päivittäin niin paljon erilaisia tarinoita. Sopivia aiheita ja sattumuksia olisi romaanisarjaksi asti, mutta vaitiolovelvollisuus rajoittaa lavertelua.
Kansakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani oli Sisko Kivi. Kuten kaikki lapset rakastavat ensimmäistä opettajaansa, niin minäkin rakastin. Sisko Kivi opetti minut kirjoittamaan. Opettajan pöydällä oli pahvinen kenkälaatikko jossa oli lehdistä leikattuja kuvia. Laatikosta sai käydä hakemassa kuvan, se liimattiin ainekirjoitusvihkon oikeaan yläkulmaan ja kuvasta kirjoitettiin tarina. Olin helppo uhri tällaiselle provokaatiolle. Rakastin kuvien katselua ja niiden valitsemista niin paljon että hain joka päivä pari kuvaa vihkooni liimattavaksi. Leikkelin kotona lisää kuvia luokan laatikkoon jotta sieltä löytyisi vielä enemmän ihania kuvia ainekirjoitusvihkoon valikoitavaksi. En tiedä pidinkö enemmän kuvista vai siitä mitä ne kuvat kertoivat minulle. Mutta tällä tavalla aivan huomaamattani kirjoitin tarinoita.
En ole ollenkaan varma haksahtivatko luokkakaverini yhtä estottomasti tähän opettaja Sisko Kiven juoneen.
Jotain tuollaista pitäisi varmaan keksiä nykyiseen kirjoittajan jumiin. Tuntuu ettei tapahdu tai ole mitään mistä viitsisi kirjoittaa. Elämä on tylsää. Herään aamulla, vien koiran ulos, ajan Pornaisiin, olen töissä, ajan takaisin Helsinkiin, vien koiran ulos, syön kasan suklaata ja jäätelöä, katson pari leffaa tai monta jaksoa NCIS:ää, Mentalistia tai Numb3ersiä, puolet tuosta ajasta nukun, vien koiran ulos ja menen nukkumaan.
Pornaisissa toki tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, kaikkea sellaista mistä en voi kertoa enkä puhua. Tapahtuu ihan päättömän hauskoja juttuja ja kamalia asioita, on pieniä iloja, suuria huolia ja valtavia murheita, on kertakaikkisen mystisiä tapauksia. Kirjoitan potilaani virtsatietulehdukseen antibioottireseptiä kun joku tuupertuu odotushuoneessa huohottamaan rytmihäiriöisenä ja siirrämme potilaan toimenpidehuoneeseen. Annamme ensiavun, laitamme tipan, keräämme taustatiedot, kirjoitan lähetteen Porvoon sairaalan päivystykseen, lääkitsen ambulanssimatkaa varten.
Ambulanssin lähdettyä pyydän vastaanotolleni korvatulehduksen jälkitarkastukseen tulevan lapsen. Tarkistan korvat, tsekkaan että lapsi on kunnossa ja annan lapsen valita itselleen tarrakuvan. Minulla on pöydällä laatikko josta lapset saavat lähtiessään valita vaikka Teräsmies- tai ponitarran mukaansa. Ehkä joku heistä kirjoittaa kuvasta tarinan.
Kansakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani oli Sisko Kivi. Kuten kaikki lapset rakastavat ensimmäistä opettajaansa, niin minäkin rakastin. Sisko Kivi opetti minut kirjoittamaan. Opettajan pöydällä oli pahvinen kenkälaatikko jossa oli lehdistä leikattuja kuvia. Laatikosta sai käydä hakemassa kuvan, se liimattiin ainekirjoitusvihkon oikeaan yläkulmaan ja kuvasta kirjoitettiin tarina. Olin helppo uhri tällaiselle provokaatiolle. Rakastin kuvien katselua ja niiden valitsemista niin paljon että hain joka päivä pari kuvaa vihkooni liimattavaksi. Leikkelin kotona lisää kuvia luokan laatikkoon jotta sieltä löytyisi vielä enemmän ihania kuvia ainekirjoitusvihkoon valikoitavaksi. En tiedä pidinkö enemmän kuvista vai siitä mitä ne kuvat kertoivat minulle. Mutta tällä tavalla aivan huomaamattani kirjoitin tarinoita.
En ole ollenkaan varma haksahtivatko luokkakaverini yhtä estottomasti tähän opettaja Sisko Kiven juoneen.
Jotain tuollaista pitäisi varmaan keksiä nykyiseen kirjoittajan jumiin. Tuntuu ettei tapahdu tai ole mitään mistä viitsisi kirjoittaa. Elämä on tylsää. Herään aamulla, vien koiran ulos, ajan Pornaisiin, olen töissä, ajan takaisin Helsinkiin, vien koiran ulos, syön kasan suklaata ja jäätelöä, katson pari leffaa tai monta jaksoa NCIS:ää, Mentalistia tai Numb3ersiä, puolet tuosta ajasta nukun, vien koiran ulos ja menen nukkumaan.
Pornaisissa toki tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, kaikkea sellaista mistä en voi kertoa enkä puhua. Tapahtuu ihan päättömän hauskoja juttuja ja kamalia asioita, on pieniä iloja, suuria huolia ja valtavia murheita, on kertakaikkisen mystisiä tapauksia. Kirjoitan potilaani virtsatietulehdukseen antibioottireseptiä kun joku tuupertuu odotushuoneessa huohottamaan rytmihäiriöisenä ja siirrämme potilaan toimenpidehuoneeseen. Annamme ensiavun, laitamme tipan, keräämme taustatiedot, kirjoitan lähetteen Porvoon sairaalan päivystykseen, lääkitsen ambulanssimatkaa varten.
Ambulanssin lähdettyä pyydän vastaanotolleni korvatulehduksen jälkitarkastukseen tulevan lapsen. Tarkistan korvat, tsekkaan että lapsi on kunnossa ja annan lapsen valita itselleen tarrakuvan. Minulla on pöydällä laatikko josta lapset saavat lähtiessään valita vaikka Teräsmies- tai ponitarran mukaansa. Ehkä joku heistä kirjoittaa kuvasta tarinan.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Sanomalehtikatsaus
Päivittäinen ilmanlaaturaportti
24 tunnin keskiarvo RSPM-tasolle (respirable suspended particulate matter) risteyksessä Vavvalar Nagarissa 145 mikrogrammaa kuutiometrissä ja asuinalueella Kilpaukissa 95 µg/m³. Sallittu raja-arvo 100 µg/m³ (Suomessa YTV:n käytämä raja-arvo "korkealle" lukemalle on 50 µg/m³ vuorokausikeskiarvona).
Yliopisto perui elokuvaesityksen
Symbiosis University Punessa perui Kashmiria käsittelevän dokumenttifilmin esityksen yliopiston hindu-oikeistolaisen opiskelijajärjestön vaatimuksesta. Järjestön mielestä filmi oli liian separatisti-myönteinen. Nyt järjestö vaatii koko Kashmirin tilannetta käsittelevän akateemisen seminaarin peruuttamista, sillä "seminaarin sisältö, samoin kuin filmin, on anti-intialainen, ja Intian armeijan vastainen".
Rushdien osallistuminen Jaipurin kirjallisuuspäiville
Yleisönosastoilla jatkuu keskustelu siitä kun Salman Rushdie joutui perumaan osallistumisensa Intian tärkeimpään kirjallisuustapahtumaan, Jaipurin kirjallisuuspäiville. Turvallisuuspalvelut olivat mahdollisesti saaneet varoituksia, joiden mukaan Mumbaista kotoisin olevat ääri-islamilaiset olisivat suunnitelleet Rushdien murhaamista, jolloin hän joutui perumaan Intian-matkansa. Sittemmin Intian keskustiedustelupalvelu ja Mumbain poliisiviranomaiset ovat kiistäneet tiedot. Lopulta järjestäjät peruivat jopa Rushdien osallistumisen videolinkin kautta, sillä paikallisten viranomaistem mukaan se olisi aiheuttanut "law and order" ongelmia.
Useimpien kirjoittajien - ja pääkirjoitusten - mukaan paikallinen poliittinen johto ja keskushallitus halusivat miellyttää muslimijärjestöjä näin vaalien alla. Aika suuri osa kirjoittajista kuitenkin muistuttaa, että jokaisella kirjailijalla on velvollisuus huolehtia siitä, etteivät loukkaa kenenkään uskonnollista tunteita.
Monet kirjoittajat ovat verranneet näitä tapahtumia M. F. Husainin tapaukseen. Vuonna 1915 syntynyt ja viime vuonna maanpaossa kuollut Husain oli Intian tunnetuin modernisti; ilmeisesti tunnettu muuallakin kuin Intiassa, sillä korkein hänen maalauksestaan maksettu hinta Christeillä oli 1.6 miljoonaa dollaria jo hänen elinaikanaan. Husain oli työteliäs maalari, teki omien väitteittensä mukaan 60,000 maalausta, kaikenlaisista teemoista. Yksi teemoista oli hindu-jumalattaret, joita hän kuvasi alastomina. Tämä loukkasi joittenkin "uskonnollisia tunteita" (tämä "religious sentiments" tuntuu menevän kaiken yli, viimeaikaset hankkeet internetin sensuroinniksi perustuvat samaan tarpeeseen, siihen ettei kenenkään uskonnollisia tunteita häiritä) ja äärihindulaiset järjestöt tunkeutuivat hänen kotiinsa ja tuhosivat sieltä löytyneet maalaukset. Husainia vastaan nostettiin eri puolilla Intiaaa uskonnollisten tunteitten loukkaamisesta kymmeniä kanteita, joiden perusteella hänestä julkaistiin pidätysmääräyksiä. Välttääkseen pidätyksiä ja peläten tappouhkauksia, 91-vuotias Husain lähti lopullisesti vapaaehtoiseen maanpakoon vuonna 2006. Intian hallitus ei pystynyt koskaan takaamaan Husainille turvallista paluuta Intiaan, ja hän otti koko Intian järkytykseksi Quatarin kansalaisuuden vähän ennen kuolemaansa.
Jokseenkin puolet The Hindun yleisönosastokirjoittajista ja kolumnisteista pitää tällaisia tapauksia häpeätahrana Intialle, puolet vaativat kaikkia huomioimaan toisten - jolla tarkoitettaneen vain hinduja, muslimeja, kristittyjä ja sikhejä - uskonnolliset tunteet. The Hindu itse on sanan- ja ilmaisunvapauden järkkymätön kannattaja.
Hyökkäys The Times of Indian toimistoon
Ääri-hindulaisen Shiv Sena -järjestön aktivistit hyökkäsivät Times of Indian Mumain toimistoon ja tuhosivat sen eteisen. Tämä oli oikeutettu kosto siitä, että Times of Indian omistamassa maakuntalehdessä oli kerrottu huhusta, jonka mukaan eräs Shiv Shenan kansanedustaja olisi vaihtamassa puoluetta.
Kastitonta kyläpäällikköä estettiin nostamasta Intian lippua
Karu Vadatherun kastiton kyläpäällikkö yritti nostaa Intian lipun kylätoimiston edessä Intian kansallispäivänä. Kylän kasti-hindut estivät tämän. Kyläpäällikkö on tehnyt paikalliselle poliisille asiasta rikosilmoituksen, samoin siitä, että paikallinen poliisi oli kieltäytynyt lähettämästä paikalle miehiä turvaamaan seremoniaa.
Uudet suunnitelmat Marina-alueen jälleenrakentamiseksi
Tsunamissa osittain tuhoutuneitten rakennusten jälleenrakentaminen on otettu pois The Urban Housing Component of the Emergency Tsunami Reconstruction Project (ETRP):ltä.
Chennain Marina-alueella sijainneet kalastajien mökit tuhoutuivat kokonaan ja alueen kerrostalot osittain vuoden 2004 tsunamissa. Asukkaille on tarkoitus rakentaa ensin väliaikaiset asunnot ja sitten pysyvät asunnot vähemmän tsunami-alttiiseen paikkaan. Projeti ei ole ollut erityisen onnistunut. Kalastajat rakensivat itselleen uudet hökkelit vanhoille paikoille parissa päivässä eivätkä halua muuttaa mihinkään. Mikä on luonnollista, sillä kalastaminen onnistuu paremmin merellä kuin jossain sisämaassa. Kerrostalojen asukkaat muuttaisivat kyllä mielellään väliaiksisiin asuntoihin, kunhan sellaiset vaan saataisiin aikaiseksi. Maanomistuskiistat ovat hidastaneet tätä. Viime kuussa Chennain eteläpuolelle iskenyt pyörremyrsky on nyt herättänyt viranomaiset siihen, että jotain on tosiaan tehtävä. Selvitysten mukaan nuo kerrostalot olisivat luhistuneet jos myrsky olisi osunut 100 km pohjoisemmaksi. Toim huom: rannan hökkelit näyttävät minun silmissäni luksusasunnoilta verrattuna noihin homeen peittämiin kerrostaloihin.
lauantai 14. tammikuuta 2012
Tarinaniskijä
Se tapahtui tallilla toisen ratsastuskertani jälkeen kymmenen päivää sitten. Mikko on vakituinen jäsen ja ratsastaa tunnilla muiden kanssa kolme kertaa viikossa, minä vierailijana ratsastan samaan aikaan yksikseni miten lystään ja lystäänkin todella paljon. Minua pidetään myös niin taitavana että saan melkein hienoimman hevosen ratsastettavaksi eikä pelätä että pilaisin sen. Mikko ei vielä ole samalla asteella vaikka Brasiliassa piti itseään jo melkoisena mestarina.
Mutta nyt jo poikkesin asiasta.
Ratsastustunnin lopuksi huikkasin Kishorelle, tallin omistajalle joka seuraa kentän reunassa joka päivä jokaista tuntia, että "sopiiko että otan tämän Autobahn-hevosen Suomeen mukaani?". Kishore on ylpeä hevosistaan ja myhäili "kumman otat mukaasi, Mikon vai Autobahnin?" "Otan Autobahnin, se on paljon kauniimpi kuin Mikko. Mikosta on teille paljon hyötyä, Mikko on hyvä finanssiasioissa. Pitäkää Mikko, minä pidän Autobahnin."
En tajunnut millaisen vitsin lohkaisin!! Tuota juttua kerrotaan tallilla joka kerran kun sinne menemme. Sitä kerrotaan Mikolle uudestaan ja uudestaan; se kerrotaan tallilla lastensa kanssa vieraileville vanhemmille; sitä toistetaan tallipojille ja kaikilla on hauskaa. "Dr. Karina ottaa Autobahnin mukaansa Suomeen ja jättää Mikon tänne!! Hahhahhahhahhaahaa!!!"
En tunne ketään joka pitäisi itseään puisevana tai tosikkona. Minäkin olen poikkeuksellisen huumorintajuinen. Itse asiassa hyvin harvinaisen hienovivahteisen, älyllisen pistävän sarkastisen ironian taitaja. Mutta tämän Autobahn-murjaisun jälkeen olen punninnut uudestaan sanallisen nokkeluuteni ja hieman masennuin. Sillä mitä tulee ihmisten huvittamiseen, vahvuuteni ei ilmeisesti ole älyllisyys vaan tahaton huumori.
Mutta nyt jo poikkesin asiasta.
Ratsastustunnin lopuksi huikkasin Kishorelle, tallin omistajalle joka seuraa kentän reunassa joka päivä jokaista tuntia, että "sopiiko että otan tämän Autobahn-hevosen Suomeen mukaani?". Kishore on ylpeä hevosistaan ja myhäili "kumman otat mukaasi, Mikon vai Autobahnin?" "Otan Autobahnin, se on paljon kauniimpi kuin Mikko. Mikosta on teille paljon hyötyä, Mikko on hyvä finanssiasioissa. Pitäkää Mikko, minä pidän Autobahnin."
En tajunnut millaisen vitsin lohkaisin!! Tuota juttua kerrotaan tallilla joka kerran kun sinne menemme. Sitä kerrotaan Mikolle uudestaan ja uudestaan; se kerrotaan tallilla lastensa kanssa vieraileville vanhemmille; sitä toistetaan tallipojille ja kaikilla on hauskaa. "Dr. Karina ottaa Autobahnin mukaansa Suomeen ja jättää Mikon tänne!! Hahhahhahhahhaahaa!!!"
En tunne ketään joka pitäisi itseään puisevana tai tosikkona. Minäkin olen poikkeuksellisen huumorintajuinen. Itse asiassa hyvin harvinaisen hienovivahteisen, älyllisen pistävän sarkastisen ironian taitaja. Mutta tämän Autobahn-murjaisun jälkeen olen punninnut uudestaan sanallisen nokkeluuteni ja hieman masennuin. Sillä mitä tulee ihmisten huvittamiseen, vahvuuteni ei ilmeisesti ole älyllisyys vaan tahaton huumori.
perjantai 6. tammikuuta 2012
Parvia ja muuta sellaista
Kauan sitten kun olimme juuri menneet naimisiin ja asuimme Taka-Töölössä vuokrayksiössä jossa oli alkovi, Mikko rakensi alkoviin parven. Mikko on insinööri ja taitava nikkari ja suunnitteli ja teki parvenkin ihan itse. Eräänä päivänä parvi putosi hajottaen kaiken allaolevan, jouduimme tekemään vakuutusilmoituksen ja kutsumaan puusepän asentamaan parven paikalleen.
Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.
Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.
Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.
Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.
Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.
Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.
Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.
Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.
Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.
Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.
perjantai 4. marraskuuta 2011
Lakheja tulee tai menee
Ok. Tiedetään. Ketään ei voisi vähempää kiinnostaa kuin se miten ankeaa jossain on. Ei niin, että kukaan haluaisi kuulla siitäkään miten mahtavaa jollain on. Kerrotaan sitten jostain muusta.
Babu piti keskiviikkona vapaapäivän, koska hänen isällään oli jotain maajuttuja. En ymmärätnyt mistä oli kyse, mutta jotain tärkeää joka tapauksessa ja Babun piti perheenpäänä olla paikalla. Eilen sain sitten kuulla, että Babun isä oli saanut lopulta hallitukselta maata. Prosessi oli kestänyt monta vuotta, mutta kyllä kannatti kun maa-alueen arvo on monta lakhia, noussut näitten vuosien aikana muutamasta tuhannesta.
Tai sitten se olikin niin, että hallitus oli riistänyt isältä pakkolunastuksena monen lakhin arvoisen maa-alueen ja nyt - monen vuoden taistelun jälkeen - hän oli saanut korvaukseksi vaivaisen muutaman tuhannen arvoisen pläntin tilalle. En saa tarpeeksi selvää Babun englannista enkä todellakaan osaa tulkita hänen ilmeistään milloin häntä pitäisi onnitella, milloin ottaa osaa. Varmaan tämäkin selviää kun Madam tulee seuraavan kerran. Varmaan jo ennenkuin pääsevät lentokenttäalueelta.
Babu piti keskiviikkona vapaapäivän, koska hänen isällään oli jotain maajuttuja. En ymmärätnyt mistä oli kyse, mutta jotain tärkeää joka tapauksessa ja Babun piti perheenpäänä olla paikalla. Eilen sain sitten kuulla, että Babun isä oli saanut lopulta hallitukselta maata. Prosessi oli kestänyt monta vuotta, mutta kyllä kannatti kun maa-alueen arvo on monta lakhia, noussut näitten vuosien aikana muutamasta tuhannesta.
Tai sitten se olikin niin, että hallitus oli riistänyt isältä pakkolunastuksena monen lakhin arvoisen maa-alueen ja nyt - monen vuoden taistelun jälkeen - hän oli saanut korvaukseksi vaivaisen muutaman tuhannen arvoisen pläntin tilalle. En saa tarpeeksi selvää Babun englannista enkä todellakaan osaa tulkita hänen ilmeistään milloin häntä pitäisi onnitella, milloin ottaa osaa. Varmaan tämäkin selviää kun Madam tulee seuraavan kerran. Varmaan jo ennenkuin pääsevät lentokenttäalueelta.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Omistavaan luokkaan
Minulla ei ole ollut Intiassa juuri muuta omaisuutta kuin päälläni olevat vaatteet. Nyt siihen on tullut muutos. Olen ostanut itselleni kulkuneuvon. Mieli olisi tehnyt Ambassadoria, autoa jota on valmistettu yhtäjaksoisesti ilman suurempia mallimuutoksia vuodesta 1946. Sellaisen tuominen Suomeen olisi saattanut osoittautua vaikeaksi. Sitäpaitsi meillä on ennestäänkin enemmän autoja kuin tarvitsemme. Vielä Ambassadoriakin houkuttelevampi olisi ollut “kolmepyöräinen” eli “auto” (tunnetaan muualla maailmassa nimellä tuk-tuk). Erityisesti avolavaversio olisi todella makea, vaikka Kauppatorilla käymiseen. Tämäkin haave jäi haaveeksi, tuskin tuollaista savuntupruttajaa olisi saanut rekisteröityä edes mopoautoksi.
Niinpä päädyin fillarin hankkimiseen. Kysyin lauantaina Babulta tietääkö hän paikkaa, josta voisin ostaa pyörän. Kun oltiin ensin saatu selviteyksi mitä halusin – bike tarkoittaa moottoripyörää, polkupyörä onkin cyckle – Babulla oli varma vastaus “Yes Sir. Best place for cyckes in Adyar, Sir”. Eli siis sinne. Osoittautui, että Babu osaa arvioida ekspatin tarpeita paremmin kuin kuin ekspatti itse. Kauppa oli varmasti Chenniain paras fillarikauppa – erinomainen valikoima amerikkalaisia, eurooppalaisia ja japanilaisia fillareita. Mutta ei perinteisä intialaisia fillareita, jollaista minä olin hakemassa.
Toisella yrittämällä löytyi sopiva kauppa. Sielläkään ei ollut näytillä yhtään perinteistä fillaria (ilmeisesti ne myydään sellaisissa paikoissa, joihin Babu ei suostu viemään minua), mutta kauppa lupasi tilata sellaisen seuraavaksi aamuksi. Kun minulla ei ole sunnuntaisin kuljettajaa, päädyin ostamaan fillarin pelkän kuvan perusteella, toimitus luvattiin kotiin sunnuntai-illaksi.
Valintani päätyi suosikkimalliin Hero 28” Jet Standard. Muut vaihtoehdot olisvat olleet Jet Master tai Jet Plus, mutta minusta näytti, että niissä olisi muoviset lokasuojat, mikä olisi minusta paha tyylirikko ja vielä Royal, mikä taas tuntui liian pröysteältä. Värin valinta oli yhtä helppoa kuin aikanaan Fordin asiakkailla, tätä pyörää on saatavana ainoastaan tummanvihreänä. Värillä ei sinänsä ole kauheasti merkitystä, jollei se tunnu hyvältä niin kaupasta saa maalia ja pensseleitä.
Pyöräni maksoi 51 euroa ja sain puhuttua siihen kaupanpäällisiksi soittokellon, lukon, tukijalan, ketjujen kokosuojuksen ja tavaratelineen. Ostin lisäksi (tyyliin sopimattomat, tai ehkä se onkin trendikästä eri tyylien sekoittamista?) led-valot eteen ja taakse. Olisi ehkä kannattanut ostaa valot joskus toiste, niin niiden 10 euron hinta ei olisi tuntunut niin kohtuuttomalta.
Toistaiseksi tämä kaikki on vain teoreettista, lukuunottamatta maksua. Pyörää ei näkynyt eilen. Babu lupasi käydä liikkeessä tänään kyselemässä sen perään.
PS. Jollei joku satu tietämään, Hero on maailman suurin polkupyörien valmistaja. Heron kotisivuja lainatakseni “With the 48% share of the Indian market, this volume has catapulted Hero in the ‘Guinness Books of World Records’ in 1986 and edge over global players is being maintained since then” eli suomeksi (?) “Kun 48%: n osuus Intian markkinoille, tätä määrää on nostanut Hero "Guinnessin Books of World Records 1986 ja reunan yli globaalien toimijoiden on ylläpidetty jälkeen”. Goolge-kääntäjällä tuntuu olevan yhtä suuria vaikeuksia Intian englannin vivahteitten kääntämisessä kuin minulla.
Niinpä päädyin fillarin hankkimiseen. Kysyin lauantaina Babulta tietääkö hän paikkaa, josta voisin ostaa pyörän. Kun oltiin ensin saatu selviteyksi mitä halusin – bike tarkoittaa moottoripyörää, polkupyörä onkin cyckle – Babulla oli varma vastaus “Yes Sir. Best place for cyckes in Adyar, Sir”. Eli siis sinne. Osoittautui, että Babu osaa arvioida ekspatin tarpeita paremmin kuin kuin ekspatti itse. Kauppa oli varmasti Chenniain paras fillarikauppa – erinomainen valikoima amerikkalaisia, eurooppalaisia ja japanilaisia fillareita. Mutta ei perinteisä intialaisia fillareita, jollaista minä olin hakemassa.
Toisella yrittämällä löytyi sopiva kauppa. Sielläkään ei ollut näytillä yhtään perinteistä fillaria (ilmeisesti ne myydään sellaisissa paikoissa, joihin Babu ei suostu viemään minua), mutta kauppa lupasi tilata sellaisen seuraavaksi aamuksi. Kun minulla ei ole sunnuntaisin kuljettajaa, päädyin ostamaan fillarin pelkän kuvan perusteella, toimitus luvattiin kotiin sunnuntai-illaksi.
Valintani päätyi suosikkimalliin Hero 28” Jet Standard. Muut vaihtoehdot olisvat olleet Jet Master tai Jet Plus, mutta minusta näytti, että niissä olisi muoviset lokasuojat, mikä olisi minusta paha tyylirikko ja vielä Royal, mikä taas tuntui liian pröysteältä. Värin valinta oli yhtä helppoa kuin aikanaan Fordin asiakkailla, tätä pyörää on saatavana ainoastaan tummanvihreänä. Värillä ei sinänsä ole kauheasti merkitystä, jollei se tunnu hyvältä niin kaupasta saa maalia ja pensseleitä.
Pyöräni maksoi 51 euroa ja sain puhuttua siihen kaupanpäällisiksi soittokellon, lukon, tukijalan, ketjujen kokosuojuksen ja tavaratelineen. Ostin lisäksi (tyyliin sopimattomat, tai ehkä se onkin trendikästä eri tyylien sekoittamista?) led-valot eteen ja taakse. Olisi ehkä kannattanut ostaa valot joskus toiste, niin niiden 10 euron hinta ei olisi tuntunut niin kohtuuttomalta.
Toistaiseksi tämä kaikki on vain teoreettista, lukuunottamatta maksua. Pyörää ei näkynyt eilen. Babu lupasi käydä liikkeessä tänään kyselemässä sen perään.
PS. Jollei joku satu tietämään, Hero on maailman suurin polkupyörien valmistaja. Heron kotisivuja lainatakseni “With the 48% share of the Indian market, this volume has catapulted Hero in the ‘Guinness Books of World Records’ in 1986 and edge over global players is being maintained since then” eli suomeksi (?) “Kun 48%: n osuus Intian markkinoille, tätä määrää on nostanut Hero "Guinnessin Books of World Records 1986 ja reunan yli globaalien toimijoiden on ylläpidetty jälkeen”. Goolge-kääntäjällä tuntuu olevan yhtä suuria vaikeuksia Intian englannin vivahteitten kääntämisessä kuin minulla.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Mökillä
Huomenna alkaa uusi työ. Jännittää ihan hirveästi. Tässä iässä ihmiset vakiintuvat ja pysyvät samassa työpaikassa kunnes jäävät eläkkeelle. Mikä minussa on vikana kun poukkoan paikasta toiseen? Uuden työn aloitushan on stressaavaa. Uudet ihmiset, uudet tavat, uudet tietokone-ohjelmat, uudet paikat, uudet työt. En tiedä mikä on pahinta. En koskaan muista ihmisten kasvoja. En yhdessäkään työpaikassani ole oppinut työtovereideni nimiä. On tosi kurjaa kun sanotaan vaikka että mene kysymään Jenniltä eikä mitenkään kehtaa kysyä kuka se Jenni oikein on kun tiedän itsekin että olen viikottain sen Jennin kanssa tekemisissä.
Lisäksi jännittää miten pärjään, miten osaan, mitä jos tulee joku paha onnettomuuspotilas tai hätätilanne ja olen yksin. Mitä teen? Tiedän että kaikki lääkärit jännittävät päivystyksiä ja tiedän että kaikki selviävät niistä. Minäkin olen selvinnyt. Viimeksi selvisin Mäntsälässä maaliskuussa. Silti jännittää.
Mökillä on ihanaa. Harmittaa kyllä ettei puita saatu kaadettua ja tämä ikuinen hämärä ympäröi mökkiä. Mutta syvässä rannassa ilta-aurinko paistaa kunnes laskee vastarannan metsän taakse. Uin tyynessä aurinkoisessa illassa. "Kuinka kaunis on illan hetki tää, rusko päivän kun haipuu pois". Koira on tyytyväinen mökkeilyyn ja on kaivanut jo monta kuoppaa pihalle. Ei se tiedä mitä se etsii, eikä se koskaan mitään löydä, kunhan kaivaa.
Huomenna sitten töihin. Ja täytyy sopia Härkätien Ratsastuskoulun kanssa ratsastustunnit. Ja pitää etsiä se ihminen joka osaa kertoa lahden mutaisen pohjan ruoppausmahdollisuudesta. Ja joku päivä on sovittava puiden kaato niin että ensi kesänä meillä on aurinkoa ja koko mäki on täynnä ahomansikoita, päivänkakkaroita ja kissankelloja kuten oli silloin kun olin lapsi.
On tosi jännä tunne istua täällä mökissä ja katsoa syvään rantaan maisemaa joka on minulle tuttu koko elämäni ajalta. Että joku paikka voikin säilyä näin omana koko elämän ajan!
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Kävelyä
Ihan lisäys edelliseen blogiini, siihen kävelytapaani. Vein veneen vaahtosammuttimet Haukilahden rannassa tarkistettavaksi ja samalla menin Matinkylään Ison Omenan viereen autopesulaan ja Ompun Prismaan. Kävelin Ompun ostarin käytävää kun joku huusi takaani "Pirkko!!". Se oli Olarin aikojen naapuri, Raili.
"Hei, olithan se sinä, en ollut ihan varma. Näin sinut vain takaapäin mutta tunnistin sinut kävelytyylistä"
Joku päivä toivon että joku videoi kävelyäni. Voi olla että minulla on joku ortopedinen ongelma jonka vuoksi kävelytapani on niin tunnistettava. Ainakin kengänkannat kuluu takaulkosyrjästä nopeasti. Miten muiden kengät kuluvat?
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Ihmisiä liukuportaissa
En malttanut olla menemättä uudestaan Express Avenuen ostoskeskukseen katsomaan ihmisiä liukuportaissa. Maksan parkkihallipysäköinnistä yhtä paljon kuin kahvista, eli koko huvista yhteensä 2 euroa 10 senttiä mikä on Chennaissa tosi paljon, mutta käynti on joka sentin arvoinen.
Asetun isoimman mahdollisimman kahvin kanssa Gloria Jeans Cafen takimmaisiin pöytiin, kasvot liukuportaisiin päin ja katson lumoutuneena ihmisiä. Osalla koululaisista on kesäloma ja ostoskeskukseen on ehtinyt keskellä arkipäivää kokonaisia perheitä ihmettelemään liukuportaita.
Teini-ikäiset pojat ovat rohkeita ja vetävät nauraen vastustelevan äitinsä liukuportaisiin, ylös ja alas, ylös ja alas. Äiti pelkää sarinsa helmoja, pelkää astua liikkuvalle portaalle, mutta pojat vetävät molemmista käsivarsista. Pikkusiskot kikattavat varautuneesti ja astuvat varovaisesti, isät polkaisevat korostetun reippaasti portaisiin. Ylös, alas, ylös, alas. Viime kerralla tätä ylös-alas-menoa ei harrastettu. Vaikka kasvoissa on naurun takana pelkoa ja jännittyneisyyttä, kaikki näyttävät onnellisilta.
Stockalla on varmaan ollut koko elämäni ajan liukuportaat, eikä niistä ole jäänyt mitään muistoa. Sen sijaan muistan ihmeellisenä uniformuasuiset hissitytöt joita Stockalla oli vielä varhaisessa lapsuudessani. Mutta erityisen lämpimästi muistan niitä kesäiltoja jolloin sain pukea päälleni juuri silitetyt, vielä pesusta kosteat puhtaat James-farmarit, punaiset froteesukat ja valkoiset tennistossut ja lähdimme koko perhe Töölön puistoon, sinne missä oli se karuselli jolle annettiin juosten vauhtia ja hypättiin hurjaan kyytiin. Siinä hyrrässä tuli aina paha olo, mutta muistan ne puistoretket vielä hauskempina kuin Linnanmäen.
Toivon että intialaiset perheet kokevat jotain samaa liukuportaissa kuin minä Töölön puiston juoksukarusellissa. Ja olen varma että 60-luvulla puistoon ja karuselliin tottuneet töölöläiset katsoivat meitä - vähän normaalia parempiin vaatteisiin pukeutuneita Töölööseen tulleita haagalaisia - ihan samalla tavalla kuin minä katsoin nyt liukuportaissa leikkiviä perheitä.
Asetun isoimman mahdollisimman kahvin kanssa Gloria Jeans Cafen takimmaisiin pöytiin, kasvot liukuportaisiin päin ja katson lumoutuneena ihmisiä. Osalla koululaisista on kesäloma ja ostoskeskukseen on ehtinyt keskellä arkipäivää kokonaisia perheitä ihmettelemään liukuportaita.
Teini-ikäiset pojat ovat rohkeita ja vetävät nauraen vastustelevan äitinsä liukuportaisiin, ylös ja alas, ylös ja alas. Äiti pelkää sarinsa helmoja, pelkää astua liikkuvalle portaalle, mutta pojat vetävät molemmista käsivarsista. Pikkusiskot kikattavat varautuneesti ja astuvat varovaisesti, isät polkaisevat korostetun reippaasti portaisiin. Ylös, alas, ylös, alas. Viime kerralla tätä ylös-alas-menoa ei harrastettu. Vaikka kasvoissa on naurun takana pelkoa ja jännittyneisyyttä, kaikki näyttävät onnellisilta.
Stockalla on varmaan ollut koko elämäni ajan liukuportaat, eikä niistä ole jäänyt mitään muistoa. Sen sijaan muistan ihmeellisenä uniformuasuiset hissitytöt joita Stockalla oli vielä varhaisessa lapsuudessani. Mutta erityisen lämpimästi muistan niitä kesäiltoja jolloin sain pukea päälleni juuri silitetyt, vielä pesusta kosteat puhtaat James-farmarit, punaiset froteesukat ja valkoiset tennistossut ja lähdimme koko perhe Töölön puistoon, sinne missä oli se karuselli jolle annettiin juosten vauhtia ja hypättiin hurjaan kyytiin. Siinä hyrrässä tuli aina paha olo, mutta muistan ne puistoretket vielä hauskempina kuin Linnanmäen.
Toivon että intialaiset perheet kokevat jotain samaa liukuportaissa kuin minä Töölön puiston juoksukarusellissa. Ja olen varma että 60-luvulla puistoon ja karuselliin tottuneet töölöläiset katsoivat meitä - vähän normaalia parempiin vaatteisiin pukeutuneita Töölööseen tulleita haagalaisia - ihan samalla tavalla kuin minä katsoin nyt liukuportaissa leikkiviä perheitä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)