Maamerkki vai myrskyn merkki

Yksi kirkkaimmista Chennaissa asumisen valopilkuista on ollut kirjakauppa Landmark. Siellä on uskomattoman edulliset hinnat ja harvinaisen hyvät valikoimat.  Suuri osa kirjoista on lattialla läjissä joita myyjät, samoin lattialla istuen järjestelevät intialaiselle mielelle sopivaan järjestykseen hyllyille. Kirjojen esillepanon lopullinen logiikka ei aukene länsimaalaiselle mutta ystävälliset myyjät yleensä löytävät kirjan kuin kirjan.

Jos jotain kirjaa ei ole, sen saa tilata.

Kävin Landmarkissa 1.9 ostaakseni Toyota Way -kirjan. Minulla on kyllä sama kirja e-bookina, mutta ajattelin uhrata 7 euroa painettuun versioon. Sitä ei löytynyt yhdestäkään hyllystä, joten ystävällinen myyjä tilasi sen minulle. Sain kirjallisen tilausvahvistuksen, jossa oli luonnollisesti yhteystiedot johon voisin soittaa tarvittaessa. Kolmen viikon päästä Pirkko tuli Intiaan ja pyysin häntä pikaisesti hakemaan Landmarkista kirjani. Landmarkin ystävälliset myyjät ihmettelivät suuresti Madamen ilmaantumista vaivaisen autonkuljettajan tapaan noutamaan tilattua kirjaa. Eihän kirja tule kauppaan vaan se toimitetaan kotiin kunhan herra soittaa tilausvahvistuksessa annettuun puhelinnumeroon - "ja kaksi päivää sen jälkeen kirja toimitetaan kotiin!". En halua soittaa näihin call centereihin, sillä en ymmärrä mitä asiakaspalvelija puhelimessa sanoo eikä hän myöskään ymmärrä minua.

Joten pyysin tamilia puhuvaa Ashwinia soittamaan. Tilaukselleni ei oltu tehty mitään sillä he olivat odottaneet minun soittavan ja kertovan toimitusosoitteen, siis kotiosoitteeni - josta ei alkuperäistä tilausta tehdessäni oltu oltu lainkaan kiinnostuneita. Sanoin Ashwinille että hän kertoisi Landmarkin tilausten toimittajille, että kirjan voi toimittaa lähimpään Landmarkin kauppaan josta sen haen. Ashwinille selvitettiin ettei tilatun kirjan nouto kaupasta ole mahdollista vaan sääntöjen mukaisesti tilatut kirjat toimitetaan kotiin.

No, se kuulostaa ihan hyvältä, mutta...

Kerroin ettei meille voi toimittaa mitään kotiin koska meillä ei ole ketään kotona enkä siis halua toimitusta kotiin. Kaupan käsityksen mukaan näin merkillisiä ihmisiä ei ole. Sovimme lopulta että kirja tuodaan minulle seuraavana torstaina jolloin olen osan päivää kotona, mutta asia on vahvistettava tekstarilla tai sähköpostilla jotta osaan olla oikeaan aikaan paikalla. Pyysin erityisesti Ashwinia täsmentämään että missään nimessä ei kannata soittaa puhelinnumerooni koska en koskaan vastaa tuntemattomiin numeroihin. Intiassa tulee mainos-markkinointi-puhelinmyyjäsoittoja ja -tekstareita jatkuvana virtana, noin 90% kaikista puheluista, joten harva vastaa tuntemattomiin numeroihin.

En saanut torstaina tekstaria enkä sähköpostia, kirjasta nyt puhumattakaan.

Jälleen Ashwini soittamaan Landmarkin tilattujen kirjojen toimistoon. Kirjan tuoja oli kuulema yrittänyt kiivaasti soittaa puhelinnumeroon mutta kukaan ei ollut vastannut joten kirjaa ei sitten toimitettu kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt lukea kirjan sähköisenä versiona, mutta haluaisin edelleen siitä myös painetun version, sellainen kun toimii paremmin käsikirjana. Saimme loistavan idean että senhän voi toimittaa tehtaalle! Jälleen Ashwini soitti Landmarkiin ja kertoi uuden toimitusosoitteen, tehtaan osoitteen Sriperumpudurissa. Mutta kun kirjaa ei pariin viikkoon tehtaalle kuulunut, Ashwini soitti taas Landmarkiin ja hänelle kerrottiin että tilattuja kirjoja ei toimiteta keskustan ulkopuolelle ja tehdashan on kovin kaukana keskustasta joten sitä ei tehtaalle tuoda.

Jos asuisin muualla kuin Intiassa, olisin tässä vaiheessa ollut jo vimmoissani. Intiassa asuminen on kehittänyt lehmän hermot enkä vielä hiiltynyt. Mainitsin kirjanosto-ongelmastani tehtaan intialaiselle ostopäällikölle, joka sanoi hoitavansa asian tuota pikaa. Voidaan lähettää Babu hakemaan kirja kuriirifirman toimistolta. Osto-osasto keskusteli Landmarkin kanssa; kirjaa ei voi hakea kuriirifirmasta, mutta kuriiri toimittaa sen tehtaalle.

Taas kului pari viikkoa; kirjaa ei näkynyt eikä mitään kuulunut. Tämä alkoi tuntua jo konstikkaalta. Ostopäällikkö soitti taas Landmarkiin, jossa selitettiin ettei kyseistä tilattua kirjaa ole maksettu. Tällaisissa tapauksissa tilaus siis maksetaan kun se luovutetaan tilaajalle mutta maksua vaativien toimitusten kuriirit eivät toimi kuin keskustassa joten maksamatonta kirjaa ei voida ikävä kyllä toimittaa keskustan ulkopuolelle. Ja tehdashan on edelleen hyvin kaukana keskustasta. Lisäksi Landmarkissa valistivat, että työlleen vihkiytynyt kuriiri oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt toimittaa kirjan minulle monta kertaa kotiini, mutta kukaan ei ollut koskaan kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Saan kymmeniä spämmisoittoja päivittäin. Ehkä sekin oli Landmarkin kuriiri, joka soitti minulle toissa lauantaina aamulla puoli kuusi.

Nyt, 79 päivää alkuperäisestä management-kirjatilauksestani, lukuisten puhelinsoittojen, tehtaan sihteerin ja osto-osaston, kahden kuriirifirman ja lukemattomien Landmarkin toimihenkilöiden uutteran työpanoksen jälkeen, Landmark ehdotti luovaa ratkaisua: peruuttaisin alkuperäisen tilauksen ja tilaisin saman kirjan uudestaan mutta etukäteen maksettuna. Sellaisille tilaukselle olisi kuulemma kuriiri, joka toimittaa lähetyksen kauas keskustan ulkopuolelle, tehtaalle asti.

Vaikka olen asunut pitkään Intiassa ja minulla on lehmän hermot, menetin hieman malttiani. Sanoin toivovani, että valmisteilla oleva ulkomaisten multi-brand kauppojen Intiaan tulon mahdollistava lainsäädäntö astuisi voimaan hyvin pikaisesti. Silloin Intiaan saataisiin ehkä kirjakauppa, joka on kiinnostunut asiakkaistaan.

Luultavasti kommenttini kirjattiin huolellisesti irtolehtipaperille, mapitettiin ja arkistoitiin. Intiassa ollaan tällaisissa asioissa hyvin tarkkoja.

Vieraantumista Intiasta 2

Luettuani edellisen jutun, huomasin että se kaipaa selittelyä. Käytän nimenomaan sanaa "selittely" koska en pysty selittämään mitään tyhjentävästi. Kukaan ei pysty siihen kun Intia on kyseessä. On aivan totta että Intiassa mikä vain asia voi olla tosi, samoin kaikkien näiden vastakohta. Intia on maa jossa kaikki on mahdollista samalla kun mikään ei ole mahdollista.

Olemme paljon pohtineet kotiapulaisen tarpeellisuutta. Emme kumpikaan haluaisi että kotonamme on joku. Voisimme itse hoitaa ongelmitta pyykit ja silittäisimme vaatteet kuten silitämme Suomessakin. Siivoukseen voisimme pyytää tehtaan tehosiivoojat kerran pari viikossa puhdistamaan asunnon parissa tunnissa. Chennaissa on hyvin saasteista, pölyistä ja hiekkaista, joten kodit on siivottava useammin kuin Suomessa. Voisimme ostaa itse ne hedelmät jotka todella haluamme. Hedelmien pilkkomisessa Anitha on hyvä, mutta sen takia tuskin kannattaa pitää kotiapulaista 40 tuntia viikossa.

Tosiasia on että tarvitsemme kotiimme jonkun tamilia puhuvan. Kerrostalossakin on viikottain, joskus päivittäin, joku asia vinksallaan ja vaatii korjausta. Korjauksia varten jonkun on kytättävä kotona odottamassa korjaajia ja puhuttava paikallista kieltä. Eilenkin kävi lukkoseppä renklaamassa kahden ulko-ovemme toimimatonta lukkoa. Sain aamulla taloyhtiömme huoltopäällikön kiinni joka delegoi lukkoasiat jollekin joka delegoi ne jollekin joka lähetti ulkopuolisen lukkosepän joka sanoi saapuvansa kello 11. Hän tuli kello 16, mutta korjasi 20 minuutissa molemmat lukot niin että ne saa nyt yhdellä avaimenkiertämällä sekä auki että kiinni. Aiemmin lukitsemiseen saattoi mennä 10 minuuttia kun avain jumittui paikalleen, eikä keittiön ovea saanut avaimella lainkaan lukittua vaan se oli suljettu säpeillä sisäpuolelta.

Minun 2 viikon lomani aikana on korjautettu pudonnut liesituuletin, puoliksi irronnut kylpyhuoneen tuuletin, asennettu kahvat parvekkeen oviin ja korjattu lukot. Olen taas kerran vaatinut huoltopäällikköä toimittamaan asuntoon kuuluvan lampun lasisen kuupan, mutta sitä tuskin saamme koskaan. Ei silti, paljas energialamppu olohuoneen seinällä sopii hyvin sisustustyyliimme. Asunnon päävalaistus tulee jokaiseen huoneeseen läntätyistä metrisistä loisteputkista jotka hohtavat kylmää valoaanseinällä ilman mitään suojuksia tai somistusyrityksiä. Varjostimistahan on vain harmia kun lamppua pitää vaihtaa.

Niin. Jonkun on oltava kotona. Olisi kiva jos se joku olisi sellainen joka osaisi tehdä kaikki kotiasiat mutta niin ei vain tapahdu. Intia on vuosituhansien aikana rakentunut kastijärjestelmään jonka mukaan jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä. Joku suku on ollut kauppias, joku sotilas, joku pappi, joku kastiton likaisen työn tekijä. Kaikille kasteille on lukuisia alakasteja, siis lukuisia ala-ammatteja. On kangaskauppiaita, lankakauppiaita, naulakauppiaita, hedelmäkauppiaita, karamellikauppiaita, vihanneskauppiaita, kultakauppiaita ja niin edelleen, loputtomiin. Vihanneskauppiaan pojat ovat vihanneskauppiaita ja vihanneskauppiaan tytär menee naimisiin vihanneskauppiaan kanssa.

Mutta nykymaailmassa yksipuolisella osaamisella ei enää pärjää. Vaaditaan moniosaamista, joustavuutta ja nokkeluutta, johon Intiassa ei luontevasti kasveta. Siksi Intia tuntuu jatkuvasti olevan hukassa. Anitha ei osaa silittää koska hän ei ole eläissään omistanut silitysrautaa vaan on vienyt ja vie edelleen vaatteensa kadunkulmaan silittäjälle. Anitha on ollut meillä kaksi vuotta ja olemme hankkineet jo toisen silityslaudan ja kolmannen silitysraudan tuhottavaksi. Olemme Suomessa itse pärjänneet uudella silitysraudallamme viimeiset 7 vuotta, silityslautamme ostimme Amerikasta 13 vuotta sitten. Jokainen meistä silittää itse omat vaatteemme ilman että vaatteita menee jatkuvasti pilalle.

Intiassa töiden teettäminen kunkin ammattikunnan edustajalla on normi. Babu kertoi minulle aikovansa maalata veljensä kanssa kotitalonsa kotikylässään. Kysyin kuka talon maalaa. "Maalarit", vastasi Babu hieman hämmästyneenä. Autonkuljettaja ja huikean sosiaalisen nousun tehnyt insinööriveli eivät itse maalaa mitään vaikka ovatkin meidän mitta-asteikolla köyhiä. Kun Babu sanoo maalaavansa, hän siis sanoo maksansa siitä että teettää työn toisella. Olisi varmasti halvempaa maalata itse ja koti olisi ollut jo vuosia siistissä kunnossa mutta niin ei tehdä. Veli oli valmistumisensa jälkeen työttömänä miltei vuoden ja suomalaisen ajattelutavan mukaan olisi voinut tehdä vaikka mitä remonttihommaa kotona. Mutta maalausurakka oli säästetty siihen kunnes veli valmistui collegesta, sai työpaikan pankista ja alkoi vihdoin tienata. Enää ei eletä vain Babun palkalla.

Kun katson Intiaa nyt vierailevana suomalaisena, tällaiset asiat ärsyttävät minua. Toisaalta tajuan ensimmäistä kertaa toisen ulottuvuuden siitä millainen lottovoitto on syntyä Suomeen. Tarkoitan sitä että Suomessa jokainen kasvaa tavallisen arjen osaajaksi ja oppii itsestäänselvyytenä tekemään asioita itse. Lapsikin osaa tiskata astioita, käyttää imuria, ommella napin kiinni tai haravoida lehtiä. Kalusteiden maalaaminen ja terassin rakentaminen on jokaiselle kesämökkiläisperheelle yhteinen hauska homma. Poropeukalotkin nikkaroivat mökeillään ja tulos on ihan kelvollista. Intiassa näin ei ole koskaan. Ja on vaikea edes kuvitella koska se voisi olla mahdollista.

Rahantörsäämistä, kehitysaputyötä tai silkkaa onnen etsintää

Kuinka vain, tänään olen onnellinen! En ole maannut kylppärin lattialla säätämässä vessanpönttöjä enkä kivunnut tikkaita pitkin ylähyllyjä pesemään. Olen ollut lomlla.

Tai toimitellut asioita. Ostin vuosi sitten täältä rannerenkaan jonka siniset puolijalokivet kimmelsivät ihmeellisen ihanasti. Se piti antaa lahjaksi, mutta ihastuin siihen niin etten raaskinut antaa pois. Ongelmana oli laatu. Hopea katkesi ensimmäissä käytössä. Se korjattiin, ilmaiseksi, tietenkin. Seuraava kokeilu pudotti yhden ihmeellisesti loistavista kivistä ja huomasin toisenkin hopeanivelen repeilevän. Nyt, kuukausien kuluttua vein korun takaisin Museum Company-kauppaan ja sanoin että on varmaan paras vaihtaa tämä kokonaan uuteen. Sain valita minkä halusin - oletettavasti hinta oli suunnilleen samaa tasoa - ja nyt olen onnellinen sinisen Onyx-rannerenkaan omistaja. Ei tule lahjaksi sekään! Join teetä ja katsoin heidän uusia silkkimattojaan (jotka laitetaan seinälle koska ne ovat niin arvokkaita) ja ostin kasan huiveja tuliaisvaraksi. Varokaa kutsumasta minua kylään. En ehkä tule viinipullon tai kukkasten kanssa vaan minulla on silkki-pashmina-huivi tuomisena!

Itselleni ostin pashmina-vuohen pehmeimmistä leukakarvoista tehdyn maailman lämpimimmän huivin jonka kanssa en palele vaikka ensi talvi Suomessa olisi kylmin miesmuistiin. Hinta oli huikea, mutta huivi on ekologinen aarre ja hintansa väärtti. Eikä onneani sen omistamisesta voita mikään. Kuten taitava myyjä sanoi: "Timanttisormus on arvokas, mutta sormessa se ei lämmitä. Tämä huivi on Sinulle timantti joka pitää sinut aina lämpimänä". No, ei nyt ihan timanttien hinnoissa sentään oltu.

Nautin sen jälkeen loistavan sushi-sashimi-lounaan. En osannut päättää kumpaa haluan joten tilasin molemmat. Siitä tulikin aika runsas ateria mutta 17 euroa ei nyt kaada minua. Olenhan hyväpalkkaisessa työssä.

Jatkoin matkaa Spencer's Plazaan kellokorjaajalle, Collector's Paradise'een. Neljään kelloon tuli uudet patterit 4 eurolla ja se yksi rikkinäinen kellolasi tilataan erikseen, hiotaan sopivan kokoiseksi ja saan sen kahden päivän kuluttua. Hinta 4 euroa.

Pattereita odotellessa vaeltelin päämäärättömästi ja ystäväni Kashmirista huudahti jostain kulman takaa. "Long time, my friend! How is your health? Thank God, you are fine! Your family?". (En tiedä miksi tämä mies on aina huolissaan terveydestäni. Olenkohan jotenkin aneemisen oloinen täkäläisessä ympäristössä?) Olin lähinnä etsimässä kauppaa jossa korjattaisiin isältä lapsena saamani helminauhan lukko ja isäni Kiinasta tuoman jade-helminauhan lukko. Alkutervehdysten ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen kysyinkin mistä voisin löytää paikan jossa koruni korjattaisiin. "Voi ystäväni, minä järjestän sen!" ja heti soitettiin joku kashmirilainen serkku paikalle joka vei korut kolmannelle sukulaiselle joka tutki tilanteen. Joutessani teetä juodessa ostin 40 eurolla toisenkin helminauhan ja rannekorun itselleni.

Helminauhojen korjaaminen kesti sen verran että totesin että minun on käytävä ostamassa kananlihaa miehelleni. Että jos löydän sen lihakaupan, niin tulen sitten takaisin. Eksyn aina Spencer's Plazan monikerroksisiin basaarimaisiin sokkeloihin. Joten neljäs, joutilas serkku, järjestettiin oppaakseni. Se serkku oli uusi Chennaissa, vasta Kashmirista tullut nuori poika ja yhdessä navigoimme lihakaupan ja sain kanat Mikolle. Ja sitten hain korjatut helmikoruni jotka ovat maanneet käyttämättöminä monta vuotta korjausta odottamassa Suomessa.

Päivä oli suunnilleen täysi, ainakin menin kotiin ja päästin Venkateshin pois. Kävelen vielä vastapäiseen kangaskauppaan tilaamaan kylpyhuoneisiin verhot jotta pulunkakan läpinäkymättömiksi tahraamat ikkunat ovat piilossa. Se parantaa kylpyhuoneiden ulkonäköä huomattavasti.

Voi, olen niin onnellinen nyt!!

Kaikki korjataan

Luulen että se oli joskus elokuussa kun makuuhuoneen toinen ilmastointilaite ei enää toiminut. Aluksi luulimme että laite pitää vain puhdistaa ja pyysimme ilmastointilaitehuoltosopimuksen mukaisesti LG:n huoltajat paikalle.

Puhdistus ei auttanut. Ilmastointilaite ei toiminut. Hätä ei ole suuri koska meillä on kaksi ilmastointilaitetta makuuhuoneessa. Se toimiva kone vaan on siitä huono että se puhaltaa viileän ilman suoraan nukkujan päälle. Siksi olemme aina käyttäneet sitä toista, kauempana olevaa joka siis lakkasi toimimasta elokuussa.

Se ei toimi vieläkään ja nyt on tammikuu.

Onhan tässä pientä askaretta ja ajankulua minullekin kun voin seurata miten tällaiset asiat Intiassa etenevät. Hitaasti etenevät, jos tiivistäen sen sanon. LG:n huoltomiehiä käy meillä räpläämässä samaa ilmastointilaitetta joskus viikottain, joskus päivittäin, riippuen kuinka muilta töiltään ehtivät. Käsittääkseni jokainen osa on jo vaihdettu kerran tai pari. Jollen ole ollut paikalla, Anitha on jättänyt varmasti 30 kertaa lapun olohuoneen pöydälle kertoen että "A/C is repaired". Menen yläkertaan makuuhuoneeseen jossa on hyytävän kylmä ja ikkunat märät hurjasta lämpötilaerosta sisä- ja ulkoilman välillä ilmastointilaitteen puhaltaessa täysillä 18C-asteista ilmaa. Otan kaukosäätimen ja sammutan laitteen. Illalla napsautan sen yöksi päälle eikä se toimi. Puhaltaa vain lämpimänkosteata ulkoilmaa eikä viilennä yhtään. Ja aamulla sanon Anithalle että soittaisi A/C-miehille että tulevat korjaamaan laitteen. Ja Anitha soittaa. Ja pari miestä tulee. Aina eri miehiä, mikä ei helpota asiaa. Ne kiipeävät katolle ja irrottavat ulkona pidettävän moottorin ja vievät sen mukanaan. Se on ollut LG:llä puolen vuoden aikana jo kolme kertaa. En tiedä mitä sille on tehty. Aina sanotaan että nyt se on korjattu. Aina ilmastointilaitekorjaajan jäljiltä makuuhuone on kuin jääkaappi - kylmä huuru tunkee ulos kun avaan makuuhuoneen oven - joten aina sammutan laitteen ja aina laitan sen illalla uudestaan päälle jolloin se on aina rikki.

Maksamme huollosta vuosimaksun joten käteistä tässä ei liiku lainkaan. Jotain mitättömiä pikkusummia joistain uusista pikkuosista olemme maksaneet, mutta käytännössä tämä on jonkinlainen LG-miesten harrastus. Luulen että he itse pitävät tätä työnä, mutta heidän ikuinen optimisminsa siitä että laite saadaan korjattua, on minusta käsittämätön.

Perjantaina A/C miehet kävivät irroittamassa taas yhden paneelin laitteen sisältä ja vaihtoivat sen tilalle saman paneelin vierashuoneen toimivasta ilmastointilaitteesta. Kävin itse näpsyttämässä laitteen päälle, totesin niin viilennyksen kuin termostaatin toimivan ja olin haltioissani. Vihdoinkin kaikki kunnossa! Illalla Mikon kanssa kuuntelimme että pitäähän se hieman meteliä, mutta annoimme koneen yrittää. Yöllä heräsin kamalaan surinaan - tämä ei enää ole tervettä!!! - ja napsautin ilmastoinnin pois ja sängyn päällä olevan toisen laitteen puhaltamaan suoraan meidän päälle. Mutta tähän olemme jo tottuneet.

Korjausmiehet eivät puhu englantia joten minun on turha hoitaa näitä juttuja. Maanantaina Anitha ei tule töihin koska viettää veljensä kuoleman vuosipäivää kahdessa eri messussa ja hautausmaalla, mutta tiistaina hän voi taas aloittaa päivän soittamalla LG:n huoltoon.

Kuinka kauan tätä voi jatkua? En tiedä. Mikko sanoi että Intiassa eläkeikä on 58 vuotta joten nuorilla huoltomiehillä on aikaa monta vuotta. Aika kun on suhteellinen käsite Intiassa ja toisaalta, Intiassa ymmärretään ettei mitään heitetä pois vaan kaiken voi korjata. Korjattu ei aina ole hyvä tai edes toimiva, mutta se ei ilmeisesti ole oleellista tässä maassa.

Viime viikolla kysyin Jantulta miksi samat bambupuiset tikkaat ovat päivästä toiseen nojaamassa talomme seinään. Jantu otti asennon ja heilautti kätensä lippaan sanoen että ne on ilmastointimiehiä varten kun he menevät tarkastamaan ulkona olevia laitteita. Huomautin että tikkaat ovat hyvin häiritsevät koska ne tulevat suoraan minun makuuhuoneeseeni. Jantu tuijotti hetken minua hiljaa, vielä asennossa seisoen, ja sitten purskahti kippurassa nauramaan. Kerroin tämän Mikolle joka totesi kuivasti että ilmeisesti Jantu on sen verran tervesieluinen nuori mies ettei hänelle ollut tullut mieleenkään sama kuin minulle. Että kukaan voisi olla kiinnostunut tiirailemaan vanhemman naishenkilön makuuhuonepuuhia.

Rottasota

Kun asuu maassa jossa ei ole ihan viimeisen päälle puhdasta ja hygieenistä, joutuu sietämään sellaista mitä ei omassa maassaan sietäisi. Kuten niitä kissan kokoisia rottia. Tai että lavuaareissa ja muiden viemäriritilöiden päällä on muutama koipallo estämässä torakoiden invaasiota. Tai kotona vaeltavat muurahaiset joille ei vaan voi mitään. Tai olmimaiset värittömät gekot jotka kiipeleivät seinillä ja syövät hyttysiä. Tai hyttyset joita alkaa taas kohta tulla eikä niiden sisäänpääsyä voi mitenkään estää. Tai käärmeet pihalla tai kulkukoirat kotikadulla tai klenkat ja laihat lehmät jotka tulevat hakemaan varjoa kuumimmalta paahteelta kadulle kurkottavien puiden alle ja jättävät muistoksi haisevat läjänsä.

Niistä rotista ei vain ole päästy eroon. Rotilla on mukava kotikolo puutarhamme nurkassa. Jantu on täyttänyt kolon pariin otteeseen vedellä ja kolmihenkinen rottaperhe on syöksynyt viivana kadun yli naapurin puolelle palatakseen kahden päivän kuluttua takaisin samoihin, mutta vesisuihkun jälkeen kuiviin puhtaisiin oloihin. Myrkyt eivät ole tehonneet vaikka ne on todistettavasti syöty. Ehdotin että rotat poltetaan koloonsa, tuikataan tuli, työnnetään soihtu sisään ja rotat kärventyvät hengiltä. Jantu ei ollut varma asiasta, neuvottelee Moorthyn kanssa.

Moorthyn myrkyt eivät ole rotille maistuneet. Tämä hirvittävän tappava sekoitus on sekoitettu riisiin ja asetettu ikään kuin lautaselle pienen lehden päälle. Se näyttää oikeastaan houkuttelevalta annokselta, mutta rotille se ei kelpaa. Rotat kyllä möyrivät myrkkyaterian vieressä joka yö eikä kukat edelleenkään kasva. Kukaan ei tiedä miksi rotat haluavat nimenomaan tuossa paikassa kuopia. Siellä on oltava jotain aivan kamalaa, ehkä jonkun raato tai jotain muuta kammottavaa.

Keltainen kissa on edelleen hengissä ja mungo näyttäytyy pihallamme. Kuten rotatkin.

Hyvin herkullisen näköinen riisi-rotanmyrkkyannos ei maistu rotalle vaan kukkakumpumme on edelleen joka aamu oikeanpuoleisen kuvan näköinen. Kolme metriä kotiovellemme päin on toinen kukkakumpu joka rehottaa aamuisin kirkkain värein. Allaolevan kuvan otin vasta aamukymmenen maissa jolloin kirjavin kukinta oli jo päättynyt. Nämä pikkukukat ovat sieviä mutta kukkivat valtoimenaan vain tunnin päivässä.

Jätesota

“Madam, naapurissa asuva poliisipäällikkö sanoi laittavansa Jantun vankilaan!”

Joka päivä kiitän menneisyyttäni terveyskeskuslääkärinä. Kuten Intiassa kotona, töissä terveyskeskuksessakaan ei yksikään päivä ole samanlainen eikä ikinä voinut tietää minkä ongelman kanssa potilas poukahtaa sisään ja vaatii ratkaisua. Kun joku palvelijoistamme poukahtaa eteeni, kyseessä on aina ongelma.

Asumme omakotitalossa jonka tonttia ympäröi muurattu aita. Aita on korkeampi kuin minä eikä sen yli näe kukaan. Aidan ja kotikatumme välissä on puolen metrin kaistale jossa kasvaa rykelmä bambuja ja Moorthyn istuttamia helppohoitoisia kasveja. Olen ollut tosi tiukka siitä että katu on talomme kohdalta siisti. Roskia ei heitetä. Jos muovipulloja on lojunut kadulla, olen komentanut vartijat keräämään ne pois. Puutarhastamme siivotut oksat ja lehdet pitää toimittaa pikaisesti pois. Mitään ei saa mädäntyä talomme edessä.

Joten olin tuohtunut kuultuani Anithan pitkän selostuksen talomme nurkalta kerätystä roskakasasta. Anitha – siis minä - oli joutunut maksamaan siivouksesta. “200 rupees for dustmen!”. Jätteet eivät olleet meidän vaan ne oli kuulema kärrätty poliisipäällikön talosta joka on meidän takana, kirvesvarsitontilla. Jantu oli ilmeisesti käynyt sanasotaa roskien kantajan kanssa, vaikka en ole varma että itse poliisipäällikkö olisi tullut vartijamme kanssa riitelemään. Mutta koska kyseessä on Chennain ylin poliisiviranomainen, varmasti joku hänen kotiapulaisistakin voi katsoa olevansa oikeutettu uhkailemaan Jantua vankilalla.

Sillä hetkellä poliisin taloon vievän kujan pää tonttimme nurkalla oli siis siistitty. Mutta viikonloppuna kulmilla oli taas läjä roskia, roskapusseja ja puutarharoskaa. Hain kameran ja pyysin Mikon katsomaan millaisia naapureita meillä on. Vinosti vastapäätä olevan supersiistin talon vanhahko pariskunta oli lähdössä ulos. Mikko vilkaisi roskakasaa ja kääntyi päättäväisesti marssimaan kohti haurasta vanhempaa herrasmiestä. Huusin Mikolle “nuo on viattomia!!!”. Mikko on yleensä rauhallinen mutta polttaa joskus yllättäen pahasti päreensä jolloin saattaa haukkua väärää puuta tai viatonta herrasmiestä.

Joten Mikko päätyi vain keskustelemaan roskakasastamme ja siitä miten se saattaa siinä olla. Minä vielä lirkutin varmistaakseni ettemme ole heitä syyttämässä mistään että “olen aina ihaillut kuinka kaunis teidän talonne on ja edustakin niin puhdas”. Jälkeenpäin ajatellen valitsin sanani täsmälleen väärin, mutta naapurimme olivat sivistyneitä ja ystävällisiä ihmisiä ja halusivat auttaa. Että pitäisi soittaa korporaatiolle ja jättää valitus että roskien keruu ontuu.

Olimme kuitenkin niin täynnä pyhää vihaa että kuvasimme roskaläjää eri kulmista kahdella kameralla ja pohdimme mitä tehdä. Syöksyäkö suoraan poliisin pakeille vai kirjoittaa ilkeä kirje.

Emme ole koskaan tavanneet takapihanaapuriamme, ja se että kaksi vuotta tässä asuttuamme tunkeudumme poliisipäällikön pihaan ja kerromme ettemme pidä siitä että he roskaavat meidän talonkulmamme niin että rotat juoksevat villinä, ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Etenkin kun palveluskuntamme selityksistä ei oikein saanut tolkkua emmekä loppujen lopuksi tienneet mistä on kyse, muuta kuin että talomme edessä kadulla on kotitalousroskia. Joten Mikko otti asian puheeksi töissä johtoryhmänsä kanssa. Mikä on intialainen tapa hoitaa tällainen ongelma?

Jätesodan strategia:

1.Tilannetta seurataan. Jos tulee uusia roskakasoja, ne dokumentoidaan valokuvin.

2. Tämän jälkeen aitaamme laitetaan kyltti “Do not litter” tai “litter-free zone”. Tällaisia näkee aika usein ja niiden edessä on aina hirveä roskakasa. Se ei vaikuta tehokkaalta konstilta, mutta etenemme intialaiseen tapaan.

3. Aina uusien roskien kasauduttua nurkillemme otamme valokuvan todistusaineistoksi.

4. Roskaamisesta tehdään kirjallinen ilmoitus korporaatiolle, jonka velvollisuus on pitää katu siistinä.

5. Korporaatio selvittää roskien alkuperän ja ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin.

Olemme vielä ykkösvaiheessa eli dokumentoimme valokuvin kertyviä jätteitä. Ongelmaksi voi myöhemmin muodostua se että epäilyksenalainen naapurimme on Chennain ylin poliisiviranomainen, itsekin siis korporaation palveluksessa. Chennai Corporation kun on jotakuinkin sama kuin Chennain kaupunki.

Kaupankäyntiä

Useimpia lukijoitani jäi varmasti askarruttamaan käytöstä poistetun tavaran myyntihinta johon viittasin edellisessä blogissani.

1. Myymällä kuukauden The Hindut sain 50 sentin tulonlisän.
   
2. Jätepaperinkerääjä osti himoitsemansa antiikkisen, massiivisen ja taatusti toimimattoman kaivon pumppumoottorin 8 eurolla. Minä olin arvioinut hinnaksi 1 euroa. Hyvä että pyysin Jantua pyytämään ostotarjousta.
   
3. Kahtia haljenneen kirjoituspöydän metallijalat osoittautuivat halutuiksi. Paperinkerääjä, vartija Jantu ja autonkuljettaja Prabha olivat kaikki valmiita ostamaan jalat käypään hintaan joka paperinkerääjän asiantuntemuksella asetettiin 20 rupiaan per jalka (30 senttiä). Olimme pitäneet K-Raudasta ostettuja pöydän jalkoja tavallisina pöytälevyyn ruuvattavina alumiinijalkoina, mutta paperinkerääjän magneettitutkimuksen perusteella todettiin että jossain on oltava rautaa joka teki jaloista arvokkaammat. Mikon vanhan kirjoituspöydän jalkojen uusi onnellinen omistaja on nyt Prabha joka osti kaikki neljä jalkaa yhteishintaan 1,20 euroa. Ja minä kun olisin antanut 25 sentillä koko setin!
   

En ihan pääse lääkärin palkoille myymällä rikki mennyttä tai tarpeetonta tavaraa Intiassa, mutta onhan tämä tyhjää parempi. Mikko antanee talouspäällikkönsä pohtia miten vuokratalomme irtaimistoon alunperin kuuluneen rikkoutuneen moottorin myyntihinta tilitetään. Salcomp osti aikoinaan uuden pumpun joka tulee jäämään taloon joten vuokranantaja vain hyötyy meistä.

Kunhan poistumme Intiasta ja tehtaalle tulee paikallinen johtaja, luulen että siellä moni huokaisee helpotuksesta.

Työkalut

Olemme Mikon kanssa monet kerrat ylimielisinä ilkkuneet paikallista tapaa tehdä erilaisia korjaustöitä. Jos vaikka on ollut keittiön lavuaarin viemäri tukossa, meille on poukannut kaksi kaveria tutkimaan tilanteen, juoneet Anithan keittämät teet, kurkkineet tiskipöydän alle ja todenneet että tarvitaan työkaluja. Sitten on lähdetty 1.5 tunnin automatkan päähän Mikon tehtaalle hakemaan työkaluja tai kysytty vartijoilta ja kodinhoitajalta jotain heppua lähiseudulta jolta voisi lainata pihtejä ja muuta tarpeellista. Sitten ne kaverit tulevat takaisin yhdessä sen työkalujen omistajan kanssa jonka on vartioitava omaisuuttaan jonka takia hän seuraa keittiössämme korjaustöitä ja jolle maksetaan pieni korvaus välineiden lainasta. Ja sitten kaikki juovat taas Anithan keittämää teetä.

Jos joku on tullut korjaamaan kattolamppuja tai ilmastointilaitteita, minulta on pyydetty tikkaita joilla pääsee tutkimaan tilanteen. Kattomme on noin neljän metrin korkeudessa eikä lyhyt tamili sinne ylety vaikka seisoisi varpaillaan. Muuttaessamme ostin viisiportaiset porrastikkaat kodinhoitajaa varten jotta saisi pölyt pyyhittya kirjahyllystä ja kaappien päältä. No, kyllä niitä käytetään siihenkin, mutta sen työn tekee vartija koska kodinhoitajat eivät uskalla kiipeillä niin korkealle ja onhan se sarin kanssa hankalaakin. Portaat ovat osoittautuneet yhdeksi parhaimmista hankinnoistamme vaikka Mikko heti alkuun tyrmäsi ne ja olisi käynyt vaihtamassa ne tavalliseksi taitettavaksi keittiöjakkaraksi. Nyt ne ovat myös maaliroiskeiset kun sisäseiniemme maalaritkin näyttävät käyttäneen meidän poissaollessamme tukevia tikkaitamme, mikä ei ole lainkaan yllättävää koska niin hyviä tikkaita ei ole kenelläkään muulla. Minut muistetaan edelleen Currimbhoys-sekatavaraliikkeessä ja kysytään aina olenko vielä tyytyväinen silityslautaan ja tikkaisiin vaikka asioin siellä nykyään harvoin. Olen sataprosenttisen varma ettei kukaan muu ei ole ostanut mitään niin kallista tai harvinaista siitä kaupasta. Normaalisti Chennaissa käytetään bambutikkaita, hyvin paljon sen kaltaisia millä Tarzan kipusi majaansa Janen huudellessa päivälliselle.

Erilaista pikkusälääkin pitäisi kotoa korjausmiehille löytyä -narua, liimaa, mittanauhaa ja kaikkea sellaista minkä kuvittelisi kulkevan ammattimiehen laukussa mutta kun sillä miehellä ei ole laukkuakaan. Jos jotain on, se kulkee muovisessa riisisäkissä.

Kun Mikko oli tarpeeksi monta kertaa nauranut töissä oman tehtaansa korjausmiesten jatkuvasta edestakaisesta ramppaamisesta kotimme ja tehtaan välillä erilaisia välineitä hakien, todeten sen olevan myös tavattoman tehotonta ja aikaa vievää, meille ilmaantui työkalut.

Eräänä päivänä Anitha kertoi ylpeänä että on nyt ostettu aivan uudet työkalut ja ne löytyvät kotoamme varastohuoneesta. En tiedä mikä oli hienointa - että ostettiin ihan uudet vai se että olemme nykyään tämän suhteen omavaraisia.

Oli pakko mennä katsomaan mitä siellä oli:


En ole ammattilainen mutta sanoisin että omistamme rautasahan ja sen varaterän, ruuvimeisselin ja siihen erikokoisia päitä erikokoisia ruuveja varten, putkipihdit ja moskan. Mikko väitti tuota vasaran näköistä moskaksi joten uskon Mikkoa. Minä luulin sitä alkeelliseksi vasaraksi.

Aina puhutaan Intian IT-osaamisesta ja kehittyneestä teknologisesta tietämyksestä. Arkielämässä huipputeknologia on hyvin kaukainen asia enkä enää joka päivä pelkää että intialaiset tulevat ja vievät suomalaisten insinöörien tai remonttireiskojenkaan työpaikat.

Kaivoon katsomista

Huomenna pihakaivomme tyhjennetään. On hyvin otollinen päivä tällaiseen koska lähden heti aamusta muiden kyydissä Kancheepuramiin tutustumaan Hand in Handin Watershed-projektiin ja Prabha, oma kuljettajani jää Chennaihin.

Jostain syystä autonkuljettajille kuuluu erilaisten juoksevien asioiden ja pihahommien hoito, kuten kaivo-ongelmat. Prabhalla on käsittääkseni käytännön vastuu asioista ja Babu hoitaa luvat. Lupa tarvitaan Salcompin henkilöstöosastolta Mr Ravilta, joka on nimetty kiinteistömme vastuuhenkilöksi jolle palveluskunta voi soittaa ja kysyä neuvoa. Näin sovittiin koska minä en saanut tolkkua näistä kaikenkarvaisista kotiin lappaavista hanslankareista enkä osaa sanoa mitä litkua kaivon puhdistamiseksi hankitaan tai kuka korjaa ilmastointilaitteet tai keittiön lavuaarin sähköisen jätemyllyn.

Mr Ravista on tullut palveluskunnan suosikki. Vartijoita myöten kaikki puhuvat tärkeänä soittavansa Mr Raville ja on selvää kilpailua siitä kuka ehtii ensimmäisenä soittamaan. Mr Ravi on toimihenkilö eikä mikään duunari. Babulla on kiistaton erikoisasema koska Babu vie Mikon tehtaalle ja on jollain tavalla tehtaan palveluksessakin. Olen nähnyt Babun kulkevan valokuvallinen henkilökortti kaulassa korostetun rennosti (jos eleettömästä intialaisesta näin voi sanoa) toimiston käytävällä, hakevan kahvia automaatista ja moikkaavan Mikon johtoryhmän jäseniä joista osa puhuu samaa kieltä, telugua, kuin Babukin. Siksi Babu hoitaa luvan kysymiset toimiin joita talossamme tehdään.

Niin, kun olen koko päivän pois enkä tarvitse autoa, kuljettajani voi hoitaa kaivontyhjennyksen. Polttomoottoripumppu on saatu korjattua eikä tarvitse mennä siihen kalliiseen sähköpumppuun joka nykykursseilla maksaa jo 20 euroa. Euro on todella romahtanut, kohta Intiakin alkaa olla kallis paikka suomalaiselle. En todellakaan tiedä miksi Prabhan on oltava paikalla puutarhassamme katsomassa kaivon tyhjennystä, mutta ei siitä haittaa ole. Maksanhan joka tapauksessa kuukauden palkan kuljettajalleni, on sitten ajoja tai ei.

Kaupasta tullessa Parbha selitti hitaan vakavaan tyyliinsä että Mr Ravia ei ole viime päivinä saatu puhelimeen. Babu oli saanut selville että Mr Ravi on tämän viikon yövuorossa eikä siksi vastaa. Koska joudumme vuokraamaan pumpun, on siihen luonnollisesti pyydettävä lupa Mr Ravilta ja jos Mr Ravia ei saada kiinni, on soitettava Mr Victorille "HR, very high position, Madam." Prabha ei voi soittaa korkea-arvoiselle Victorille joten minä soitin Mikolle ja pyysin Mikkoa soittamaan Victorille. Mikko ei saanut naurultaan puhuttua. Että Victorilta lupa meidän kaivon tyhjentämiseen tarvittavan polttomoottoripumpun vuokraamiseen, 12 euron homma? Mikko on korkeassa asemassaan siellä lasitornissa erkautunut kauas käytännön ongelmista joihin minä jatkuvasti törmään. Minusta asiassa ei ollut mitään hupaisaa.

Mikko soitti ja pyysi Victoria soittamaan jollekin joka voi soittaa Babulle ja antaa luvan vuokrata pumppu ja aloittaa kaivontyhjennykset huomenna. Victor on täydellinen HR-johtaja "Onko se pumppu siis korjattu?". Victor tietää kotimme asioista enemmän kuin Mikko, joka tietää vain sen minkä lukee minun blogeistani. Victor siis soitti Mr Raville joka soitti Babulle joka soitti Prabhalle joka kertoi minulle että asia on selvä.

On niin hirveän helppoa kun on apulaisia. Kaiken voi teettää muilla ja itse voi vain lekotella.

Vettä ja työtä

Odotan kovasti että Pia tulee luoksemme heinä-elokuuksi ja ratkaisee Tamilnadun vesiongelmat. Pia aikoo liittyä vapaaehtoistyöntekijäksi Hand in Handin ympäristöosastolle jolla on tärkeä vesiprojekti selvittelemässä sadeveden tehokkaampaa keräämistä, pohjaveden tason nostamista ja kaivojen vesimäärän lisäämistä. Jos maaseudulla on vettä, voidaan täällä saada kolmekin satoa vuodessa nykyisen yhden sijaan. Manauksessa valitin kun maiseman muodosti vain sademetsän kaikki vihreät sävyt. Nyt huomaan kuinka paljon paremmin siellä oli asiat. Tamilnadussa puut on järjestään kaadettu ja näen kaikkialla samaa pölyävän punaruskean savimaan sävyä. Missään Intiassa en vielä ole törmännyt viljaviin tai vihreisiin peltoihin. Vain rumaa, karua, pölyistä, rikkaruohoista, lättänää aukeutta. Hill Stationeilla sentään oli vihreyttä ja peltoaukeita saman verran kuin näen matkalla Somerniemen mökille ... mutta, mutta... niin upea paikka kuin Somerniemi onkin, ei tuota Hämeen ja Uudenmaan rajaseutua mitenkään voi pitää Suomen vilja-aittana. En todellakaan tiedä missä on Intian viljavat vainiot ja kukkivat kummut ja kasket kullan loistavat.

No, kunhan Pia on ratkonut maanviljelykseen tarvittavan veden ongelmat, hoitunee meidän kotikaivokin. Kaikki talot on velvoitettu keräämään sadevesi talteen. Meillä on suuri säiliö katolla ja kaivo pihalla. Katon säiliön vesi on puhtaampaa ja se on käyttövettämme - suihkut, astioiden pesu, pyykinpesu. Ei se niin puhdasta ole että harjaisimme sillä hampaat tai käyttäisimme ruoanlaittoon. Kaivon vesi taas on puutarhan kastelua, terassin ja auton pesua varten.

Katolle pumpataan vesi kaivoon liittyvästä säiliöstä. Vartija laittaa aamuyöstä pumpun päälle jolloin säiliö täyttyy päivän tarpeisiin. Ajoittain on ollut ongelmia - kattosäiliö ei täyty ja olemme saaneet vain muutaman pisaran vettä. Puoli litraa suihkuvettä on mielenkiintoinen kokemus kun veden paine suihkussa normaalistikin on hentoa tihkusadetta. Putkimiehiä on käynyt ja pumppua on korjattu.

Pari viikkoa sitten pumppu teki täyden stopin. Se kaivettiin esiin tutkittavaksi - valtava esihistoriallinen möhkäle. Ostettiin uusi moottori joka on kooltaan noin viidesosa entisestä mutta kymmenen kertaa tehokkaampi. Kehitys kehittyy näköjään Intiassakin vaikkei aina uskoisi. Saimme suihkuvetemme jo samana päivänä! Vanha romu korjataan varapumpuksi, hätävaraksi jota toivottavasti ei koskaan joudu käyttämään. En todellakaan ole vakuuttunut että sitä kannattaa korjauttaa, mutta toisaalta - työvoima on halpaa ja käsityö liki ilmaista.

Puutarhakaivo on kimuraisempi juttu. Se haisee. Kaivossa on metalliristikko kantena, mutta kyllä sinne rotat, hiiret ja oravat pääsevät putoilemaan. Hajusta päätellen kaivo oli puolillaan raatoja. Katsoin kaivoon enkä nähnyt muuta kuin mustaa haisevaa hieman öljyisen näköistä vettä joka kupli epämiellyttävän näköisesti. Babu mittasi veden syvyyden yksinkertaisella kivi-naru-systeemillä ja päätyi että meillä on reilut kolme metriä vettä kaivossa. Kaikki tiesivät että kaivoon pitää laittaa "bleach"iä, onkohan se jotain superklorperoksidia tai muuta epäterveellistä myrkkyä. Ainakin se hämmästyttävästi kirkasti veden niin että näin pohjan jossa EI ollut yhtään raatoa. Hajua se ei vienyt pois. Kaivo on tyhjennettävä ja puhdistettava.

Sua lähde kaunis katselen...

Tähän päädyttiin eräänä perjantaina. Kaivon tyhjentäjän piti saapua maanantaina, ja tuli tiistaina. Kaivon tyhjentäjä ei omista pumppua vaan pumppu pitää erikseen vuokrata. Pumpun omistaja tuli samaisena tiistaiaamuna massiivisen polttomoottorin kanssa joka ei toiminut. Sen mekanismi oli kuten ruohonleikkurin tai perämoottorin. Kaksi tuntia lannevaatteeseen pukeutunut kaivon tyhjentäjä kiskoi moottorin käynnistyshihnaa kerta toisensa jälkeen ja kone ynähti sairaalloisesti. Pumpun omistajalla on kauluspaita ja suorat housut eikä hän tee muuta kuin valvoo tilannetta ja juo Anitan keittämää teetä, koska hänen hommansa on omistaa pumppu. Se on varmasti hyvin mielenkiintoinen ammatti.

Kaivomme kannen päällä vuokrattu polttomoottoripumppu jonka toiminnassa oli toivomisen varaa

Sitten porukka meni lounaalle. Siihen meni 150 rupiaa (2.5 euroa) minun kukkarostani. Ja taas tultiin takaisin kiskomaan käynnistyshihnaa. Illansuussa todettiin ettei moottori toimi ja Prabha lähti kuljettamaan polttomoottoria ja polttomoottorin omistajaa korjaamoon, minun autollani ja minun luvallani. Koska polttomoottori ei toiminut eikä kaivo tyhjentynyt, en maksanut muuta kuin tuon lounaan joka sekin oli hyvää hyvyyttäni. Turhista käynneistä ei laskuteta.

Babu, Prabha ja kaivontyhjentäjä tarkkailemassa toimimatonta pumppua. Babulla on juuri ostettu muoviämpäri jolla hädän tullen voi tyhjentää kaivon. Peltiämpäriä ("Metal is best, Madam") ei ollutkaan löytynyt lähikaupoista. Polttomoottoripumpun omistaja oli hetkeksi poistunut kaivon ääreltä.

Kului viikko ja Prabha sai vihiä sähköisestä vedentyhjennysmoottorista "very good, best. But costly."(10 euroa) jonka saisi tällä viikolla vuokrattua. Tänään sataa kaatamalla eikä kaivoa voi tyhjentää. Kaivo haisee edelleen ja puutarhammekin haisee kun sitä kastellaan. Onneksi nyt on luvattu kolmen päivän jatkuvaa sadetta, sitä luoteismonsuunia joka alkaa vallata Intian pohjois- ja länsiosat. Tännekin osuu joinain vuosina jokunen sadepäivä tähän aikaan vuodesta vaikka meidän monsuuniaika onkin vasta loppuvuodesta.

Kaikkein tyylikkäintä näissä ostopalveluissa ja tekijämiehissä on se ettei heillä ikinä ole työkaluja. Ihan alkuun meillekin suunniteltiin kaivon tyhjentämistä köyteen kiinnitetyllä ämpärillä. Minulta käytiin jo pyytämässä 500 rupiaa (7 euroa) metalliämpärin ("metal is best, madam") ja köyden ostoa varten koska talossani ei sellaisia tarvikkeita ollut, mikä aiheutti kovasti ihmetystä. Kun haluan seinään naulan, tarvitsen poraa (seinät ovat sellaista betonia ettei naulan iskeminen vasaralla onnistu), jolloin Anitha soittaa sähkömiehelle joka vuokraa poran. Poran omistaja tulee meille katsomaan kun sähkömies käyttää poraa. Ja kun joku tulee korjaamaan vuotavaa putkea, hän tulee tyhjin käsin kahden tunnin matkan päästä, tarkistaa tilanteen ja lähtee vuokraamaan tai lainaamaan sopivia työkaluja ja tulee työkalujen omistajan kanssa seuraavana päivänä hoitamaan hommansa. Tai sitä seuraavana. Tai ainakin joskus, sitten kun työkalut ovat vapaana. Kaikki tyypit kuitenkin tulevat, kaikki hommat hoituvat, joskus. Ja vain tehdystä työstä laskutetaan, ei siihen käytetystä ajasta. Intiassa ajalla ei ole arvoa.

Maalautamme sisäseinät uhkarohkeasti sinä aikana kun itse olemme lomalla. Tänään Anita kävi kysymässä minulta montakohan metriä muovia tarvitaan peittämään huonekalumme jotta hän ja Prabha voivat peittää kotimme arvokalusteet. Ihmettelin mitä ihmettä maalarifirma sitten tekee! "Painters paint, madam". Että osaakin ulkomaalainen olla tyhmä! Maalarit eivät poista sähkörasioita tai listoja tai mitään muutakaan. Maalarinteippiä ei käytetä ainakaan maalaamisen yhteydessä. Maalarit ovat ties mitä kadulta repäistyjä kodittomia jotka sutivat suitsait maalit seinään. Tulos on sen näköinen. Olen tarpeeksi vieraillut intialaisissa kodeissa tajutakseni ettei käsitys kodin kauneudesta, siisteydestä ja työn jäljestä täällä ole ihan sama kuin mihin olen tottunut ja oppinut.

Taidan sulkea silmäni ja katsoa lopputulosta sormieni läpi, silmät kohdistettuna kaukaisuuteen kuten kaikissa Bollywood-elokuvissa sankarit ja sankarittaret katsovat. Kaukaa kaikki on kaunista. Niin rumanruskea kuiva, puuton ja pelloton maa kuin roskia vellovat kadut kuin kahdessa tunnissa suditut seinätkin.

Taas Intiassa

Kyllä minulla on kaksi kotia. On Töölön koti ja on Intian koti. Hirmuisen haikealta ja vaikealta tuntui nyt lähteä Intiaan mutta matka Lontoon kautta on sen verran pitkä ettei niitä haikeuksia jaksanut ajatella. Ei jaksanut nukkuakaan. Yleensä nukun lentojen aikana mainiosti, mutta nyt katsoin täysin virkeänä kolme täyspitkää elokuvaa.

Hauskaa oli myös kun Lontoon koneessa oli yllättäen Nymanit jotka jatkoivat Amerikkaan joten tällä kertaa lentokentällä roikkuminen vaihtoa odotellen sujui todella rattoisasti.

Astuin Chennain lentokentältä ulos kello 4 aamulla ja ensimmäisenä näin Babun. Hyvin turvallista. Babuun voi luottaa. Babu oli liikkeellä Hyundai Accentilla koska halusi esitellä minulle miten mainio auto se on. Babu on tässä yrittänyt järjestellä minulle omaa autoa ja kuljettajaa varmaan puolen vuoden ajan. Joten siinä aamuyön pimeydessä kotiin ajellessa skarppasin kyselemään auton teknisiä tietoja joita tiesin Babun mielellään kertovan. Miksi minun pitää olla niin kiltti että silloinkin kun en millään jaksaisi yritän jaksaa.

Kotiin tultuani Mikko heräsi ja lähti töihin ja oli tehtaalla jo kuudelta, minä menin nukkumaan. En todellakaan lähde palkattomaan työhön näin räytyneenä. Heräsin yhdeksän maissa Anitan puuhailuun. Kummasti siihenkin on tottunut että koti on täynnä populaa. Jantu myrkytti moskiittoja pihalla, Vanilla lakaisi puutarhan pudonneita lehtiä, verhooja tuli tuomaan kattoterassin bambutuoleihin pehmusteita. Anitalla oli murheita kerrottavana, oli todettu sokeritauti ja dieettiohjeita annettu. Minusta intialaiset ohjeet on päin honkia, keskitytään sokerin täydelliseen poistamiseen dieetistä kun pitäisi miettiä hiilihydraatteja, mutta on parempi olla sekaantumatta toisten asioihin. Anitan tytär sai ylioppilaskokeensa tehtyä ja pohtii kovasti voisiko kouluttautua sairaanhoitajaksi vaikka veren näkeminen kammottaa - Anita toivoi kannanottoani. Ja käytiin läpi ettei tyttären nyt kannata mennä naimisiin vaan olisi se ammatti hyvä; että Anita itse ei päässyt ikinä opiskelemaan vaikka olisi halunnut kun vanhempien mielestä oli parempi mennä 17-vuotiaana naimisiin. Kyllä Intia muuttuu vaikka hitaasti se käy.

Kävelin 35C-asteisessa auringonpaisteessa 1.5 kilometrin päähän Anokhin EcoCafe'seen lounaalle ja naapuritaloon kynsihoitoon. Suomessa oli sellainen ilma, puhumattakaan lentokoneesta, että kädet ja jalat halkeili kuivuuttaan. Täällä jokainen kynnelle kykenevä (olipas kiva sanonta manikyyrin ja pedikyyrin yhteydessä!) käy käsi- ja jalkahoidossa ihan kuten Brasiliassakin.

Mikko haki minut Oryzasta, sieltä kynsipaikasta. Kotona talomme nurkalla oli odottamassa Ganesh, Babun serkku joka omistaa Ganesar Toours & Travelss-autonvuokrausfirman jonka listoilta Babun mainostama Hyundai Accent löytyy. Lisäksi oli Prabha, Babun kaveri niiltä ajoilta kun oli Hyundain testikuskina. Prabhasta tulisi minun kuskini. No, koeajetaan viikon verran ja päätän sitten mitä teen. Että kyllä sitä porukkaa Intiassa piisaa kotinurkille asti ja kuten on aiemminkin todettu, monelle meidän talomme nurkka tuntuu ainakin kotiolot voittavan.

Joulukortit

Se oli kai se auton ensimmäinen kolari jonka vuoksi tähän jouduttiin. En syytä Mikkoa, mutta Mikkohan sen auton ruttasi jolloin oma autonkuljettajamme Babu joutui lomalle ja kuljimme vara-kuskin auton kanssa. Autoja ei Intiassa voi vuokrata ilman kuskia vaikka olisimme halunneet mieluummin Babu + vuokra-auto-yhdistelmän emmekä Rames + Rameshin auto-yhdistelmää.

Niistä joulukorteista...
Meillä on tämä mania kertoa mitä meille kuuluu ja että yleensä olemme olemassa ja lähetämme vuosittain kaikille sukulaisille ja ystäville joulukorttivalokuvan perheestämme sekä laajan selostuksen tekemisistämme. Oletamme että kaikki ovat innoissaan kortistamme etenkin kun itse arvostamme ponnistustamme suuresti. Kortin tekemisessä on nykyään logistisia ongelmia Pian asuessa Kanadassa, Antti ja Ilkka Suomessa ja me Intiassa ja kun olemme joskus yhdessä, emme muista ottaa hienoa joulukorttiperhepotrettia. Joten Ilkka kokoaa sopivista kuvista kortin, minä kirjoitan kirjeen ja tällä kertaa Mikolle delegoitiin postitus.

Postitus lankesi Mikolle koska meidän kotiprintteri louskuttaa tulosta hyvin hitaasti jos ollenkaan. Mikon tehtaan säästötoimet ovat määrittäneet kuinka monta paperiarkkia kukin saa printata vuoden aikana. Intialaisethan ovat kekseliäitä säästämään ja lisäksi, kaikki mikä liittyy matematiikkaan, kiehtoo heitä. Mikon paperinkäyttöä on tietenkin tarkoin taulukoin seurattu ja todettiin että joulukorttikirjeet mahtuvat vielä Mikon vuotuiseen kiintiöön. Joten printtauksen jälkeen Mikko näperteli joulukorttikuoriin kirjeet sisälle, antoi kirjepinon sihteerilleen Ashwinille, joka pyysi varakuski Rameshia viemään kirjeet postiin. Ramesh kieltäytyi ehdottomasti moisesta juoksutuksesta. Hän on autonkuljettaja, ei postittaja. En koskaan voi ymmärtää missä menee raja mitä voi pyytää ja mitä ei - Ramesh on kyllä vienyt ja hakenut kolttuni kuivapesuun ihan mukisematta. Voi olla että kuivapesulan ja postin hierarkinen raja on huikea.

No, jollei autonkuljettajat, niin sihteerit hoitavat tällaisia asioita. Ashwini painiskeli asian kanssa koko päivän, tutki nettiä ja soitteli postitoimistoon. Ashwini ei tietenkään ole koskaan lähettänyt itse yhtään kirjettä tai korttia. Hänellä on palvelijat ja kodinhoitajat jotka tekevät tällaiset hankalat asiat. Päivän päätteeksi Ashwini ilmoitti Mikolle että Intiasta ei lähde lentopostia lainkaan, mutta kirjeet voidaan lähettää pikapostilla jolloin hinnaksi tulee noin 6 euroa per kortti. Lisäksi kirjeeseen on merkittävä sekä vastaanottajan että lähettäjän puhelinnumerot jotta posti voi tarkistaa että saaja on oikea henkilö. Joulukortteja ajatellen tämä tuntui ensinnäkin melko hintavalta ja toiseksi suhteellisen raskaalta järjestelyltä, eikä meillä ollut kaikkien puhelinnumeroitakaan tiedossa.
Olemme lähettäneet postikortteja Chennaista Suomeen ja Kanadaan ja hinta on ollut parikymmentä senttiä ja kortit ovat menneet viikossa perille. Mutta en tule koskaan kertomaan kenellekään intialaiselle ja romauttamaan lopullisesti kunnioitusta jota minua kohtaan tunnetaan, että olen itse ollut rupisessa postitoimistossa liisteröimässä postimerkkejä maisemakortteihin! Ilmankos sain paljon apua ja kohtelu oli jotenkin kuninkaallinen jota silloin kovasti ihmettelin.

Ensimmäisen liisteröimiskerran jälkeen Babu sanoi hoitavansa postituksemme, ilmeisesti sen vuoksi ettei hänen tarvitse hävetä tätäkään omituista tapaamme. Babu onkin velho neuvottelemaan halvimmat, luotettavimmat ja nopeat postitukset. Babu ei ole mitenkään karsastanut postitoimistoja, mutta kuivapesuloista olen ollut aavistavinani etteivät ne ole hänen arvolleen sopivia vaikka ei hän mitään sano.

Mikko kysyi henkilöstöjohtajalta, Victorilta kirjeiden postittamisesta. Victor ei myöskään ole lähettänyt itse kirjeitä tai kortteja mutta sanoi että tehtaan portille kun jättää kirjeet, postitus hoitaa kaiken.

Seuraavana päivänä Ashwini toi Mikon hämmästykseksi kaikki joulukortit takaisin Mikon työpöydälle ja sanoi happamasti että tällä systeemillä postin kulku kestää 20 päivää. Sen lisäksi jokaisen kortin nimet ja osoitteet oli käsin kirjoitettu kahteen eri lappuseen, toinen jäi dokumentiksi Mikolle, toinen liisteröitiin varmaan siihen kirjeeseen. Ja niin joulukortit lähtivät tuottamaan jouluriemua sukulaisille ja ystäville eri puolille maailmaa!

Jouluksi kukaan ei ollut saanut korttejamme. Niitä alkoi tulla toissapäivänä. Tiesin sen koska sähköpostiini alkoi tulla piilotetun kitkerän oloisia kiitosviestejä. Joulukortit olikin lähetetty kirjattuina kirjeinä ja jokaisen vastaanottajan piti hakea ne henkilökohtaisesti postista. Joku on joutunut esittämään henkilöllisyystodistuksen hakiessaan joulukorttiamme, joku yrittänyt hakea pariskunnalle osoitettua kirjettä ilman puolison valtakirjaa ja posti on kieltäytynyt antamasta kirjettä. Tämä asia selvisi lopulta puhelinkeskustelussa jossa vaimo juhlallisesti vannoi tietävänsä asiasta ja antoi luvan että hänen miehensä saa noutaa kirjatun joulukortin. Mikon vanha täti muisteli nostalgisesti että "ihan kuin silloin kuin asuimme 70-luvun Burmassa, postimerkkejä ei voinut käyttää kun ne höyrytettiin jälleenmyyntiin". Yhden espoolaisen R-kioskin edessä asiakkaiden jono kiemurteli kauas ulos kun kiukustuneet lottokuponkien jättäjät joutuivat pakkasessa värjöttelemään kun postitoimintaan perehtymätön R-kiskan myyjäraukka yritti jonkun koodin kanssa etsiä kirjattua korttia joka lopulta kyllä löytyi. Toiset ovat odottaneet vähintään veronpalautuksia tai muita hienoja etuuksia Suomen anteliaalta yhteiskunnalta, toisilla on posti on merkannut lähettäjäksi "INDIA" joka on taas herättänyt epäluuloa. Mutta kaikki jotka ovat postiin raahautuneet, ovat saaneet meidän iloisen joulukirjeen ja hauskan valokuvan perheestämme. Toivottavasti se on tuottanut paljon iloa ja positssakäynti on ollut virkistävä kokemus...

En tosiaan tiedä kuinka monta ystävää meillä ensi vuonna on. En myöskään osaa arvata miten pitkälle sukulaisrakkaus riittää. En tiedä jäämmekö tämän vuoksi perinnöttömiksi kun olemme pakottaneet iäkkäät vanhempamme raahautumaan -20C paukkupakkasissa postitoimistoihin.

Mutta positiivisesti ajatellen - niille joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa Intiaan, pystyimme näin antamaan pienen demonstraation mitä on elää maassa jonka tavoista ei saa tolkkua ja byrokratia on huippuunsa kehitetty. Vaikka kysyy neuvoa ja luulee tekevänsä kaiken oikein, harva juttu silti menee oikein. Se on meidän arkipäiväämme.

Tervetuloa luoksemme kokemaan ihmeellinen Intia!

Verhot

Olohuoneessa ja ruokasalissa on samanlaiset lattiaan asti ulottuvat verhot. Ne on jo vuoden vanhat eikä ole kertaakaan pesty. Nuo ikkunan kalterit ovat muuten ihan tyypilliset intialaisessa kodeissa. ne on täysin kiinteät eli ikkunan peseminen on tehty tosi vaikeaksi. Ikkunaristikoiden nimi on "grill" mikä hämäsi minua aluksi kamalasti. Luulin sitä vitsiksi.

Kaikki tietää että Intiassa on hyviä kankaita. Intian puuvillasta puhutaan, Seersucker on useille tuttu ja tietenkin paksut silkit. Jos on kankaita, on kai verhojakin.

Oikeastaan eteläisessä Intiassa verhot ei ole kamalan suosittuja, kuten ei muutkaan sisustustekstiilit. Keräävät kosteutta, homehtuvat, hyttyset majoittuvat kankaisiin. Totta, kyllä meidän soffat tuntuvat iltaisin kosteilta kun Anita ei käytä ilmastointia päivisin. Sen vuoksi pidämme olohuoneessa, makuuhuoneessa ja Mikon pukeutumishuoneessa jatkuvasti ilmastointia päällä, siis silloin kun itse olemme paikalla. Anita pitää ovia auki ja ilmastointilaitteemme puhkuisivat turhan päiten viileyttä ulkoilmaan. Ja on niitä hyttysiä ... ainakin minun vaatekaapista pöllähtää hyttysiä kun valikoin sieltä päällepantavaa. Samoin verhoja leyhytellesssä hyttyset heräävät.

Ötökät pesiytyvät pölyisiin ja likaisiin paikkoihin. Luin The Hindusta että verhot pitäisi pestä kerran viikossa ja järkytyin asiasta niin että oitis irroitin Mikon pukeutumishuoneen verhot ja laitoin pesukoneeseen. Olemme asuneet vuoden talossamme enkä ole tajunnut pestä kuin työhuoneen valkoiset valoverhot ja nekin vain kerran. Kyllä meillä pölyä on, kyllä kaikki verhot kaipaisivat pesua. Intia on pölyinen paikka, vaikka ei Chennai lainkaan pahimmasta päästä ole. Samalla kun poistin ne Mikon verhot, huomasin etten ole ikinä niistä pitänyt - perimme ne entisiltä asukkailta. Joten päädyimme ostamaan uudet verhot.

Mikon pukeutumishuoneen uudet verhot. Tässä huoneessa on myös sänkytilaa kolmelle hengelle. Ainoastaan Pia on nukkunut tuossa oikeanpuoleisessa sängyssä ja Piakin vain siksi koska vierashuoneen ilmastointilaite ei juuri sinä viikkona toiminut kun Pia oli meillä käymässä. Verhot ovat hyvin tyylikkäät.

Joo, sanoin päädyiMME. Siis menemme käsi kädessä verho-ostoksillekin... Nykyään joudumme jatkuvasti kulkemaan Mikon kanssa kimpassa koska tulemme kotiin samalla autolla. Mikko lähtee tehtaalta 16.30, on sairaalassa kello 18 ja olemme kotona 18.45. Joten on parempi hoitaa mahdolliset ostokset samalla matkalla. Joten kävimme Kalpa Drumassa valitsemassa verhot. Joka ei Mikon mielestä ollut erityisen hohdokasta työpäivän ja kaiken autossa istumisen jälkeen ja jonka olisinkin tehnyt mieluummin yksin.

Kalpa Druma on hyvä paikka. Ostin sieltä vuosi sitten heti muutettuamme olohuoneen ja ruokasalin verhot ja palvelu oli hienoa. Tulivat kotiin mittaamaan ikkunat, ompelivat verhot vuorineen ja tulivat ripustamaan ne. Nyt valitsimme mallitilkut kotiin tutkittaviksi ja sovimme ikkunan mittaamisesta seuraavaksi päiväksi. Kalpa Druman myyjä sanoi että "sehän oli Bishop Garden, eikö vain?" ja kävi hakemassa kirjansa ja näytti sieltä nimeni ja osoitteeni. Bishop Garden hyvinkin. Hyvä myyjä muistaa asiakkaansa.

Mittauskin tapahtui seuraavana päivänä, kuten oli sovittu - se ei tosiaankaan ole intialainen tapa! - ja verhot tuotiin kotiin ja ripustettiin ikkunoihin neljän päivän kuluttua, ihan kuten oli luvattu. Kalpa Druma on ihan loistava paikka!

Yläkerran käytävän valoverhot ovat hienoa kullalle hohtavaa kangasta. Siinä takaseinällä näkyy muuten kivasti vaateräkki johon voi ripustaa silitettyjä vaatteita. Nyt se on tyhjä koska pudotin kaksi viikkoa sitten silitysraudan ja se meni rikki, ostimme uuden mutta sen töpseli ei sovi juuri siihen pistorasiaan jota Anita käyttää. Nyt Anita on keskustellut sähkömiehen kanssa kohta viikon verran ja arveli huomenna saavansa jatkojohdon, tai mitähän "x-tension box" onkaan.

Vaikka hyttyset hakeutuvatkin verhoihin, on ne silti kivan näköiset. 10 metriä puuvillakangasta maksoi 42 euroa ja sen päälle valmistuskustannukset, mittaukset ja asennukset - kahden ikkunan hienosti laskostettujen verhojen hinnaksi tuli 70 euroa. Samalla tehtiin yläkerran käytävään valoverhot hieman kalliimmasta kankaasta - 57 euroa. Eikä tingitty yhtään, maksettiin vaan.

Silkkiverhot kannattaa varmasti teettää täällä Suomeen vietäväksi jos sellaisia jossain vaiheessa kaipaa. Verhosilkki maksaa vain 8 euroa metri. Tänne emme kyllä mattoja tai silkkiverhoja hanki emmekä päällystä soffakalustoakaan vielä aikoihin, kyllä on ihan totta että tekstiilit homehtuvat ja haalistuvat täällä.

Kotona sairastamassa

Ihan tavallinen flunssa iski, yskitti, palelsi ja olin perjantain kotona.

Torstai-iltana Mikko huomasi että keittiön tiskialtaan jätemurskaaja pitää taas erikoista ääntä. Suomessa en ole näitä murskaajia nähnyt, siellä useimmat taloudet voivat kompostoida pehmeät elintarvikkeet. Amerikassa tiskialtaan viemäriin oli asennettu tällainen laite - disposer. Kuten siellä, en täälläkään tiedä minne murskattu jäte lopulta katoaa. Jotenkin mielessäni on mieletön toive että joku on suunnitellut talomme viemäröinnin hygieeniseksi ja ympäristöystävälliseksi silloin vuonna -62 kun talomme valmistui.

Niin, nyt jätemyllymme ääntelehti kuin murskaisi lusikkaa. Edellisen kerran odotimme kärsivällisesti mutta turhaan vierasesineen lopullista tuhoa. Viemäri tukkeutui ja piti kutsua putkimies paikalle. Putkimies on se Anitan luottohenkilö, sähkömies, jota en ole koskaan tavannut. Silloin Anita soitti minulle töihin ja sanoi että sähkömies oli sitä mieltä että laite on rikki ja pitää ottaa yhteys laitteen valmistajaan. Valmistaja on Venus ja laitetta kutsutaan Intiassa nimellä crusher. Olin sairaalan tiivistunnelmaisessa avokonttorissa jossa vierustoveri on 20 senttimetrin päässä. Laitoin Googleen haun "Venus crusher" ja esiin tulvahti sivuja jotka eivät voineet olla naimisissa olevan rouvan silmille tarkoitettuja. Ei, kunniani säilyttääkseni delegoin homman Mikolle joka delegoi sen Victorille joka lähetti tehtaan sähkömiehen meille. Crusheri avattiin ongelmitta ja sieltä poistettiin meteliä aiheuttanut kivi.

Kun nyt sairastin kotona, voin itse valvoa Anitan sähkömiehen töitä. Anita siis soittamaan sähkömiehelle. Pitkän puhelun jälkeen Anita kertoi ettei sähkömies uskalla avata crusheria koska siinä on paha halkeama ja se voi hajota ja ainoa mitä voi tehdä on pyytää valmistajaa korjaamaan se. Yskin ja oli hyvin tuohtunut. "Jos minulla olisi työkalut voisin itse avata laitteen, sinun sähkömies on vain taitamaton". Ei muuta kuin Mikkoon yhteys, Mikko hälyytti Victorin joka hälyytti taas tehtaan sähkömiehen hommiin. Mikko vielä muistutti Victoria muistuttamaan sähkömiestä että työkalut on otettava mukaan - viimeksi sähkömies oli poukannut meille tyhjin käsin tarkastamaan tilanteen ja tullut seuraavana päivänä korjaamaan laitteen.

Iltapäivällä neljän jälkeen, heti kun Anitan työpäivä päättyi, saapui kaksi sähkömiestä ja hienoa! - toinen kantoi säkkikankaista riisipussia jossa on työkalut. Keittiöni täyttyi hetkessä voimakkaasta pistävästä intialaisesta hienhajusta ja availin ikkunoita ja ovia välittämättä kuumasta ulkoilmasta joka tulvi viileään sisätilaan. Kuten tavallista, jotain tarvekalua pitää käydä ostamassa, nyt putkenpätkä. On käsittämätöntä että kotinurkiltamme kävelymatkan päästä löytyy kaikki mitä kotona tarvitaan. Putket, WC-pöntön istuimet, ruuvit, lukot, lamput, johdot. Länsimaisittain ajatellen ne kaupat ovat romunkeräyspisteitä. Mutta kaikki hyvin, crusherista poistettiin irrallinen kova muovinpalanen, uusi putki asennettiin ja pääsen taas hygieenisesti eroon ruoantähteistä!

Sähkömiehet korjasivat samalla myös kylpyhuoneeni kuumavesivaraajan. Toiseen kerrokseen vedenpaine on aina ollut huono mutta viimeisen viikon ajan olen hädin tuskin kastunut aamusuihkua - kylmää tihkua - ottaessani. En ole lainkaan perillä veden tulo- ja poistumisreiteistä, vartija piti hakea apuun. Jantu on pohjoisen poikia, Assamista, ja puhuu vain sikäläistä hindiä eikä oikein ymmärrä tamilia ja vielä huonommin englantia. Nämä sitten hyörivät kotonani kulkien paljasjalkaisina katolla olevan vesivaraston ja märän kylpyhuoneeni väliä. Sandaalien jättäminen pihalle talon ulko-ovelle on ehdoton käytäntö mutta en ole varma ovatko paljaat jalat sen puhtaampia. Ja kolmen miehen pistävä hienhaju täytti koko kodin.

Mikko soitti kotimatkalla kotiin kysyäkseen mitä ostaa kaupasta. "Unohda se kauppa mutta tuo pian Babu paikalle tulkiksi, en tiedä mitä nämä miehet kotonani jo kolmatta tuntia oikein uurastavat!" yskin vilunväreisenä.

Kotiini tuli siis vielä neljäs ja viides mieskin kun Mikko ja Babu saapuivat. Joka päivä sen huomaa kuinka Intia on väkirikas maa! Suihkusta alkoi tulla vettä. Saman tien, kun porukkaa ja työkaluja nyt oli paikalla, meillä keittiössä joutilaana vuoden seissyt rikkinäinen pyykinpesukone ruuvattiin irti sähköjärjestelmistä ja kannettiin pihalle josta Venkatesh voi sen hakea ja viedä tehtaalle korjattavaksi.

Illalla minulla oli tunne että kotona sairastaminen on liian touhukasta ja rasittavaa. Mikko sanoi etten voi olla flunssainen jos haistan intialaisen hienhajunkin. Se ei ollut erityisen vitsikästä. Otin yöksi Buranaa ja tunsin aamulla itseni terveemmäksi.

Ratsastamassa

Suomen kesä on upea ja Somerniemeltä löytyy paratiisi. Kaikki tietävät Baddingin perheen Paratiisi-kioskin joka yksinäänkin riittää Somerniemellä käymiseen, mutta ei täytä paratiisin määritelmää. Täydellinen paratiisi Somerniemestä tulee Baddingin kioskin, ratsuhevosten, Oinasjärven ja kesämökin vuoksi.

 

 

 

Olemme löytäneet Someron Ratsastajien tallin jossa voi käydä kesälläkin ratsastustunneilla. Ja  jos ei mahdu tai ehdi normaalitunnille, meille on järjestetty yksityistunti – parhaimmillaan yksityistunnillamme on ollut kolme ratsastajaa.

Tänäaamuna ratsastin lomallani jo viidennen kerran. Eilen uuvutin itseni Saijan kanssa iltatunnilla joten 15 minuutin ajomatkan päähän kesämökille oli mukava mennä iltauinnille ja yöunille. Someron tallilla on tuntihevosia seitsemän joista osa on pieniä poneja. Tämä asettaa joitain rajoituksia minun kokoiselle ratsastajalle vaikken ole lainkaan kranttu hevosten suhteen. En ole hevosten kanssa lepertelijä. Tallin hevoset ovat riittävän hyvin koulutettuja, opetus on kelvollista ja siellä on hauska käydä. Tunnelma on leppeä, maneesi on suuri ja hevosten vähyydestä johtuen ryhmät pysyvät pieninä. Eikä 23 euron maksu tunnista pääkaupunkilaisittain ole paljon. Moni viikonloppuratsastaja onkin pääkaupunkiseudun mökkiläinen – äitejä tyttärineen.

Parasta ratsastuksessa tietenkin on että Somerniemen mökki tulee mainiosti hyödynnettyä. Hikisen harrastuksen jälkeen Oinasjärven vilpoisa vesi on nautittavaa ja mökillä on mukava levähtää. Hyttysiäkin on tänä kesänä ollut toistaiseksi hyvin vähän.

Somerolla ovat käyneet kanssani Pia, Laura ja Saija. Minä olen se vakiotäti, tädithän ovat tykkänään kaapanneet ratsastustallit pikkutytöiltä. Pikkutyttöjä on silti vielä talleilla ilmaisena aputyövoimana, mikä ainakin Intiassa vakituisesti asuvalle on aivan luonnollista ja erittäin toivottavaa. Kaikenlaisten martingaalien ja pintelien kanssa pelaaminen on brasilialaiseen täyden palvelun talliin tottuneelle aivan mahdoton suoritus.

Ainoa harmittava asia on että lähden Suomesta jo perjantaina. Enää yksi ratsastuskerta tänä kesänä Someron tallilla jättiläistamma Ronitalla!

"Service is scrambled"

Tänään ei sitten katsottu aamu-tv:tä. Ruudussa näkyi vain "Service is scrambled". Ei muuta.

Koko kesäkuun ajan telkkaria avatessa ruutuun on ilmaantunut uhkaava ukaasi “Ette ole maksaneet kaapeli-tv laskuanne. Mikäli ette maksa 11.6. mennessä, palvelu suljetaan”. Tänään se sitten suljettiin eikä aamulla katsottu BBC:n sen enempää kuin muitakaan uutisia. Onneksi on kuitenkin The Hindu-sanomalehti.

Emme yritä luistaa maksuista, olisimme iloisia maksajia. Kolmen kuukauden kaapelikanavapalvelusta kertyy 20 euron verran joka on ihan kohtuullista. Emme vain ole ikinä saaneet laskua tai muuta ilmoitusta mihin voisimme jotain maksaa eikä ruudussa näkyvä uhkaus tietenkään kerro puhelinnumeroa mihin ottaa yhteys jos on kysyttävää.

Eilen Anitta oli jättänyt lapun lähtiessään. Kaapelimies oli eilen käynyt karhuamassa rästimaksuamme. Koska Anittalla ei ollut moisia rahoja, mies tulee tänään keräämään käteisenä – tietysti käteisenä, miten laskut muuten maksetaan – 1600 rupiaa. Mutta koska emme tosiaan olleet tähän päivään mennessä maksaneet laskua jota emme koskaan saaneet, meiltä on nyt palvelu katkaistu.

Minusta tämä on ihan normaalia paikallista käytäntöä. Systeemit ja käytännöt ovat kunnossa. Pop-up’ina ilmaantuvat muistutukset ovat asiallisia. Muistutukset, uhkailu, systeemit, standardit ja rangaistukset sopivat kulttuuriin. Palvelu ja rahan ansaitseminen on toissijaista.

Jätän nyt käteisen rahan Anittalle ja toivon että kaapelimies tulee keräämään rästimme. Ja toivomme että kaapeliyhteys napsaistaan päälle yhtä ripeästi kuin se räpsittiin pois. Vaikka oikeasti luulen kytkemisen olevan paljon vaikeampaa kuin sulkemisen.

------------------

Korjaan hieman edellistä tekstiäni. Anitta tiesi ettei laskua tuoda. Meillä on kotona pieni keltainen lappu, johon kaapelimies kolmen kuukauden välein merkitsee puumerkkinsä kuittaukseksi että on saanut käteissumman kaapeliverkon käytöstä. Maksua ei muuten voi maksaa. On vain odotettava kaapelimiehen satunnaista tuloa ja jos itse on pois, olisi pidettävä huoli että kodinhoitajalla on tarvittava raha maksun karhuajalle.

Intiassa kuljetaan valtavien summien kanssa. Harva se päivä on lehdessä uutisia että koteihin on murtauduttu ja viety viisisataatuhatta rupiaa pariskunnan sängystä patjan alta. Meillä on kaksi lukittavaa lokeroa, sellaista kuin hotelleissa, mutta ei sielläkään ole rahaa. Käsittääkseni koko kulmakuntamme tietää ettei meillä ole rahaa - sana kiertää täällä hyvin nopeasti. Olen pauhannut kaikille hanslankareille ja yllättäville rahastajille jotka poukahtava ovellemme etten kanna tuhansia rupioita mukanani, enkä tuosta noin vain voi heittää viittätuhatta rupiaa pöytään, ja sitten lähtenyt Babun kanssa automaatille nostamaan ne rupiat ja maksanut kiltisti laskut. Jotkut suostuvat keräämään maksut seuraavanakin päivänä, mutta olisi kai parempi pitää jonkinlainen käteiskassa siellä kassakaapissa.

Mutta tällä taktiikalla olen yrittänyt parantaa turvallisuuttamme... että huolimatta siitä että olemme ulkomaalaisia (joka on synonyymi rikkaalle) meillä ei ole rahaa. Toistaiseksi se on uponnut parhaiten Anittaan joka tekee ostokset... emme nykyään saa edes tomaatteja koska niiden kilohinta on noussut muutaman rupian näin sesongin lopussa ja maksavat nyt jotain 5 senttiä kilolta. Jossain voittaa, jossain kärsii.

Babu pelasti

Intiassa on pulaa sähköstä; sähkönkulutus kasvaa nopeammin kuin mitä uusia voimalaitoksia ehditään rakentaa. Siksi kaikki joutuvat kärsimään säännöllisistä sähkökatkoksista. Paitsi me, koska satumme asumaan samassa verkossa kuin pari osavaltion ministeriä ja korkeimman oikeuden tuomaria. Mutta meiltäkin tippuu aina joskus kolmivaihevirrasta yksi vaihe pois. Silloin sammuu makuuhuoneen toinen ilmastointilaite, jääkaapit ja jotain muuta. Tästä ei ole yleensä sen suurempaa kiusaa kun sitä kestää vain tunnin, korkeintaan pari. Sama tapahtui taas eilen aamulla, tai niin ainakin luultiin. Kun tultiin kotiin iltapäivällä, tuo yksi vaihe oli edelleen pois päältä.

Mainitsin asiasta Babulle, joka soitti välittömästi sähkömiehille. Babu sanoi, että “tulee ihan kohta”. En kyllä ymmärtänyt tuleeko sähkö päälle kohta vai tuleeko joku käymään. Sähkömiehtet tulivat. Joku outo sulake olikin palanut, sellainen kuparijohto tuon kuvan vasemmanpuoleisen “kahvan” alla.

Uusi kuparijohto palaneen tilalle ja sähköt toimivat taas. Korjauksesta veloitettiin 50 rupiaa. Minulla ei ollut 50 rupian seteliä, joten annoin 100 rupiaa. Kaverit kiittivät ja yrittivät lähteä. Onneksi Babu oli tarkkana ja pelasti minut maksamasta ylihintaa. Kaverit kaivoivat taskuistaan vaihtorahat 50 rupiaa eli 75 senttiä.

Unversaali näpsytin 2

Tiistaiaamuna tulin Suomesta eikä televisio toiminut. Olen tottunut katsomaan CNN ja BBC uutisia samalla kun luen The Hindua aamiaista syödessä. Soitin siis heti tiistaina kaapelimiehen korjaamaan satelliittiboksi ja lähdin kauppoihin. Iltapäivällä Anitta kertoi ettei kaapelimies ollut käynyt. Illalla katsoin DVD:tä.

Keskiviikkona uusi soitto. Kaapelimies pyysi anteeksi "very sorry, very sorry Madam" ja lupasi tulla niinkin tarkkaan aikaan kuin 9:15 aamulla. Se haiskahti epäilyttävältä, mutta eihän koskaan voi tietää. Kotiin tullessa löytyi Anittan lappu ettei kaapelimiestä ollut näkynyt. Illalla katsoin DVD:tä.

Torstaiaamuna soitin taas. Kyllä, kyllä, ollaan tulossa. Iltapäivällä Anittan lappu kertoi että kaapelimies oli käynyt ja luvannut tulla perjantaina vaihtamaan satelliittiboksin. Illalla en katsonut mitään. Televisioruudussa näkyi kuin vesivärein sekoontuneena sekä "Northern Exposure"-DVD ja joku hindinkielinen tv-ohjelma. Äänetkin kuuluivat samaan aikaan. Kakofonista. Skitsofrenistä.

Perjantaina olin jonkin verran kireä soittaessani kaapelimiehelle. Haukuin palvelun surkeaksi, firman kelvottomaksi ja olevani suunnattoman tyytymätön kun en voi katsoa uutisia. Perjantai-iltana menin töistä suoraan Overseas Women's Clubin Sundowners-cocktailtilaisuuteen enkä sen jälkeen jaksanut katsoa televisiota enkä mitään muutakaan. Anitta oli jättänyt lapun että kaapelimies tulee lauantaina tuomaan uuden näpsyttimen. Näpsyttimen? Meillähän on hieno universaali näpsytin jolla toimii jokainen elektroninen vekottimemme?

Lauantaiaamuna avasin television. Ainoa kanava oli hindinkieliset uutiset. No, sain mitä pyysin, uutisia... Soitin kaapelimiehelle vaatien häntä tulemaan kello 9 ja epätyypillisesti läiskäisin puhelimen kiinni kesken kaverin lauseen. Eihän kukaan tullut. Aamupäivällä soitin kaapelimiehelle ja kerroin että lopetan koko palvelun. Olin koko päivän liikkeellä ja iltapäivällä soitin taas, ihan vain kiusaksi. Kaapelimies kertoi että olivat tuoneet uuden kaapelikanavaboksin!, jättäneet sen vartijoille ja arvelivat että voin varmaan itse sen asentaa. Ei tule kuulonkaan. Ensiksi en halua, toiseksi se on heidän homma ja kolmanneksi olen tavattoman kyllästynyt. Käskin tulla kello 18 laittamaan kaiken kuntoon.

Kotiin tullessani viiden maissa uusi boksi tosiaan oli vartijalla joka sanoi kaapelimiesten tulevan uudestaan kuudelta. Pyh, vai tulevat. Pyysin Babua asentamaan boksin "en luota noihin kaapelikavereihin". Babu näytti pelästyneeltä ja sanoi että Balu, se tehtaan yleiskunnossapitäjämanageri, voi ehkä tulla maanantaina. Babu ei varmasti koskaan ole edes nähnyt kaapeliboksia, saati asentanut. Kaapelimiehet olivat jättäneet moponsa pihalle ja vartijan mukaan lähteneet teelle, ehkä he tulevatkin vielä illalla? Onpa ainakin rupinen mopo panttina...

Puoli yhdeksältä lauantai-iltana vartija soitti ovikelloa ja kysyi voiko kaapelimiehet tulla sisään. No toki! Toinen puhui englantia ja sanoi että boksini on kunnossa. Näytin ettei se kyllä ole eikä ollutkaan. Niin mutta... se toimi kaapelikaverin näpsyttimellä.
- "Your remote very complicated" sanoi kaveri.
- "No, very simple. Vain yksi näpsytin ja näps - televisio toimii ja näps - DVD toimii" demonstroin eikä mikään toiminut.
Vaihdettiin uusi boksi. TV- ja DVD-kuva näkyivät samaan aikaan kuten torstaina. Kovin ihmeellistä myös kaapelimiesten mielestä.

"Vanha boksi on korealainen, uusi intialainen, siksi DVD ja televisio menee sekaisin eikä Madamin näpsytin toimi".
Ontuva selitys - sekä DVD että näpsytin ovat pari kuukautta vanhoja ja intialaisia, samasta kaupasta ostettuja. Ja korealaisen boksin aikaan kaikki toimi. Nyt alkoi epäilyttää.
"Tuo uusi boksihan on vanha, ihan käytetty. Pölyinen ja ohjetarratkin revitty puoliksi pois. Haluan sen vanhan takaisin. Ja haluan että televisio ja DVD toimii minun näpsyttimellä, yhdellä näpsyttimellä. En halua kahta näpsytintä. En pidä sinun näpsyttimestä."

Universaali näpsytin tuntui olevan uutta kaapelimiehille. Ei heitä voi syyttää. He eivät ole insinöörejä, vain kaapelimiehiä. Oikeastaan tuntui että he pakenivat paikalta. Ulko-ovelta se englantia puhuva huikkasi että maanantaina tulee toiset kaksi kaapelimiestä tutkimaan tilanteen. Ovikin jäi auki kun mopo jo syöksähti portista ulos.

Nyt minulla on kaksi näpsytintä. Toisella laitan television päälle ja etsin kanavat, toisella säädän äänen ja laitan DVD:n päälle. Meillä on lähinnä hindin-, tamilin-, gujaratin-, telugun-, punjabin- ja urdunkielisiä kanavia numerosta 100 aina 990 asti. Nyt niitä on enää numeroon 800.Englanninkieliset kanavat alkavat numerosta 801 jota minulla ei enää ole. BBC ja CNN eivät näy. TV:n voin vaihtaa DVD:hen kävelemällä television luokse ja näpyttämällä televisiossa olevaa nappulaa kolme kertaa. Ilman sitä kolmatta näpsytintä.