menemisiä ja lähtemisiä

Juuri kirjoitin kuinka Ilkka ja Riikka tulivat meille. Ja nyt he lähtevät, tänä iltana Yhtään, edes lyhyttä, blogia en ole ehtinyt kirjoittaa ja nytkin vain laitan lyhyen viestin missä mennään.

Keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai ja vielä tämä sunnuntai, joka on lähtöpäivä. Lento Delhiin on illalla 20.15 ja kotoa pitää lähteä puoli kuuden maissa jotta ehtii hyvin. Joka päivä on ollut täynnä ohjelmaa. Riikka eilen illalla ihmetteli miksi kaikki sanoo että Chennai on tylsä kaupunki jonne ei todellakaan kannata mennä turistiksi.

Ehkä auttaa että me olemme jo asuneet täällä. Kaikki mitä teemme on erilaista kuin turistikierroksilla. Ei Chennai ole kuuluisa nähtävyyksistä eikä täällä ole vauhdikasta iltaelämää. Teimme kaupunkikierroksen keskiviikkona siten että minäkin näin aivan uusia paikkoja. Torstaina tutustuimme Hand in Handiin ja ehtihän Mikko näyttää ne operaattorityttönsäkin tehtaassa. Ei sellaista turistit tee normaalisti. Perjantaina ajoimme etelään Tamil Nadun ainoalle linnoitukselle joka oli jo raunio. Kukkulalle piti kiivetä ja kaiken autossa istumisen jälkeen parin tunnin kipuaminen ylös ja alas kuumassa ilmassa teki ihan hyvää. Pondicherryssä emme sitten jaksaneetkaan tehdä juuri mitään.

Auroville on Intian mystiikkaa ja niitä "Kaikille Rauhaa ja Rakkauta ja Universaalista Yhteyttä"-gurupaikkoja jonne kerääntyy ihmisiä ympäri maailmaa ties minkä henkilökohtaisen ongelman tai trauman vuoksi. Meistä ei taida olla Aurobindon oppeihin hurahtamaan. Illalla nautimme rauhallisesta uinnista Madras Klubilla yön lämpimässä pimeydessä ja söimme iltapalan klubin pool-side ravintolassa jonne voi kuka vaan klubilainen mennä sandaaleissa ja jopa shortseissa sisään.

Olimme Mikon kanssa tänään aamulla ratsastamassa ja tunnin kuluttua taas lähdemme. Ajelemme Marina Beachille katsomaan kuinka intialaiset seisovat hiekkarannalla ja katsovat merelle, syömme jossain hyvän lounaan, käymme Landmarkin kirjakaupassa täyttämässä Ilkan Wodehouse-kirjastoa, ehdimme varmasti vielä nauttia rauhallisen iltapäiväkahvin Anokhin idyllisessä puutarhakavilassa ja ehkä jopa käydä Spazion nahkamyymälässä tässä vieressä katsomassa olisiko siellä Ilkalle lompakkoa. Ei kaikki Intiassa ole ränsistynyttä, rumaa, saastaista ja likaista. On täällä paljon hyvääkin.

Vierailut ovat aina liian lyhyitä. Mutta sillä hetkellä kun tuntuu hyvältä ja kaikki on hauskaa ja hyvin, on varmasti paras lähteä. Jää hyvä mieli ja hyvät muistot. Ainakin meille vierailut ovat aina onnellisia tapahtumia.

Sanotaan että kun ulkomaalainen alkaa puhella kuinka ihmeen kauniit lehmän silmät ovatkaan, on aika poistua maasta. Kun ajoimme kotiin illalla, Riikka katsoi lähinurkillamme olevia lehmiä "täällä on niin paljon kauniimpia lehmiä kuin Jaipurissa. Täällä niillä on kauniit silmät"

Vieraita

Riikka ja Ilkka tulivat ongelmitta eilen illalla. Delhin kone ei ollut myöhässä ja olimme kotona hieman ennen yhtätoista illalla. Intiassa ei koskaan voi etukäteen tietää tarjotaanko lennolla kunnon ateria jälkiruokineen vai onko tarjoilu vain 2 desin vesipullo kullekin. Nyt oli se vesipullolento. Delhistä lentää kolmessa tunnissa joten kukaan tuskin nääntyi matkalla. Ainakin meidän vieraat olivat ihan normaalin ja hyväkuntoisen oloisia tullessaan.

Ajoimme kotiin. Oli kaiketi ollut pientä kisaa kumpi kuljettajista hakee Saarin (siis Mikon) pojan. Kyllä se on ykköskuljettajan hommia, vaikka Prabha on alityöllistetty. Tämä on niitä suuria tapahtumia meidän piireissä. Kaikki kulmakunnan vartijat, autonkuljettajat ja kodinhoitajat ovat tietoisia että se niiden toinenkin poika tuli nyt.

Tänään tutkimme Chennain kaksi suurinta nähtävyyttä - mietin vielä mitkä ne voisivat olla - ja sitten voimmekin jo mennä lounaalle. Sen jälkeen Riikka saa tehdä huiviostoksia kashmirilais-veljesten kaupassa ja siihen vierähtänee pari tuntia. Tietäen luonteeni heikkouden ja veljesten myyntitaidot, uskoisin itsekin poistuvani kojusta parin huivin ja muutaman korun kanssa. Sitten voikin olla aika vetäytyä iltapäiväkahville vaikka Amethystin puutarhakahvilan idylliin ja lopulta tulla kotiin ja mennä illalliselle Mikon kanssa.

Huomenna on Hand in Hand-päivä, kylä, terveyskeskus, koulu ja Kancheepuramin toimisto jossa Pia oli töissä. Perjantaina lähdemme Pondicherryyn josta palaamme lauantaina. Sunnuntai-iltana vieraamme jo lähtevät.

Pia lähti

Lähdimme lentokentälle tänä aamuna kello 5.30 aamulla saattamaan Piaa. Pia lähti Suomeen viikoksi ja sen jälkeen Montrealiin neljättä opiskeluvuottaan aloittamaan.

Eilisillan vietimme ihan niin rauhallisesti kuin olemme viettäneet useimmat iltamme Chennaissa. Katsoimme kotona elokuvaa. Elokuva oli Bollywood-klassikko vuodelta 1995, Shahrukh Khanin ja Kajolin ensimmäisiä suuria romanttisia hittejä, Dilwale Dulhania Le Jayenge. Filmi kesti kolme tuntia ja filmiä seuratessa oli hyvin vaikea ymmärtää miten SRK:sta saattoi tulla tähti, romanttinen sankari ja yksi maailman eniten ansaitsevista näyttelijöistä ja miten itse leffa saattaa olla Intian katsotuin elokuva. DDLJ pyöri Mumbaissa elokuvateatterissa yhtämittaisesti ennätykselliset 750 viikkoa aina helmikuuhun 2010 asti. Hiljalleen olemme oppineet katsomaan hindi-leffoja eikä kukaan meistä nukkunut ja nauroimme melkein koko ajan. En ole varma nauroimmeko oikeissa kohdissa, mutta onko olemassa "oikeata kohtaa"? Huumorin ymmärtää jokainen omalla tavallaan tai sitten ei ymmärrä ollenkaan.

Kerron elokuvasta koska haluan kertoa kuinka kodikasta meillä on ollut. Juomme iltaisin teetä ja katsomme DVD:ltä enimmäkseen huonoja elokuvia tai keveitä televisiosarjoja kuten "How I Met your Mother", "Big Bang Theory", "Jeeves and Wooster". Vaikka asuu Intiassa, elämä voi olla hyvin tavallista ja juuri sellaista kuin sen itse tekee.

Pia oli meillä 8 viikkoa ja se aika oli kovin lyhyt. Olin ajatellut kirjoittaa monta puuttuvaa blogia tänä sunnuntaiaamuna, kaikkea sitä mitä olemme tehneet, mietteitä Rajasthanista ja Kiinasta, Intiasta ja kaikesta muustakin. Mutta koti on kamalan tyhjä, tuntuu haikealta enkä saa aloitettua yhtään iloista tai analysoivaa kirjoitusta. Ehkä huomenna.

Vuoristoasema

Brittien valta-aikaan – tai intialaisittain British Raj’n aikaan - Intiaan perustettiin 80 vuoristoasemapaikkaa, Hill Station’ia. Valtaosa oli Brittiläisen Intian armeijan perustamia mutta myös paikalliset maharajat ja osavaltioiden hallitsijat perustivat näitä viileitä lomapaikkoja perheilleen. Vuoristokaupungit olivat kesäkuumien aikaan osavaltioiden keskuksia jonne brittihallinto siirtyi. Erityisen merkittävä Hill Station on pohjoisessa Himalajan vuoristossa Himachalin osavaltiossa, Simla, kaupunki jossa olimme lokakuussa. Simlaan siirtyi koko brittiläisen Intian hallinto. On hyvin erikoinen ajatus vaihdella hallinnon paikkaa vuodenaikojen perusteella, maassa jossa pieni vähemmistö kuvitteli hallitsevansa valtiota joka eli valtavana ameebamaisena lääninä omaa elämäänsä viis veisaamatta vierasmaalaisten hallitsijoiden hallintapaikoista. Koska mikään ei varmasti koskaan ole ollut yksinkertaista Intiassa, taatusti myös brittien elämä oli hankalaa. Vieras maa, vieras kulttuuri, vieras kieli. Ulkopuolisuus, kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta – jokainen ulkomailla asuva tuntee tämän ajoittaisen ahdistuksen ja pakokauhun. Kesän paahtava kuumuus ja kuivuus, hiekkapöly. Aikana jolloin ilmastointia ei ollut, yli 40C asteeseen kipuavat lämpötilat aiheuttivat varmasti terveysongelmiakin viileästä ja sateisesta Englannista tulleille ekspatriaateille.

Vuoristoasemat olivat keitaita, pakopaikkoja, lepopaikkoja, Englanti keskellä Intiaa niin ilmastollisesti kuin elämänkulultaankin. Myös etelän vuoristot ovat viileitä: kesällä kuumimpaan aikaan päivälämpötilat ovat kuin Suomessa, siinä 25 asteen korvilla, talvella voi joskus tulla lunta. Vuorilla sataa usein, on vihreätä ja ilma on puhdasta. Vuoristoasemilla britit omistivat maat, ja täyttivät kaupungin, intialaisia oli vain palvelijoina ja palvelun tuottajina, järjestettiin tanssiaisia, esitetettiin kuvaelmia ja Lontoon musikaaleja, pelattiin pooloa ja krokettia, viljeltiin Englannista tuotujen siementen avulla brittivihanneksia ja –hedelmiä. Ootyssa kasvatetaan edelleen “British vegetables and British fruits”: perunaa, porkkanaa, kaalia,kukkakaalia, persikkaa, luumua,päärynää ja mansikkaa. Kaikki nämä vihannekset kuuluvat kiinteästi ainakin eteläintialaisen keittiön perusaineksiin joten jollei niitä alun perin ole Tamil Nadussa ollut, ne on kyllä hyvin perinpohjaisesti omittu intialaisiksi. Brittien rakentamat tekojärvet soutelua varten ja viivasuoraan istutetut mäntymetsät kuuluvat nekin Hill Stationin maisemaan.

Olemme olleet kolmessa vuoristokaupungissa. Himachalin Shimlassa, Tamilnadun Kodaikanalissa ja Ootyssa. Kaikkiin on hankala mennä. Ootya alempana olevaan kaupunkiin Coonooriin pääsee junalla, mutta tämä yhteys oli miltei vuoden pois käytöstä mutavyöryjen rikottua kapearaiteisen radan. Loppumatka on aina mentävä kiharaista kapeata vuoristotietä pitkin. Kaikissa paikoissa ilmasto ja osittain maisemakin ovat todella kuin pohjoisessa Euroopassa. Ymmärrän hyvin kuinka tärkeitä paikkoja nämä olivat tuon ajan briteille jolloin kotiin Englantiin ei piipahdettu. Minullekin on tärkeä välillä päästä pois kaikesta intialaisuudesta. Nykyään se onnistuu vaikka menemällä viiden tähden hotelleihin syömään tai ajamalla tunnin päähän johonkin lomakylään rannalle.

Menimme Ootyyn huhtikuussa pääsiäisen aikaan kun Tarja ja Jussi olivat meillä käymässä. Pääsiäisenä on kaikilla pitkä viikonloppu ja junapaikat oli loppuunmyyty, ei siis yöjunaa Mettupalayamiin josta on jatkoyhteys Ootyyn. Sensijaan lensimme tunnissa Coimbatoreen josta ajoimme 150 kilometriä / reilut kolmisen tuntia ylös vuorille. Serpentiinitie oli hurja vieden meidät merenpinnan tasosta Ootyn 2,2 km korkeuteen! Tie on kapea ja vilkasliikenteinen, heikkojarruiset rähjäiset bussit ja rikkinäiset rekat ajavat siinä missä pikkuautot ja vesipuhvelin vetämät vihanneskärrytkin. Elämän arpapeliä kerrassaan!

Asuimme Fernhills Palacessa jonka historia alkaa vuodesta 1844 jolloin kapteeni Cotton rakennutti ensimmäisen bungalowin. Omistajien vaihtuessa tilalle tuli Ootyn hienoin hotelli jonka 12-vuotias Mysoren prinssi Chamarajendra Wadiyar osti kesäpalatsikseen vuonna 1873 josta lähtien ja edelleen tilat ovat Wadiyarin suvun omistuksessa. Hotellista ei ihan rehellisesti kukaan voi sanoa onko se museo vai hotelli. Sokkeloiset kapeat käytävät vievät 19 suureen sviittiin joita ei saata kutsua hotellihuoneiksi – vierashuoneistot? privaattiresidenssit? Seinät on täytetty Wadiyarin perheen vanhoilla sukuvalokuvilla ja kaikkialla leijuu erikoinen tumma seisahtanut 1900-luvun alun tunnelma.

Päivällä kävelimme oppaan johdolla, näimme sen viivasuoraan säntillisesti istutetun mäntymetsän, eukalyptuspuut ja eukalyptusöljyn valmistusmajat. Näimme teeviljelmät ja naiset jotka keräsivät teelehtiä. Ahtauduimme bussiin ja ajoimme Ootyn rähjäiseen keskustaan. Ratsastimme köyhien kylien ja vehreiden peltojen läpi, osuimme paikalle kun hääparia kuvattiin keskellä vihreätä luontoa. Ja tietenkin päädyimme hääparin juhlavideoon ja valokuvakansioon. Mikko lainasi hevostaan sulhaselle joka epäröiden kipusi hevosen selkään jossa istui aika epämukavan näköisenä kuvattavana. Epäilemättä valokuvaajien mielestä sulhanen oli uljaan näköinen mutta täytyy myöntää… morsianta nauratti.

Hill Stationit, kuten moni muukin paikka Intiassa, ovat kadottaneet lähes kaiken englantilaisuuden. Rakennukset rapistuvat, kaupungeista tulee toistensa rähjäisiä kopioita. Silti Hill Stationit ovat tavattoman suosittuja turistikohteita. Niihin mennään olemaan ulkona luonnossa, kävelemään, soutelemaan, katsomaan vesiputouksia ja maisemia korkeilta vuorenhuipuilta. Ja ennenkaikkea, Hill Stationeille mennään kokemaan eksoottista kylmyyttä, pilvisyyttä ja koleutta.

Ratsastusta Ootyssa ja Ootyn lähikylissä

Eukalyptusöljyn polttotehdas maaseudulla. Viereisessä kuvassa uutta Ootya rakennetaan.

Matkalla Ootyn keskustaan ja Ootyn kaupunginraittia ja intialaisia turisteja ostoksilla.

Ensimmäinen vieras

Sunnuntaiaamuna Pia tuli ja lähti pois perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kuuteen päivään mahtui niin paljon ohjelmaa että sitä voi nyt vain ihmetellä.

Tulopäivänä kiersimme Chennaita. Kävimme Amethystissä lounaalla. Katsoimme Fort Georgen museon joka vie ajatukset varhaiselle 50-luvulle. Se näyttää kuin olisi jäänyt siihen kuntoon millaiseksi britit sen jättivät Intian itsenäistyessa 1947. Tai tuo mieleen jopa kuningatar Victorian, Intian keisarinnan, ajan 1800-luvun lopulta. Kuljimme Marina Beachin hiekassa, seisoimme auringossa ja katsoimme merta kuten intialaiset. Tyttären 10.5 tunnin aikaeroväsymystä uhmaten söimme illallisen Raintree-hotellissa, vaikka Pia ei varmasti muista mitä söi.

Maanantaina lähdimme Pondicherryyn. Pondyyn ajaa kolme tuntia Chennaista ja se on Chennain tavoin Bengalin lahden rantakaupunki. Mutta toisin kuin Pondycherrya, kukaan ei väitä Chennaita Idän Ranskan Rivieraksi. Nykyään tuo nimitys ei oikein istu Pondyynkaan, tai ehkä Rivierakin on rapistunut ja rähjäinen. Ranska luopui Pondysta 1954, ja ranskalaisten 300-vuotinen hallinta näkyy välimerellisinä, osin kunnostettuina huviloina, katujen nimissä ja ranskalaisten turistien suurena määränä. Yövyimme tunnelmallisessa Hotel du Parc'issa, yhdessä näistä vanhoista villoista, kävelimme rannalla ja ihmettelimme kaupunkia, jonka oikeastaan olisi pitänyt maksaa meille siitä että toimme Pian sinne. Pia pitkine punaisine hiuksineen oli monelle luultavasti Tamil Nadun eksoottisin ilmestys ja Pia hymyilee kymmenissä intialaisturistien ottamissa valokuvissa.

Pia Mahatma Gandhin muistomerkillä Pondicherryn rannalla valokuvattavana.

Näimme Mamallapuramin kallioon tuhat vuotta sitten hakatut Pallava-kuningaskunnan temppelit ja kävimme Aurovillen ihanneyhteisöä ihmettelemässä. Olimme kuvitelleet kokevamme aidon hippikulttuurin - huumeita, rauhaa ja rakkautta - mutta Auroville oli kovin järjestäytynyt. Itse asiassa suunnaton "Äidin" ja Sri Aurobindon palvonta hämmensi. Intialainen Sri Aurobindo ja ranskalainen mystikko-taiteilija "Mother" pohtivat 1920-luvulta alkaen ihmiskunnan henkistä yhteyttä ja guru Srin kuoltua Äiti perusti Pondyn liepeille 1968 ihanneyhteiskunnan, joka varmaan kukoisti silloisena hippiaikana. Suunnitellun 50,000 asukkaan yhteisössä on nykyään pari tuhatta asukasta ja laumoittain turisteja kuten me.

Keskiviikko oli rauhallinen päivä. Mikko meni töihin ja me kävimme Pian kanssa joogassa. Guruni Viji antoi Pialle joogaohjeet ja nauroivat yhdessä minun totiselle tavalle harjoittaa joogaa... on kamalan vaikeata rentoutua hengittämään jos mieltää joogan jumpaksi. Lounaan nautimme Anokhin puutarhakahvilassa ja jatkoimme T.Nagariin Nallin silkkikauppaan ja silkkien kanssa Arshiyan ompelimoon ja vielä illallinen Kabul-ravintolassa.

Little Lambs Schoolissa. Koulun käytävät ovat katettua terassia, koulun pihan on hiekkapölyinen paahtavan kuuma kenttä. Intialaisessa koulussa liikunta ja välitunnit ovat miltei unohdettuja kun painotus on koviin lukuaineisiin ja menestymiseen. Ruotsalaisuus näkyy Little Lambs Schoolissa välitunteina. Vähän väliä lapsia juoksutetaan pihalla, on leikkiä ja riemua ja riehuntaa. Ja lapset nauravat ja pitävät meteliä!

Koko torstain olimme Little Lamb Schoolissa. Ruotsalainen Maria-opettaja tuli miehensä työn vuoksi Chennaihin 1993 ja päätyi 10 vuotta sitten perustamaan koulun varattomille 5-13-vuotiaille lapsille. Koulussa on paljon vapaaehtoisia ja minäkin olen ollut siellä koululääkärinä. Pia luki ja leikki lasten kanssa, minulle tuli pieniä potilaita ja koulun jälkeen vierailimme kahden veljeksen vaatimattomassa kotimökissä ja tapasimme heidän äitinsä.

Laturitehtaassa kaikilla pitää olla valkoiset takit päällä staattisen sähkön estämiseksi. Operaattoritytöt kerääntyivät välittömästi seisomaan Pian viereen kun näkivät Mikon ottavan kameran esiin.

Perjantai oli jo oikeastaan jo Pian lähtöpäivä. Lähdimme Mikon matkaan kello 7. Laturitehtaassa oli taas katsomista ja ainakin laturitehtaan operaattorit katsoivat Pian punaisia hiuksia. Kiirehdimme Kancheepuramiin Hand-in-Hand-toimistoon. Organisaatio pyrkii vähentämään lasten työntekoa opettamalla vanhemmille että lasten on parempi käydä koulua. Kävimme tällaisessa koulussa jossa pojat näyttivät mitä olivat oppineet joka-aamuisella jooga-tunnillaan, miten kirjoittaminen ja matematiikka sujuu.

Leipomossa pikkuleivät pakataan lattialla istuen pieniin pusseihin. Intiassa joka paikassa näkee ihmisiä istumassa lattialla ja maassa. Ruokakaupassakin on aina työntekijöitä istumassa lattialla lajittelemassa hyllytavaraa ja asiakkaat hyppelevät työntekijöiden ja tavaroiden yli ja vierestä.

Näimme terveysaseman ja apteekin, Hand-in-Handin lainalla perustetun leipomon ja ompelimon ja vierailimme yhdessä organisaation tukemista kylistä.

Lehmänlannasta tehdään vermikompostoimalla hyvää, puhtaan maan hajuista multaa omaan käyttöön ja etenkin myyntiin. Tämä on yksi monista uusista mikrolainoilla aloitetuista yksityisyrityksistä joihin maalaiskylien köyhiä naisia kannustetaan ryhtymään. Ympäristöaineiden opiskelija ei pelkää käsien likaantumista.

Kylän lapsia leikkikoulunsa edustalla. Lapset ovat alkuun tosi tiukkailmeisiä. Intialaisilla tuntuu muutenkin olevan tapana asettautua valokuvatessa jäykkiin riveihin katsomaan vakavasti suoraan kameraan.

Alkujäykkyyttä jaksetaan vain hetki. Kohta lapset riehuvat, nauravat ja leikkivät kuten kaikki lapset tekevät.

Ruotsalaisalkuinen Hand-in-Hand on kasvanut 2,300 työntekijän organisaatioksi. Lisäksi on osa-aikaisia opettajia ja tuhansia intialaisia vapaaehtoisia. Salcomp tukee järjestöä kokoonsa nähden mittavasti. Parasta kehitysaputyötä on kuitenkin työn antaminen. Salcomp työllistää 1,500 operaattoria, kaikki nuoria naisia joiden asema on työn myötä radikaalisti muuttunut. Vähäpätöisestä tytöstä on tullut köyhän perheen pääelättäjä! Ilman tätä tyttöä perhe ei pärjäisikään! Maassa jossa tyttövauvoja edelleen abortoidaan, hyljeksitään, hylätään, jopa tapetaan.

Haimme vielä ompelijalta Pialle tehdyt hameet ja kävimme illallisella. Kuten Pian tulopäivänä, myös lähtöpäivänä olimme Raintreessä, nyt hotellin kattoravintolassa. Ilma oli vielä kahdeksalta illalla kuuma ja kostea, niin kostea että melkein kastui, melkein kuin Amazonin sademetsän syvyydessä. Chennai on siirtynyt kesään kuukauden etuajassa. Päivälämpötilat kipuavat nyt 35 asteeseen nousten vähitellen toukokuisiin 45 asteen huippulukemiin.

Babu ajoi meidät kaikki lentokentälle. Chennain kenttä ei koskaan hiljene. Useimmat ulkomaan lennot lähtevät yöllä. Pia lähti Dubain kautta New Yorkiin ja Montrealiin kello 3.30 lauantaiaamuna. Voi kuinka koti oli tyhjä ja autio kun palasimme yölliseltä lentokentältä. Ja tänään olemme vain ihmetelleet mitä sitä oikein tekisi.