Kurinpalautusta

Pöyristyttävää millaisia moukkia klubiimme on päässyt pesiytymään. Tuoda nyt vieraaksi henkilöitä, joiden pelkkä olemuskin loukkaa kunnon klubilaisten mielenrauhaa. Jopa sellaisia, jotka käyttäytyvät kuin turistit (onkohan joku ottanut valokuvia??).

Olenpa iloinen, että minulla ei ole ollut pitkään aikaan vieraita klubilla. Muuten olisin varma, että tässä tarkoitetaan juuri minua ja minun vieraitani.

Kiirettä on

Tulin juuri Madras Clubilta jossa Suomen kunniakonsuli Mr Chidambaram järjesti itsenäisyyspäiväkokkarit. Ne vietettiin näin etuajassa koska Suomen suurlähettiläs Terhi Hakala oli Chennaissa ja hänen on oltava Delhissä emännöimässä varsinaisia itsenäisyyspäiväkekkereitä maanantaina. Mutta hyvä näinkin. Tilaisuus oli ihan mukava. Paikalla oli noin sata ihmistä joista tunsin ehkä kymmenen. Silti mukavaa, tuli juteltua ihan runsaastikin. Intialaisia oli kaksi kolmasosaa, jollain lailla kaikki ovat jotenkin Suomen kanssa tekemisissä. Chennaissa on kolmekymmentä suomalaista joten onhan meitä aika porukka. Mikon kanssa taidamme olla vanhimmat sekä iältämme että chennailaisina. Tänne ei oikein jäädä pitkäksi aikaa - miltei kaikki suomalaiset ovat meidän aikanamme vaihtuneet. Ei tämä ihan ole paikka johon välittömästi ihastuu ikihyviksi vaikka kahden vuoden jälkeen alkaa jo sietää tätä.

Lähden huomenna Bangaloreen Babun kyyditsemänä, samaan bed&breakfastiin jossa olin Pian kanssa kesällä. Menen tietenkin Bangaloressa ratsastamaan, kuinkas muuten. Siellä on kuulema todella hieno talli jonka haluan nähdä ja kokeilla millaista siellä on ratsastaa. Kohta perustan oman tallin, alan olla aikamoinen asiantuntija tällä alalla. Saa nähdä löytääkö Babu tallin. Babu hermostuu uusissa paikoissa vaikka on kovasti aina innostunut lähtemään pidemmälle automatkalle. Tämä tuo pientä jännitystä matkaan. Muuta ohjelmaa en ole vielä suunnitellut mutta eiköhän jotain ilmaannu.

Maanantaina tulen takaisin Chennaihin ja tiistaina käyn Little Lamb's Schoolissa hoitamassa lapset joulukuntoon ja sen jälkeen pakkaan laukkuni. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä lähden nimittäin Suomeen ja tulen siis keskiviikkona 8.12 illansuussa Helsinkiin. Työt aloitan vasta maanantaina. Ja paikkakin on vaihtunut - Mäntsälän sijaan menenkin Porvooseen. No, ei se mitään. Porvoo on kiva kaupunki.

Tämä blogikirjoitus oli vain tiedoksi tulevasta ohjelmasta eikä mikään eloisa kuvaus mistään eksoottisesta tai jännästä. Joskus näinkin.

Kirjakerho

Madras Clubin kirjakerhon seuraava kirja on Chetan Bhagatin “Five Point Someone”. Kirjakerhon kutsussa siitä kerrotaan “This book illustrates how students waste their opportunities in college years”. Minun tulkintani mukaan kirjan teemana on pikemminkin Intialaisten huippuyliopistojen ilmapiiri, joka pyrkii nujertamaan opiskelijat, tappamaan heistä kaiken oma-aloitteisuuden ja elämänilon.
Taidan mennä kuulemaan miten muut klubilaiset ovat tulkinneet kirjan.

menemisiä ja lähtemisiä

Juuri kirjoitin kuinka Ilkka ja Riikka tulivat meille. Ja nyt he lähtevät, tänä iltana Yhtään, edes lyhyttä, blogia en ole ehtinyt kirjoittaa ja nytkin vain laitan lyhyen viestin missä mennään.

Keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai ja vielä tämä sunnuntai, joka on lähtöpäivä. Lento Delhiin on illalla 20.15 ja kotoa pitää lähteä puoli kuuden maissa jotta ehtii hyvin. Joka päivä on ollut täynnä ohjelmaa. Riikka eilen illalla ihmetteli miksi kaikki sanoo että Chennai on tylsä kaupunki jonne ei todellakaan kannata mennä turistiksi.

Ehkä auttaa että me olemme jo asuneet täällä. Kaikki mitä teemme on erilaista kuin turistikierroksilla. Ei Chennai ole kuuluisa nähtävyyksistä eikä täällä ole vauhdikasta iltaelämää. Teimme kaupunkikierroksen keskiviikkona siten että minäkin näin aivan uusia paikkoja. Torstaina tutustuimme Hand in Handiin ja ehtihän Mikko näyttää ne operaattorityttönsäkin tehtaassa. Ei sellaista turistit tee normaalisti. Perjantaina ajoimme etelään Tamil Nadun ainoalle linnoitukselle joka oli jo raunio. Kukkulalle piti kiivetä ja kaiken autossa istumisen jälkeen parin tunnin kipuaminen ylös ja alas kuumassa ilmassa teki ihan hyvää. Pondicherryssä emme sitten jaksaneetkaan tehdä juuri mitään.

Auroville on Intian mystiikkaa ja niitä "Kaikille Rauhaa ja Rakkauta ja Universaalista Yhteyttä"-gurupaikkoja jonne kerääntyy ihmisiä ympäri maailmaa ties minkä henkilökohtaisen ongelman tai trauman vuoksi. Meistä ei taida olla Aurobindon oppeihin hurahtamaan. Illalla nautimme rauhallisesta uinnista Madras Klubilla yön lämpimässä pimeydessä ja söimme iltapalan klubin pool-side ravintolassa jonne voi kuka vaan klubilainen mennä sandaaleissa ja jopa shortseissa sisään.

Olimme Mikon kanssa tänään aamulla ratsastamassa ja tunnin kuluttua taas lähdemme. Ajelemme Marina Beachille katsomaan kuinka intialaiset seisovat hiekkarannalla ja katsovat merelle, syömme jossain hyvän lounaan, käymme Landmarkin kirjakaupassa täyttämässä Ilkan Wodehouse-kirjastoa, ehdimme varmasti vielä nauttia rauhallisen iltapäiväkahvin Anokhin idyllisessä puutarhakavilassa ja ehkä jopa käydä Spazion nahkamyymälässä tässä vieressä katsomassa olisiko siellä Ilkalle lompakkoa. Ei kaikki Intiassa ole ränsistynyttä, rumaa, saastaista ja likaista. On täällä paljon hyvääkin.

Vierailut ovat aina liian lyhyitä. Mutta sillä hetkellä kun tuntuu hyvältä ja kaikki on hauskaa ja hyvin, on varmasti paras lähteä. Jää hyvä mieli ja hyvät muistot. Ainakin meille vierailut ovat aina onnellisia tapahtumia.

Sanotaan että kun ulkomaalainen alkaa puhella kuinka ihmeen kauniit lehmän silmät ovatkaan, on aika poistua maasta. Kun ajoimme kotiin illalla, Riikka katsoi lähinurkillamme olevia lehmiä "täällä on niin paljon kauniimpia lehmiä kuin Jaipurissa. Täällä niillä on kauniit silmät"

Sukat

Intiassa kaikki on aina toisin.

Madras klubilla naisten pukukoodi on "decorative". Miesten pukeutumiseen on kaksisivuiset ohjeet.

Mikko kutsui kerran johtoryhmänsä illalliselle Madras Klubiin. Eikös vain jotkut pojista saapuneet paikalle sandaaleissa ja ilman sukkia. Tietäähän sen miten kävi. Ei ollut sisäänpääsyä. Matin vaimo oli illan kotona joten Matti lähetti autonkuljettajansa, Venkateshin, hakemaan sieltä kolme paria kenkiä ja sukkia. Kun miehet oli lopulta säädyllisen näköisiä ja pukukoodin mukaisia, illallinen saattoi alkaa.

Eräänä sunnuntaiaamuna olimme uimassa, uidessa tuli nälkä ja päähämme pälkähti mennä kokeilemaan Madras Klubin kuuluisaa intialaista sunnuntaibrunssia klubin terassilla. Ei onnistunut. Mikolla oli brasilialaiset Havainas-rantasandaalit. Ei siis kenkiä eikä sukkia. Se että minulla oli samanlaiset Havainakset ei haitannut mitään koska on kaiketi liian epäkohteliasta tarjoilijoiden ja henkilökunnan ilmoittaa rouville missä tamineissa nämä eivät ole tarpeeksi koristeellisia klubin tiloihin.

Tiedämme siis sukkasäännöt tosi hyvin. Toissapäivänä brasilialaiset salcompilaiset, Alex ja Eliane, siirtyivät hotellista asustamaan Madras Klubin vierasasuntoihin työmatkansa toiseksi viikoksi. Klubissa on mukavuuksia joita hotellissa ei ole - suuri uima-allas ja 500 metrin kävelyreitti puhtaassa puistomaisessa ympäristössä, olkoonkin että tähänkin aikaan vuodesta klubin edessä oleva Adyar-joki haisee.

Saattelimme vieraat klubiin ja huoneita odotellessa menimme baariin nauttimaan drinkit. Baarin ovella Mikko muisti sukat. Jalassa oli nahkaiset purjehduskengät, ilman sukkia. Näimme baarissa viisi tennisshortsiasuista vanhempaa intialaista herrasmiestä. Tennistossuissa - vaikkakin sukat jalassa - ja pienissä shortseissa istuvat papat olivat päässeet sisään, kyllä mekin. Mikolla oli erityispitkät farkut jalassa eikä paljaita nilkkoja näkynyt lainkaan.

Tarjoilija tuli pöytäämme ja sanoi "Anteeksi mutta teillä ei ole sukkia". Mikko kysyi miten nuo herrasmiehet saattavat nauttia juomiaan shortseissa jollei hän voi olla samassa paikassa, ilman sukkia. "Sir, he aiheuttavatkin minulle paljon harmia ja huolta".

Tilasimme gin-tonicit ja nauroimme iloisesti intialaisten säännöille. Brasiliassa on paljon lakeja, mutta ei sukkasääntöä, kylläpäs Intiassa on hassunkurista! Baarin manageri tuli paikalle. "Sir, teidän pitää poistua, teillä ei ole sukkia." Mikko katsoi jalkojaan ja huomautti ettei kukaan voi nähdä onko hänellä sukat vai ei. Minä hymyilin koristeellisesti "Vain yhdet juomat?". Pohtimista, miettimistä. Jännitys kasvoi.

Mikko sai juoda koko gin-tonicinsa ilman sukkia! Humalluimme pelkästä riemusta. Sukattoman suomalaisen voitto!

Tässä lähikuva pahennusta herättävästä etiketin vastaisesta pukeutumista - irvokkaasti vilkkuvat miehen paljaat nilkat

Jos vaan saisin rahat takaisin...

... niin lopettaisin Madras Riding Schoolin jäsenyyden tähän päivään. Torstaina emme päässeet ratsastamaan edes kentällä vaan kiersimme kehää jonkinlaisessa erottelukäytävässä, joku sellainen rauta-aidoilla rajattu polku joka kiersi kenttää. Kehä jossa ei voinut muuta kuin seurata edellä kulkevaa hevosta, automaattiratsastusta. Hevonen pysähtyi kun edellä oleva pysähtyi ja lähti liikkeelle kun edellä oleva lähti. Seuraavaksi meitä varmaan talutetaan.

Brasiliassa oli vallan toista! Voi kuinka onkaan ikävä niitä aikoja kun kiisimme hurjaa laukkaa Zorron lailla illan pimeydessä, hypimme esteratoja ja kilpailimme kumpi meistä on nopeampi. Siellä huudettiin koko ajan "vauhtia, älä laahusta".

Ei se että aamulla herää viideltä ja lähtee ratsastusklubille ole ollenkaan kurjaa, mutta tulemme sieltä nykyään takaisin yhä harmistuneempina ja vihaisempina. Eikä näihin intialaisiin tunnu mikään tehoavan. Olen ollut ystävällinen ja kärsivällinen, olen hymyillyt ja naureskellut, olen ollut vihainen ja polttanut pinnani. Kertonut että haluaisimme tehdä jotain muutakin kun kävellä ja ravata kehää ympäri, ympäri, että Mikon kanssa taannumme tässä ratsastuskoulussa, että unohdamme kaiken mitä osaamme, että tällaisenaan tämä on todella tylsää, tyhmää, typerää. Aina sanotaan että "ensi kerralla", "mietitään", "tämä on niin uutta". Ihan sama kuin mikä vaan Intiassa. Kaikki on hidasta ja vaivalloista. Mikään ei etene eikä mitään uutta voi kokeilla. Tahmeata ja takkuista. Enkä tiedä miksi niin on. Niin on kai vaan aina ollut.

Vaikka Madras Riding School on toistaiseksi vaikuttanut katastrofaaliselta virheinvestoinnilta, into itse harrastukseen ei ole laantunut. Parhaillaan selvittelemme miten voimme elokuussa viettää kolmen päivän ratsastussafarin Rajasthanissa ja voiko ensi viikonloppuna tutustua Sri Lankan teeplantaaseihin ratsain.

Jumpassa

Kun sain oman auton, aloitin klubilla aerobicin. Se on pyörinyt siellä koko ajan kolme kertaa viikossa mutta ilman autoa en ole päässyt sinne ajoissa – Mikko kun on ollut hakemassa minua sairaalasta vasta kuuden maissa ja jumppa alkaa 17.30. Olemme silti harrastaneet koko ajan jotain kuntoilua. Alkuun kävimme kuntosalilla Mikon kanssa mutta se jäi kun rupesimme uimaan. Uiminen on kuitenkin kamalan tylsää joten auto tuli tarpeeseen tältäkin kannalta. Virkeä aerobic pomppimisineen ja älyttömine askelkuvioineen on hauskempaa ja sosiaalisempaa. Onneksi niitä askelkuvioita ei ole paljon koska tilaa on sen verran vähän että jos joku pomppii täysillä väärään suuntaan, siitä aiheutuu vaaraa koko porukalle.

Aerobic on aina hikistä hommaa. Vaikka klubi on kaikessa eksklusiiviudessaan vanha ja rähjäinen ja remontissa kaiken lisäksi, salilla on ilmastointi. Eilen se ei toiminut. Ei se mitään, jumppa pyörähti käyntiin – nopeammin, korkeammalle, kädet mukaan, voimaa potkuihin, vielä jaksat 8 punnerrusta… ja vielä toiset 8! Katon propelit pyöritti sisäilmaa, ikkunat ja parvekkeen ovi olivat apposellaan. 37C asteen ulkoilma oli ihanan vilvoittava, parvekkeella oli pakko käydä välillä hengittämässä raitista ilmaa. Ensimmäistä kertaa pidin Chennain ilmaa raikkaana – ja vielä kuumimpaan vuodenaikaan! Klubihan on joen rannassa ja nyt kuumaan aikaan kun vesi on matalalla, se haisee. Sekin tuntui ihan hyvältä. Toihan se samalla vilvoittavan löyhähdyksen mereltä.

Klubi on niitä paikkoja joissa tapaa reippaita intialaisia jotka ovat hyvässä kunnossa ja normaalipainoisia. Ketään säästämätön aerobic Madras-klubin saunamaisessa jumppasalissa oli kaikessa järjettömyydessään todella hauskaa.

Kirjakerho

Jippii! Madras Klubissa alkaa toimia Book Club!

Kun asuimme Philadelphiassa, pidimme naapurin rouvien kanssa kirjakerhoa, kokoonnuimme kerran kuukaudessa jonkun luokse, joimme viiniä ja keskustelimme kirjoista. Suomeen muutettuamme yritin samaa, typerää kyllä ehdotin Olarin kirkolle että kirkko voisi saada jäsenistään virkeämpiä jos olisi jotain järkevää toimintaa muillekin kuin pikkulapsille sählykerhot. Viininjuonninkin jätin ehdottamatta. Ei homma ottanut syttyäkseen, kirjakerho kokoontui jonkun kerran mutta ehkä kirkolla oli negatiivinen taustavoima koska porukkaa ei tungokseen asti tullut. Taisi olla niin että nekin jotka tulivat olivat sukulaisiani... Sitten muutin Brasiliaan.

Ja siitä asti olen kaivannut kirjakerhoa jossa voisi kiistellä, jutella, pohtia, nauraa, ilkkua, mitä vaan, kirjoille jonka suunnilleen kaikki ovat lukeneet. Yleensä on niin että ainakaan puolet porukasta ei kirjaa ole ehtinyt tai viitsinyt lukea tai ovat keskeyttäneet kun kirja on niin tylsä. Mutta ei se haittaa. Juttua syntyy vaikkei olisikaan lukenut.

Tai en tiedä Madras Klubista... Pelkään hieman että siellä homma menee esitelmien pitämiseksi. Meitä oli tänään parikymmentä paikalla, eri-ikäisiä. Joku kirjallisuuden professori, toimittaja ja vapaa kirjailija, kirjastonhoitaja, muutama lääkäri ja nuori nainen, juristi, joka kertoi vetäneensä vastaavaa kerhoa Oxfordissa opiskellessaan. Jotenkin kaikilla oli kamalasti sanottavaa jo tässä valmistavassa kokouksessa. Ei minulla. En koskaan keksi yhtään kirjaa luettavaksi. Voisin luetella kaikki Agatha Christien kirjat ja Tolstoin Sota ja Rauha, mutta tiedän ettei nämä ole sellaisia joita kirjakerhoissa suositaan vaikka itse osaankin ne melkein ulkoa.

Yksi syy siihen etten muista kirjojen nimiä on tietenkin se että luen kolmella eri kielellä - suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kirjailijan nimi olisi tietenkin hyvä muistaa, mutta olen niin sattumanvarainen lukija ja kirjojen ostaja että valitsen kirjat summamutikassa takakansitekstien perusteella. Ilahdun aina kun olen osannut ostaa jonkun opuksen jonka tunteva saa sivistyneen leiman. En nimittäin aina tule lukeneeksi ostamaani kirjaa. Mutta ei huolta, meillä on Mikko joka on luterilaisen tunnollinen lukija ja kahlaa tylsänkin kirjan lause lauseelta huokaillen läpi eikä mitenkään pysty omaksumaan minun tapaani hypellä lukiessa sinne tänne, lukea kursorisesti. Mikolle tulee huono omatunto jos ei syvenny erikseen jokaiseen kirjailijan kirjoittamaan sanaan, onhan kirjoittaja varmasti yrittänyt sanoa jotain hyvin merkityksellistä.

Tunnin aikana vastaperustetun kirjakerhon jäseniltä tuli hirmuinen lista sopivia kirjoja ja lisäksi oli toivomuksia elämänkerroista, matkakirjoista ja vanhoista klassikoista. Tässä vaiheessa olisin tietysti voinut hihkaista sen Sota ja Rauha, mutta ennenkuin ehdin, joku jo tyrmäsi mammuttimaisen paksut klassikot mahdottomina tähän tarkoitukseen. Sovittiin että joka toinen kuukausi on ohut kirja, joka toinen paksu kirja. Ensimmäinen kirja on Joseph Conradin Heart of Darkness, jonka käsittääkseni kaikki olivat jo lukeneet, minä en ollut edes kuullut siitä.

Viikkoa ennen kirjakerhoa olisi tarkoitus katsoa kirjan pohjalta tehty elokuva jos sellainen on olemassa. Heart of Darknessin pohjalta on tehty Apocalypse Now - sekin on elokuva jonka katsomista olen pystynyt välttelemään tähän asti. Raa'at sotaleffat ovat minulle ehdottomasti viimeinen vaihtoehto.

Kuukauden kuluttua tiedän tästäkin enemmän.

Talk of the Town

Kävimme perjantai-iltana lainaamassa Madras klubilla pari elokuvaa. Vaikka edustammekin jäsenkunnan nuorisoa, klubin kirja- ja leffavalikoimat eivät missään nimessä ole jäsenkuntamme enemmistön nuoruudenajoilta. Sille vaan ei voi mitään että kulttuurimakumme on toisen maailmansodan aikaista. Valintamme osui teokseen joka oli valmistunut ennen syntymäämme. Gary Grant ja Grace Kelly olivat loistavia Alfred Hitchcockin "Catch the Thief"-leffassa joka on paitsi hauska, myös romanttinen ja hieman jännittävä.

Sunnuntaina menimme klubin elokuvailtaan. Leffat esitetään illan pimeydessä ulkoterassilla katoksen alla, nautitaan virvokkeita ja katsotaan elokuva. Tauon aikana nautitaan taas pieniä virvokkeita ja vanhemmat jäsenet seurustelevat keskenään. Nuoriso (siis me) on omissa oloissaan. Voi olla ettei kaikkia ikäisiämme Gary Grantin ja Jean Arthurin tähdittämä komedia "The Talk of the Town" niin sytytä, mutta me nauroimme ääneen ja nautimme suuresti illasta.

Lisäksi leffa oli hyvin ajankohtainen - mikä kävi ilmi heti seuraavana päivänä. Mikko lähti töihin tapansa mukaan seitsemältä ja Anita tuli kahdeksalta meille. Anita kiiruhti luokseni "Miten Saar voi?". Tuijotin tyhmästi ja ihmettelin että miten niin. Olen nähnyt kuinka hurmaantuneita tehtaan tytöt ovat Mikon läsnäollessa, mutta että Anitakin... "Saar oli auto-onnettomuudessa. Miten Saar voi?"

Anita ei ehtinyt nähdä autoa eikä Mikkoa koska Mikko oli jo lähtenyt mutta oli tietenkin ehtinyt saada Suprevorilta, vartijalta, raportin Mikon kolarista. Suprevorhan oli saanut lauantaina raportin Jantulta, toiselta vartijalta. Ramesh tuli hakemaan minut töihin. Ramesh on usein sijaiskuskina jos Venkatesh ei ehdi kuljettaa minua. "Millaisen auton kanssa Saar kolaroi, kuorma-autoko?" oli ensimmäinen kysymys. Ramesh asuu 30 kilometrin päässä meiltä emmekä olleet mitenkään yhteydessä sen enempää Rameshiin kuin Venkateshiinkaan. Venkatesh kuljetti minua tänään ja kertoi matkalla seikkaperäisesti automme tilanteen. Toisin kuin Babu, Venkatesh on aina puhelias, mutta kun hän on erityisen puhelias, putoan kärryiltä enkä ymmärrä mitään.

Mikon työmatka aamuisin kestää reilun tunnin. Babu ei yleensä puhu mitään, mutta hänellä on jännä tapa ajatella siten että sen pystyy jotenkin kuvittelemaan. Kun sanomme Babulle minne ajetaan, Babun aivot alkaa prosessoida. Meistä tuntuu että Babulla on aivoissa Google maps tai Eniron reittipalvelu. Kasvot ei paljasta mitään eikä Babu yhtään liikehdi, mutta jollain tavalla näemme kuinka oikea reitti muovautuu ja sitten lähdetään. Babu valitsee harvoin suoran reitin vaan mieluummin hyvin mutkaisen ja ilmeisesti lyhyemmän tai nopeamman vaihtoehdon. Ainakin se on reittivalinta jolla eksyttää kenet vain. Nyt Babu prosessoi reitin sijaan asioita. Oli pitkään hiljaa ja kysyi Mikolta lyhyitä kysymyksiä. "Sir, soititko poliisille?"- hiljaisuus - "Sir, odotitko poliisia?"- hiljaisuus - "Sir, allekirjoititko jotain?" - hiljaisuus - "Sir, näytitkö ajokortin?" Lukuisia pieniä tarkennuksia jotka johtivat johonkin jonka joskus ehkä saamme tietää.

Emme tiedä koska näemme Babun tai automme seuraavan kerran. Babu keskustelee Victorin, henkilöstöjohtajan kanssa ja Victor välittää epämääräisiä tietoja Mikolle. Että Babun veli on poliisi tai jotain ja sitä kautta tehdään joku raportti että Babu ruttasi auton eikä Mikko. Tai että mitään kolaria ei ollut vaan koko homma tapahtui parkkipaikalla siten ettei kukaan nähnyt sitä. (Mikon mielestä tämä on huono yritys koska vakuutusyhtiö tuskin uskoo että vähäisestä parkkipaikkatönäisystä etuistuimen selkänoja retkahtaa pysyvään makuuasentoon). Tai jotain muuta. Tämä on ihan kummallinen maa jollei ole aiemmin tullut huomautettua.

Ja kyllä... Babu oli ollut vihainen. Mutta ei tietenkään mussuttanut Mikolle vaan taas Victor, henkilöstöjohtaja, sai kuunnella vuodatukset. Että kyllä Babu olisi sieltä häistä voinut olla pois tai ainakin olisi palkannut varakuskin jos Sir vain olisi suostunut kertomaan että menee töihin lauantaina. Että tätäkään ei olisi tapahtunut jos Sir olisi vain kertonut.

Esitelmää kuuntelemassa

Mr. P. Murari jäi 1992 eläkkeelle "Secretary to the President of India"-toimesta. En osaa Intian valtionhallintoa erityisen hyvin, mutta tiedän että tuo asema on erittäin korkea-arvoinen. Mr. Murari on Madras klubin jäsen ja syvällisesti perehtynyt P.G. Wodehousen tuotantoon ja kaiken lisäksi henkilökohtaisesti tavannut Jeevesin ja Bertram Woosterin luojan.

Olimme klubilla kuuntelemassa Mr. Murarin esitelmää Wodehousesta - tai kuten jäsenkirjeessä kerrottiin: Talk Show, "A Tribute to P.G. Wodehouse", Mr P. Murari will Speak At 7.00 p.m." Klubin kirjastossa oli varmaan 50 kuulijaa, aivan täynnä. Wodehousella on paljon ystäviä Intiassa. Ehkä täällä tunnetaan myös myötätuntoa kirjailijaa kohtaan joka joutui jättämään Oxfordin yliopisto-opiskelun Intian rupian arvon romahtaessa. Wodehousen isä oli koko ikänsä Aasiassa pankkiirina ja eläke maksettiin rupioina. (Huom. Mikon palkka ja kertyvä eläke on euroina). Tai ehkä juuri Intian rupian arvon laskun vuoksi Wodehousesta tuli kirjailija. Wodehouse oli varmasti yhtä naiivi kuin Bertram Wooster ja poliittisesti täysin pöljä. Sodan jälkeen Wodehousea syytettiin maanpetturuudesta ja natsien kanssa veljeilystä vaikka Wodehouse itse oli kuvitellut olleensa perin juurin englantilainen ja pitäneensä "stiff upper lift". No jaa... Wodehouse muutti New Yorkiin jossa kuoli 1975 eikä ikinä käynyt Englannissa mutta kirjoitti maailman hauskimmat kirjat englantilaisen yläluokan elämästä.

Wodehousen oma suku oli täynnä paroneita ja jaarleja joten sotien välisen yläluokan elämä maasta katkeroituneena lähteneen kielitaiturin kuvaamana on herkullista. Kyllä hän ylhäiset tunsi. Kuten myös Mr. Murari...

Mr. Murari sai hienosti ujutettua tarinointiinsa kuinka sattuikin kerran että Prinssi Charles vei hänet Buckinghamin palatsin yksityisillallisilla kuningataräidin luokse ja siinä he unohtuivat keskustelemaan 35 minuutiksi Wodehousen tuotannosta ja kuinka molempien romaanien suosikkihenkilö sattui olemaan Sir Roderick, Agatha-tädin mies ja hermospesialisti.

Mr Murari väitti lukeneensa tutkimuksen jossa on todistettu Sally, Nelly tai Jane-nimisten olevan yleensä mukavia ja ystävällisiä, kun taas esimerkiksi Agatha, Honoria tai Constance-nimiset ovat pelottavia ja huumorintajuttomia. En usko että yleisön joukossa oli yhtään Honoriaa, Madras klubi on varsin intialainen. Niin intialainen että Mr. Murarikin hieman haikaili kun Madras klubilla ei voi käyttäytyä kuten Kuhnurien klubissa - heitellä sämpylöitä ja varastaa poliisien kypäriä. Pukukoodi ja oikea etiketti ennen muuta. Madras klubi on luultavasti Chennain ainoa paikka jonne ei voi mennä sunnuntailounaalle sandaaleissa.

Meillä on monta Wodehousen kirjaa mutta ei läheskään koko tuotantoa - Wodehouse on kirjoittanut liki sata romaania ja sen lisäksi näytelmiä, musikaaleja ja laulunsanoja. Mutta mitä Chennain Landmarkin, Oxford Bookstoren tai Higginbothamin hyvin varustetuista kirjakaupoista ei löydy, Madras klubin kirjastosta voi varmasti lainata.

Erakot

Eilen oli Internations-tapaaminen. Internations on vapaa järjestö joka kerää kansainvälisiä vapaita sieluja tai sellaiseksi itsensä tuntevia yhteen. Internations-ryhmiä on vähän joka kaupungissa. Itse asiassa ilmoittauduin Manauksessa asuessa Helsingin ryhmään ja vasta Intiaan muutettuani löysin Chennain ryhmän Madras-nimen alta, sen jälkeen kun olin saanut tarpeeksi viestejä ja kyselyjä Helsingistä miksen koskaan käy tapaamisissa. Manauksessa ei kukaan ollut tajunnut perustaa moista ryhmää. Siellä se olisi kyllä koostunut pelkästään korealaisista ja meistä muutamista suomalaisista.

Olimme molemmat Mikon kanssa ilmoittautuneet tapaamiseen. Mikko tuli hakemaan minut sairaalasta, piti mennä syömään jotain nopeata ja sen jälkeen Taj Connemaraan rupattelemaan ekspattien kanssa.

Eilen minua harmitti kaikki. Töissä oli tylsää ja murjotin. Kävin Anithan, nuoren alaiseni, kanssa ensimmäisessä koulutapaamisessa kertomassa uudesta koululaisten terveystarkastusohjelmasta jonka tulemme aloittamaan heti kun saamme koululaisia ja kouluja ostamaan palvelujamme. Kunnallista kouluterveydenhuoltoa ei Intiassa ole. Valtio järjestää kyllä pakolliset rokotukset kouluihin joissa lapset piikitetään vanhaan kansakoulumalliin. Kasvun seurannat, tautien seulonnat ja kehityksen seuraaminen jää vanhempien huoleksi ja rahanmenoksi. Myymme terveystarkastukset halvalla... pakettiin kuuluu täydellinen lastenlääkärin tekemä tarkastus, keuhkokuva, labrat, kasvukäyrät, ravitsemusterapeutin sessio ja joogaopastus ja koko lysti maksaa alle 10 euroa per lapsi. Se on suomalaisittain ajatellen joko paljon tai vähän. Suomessa terveyskeskus, kouluterveydenhuolto ja neuvolat ovat ilmaisia lapsille, mutta kuten kaikki tietää, mikään ei ole ilmaista. Minäkin olen joskus Suomessa saanut palkkani ilmaisen terveyskeskus-, neuvola- ja koululääkärin työstä.

Koulutapaaminen oli kyllä ihan kiva. Montessori-koulun rehtori oli kiinnostunut ja lupasi kertoa lasten vanhemmille asiasta, annoimme esitteitä ja lähdimme pois. Näihin tapaamisiin mennään aina sairaalan kyydillä. Sairaalassa on muutama auto ja kuski. Takseja ei käytetä. En edes tiedä miten taksia voisi Intiassa käyttää. Auton ja kuskin vuokraaminen on selkeämpää ja turvallisempaa. Ajoimme takaisin hotelliin ja Anitha kysyi varovaisesti "Mam, oletko huonolla tuulella? Et ole puhunut mitään."

Taisin olla huonolla tuulella. Toimiston ilma oli tunkkainen ja ilmastoinnin vuoksi kylmä. Lääkärit ei lupauksista huolimatta tuo kirjoituksiaan sairaalan lehteä varten enkä voi kaikkia juttuja itsekään kirjoittaa. Takanani istuva oli saanut saman flunssan joka minulla oli maanantaina muttei ollut jäänyt kotiin. Sairaslomapäivä on palkaton päivä. Yskivä, rohiseva, aivasteleva, niiskuttava pikkukuumeinen kyllä pärjää toimistotyössä, mutta tartuttaa koko jengin. Kaikille jokainen päivä ei ole palkaton kuten minulla, joten minä olen sitten ainoa jolla on varaa jäädä kotiin pikkuflunssaisena.

Sairaalan nettisivujen uudelleenkirjoittaminen maistui puulta. Haluaisin poistaa kaikki intialaisuudet koukeroisuudet ja typerät sentimentaalisuudet, mutten voi tehdä sitä. Kun editoin tai kirjoitan jotain uutta, pitää kunnioittaa alkuperäistekstin tyyliä ja maan tapaa. Kaikki se sotii sitä vastaan miten itse haluaisin kirjoittaa. On hyvä että lukion jälkeen ammatinvalinnanohjaaja sanoi suoraan ettei minusta ole toimittajaksi koska muiden ihmisten mielipiteiden ja tekemisten raportointi ei sovi ihmiselle joka haluaa itse tuottaa tekstiä.

En halunnut lähteä Internationsiin ja Mikko oli helppo suostutella samaan. Menimme elokuvateatteri Sathyamin pizzeriaan - tavalliset illallispaikat aukeavat vasta 19-19.30 - ja sen jälkeen kotiin. Mietimme kuinka olemme erakoita ja sovimme että saamme olla sellaisia. Voi olla että eläkkeellä ollessa huomaamme olevamme hyvin yksinäisiä, mutta emme me ole järin sosiaalisia. Jollemme ole, on turha pakottaa itsensä sellaiseksi etenkään sinä päivänä kun ei todellakaan halua olla ystävällinen ihmisille.

Klubista vielä

Ilkka ilmoitti olevansa pettynyt klubimme huvituksiin. Wodehousen kuvaamien riehakkaiden klubien tapainen Madras-klubi ei tosiaan ole, entisajan hilpeätä yläluokan brittiläisyyttä näkee vain pukeutumiskoodin noudattamisessa. Jäsenistö on muuttunut tyystin intialaiseksi ja klubi on hyvin eksklusiivinen ja elää omaa eristäytynyttä elämäänsä. Mikko saa jäsenenä vuokrata neukkarin firman käyttöön ja toi johtoryhmän joskus kokoukseen. Paikalliset työkaverit olivat haltioissaan "tämähän on ihmeellinen, epätodellinen rauhan ja puhtauden saareke keskellä Madrasin kaaosta!"

Kuntosalilta tullessa tai uimassa ollessa olen naisten pukuhuoneessa yleensä yksin. Suihkut ja tilat ovat täysin kulahtaneet, niissä ei todellakaan ole minkäänlaista loistoa. Vastaaviin rähjiin en ole ikinä törmännyt Suomessa. Amerikassa YMCA:n tilat olivat jotain vastaavaa. Mutta YMCA:lla ei pukuhuoneessa vieressä roikkunut siivooja luuttunsa kanssa tai muuten vain siinä olemassa ja odottamassa jotain, mitääm puhumatta. Koen sen jotenkin kiusalliseksi. Siinä se tuijottaa koko ajan mitä teen. Ja olen siis suihku- ja pukuhuoneessa.

Sunnuntaina vihdoin tajusin mitä minulta odotetaan. Pukuhuoneessa oli nyt toinen nainen! Luonnollisesti tervehdin rouvaa, olemmehan klubitovereita. Vastausta ei kuulunut eikä hän edes katsonut minua, olenhan vain ulkomaalainen. Rouva oli ilmeisesti jo kuntoillut koska oli pukeutunut sariin ja seisoi peilin edessä molemmat kädet sivulle raukeasti ojennettuna. Se pukuhuoneessa minua kiusannut, jatkuvasti siellä oleskeleva aputyttö rasvasi tuoksuvilla Diorin voiteilla hänen kasvojaan, käsivarsiaan, käsiään. Sitten rouva lähti ja aputyttö keräsi pyyhkeet, voiteet ja kuntoiluvaatteet kassiin, seurasi rouvaa autolle ja kantoi kassin autoon.

Urheilijanuorukainen

En voi sanoa olleeni koskaan mikään varsinainen uimari. Kouluaikana kävin kyllä aika useinkin uimahallissa, mutta se oli enemmänkin vaan jumppatunnille osallistumisen välttelyä.

Nyt kaikki on toisin. Uimiseen on ensimmäistä kertaa hyvät mahdollisuudet; klubi on lähellä ja uimassa on mukava käydä ennen Poolside Cafessa syömistä. Uima-allas on normaali 25-metrinen ja tilaa on yllin kyllin, käytännössä aina vähintään oma rata, joskus koko allas omassa käytössä. Uidut altaanmitat kirjataan aina uinnin jälkeen vihkoon ja kuukauden päätyttyä kokonaismatka on sitten esillä ilmoitustaululla. Ekspattiyhteisömme “adoptiosuomalainen” Matt, Abloyn australialainen paikallisjohtaja, ui heinäkuussa vähän yli 80 kilometriä. Helppohan hänen uida, kun Australiassa kaikki lapset pakotetaan kuulemma uimaan joka aamu ennen aamiaista vähintään maili. Niinpä Matt kroolaa tuplanopeasti minun rintauintiini verrattuna. Matt ei voinut uida elokuussa pariin viikkoon ollenkaan, joten nyt oli minun ainoa mahdollisuuteni. Sain kasaan vähän alle 25 kilometriä, jolla heltisi elokuun ykköstila. Kukaan, lukuunottamatta uima-altaan valvojaa, ei olisi varmaan huomannut sitä. Siksi tämä blogi.

Jouduin silti huomaamaan, että en taida olla enää ihan nuorukainen. Minulla oli viikonloppuna paljon aikaa, niinpä uin lauantaina 2½ ja sunnuntaina 3 kilometriä. Maanantaina väsähdin sitten totaalisesti kilometrin jälkeen.

Sikainfluenssaopissa

Tässä päivänä muutamana vein Mikon oppimaan faktaa sikainfluenssasta. Sattui niin että meille Mehtaan oli pyydetty Apollon infektiotautien seniorikonsultti kertomaan meidän lääkäreille influenssaepidemiasta. Kohta tuon jälkeen Madras Klubi ilmoitti samaisen Dr Ramasubramanianin pitävän esityksen klubin jäsenille. Ramasubramanian oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen ja halusin että Mikko kokee saman valaistuksen.

Paikalle oli tullut parikymmentä eläkeiässä olevaa kuulijaa ja me. Dr Ramasubramanian aloitti influenssan historiasta - ensimmäisestä tunnetusta influenssapandemiasta 1918, Espanjan taudista, joka tappoi 50 miljoonaa ihmistä. Sen jälkeen suuria influenssa-pandemioita oli aasialainen 1957 ja hongkongilainen 1968 ja nyt sikainfluenssa. (Sille voisi keksiä paremman nimen. Siat joutuu turhan päiten huonoon huutoon. H1N1 ei myöskään ole kovin kansaan menevä. Jotain olisi tehtävä.) Kuulimme miten influenssavirus modifioituu, tapahtuu mutaatioita, joskus virus pompahtaa eläimestä ihmiseen ja taas tulee uudenlainen kanta. Kulkee maasta toiseen, ehkä muuntuu ehkä ei. Skenaarioita tehdään ja mietitään mahdollisia toimenpiteitä kutakin varten. Kiehtovaa.

Ja sitten itse sikainfluenssa. Yksilön kannalta on ihan kiva napsia Tamifluta kun on flunssan kaltaisia oireita, mutta infektiolääketiede ei ole pelkästään yksilön hoitoa. Think globally, act locally. Tamiflun joukkopopsiminen muuntaa virusta, eikä se enää olekaan herkkä tuolle lääkkeelle. Ehkä se onkin parempi säästää vaikeille tapauksille ja lievemmän taudin saaneet suosiolla sairastavat 1.5 päivää pidemmän taudin. Lievän taudin sairastava ei Tamiflusta hyödy tuon enempää.

Ja paljon muuta opimme. Mikko oli aivan haltioissaan. Mikko ei ainoastaan valistunut vaan tosiaan valaistui.  Laivanrakentaja - rahakirstunvartija - talousmies - laturitehtaan johtaja pohti tekikö kuitenkin väärän ammatinvalinnan. OIisi pitänyt ryhtyä lääkäriksi ja nimenomaan infektiolääkäriksi. Sehän yhdistää kaiken - yksilön, yhteisön, kansan ja kansat. Maat ja koko maapallon asukkaat. Siinä voi tilastotieteellisin menetelmin tehdä laskelmia mikä on kannattavinta ja järkevintä. Siinä funtsitaan kansanterveyttä ja töistä poissaolojen kustannuksia. Siinä tulee niin lääketiede kuin kansantaloudellinen ajattelu tarpeen. Ja lopulta hoidetaan toki myös se yksilö, potilas, ihminen.

No, Mikko täyttää kohta 54v. Tuskin siitä lääkäriä tulee. Vaikka on se muuten muuntautunut kameleontin tavoin aika moneen.

Suomalaistapaaminen

Tulin juuri Chennain suomalaistapaamisesta. En ole varma paljonko täällä on suomalaisia, mutta jollain joukolla yleensä kokoonnutaan kerran kuussa. Meillä on Mikon kanssa ollut yleensä muuta tekemistä ja olemme olleet vain muutaman kerran näissä tilaisuuksissa joten tunnen hyvin vähän suomalaisia.

Vaikka nytkin paikalla olleet kymmenen suomalaista ja lisävärinä Abloyn australialainen toimitusjohtaja ja intialainen myyntijohtaja ovat ihan mukavia ja ilta oli aivan rattoisa, erillinen suomalaistapahtuma ei tällä hetkellä tunnu kovin tarpeelliselta. Niille jotka ovat kauan omasta maastaan pois eivätkä tapaa oman maan kansalaisia, mitkä hyvänsä yhteydet kotimaahan tai omiin juuriin ovat merkittäviä. Huomasin tämän Amerikassa.

FinnFestit ja Finnish-American Society of Delaware Valley olivat tavattoman tärkeitä etenkin Amerikassa syntyneille, jo eläkkeellä oleville ihmisille. Omia juuria ja maata ja kulttuuria kaivattiin. Ruettiin opettelemaan kieltä jota ei koskaan ollut oppinut mutta jota hämärästi muisti vanhempiensa tai isovanhempiensa puhuneen. Matkailtiin Suomessa oman suvun kotikonnuilla ja etsittiin kauan sitten kadonneita kaukaisia serkkuja ja sukulaisia. Kävin tällaisten suomensyntyisten amerikkalaisten kotona ja oli hirmuisen riipaisevaa nähdä kodin kunniapaikoille asetettuna hirveät rihkamat, pahimmanlaatuiset pahkakoristeet, tuohivirsut ja minun silmissäni halvimman näköiset Muurlan lasivaasit. Kunnes tajusin että se Suomi mitä he etsivät on Suomi jota ei ole koskaan ollut olemassa. Suomi eli vanhempien tarinoina jotka värittyivät yhä enemmän ja enemmän vuosien mittaan, sitä enemmän mitä iäkkäämmiksi vanhemmat tulivat ja alkoivat kaivata lapsuuden maisemia, ja usein köyhää kotia. Köyhyyden vuoksihan sitä sata vuotta sitten Ameriikkaan lähdettiin. Kultaa vuolemaan. Eihän se onnistunut, mutta sitkeydellä siellä pärjättiin. Nyt seuraavat, jo eläkkeellä olevat sukupolvet etsivät tätä Suomea. Modernia, uutta vaurasta Suomea ei yhdelläkään Suomen matkalla pystytty näkemään koska sitä ei haluttukaan nähdä. Täydellistä isovanhempien tarinoiden Suomeakaan ei löytynyt, eihän sitä ollut olemassa. Kai se oli joku kadotettu paratiisi, mutta kuitenkin siten että parempaan oltiin päästy. Sinne kultamaahan vaikka elämä siellä useimmille oli ja on edelleenkin niukkaa.

Lyhyellä parin vuoden komennuksella Suomi-kaipuuta ei tule. Suomessa tulee käytyä sen verran usein ja vahvat yhteydet ovat olemassa. Se, tapaanko ventovieraan suomalaisen on minulle ihan sama kuin jos tapaan ventovieraan englantilaisen tai uus-seelantilaisen. Jotkut ovat mukavia, jotkut yhdentekeviä. Pelkkä suomalaisuus ei erityisemmin yhdistä. Sen vuoksi suomalaistapaamiset tuntuvat jopa hieman keinotekoiselta. Nyt ruettiin jo suunnittelemaan aito-suomalaista pikkujoulua. En muutenkaan ole pikkujouluintoilija enkä usko sellaista täälläkään kaipaavani. Toki menen tilaisuuteen jos satun olemaan paikalla, ihmisten tapaaminen on yleensä mukavaa. Mutta pärjään varsin hyvin Intiassa ilman suomalaista Vappua, Juhannusta tai pikkujoulua. Ne kuuluvat Suomeen ja hyvä niin.

Päänsärkyä ja ulkoilua

Sairaalassa tehdään remonttia - tai sitä kutsutaan nimellä "beautification"- mutta en ole ihan varma voiko paikasta koskaan tulla kaunista. Parempi kyllä, mutta yleistäen voisi sanoa että Intiassa ei mikään paikka tai rakennus ole kaunis. Kankaat ovat kauniita, korut krumeluurisia, mutta maisemat kannattaa katsoa jotenkin verhotuin silmin. Tai katsoa jonnekin kauas, etäisesti, raukeasti. Niin ne tekee intialaisissa leffoissakin, kai koska kaukana kaikki näyttää kauniimmalta.

En halua tietää mitä maalia meidän hallintokerroksessa sudittiin seiniin. Se oli kuitenkin jotain todella myrkyllistä. Minähän vietän koko päivän sellaisessa ikkunattomassa avotoimistossa jota muualla kutsuttaisiin umpikäytäväksi ja jossa säilytettäisiin vanhoja mappeja tai hylättyjä tietokoneita. Propelit pyörii ja ilmastointi tekee kylmää ja sitten se maalinkäry velloi propelien pyörittämänä tarttuen hiuksiin ja vaatteisiin ja luultavasti keuhkoihin ja aivoihin. Ainakin sain kamalan päänsäryn.

Se että kävin välillä parvekkeella hengittämässä ulkoilmaa ei ollut niin ihanaa kuin kuulostaa. Intiassa ulkoilma haisee. Vaikka sairaalan portilla on se kyltti "Do not urinate here", kaikki eivät osaa lukea.

Kotiin päästyä halusin poikkeuksellisesti lähteä ulos. Kahden kävelylenkin jälkeen emme ole kotoa kävelleet mihinkään emmekä kävelleet nytkään. Otimme auton ja ajoimme Madras-klubille jossa on kilometrin pituinen mukava kävelypolku. Mikko pysäköi auton lätäkön viereen ja astuimme ulos... Tänään ei mene hyvin... vartijat juoksivat luoksemme ja pyysivät siirtämään auton muualle. Lätäkkö haisi kamalalle... viemärivuoto...

Kävelypolulla oli paljon ihmisiä, tosi paljon. Ilmeisesti kello kuudelta auringon laskiessa on aika tulla lenkille. Seitsemältä oli jo harvaa. Mereltä tuuli pirteästi, joten vain muutamassa paikassa tuli se joen mädäntynyt haju vastaan. Vaikka Madras-klubi on aivan joen rannassa, meri on riittävän lähellä että merituuli yltää klubillekin.

Ei nämä hajut yleensä häiritse, kaikkeen tottuu. Mutta tänään se maalinkäry oli tosi ikävä. Varmaan se teki jotain aivoille. Siksi tästä jutusta tuli näin alatyylinen.

Madras klubilla

Madras klubi on nykyisin aika hiljainen paikka. Varmaan koska klubirakennus on remontin alla ja voi olla että porukka on siirtynyt muihin kerhoihin siksi ajaksi. On ihan asiallista että talo korjataan, kaikki on varsin nuhjaantunutta, mutta ei ole reilua että remontti on juuri silloin kun me kuulumme klubiin. Mikä tietenkin voi olla syynä että pääsimme niin nopeasti jäseniksi... remontit maksaa lakheja rupioita.

Lakh on jokapäiväinen termi niille jotka puhuvat isoista määristä. Lakh on sata tuhatta. Intiassa suuret numerot jaotellaan lakheissa. Miljoona kirjoitetaan 10,00,000 eli kymmenen lakhia. Seuraavaksi tulee sata lakhia, crore. Luvuista puhutaan ulkomaalaisellekin lakheissa ja croreissa ja ulkomaalainen joutuu tekemään laskutoimituksia mielessään. Lukujen lisäksi on tämä kieli... Aloitimme hienojen sanontojen ja lauseiden keräämisen. Court directs that the detenu be set at liberty, whereupon he no longer harbours deep grievances. Oikeus määräsi vangin vapautettavaksi, eikä vanki enää valittanut.

Perjantai-iltana söimme Madras klubin uima-altaan reunalla olevassa cafeteriassa. Oli mukava istua ulkona ja katsoa kuinka intialaiset uivat. Uima-allas täyttyy vasta hämärän laskeutuessa ja silloinkin kuntouimareista. Intialaiset eivät ole tunnettuja atleettisuudestaan, mutta Madras klubin uimarit ovat ehdoton poikkeus. Uimalakit, uimalasit ja kova vauhti. Pitää opetella laittamaan pää veden alle että kehtaa mennä mukaan.

Tänään olimme kuntosalilla. Siellä on yleensä korkeintaan kaksi muuta joten laitteisiin ei ole tunkua. Nyt oli yksi kuntoilija, laihan sitkeä tyyppi, sellaista hiljaisen sosiaalista sorttia. Ei puhunut mitään mutta tuli aina viereiseen laitteeseen vetämään sarjojaan. Ilmastointi ei toiminut ja valuimme hikeä ihan jo senkin vuoksi. Ulkona on 39C eikä sisällä ole juuri viileämpää. Toverimme tempaisi vatsaliikkeitä kolme 25 liikkeen sarjaa siinä missä Mikko teki 15. Sellainen masentaa. Lopetimme kuntoilun ja menimme cafeteriaan mehulle. Intialaiset juovat aina mehuja, etenkin aterialla.

Olin kuvitellut että Madras klubi on Wodehousen kirjojen tapainen Kuhnurien Klubi. Bertie ei nostanut puntteja eikä Jeeves juossut. En olisi uskonut että Madras klubi on rääkättyjen urheilijoiden kerho.

Sosiaalista elämää

InterNations Coctail-ilta Taj Connemara-hotellissa

Vastapainoksi viimeisten viikkojen nyhjäämiselle olimme eilen kovin sosiaalisia. Heti kun aloitin sairaalahommat, sosiaalinen elämä lopahti. Rouvatapaamiset on järjestetty niin että kouluikäisten lasten äidit ehtivät tilaisuuksista hakemaan lapsensa koulusta. Tämä taas sopii huonosti työssäkäyville.

Koska kaikki sosiaaliset verkostomme ovat erilaisten rouvatapaamisten kautta syntyneet, päätin järjestää itseni Overseas Women's Clubin kokoukseen. Siis, koska jaan auton ja autonkuljettajan Mikon työtoverin vaimon, Jenniferin, kanssa, kysyin Jenniferiltä josko hänellä on jotain menoa keskiviikkona vai voiko Venkatesh viedä minut kymmeneksi Taj Mount Road-hotelliin OWC:n kokoukseen ja sieltä puolilta päivin sairaalaan. Jennifer ei ehkä ole maailman joustavin ihminen, mutta nyt asia hoitui hienosti - Jennifer halusi tulla samaan OWC-tilaisuuteen.

Alkuun oli kahvia, pientä naposteltavaa ja seurustelua jonka jälkeen yhden rouvan mies, intialainen kirjailija-toimittaja Timeri Murari, kertoi 200 kilometrin vaelluksestaan hindujen pyhälle vuorelle Himalajan Mount Kailakselle. Ostin myös matkasta kirjoitetun kirjan - se on OWC kirjakerhon seuraava kirja, mutta enpä tiedä pääsenkö kirjakerhoon.

Kuten aina, tapaamisessa kuulin uusista tilaisuuksista. Jo samana iltana on jonkinlainen töissäkäyvien ulkomaalaisten tapaaminen toisessa Taj-hotellissa (niitä on Chennaissa kolme ja lisäksi tunnin matkan päässä ylellinen Taj-lomakeskus / rantahotelli). Venkatesh vei minut puolilta päivin sairaalaan, suunnittelin siellä terveysturismia kunnes Venkatesh tuli taas hakemaan kello 17.45. Ruuhkaa oli reippaanlaisesti mutta ehdin 18.30 joogapaikkaani. Matkaa ei varmaan ole edes kymmentä kilometriä mutta tämä liikenne on arvaamatonta. Ei vain autot ja autorikshat ja mopot ja kävelijät, vaan myös lehmät, koirat, kanat ja vuohet. Ja härkävankkurit. Ei koskaan voi tietää miten matka lentää.

Oma joogaopettajani Viji on touko-kesäkuun kuumuutta paossa ja sijaisopettajani keskittyy enemmän liikkeiden opettamiseen kuin meditoivaan hengittelyyn. Sijaisopettajan tuntien jälkeen olen hikinen ja kipeä, Vijin tuntien jälkeen olen rentoutunut ja hyväntuulinen. Odotan todella oman guruni paluuta

Mikko oli Babun kuljettamana hakemassa minua ja lähdimme suoraan joogasta hotelli Taj Connemaraan siihen työssäkäyvien tapaamiseen. Vaikka ohjeet olivat niinkin löyhät, löysimme hotellin baarista aivan uuden ryhmän ulkomaalaisia. Itse asiassa olin liittynyt tällaiseen InterNations-ryhmään jo Brasilian aikaan, mutta ilmoittautunut jäseneksi Helsinkiin. Tämä on idealtaan ehkä jotain Rotary-tyyppistä, tarkoitettu ulkomailla asuville tai muuten vain globaaleille sieluille jotka maailmalla vaeltaessaan voivat käydä eri maiden eri kaupunkien kokouksissa ja etenkin hengata oman kaupungin ryhmän kanssa. Helsingin ryhmässä en ollut koskaan käynyt enkä ollut tutkinut InterNations-nettisivujaan - olin vain todennut ettei Chennaissa ole ryhmää ja unohtanut asian saman tien. Ryhmä onkin ovelasti Madras-nimen alla. Nämä vanhat ja uudet nimet ja osoitteet ovat joskus tosi hankalia kun molempia käytetään eikä käytössä ole logiikkaa. Toisaalta voi olla loukkaavaa pitäytyä brittinimissä, toisaalta monet intialaiset tuntuvat käyttävän pelkästään brittinimiä, Madras, Bombay, Calcutta.

Oli mukavaa tavata uusia ihmisiä. Meitä oli parikymmentä, ranskalaisia, australialaisia, brittejä, joku itävaltalainen, saksalainen ja italialainenkin. Ja muutama amerikkalainen. Hämmästyttävän moni on perustanut omia yrityksiä, lakifirmoja, vientifirmoja, kirjanpitoa, ravintolaa, konsultointia. Läheskään kaikki ulkomaalaiset eivät ole ekspatteja, vaikka alkujaan ovat saattaneet jonkun firman lähettäminä tullakin, ja sitten jotenkin vain jämähtäneet ja jääneet. Sellaista sattuu.

Tämä on Manaukseen verrattuna niin ihmeellistä... on muitakin ulkomaalaisia. On niin paljon ulkomaalaisia että voi olla erilaisia ryhmiä. Olen Overseas Women's Clubin jäsen ja käymme kuukausittaissa Sundowners-coctail-illoissa, olen aikeissa liittyä International Women's Associationiin jossa on usein loistavia luennoitsijoita puhumassa mielenkiintoisista aiheista, käymme kerran kuussa British Councilin tilaisuuksissa joissa on tarkoitus vain pitää hauskaa, nyt tuli tämä InterNations, joka vaikutti meille sopivalta ja tietenkin on Madras Klubi. Johonkin pitäisi saada se ratsastusklubikin mahtumaan.

Vaikka ei ehkä ole korrektia puhua intialaisista kaupungeista ja paikoista brittinimillä, britit ovat näköjään hyvin tehokkaasti jättäneet Intiaan klubiperinteen joka elää ja voi hyvin. Ei Chennain klubit tietenkään näihin mainittuihin lopu. Olemme vain yrittäneet löytää meille sopivat.

Tänään se tapahtui

Tänään tuli lähetys jota on odotettu joulukuusta asti.

Tänään saimme Mardas Clubin jäsenkortin. Sen legendaarisen, vuonna 1832 brittien perustaman, Madrasin kuuluisimman kerhon jäsenyyden. Vähän sellainen kuin Wodehousen Jeeves-kirjojen Kuhnuriklubi. Kun kerran asumme Madrasissa, on tällainen reliikki toki koettava. Klubeja olisi täällä toki pilvin pimein muitakin, mutta on vain yksi ja ainoa Madras-klubi.

Myös klubin jäsenet tietävät sen ja haluavat mainettaan ylläpitää. Jäseneksi ei vain marssita sisään ja ilmoittauduta. Jäsenyyden hakeminen on pitkä ja hankala taival eikä ketä vaan hyväksytä edes ensimmäiseen koitokseen.


Jäsenkortin lisäksi sain englantilaisen sisäoppilaitoksen koulusolmion kaltaisen kravatin jota piti heti kotona kokeilla. Elämäni ensimmäisen aidon Klubi-solmion. Tai oikeastaan aidon Klubi-solmion pitäisi olla polyesteriä, mutta Intiassa kun ollaan, silkkiä ei voi välttää.

Panin jäsenprosessin alulle Suomen itsenäisyyspäivänä kunniakonsulin luona. Kunniakonsuli kuuluu klubin komiteaan, eikä voi siten itse toimia suosittelijana, mutta lupasi etsiä jonkun toisen. Suosittelija löytyikin nopeasti ja koko prosessi eteni poikkeuksellisen nopeasti. Etukäteen oli moni pelotellut että komitean haastattelu olisi hankalampi kuin pahinkaan työpaikkahaastattelu.

Suosittelija kertoi että ideana on saada klubiin porukkaa joiden kanssa klubilaiset haluaa olla. Tylsimyksiä tai vähäpätöisyyksiä ei haluta. Todellisuudessa syynitilaisuudet olivat mukavia. Vain kaksi leppoisaa esittelytilaisuutta Madras-klubilla, toinen casual jonne piti pukeutua pitkähihaiseen paitaan ja kravattiin ja toinen formal, jossa ilmeisesti katsottiin, että jäsenkandidaateilla on kravatin lisäksi myös puku. Jotenkin tuli mieleen että tarkoituksena tosiaankin oli vain varmistaa että tämä sponsorin jo hyväksymä ja mukavaksi todettu kaveri omistaa kravatin ja puvun ja tietää kuinka solmio solmitaan. Molemmat tilaisuudet olivat ihan tavallisia, leppoisia kokkareita. Ensimmäisille kokkareille piti ottaa vaimo mukaan, kai sen vuoksi että miesjäsenet (paikallahan oli vain klubin miehiä) voivat arvioida vaimon koristeellisuuden. Vaimon pukukoodissa on - hyvin kuvaavasti - vain maininta "decorative".

Suosittelijani sihteeri soitti minulle tänään ja kertoi, että jäsenkortti on noudettavissa klubin toimistosta. Itsenäisyyspäivästä on kulunut 140 päivää. Jotta emme olisi tehneet liian innokasta vaikutusta, lähetimme välittömästi Babun hakemaan paketin. Selasimme kotona 15 minuuttia klubin historiikkia ja kuvasimme Mikkoa uuden kravatin kanssa ja vasta sen jälkeen syöksyimme klubille.

Ensimmäistä kertaa kävelyllä Clubin kävelyradalla

Klubilla on 500 metrin kävely / juoksupolku jonka kuljimme reippaasti kahteen kertaan. Tutkimme tyytyväisinä tasokkaan kuntosalin ja uima-altaan ja auringonottotilat. Yhtään ihmistä ei ollut yhden aikaan iltapäivällä. Menimme uima-altaan vieressä olevaan uuteen bistroon maukkaalle lounaalle. Sinne tuli suuri perhekunta joten emme olleet lopulta ihan ainoita klubilaisia kerholla.

Kiersimme tiluksia. Päärakennuksessa tehdään näköjään remonttia, puolet talosta on kunnostuksen vuoksi suljettu. Harmi... Erillisessä sivurakennuksessa löytyi toimisto josta ystävällinen virkailija lähti esittelemään tiloja. On kirjasto ja lukutilat, pieni kabinetti jota voi vuokrata pientä korvausta vastaan. Bridge-huone oli varsin suuri. Pitäisikö rueta pelaamaan? Emme ole koskaan edes ajatelleet sitä mahdollisuutta. On 2 vierastaloa ja 12 vierashuonetta joita voi vuokrata ystävilleen ja tutuilleen. Nämä olivat sellaista kodikasta nuhruista, hieman kulahtanutta englantilaistyppistä tasoa, mutta hinta oli hyvin edullinen. Jos meille yhtäkkiä pyrähtäisi suurempi kuin kuuden hengen ryhmä vieraita, varmasti majoittaisimme vieraitamme klubille. Tilat ovat kuitenkin mukavat, palvelu pelaa, maisemat kauniit ja kaikki klubin palvelut ovat käytettävissä.

Tenniskenttiä oli viisi. Kukaan ei ollut pelaamassa. Kolmen maissa iltapäivällä Madrasissa on nykyään 40C lämmintä joka voi verottaa pelaajamäärää. Aamut ja illanpimeys ovat suositumpaa aikaa, silloin lämpötila romahtaa 29C:een.

Olemme hyvin tyytyväisiä klubilaisia. Huomenna menemme kuntosalille ja ehkä jopa uimaan!

Kävelyillä

Olimme jo täysin lakanneet liikkumasta. Kuljemme joka paikkaan autolla, emme aloittaneet ratsastusta emmekä ilmoittautuneet yhteenkään kuntosaliin.

Alkushokki kestää kumman kauan. Teimme kuuden kilometrin kävelyn kotoamme heti ensimmäisenä viikonloppuna eikä sen jälkeen tehnyt mieli kävellä. Kuntokävely juoksusta puhumattakaan on tosi harvinaista. Kaduilla asuu ihmisiä, liikennekulttuuri ei piittaa jalankulkijoista, suurin ja vahvin voittaa, heikompi väistää. Pyöräilijä voittaa kävelijän, mopo pyörän, autoriksha mopon, henkilöauto autorikshan, tila-auto henkilöauton. Siten jalankulkijaa ei kunnioita kukaan, jalankulkija väistää kaikkia.

Toivoimme pääsymme Madras Klubiin selviävän pian emmekä investoineet kuntosalien kuukausimaksuihin. Ratsastus olisi aamuisin kello 6-7 ja sen jälkeen pitäisi käydä Le Merieden-hotellissa suihkussa ja sieltä suoraan töihin. Kaikki tuntui kovin hankalalta. Uskokaa huviksenne: minä käyn kerran viikossa joogassa hengittämässä syvään, Mikko kävelee töissä portilta tehtaalle. Siinä kaikki meidän liikuntamme viimeisen viiden kuukauden aikana.

Alkoi olla pakko keksiä jollakin tavalla viehättävämpiä paikkoja kävellä kuin kotikulmamme ja motivoimme itsemme että samalla voi tutustua kaupunkiin ihan toisella tavalla. Täsmennykseksi... emme asu slummissa, kotikulmamme ovat Chennain kalleinta ja halutuinta asuinaluetta, vanhojen madraslaisten perheiden aluetta. Joten pari viikkoa sitten sunnuntaikävelimme Anna Universityn kampuksella. Viime viikolla kiersimme Teosophical Societyn laajan puiston. Tänään lähdimme kotoa kävelemään Madras Klubille. Sama lenkki kuin ensimmäisenä viikonloppunamme Chennaissa.

Yllättäen retki oli tavattoman mukava. Jalkakäytävällä asuviin perheisiin, kaduilla löntysteleviin lehmiin ja vuohiin, autorikshojen äkillisiin liikkeisiin ja pyöräilijöiden arvaamattomuuteen on tottunut. Hajut eivät yököttäneet. Likaisuuteen kiinnittää vain laiskasti huomiota. Pystyimme katsomaan taloja ja aitojen takana olevia puutarhoja, näimme kauneutta ja kukkaloistoa jota emme ensimmäisenä viikonloppuna kaiken kaoottisuuden takaa erottaneet. Ja saimme liikuntaa. Jonka vuoksi olemme nyt rampoja ja nääntyneitä. Ja vain kuusi kilometria kävelyä...