Valmistuminen Kanadassa

Kun Antin juhlava PennState graduation-tilaisuus vuonna 2007 oli ohi, siirryimme välittömästi sairaalaan. Se oli kyllä ikimuistettava juhla. Antti yliopiston valmistujaiskaapu päällä, Mikko ja minä juhlatamineissa University Parkin sairaalan päivystyspoliklinikalla. Shampanjan sijaan hain automaatista kitkerää kahvia, Antti naputteli pöytää "ei tämän ihan näin pitänyt mennä" ja Mikko oli lääkärin tutkittavana. Apteekista haettiin Mikolle selkäkipulääkkeet ja jatkettiin illalliselle ravintolaan jonka Antti oli varannut kuukautta aiemmin. Mikon lääkkeet eivät tehonneet ja suurimman osan illallista Mikko seisoi jotenkin skolioottisen vinosti ja kyyryssä.

Kun Pia valmistui, olimme kaikki terveitä. McGill Universityn Macdonald-kampus on maa-metsä-ympäristötieteilijöiden pesäpaikka joten juhlakin oli reippaasti ulkona. Edellisenä päivänä oli satanut kaatamalla, seuraavaksi päiväksi oli luvattu jatkuvaa tihkua, mutta Pian valmistumispäivän kunniaksi oli luvattu aurinkoa ja lämmintä. Vaikka Kanadan ilmasto on aika tavalla kuten Suomessa, erona on se että säätiedotukset pitävät paikkansa. Joten aurinko paistoi, nurmikko oli vihreä, taivas sininen, ihmiset iloisia.

Kaksi säkkipillin soittajaa johti professorien, opettajien ja valmistuvien opiskelijoiden kulkuetta. Arvatkaa vain olivatko herrat McGill ja MacDonald skotteja? Yliopisto perustettiin 190 vuotta sitten eikä Skotlanti unohdu.
Ja ne vaatteet! Pidän tosiaan näistä tamineista joita englanninkielisten maiden kouluissa ja etenkin yliopistoissa vaalitaan. Keskiaikaisia kaapuja. McGillin viitoissa on samettireunuksiset huput lisävarusteena, ihan niinkuin Robin Hoodin aikaisella kardinaalilla. Tohtorinhatut eivät ole silintereitä vaan samettisia löysiä baskereita kuten vaikka Henrik VIII:lla. Koska Piasta ei tullut tohtoria, Pialla oli sellainen satiininen kireä pipo jonka päälle on laitettu neliön muotoinen levy ja levyn keskeltä lähtee narun päässä oleva tupsu. Muistan Antin ja Ilkan High School graduationista kuinka tarkkaa oli miten päin tupsu on ennen valmistumista ja kun rehtori julisti oppilaiden valmistuneen koulusta, kaikki siirsivät tupsun toiselle puolelle. Niin olisi pitänyt Macdonaldissakin tehdä mutta kukaan ei tiennyt mitenpäin tupsujen kanssa pitää toimia joten tupsut oli miten sattuu. Se voi olla kanadalaista rentoutta tai ympäristötieteilijöiden suurpiirteisyyttä. Mutta hatut heitettiin ilman yhtä iloisesti kuin High School graduationissa, PennStatessa ja varmasti jokaisessa koulussa ja yliopistossa. On ihanaa saada opiskelut päätökseen, olla nuori eikä vielä tiedä mitä kaikkea jännittävää elämässä tulee tapahtumaan.

Pia ja Michael olivat päätyneet että molempien perheet tapaavat valmistujaisissa ja menemme yhteiselle illalliselle. Michaelin perhe oli keksinyt mainion ajatuksen mennä heti graduation-tilaisuuden jälkeen nauttimaan alkupaloja ja shampanjaa Miken kämppään. Se vei turhat jäykistelyt. Ensiksi tietenkin yleinen onnellinen tunnelma, toiseksi shampanjan hilpeyttä korostava vaikutus, kolmanneksi se opiskelija-asunto. Jollen olisi käynyt Antin kimppatalossa PennStatessa, en luultavasti olisi astunut Miken taloon sisään. Ihmeesti sitä sopeutuu kaikkeen. Luhistuva, homeinen ja rähjäinen talo vaikutti oikeastaan ihan kivalta ja normaalilta kodilta vaikka ensimmäistä kertaa siellä käydessämme mietimme voiko soffalle istua edes farkuissa vai pitäisikö olla istuinalusta.

Michaelin äiti aloitti reippaasti juhlapuheen mutta se kääntyi nikotteluksi ja itkuksi. Mikko varoitti minua jatkamasta koska kyynelehdin jo valmiiksi. Joimme sen sijaan lisää shampanjaa ja söimme Miken äidin valmistamaa graavia lohta ja nauroimme kippurassa kuinka Miken isä nuorena miehenä Saksassa asuessaan oli kuunnellut suomalaisen pop-tähden Frederikin lauluja jotka osasi vieläkin - "Tsing Tsing Tsngis Khan! Kaikkien naapurivaltojen alistaja!", "Raa-Raa-Rasputin rakastaja Rasputin". Kaiken kukkuraksi Miken isä osasi vetäistä paidan napit nopeasti auki ja paljastaa karvaisen rintansa ihan kuten Frederik 70-luvulla. Se oli jo silloin irvokasta. Frederik oli Suomen Tom Jones joka valloitti näköjään Saksankin.

Tällainen rentouttaa kenet hyvänsä. Meillä oli tosi mukava ilta. Parasta tietysti oli juhlia meidän kahta onnellista nuorta jotka valmistuivat samaan aikaan ja miettivät minne hakeutuvat ja mistä saavat töitä. Torontoon he tällä hetkellä tähtäävät mutta sitä ennen Pia tulee Suomeen kahdeksi kuukaudeksi. 

Tänään pois

Kanada on maa josta minun on aina vaikea lähteä pois. Se on omituista koska en edes tee mitään Montrealissa ollessani. Nautin niin pienistä asioista että voisin oikeastaan yhtä hyvin olla kotona.

Yksi tärkeistä Montrealin nautinnoistani oli kadonnut. Pian asunnon vieressä oleva viihtyisä kahvila on sulkenut ovensa. Näiden 4.5 Montreal-vuoden aikana omistaja on vaihtunut kai neljä kertaa, mutta aina kuppila on tarjonnut tuoreat croissantit ja maukkaan kahvin. Nyt hain kahvin vastapäisestä pikkukaupasta, joka sekin on minusta kivaa.

Oikeasti tulin kyllä tapaamaan Piaa ja tutustumaan Mikeen, en juomaan kahvia erilaisissa mukavissa paikoissa. Join kyllä kahvia Pian kanssa useammassa paikassa, myös Miken opiskelijakämpässä. Pääasiassa kuitenkin söin Miken luona koska Mike on kokki. Jollei vielä ammatiltaan niin ainakin sydämeltään, mieleltään, luonteeltaan, taidoiltaan ja ajatuksiltaan. Ruoka jota minulle tarjottiin, oli sellaista mitä ei odota saavansa suhteellisen räjähtäneen oloisessa opiskelija-asunnossa. Talo oli jotakuinkin sellainen kuin missä Antti asui PennStatessa, hieman pienempi, hieman paremmassa kunnossa, hieman siistimpi, mutta silti rähjäinen vanha talo jollaisessa suomalaiset opiskelijat eivät asuisi. Talon jakaa Miken lisäksi quebeciläinen poika ja philadelphialainen tyttö, kolmas kämppis muutti takaisin Torontoon.

Siellä on keittiö, kunnon jääkaappi ja pakastin, hella ja uuni.

Söin itseni täyteen jo alkupaloilla. Itsetehdyt humus, leipä ja dumplingit kahden eri dippikastikkeen kanssa olivat täysi ateria. Istuimme Pian kanssa mukavissa ja täysin kulahtaneissa nojatuoleissa kun Mike tuntui olevan yhtäaikaa seurustelemassa kanssamme dumplingeja napostellen, pilkkomassa lihaa keittiössä, täyttämässä lasejamme, siivoamassa muruja pois pöydältä, hämmentämässä paria eri kastiketta, laittamassa perunalohkoja rapeutumaan grilliin ja höyryttämässä vihanneksia.

Kun Mikon kanssa käymme Chennaissa Azuliassa, meidän mielestä kaupungin parhaassa ravintolassa, olemme ottaneet tavaksi pyytää itse Chef paikalle ehdottamaan mitä söisimme. Nyt oli aivan sama tunne, paitsi ettei Chefiä tarvinnut hakea paikalle vaan Chef oli koko ajan läsnä ja kertoi mitä meille tarjotaan ja millä tavoin kukin ruokalaji on valmistettu.

Se oli mykistävää.

No, kuten voi arvata, kun tällainen, kaiken lisäksi ylen kohtelias poika yrittää parastaan tehdäkseen hyvän vaikutuksen tyttöystävänsä äitiin, vihamielisinkin äiti sulaisi, saati sitten tällainen heikkoluontoinen ihminen kuin minä.

En ole suuri oluen tuntija enkä suurkuluttaja, mutta Philadelphiassa asuessamme opin että kotikulmien oluet Yuengling ja Rolling Rock ovat ykkösiä. Näistä Rolling Rock on vaaleampi ja ehdottomasti minun makuuni. Amerikan vuodet olivat perheellemme valtavan merkitykselliset, niin hyvässä kuin pahassa. Rolling Rock on minulle yksi lukuisista onnellisista muistoista.

Mike tarjosi ruokajuomaksi Rolling Rockia. Ja jälkiruoan kanssa kahvia.

Montrealissa

Vaikka Pia opiskelee McGillissä, Pian kampus on kaupungin ulkopuolella jossa on peltoa mitä viljellä ja tilaa lehmien käyskennellä. St Annen pieni idyllinen kylä on järven rannalla. Aikaerosta johtuen nousen ajoissa ja kävin pienellä sunnuntaikävelyllä kylän pääkadun päähän ja takaisin rantaa reunustavaa kävelypolkua, ihaillen kirkkaalla taivaalla nousevaa aurinkoa joka häikäisi kirpeässä alkutalven säässä. Järvi oli tyyni ja kaunis, muutama aamureippailija tuli vastaan hyvät huomenet toivottaen mutta muuten katu oli tyhjä.

Kävin Pian lähikaupasta ostamassa kahvin itselleni ja tulin takaisin nukkuvan Pian kämpille.

Eilinen päivä oli hyvä. Lähdimme Pian autolla Montrealin keskustaan, jätimme auton vanhan kaupungin parkkialueelle koko päiväksi ja samoilimme seutuja jotka alkavat olla minullekin jo tuttuja. Montreal on kaunis kaupunki ja vanha kaupunki kuljeskelijan paratiisi. Se on täynnä ravintoloita, kahviloita, bistroja, pieniä erikoiskauppoja joihin sukelsimme tutkimaan mitä ne tarjoavat. Voi, olisin ostanut vaikka mitä ihanaa turhaa tavaraa, mutta onneksi järki voitti. Ostin silti turkiskorvalaput jotka olikin täysosuma viileässä Montrealin alkutalvessa. Lounaspaikkaa etsiessämme pysähdyimme eri ravintoloiden oven vieressä olevia ruokalistoja lukemaan ja menimme paikkaan jota kadunlakaisijamies meille vakuuttavasti kehui. Ihan hyvä täytetty crepes minulle, Pialle bagel lisukkeineen.

Kävelimme joulukoristeltuja katuja ylös yliopistolle jossa Pia tänä vuonna on käynyt viikottain luennoilla. Lauantaina kampus oli tyhjä. McGillin pääkampushan on aivan kaupungin keskustassa, Mount Royal-vuoren juuressa. Istuimme kahvilla pari tuntia jutellen niitä näitä. Ihanan leppoisaa!! Äiti ja tytär ihan rauhassa kaksistaan.

Auringon laskiessa neljän jälkeen Mike liittyi seuraan, oli tullut bussilla ja metrolla Ste Annesta. En tiedä kuka meistä oli jännittänyt eniten. Minä olin jännittänyt jollen kaikkien Brasilian ja Intian vuosien jälkeen ymmärrä syntyperäisen kanadalaisen nuoren puhetta, Mike oli pelännyt mitä hän voi puhua Pian suomalaiselle äidille joka voi olla vaikka millainen tiukkapipo ja Pia oli jännittänyt yleisesti mitä tästä kaikesta tulee.

Tuli hyvin hauska ilta. Kävelimme ja juttelimme. Kävimme rannalla katsomassa luistinrataa jossa taustamusiikin soidessa ihmiset luistelivat kuten Helsingissä Brahen kentällä tai New Yorkissa Rockefeller Centerissä. Pysähdyimme kuuntelemaan vanhan kaupungin keskustorilla kuinka kuoro lauloi ranskaksi ja englanniksi "White Christmas" ja muita joululauluja. Montrealin vanhassa kaupungissa riittää ravintoloita joka makuun. Menimme kodikkaasti kutsuvaan Modavie-ravintolaan jonka ruokalistalta löytyi helposti kaikille sopivat annokset. Mike haaveilee ravintolan perustamisesta ja on koko opiskeluajan ollut töissä yhdessä Ste Annen ravintoista, nyt kokkina. Kun mukana on joku tällainen ruokafriikki, ei syöminen ole pelkästää sosiaalinen tapahtuma. Siinä tulee samalla tarkkaan rekisteröityä ravintolan miljöö, kalustus, ruoan nyanssit ja esillepano.

Söimme hyvin ja viihdyimme mainiosti. Kävelimme hytisten parkkipaikalle ja ajoimme takaisin Ste Anneen. Minulle on luvassa vielä Miken tekemä illallinen hänen kämpässään. Odotan innolla iltaa nuorten seurassa ja tietenkin sitä mitä saan syödäkseni kun Mike lupasi kokata parasta mitä osaa valmistaa!

Kanadassa

Täällä sitä ollaan Pian pienessä kodissa Ste Annen kylässä. Lento sujui hyvin puolityhjässä koneessa. Intiassa ja Suomessa asumisen jälkeen ihmisten kohteliaisuuteen kiinnitti huomiota. Jos tönäistään toista vahingossa, pyydetään anteeksi. Kun kassia kolutaan koneen ylähyllyiltä, pahoitellaan allaistuvalle aiheutuvaa häiriötä. Ovia pidetään auki seuraavalla kulkijalle. Sellaista pientä jonka kuitenkin huomaa ja joka tuntuu mukavalta. Koneessa toisilleen vieraat ihmiset kommentoivat jotain ja nauretaan yhdessä, vaikka sitä että ennen lähtöä ilmastointi inisi kuten hyttynen joka yrittää päästä irti hyttysverkosta, melkein pääsee, mutta sitten takertuu uudestaan. Se oli ärsyttävä ääni ja pelotti jos sen kuulee koko 8 tunnin matkan ajan. Ei se sitten kuulunut.

Pia oli vastassa, ajoimme kaupan kautta Pian kotiin, joimme iltateetä ja juttelimme. Pia ei ole muuttunut, rauhallinen ja iloinen oma itsensä.

Huomenna lähdemme Montrealin keskustaan katsomaan jouluvaloja ja -koristuksia, joulutoreja ja vanhan kaupungin ravintoloita. Mike tulee mukaan. Jos uskaltaa. Onhan Pian äiti tullut Suomesta asti varta vasten kyyläämään oikein kameran kanssa millainen kaveri tämä Mike on. Voiko pelottavampaa tilannetta olla?