Karmaa ja hyttysloukkuja

Anantha kertoi tilanneensa samanlaisen hyttysloukun kuin minkä Victor oli ostanut Kiinasta. Minä heitin siihen kommenttina, että eikö hyttysten murhaamisesta tule pahaa karmaa. Puhe kääntyi siitä uskontoihin Ananthan kysellessä eikö kristinuskossa ole ollenkaan karman ja uudelleensyntymisen käsitettä. Siinä jutellessa ymmärsin taas miten suuri vaikutus hindulaisuudella on siihen millainen Intia on. Ja miksi kristillisestä kulttuurista tulevan on niin vaikea ymmärtää sitä.

Ennen Intiaan muuttamista en ymmärtänyt miten suuri vaikutus kristinuskolla on meidän ajatteluumme ja arvomaailmaamme. Meidän arvomme pohjautuvat pitkälti kymmeneen käskyyn ja muihin Raamatun - etenkin Uuden testamentin - opetuksiin. Myös meidän, jotka emme ole edes koskaan lukeneet koko kirjaa. Aikaisemmi en tullut ajatelleeksi esimerkiksi, että käsitys ihmisten välisestä yhdenvertaisuudesta perustuisi kristinuskoon, ajattelin että se on yleismaailmallinen ihmiskäsitys. Kuitenkin se on suorastaan ristiriidassa hindulaisuuden kanssa.

Sielunvaellus on yksi hindulaisuuden keskeisiä oppeja. Kaikissa elävissä olennoissa on sielu, joka kuoleman jälkeen syntyy uudelleen. Jos on eletty hyvä elämä, hankittu hyvää karmaa, sielu syntyy korkeampiarvoisena eliönä; jos on eletty huonosti, niin alempiarvoisena. Ylempikastinen ihminen on  oikeasti parempi kuin alempikastinen, sillä hän on elänyt paremman aikaisemman elämän. Ei ole siis kyse onnesta eikä siitä, että esi-isät olisivat tehneet jotain, vaan jokainen on itse ansainnut asemansa.

Tällä omiin ansioihin perustuvassa arvojärjestyksellä on paljon vaikutuksia yhteiskuntaan. Hyväntekeväisyydestä saa hyvää karmaa, joten sitä kannattaa harjoittaa jopa itsekkäistä perusteista. Samoin palveluskuntaa kannattaa kohdella hyvin. Ja päin vastoin, palvelijoitten ei kannata varastaa isänniltään jos haluavat seuraavassa elämässä parempaan asemaan. Mutta ennenkaikkea, kumpikaan ei elättele kuvitelmaa samanarvoisuudesta. Ylempiarvoinen tietää olevansa parempi ja alempirvoinen olevansa huonompi ihminen, ja nyt eletty elämä ratkaisee onko järjestys seuraavassakin sama.

Moni ihmettelee, miten on mahdollista, että Intiassa säilyy yhteiskuntarauha huolimatta äärimmäisestä eriarvoisuudesta. Selitys on hindulaisuudessa. Jokainen on ansainnut paikkansa, huono-osaisinkin.

Se lentokenttä Chennaissa

Jännä eksoottinen piirre Chennain lentokentässä on vastaanottajat. Kun matkaaja on selvittänyt immigraation, läpivalaissut lentokoneessa olleet - jo koneeseen mennessä tutkitut käsipakaasinsa -(intialainen erikoisuus), saanut matkatavarat, antanut tullille allekirjoittamansa lipukkeen ja päässyt sen läpi, alkaa pitkä matka. Käytävää on noin kilometrin verran ja ulkopuolella näkee satoja nenä lasiseinään kiinni nojaavia innokkaita vastaanottajia. Kulkuväylä kapenee joten turistit ja kotiinpalaajat ahtautuvat pakaasiensa kanssa yhä ahtaampaan väylään kunnes kapoinen ulosmenoportti vihdoin avautuu eteen.

Ulosmenoportin ulkopuolelle ei vastaanottajilla ole asiaa, mutta kuten usein Intiassa, säännöt ovat eri asia kuin käytäntö. Intialaisilla on aina koko perhe kotiinpalaajaa vastassa ja "perhe" käsitetään kuten Suomessa "laajennettu suku". Sitä tullaan kymmenellä autorikshalla tai bussilla kaivattua omaista vastaan. Kaikki suvut tungeksivat heti portin takana niin että ihan oikeasti, yhtään liioittelematta, vedän toisella kädellä kapsekkiani ja toisella hätistän ihmisiä ympäriltäni kuin kärpäsiä saadakseni raivattua polun jota pitkin pääsen väentungoksen läpi autoomme.

Tamilin ja intialaisaksenttisen englannin kakofonia soi korvissa. Naisten hiuksissa olevat voimakkaasti tuoksuvat jasmiininkukat eivät koskaan peitä ikuista intialaista hien hajua. Kirjavan värikkäät sarit, psykedeelisin kuvioin koristellut salwar kameezit ja kimaltavien kultakorujen määrä vastaanottajien yllä aiheuttaa tottumattomalle tulijalle migreenin.

Tietää tulleensa toiseen maailmaan. En tiedä voiko uusi terminaali ikinä muuttaa tätä.

Elmu-kelmu

Oikeastaan tämä on vain kommentti Mikon edelliseen juttuun sillä luulen että niiden jotka eivät ole asuneet Intiassa on hyvin vaikea ymmärtää tätä kelmu- ja suojamuoviasiaa. En tietenkään ymmärrä sitä itsekään, ei parin vuoden Intiassa asuminen anna mitään valmiuksia tai auktoriteettia ymmärtää yhtään mitään Intiaan liittyvää juttua, mutta voin aina kommentoida.

Olen blogeissani monesti ihmetellyt Intiassa vallitsevaa tapaa korjata asioita loputtomiin, laittaa laastari päälle ja parannella elämän olosuhteita niin että korjatun kohteen alkuperäinen vika unohtuu. Se on niin ominaista Intiassa että siihen turtuu hyvin nopeasti ja omakin innovatiivisuus alkaa muuttua samaan suuntaan - siis asioita ennallaan säilyttäväksi ja tuoreen kehityksen tuhoavaksi kekseliäisyydeksi.

Elmu-kelmukääreet on yksi monista ensiavuista joista on tullut normi. Kännyköille ja tietokoneille myydään uusia suojamuoveja rikkoputuneiden alkuperäisten tilalle. Autojen penkit ja ratit, kotien soffat ja ruokapöytien tuolit suojataan aina muovilla - uusia muotoon leikattuja suojamuoveja vanhoihin rotiskoihin voi olla jopa valmiiksi saatavilla, mutta niitä on myös helppo tehdä. Työvoimaa riittää ja tuollainen tuottoisa muoviverhoilubisnes on helppo perustaa mihin vain kadunkulmaan.
Hienot kellot ovat haluttua tavaraa Intiassakin eikä kellotaulua suojaavaa muovia ole syytä poistaa. Jos sen poistaa, kello ei enää näytä uudelta.

Olen kertonut etten koskaan saanut uutta ovea keittiöön kun vanha aina korjattiin. Ei siitä koskaan tyydyttävää tullut mutta hieno asia oli että korjaajan sai aina samana päivänä kotiin kun ovi meni taas kerran lopullisesti rikki. Kylpyhuoneeseen en löytänyt uusia kaappeja joten lopulta oli alistuen pyydettävä paikalle puuseppä jonka mielestä vanhat kaapit oli aivan hyvät, vain ovien homeiset karmit ja mädäntyneet liukulistat piti vaihtaa. Kylpyhuone oli sen jälkeen samannäköinen kuin aiemminkin, tosin kaappien ovet nyt aukenivat. En aluperinkään pitänyt niistä kalusteista mutta olkoon, enhän edes asu siellä.

Chennaissa en ole nähnyt puluja muualla kuin kerrostalossa jossa Mikko asuu. Rakennuksen nerokas arkkitehtuuri on jättänyt kylpyhuoneiden ikkunarivistöön koko 14 kerroksen korkeudelta suojatun kuilun joka toimii mitä parhaimpana kyyhkyslakkana. Pulut kujertavat kuilussa aamusta iltaan todella meluisasti. Jokaisen kylpyhuoneen ikkuna on harmaan pulunkakan peittämänä täysin läpinäkymätön ja uutta pulunkakkaa suihkii sitä vauhtia että on luonnollista ettei yksikään talon asukas ikinä avaa kylpyhuoneidensa ikkunoita.

Ajattelimme ensin että pulut ovat pyhiä eläimiä eikä niihin siksi kajota. Mutta ei, pulut ovat niitä harvoja olioita Intiassa jotka EIVÄT ole pyhiä. Tehdäänkö jotain puluongelmalle? Kyllä vain: asuntojen ikkunat pidetään kiinni ja parvekkeille laitetaan puluverkot. Kuten Intiassa usein, estetiikka säästetään temppelihin ja jumalkuviin, joten verkot ovat joko ruostuvaa rautalankaa tai pissanväristä muovia jonka läpi tuskin näkee. Kun näitä verkkoja lisäksi koristaa pulunkakan roiskeet, ei parvekkeella viihdy muut kuin palvelija joka ripustaa sinne pyykit kuivumaan.

Touhukas pohjoismaalainen ei laita puluverkkoa vaan istuu parvekkeellaan nauttien merimaisemasta ja siinä sivussa huitelee puluja pois. Ja on mielessään kehitellyt yksinkertaisen suunnitelman koko taloon kyyhkyslakkakuilujen peittämisestä vaikka sillä ruostuvalla verkolla jolloin puluilla ei enää olisi pesimispaikkaa ja niiden olisi pakko muuttaa muualle. Mutta sen verran intialaistunut tuo touhukas pohjoismaalainenkin on että ymmärtää ettei suunnitelmaa kannata esittää taloyhtiölle. Tokihan myös pohjoismaalaisen on tajuttava miten puluongelmat oikeasti hoidetaan ja minkä kaikki opastivat Mikolle jo muuton yhteydessä - jokaiseen ikkunaan ja parvekkeille on heti asennettava verkot jotta pulut eivät pääse sisään. Mikä on kerran keksitty, sitä ei enää mietitä eikä ainakaan muuteta.

Pussillinen vanhoja laastareita entisissä paikoissa on parempi kuin yksi laastari uudessa kohdassa. Tämä on minulle se "dynaaminen nouseva Intia" josta hämmästellen luen länsimaisista lehdistä enkä tiedä puhummeko samasta maasta.

Valmistuminen Kanadassa

Kun Antin juhlava PennState graduation-tilaisuus vuonna 2007 oli ohi, siirryimme välittömästi sairaalaan. Se oli kyllä ikimuistettava juhla. Antti yliopiston valmistujaiskaapu päällä, Mikko ja minä juhlatamineissa University Parkin sairaalan päivystyspoliklinikalla. Shampanjan sijaan hain automaatista kitkerää kahvia, Antti naputteli pöytää "ei tämän ihan näin pitänyt mennä" ja Mikko oli lääkärin tutkittavana. Apteekista haettiin Mikolle selkäkipulääkkeet ja jatkettiin illalliselle ravintolaan jonka Antti oli varannut kuukautta aiemmin. Mikon lääkkeet eivät tehonneet ja suurimman osan illallista Mikko seisoi jotenkin skolioottisen vinosti ja kyyryssä.

Kun Pia valmistui, olimme kaikki terveitä. McGill Universityn Macdonald-kampus on maa-metsä-ympäristötieteilijöiden pesäpaikka joten juhlakin oli reippaasti ulkona. Edellisenä päivänä oli satanut kaatamalla, seuraavaksi päiväksi oli luvattu jatkuvaa tihkua, mutta Pian valmistumispäivän kunniaksi oli luvattu aurinkoa ja lämmintä. Vaikka Kanadan ilmasto on aika tavalla kuten Suomessa, erona on se että säätiedotukset pitävät paikkansa. Joten aurinko paistoi, nurmikko oli vihreä, taivas sininen, ihmiset iloisia.

Kaksi säkkipillin soittajaa johti professorien, opettajien ja valmistuvien opiskelijoiden kulkuetta. Arvatkaa vain olivatko herrat McGill ja MacDonald skotteja? Yliopisto perustettiin 190 vuotta sitten eikä Skotlanti unohdu.
Ja ne vaatteet! Pidän tosiaan näistä tamineista joita englanninkielisten maiden kouluissa ja etenkin yliopistoissa vaalitaan. Keskiaikaisia kaapuja. McGillin viitoissa on samettireunuksiset huput lisävarusteena, ihan niinkuin Robin Hoodin aikaisella kardinaalilla. Tohtorinhatut eivät ole silintereitä vaan samettisia löysiä baskereita kuten vaikka Henrik VIII:lla. Koska Piasta ei tullut tohtoria, Pialla oli sellainen satiininen kireä pipo jonka päälle on laitettu neliön muotoinen levy ja levyn keskeltä lähtee narun päässä oleva tupsu. Muistan Antin ja Ilkan High School graduationista kuinka tarkkaa oli miten päin tupsu on ennen valmistumista ja kun rehtori julisti oppilaiden valmistuneen koulusta, kaikki siirsivät tupsun toiselle puolelle. Niin olisi pitänyt Macdonaldissakin tehdä mutta kukaan ei tiennyt mitenpäin tupsujen kanssa pitää toimia joten tupsut oli miten sattuu. Se voi olla kanadalaista rentoutta tai ympäristötieteilijöiden suurpiirteisyyttä. Mutta hatut heitettiin ilman yhtä iloisesti kuin High School graduationissa, PennStatessa ja varmasti jokaisessa koulussa ja yliopistossa. On ihanaa saada opiskelut päätökseen, olla nuori eikä vielä tiedä mitä kaikkea jännittävää elämässä tulee tapahtumaan.

Pia ja Michael olivat päätyneet että molempien perheet tapaavat valmistujaisissa ja menemme yhteiselle illalliselle. Michaelin perhe oli keksinyt mainion ajatuksen mennä heti graduation-tilaisuuden jälkeen nauttimaan alkupaloja ja shampanjaa Miken kämppään. Se vei turhat jäykistelyt. Ensiksi tietenkin yleinen onnellinen tunnelma, toiseksi shampanjan hilpeyttä korostava vaikutus, kolmanneksi se opiskelija-asunto. Jollen olisi käynyt Antin kimppatalossa PennStatessa, en luultavasti olisi astunut Miken taloon sisään. Ihmeesti sitä sopeutuu kaikkeen. Luhistuva, homeinen ja rähjäinen talo vaikutti oikeastaan ihan kivalta ja normaalilta kodilta vaikka ensimmäistä kertaa siellä käydessämme mietimme voiko soffalle istua edes farkuissa vai pitäisikö olla istuinalusta.

Michaelin äiti aloitti reippaasti juhlapuheen mutta se kääntyi nikotteluksi ja itkuksi. Mikko varoitti minua jatkamasta koska kyynelehdin jo valmiiksi. Joimme sen sijaan lisää shampanjaa ja söimme Miken äidin valmistamaa graavia lohta ja nauroimme kippurassa kuinka Miken isä nuorena miehenä Saksassa asuessaan oli kuunnellut suomalaisen pop-tähden Frederikin lauluja jotka osasi vieläkin - "Tsing Tsing Tsngis Khan! Kaikkien naapurivaltojen alistaja!", "Raa-Raa-Rasputin rakastaja Rasputin". Kaiken kukkuraksi Miken isä osasi vetäistä paidan napit nopeasti auki ja paljastaa karvaisen rintansa ihan kuten Frederik 70-luvulla. Se oli jo silloin irvokasta. Frederik oli Suomen Tom Jones joka valloitti näköjään Saksankin.

Tällainen rentouttaa kenet hyvänsä. Meillä oli tosi mukava ilta. Parasta tietysti oli juhlia meidän kahta onnellista nuorta jotka valmistuivat samaan aikaan ja miettivät minne hakeutuvat ja mistä saavat töitä. Torontoon he tällä hetkellä tähtäävät mutta sitä ennen Pia tulee Suomeen kahdeksi kuukaudeksi. 

Salcompians Together - pool party

Tämänvuotinen Salcompians Together pidettiin vappuaattona Queens Land -huvipuistossa. Onnistunut valinta, erilainen juhla verrattuna aikaisempien vuosien juhlallisempiin tilaisuuksiin.

Suhtauduin paikkaan etukäteen terveen ennakkoluuloisesti. Varmistin Victorilta "oletko varma, että emme vaaranna työntekijöitten turvallisuutta, onko Intiassa mitään huvipuistolaitteitten katsastusjärjestelmää". Victor vakuutti, että paikka on hieno ja katsastusjärjestelmä on aukoton. Queens Land on maantien varressa matkalla tehtaalle. Katsellessani sitä olen usein miettinyt mahtaako se olla enää toiminnassa; tyypillisen lohduttoman ja ränsistyneen näköinen paikka, joista ei usein tiedä ovatko ne rakenteilla vai jo hylättyjä.

Sisään päästyä Queens Land osoittautui aivan normaaliksi ja yllättävän isoksi huvipuistoksi. Meidän 4000 työntekijäämme mahduivat sinne hyvin, vaikka suosituimmille laitteille muodostuikin aluksi pitkiä jonoja. Kaikilla tuntui olevan kivaa.

Victor oli kertonut etukäteen ohjelmasta, että lounaan jälkeen ihmiset voivat mennä uima-altaaseen. Uima-altaaseen? Onko Victor mennyt sekaisin? Intialainen pool party? Mielikuvitukseni ei kertakaikkiaan riitä kuvittelemaan operaattorityttöjäni bikineissä polskuttelemassa uima-altaassa.

Kävin aamulla katsomassa uima-allasta, joka osoittautui oikeaksi vesipuistoksi, lukuisine vesiliukuineen ja putouksineen. Lounaan jälkeen vesipuisto olikin täynnä, satoja tyttöjä jonottamassa liukumäkiin, ottamassa suihkua vesiputousten alla, roiskuttamassa vettä toistensa päälle. Kaikki toki täysissä pukeissa omalla, vain naisille ja lapsille varatulla alueellaan. Miehet olivat omalla allueellaan, osa shortseissa, osa teryleenihousuissa, kaikilla aidot intialaiset aluspaidat päällä. Lukuunottamatta erilaista pukeutumiskulttuuria ja sitä, että pojat ja tytöt oli erotettu omille alueilleen, näky olisi voinut olla vaikka Brasiliasta, yhtä riehakasta vedestä nauttimista kuumana kesäpäivänä.

Vesipuisto aamulla. Iltapäivällä tämä oli täynnä ihmisiä, mutta kuvaaminen oli - luonnollisesti, muutenhan kuvissa voisi olla ties mitä wet-sari kuvia - kiellettyä

Jostain syystä täällä aallokkoaltaalla sai kuvata vaikka täälläkin oli niitä pahamaineisia märkiä sareja

Myös Chennaissa vappusää oli lämmin ja enimmäkseen aurinkoinen

Vesirokko

Venkatesh, autonkuljettajani, kertoi 12-vuotiaan tyttärensä sairastavan vesirokkoa. Pidin luonnollisesti lyhyen katsauksen vesirokon tarttuvuudesta, tyypillisestä esiintyvyydestä taaperoilla, teineillä ja sitä vanhemmilla henkilöillä, mahdolliset jälkitaudit, hoito lyhykäisyydessään. Lopuksi totesin muutamin lämminhenkisin sanoin että on hyvin todennäköistä ettei tytölle jää rumentavia rokonarpia kasvoihin vaan hänestä tulee aivan terve ja kaunisihoinen.

Venkatesh on aika vilkas intialaiseksi, naureskelee ja elehtii. Nyt Venkatesh tuijotti minua kuten intialaiset yleensä tuijottavat, tyhjin silmin. Ja alkoi kertoa vesirokosta.

Maariamma, tai Amma eli Äiti, on eteläisessä Intiassa sairauden jumala. Maariamma aiheuttaa vesirokon joka Venkateshin perheen käsityksen mukaan on jumalainen juttu. Vesirokkoon sairastunut makaa kuumeisena ja iho kutiavana puhtaiden lakanoiden välissä. Lakanat vaihdetaan päivittäin ja aluslakanan alle laitetaan jotain pensaan lehtiä. Tämä pensas kasvaa temppeleiden edessä mutta koska en tunne juurikaan kasveja, en voi sanoa mistä pensaasta on kyse. Lehdillä on ilmeisesti kuumetta alentava vaikutus. Viikon makaamisen jälkeen potilasta aletaan kylvettää päivittäin vedessä johon on liotettu näitä samaisia temppelilehtiä ja lisäksi kurkuma-maustetta, sitä keltaista jauhetta jota on paljon curry-mausteessa. Kurkumallakin on paljon lääkkeellisiä vaikutuksia. Koko suku vaeltaa katsomaan jumalan koskettamaa potilasta ja kaikki ovat iloisia. Tai en ole varma siitä sairaasta. Viikon sairastelun jälkeen Venkateshin tytär sai olla ulkona kello 14 asti, sen jälkeen piti taas maata kotona ja odottaa niitä kylpyjä. Perheen miesväki ei saa ajaa partaansa kahteen viikkoon. Venkatesh oli unohtanut tämän yksityiskohdan ja aloitti partansa kasvattamisen vasta kun tyttö oli sairastanut miltei viikon verran, ja silloinkin vain koska Venkateshin äiti soitti ja tivasi tätä parta-asiaa. Venkatesh on hieman viinaan menevää tyyppiä, huolettoman oloinen pulska ja kaljuhko mies joten parran kasvaessa Venkatesh alkoi minusta näyttää enemmän kroonisista krapula-aamuista kärsivältä kuin jumalaisen kosketuksen pyhittämältä. Kahden viikon kuluttua vesirokko on ohi eikä Maariamman jumalainen henki enää kosketa perhettä, parran saa ajaa eikä kylpyjä tarvita.

Täytyy sanoa että olin äimänä. Tämä oli minulle taas kerran ihan uutta. Venkatesh ei tosiaan ole tyypillinen juro autonkuljettaja vaan käyttäytyy usein liiankin toverillisesti, rupattelee, nauraa paljon, kyselee ja juoruilee. Tiedän toki että Venkateshin perhe on hyvin uskonnollinen, käyvät usein temppelissä ja viettävät hyvin hindulaisesti kaikki juhlapyhät. Venkateshin vaimo käy näinä viikkoina kaksi tai kolme kertaa päivässä temppelissä koska vanhimmalla tyttärellä on ylioppilaskirjoitukset, laajat ja vaikeat kokeet jotka ratkaisevat mihin yliopistoon hän voi yrittää pyrkiä. Hyvän koulumenestyksen takaamiseksi on paras käydä temppelissä mahdollisimman usein.

Silti tällainen silkka taikausko tuli yllätyksenä. Kylvetyksillä on varmasti kutinaa ja kuumetta vähentävää vaikutusta, mutta kaikki hoidot ja aikataulut ja temppelissäkäynnit ja sukulaisvierailut ja parrankasvatukset tuntuvat varsin työläältä hommalta. Niinkuin ei pelkässä sairastumisessa olisi riittämiin hankaluutta. Alunperin Maariamma aiheutti julman isorokon, mutta isorokon kadottua maailmasta kiltimpi vesirokko on noussut tärkeään rooliin intialaisissa jumaltarinoissa. Onhan herpes-viruksen aiheuttama vesirokko toki tautina jännittävä ja mielenkiintoinen koska kuten kaikki herpes-virukset, myös vesirokkovirus voi jäädä kytemään aiheuttaen myöhemmin kivuliaan vyöruusun.

Ja kuten olen monasti huomannut, intialaiset jumaltarinat muuttuvat aina kertojan mukaan. Venkateshin perheessä vesirokko oli jumalan kosketus ja hyvä tauti, internet-tutkimuksieni perusteella vesirokko on useasti Maariamma-jumalan vihan aiheuttama rangaistus. Samoin kuin jumaltarut saavat vaihdella, myös minun käsitykseni viruksen aiheuttamasta vesirokosta kelpasi Venkateshille. Kukin on kai tavallaan tyytyväinen.

Pääsiäinen

Tottakai hyödynnän pääsiäisen pitkät pyhät lennähtämällä Intiaan. Tällä kertaa olen liki kolme viikkoa joka on ehdottomasti parempi kuin edellisen kerran jolloin olin vain kaksi viikkoa. Edellisellä kerralla loma tuntui työltä eikä oikein päässyt lomafiiliksiin.

Nyt teimme myös jännemmän ohjelman visiittini ajalle. Sen sijaan että olisin lentänyt suoraan Chennaihin, lensin Mumbaihin jossa tapasin Mikon Taj Mahal Palace-hotellissa. Hotelli valmistui vuonna 1903 ja oli intialaisen mahtisuvun jäsenen Mr. Tatan yksi onnistuneista visioista. 1800-luvun Bombayssa hotellit olivat hienoutensa kadottaneet eikä sellaista hotellia ollut joka olisi tyydyttänyt matkustavien maharajojen vaatimuksia. Tuohon aikaan Eurooppaan lähdettiin laivalla Bombayn satamasta eli suoraan Taj Mahal Palace-hotellin edestä johon muutama vuosi myöhemmin valmistui toinen Bombayn / Mumbain kuuluisista maamerkeistä, Gate of India.

Vaikka hotellin on vastaisku brittien kolonianismille, se on hyvin sen aikakauden mukainen ja voin kuvitella kuinka britit samoin kuin ylhäiset intialaiset ovat istuneet hotellin sisäpihan puutarhassa nauttimassa drinkkejä ja virvokkeita aivan kuten mekin teimme. Raukea levollinen ilmapiiri vallitsi kaikkialla hotellissa. Istuimme tuntikausia varjossa, katetulla terassilla hitaasti pyörivien propelien alla. Välillä kuumuus heitti hien pintaan vaikkemme auringossa olleetkaan. Nautimme tee- ja kahvitarjoilusta, gin-tonicista ja ihmisten katselemista.

Emme tehneet Mumbain päivinä paljonkaan. Ensimmäisenä päivänä teimme pienen kiertoajelun ja katsoimme tärkeimmät Mumbain rakennukset, pysähdyimme kävelemään viihtyisään puistoon Bombayn rinteiden huipulla, katsoimme maailman suurimman käsipyykkipesulan jossa ainakin aiemmin pestiin kaikkien hotellien pyykit. Nyt uskon että ainakin Taj Mahal Palacella on oma koneellinen pesula eikä lakanoita tarvitse kuljettaa kahdeksan kilometrin päähän käsin pestäviksi ja aurinkoon kuivattaviksi. Kuljimme hotellista tien yli Gate of Indian alueelle jossa parveili koko päivän ihmisiä. Eniten intialaisia turisteja, paljon ulkomaalaisia. Brittieläkeläisryhmiä, reppureissaajia, kaikenlaista väkeä. Yhden piiiitkän iltapäivän vietimme ostoskeskuksessa ja ostimme Mikolle housuja joista kirjoitti edellisessä blogissa. Ostimme myös paitoja joten varustus on nyt täydellinen.

Ostoskeskuksessa oli erikoinen tapa nauttia väkeviä coctaileja keskellä päivää. Menimme amerikkaiseen diner-tyyppiseen ketjuravintolaan TGI Friday'siin joka on tyypillinen nopean ja kohtuullisen ruoan paikka Amerikassa.Mumbaissa siellä oli uskomaton baaritiski ja viinavalikoima ja baarimikot tekivät vahvoja drinkkejä liukuhihnalla. Mumbaissa viina kyllä virtaa, siellä ollaan hyvin erilaisia hinduja kuin Chennaissa. Etnisiä vaatteitakin näkyi hyvin vähän, ihmisillä oli muodikkaita länsivaatteita.

Kävimme Intian kansallismuseossa joka oli ulkoapäin vaikuttavan hieno kolonialistyyppinen rakennus, sisällä ilmastoimattomassa tilassa esillä olleet täytetyt eläimet ja muut kamat olivat pölyisiä ja taatusti brittikaudelta ennen itsenäistymisen vuotta 1947.

Mumbai oli miellyttävä kaupunki. Keskusta on siisti, haisevat ja kaiken liikenteen tukkivat kolmipyöräiset tuk-tukit oli kokonaan kielletty laajalla keskusta-alueella. Jalkakäytävillä pystyi kävelemään, katukauppoja oli vähän ja kadut olivat siistejä. Ihmiset käyttivät julkisia WC:ja eivätkä lorottaneet suoraan jalkakäytävälle tai kadulle. Roskien keräys on jotenkin järjestetty niin ettei roskakasoja kaduilla näkynyt. Nyt useamman vuoden Intiassa asuneena ihmettelimme mikä Mikon oli niin järkyttänyt kun hän ensimmäisen kerran kävi Mumbaissa Huhtamäen aikaan vuonna 2004.

Sunnuntai-iltana lensimme Chennaihin. Mumbain lentokenttä mykisti siisteydellään ja toimivuudellaan. Paluu arkeen oli kun pääsimme Chennaihin. Kaikki on rempallaan, eläimet on kadulla, jalkakäytävillä ei mahdu kävelemään. Kotiin pääsimme puolen yön aikaan. Ensimmäiseksi tein sen minkä teen aina kun tulen Chennain kotiin. Pesin vessan. 3.5 vuoden aikana en ole saanut kotiapulaisiani koulutetuksi WC-tilojen puhtaanapitoon. Se on Chennaissa liian tabu. Vessoja ei voi pestä koska niitä pidetään saastaisina. Paradoksaalista. Minä tulen Suomesta, pesen saastaisen vessani ja sen jälkeen se on siisti. Intialainen ei näe sitä niin.

Valkoista ja ruskeata

Mäntsälässä oli tänään hoitajien ja lääkäreiden yhteiskokous. Meitä oli ehkä 15 henkeä paikalla joista viisi oli ihan älyttömän ruskeita. Siis todella ruskettuneita. He olivat olleet lomalla. Joulun ja Uuden vuoden yhteyteen muutkin kuin minä olivat ympänneet lomansa. Thaimaa on kaikkien suosikki, yksi oli ollut Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Aasia ja Australia ovat nyt muotia. Minun Intiani ei ole erityisen eksoottista. Eksoottista on ainoastaan se että minä olen aivan kalpea.

Sain Mikon houkuteltua Chennaissa ihotautiklinikalle luomien poistoon. Odotushuoneessa Mikko kuunteli kuinka ihotautilääkäri motkotti vieressä istuneelle potilaalle "olet ruskettunut, etkö ole käyttänyt suojavoidetta". Rusketus ja tumma iho on kamala asia Intiassa. Avioliittoilmoituksissa morsian- tai sulhaskandidaatti kuvailee aina olevansa vaaleaihoinen. Tarkka termi on "vehnän värinen" tai mitenhän omituinen sana "wheatish" oikeasti käännetään. Joka tapauksessa, olen lukenut lukuisia avioliittohaluisten ilmoituksia eikä sen perusteella yksikään intialainen ole tumma. Siksi ihotautiklinikatkin ovat suosittuja. Intiassa halutaan vaalentua ja se on paljon vaikeampaa kuin ruskettuminen.

Ruskettumiseen riittää se että ostaa matkan Thaimaahan kahdeksi viikoksi.

Vieraantumista Intiasta 2

Luettuani edellisen jutun, huomasin että se kaipaa selittelyä. Käytän nimenomaan sanaa "selittely" koska en pysty selittämään mitään tyhjentävästi. Kukaan ei pysty siihen kun Intia on kyseessä. On aivan totta että Intiassa mikä vain asia voi olla tosi, samoin kaikkien näiden vastakohta. Intia on maa jossa kaikki on mahdollista samalla kun mikään ei ole mahdollista.

Olemme paljon pohtineet kotiapulaisen tarpeellisuutta. Emme kumpikaan haluaisi että kotonamme on joku. Voisimme itse hoitaa ongelmitta pyykit ja silittäisimme vaatteet kuten silitämme Suomessakin. Siivoukseen voisimme pyytää tehtaan tehosiivoojat kerran pari viikossa puhdistamaan asunnon parissa tunnissa. Chennaissa on hyvin saasteista, pölyistä ja hiekkaista, joten kodit on siivottava useammin kuin Suomessa. Voisimme ostaa itse ne hedelmät jotka todella haluamme. Hedelmien pilkkomisessa Anitha on hyvä, mutta sen takia tuskin kannattaa pitää kotiapulaista 40 tuntia viikossa.

Tosiasia on että tarvitsemme kotiimme jonkun tamilia puhuvan. Kerrostalossakin on viikottain, joskus päivittäin, joku asia vinksallaan ja vaatii korjausta. Korjauksia varten jonkun on kytättävä kotona odottamassa korjaajia ja puhuttava paikallista kieltä. Eilenkin kävi lukkoseppä renklaamassa kahden ulko-ovemme toimimatonta lukkoa. Sain aamulla taloyhtiömme huoltopäällikön kiinni joka delegoi lukkoasiat jollekin joka delegoi ne jollekin joka lähetti ulkopuolisen lukkosepän joka sanoi saapuvansa kello 11. Hän tuli kello 16, mutta korjasi 20 minuutissa molemmat lukot niin että ne saa nyt yhdellä avaimenkiertämällä sekä auki että kiinni. Aiemmin lukitsemiseen saattoi mennä 10 minuuttia kun avain jumittui paikalleen, eikä keittiön ovea saanut avaimella lainkaan lukittua vaan se oli suljettu säpeillä sisäpuolelta.

Minun 2 viikon lomani aikana on korjautettu pudonnut liesituuletin, puoliksi irronnut kylpyhuoneen tuuletin, asennettu kahvat parvekkeen oviin ja korjattu lukot. Olen taas kerran vaatinut huoltopäällikköä toimittamaan asuntoon kuuluvan lampun lasisen kuupan, mutta sitä tuskin saamme koskaan. Ei silti, paljas energialamppu olohuoneen seinällä sopii hyvin sisustustyyliimme. Asunnon päävalaistus tulee jokaiseen huoneeseen läntätyistä metrisistä loisteputkista jotka hohtavat kylmää valoaanseinällä ilman mitään suojuksia tai somistusyrityksiä. Varjostimistahan on vain harmia kun lamppua pitää vaihtaa.

Niin. Jonkun on oltava kotona. Olisi kiva jos se joku olisi sellainen joka osaisi tehdä kaikki kotiasiat mutta niin ei vain tapahdu. Intia on vuosituhansien aikana rakentunut kastijärjestelmään jonka mukaan jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä. Joku suku on ollut kauppias, joku sotilas, joku pappi, joku kastiton likaisen työn tekijä. Kaikille kasteille on lukuisia alakasteja, siis lukuisia ala-ammatteja. On kangaskauppiaita, lankakauppiaita, naulakauppiaita, hedelmäkauppiaita, karamellikauppiaita, vihanneskauppiaita, kultakauppiaita ja niin edelleen, loputtomiin. Vihanneskauppiaan pojat ovat vihanneskauppiaita ja vihanneskauppiaan tytär menee naimisiin vihanneskauppiaan kanssa.

Mutta nykymaailmassa yksipuolisella osaamisella ei enää pärjää. Vaaditaan moniosaamista, joustavuutta ja nokkeluutta, johon Intiassa ei luontevasti kasveta. Siksi Intia tuntuu jatkuvasti olevan hukassa. Anitha ei osaa silittää koska hän ei ole eläissään omistanut silitysrautaa vaan on vienyt ja vie edelleen vaatteensa kadunkulmaan silittäjälle. Anitha on ollut meillä kaksi vuotta ja olemme hankkineet jo toisen silityslaudan ja kolmannen silitysraudan tuhottavaksi. Olemme Suomessa itse pärjänneet uudella silitysraudallamme viimeiset 7 vuotta, silityslautamme ostimme Amerikasta 13 vuotta sitten. Jokainen meistä silittää itse omat vaatteemme ilman että vaatteita menee jatkuvasti pilalle.

Intiassa töiden teettäminen kunkin ammattikunnan edustajalla on normi. Babu kertoi minulle aikovansa maalata veljensä kanssa kotitalonsa kotikylässään. Kysyin kuka talon maalaa. "Maalarit", vastasi Babu hieman hämmästyneenä. Autonkuljettaja ja huikean sosiaalisen nousun tehnyt insinööriveli eivät itse maalaa mitään vaikka ovatkin meidän mitta-asteikolla köyhiä. Kun Babu sanoo maalaavansa, hän siis sanoo maksansa siitä että teettää työn toisella. Olisi varmasti halvempaa maalata itse ja koti olisi ollut jo vuosia siistissä kunnossa mutta niin ei tehdä. Veli oli valmistumisensa jälkeen työttömänä miltei vuoden ja suomalaisen ajattelutavan mukaan olisi voinut tehdä vaikka mitä remonttihommaa kotona. Mutta maalausurakka oli säästetty siihen kunnes veli valmistui collegesta, sai työpaikan pankista ja alkoi vihdoin tienata. Enää ei eletä vain Babun palkalla.

Kun katson Intiaa nyt vierailevana suomalaisena, tällaiset asiat ärsyttävät minua. Toisaalta tajuan ensimmäistä kertaa toisen ulottuvuuden siitä millainen lottovoitto on syntyä Suomeen. Tarkoitan sitä että Suomessa jokainen kasvaa tavallisen arjen osaajaksi ja oppii itsestäänselvyytenä tekemään asioita itse. Lapsikin osaa tiskata astioita, käyttää imuria, ommella napin kiinni tai haravoida lehtiä. Kalusteiden maalaaminen ja terassin rakentaminen on jokaiselle kesämökkiläisperheelle yhteinen hauska homma. Poropeukalotkin nikkaroivat mökeillään ja tulos on ihan kelvollista. Intiassa näin ei ole koskaan. Ja on vaikea edes kuvitella koska se voisi olla mahdollista.

Nuutunut pariskunta

Kyllä Chennaihin voi lentää helpomminkin kuin lähtemällä Töölöstä kello 5.45, lentämällä 3 tuntia länteen Lontooseen josta otetaan kone itään Intian Bangaloreen, josta on tunnin lento edelleen itään Chennaihin jonne saavutaan kello 7 aamulla. Tämä nyt vain sattui lentoja tilatessa olemaan se näppärin yhteys.

Ja koska sekä Mikko että minä olemme vakavasti riippuvaisia elokuvien katselemisesta, emme tuhlaa pitkiä lentoja nukkumiseen vaan katsomme niin monta elokuvaa kuin ehtii. Olisin ehtinyt katsoa neljä leffaa Lontoo-Bangalore-välillä, mutta yritin nukkua sen yhden leffan pituisen pätkän. Mutta silloin ei nukuttanut.

Univelkaa lukuunottamatta matkaamisessa on vain hyviä puolia. Bangaloren poukahdus oli kiva tehdä. Sai pehmeästi käännettyä Intia-vaihteen päälle.

Esimerkiksi turvatarkastukset Intiassa ovat aina hauskoja. Naiset ja miehet osoitetaan eri jonoihin koska ei voi kuvitellakaan että naisia kopeloitaisiin julkisesti. Naiset ahtautuvat laumoissa lapsikatraan kanssa myös turvatarkastusportin läpi. Sitten heitä työnnetään takaisin odottamaan vuoroaan ja opastetaan turhaan että portin läpi on tarkoitus kulkea yksi kerrallaan. Sinänsä sillä ei ole väliä. Intialaisilla naisilla on aina yllään kilo kultaa koruina, joten metallipaljastuslaitteen läpäiseminen on joka tapauksessa jatkuvaa piippaamista. Sitten jokainen nainen ja lapsi tutkitaan yksitellen verhoilla eristetyssä kopissa käsikäyttöisellä metallinpaljastimella ja sama herkeämätön piippaaminen jatkuu. Sitten matkalippuun lätkitään leimat että nainen on tutkittu ja vaaraton, piippailuista huolimatta. Naisia kunnioittamattomissa länsimaissahan on tapana riisuttaa kelloa, kenkää, vyötä, rannekorua ja korvakorua kunnes piippausta ei enää kuulu, mutta ei Intiassa.

En usko että intialaisnaisten turvatarkastuksissa on mitään järkeä. Mutta ne ovat hyvin aikaavieviä. Yleensä yksi lauman jäsenistä asettuu jonoon kun muut purkavat nyssäköitään läpivalaisuhihnalle, syöttävät lapsia tai ovat loukkaantuneita siitä että takki pitää riisua. Sitten kun on sen jonossa olevan vuoro astua metallinpaljastusportin läpi, koko jengi rientää salamana perään. Joten jos äsken luulin olevani jonossa kolmantena, olenkin yhtäkkiä kolmaskymmenes. Elämä on kovin arvaamatonta.

Vain Intiassa turvatarkastuksen venyminen on hauskaa ajanvietettä.

Superspesialiteettisairaala

Edelliseen Mikon kirjoitukseen lisäyksenä:

Dr Mehtan sairaala, jossa työskentelin, on sekä multispesialiteettisairaala että superspesialiteettisairaala. Käytännössä tämä tarkoitti sitä että Mehtassa hoidettiin kaikki erikoisalat sydänkirurgiaa lukuunottamatta. Elinsiirtokirurgia rajoittui munuaissiirtoihin, mutta elinsiirrot oli silti erikoisala. Kaikki käy ilmi Mehtan nettisivulta http://www.mehtahospital.com/ . Nämä sivut ovat suureksi osaksi minun käsialaani. En ole ylpeä tästä saavutuksesta enkä siksi ole siitä niin hirveästi puhunut. Kirjoitin ja editoin kaiken tekstin kelvolliseksi mutta lopulta se käännettiin intialaiseksi. Poistin esimerkiksi kaiken sen roskan mitä kotisivujen etusivulla kirjoitetaan, mutta se oli sairaalan johdon mielestä juuri sitä millä houkutellaan potilaat sairaalaan ja tuollaiseksi se sitten jäi. Näin hirveästi vaivaa poistaessani Isoja kirjaimia Sieltä Sun täältä, tyypillinen Intialainen Tapa korostaa jotain Mistä kukaan Ei oikeastaan tiedä Mitä siinä korostetaan. Isot kirjaimet vain putkahtivat jotenkin takaisin.

Jos Mehtan nettisivulta etsii vasemmasta palkista kohdan Media & Events, sieltä voi klikata Dr Mehta Bulletin. Näyttää siltä että minun lähdettyäni sairaalasta lehdykkä ei enää ilmesty. Viimeisen julkaisun etusivulla on hieno kuva Pian luokan penkkariajelusta ja minun pääkirjoitukseni keskittyen korkeatasoiseen suomalaiseen koulutukseen. Osin sen vuoksi että lehden yksi teema oli koululaisten mielenterveys ja toiseksi, yksi Mehtan neurologeista oli käynyt Töölön sairaalassa Juha Hernesniemen leikkauksia seuraamassa josta luonnollisesti on oma juttunsa.

Useimmiten sain lääkäreiden tekstit power point-esityksinä tai ranskalaisina viivoina ja kirjoitin artikkelit niiden perusteella eli laitoin kaiken sen lihan luiden ympärille. Sen jälkeen oikoluin tekstit moneen kertaan ja hyväksytin lääkäreillä. Tämän viimeisen lehden valmistuessa en ollut Intiassa ja kymmenet lähettämäni korjaukset jäivät tekemättä. Mutta se kansikuva on minusta kylmän arktisen hieno. Se kannattaa klikata suuremmaksi ja ihailla Piaa ja muita vuoden 2007 SYK:n abeja.

Niin että multispesialiteettisairaala on yksinkertaisesti sairaala jossa on monia spesialiteetteja ja siellä työskentelee tohtoreita, kirurgeja, spesialisteja, super-spesialisteja ja lääkäreitä. Tämä lause, ikävä kyllä, pöyhistelee edelleen Mehtan kotisivujen etusivulla. (Many leading Doctors, Surgeons, Specialists, Super-specialists and Medical Practitioners practice or consult with us.)

Minä yritin muuttaa Intiaa mieleisekseni, mutta Intia ei suostunut muuttumaan. Tämä on hyvä muistaa aina kun arvostelee Suomessa asuvien ulkomaalaisten käytöstä, tapoja ja toiveita. Maassa maan tavalla tai maasta pois, mutta pikkuasioista ei kannata vaahdota. Emme me suomalaiset ole aina oikeassa, en minäkään.

Rahanjakoa ja -katoa

On taas Diwali, valon juhlan aika. Diwali on Intian tärkein uskonnollinen juhla. Tai yksi sellainen. Olen loppujen lopuksi päätynyt siihen että Tamil Nadussa vuoden kaikkein tärkein juhla on ainakin Ayddha Pooja eli Navratri, Pongal ja Deepawali eli Diwali. Olen myös päätynyt siihen että joka juhlaan on hankittava uudet vaatteet koko suvulle ja annettava lahjoja sekä jumalille että sukulaisille ja vähän muillekin vaikkei siihen olisi varaa. Työnantajat antavat vain kerran vuodessa, Diwalina, lahjaksi bonuksen joka voi olla esimerkiksi kuukauden palkka. Koska olemme lepsuja länsimaisia, olemme antaneet palveluskunnalle kuukauden ylimääräisen palkan Diwalina. Entisen asunnon vartijat olivat vartiointiliikkeen palveluksessa joka maksoi heidän palkkansa ja bonuksen, joten he saivat meiltä lahjaksi yleensä vain 500 rupiaa, 7,50 euroa.

Bishop Gardenin vuokrasopimus päättyi syyskuun lopussa. Kävin kuun vaihteessa hyvästelemässä vartijat ja antamassa Supervorille 15 euron kuukausimaksun moskiittomyrkytyksen hoitamisesta. Olimme tässäkin höveleitä - sopiva summa myrkytyksen hoitamisesta olisi ollut 4-5 euroa kuukaudessa, me maksoimme kolminkertaisesti!

Supervor oli liikuttavan iloinen nähdessään minut. Hän oli juuri lähdössä kuukauden palkattomalle vapaalle Orissan osavaltioon sisarensa häihin. Annoin Supervorille 15 euroa hyttysmyrkytyksen hoitamisesta ja sen lisäksi Diwali-bonuksena 60 euroa. Bonuksen jota minun ei tarvitsisi antaa koska en maksa kaverille palkkaa. Vartijan palkka on 83 euroa kuukaudessa ja sen maksaa vartiointiliike.

Supervor purskahti itkuun saadessaan rahat. Minullekin tuli liikutuksesta kyyneleet silmiin. Kylläpä minua rakastetaan. Että Supervor kyynelehtii palvotun Madamin laupeuden ja anteliaisuuden vuoksi! Pala kurkussa kehuin vuolaasti Supervoria hyväksi pojaksi josta hänen vanhempansa voivat olla ylpeitä, erinomaiseksi vartijaksi ja oppivaiseksi ja luotettavaksi työntekijäksi.

Kun Supervorin itku lopulta tyrehtyi, hän nikotteli "Sisareni menee naimisiin. Myötäjäisiin, vieraiden ruokiin, lahjoihin ja vaatteisiin menee paljon rahaa. Häät maksavat yhteensä 6 lakhia (9000 euroa). Vanhempani ovat köyhiä riisinviljelijöitä, ei meillä ole rahaa. Olen ottanut häitä varten 70,000 rupian lainan ystäväni kanssa (1000 euroa) enkä tiedä miten maksan sen takaisin. Äitini sanoi että varmasti Madam antaa rahat."

Kyllä jotenkin tilanne lässähti. En minä olekaan rakastettu. Rahojani rakastetaan. Minä olen rahasampo jolta irtoaa rupioita sinne ja tänne jos joku tarvitsee.

Minun arvojeni mukaan on todella eri asia lainata rahaa Babulle hänen poikansa koulumaksua varten tai Anithalle tyttären opiskelua varten kuin syytää rahaa vartijan tuntemattoman siskon myötäjäisiin! Myötäjäiset ovat lailla kiellettyjä Intiassa vaikka kukaan ei mene naimisiin ilman niitä. Mutta minun maailmaani myötäjäiset eivät kuulu.

Mehtan sairaalan alaiseni Elizabeth meni vuosi sitten naimisiin ja myötäjäislahjaksi Elizabethin vanhemmat antoivat muun muassa ison valkoisen Mersun sulhaselle ja Elizabethille valkoisen pikku-Audin. Tuontiautot ovat älyttömissä hinnoissa Intiassa. Supervorin riisinviljelijäperhe naittaa tyttärensä toiseen riisinviljelijäperheeseen. Riisinviljelijät asuvat maalattiaisissa yksihuoneisissa taloissa joissa sähköä on miten sattuu. Juoksevaa vettä ei ole, WC:stä puhumattakaan. Mutta viimeisen päälle suuri taulu-telkkari pitää antaa myötäjäisiksi vaikkei siihen ole rahaa ja vaikkei sähköt riittäisi sen katsomiseen.

En antanut lisärahaa. En vaikka pystyin helposti kuvittelemaan Supervorin perheen ajautuvan todelliseen ahdinkoon ja hätään. Supervor on 83 euron palkallaan perheen pääelättäjä. Tämä kulttuuri tai uskonto tai tavat tai mikä vain on väärä ja kieroutunut - tyttären naittaminen on jokaiselle perheelle kalliimpaa kuin olisi varaa. Olen ulkopuolinen, minun ei tarvitse mennä siihen mukaan. Ei vaikka luen joka päivä "onnettomuuksista" joissa nuori vaimo on kuollut (ja yleensä artikkelissa on sivulauseena maininta että sulhasen perhe oli ollut tyytymätön myötäjäisiin) tai perheenisien itsemurhista koska ei pystytty maksamaan myötäjäisvelkoja. Ja voin hyvin nähdä mielessäni Supervorin perheen ajautuvan samaan.

Intia on minusta julma maa. Vaikka auringolla on astrologiassa ja hinduismissa tärkeä merkitys, minulle Intia on kylmän kuun varjossa oleva kalsea maa. Kuun jumala Chandra edustaa aivoja ja mieltä, tunteita ja herkkyyttä, pehmeyttä ja mielikuvitusta, äitiä.

Huh... aurinko paistaa ulkona, on 35C lämmintä ja nyt minä värisen kylmästä!

Sisustamista ja muuta mukavaa

Olen hirveästi ihmetellyt miksi minun on pakko saada uusi Intian asuntomme kodikkaaksi, kauniiksi ja täydelliseksi. Enhän edes asu täällä. Tästä tulee hyvin omituinen ulkomaankomennuksella olevan yksinäisen miehen koti. Harva 56-vuotias yksinasuvamies pitää piirongin päällä, kirjahyllyssä, työpöydällä rivikaupalla valokuvia aikuista lapsistaan eri-ikäisinä.

Olen huomannut kuinka ulkomailla kotona olevista vaimoista tulee aivan hulluja sisustajia. Kämpät hankitaan täyteen erilaista koriste-esinettä ja pöytäliinaa ja pikkupöytää niin että suuretkin asunnot pursuavat kamaa. Ainakin ahtaisiin suomalaiskoteihin tottuneet suomalaiset asuvat ulkomailla leveästi eikä kotoa tuodut mööpelit riitä kuin yhden huoneen kalustamiseen. On hankittava uutta. Niin meillekin kävi Amerikassa kun muutimme 180m2 rivitaloasunnosta 500 neliön omakotitaloon. Talomme oli suuri, mutta ei poikkeava. Amerikan esikaupunkialueilla asutaan väljästi.

Amerikassa käyttäydyin standardiekspattivaimon tavoin. Kolusin kirppareita ja TJ Maxx'in kaltaisia varastomyymälöitä tekemässä löytöjä joilla täytin talon. Kun olimme palaamassa Suomeen, myin osan kamasta eBay'ssä. Sen lisäksi auton takakontti täyttyi useamman kerran kun vein kirppareilta ostamiani koriste-esineitä ja tauluja takaisin kirppareille kiertoon.

Vaikka luulin tyhjentäneeni talomme, sitä amerikkalaista kirpparikrääsää on ajautunut Suomen kautta, avaamattomissa pahvilaatikoissa, tänne Intiaan; maahan jossa krääsää tehdään ja viedään muun muassa Amerikkaan.

Amerikan aikojen maanisen sisustamisen jälkeen en ole sisustamisesta piitannut.

Kunnes nyt. Positiivisena erona on se etten yritä hankkia krääsää. Uudet hankinnat on verhot makuuhuoneeseen sekä kylpyhuoneisiin uudet peilit ja lasitasot shampoille rikkinäisten tilalle. Kylpyhuoneen mädäntyneet kaapit joista ovet ovat pudonneet pois odottavat vielä uusien kaappien tekijää. Samoin pulujen läpinäkymättömiksi kakkaamat kylppärien ikkunat odottavat verhoja. Sain tilaamani verhot jo kertaalleen, mutta vein ne takaisin kauppaan korjattaviksi. "Tämä on mielenkiintoisin verho-design mitä olen koskaan nähnyt eikä ollenkaan mitä tilasin. Ilmeisesti kuvaukseni siitä millaiset verhot haluan oli liian monimutkainen?"Verhokauppias myönsi ettei ollut ymmärtänyt yhtään mitä olin halunnut.

Krääsää ja kamaa on paljon mutta jotain myös tarvitaan. Kuten energia- ja hehkulamppuja. Eilen illalla liesituulettimessa paloi vain toinen valo. Vaihdoimme lampun uuteen. Se ei syttynyt. Vaihdoimme toiseen. Se ei syttynyt. Ahaa... ehkä sähkökytkennät ovat huonot, kokeillaan lamppuja muualle. Intiassa käytetään kahdenmallisia hehkulamppuja joista molemmista on sekä ohut- että paksukantainen malli. Meillä on kaikkia neljää mallia sikinsokin asunnossamme, intialaisen logiikkan mukaisesti. Siirtelemällä niitä keittiön laatikosta ottamiamme ohutkantaisia kierrettäviä hehkulamppuja eri lamppuihin päädyimme siihen että "uudet" hehkulamput ovatkin vanhoja. Oikeasti uusia hehkulamppuja meillä ei ole.

Tänään kysyin Anithalta miksi meillä on keittiön laatikossa edellisestä asunnosta muutettuja rikkinäisiä hehkulamppuja. "Saar halusi laittaa ne sinne. Saar laittoi ne ensin hedelmävatiin, ja sitten Saar käski siirtämään ne laatikkoon jotta saadaan hedelmät vatiin". Ja sitten Antiha ehdotti että pyydetään sähkömies tutkimaan tilanne.

En voi sille mitään, mutta yksikertaisesti räjähdin ja huusin Anithalle että rikkinäiset lamput heitetään roskikseen eikä niitä säästetä eikä sähkömiestä tarvita yksinkertaisen hehkulampun vaihtamiseen. Ja samalla kun huusin Anithalle ja pudotin hehkulamput suurieleisesti roskikseen, tiedän ettei mikään muutu. Meille kerääntyy johonkin kaappiin siistiin järjestykseen palaneita lamppuja, vanhoja pattereita, katkenneita johtoja, haurastuneita narunpätkiä, rikkinäisiä pyykkipoikia. Kun muutamme, ne kääritään suojapaperiin, pakataan pahvilaatikkoon ja rahdataan seuraavaan maahan.

5S

Salcomp lanseeraa 5S-metodologian mukaisen organisoimissysteemin tehtaalle. Tai miten sen nyt hankalammin sanoisi. Metodologia on kuitenkin selkeä ja järkeenkäypä - selvitetään mikä on tarpeellista ja vain tarpeellinen pidetään. Kaikesta tarpeettomasta, niin tavarasta kuin tavoista kuin toiminnoista ja luultavasti myös työntekijöistäkin pyritään pääsemään eroon. Kun raivaus on tehty, jäljelle jäänyt järjestetään loogisesti, siivotaan ja pidetään järjestykssä ja järjestys ylläpidetään. Jotenkin näin pitäisi jokaisen kodinkin toimia. Viisi ässää tulevat japaninkielisistä sanoista seiri, seiton, seiso, seiketsu ja shitsuke, joiden englanninkieliset vastineet ovat vastaavasti Sorting, Straightening / Setting in order, Sweeping / Cleaning, Standadizing, Sustaining.

Olin kuuntelemassa konsultin pitämää ensimmäistä yleisluentoa aiheesta tehtaalla. Asia oikeasti kiinnosti minua koska sama organisointi on oleellista myös terveyskeskuksissa ja sitä voisi soveltaa siten Mäntsäläänkin. Toiseksi, minulla ei olisi muuten ollut mahdollisuutta päästä ratsastamaan koska olimme lauantaina yhden auton varassa eikä tehtaalta pitkän matkan vuoksi ollut mahdollista käydä minua hakemassakaan iltapäivällä kotoa.

Luento oli uskomattoman pitkästyttävä ja todella hidastempoinen. Intialainen konsultti toisti jokaisen lauseen kolmeen kertaan, luultavasti siksi että Mikon työntekijät ehtivät kirjoittaa joka sanan muistiin. Huomasimme Mikon kanssa jälleen kerran kuinka kussakin kulttuurissa on oltava paikallinen asiantuntija. Länsimainen 5S-konsultti ei ikinä olisi aloittanut luentoaan näillä esimerkeillä lämmittääkseen yleisönsä:

"Kaikkihan rukoilevat kotona päivittäin, teillä kaikilla on jumalankuva, valokuva tai taulu jonka edessä sytytätte lampun ja rukoilette. Kotialttari on aina puhdas, mutta onko se oikeasti puhdas? Kuinka monen perheen rutiiniin kuuluu puhdistaa jumalkuvan tausta pölystä ja hämähäkinverkoista? Teettekö sen edes viikottain?"

Kaikilla oli mielipide ja halusivat kertoa miten toimivat. Joku väitti putsaavansa alttaritaulunsa joka päivä!

"Missä pidätte otsatäpliä kotona? Aamulla on kiire, onko niillä tietty paikka josta ne aina löytää? (Siis niitä koristeellisia tarroja joita laitetaan otsaan jollei täplää maalata sormella)

Kävi ilmi että otsatäplien kanssa kotona ollaan huolettomia eikä niiden suhteen ole mitään järjestelmällisyyttä. Otsatäpliä on kaikkialla. Tarra-arkkeja on kylpyhuoneessa, eteisessä, autossa, makuuhuoneessa, keittiössä, olohuoneessa. Ihan joka paikassa.

Jo tässä vaiheessa minulle tuli ulkopuolinen olo ja minua alkoi nukuttaa. Mikon työntekijät sen sijaan olivat valpastuneet ja täydellä innolla mukana. Meillä ei ole alttaria kotona enkä käytä otsatäpliä. Deodoranteista ja aamujugurteista olisin osannut jotain kertoa mutta ne ei kiinnostaneet ketään.

Vaalit

Tamileihin vetoava vaalimainos - äänestäisitkö sinä Jayalalithaa'a?

Tänä iltana saadaan vaalitulokset. Äänestys oli samaan aikaan kuin Suomessakin, jo kuukausi sitten täällä eteläisissä Tamil Nadun, Keralan ja Pondicherryn osavaltioissa sekä pohjoisessa West Bengalissa ja Assamissa. Ääntenlaskenta alkoi tänään ja vaalitulos alkaa häämöttää. Ääntenlasku ei voinut alkaa ennen koulujen lomia yksinkertaisesti koska opettajat toimivat puolueettomina ääntenlaskijoina ja opet olivat kiireisiä korjatessaan ylioppilaskokeita joiden tulokset saatiin maanantaina. Ihan simppeli juttu, kuten yleensä kaikki Intiassa.

On ilmeisen selvää että Länsi-Bengalin 34 vuotta kestänyt yhtäjaksoinen kommunistien valtakausi päättyy koska äänestäjät ovat kyllästyneet osavaltionsa syöksykierteiseen talouteen ja sietokyvyn ylittäneeseen ahdinkoon. Meillä Tamil Nadussa – kuten Mikko kirjoitti blogissaan – sen sijaan eletään tulosten suhteen jännityksessä. Molemmat valtapuolueet on arvioitu varsin tasaväkisiksi. Nykyinen 87-vuotias Chief Minister Karunanidhi poikansa, varapääministeri Dr. Stalinin, kanssa tekivät näyttävän ja kalliin vaalikampanjan DMK (Dravida Munnetra Kazhagam)-puolueen hyväksi. Puoluehan on Intian valtapuolueen Kongressipuolueen vahva liittolainen ja ryvettynyt moneen otteeseen. Eipä silti, kaikista poliitikoista täällä tiedetään että kukaan ei pelaa puhdasta peliä ja jollain tavalla se ilmeisesti hyväksytään maan tapana.

Se että äänestysprosentti oli joka paikassa yli 70% ei ehkä sittenkään kuvasta tämän maailman väkirikkaimman demokratian yhteiskunnallista valveutuneisuutta vaan ennemmin jotain raadollisempaa. Juttelin kotiapulaisen, Anithan, kanssa joka haikeana totesi että tänä vuonna vaaliensuojelukunta oli niin tarkkana ettei heidän perheeseen herunut yhtään rahaa äänestyspaikalla. Kukaan ei myöskään yön pimeydessä ennen vaaleja tullut tarjoamaan lahjuksia kuten edellisissä vaaleissa kävi. Köyhälle lahjus oli 200 rupiaa per luvattu ääni. Kun kuukausipalkka on 3000 – 6000 rupiaa tämä on suuri summa vaikka itseltäni tuo sama 200 rupiaa kuluu hyvässä kahvilassa cappuccinoon ja banaanikakkuun. Anitha toivoo AIADMK:n (All India Anna Dravida Munnetra Kazhagam) voittoa koska sen puheenjohtaja Jayalalithaa – se joka perheettömänä naisena vannoo ettei hänen hallituksessa sukulaisia suosita virkoja jaettaessa – lupasi kaikille äänestäjille kannettavan tietokoneen mikäli voittaa vaalit. Karunanidhi lupasi sähköisen ruokamyllyn joka Anithalla jo on. Viime vaaleissa tuli televisio.

Demokratia on hieno ja kunnioitettava asia. Minusta on äärettömän upeata että jokainen täysi-ikäinen saa vaikuttaa maansa kehitykseen ja tulevaisuuteen, pohtia puolueiden ulkopoliittisia linjauksia, avaruusohjelman merkityksellisyyttä ja yliopistojen kehitystä. Vaikka siten että valitsee puolueen sen perusteella hankkiiko joku poliitikko verovaroin joltain kaveriltaan kymmenen miljoonaa ruokamyllyä vaiko saman verran kannettavia tietokoneita. On ihan varmaa että sekä sille poliitikolle että sen poliitikon kaverille jää muutama ylimääräinen rupia kirstun pohjalle tällaisesta diilistä, mutta jokainenhan hyötyy.

Onkohan tämä sittenkään demokratian syvin olemus ja se minkä vuoksi esimerkiksi täytyy sotia ympäri maailmaa demokratiaa levittämässä.

Demokratia toimii varmasti erinomaisesti jos kansakunta on hyvin koulutettua. Kuten vaikka Suomessa. Muistan senkin kerran kun olin äänestyskopissa enkä löytänyt Soininvaaran nimeä listasta joten ajattelin häkeltyneenä ettei tämä ehkä olekaan Töölössä ehdokkaana ja piti tyytyä aakkosissa edelliseen, Sinnemäkeen. Kopista tullessani totesin Mikolle ettei sitä Soininvaaraa sitten voinutkaan äänestää. Mutta… ehdokkaiden nimet olikin listattu vasemmalta oikealle kun taas minä olin selannut listaa ylhäältä alas. Kyllä Soininvaara oli siinä Sinnemäen oikealla puolella. Oli se vähän noloa. Äänestyspaikkojen ovella pitäisi olla joku testi jonka läpäisseet katsottaisiin riittävän fiksuiksi äänestämään. Olisin valmis äänestämään sen puolesta.

No, koska Chennaissa saadaan tänään tietää mikä puolue hallitsee seuraavat 4 vuotta, iltapäiväksi ja yöksi on luvassa kahinoita, tappeluita ja vihanpitoa. Ainakin molemmat autonkuljettajat Babu ja Venkatesh varoittivat minua liikkumasta pikkukaduilla. Ajattelin kyllä käydä autolla lähikaupassa ja siinä vieressä lounaalla, mutta jos minusta ei ala kuulua mitään lähiaikoina, varoitan etukäteen että olen saattanut joutua demokratian nimissä henkirikoksen uhriksi.

Päivä Chennaissa

Pieni paljasjalkainen kuivanlaiha sari-asuinen nainen jonka ikä voi olla mitä vain 25 ja 50 vuoden väliltä kasaa rakennustyömaalla punaisia tiiliä vaskooliin, asettaa sen päänsä päälle kantaen tiilet muurarille. Toinen nainen kaivaa laajakaistakaapelille ojaa samanlaisella vaskoolilla. Kuusivuotias tyttö kurta-kouluasussaan taluttaa pienempää koululaista, juoksevat päivittäistä koulumatkaansa vilkasliikenteisen kadun yli autojen tööttäillessä ympärillä. Jalkakäytävällä asuva suku kyykkii juomassa teetä, alastomilla pikkulapsilla päällä vain vatsan ympäri sidottu nauha jonka tarkoitus on suojata lasta kaikelta pahalta. Joku sukulaismies kykkii ponnistellen hieman syrjemmässä tarpeillaan.

Kuumaa, juoksevaa asfalttia levitetään kadulle. Naiset muovisissa varvassandaaleissaan menevät tasoittamaan sitä puisella lastalla. Jalat ovat polttavasta asfaltista saaneet viiden sentin kovan kerroksen ja näyttävät sen vuoksi epämuodostuneilta. Työnohjaaja on mies ja hänellä on tukevat kengät joita ei pilata hehkuvaan asfalttiin astumalla.

Katuviemärit ovat saastasta tukossa, joskus ne on puhdistettava. Lauma laihoja puolialastomia miehiä puurtaa avoimen viemärin reunalla. Muutama laskeutuu paljain jaloin ja paljain käsin viemäriin vaskooli mukanaan, kaivavat käsin viemäriä auki ja nostavat täyden haisevan vaskoolin kadulla oleville miehille tyhjennettäväksi. Siis minne? Kadulle, minne muualle.

Menen upouuteen Avenue Express-ostoskeskukseen, samanlaiseen jonka löytäisin Suomesta tai Amerikasta. Kaikki kansainväliset merkkikaupat, kahvilat, liukuportaat. Liukuportaat? Viisi pulleroista sariin pukeutunutta nuorta rouvaa on lähtenyt uutta ostoskeskusta ihmettelemään. Ilmiselvästi kukaan heistä ei koskaan ole käyttänyt liukuportaita. Yksi ei saa astuttua portaille, ei ehdi, porras liikkuu niin nopeasti. Lauma kireisiin farkkuihin ja avoimiin toppeihin puettuja lukiolaistyttöjä pöllähtää paikalle Gucci-aurinkolasit otsalla. He rientävät French Connection-kaupan edessä norkoavaan täysin länsimaisen näköisen nuoren miehen luokse ja vaihdetaan huolettomat poskisuudelmat. Maassa jossa pariskunnan, edes aviossa olevan, ei julkisesti ole soveliasta kulkea käsi kädessä.

Istun Gloria Jeans Cafe´ssa joka on ostoskeskuksen keskellä ja katson tätä kaikkea. Tämä on kaupungin kallein ostoskeskus jonne köyhillä ei ole mitään asiaa. Tänne ei haluta köyhiä. Silti katson näitä erilaisia ihmisiä jotka ovat kuin eri vuosikymmeniltä. Sariin ja kurtaan pukeutuneet näyttävät 1800-luvun alkuasukkailta länsimaisiin muotivetimiin pukeutuneiden rinnalla. Tässä ostoskeskuksessa länsitamineet ovat vallassa, toisin kuin Chennaissa muualla. Ja silti näen vuosikymmenten eron samanikäistenkin ihmisten välillä.

Vaskoolinkäyttäjät eivät tule elämänsä aikana istumaan autossa tai tekemään ostoksia ilmastoidussa ostoskeskuksessa. Ehkä heidän lapsensa tai ainakin lapsenlapset? Vaskoolinkäyttäjät ovat saastaisia, ei pelkästään työnsä vuoksi vaan kastittomuutensa vuoksi. Siksi he siellä viemäreissä ovat ja pysyvätkin. Kastijärjestelmää ei enää ole ja täälläkin julistetaan Mahatma Gandhin tavoin kaikkien olevan samanarvoisia. Silti, joka päivä me kaikki Intiassa asuvat näemme räikeän epätasa-arvon. Rikkaat rikastuvat monella tavalla, köyhillä ei ole mitään mahdollisuuksia parempaan elämään.

Tai on sittenkin. Jotakuinkin jokainen vähänkin varoissaan oleva harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Hyvin rikkailla on kouluja ja sairaaloita osattomille, muuten annetaan ropoja kerjäläisille. Hyvää hyvyyttäänkö? Enpä usko. Hyvällä työllä lisätään hyvää karmaa joka takaa uudestisyntymisen parempaan elämään. Fariseuksia ihan Uuden Testamentin kaavan mukaan vaikka hinduja ollaankin!

Tekopyhyyttä ja hurskastelua on toki joka maassa, joka ihmisessä. Minussakin, kyllä minä sen myönnän. Mutta sen lisäksi minulla on tämä hankala luterilainen tai onko se ennemminkin suomalainen hyvinvointivaltiolainen sosiaalinen omatunto joka suuresti häiritsee elämääni Intiassa. Karmiva, jatkuva, räikeä, jokapäiväinen eriarvoisuus jolle en voi mitään ja jolle kukaan ei oikeasti tee mitään ahdistaa minua. Voin kovettaa itseni ja sulkea silmäni ja pärjään ihan hyvin. Voin käydä Little Lamb Schoolissa ja hoitaa lapsia joilla ei ole mitään, mutta teenkö senkin vain sosiaalisen omatuntoni rauhoittamiseksi? En minä tiedä.

En edes yritä väittää että Intiassa rikkaat ovat pahoja ja köyhät hyviä koska niin ei ole. Näin on vaan aina ollut ja näin on aina oleva. Kukin pysyy kastissaan. Kuten minäkin ilmeisen uutterassa luterilaisuudessani ja raivostun siitä ettei köyhät edes yritä. Miksei voi kerätä rahaa ja ostaa yhteistä lapiota ojankaivuuta varten? Miksi sitä risaista vaskoolia pitää käyttää? Miksi heitetään roskat kadulle tai jokiin ja järviin; niiden samea seisova vesi haisee kauas, houkuttaa rotat ja hyttyset levittämään tauteja joihin kuollaan ja samalla itketään ettei hallitus järjestä ketään siivoamaan paikkoja. Ja kärrätään taas uusi kuorma eläinten raatoja ja muovijätettä jokeen niin että oman hökkelin edusta on puhdas.

Irtisanomisia Intiassa

Ennen Suomeen lähtöäni hyvästelin autonkuljettajani Prabhan joka oli kuljettanut minua turvallisesti 10 kuukauden ajan. En millään olisi halunnut irtisanoa Prabhaa. Olen jossain blogissa maininnut Prabhan olevan kuin päähänpotkittu koira tai lapsena jatkuvasti kepitettynä ollut hylkiö. Prabhan isä joi itsensä ennenaikaiseen kuolemaan ja kahden veljeksen piti elättää perhe. Äiti piti kodin yhteydessä pientä kioskia jossa myi vettä ja teetä naapureille. Näin sen kojun - minun oli vaikea kuvitella mistä asiakkaat sinne olisi ilmaantunut. Ei se varmasti kultakaivos ollut. Prabha on ystävällinen ja luotettava kuski.

Nyt 30-vuotias Prabha kävi koulua vähimmäismäärän 10 luokkaa joka riittää siihen että saa äänestää ja vaikka ajokortin. Alkuun Prabha toimi kadunkulmassa silittäjänä kunnes sai ajokortin ja pääsi Huyndaille testikuljettajaksi. Siellä Babu, Mikon kuski, ja Prabha tapasivat ja ystävystyivät. Molemmat siirtyivät ulkomaalaisten yksityiskuskeiksi josta yleensä tienaa noin tuhat rupiaa (16 euroa) enemmän kuussa. Palkka on työehdoista riippuen yleensä 8000 - 12000 rupiaa kuussa. Minä maksoin Prabhalle 10,000 rupiaa eli 160 euroa kuussa - kuusipäiväinen viikko. Sopimuksen mukaan työpäivä on 12 tuntia, viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai on vapaa. Käytännössä työpäivät olivat suunnilleen klo 9 - 18 ja vapaita viikonloppuja ja pitkiä lomia aina kun minä olin lomalla. Sen lisäksi teetin Prabhalla pieniä korjaushommia kotonamme, Prabha oli käsistään kätevä ja teki Jantun kanssa mielellään tuollaisia juttuja.

Prabhalle lyhyet työpäivät olivat tärkeitä. Etenkin loppuaikoina kun kyselin miten Prabhan elämä tulee järjestymään, hänen suurin huolensa oli se miten saa sopivan lyhyet työpäivät että voi olla perheen kanssa. Vaimo pelkää olla iltaisin yksin lasten kanssa kotona. "Kun olin vielä poikamies, työajoilla ei ollut väliä. Korealaisen ekspatin kuljettajana saattoi nukkua päivällä kun kuljetettava oli töissä eikä perheen jatkuvat iltamenot siten häirinneet. Palkkaa tuli ylitöineen 14,000 rupiaa kuussa josta 9000 rupiaa meni äidille, loput säästöön naimisiinmenoa varten.

Koko palveluskuntamme oli murheellinen Prabhan lähdöstä. Heille oli nivoutunut hyvä yhteishenki, työilmapiiri oli hyvä. Kaikki auttoivat toinen toisiaan, kaikki tiesivät toistensa tukalat tilanteet, murheet ja ilot. Prabha etsi Anithan työtä vieroksuvalle pojalle aina uusia työpaikkoja, Jantun kaukana Assamissa asuvaa vaimoa lohduteltiin puhelimitse, Supervor hoidettiin sairaalaan malarian hoitoon.

Viimeisellä viikolla sovin että menen kyläilemään Prabhan kotiin jotta näen hänen vaimonsa ja lapsensa. Prabha asuu aivan Little Lambs Schoolin vieressä varsin lohduttomalla alueella. Mopolla työmatka kotoa meille vie 1 - 1.5 tuntia.

Ostin 2-vuotiaalle pojalle ja 4-vuotiaalle tytölle lelut lahjaksi - muovinen autorata ja sari-asuinen Barbie. Arvelin ettei niillä tulla leikkimään. Olen ennenkin ollut köyhissä kodeissa ja lapset ovat saaneet leluja jotka on kaupan pakkauksissa laitettu hyllylle kuten koriste-esineet. Lapset sitten selittävät että heillä on niin paljon leluja ettei vielä kannata avata näitä uusia leluja. Ei heillä oikeasti leluja ole, lelu on niin arvokas ettei sillä leikitä.
Prabha asuu pienessä omakotitalossa. Talossa on ehkä 30 neliötä, kaksi huonetta ja keittiö. Heillä on soffa ja sänky, mutta makuuhuoneen sängyssä ei voi nukkua kuin viileimpinä aikoina koska huone on liian kuuma. Ikkuna on vain pieni räppänä. Heillä on vessa mutten käynyt sitä kurkkimassa. Kylpyhuonetta tai suihkua ei ole. Talon nurkalla on perheen ylpeys, kaivo josta saa hyvää käyttövettä, vaimo hakee juomaveden parin sadan metrin päästä. Seinään oli laitettu hylly jossa oli pieni telkkari ja korealaiselta perheeltä saatu DVD-laite. Se oli tosin rikki. Soffasta huolimatta heillä istutaan intialaiseen tapaan lattialla, paitsi minut pakotettiin soffalle istumaan. On tosi hölmö tunne istua ainoana korkealla soffalla.

Piha kasvaa rikkaruohoa. En viitsinyt kysyä miksei siihen voi laittaa keittiöpuutarhaa tai istuttaa mangoa tai jotain muuta hedelmäpuuta. Tai edes pitää sellaisessa kunnossa että lapset voisivat siinä leikkiä. Lapset ovat aina sisällä. En ole varma oliko pihalla käärmeitä, mutta lasinsirpaleista Prabha ainakin puhui. Että joskus hänen täytyy piha laittaa kuntoon. En taaskaan kysynyt miksei se vaimo joka on päivät pitkät kotona voi tehdä tällaisia. Intia on kumma maa, useimpia asioita ei jostain syystä vain voi tehdä.

Prabha on hindu ja vaimo on kristitty. Katsoin heidän upean hääalbuminsa ja ihmettelin hienoja häitä. Taas näitä kummia juttuja - kontrasti kuvissa esiintyvän hääparin ja häätalon ja edessäni olevan pariskunnan ja heidän nuhjuisen kotinsa välillä oli häkellyttävä. Häihin ja hautajaisiin syydetään rahaa jonka länsimaalainen mieluummin käyttäisi vaikka kunnon talon hankkimiseen. Heilläkin oli 2006 vierasta. "Ihmiset loukkaantuvat jos ei kutsuta". Mietin mistä ihmeestä itse olisin keksinyt omiin häihini yli 2000 vierasta. Ei tullut mieleen.

Prabha nauroi kuinka kaikki luulevat että heillä on rakkausavioliitto koska ovat eri uskontoa. "Ei, ei, tämä on järjestetty avioliitto". Järjestetty avioliitto on heidän mielestään paljon parempi. Tässä tapauksessa homma on ilmeisesti toiminut - minusta näytti että pariskunta ja perhe oli onnellinen.

Join kahvin, leikin lasten kanssa, katsoin kaikki 500 häävalokuvaa ja lähdin pois. Seuraavana päivänä kuulin Prabhalta kuinka käyntini oli ollut heidän koko illan keskustelunaihe. Vaimo oli ihmetellyt ikääni "näyttää niin nuorelta, korkeintaan 35 vuotta" ja Prabhan oli monta kertaa pitänyt todistaa "ei, ei, Madam on 52 vuotta. Madam pitää huolta kunnostaan, liikkuu paljon."

En ole koskaan kertonut palveluskunnalleni ikääni. Yhdellä vuodella se heitti, olen 53v. Mutta kuten olen ennenkin todennut, mikään ei pysy salassa. Palveluskunta tietää meistä ihan kaiken. Mikä ei aina ole niin kiva ajatus.

Samana yönä Prabha ajoi minut kentälle. "Madam, tulen muistamaan tämän ajan koko elämäni. Olen saanut apua ja neuvoja kun lapset ovat olleet sairaita. Madam, koko perheeni on ollut onnellinen. Madam, olette hyvä ihminen, te ymmärrätte kuinka tärkeä perhe ja uskonto on."

En ymmärrä tippaakaan hindulaisuutta.

Ostoksilla

Luin The Hindusta kuinka Chennaihin rantautuu länsimaalaisia tuulahduksia uusien ostoskeskusten myötä. Palvelu katoaa ja ihmiset joutuvat shoppailemaan ilman avustusta. Jutun yhteydessä haastateltiin satunnaisia shoppailijoita joista kaikki naiset sanoivat etteivät voi kuvitellakaan ostoksilla oloa ilman että joku tuo vaatteita ja tavaroita esille, "ei sovi intialaiseen mentaliteettiin", kun taas miehet sanoivat olevansa helpottuneita jos saisivat itse hakea mitä haluavat ilman että joku asiantuntematon tyyppi seuraa perässä ja tyrkyttää jotain mitä ei missään nimessä halua.

Amerikassa opin suhtautumaan myyjiin hyvin. Oli mukava jos olin sovituskopissa ja yritin tunkea liian pientä vaatetta päälle ja saatoin pyytää myyjää etsimään pari numeroa suurempaa vaatetta. Mutta muuten amerikkalaiset myyjät olivat hyvin tyytyväisiä kuullessaan "just browsing"- vastauksen asiakkaalta ja antoivat olla rauhassa.

Intiassa "just browsing" ei toimi. Joko sanontaa ei tunneta, tai ei halua ymmärtää tai ajatus siitä että nainen haluaa vain katsella itsekseen on käsittämätön tai myyjille on sanottu että ostajaa ei saa päästää puolen metrin etäisyydelle myyjästä ja ostajalle on esiteltävä kaikki kaupan tuotteet. Luullakseni kaikki selitykset ovat päteviä. Kun käyn kaupassa, minuun liimautuu heti myyjä. Jos olen ystävällinen, saatan sanoa että etsin vaikkapa valkoisia farkkuja. Valkoisia farkkuja ei ole Chennaissa joten luulisi asiakkaan saavan olla rauhassa. Mutta ei. Minulle tuodaan yksitellen koko farkkuvalikoima sinisen eri kirjoina. Sanon että en halua sinisiä vaan valkoiset.
- "Mam, meillä ei ole valkoisia... but Mam, nämä ovat uusinta mallia!"
- "Nehän on siniset farkut"
- "Mutta nämä ovat paremmat, aivan uusi malli!"
- "Ne on siniset ja aivan liian lyhyet minulle"
- "Mam, ne venyvät"
- "Farkut kutistuvat eivätkä veny pesussa ja nuo ovat siniset ja minä haluan valkoiset"
- "Mam, nämä ei kutistu, näissä on erikoiskäsittely"
- "No miksi ne sitten venyvät"
- "Mam, nämä ovat hyvät"
-"Eivät ole koska haluan valkoiset farkut. Teillä on vain sinisiä ja liian lyhyitä farkkuja joita en halua"
- "Mam, valkoiset eivät ole muodikkaat! .... Tässä on kaunis pusero, uusi malli."

Kävimme GKB Opticalissa ostamassa Mikolle uudet silmälasit. Meille esiteltiin kaikki kansainväliset merkkikehykset jotka Mikko tyrmäsi järjestään naputellen sangassa olevaa jättimäistä Dior, Louis Vuitton, Chanel tai jotain muuta merkkiä.
- "En halua tällaista tekstiä"
- "Mutta se on merkki, oikein hyvä brändi"
- "Onko teillä samat sangat ilman tätä mainosta?"
- "Mutta Sir, se on brändi!!"
Mikko oli kovin hankala asiakas. Katsoimme intialaisia kehyksiä. Ikävä kyllä Intiassa on kotimaassa myytävä laatu ja sitten vientilaatu. Kotimaan laatu on halpaa mutta kelvotonta. Salcomp hankki kerran koko konsernille edulliset intialaiset t-paidat joihin ensimmäisen pesun jälkeen saattoi pukeutua koko perhe. Ei ollut erikoiskäsittelyä niissä t-paidoissa. Seuraavat Salcomp-t-paidat hankittiin Suomesta - Intiassa tehdyt, vientilaatua.

Mikko osti lopulta hyvät kehykset, tuontitavaraa, samaan hintaan kuin Suomesta. Sangoissa oli suhteellisen pienellä logo "Police", joka on sen verran uusi brändi ettei Mikko tiedä sen olevan merkki. Onkin ihan typerä nimi brändille - vain pikkupojat voivat haluta jotain poliisilaseja!

Minä ostin samalla aurinkolasit. Minulle tarjottiin 200 euron tuontilaseja, hyviä RayBanejä ja Vuittoneja. Ei kiitos, haen halpoja laseja. Siitä huolimatta lukollisia kaappeja avattiin ja eteeni kannettiin lisää 200 euron aurinkolaseja.
- "Nämä ovat todella hyvälaatuiset. Näitä voi käyttää yöllä"
- "Miksi ihmeessä käyttäisin aurinkolaseja yöllä jolloin ei ole aurinkoa?"
Myyjä tuijotti hölmistyneenä minua. Vaivalloisia nämä ulkomaalaiset. Otollisia asiakkaita koska ovat todennäköisesti rikkaita, mutta toivottoman epämuodikkaita, eivät tunne brändejä, eivätkä ymmärrä edes aurinkolasien syvintä olemusta. Aurinkolasit ovat mitä tyylikkäin asuste, ei suojavaruste! Eihän kukaan halua olla auringossa koska aurinko ruskettaa eikä kukaan halua olla ruskeaihoinen. Aurinkolaseja käytetään sisällä, varjossa, iltahämärissä, baareissa, ravintoloissa ja etenkin yökerhoissa. Aurinkolasin parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu ehdottomasti se että niillä näkee hämärässä ja pimeässä.

Kolme päivää Bangalorea

Bangalore on kiva paikka. Vähän kuin ulkomailla. Bangaloreen ajaa periaatteessa kuudessa tunnissa mutta käytännössä jumittuu Bangaloren liikenneruuhkiin niin ettei siitä matkasta oikein voi sanoa mitään. Mutta sinne voi ajaa autolla ja tie on suurimmaksi osaksi hämmästyttävän uusi ja hieno. Se onkin Intian ylpeys, se tie.

Bangalore on meistä kosmopoliittinen, vireä, ulospäinsuuntautunut ja länsimainen kaupunki. Jos sinne äkkiseltään joutuisi Intian ulkopuolelta, tuskin määrittelisi kaupunkia samoin sanoin vaan ennemmin järkyttyisi likaisuutta, ahtautta, rumuutta ja ilmansaastetta. Mutta me tulemme Chennaista ja näemme asiat toisin. Bangalore on toisessa osavaltiossakin kuin Chennai - me olemme Tamil Nadussa emmekä Karnatakassa. Mutta ei sekään ole syynä eroon. Ehkä Bangalore aloitti avautumisen länteen aikaisemmin kuin Chennai, kaupunkihan tunnettiin Intian Piilaaksona jonne kaikki IT-firmat ulkoistivat kaiken mahdollisen. IT on edelleen kova sana siellä vaikka monet tehtaat ja firmat ovat hintojen nousun myötä siirtyneet halvemmille seuduille, esimerkiksi juuri Chennaihin.

Kun Chennain katukuvassa näkee länsimaisesti pukeutuneen naisen todella harvoin, Bangaloressa se on aivan tavallinen näky. Tämä oli ensimmäinen ero joka hätkäytti Piaa viime kesänä kun ajoimme sinne. Toisaalta Bangaloressa on äärihinduja ja hinduterroristeja jotka metsästävät vapaasti liikkuvia ja käyttäytyviä naisia - kuten naisia jotka käyvät baareissa, juovat olutta tai juttelevat tuttavallisesti miesten kanssa. Tällä tarkoitan normaalia länsimaista sosiaalista käytöstä, en prostituutiota. Naisia on hakattu ja pakotettu naimisiin jonkun satunnaisen baarituttavuuden kanssa vain koska on jutellut tai ehkä jopa pitänyt kädestä kiinni. Kerran kaikessa kiireessä erehdyttiin naittamaan sisarukset keskenään, mutta tämä avioliitto saatiin purettua.

Mikolla oli Bangaloressa Global Sourcing-kongressi ja minä menin vain mukaan. Kävimme mennen tullen ratsastamassa Embassy International Riding Schoolissa joka on Bangaloren lentokentän tienoilla ja käsittääkseni Intian paras ja suurin ratsastuskoulu. Otimme kaksi oppituntia jotta pääsisimme eroon pahoista tavoista joita olemme itseksemme ratsastaen oppineet. Kiva paikka ja kivat tunnit! Tehokas brittiopettaja ja sydämellinen, iloinen tunnelma.

Muuten taisimme taas syödä hyvin ja paljon. Chennaissakin on hyviä ravintoloita, mutta jotenkin "ulkomailla ollessa" on aina syötävä vähän paremmin. Minä kävelin paljon, eksyin ja otin aina lopulta autorikshan joka sitten toi minut muutaman sadan metrin päähän paikkaa mitä olin hakenut. En ole kovinkaan hyvä suunnistamaan. Olisi pitänyt käyttää puhelimeeni asetettua Google-karttaa niin olisin löytänyt suoraan perille. Kävin leffassa - tästähän tuli ihan tapa joka Pian kanssa kesällä aloitettiin. Katsoin hauskan hindielokuvan josta tunnistin tuttuja näyttelijöitä vaikken ymmärtänyt yhtään hindinkielistä puhetta. Koska juoni oli varsin yksinkertainen ja leffa kesti kolme tuntia, ei haitannut vaikka hieman nukuinkin välillä. Loppu oli asiaankuluuvasti onnellinen, sankaripari löysi toisensa ja menivät naimisiin ja molempien suvut olivat tyytyväisiä, kaikista kommelluksista huolimatta. Oli ylinäyttelemistä ja juoneen huonosti sopivaa laulua ja käsittämättömän seksikkäitä joukkotanssikohtauksia. Siis ihan tyypillinen hindielokuva.

Oli hyvin virkistävää käydä naapuriosavaltiossa. Menen koska vain uudestaan Bangaloreen joka on Delhin jälkeen paras kaupunki Intiassa. Tosin Mumbai on jäänyt vähälle huomiolle ja voi olla että se voittaisi Bangaloren jos ruetaan ihan kisaamaan.

Autossa juteltua

Tänään satoi ja matka Little Lamb School'ista kesti kauan. Tuli juteltua Prabhan kanssa.

Toki tiesin että Prabha valmistautuu pyhiinvaellusta varten. Joku aika sitten Prabha leikkautti hiuksensa hyvin lyhyiksi, vaihtoi pitkät housut nilkkoihin asti ulottuvaan lannevaatteeseen ja jätti sandaalit pois. Niin, Prabha ajaa autoa ja moottoripyörää paljain jaloin. Suurin ongelma Prabhalle taitaa olla paasto. Tai siitä olen eniten kuullut. Prabha - jolle aterioiden ajankohdat ovat tärkeintä maailmassa ja joka yleensä on levittänyt eväänsä autoni keulalle tai terassimme lattialle aina silloin kun olen lähdössä matkaan - paastoaa yhteensä 41 päivää. Ei aamiasta, lounas ja päivällinen tiukasti kasvisruokia koostuen lähinnä riisistä. Prabha parka!

Kuten Babu viime vuonna, Prabha tekee pyhiinvaelluksen Keralan osavaltioon Sabarimalaan Ayyappan-jumalan temppeliin. Kaikki tietävät että jokaisen muslimin on kerran elämässä päästävä Mekkaan, mutta Sabarimalasta ei moni tiedä, vaikka se on Mekan jälkeen maailman suosituin pyhiinvaelluskohde. Joka joulu-tammikuun vaihteessa sinne vaeltaa 50 miljoonaa hindua ja jokaisen Ayyappanin palvojan pitäisi käydä siellä ainakin kerran eläissään. Ayyappanin palvojan on helpompi olla mies. Ayyappan on nimittäin niin pyhä etteivät hedelmällisessä iässä olevat naiset mahdollisen kuukautisvuotonsa kanssa saa vaeltaa Keralan kukkuloille temppeliä saastuttamaan. Vain alle 10-vuotiaat tytöt ja yli 50-vuotiaat naiset ovat tervetulleita.

Hindulaisuutta on tavallisen eriuskoisen aivan mahdoton käsittää enkä edes yritä sitä itselleni selittää. Tiedän että hindulaisuus ei perustu kirjoihin, sillä ei ole perustajaa eikä se ole yksi uskonto vaan eri uskontojen kooste, ja kaiken lisäksi vielä jonkinlainen näkymätön absoluuttinen totuus jota ihminen ei voi ikinä käsittää - asia jonka jokainen hindu käsittää. Siksi tarvitaan välittäjiä, niitä lukuisia jumalia joista kukin voi valita mieleisensä tai vaikka useamman, aina sopivimman kuhunkin tilanteeseen. Useimmat hindut valitsevat yhden kolmesta pääjumalasta: Brahma - luoja, Vishnu - ylläpitäjä, Shiva - tuhoaja. Tai jonkun näiden pääjumalan ilmentymismuodon, tai vaimon, tai pojan, tai pojan vaimon, tai pojan, poikapuolen tai vaimon ilmentymismuodon, tai rakastajattaren tai ... Siis on varaa valita.

Ayyappan on todella pyhä. Joskus reilut tuhat vuotta sitten oli kähinää Brahma-jumalan ja jonkun kuninkaan sisaren kanssa. Toiset kaksi pääjumalaa, Shiva ja Vishnu, sotkeutuivat mekkalaan juonella jossa Vishnu muuntautui kuvankauniiksi naiseksi. No, tästä seurasi tietenkin se että Shiva ei voinut hillitä itseään vaan Vishnu ja Shiva yhtyivät siten että Ayyappan syntyi. Ei siis neitseellinen syntymä vaan käsittääkseni täysin maskuliininen. Ayyappan-pojalla oli sen jälkeen vaikka mitä taisteluja eri demoneja vastaan, mutta lopputuloksena on kirjoitukseni alku - maailman toiseksi suosituin pyhiinvaelluspaikka Keralan Sabarimalassa jonne autonkuljettajani lähtee jo kolmantena vuotena peräjälkeen.

Miksi kaikki nämä valmistelut? Oikeastaan hyvin yksinkertaisesta syystä. Vaikka vaellus on syvästi uskonnollinen ja pyhä, se on myös aikamoista kärsimystä. Prabha puhui 67 kilometrin vaelluksesta (Wikipedia tiesi kertoa 45 kilometristä) yli usean kukkulan. Kuten Intiassa aina jos liikutaan vähääkään pyhissä paikoissa, ollaan paljain jaloin. Jos kukaan aikoo tarpoa kilometrinkään paljasjaloin Etelä-Intian vuoristossa, on parempi hieman harjoitella. 41 päivässä jalkapohjat ehtivät jo tottua niin teräviin kiviin kuin kuumaan hiekkaankin. Lannevaate on väriltään musta tai oranssi kertoen kaikille että kyseinen henkilö valmistautuu pyhiinvaellukseen eikä häntä saa töniä tai tuuppia eivätkä naiset saa tulla liian lähelle. Valmistautumiseen kuuluu paaston lisäksi myös selibaatti. Ja rukoilu. Ja puhtaus. Prabha käy kaksi kertaa päivässä pesulla ja menee sen jälkeen temppeliin rukoilemaan 20 minuutiksi. Tänään Prabha vei minut ratsastamaan puoli kuudeksi aamulla. Prabha asuu 50 minuutin mopomatkan päässä meiltä ja oli lähtenyt kotoa hyvissä ajoin ennen neljää ehtiäkseen rukoilla yhdessä monista Adyar-joen toisella puolella olevista temppeleistä ennen meille tuloa.

Tukka leikataan ennen paastoa koska nyt valmistautumisaikana hiuksia sen enempää kuin partaa tai kynsiäkään ei saa leikata. Miksi kynsien pitää kasvaa, siihen Prabhalla ei ollut muuta selitystä kuin että se on osa kulttuuria. Hiukset ovat intialaisille todella arvokkaat ja tärkeä ulkonäöllinen juttu. Usein näkee kaljuja tai sänkitukkaisia miehiä, naisia ja lapsia joiden hiukset on ilmiselvästi uhrattu. Tämä on jumalalle aivan valtava lahja jolla toivotaan vastaavankokoista siunausta tulevaisuudelle. Alkuaikoina Intiassa ihmettelin kovasti klaneja naisia ja pikkutyttöjä ja mietin onko kyseessä rangaistus vai yritetäänkö naisista ja tytöistä tehdä vähemmän kauniita jotta saisivat olla rauhassa ahdistelijoilta.

Niin. Minulla on täpläotsainen, parrakas, paljasjalkainen, lannevaatteeseen kääriytynyt kuski joka lähtee veljensä ja 7-vuotiaan veljenpojan kanssa joulukuun lopussa junalla Keralaan ja sen jälkeen tarpoo 18 kukkulan yli temppeliin jonka 18 kultaista porrasta he kipuavat päästäkseen valelemaan Ayyappanin kuvaa ghee'llä, kirkastetulla voilla ja uhraamaan kuvalle kookospähkinöitä ja riisiä. 41 esivalmistelupäivän aikana kasvatetut hiukset, kynnet ja parrat leikataan ja uhrataan Ayyappanille. Kun tämä on tehty, on tehty kaikki minka voi jotta tuleva vuosi olisi hyvä, yhtä hyvä kuin oli tämäkin vuosi, viimevuotisen reissun ansiosta.

Satoi kun pääsimme meille. Ainakaan Prabhalla ei ole kenkiä jotka kastuisivat kun porhaltaa mopolla temppelin kautta kotiinsa.