Elmu-kelmu

Oikeastaan tämä on vain kommentti Mikon edelliseen juttuun sillä luulen että niiden jotka eivät ole asuneet Intiassa on hyvin vaikea ymmärtää tätä kelmu- ja suojamuoviasiaa. En tietenkään ymmärrä sitä itsekään, ei parin vuoden Intiassa asuminen anna mitään valmiuksia tai auktoriteettia ymmärtää yhtään mitään Intiaan liittyvää juttua, mutta voin aina kommentoida.

Olen blogeissani monesti ihmetellyt Intiassa vallitsevaa tapaa korjata asioita loputtomiin, laittaa laastari päälle ja parannella elämän olosuhteita niin että korjatun kohteen alkuperäinen vika unohtuu. Se on niin ominaista Intiassa että siihen turtuu hyvin nopeasti ja omakin innovatiivisuus alkaa muuttua samaan suuntaan - siis asioita ennallaan säilyttäväksi ja tuoreen kehityksen tuhoavaksi kekseliäisyydeksi.

Elmu-kelmukääreet on yksi monista ensiavuista joista on tullut normi. Kännyköille ja tietokoneille myydään uusia suojamuoveja rikkoputuneiden alkuperäisten tilalle. Autojen penkit ja ratit, kotien soffat ja ruokapöytien tuolit suojataan aina muovilla - uusia muotoon leikattuja suojamuoveja vanhoihin rotiskoihin voi olla jopa valmiiksi saatavilla, mutta niitä on myös helppo tehdä. Työvoimaa riittää ja tuollainen tuottoisa muoviverhoilubisnes on helppo perustaa mihin vain kadunkulmaan.
Hienot kellot ovat haluttua tavaraa Intiassakin eikä kellotaulua suojaavaa muovia ole syytä poistaa. Jos sen poistaa, kello ei enää näytä uudelta.

Olen kertonut etten koskaan saanut uutta ovea keittiöön kun vanha aina korjattiin. Ei siitä koskaan tyydyttävää tullut mutta hieno asia oli että korjaajan sai aina samana päivänä kotiin kun ovi meni taas kerran lopullisesti rikki. Kylpyhuoneeseen en löytänyt uusia kaappeja joten lopulta oli alistuen pyydettävä paikalle puuseppä jonka mielestä vanhat kaapit oli aivan hyvät, vain ovien homeiset karmit ja mädäntyneet liukulistat piti vaihtaa. Kylpyhuone oli sen jälkeen samannäköinen kuin aiemminkin, tosin kaappien ovet nyt aukenivat. En aluperinkään pitänyt niistä kalusteista mutta olkoon, enhän edes asu siellä.

Chennaissa en ole nähnyt puluja muualla kuin kerrostalossa jossa Mikko asuu. Rakennuksen nerokas arkkitehtuuri on jättänyt kylpyhuoneiden ikkunarivistöön koko 14 kerroksen korkeudelta suojatun kuilun joka toimii mitä parhaimpana kyyhkyslakkana. Pulut kujertavat kuilussa aamusta iltaan todella meluisasti. Jokaisen kylpyhuoneen ikkuna on harmaan pulunkakan peittämänä täysin läpinäkymätön ja uutta pulunkakkaa suihkii sitä vauhtia että on luonnollista ettei yksikään talon asukas ikinä avaa kylpyhuoneidensa ikkunoita.

Ajattelimme ensin että pulut ovat pyhiä eläimiä eikä niihin siksi kajota. Mutta ei, pulut ovat niitä harvoja olioita Intiassa jotka EIVÄT ole pyhiä. Tehdäänkö jotain puluongelmalle? Kyllä vain: asuntojen ikkunat pidetään kiinni ja parvekkeille laitetaan puluverkot. Kuten Intiassa usein, estetiikka säästetään temppelihin ja jumalkuviin, joten verkot ovat joko ruostuvaa rautalankaa tai pissanväristä muovia jonka läpi tuskin näkee. Kun näitä verkkoja lisäksi koristaa pulunkakan roiskeet, ei parvekkeella viihdy muut kuin palvelija joka ripustaa sinne pyykit kuivumaan.

Touhukas pohjoismaalainen ei laita puluverkkoa vaan istuu parvekkeellaan nauttien merimaisemasta ja siinä sivussa huitelee puluja pois. Ja on mielessään kehitellyt yksinkertaisen suunnitelman koko taloon kyyhkyslakkakuilujen peittämisestä vaikka sillä ruostuvalla verkolla jolloin puluilla ei enää olisi pesimispaikkaa ja niiden olisi pakko muuttaa muualle. Mutta sen verran intialaistunut tuo touhukas pohjoismaalainenkin on että ymmärtää ettei suunnitelmaa kannata esittää taloyhtiölle. Tokihan myös pohjoismaalaisen on tajuttava miten puluongelmat oikeasti hoidetaan ja minkä kaikki opastivat Mikolle jo muuton yhteydessä - jokaiseen ikkunaan ja parvekkeille on heti asennettava verkot jotta pulut eivät pääse sisään. Mikä on kerran keksitty, sitä ei enää mietitä eikä ainakaan muuteta.

Pussillinen vanhoja laastareita entisissä paikoissa on parempi kuin yksi laastari uudessa kohdassa. Tämä on minulle se "dynaaminen nouseva Intia" josta hämmästellen luen länsimaisista lehdistä enkä tiedä puhummeko samasta maasta.

Pieniä suuria iloja

Anitta jätti eilen lapun, jossa kertoi ettei voi tulla tänään koska tyttären yliopistolla on joku vanhempienpäivä (en tosin osaa kuvitella mitä hän tekee sellaisessa  -  tai ehkä muut vanhemmat ovat ihan yhtä uunoja). Olin tänään jo menossa hissiin kun minulla välähti että kotini onkin  vapaana, voin jäädä kotiin!

Säästyin yli kolmen tunnin autossa istumiselta ja minulla on parempi rauha perehtyä tuleviin työtehtäviin.

Puuhastelua 1

Ehkä otsikko on väärä mutta viis siitä. En tiedä mitä olen tehnyt. Kai se on sitten puuhastelua. Venkatesh on joka päivä autonsa kanssa käytettävissäni joten en ole ainakaan ollut kotiin sidottu yhdessä Anithan kanssa joka edelleen on Mikolla kodinhoitajana.

Kertoisin mielelläni että Anitha on kehittynyt ammatissaan, mutta ikävä kyllä niin ei ole tapahtunut. Luulen että Anithan innovatiivisuus on luisunut jo miinuksen puolelle.

Esimerkiksi se urheilusukkamysteeri. Mikolla on täällä omat vaatekaapit ja minulla on vaatehuone. Minullahan pitää kaiken olla aina vähän parempaa kuin Mikolla, asun ja elän missä sitten asunkin. Kun nyt tullessani Chennaihin vetäisin sukkalaatikkoni auki, sieltä ponnahti pari kolme tusinaa Mikon valkoisia urheilusukkia. Lajittelin laatikon sukat. Itselleni jäi sopivat neljä paria - juuri sopivasti kuntosalia ja ratsastusta varten, muutenhan en käytä sukkia Chennaissa. Kannoin loput sukat valtavana läjänä Mikon kotitoimisto-vierashuone-pukeutumishuoneeseen ja kerroin Anithalle että Saarin valkoiset sukat kuuluvat Saarin huoneeseen, katsopas, tähän laatikkoon. Anitha sanoi yksioikoisesti että Saar oli käskenyt ettei sukkalaatikkoon saa laittaa muita kuin mustia sukkia.

Antiha oli aivan oikeassa. Mikko oli ollut löyhä ja epätarkka ohjeissaan. Mikko oli suullisen opastuksen lisäksi laittanut oikein selkeät laput kuhunkin laatikkoon, "ONLY BLACK SOCKS", "NOT BLACK SOCKS, BUT ALL OTHER COLOUR SOCKS", "BELTS". Luulen siis että vika oli Mikon. Kaappirivistössä on yhteensä neljä laatikkoa. Kolme yhdessä kaapissa, yksi toisessa. Siihen yksinäiseen laatikkoon (!) Mikko oli laittanut lapun "WHITE SPORT SOCKS". Intialaisen tiukan symmetriseen ja matemaattiseen ajatteluun näin kevytmielinen järjestely ei sovi. Kolme laatikkoa allekkain - kolmenlaisia sukkia. Niin se kuuluisi olla. Vyöt sitten siinä yksinäisessä laatikossa.

Ei ihme ettei Anitha osannut laittaa Mikon valkoisia urheilusukkia muualle kuin minun sukkalaatikkooni jossa ennestään oli kahdet urheilusukat ja kahdet ratsastussukat. Siis sekalaisia sukkia, "ALL COLOUR SOCKS", vaikken mitään lappuja ollutkaan laittanut.

Nyt Mikolla on riittämiin valkoisia urheilusukkia esimerkiksi mustien suorien housujen ja ruskeiden nahkakenkien kanssa käytttäväksi. Se on nimittäin kelpo tamilitrendi. Tosin Mikko ei vielä 3.5 Chennai-vuoden jälkeen ole tamilisoitunut. Ei ole edes viiksiä.

PS. kirjoitan toisen blogin jossa kerron siitä puuhastelusta. Tästähän tuli vain sukkajuttu.

Vähiin menee ja lisää haluan

Kun Antti muuttaa omaan asuntoonsa kesäkuun alussa, minä taidan jäädä tyhjään kotiin. Olin hövelisti luvannut Antille olohuoneen pöydän josta kaikki lapset ovat aina pitäneet - ehkä sen vuoksi että sen alapuoli on piirrelty täyteen mystisiä hahmoja. Pöytä ja lapsen käsin taiteillut hahmot ovat olleet meillä siitä asti kun Pia syntyi. Olin myös luvannut Antille toisen olohuoneen soffan sekä Pian Amerikan-aikaisen muhkean nojatuolin jonka uumenista avautuu varasänky.

Minulle jää yksi soffa, suuri ruokapöytä ja kahdeksan ruokapöydän tuolia sekä Extra King size-sänky. Televisio ja surround sound-kaiuttimet ovat Antin ja Antti vie ne tietenkin mennessään. Meillä oli aiemmin varsin kiva taulu-tv, mutta silloin kun Antti asui yksin meidän Töölön kotiamme, se meidän hankkima tv oli Antin mielestä surkean pieni ja Antti osti siihen meidän telkkarin viereen itselleen sopivan jättimäisen ruudun jota hän käyttää myös tietokoneen näyttönä. Olohuoneemme ei ole suuri ja olisihan se toki kauniimpi ilman telkkaria, saati sitten kahta. Olin taas höveli ja luovutin Ilkalle sen meidän ostaman pienen taulu-tv:n.

Pienen makuuhuoneen sänky on Antin hankkima. Kun Pia tulee Suomeen, Pian on nukuttava jossain joten tarvitsen vierassängyn. Tarvitsen myös television koska en voi elää ellen voi katsoa maratonina elokuvia ja amerikkalaisia televisiosarjoja. Tarvitsen olohuoneen pöydän johon kannan iltapalani kun uppoudun elokuvaputkeen. Tarvitsen nojatuolin jossa istun jos koira valtaa soffan ja soffan jos koira valtaa nojatuolin. Antti vie myös ostamansa wokkipannun, lasit ja tarjottimet joilla kannan sen iltapalan olohuoneen pöydälle jonka Antti vie lähtiessään. Onko minun syötävä ruokapöydän ääressä?? Enkö voi enää katsoa länkkäreitä, Suomisen perhettä tai puoliromanttisia draamoja?

Intiassa minulla on kaksi kaunista olohuoneen pöytää, kolme sänkyä, soffa ja kaksi mukavaa nojatuolia sekä todella mukavat korituolit, monta lipastoa, lukematon määrä laseja ja kasoittain muuta kamaa. Ja televisio. Ne on vaan kovin kaukana Töölöstä.

Olin juuri Haagassa isäni luona ja silmäilin lapsuudenkotiani samoin kuin olin sitä silmäillyt viimeksi yli 30 vuotta sitten. Että olisiko jotain mukavaa mööpeliä mitä voisin viedä mukanani kotiani kaunistamaan. Vähän déjà vu siinä tuli. Mietin miten ihmeessä Antin muutto aiheuttaa kalustamisongelmia minulle, ei Antille.

On kovin hankalaa kun koteja on liikaa ja etäisyys niiden välillä on suuri. Silti jatkuvasti kyttään haukkana järvenrantatonttia tai taloa, sellaista kivaa kakkosasuntoa eli kolmatta kotia Somerniemeltä. Onkohan tässä mitään tolkkua.

Antti tuli kotiin

Antti on aina täyttänyt talon ja tuonut valon ja elon mukanaan.

En oikein ymmärrä että Antti tuli vasta viikko sitten. Miten oikein olin elänyt viimeiset puoli vuotta? Olinko puhunut vain koiralle vai olinko töissä jo nähnyt ihmisiä ja puhunut kiintiöni täyteen ja halusin olla illat vain yksin ja hiljaa?

Kun Antti tuli perjantaiaamuna, olin töissä mutta lähdin Pornaisista jo kolmelta katsomaan Anttia. Se perjantai oli se päivä kun Lahdentie oli täynnä ketjukolareita, kaksisataa autoa lojui ruttaantuneena Kehä kolmosen ja Kehä ykkösen välissä ja moottoritie oli suljettu. Se oli päivä jolloin kotimatkani kesti kolme tuntia ja kun tulin kotiin, Antti oli jo lähtenyt Ilkan ja Riikan kotia katsomaan. Vuoden poissaolon aikana on ehtinyt tapahtua paljon.

No, näin Antin lauantaiaamuna. Nousin samaan aikaan kun Antti tuli kotiin. Siinä suhteessa olen onnellinen etten ole enää nuori. On ihan kiva herätä aamulla ja mennä illalla nukkumaan.

Olen huomannut että lapset ovat aina parhaassa iässä. Ainakin omat lapset. Nytkin kaikki kolme lastani ovat ehdottomasti parhaassa iässä, on kamalan kiva olla ja jutella heidän kanssaan. Tosin tulen menettämään Antin seuran aika pian. Eilisen päivän Antti kävi läpi tarjolla olevia vuokra-asuntoja ja myytäviä asuntoja ja heti herättyään puolilta päivin lähti katsomaan minkälaista tarjontaa on olemassa. Antti on rauhallisen tehokas, kiireettömän aikaansaapa, perusteellinen tiedonetsijä joka sitten jollain käsittämättömällä tavalla tekee uskomattoman nopeasti harkitut päätökset. Katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Antti toi auringon ja valon. En ole juurikaan käyttänyt kirkasvalolamppua.

Parvia ja muuta sellaista

Kauan sitten kun olimme juuri menneet naimisiin ja asuimme Taka-Töölössä vuokrayksiössä jossa oli alkovi, Mikko rakensi alkoviin parven. Mikko on insinööri ja taitava nikkari ja suunnitteli ja teki parvenkin ihan itse. Eräänä päivänä parvi putosi hajottaen kaiken allaolevan, jouduimme tekemään vakuutusilmoituksen ja kutsumaan puusepän asentamaan parven paikalleen.

Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.

Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.

Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.

Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.

Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.

Kerrostalossa tapahtuu

Luultavasti otsikko antaa väärän kuvan mitä aion kirjoittaa. Tai en tiedä mitä aion kirjoittaa, joten ollaan kaikki hetki jännityksessä.

Ostimme Töölön asuntomme kun asuimme Brasiliassa emmekä nähneet asuntoa ennenkuin kaupat oli tehty. Netistä näki kuvia ja ystävämme Maija (Kodistus Oy) on hyvin luotettava kiinteistö- ja korjausalalla ja käytännössä valikoi meille kodin. Talo on rakennettu vuonna 1928, huoneet ovat kolme metriä korkeat ja seinät vaikuttavat olevan puolisen metriä paksut. Hyvin jykevää.

Olemme todella viihtyneet asunnossa. Paikka on loistava, asunto on mitä parhain yhden tai kahden hengen perheelle, kävelymatka keskustaan, lähikauppa kadun toisella puolella, käytännössä aina auki oleva Kampin ostoskeskuksen erinomainen K-Market 10 minuutin kävelymatkan päässä, Stockan Herkkuun kävelee 15-20 minuuttia. Museokadulla Runeberginkadun toisella puolella on Anton&Anton-luomukauppa josta saa tuoretta lihaa ja kalaa. Mainioita kuha- ja ahvenfileitä, herkullista naudanmaksaa, tuorepestoa, maukasta leipää - kaikkea sellaista mitä Alepan tai Siwan valikoimiin ei vakiona kuulu. Joten en todellakaan valita.

Kaikki aina kysyvät eikö keskustassa ole meluisaa. Ratikka kulkee olohuoneen ikkunan alla ja Caloniuksenkatu on vilkasliikenteinen koska se on väylä idästä länteen ja päinvastoin ajaville. Siis jatkumo esimerkiksi Länsiväylältä Lahdentielle. Ruuhka-ajat ovat kuitenkin niin lyhyet ja huomaamattomat Suomessa etten ole havainnut ongelmaa. Hyveellisenä kansalaisena haluan antaa satunnaisille lapsille esimerkin liikennesääntöjen noudattamisesta joten olen äärettömän tarkka noudattamaan jalankulkijoiden liikennevaloja, seison odottamassa vihreän valon vaihtumista vaikka yhtään ihmistä tai autoa ei ole näkyvissä. Silti teen hirveän rikkeen miltei päivittäin ylittämällä kauppakassi kädessä Caloniuksenkadun mistä sattuu. Kun kauppa on niin lähellä ettei viitsi takkia päälle laittaa, ei viitsi odottaa liikennevaloissakaan. Se on väärin ja myönnän sen. Toivon että lasten vanhemmat kasvattavat lapsensa noudattamaan liikennesääntöjä huolimatta minun ja monen muun holtittomasta Caloniuksenkadun ylittämisestä.

Siis liikenteen meteli ei kuulu sisälle. Meteliä kuului kyllä kesällä kun ikkunat oli jatkuvasti auki. Korttelin talot muodostavat korkean kivimuurin jonka keskelle jäävät talojen aidoilla erotetut pihat. Olisi kiva että pihat olisivat yhteistä avointa tilaa, mutta miten lapset silloin voisivat tietää ketkä ovat vihollisia. Tai en tiedä onko tällaista kulttuuria enää. Omassa lapsuudessani naapuritalon lapset olivat aina vihollisia.

Viime kesä oli kuuma ja illat ja yöt lämpimiä. Ihmiset grillasivat sankoin joukoin pihoilla. Normaaliin suomalaiseet tapaan alku oli aina vaimea ja ihmiset puhuivat miltei kuiskaten, mutta mitä myöhäisempi yön hetki, sitä kimeämmät äänet, röhöisemmät naurut ja tyhmemmät jutut. Ne kaikuu hämmästyttävän hyvin jokaiseen asuntoon joita on satoja tässäkin meidän korttelissa. Heräsin usein mekkalaan ja kävin tuuletusparvekkeella joskus kello kaksi yöllä väijymässä missä niitä bileitä pidetään, mutta koska pihat on erotettu ja alue on laaja, en nähnyt edes minkä talon asukkaita syyttäisin melskaamisesta. Ennenvanhaan rapuissa oli sääntö ettei iltakymmenen jälkeen enää metelöidä.

Kun ikkunat on kiinni, ulkoa kuuluu vain roskien tyhjennyksen äänet. Roskat viedään ennen aamuseitsemää mutta eihän sitä tapahdu kuin pari kertaa viikossa eikä se ole ongelma. Hienoa että jätehuolto toimii luotettavasti!

Alakerran naapuri, iäkäs hammaslääkärileski, sanoo ettei meiltä kuulu koskaan mitään ääniä. Ehkä Anttikin oli hiljaa? Ajattelin että pitkäkyntisen koiran tepastelu kuuluisi, mutta toisaalta koira on niin laiska että se nukkuu soffalla pitkin päivää. Yläkerrasta meille ei kuulunut mitään. Kävi ilmi että siellä asui hyvin vanha ihminen joka ei päässyt viimeisinä vuosinaan liikkumaan ja hän nukkui pois alkuvuodesta. Asunto meni ajallaan myyntiin ja sinne muutti nelihenkinen lapsiperhe.

Nyt meille kuuluu meteliä! En muistanut että 1.5- ja 3-vuotiaat eivät kipitä kevein askelin vaan juoksevat kuin elefantit koko jalka tömähtäen lattiaan. En muistanut että pikkumukulat ulvovat palosireenin äänellä. En muistanut että nuorilla vanhemmilla on hyvin lyhyt pinna eivätkä he kotona toimi kuten neuvolassa ja Kaks Plus-lehdessä opetetaan - otetaan kiukutteleva lapsi tiukasti syliin, jutellaan rauhoittavasti ja kysytään lempeästi mikä lasta vaivaa.

En muista että meidän lapsille olisi pitänyt huutaa kurkku suorana, mutta ehkä niin on tullut tehtyä. Muistan kyllä nuorena äitinä yrittäneeni tuota sylissäpitoa ja rauhallista jutustelua, mutta lapsi hakkasi minua pikku nyrkeillään ja kiemurteli kuin käärme pois sylistä joten lempeyteni kaikkosi sen sileän tien. Lepertely loppui, ruokaakin piti tehdä, toinen pienokainen istuu potalla ja huutaa pyyhkimään peppua. Meillä suljettiin kiukuttelevia lapsia yksin lastenhuoneeseen mellastamaan ja ulvomaan. Kyllä siitä varmaan lähti ääntä joka kuului naapuriinkin. Kuten sekin kun puhkaisin Antin paiseen Päivänkilonkujan lastenhuoneessa avoimen ikkunan alla. "ÄITI, ÄLÄ VIILLÄ MUA!!!"

Totean siis että vanhoissakin kerrostaloissa asumisen äänet kuuluvat. Ei puhe eikä musiikki eikä televisio, ainoastaan huuto, kirkuminen, itku ja lattian tömähdykset. Ei se niin pahaa ole. On tosi kivaa että keskustassa asuu lapsia. Keskusta on mahtava paikka kasvaa ja elää. Jos saisin valita uudestaan, en olisi ikinä muuttanut Helsingistä Espooseen vaan meidänkin lapsemme olisivat syntyperäisiä helsinkiläisiä ja keskustan kasvatteja.

En ole lastenvihaaja, mutta myönnän avoimesti että jos saisin valita uudestaan, muuttaisin ylimpään kerrokseen.

Tasaista elämää

Tämähän alkaa jo maistua puulta. Liian tasaista elämää. Aamulla töihin, päivä töissä ja iltapäivällä kotiin. Koiran ulkoilutus kolme kertaa päivässä. Nukkumaan kymmenen maissa että jaksaa herätä aamulla puoli kuusi niin ehdin lukea Hesarin ennen kuin lähden seitsemältä ajelemaan Pornaisiin.

Halusinko tätä?? Minulla on virka ja jostain kaukaa tulee muistoja kun ensimmäisen kerran olin virassa. Ei välttämättä onnellisia muistoja. Oli usein tunne että on vankilassa.

Täytyy tottua tähän. En osaa vielä sanoa potilaille että olen vakituinen lääkäri. Jotenkin kierrän kysymyksen, vastaan savolaisittain, kukin voi tulkita omalla tavallaan. Että periaatteessa vakituinen mutta miten sen määrittelee. Kuka sitä tietää mitä tuleman pitää.

Ajatus siitä että olen samassa työpaikassa vielä ensi vuonna tuntuu tukahduttavalta. Kamalaa! Olen pikkukylässä työssä, kaikki tuntevat kaikki ja lääkäreitäkin on vain kaksi. Väkisin tulen tutuksi.

Maailmalla kulkeminen on tehnyt tehtävänsä. On vaikea pysähtyä. Työ on kivaa, työpaikka on kiva, asiakkaat on kivoja. Missään ei ole mitään vikaa. Mutta on tunne että tukehdun. Joka päivä sama matka, sama paikka.

Iän tuomaa kriisiä? Töissä oli keski-ikäisiä ja vähän vanhempia kahvilla. Mietittiin mitä haluaisi tehdä isona, voisiko repäistä ja tehdä jotain ihan muuta? Hyvä niiden on miettiä jotka ovat olleet 25 vuotta samassa työpaikassa. Mutta minä!

Niin, minä olen sen tehnyt. Olen repäissyt monta kertaa ja tehnyt jotain muuta. Selasin työtodistuksiani jotka vihdoin sain kerättyä kasaan lukuisista eri paikoista. Paljon erilaista elettyä elämää.

Kaukana, kaukana on onni. Onni ei koskaan ole siinä missä itse on, koska onni on aina vielä kauempana. Ehkä, en tiedä. On vaikea pysähtyä kun on aina halunnut liikkua. Ja saada jotain uutta. Kokea jotain uutta. Ja hengittää vapaasti.

Kotikuvia

Otin Pirkon pyynnöstä kuvia kodiksi muuttuneesta kämpästä.

Ulko-ovelta olohuoneeseen päin

Kirjahyllyn päällä risteilyillä otettuja perhepotretteja, seinällä pari Tikkasta

Pienet laivat pääsivät vitriiniin pölyltä suojaan kun linnut lensivät Suomeen. Seinällä muutama Tikkanen lisää.

Olohuoneesta halliin(?). Lasten kuvia hyllyllä.

Ruokapöydän ympärillä alastomia naisia: läsiäislahja Brasiliasta ja kaksi Tikkasta.

... ja toisella puolella Liipolan muori

Lasikaapin päällä Iso-Papan postimerkkien paksuusmittari, taustalla Ukin äidin ompelukone.

Makuuhuone oven suunnasta

... ja päinvastaisesta suunnasta. Mummin vanhempien piironki.

Kotitemppeli(?)

Työhuone/vierashuone. Taustalla näkyy Pian ilmoitustaulu.

Sivupöydällä lasten kuva

... ja seinällä taulu, jossa lasten kolukuvat vuoteen 2003 saakka.

Ja sama vielä videonakin:

Chennain-kodin kuulumisia

Peilimies kävi tänään tuomassa peilit ja ripusti sovitun mukaan samalla käynnillä myös taulut. Meni ihan kohtuullisesti. Jotkut sattuivat menemään vähän turhan lähelle toisiaan, mutta ei se haittaa mitään.

Tälle taululle meinasi käydä huonosti. Arveluni mukaan ruuvi oli liian iso ja taulun ripustusrengas irtosi. Onneksi löytyi melkein tarpeeksi pieni naula, jolla sen sai korjattua.

Ellimaria II:n kuvalle ei oltu merkitty paikkaa ollenkaan. Jätin sen tuohon soffalle ja Antiha ymmärsi aivan oikein, että halusin sen soffan yläpuolelle. Tuli ainakin tarpeeksi korkealle, edes pitkäselkäinen ei kolhi päätään siihen.

Isoisän kuva antaa kodillemme aidon intialaisen säväyksen. Pitäisi vaan sytyttää nuo alttarikynttilät joka aamu.

Anitha kävi ostamassa Pirkon ohjeitten mukaan uudet kylpyhuoneitten lamput, jotka peilimies asensi samalla käynnillä. Taattua intialaista viimeistelyä, mutta eivät lamput olleet hinnallakaan pilattuja, kympin kappaleelta.

Sisustamista ja muuta mukavaa

Olen hirveästi ihmetellyt miksi minun on pakko saada uusi Intian asuntomme kodikkaaksi, kauniiksi ja täydelliseksi. Enhän edes asu täällä. Tästä tulee hyvin omituinen ulkomaankomennuksella olevan yksinäisen miehen koti. Harva 56-vuotias yksinasuvamies pitää piirongin päällä, kirjahyllyssä, työpöydällä rivikaupalla valokuvia aikuista lapsistaan eri-ikäisinä.

Olen huomannut kuinka ulkomailla kotona olevista vaimoista tulee aivan hulluja sisustajia. Kämpät hankitaan täyteen erilaista koriste-esinettä ja pöytäliinaa ja pikkupöytää niin että suuretkin asunnot pursuavat kamaa. Ainakin ahtaisiin suomalaiskoteihin tottuneet suomalaiset asuvat ulkomailla leveästi eikä kotoa tuodut mööpelit riitä kuin yhden huoneen kalustamiseen. On hankittava uutta. Niin meillekin kävi Amerikassa kun muutimme 180m2 rivitaloasunnosta 500 neliön omakotitaloon. Talomme oli suuri, mutta ei poikkeava. Amerikan esikaupunkialueilla asutaan väljästi.

Amerikassa käyttäydyin standardiekspattivaimon tavoin. Kolusin kirppareita ja TJ Maxx'in kaltaisia varastomyymälöitä tekemässä löytöjä joilla täytin talon. Kun olimme palaamassa Suomeen, myin osan kamasta eBay'ssä. Sen lisäksi auton takakontti täyttyi useamman kerran kun vein kirppareilta ostamiani koriste-esineitä ja tauluja takaisin kirppareille kiertoon.

Vaikka luulin tyhjentäneeni talomme, sitä amerikkalaista kirpparikrääsää on ajautunut Suomen kautta, avaamattomissa pahvilaatikoissa, tänne Intiaan; maahan jossa krääsää tehdään ja viedään muun muassa Amerikkaan.

Amerikan aikojen maanisen sisustamisen jälkeen en ole sisustamisesta piitannut.

Kunnes nyt. Positiivisena erona on se etten yritä hankkia krääsää. Uudet hankinnat on verhot makuuhuoneeseen sekä kylpyhuoneisiin uudet peilit ja lasitasot shampoille rikkinäisten tilalle. Kylpyhuoneen mädäntyneet kaapit joista ovet ovat pudonneet pois odottavat vielä uusien kaappien tekijää. Samoin pulujen läpinäkymättömiksi kakkaamat kylppärien ikkunat odottavat verhoja. Sain tilaamani verhot jo kertaalleen, mutta vein ne takaisin kauppaan korjattaviksi. "Tämä on mielenkiintoisin verho-design mitä olen koskaan nähnyt eikä ollenkaan mitä tilasin. Ilmeisesti kuvaukseni siitä millaiset verhot haluan oli liian monimutkainen?"Verhokauppias myönsi ettei ollut ymmärtänyt yhtään mitä olin halunnut.

Krääsää ja kamaa on paljon mutta jotain myös tarvitaan. Kuten energia- ja hehkulamppuja. Eilen illalla liesituulettimessa paloi vain toinen valo. Vaihdoimme lampun uuteen. Se ei syttynyt. Vaihdoimme toiseen. Se ei syttynyt. Ahaa... ehkä sähkökytkennät ovat huonot, kokeillaan lamppuja muualle. Intiassa käytetään kahdenmallisia hehkulamppuja joista molemmista on sekä ohut- että paksukantainen malli. Meillä on kaikkia neljää mallia sikinsokin asunnossamme, intialaisen logiikkan mukaisesti. Siirtelemällä niitä keittiön laatikosta ottamiamme ohutkantaisia kierrettäviä hehkulamppuja eri lamppuihin päädyimme siihen että "uudet" hehkulamput ovatkin vanhoja. Oikeasti uusia hehkulamppuja meillä ei ole.

Tänään kysyin Anithalta miksi meillä on keittiön laatikossa edellisestä asunnosta muutettuja rikkinäisiä hehkulamppuja. "Saar halusi laittaa ne sinne. Saar laittoi ne ensin hedelmävatiin, ja sitten Saar käski siirtämään ne laatikkoon jotta saadaan hedelmät vatiin". Ja sitten Antiha ehdotti että pyydetään sähkömies tutkimaan tilanne.

En voi sille mitään, mutta yksikertaisesti räjähdin ja huusin Anithalle että rikkinäiset lamput heitetään roskikseen eikä niitä säästetä eikä sähkömiestä tarvita yksinkertaisen hehkulampun vaihtamiseen. Ja samalla kun huusin Anithalle ja pudotin hehkulamput suurieleisesti roskikseen, tiedän ettei mikään muutu. Meille kerääntyy johonkin kaappiin siistiin järjestykseen palaneita lamppuja, vanhoja pattereita, katkenneita johtoja, haurastuneita narunpätkiä, rikkinäisiä pyykkipoikia. Kun muutamme, ne kääritään suojapaperiin, pakataan pahvilaatikkoon ja rahdataan seuraavaan maahan.

Lomailua tai jotain sinne päin

Olen iloinen että menemme Malediiveille viikonloppuna. Oletan että siellä ei tarvitse tehdä mitään. Ehkä vain lukea, nukkua, syödä ja käydä välillä meressä pulikoimassa.

Sunnuntaina kävimme vain ratsastamassa, muuten olimme kotona. Ratsastus on kivaa ja on hauska että Mikko on sopeutunut tallimaailmaan niin että on hyvin sosiaalinen siellä. Ratsastuksen jälkeen jäädään aina istumaan, juomaan teetä ja jutellaan mukavia. Jonain päivänä Mikko vielä kilpailee Chennai Equitation Centren vihreä-keltaisissa väreissä. Sopii hyvin, aloittihan Mikko harrastuksen Brasiliassa jonka lipun värit ovat samat.

Maanantaina hoidin kauneuttani - manikyyri, pedikyyri, vahaukset, kulmakarvat. Tähän meni liki kolme tuntia mutta se on sellaista ylellisyyttä ja hyvää oloa tuottavaa iloa jonka opin vasta Brasiliassa jossa se ei vienyt puolta kuukauden palkasta kuten vastaavat palvelut Suomessa. Opin oikeastaan paljon itseni paapomisen tärkeydestä Brasiliassa. Olin sitä ennen ajatellut tyypilliseen suomalaiseen tapaan että "rumat ne vaatteilla koreilee" ja kauneudenhoito on rahanhaaskausta. Tosin olin joskus aika paljon nuorempi ja iän karttuessa huomaa että, ihan oikeasti, kauneus on katoavaista.

Olen ollut oikein ahkera. Olen kiertänyt kylpyhuonetarvikekauppoja joista minua on lähetetty aina uusiin paikkoihin koska mistään ei saa mitään. Yleensä kylpyhuonetarvikekauppoja näkee joka paikassa. Etsin Parryware-kalusteita joka on Intian yleisin kylpyhuonemerkki. Toiseksi viimeisessä paikassa olivat aivan järkyttyneitä kun kysyin Parrywarea. "Madam, se on intialainen merkki, meillä on kaikki ulkomaista!" No, jos meidän vessanpyttymme on Parryware, tarvitsen kyllä samanmerkkiset istuinrenkaat koska mitään universaaleja istuimia ei Intiassa ole. Meilläkin tässä uudessa asunnossa kotiapulaisen WC:ssä on reikä lattiassa. Ei siinä istuta. Jos olen rehellinen, ilman muuta valitsisin ulkomaiset kylpyhuonekalusteet jotka eivät ruostu ja rikkoudu parissa kuukaudessa mutta ei tässä olla kylppäriremonttia tekemässä.

Lopulta kyllästyin ja sanoin Venkateshille että menen lounaalle. Matkalla bongasin pienen kaupan jonka kyltissä oli sana Parryware. "Stop Venkatesh!!" ja ostoksille. Pikkukaupasta löytyi kaikki, kylpyhuoneen kaappia lukuunottamatta. Siihen olinkin joka kaupassa saanut neuvon "puuseppä tekee". Siksi kaappien ovet repsottavat vinossa, eivät mene kiinni, laudat lahoavat ja nupit irtoavat käsiin eikä kaapit ole esteettisestikään silmää miellyttäviä.

Venkatesh vei verhot pesulaan ja metsästimme ripustusrenkaita. Vanhassa talossa oli tietenkin eri ripustusmekanismi kuin uudessa. Sama ongelma on usein Suomessakin ja se on harmillista. Verhokaupat eivät täällä myy varaosia joten menin hardware-storeen joita on pilvin pimein. Ongelma niissä on sama kuin apteekeissakin. Varastot ovat pienet. Tarvitsen 150 rengasta ja yhdessä kaupassa on 20 rengasta. Jätän koko homman Venkateshille, saa kierrellä kaupat ja kerätä renkaat vaikka yksitellen. Yksi rengas maksaa yhden rupian. Alle kahdella eurolla saan kaikki renkaat, laadusta ei ole takeita. Verhot tulee viikonloppuna pesulasta joten ei ole hoppua. Makuuhuoneeseen kyllä ostin uudet valmisverhot koska vastapäinen talo on niin lähellä että sinne ja sieltä on aivan suora näköyhteys.

Verhoja kotona penkoessa löytyi nekin verhot jotka Mikko oli jättänyt Bishop Gardeniin. Verhoista oli käyty muuton yhteydessä käyty kiivasta keskustelua. Mikko sanoi ettei valoverhoja ja makuuhuoneen verhoja oteta mukaan, heittäkää pois! Mikolle oli sanottu "But, Madam screens". Mikko tuntee verhot sanalla "curtains" ja ihmetellyt mitä Madam huutaa (screams) joistain vanhoista verhoista. No, tivaamisen ja vänkäämisen jälkeen Mikko luuli asian olevan selvä, Madamin verhot annetaan tylysti pois. Ne annettiin meille. Täältä kaikki verhot löytyivät, suuresta laatikosta, odottamassa minun ratkaisua mitä niille tehdään. Ne annettiin Anithalle ja Babulle ja muille halukkaille. En tiedä mitä kaikkea laatikoista löytyy, taidan jättää Mikolle vaikka Madam päättää kotiasiat, ei Saar.

Kaseerasin kasapäin kamaa pois vietäväksi. Amerikassa meillä oli suuri talo ja koristelin sen tekokukilla joten erilaisia maljakoita, ruukkuja, pyttyjä ja etenkin niitä tekokukkia oli loputtomasti. Kaikki pois. Etenkin tekokukat olivat reissussa rähjääntyneet varsin surullisen näköisiksi. Astioita joita ei ole käytetty vuosiin - pois vain. Suomessa ne olisi varmaan kovaa sanaa nykyisillä kirppisten retromarkkinoilla, mutta saa olla.

Siirtelin huonekaluja, mattoja, asensin kylppäreihin hyllyt ja vessankannet, pesin ne vessat ja kolme kylpyhuonettamme jota Anitha ei tee. Ei ainakaan kuten suomalainen tai brasilialainen. Brasiliassa meillä oli samankokoinen asunto kuin tämä nykyinen. Maria kävi meillä kolme kertaa viikossa, joka kerran pesi pyykit, silitti, siivosi kodin ja meillä oli aina putipuhdasta ja pyyhkeet, lakanat ja vaatteet sileinä ojennuksessa. Marian työpäivä oli 8 tuntia, mutta kun kolmen tai neljän tunnin jälkeen kaikki oli kunnossa, mitä sitä meillä luuhaamaan. Kotiin vain. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta. Mutta alushousuni on Intiassa joka päivä rullattu laatikkoon säntillisiksi värisuoriksi - valkoiset, mustat ja beiget omissa jonoissaan. Ja valokuvat jotka asettelen hauskoihin ja kodikkaisiin asetelmiin, on joka päivä oikaistu karun näköiseen viivasuoraan riviin. Ja minä asettelen ja Anitha oikaisee jne jne ... joka päivä.

Kävin hammashoidossa joka jatkuu vielä. Kruunuja, paikkoja, oikaisua, valkaisua. Tai valkaisuun ehkä ei aika nyt riitä.

Sain vara-avaimet teetettyä eilen, ne ei toimineet, nyt Venkatesh lähti hakemaan avaintekijää meille tutkimaan tilannetta ja tätä kirjoittaessa avainmies renklasi puolessa tunnissa uudet avaimet toimiviksi. Ilmastointimies tulee tänään korjaamaan parvekkeelle vuotavan laitteen. Ei tämä ole toivotonta. Huomenna voimme rueta ripustamaan tauluja ja kun ensi viikolla verhot on laitettu, koti on Mikolle valmis koti.

Ensi viikolla voin käydä kashmirilaisen ystäväni kaupassa juomassa teetä ja meditoimassa ja tiedän että haksahdan ostamaan läjäpäin huiveja kuten aina. Olen heidän paras asiakkaansa ja silti nautin pikkuputiikissa vierailusta ja olemme "ystäviä". Istun siellä yleensä tunnin tai kaksi. Menen myös kellokorjaajaa tapaamaan, yhden monista lempikelloistani lasi on ikävästi rikkoutunut ja vain se vanha mies pienessä tupaten täydessä kellokorjaamossa osaa sen korjata. Sama mies joka korjasi Antille täysin toimivaksi sen Jarmo Kailan hopeisen taskukellon, sen joka putosi Helsingin edustalle mereen Suomen ilmailuhistorian ensimmäisessä siviililento-onnettomuudessa, siinä jossa Jarmo Kaila hukkui vuonna 1924. Kello alkoi käydä uudestaan vasta kun se vanha mies Intiassa sai kellon työpöydälleen.

Chennaissa

En sitten tullut nukkuneeksi Lontoo-Chennai-välillä. Matkustajia oli vähän ja tilaa oli hyvin, mutta päivälennolla ei vaan nuku. Mutta kun olin uudessa kodissamme vähän aamuneljän jälkeen, silloin kyllä nukutti.

Eihän Mikko tietenkään tuohon aikaan tule ketään vastaan, vaimoakaan. Babu siellä odotteli ja heilautti hillitysti kättään kuten aina. Babu on siitä mystillinen ollut aina että hän bongaa meidät mistä vain. Vaikka lentokentältä tullessa eteen avautuu häkellyttävä tungos vastaanottajia ahtautuneena siihen kohtaan mistä ulostulevan matkustajan pitäisi kulkea matkatavaroidensa kanssa, olen aina nähnyt Babun etsimättä. Babu vain ilmestyy eteen, ottaa matkalaukun ja lähtee vinhaa vauhtia autolle. Siinä juoksen perässä.

"Madam, miten isä voi? Entä äiti? Lapsilla kaikki hyvin?" Ensimmäiset kysymykset kuvaavat hyvin mikä on Intiassa tärkeätä.

Ja tärkein kai kaikista... se Mikon ja minun uusi koti. Intiaan tulo on aina järkytys ja shokki. Intiaan tulo aamuyöllä kun ei ole nukkunut lainkaan ei myöskään ole ylevä kokemus. Kertaakaan Intiaan tullessa en ole huudahdellut ihastuksen huutoja, enkä myöskään ole tuntenut Intian kotiini tullessani lämmintä tunnetta "ihana tulla omaan kauniiseen kotiin". Tämä niinkuin pohjustukseksi.

Uusi kämppä on oikeasti uusi, vain 5 vuotta vanha. Bishop Gardenin talo oli 50 vuotta vanha. Mitään eroa kunnossa tai varustuksissa ei ylimalkaisesti katsottuna ole. Intialainen viimeistelytyö on huoletonta. Kun seinät maalataan, ei käytetä maalarinteippiä tai suojata mitään. Lamppuja tai pistorasioita ei oteta pois. Maalitahroja ei pyyhitä pois. Maali on ohutta, siinä säästetään, eikä se peitä ihan kaikkea. Olohuoneen seinällä on mielenkiintoisia lyijykynälaskelmia noin 40x40cm kokoisella alueella. Ne näkyy uuden maalin alta. Mikko oli kysynyt mites näiden kanssa tehdään. Vastaus tuli viipymättä "Photo-frames on wall!"

Ne kylppärit on oikeasti kauheita. Kuvat ei taida tehdä oikeutta niille, mutta yritetään ottaa kuvia. Kyllä tässä työsarkaa on. Luulin tulevani lomalle, tajuan joutuneeni töihin. Kylppärikaappia, uusia viemäreitä, lamppuja ja lampunasennuksia, möbleerausta. Paljon mielenkiintoisia ja epäkäytännöllisiä, suorastaan tyhmiä ratkaisuja talo täysi.

Intialaiset uskovat olevansa maailman viisain kansa, ovat tehneet useita tutkimuksiakin asiasta. Rakentaminen ei ole heidän vahvuutensa, sisustuksesta tai viihtyisyydestä puhumattakaan. Kauneus on katoavaista ja katsojan silmässä. Kuten usein olen todennut, Intiassa on katsottava kauas niin näkee kauneutta. Jos silloinkaan.

Oli tosi kiva tavata Mikko!! Tänään vain olemme ja puhumme, menemme kohta ratsastamaan ja illalla syömme kotona. Terveisiä kaikille!

Muuttanut!

Muutto alkaa olla suunnilleen valmis. Huonekalut ovat paikoillaan, varmaan ne vielä vaihtavat paikkoja, mutta “sisustusratkaisu” tuntuu tällaisenaan toimivalta. Kaikki laatikot on purettu, eikä vaan lattialle vaan  kaikki on kaapeissa. Matot on vielä rullilla, odottamassa lopullista huonekalujen asettautumista.

Ainoa, mikä vielä puuttuu on taulujen ripustaminen. Laskin äkkiä, että meillä on 68 taulua ja 5 peiliä, jotka odottavat ripustamista. Näiden lisäksi on tietysti muutama kymmenen valokuvakehystä hyllyjen ja pöytien päällä ja ne taulut, jotka eivät olleet seinäällä Bishops Gardenilla. Joku on ollut aika hyvä kehystämöjen asiakas.

Muuton piti kestää kolme päivää, minun oli tarkoitus olla itse paikalla viimeisenä. Varsinainen muutto kesti neljä päivää, minä olin paikalla niistä 3½ päivää. Muuttomiehiä eti tarvittu enää viidentenä päivänä (tänään), vaan minä, Anitta, Babu, sähkömies ja kaksi tehtaan siivoojaa viimeisteltiin paikoja.

En päässyt ratsastamaan koko viikkona. Huomenna käyn vähintään lyhyellä fillarilenkillä, vaikka olisi millainen sää!

Kuvia: https://picasaweb.google.com/117028193877706424530/MuuttoAlwarpetiin?authkey=Gv1sRgCJLYwOeZ8PP8dQ

Ojasta allikkoon

Halusin muuttaa, jotta pääsisin eroon talon ylläpidon ongelmista. Olisi varmaan pitänyt tehdä investointilaskelmat muuton kannattavuudesta:

Investointi = muuttoon liittyvä vaiva ja turhautuminen ja häslinki
Tuotto = kerrostaloasunnossa asumisen helppous verrattuna omakotitalossa asumiseen
Takaisinmaksuaika = Investointi / Tuotto

Nyt arvioin, että takaisinmaksuaika on luokkaa viisi vuotta.

Ensin on nämä ihan perusjutut, miten saada asunto jotensakin asuttavaan kuntoon. Talo on aika uusi, viitisen vuotta, ja rakennettu ekspatteja ja takaisinmuuttajie ajatelle. Ei se silti tarkoita, että se täyttäisi ihan länsimaisia standardeja. Intialaiset eivät käytä uuneja, joten keittiössä ei ole paikkaa liedelle. Pöydän päällä pidettävä keittotaso löytyi helposti, mutta uuni olikin vaikeampi. Löysin lopulta sellaisen kalusteisiin upotettavan eurooppalaisen mallin ja ostin sen pari viikkoa sitten. Sovin, että puuseppä kävisi asentamassa sen. Eilen asuntoon mennessäni uuni oli keskellä keittiön lattiaa pakkauslaatikossaan. Tehtaan yleismies-jantunen oli sitä mieltä, ettei se tarvitse mitään kehikkoa ympärilleen, pysyy hyvin paikallaan pöydällä ilmankin. Lopulta ymmärsi, että siihen voisi nikkaroida jotain vanerista ja lupasi hankkia puusepän sitä varten. Voi olla, että lopputulos on kauniimpi jos jätetään silleen.

Toinen jääkaappi olisi tarkoitus asentaa keittiön vieressä olevaan pikkuvarastoon. Kun mittailimme oviaukkoa eilen, rupesi arveluttamaan mahtuuko se sisään. Babu ja Anitta olivat yksimielisiä siitä, että sillä ei ole mitään väliä; jollei mahdu niin sen voi pitää olohuoneessa.

Meillä on uudessa asinnossa kolme kylppäriä, aika ankeita ja pieniä, mutta ehkä sentään ok. Eilen kahdessa lotisi vesi lattialla kun joku putki tai hana oli vuotanut. Lisäksi ne kaikki kolme olivat  niin siivottomia, että ei olisi tullut mieleenkään käyttää niitä. Millaisessa kunnossa ne olisivat olleet, ellen olisi antanut kaksi viikkoa sitten kirjallisia ohjeita: "Before moving day:- - Full cleaning of the apartment, special attention to bathrooms and balconies, which were quite disgusting when I saw them".

Pulut tuntuvat olevan riesana, parvekkeilla oli tosi paljon jätöksiä kun kävin siellä ensimmäisen kerran, osin varmaan sen takia että asunto oli ollut tyhjllään useita kuukausia. Voi olla, että jotain pitää todella tehdä, jotta pulut pysyisivät poissa, toisaalta useimmissa asunnoissa ei nykäynyt mitään verkkoja. Mitäpä minä asiaa pohtimaan. Babu ja Anitta totesivat, että parveke suojataan melkein läpinäkymättömällä hyttysverkolla.

Vaimo, tule auttamaan!

Vaikutusvaltaa

Alkajaisiksi, ei minulla ole vaikutusvaltaa vaan ihan muilla.

Meillä oli sähköongelmia lauantaina koko päivän. Aluksi sähköt olivat vain osittain pois päältä, mutta sammuivat sitten kokonaan. Tällainen on nykyään aika tavallista, mutta katkot ovat yleensä lyhyitä.

Neljän aikoihin aloin saada tarpeekseni ja lähetin tekstarin Victorille: "Sähköt kokonaan pois jo 4 tuntia, sitä ennenkin osittain". Victor lupasi ottaa selvää ja minä lähdin ratsastamaan. Vähän kotiinpaluuni jälkeen sähköt palasivat osittain. Totesin, että voin nukkua vierashuoneessa, jossa ilmastointi toimi, ja Victor lupasi lähettää sähkömiehen heti aamulla. Varttia vailla kymmeltä illalla sähköt sammuivat taas kokonaan. Taas tekstari Victorille, joka lupasi soittaa Venkateshille. Mietin vähän kelle Venkateshille. Tunnen useampiakin, mutta en ketään, jonka voisin kuvitella olevan avuksi.

Vähän ajan kuluttua ovelle koputettiin, ja siellä seisoi Pirkon vanha autonkuljettaja Venkatesh toisen miehen kanssa. Venkatesh esitteli miehen hyväksi ystäväkseen poliisipäälliköksi (eri kaveri kuin naapurimme, jompikumpi on varmaan Inspector of Police ja toinen Commissioner of Police, nämä tittelit menevät helposti sekaisin). Poliisipäällikkö sanoi soittaneensa sähkölaitokselle ja hetken kuluttua talo olikin täynnä tamilia vilkkaasti pulputtavia ihmisiä. Pari niistä oli sähkömiehiä, jotka saivat tehtyä jonkunlaisen viritelmän, jonka ansoista pystyin käyttämään kaikkia sähkölaitteita, kunhan en liian montaa yhdellä kertaa. Suorituksia valvoi poliisipäällikkö ja Venkatesh, joka olikin hyvin vaikuttava valkoisessa paidassa ja dhotissa, aivan aidossa poliitikon asussa.

Ilman Venkatshiä ja hänen poliittisia suhteitaan yöstä olisi tullut hikinen. Ymmärrän nyt paremmin, että Matti - jonka kuljettaja Venkatesh oli alunperin - kutsui häntä Mr. Venkateshiksi.

Rukouksia

Anitha lähti kotiinsa mutta kääntyi ulko-ovella. "Madam, siellä on Pastori Johnson joka haluaa rukoilla". Sanoin etten tunne ketään sellaista mutta minun piti kuitenkin mennä ovelle. "Praise the Lord!" hihkaisi mies joka nousi raamattu kädessä vartijoiden pöydän äärestä. Mutisin vaimeasti "Praise the Lord" koska ajattelin että se on varmaan korrektia tässä tilanteessa. Pastori Johnson tuli luokseni ja sanoi rukoilevansa puolestani, laittoi silmät kiinni ja rukoili hiljaisella äänellä englanniksi pitkään ja hartaasti kaikkea mitä en ymmärtänyt.

Olin jotenkin kiikissä. En voinut paeta sisälle koska se tuntui liian epäkohteliaalta mutta en nyt halunnut itselleni erityistä rukoustakaan ventovieraalta etenkin kun en tiennyt onko kaikki ihan pyyteetöntä. Seisoin käsi ovenkahvassa ja vasta rukouksen lopussa huomasin että suuni oli edelleen auki siinä asennossa johon se oli kauhusta loksahtanut. Kun pastori avasi silmänsä, hymyilin kovasti ja kiitin ja kerroin etten ikävä kyllä kuulu hänen kirkkoonsa vaan olen hyvä luterilainen ja käyn vain Suomessa kirkossa. Pastori vastasi hymyillen jotain jonka käsitin niin että "se on parempi kuin että olisit juutalainen", mutta en ole varma asiasta.

Vaikka pastori seisoi hymyillen oven edessä edelleen, hivuttauduin sisään ja toivotin hyvää pääsiäistä. En oikeastaan tiedä voiko toivottaa hyvää pääsiäistä, sehän on kuitenkin hirvittävä kristillinen kärsimystapahtuma vaikka se huipentuukin ylösnousemukseen.

En antanut yhtään rahaa pastorille koska a) en tiennyt onko se soveliasta vai ei ja b) en halua että joku tulee ovelleni rukoilemaan syntejäni silloin kun en itse sitä halua ja c) en tunne itseäni tällä hetkellä esirukousta tarvitsevaksi syntiseksi vaan oikein hyväksi ihmiseksi.

Puutarhan kukoistus

No, toki otsikko on väärä. Ei puutarhamme kukoista, mutta ei se nyt ihan lakastunutkaan ole. Kukintaa ei ole silmiä häikäisevästi, mutta on meillä jotain väriä. Enimmäkseen kadulle kaartuvia bougainvillea, siis suurempia puita, joitain pensaita ja muutama ruukkukukka. Muuten kukat ihmeesti katoavat. Joku ne tietenkin varastaa, ei siitä ole epäilystä.

Muurahaiskekokukkapenkin toisen yrityksen kukat ovat nyttemmin pikkuruukuissa vahvistumassa ja odottamassa sopivaa hetkeä jolloin ne siirretään muurin kadun puolelle kaunistamaan Bishop Gardenin naapurustoa. Kekoihin ollaan istuttamassa uusia kukkia – Moorthy kävi ostamassa 14 jokseenkin jäykänoloista kasvia joiden muka pitäisi levittäytyä ja täyttää koko keko. Saa nähdä. Yllätyksekseni sekä Jantu että Anitha käyvät kukkataistelua Moorthyn kanssa millaiset keot ja kukat talon rouva haluaa. Meillä on siirrelty kukkaruukkuja ja pensaita jotta rouva olisi iloissaan. Jantun idea oli siirtää puutarhan pimeästä nurkasta kukkivat ruukkukasvit suoraan ulko-oven eteen jotta sen näkee heti kun astuu ulos.

Anitha taistelee olohuoneen ikkunasta avautuvan maiseman puolesta, samoin haluten siirtää kaiken kukkivan keskeisille paikoille pois puutarhan nurkista. Moorthyllä on mieltymys symmetriaan joka ei ole intialaisille mitenkään harvinainen piirre. Sama mieltymys ilmenee kyllä myös Anithassa ja Jantussa, jonka huomaa selvästi kun katsoo muurahaiskekoa nykyisessä olomuodossaan.

Kukkakeot sekä Jantu että Anitha haluavat säntillisen raidallisina. Siksi Jantu, vartija, asetti keon surullisenkuuluisat kivet järjestykseen jotta kukatkin pysyvät ruodussa. Sanon kiviä surullisenkuuluisiksi viitaten muinaiseen blogiini siitä miten kivet ilmestyivät kukkakekoihin. Olinhan toivonut suuria kiviä reunustamaan kukkapenkkejä, ihan kuten olen rakentanut kukkapenkit Somerniemen mökillle, mutta mökkitavat eivät kuulu Chennain pihoille. Kukkakeot on tarkoitus täyttää kukilla siten että huipulla on siniset, keskellä punaiset ja alhaalla keltaiset kukat.

Pihan vesiruukku on nyttemmin täyttynyt metsätähden näköisillä pikkukukilla. Vesi käsitellään hyttysmyrkyllä joten siinä ei pitäisi olla suurempaa moskiittoviljelmää. Alemmassa kuvassa on yleiskuva etupihastamme. Suoraan sanottuna se ei ole tässä valokuvassa erityisen upean näköinen. Luulen että se on luonnossa paljon parempi.

Vartijamme Jantu on ottanut hyvin aktiivisen roolin pihallamme. En ole aina varma onko se hyvä vai paha. Palveluskunnan ei kuuluisi ottaa ohjia käsiinsä. Mutta Jantu on hyvin sympaattinen kaveri joka on oppinut hyvin englantia ja muutenkin sellainen jolla ajatus kulkee nopeasti ja toiminta on ripeätä. Sellainen käsistään kätevä toiminnan kaveri jolle vartijan tylsä, tapahtumaköyhä ja staattinen työ ei lainkaan sovi. Jantu olisi loistava talonmies. Hoitaisi sekä puutarhan että pikkukorjaukset ilman että jokaista ruuvia tai lampunvaihtoa varten tarvittaisiin eri heppu taloon. Siksi maksamme Jantulle kuukausittain pienen korvauksen erilaisista hommista joita hän meille tekee. Mikä tekee meistä aika riippuvaisia Jantusta.

Tehtaan sähkömies kävi tarkistamassa sähköliittymämme ja -johtomme ja jätti työkalusalkkunsa meille viikonlopuksi kun tulee uudestaan maanantaina. Sanoin sähkömiehelle että salkun voi jättää oven suuhun eteiseen. Mutta ei, Jantu käski viemään sen sähkötaulun alle varastohuoneeseen, pois silmistä ja näkyvistä, sinne missä sen paikka on. Kuka lopulta tuntee talomme ja sen tavat parhaiten?? Kuka tekee taloomme tavat? En ainakaan minä ja vielä vähemmän Mikko.

Huomenna kirjoitan

Hups. Huomasin ettei ole tullut kirjoituksia blogiin. Kirjoitan huomenna. Keksin jotain siihen mennessä koska oikeasti ei ole tapahtunut mitään erityistä.

Kotiasioista voi mainita lyhyesti... vartijamme Supervor on malariataudin takia Orissan osavaltiossa kotikylässään ja Jantu, toinen vartijamme, sai jotenkin hommattua joululomamme aikana 21-vuotiaan sukulaispoikansa Supervorin sijaiseksi. Anitha tuhahti että poika on bengalilainen eikä assamilainen kuten Jantu. Joskus pitää selvittää mitä pahaa bengalilaisissa on. Bengal on kaiketi jakautunut länsi- ja itä-Bengaliin joista itäinen puoli on Bangladeshin puolella ja Kolkata on Länsi-Bengalissa.

Tämä bengalilaispoika ei puhu kuin hindiä ja varmaan assamia ja bengalia, mutta ei siis englantia tai tamilia. Anita tuli eilen töihin jonkun korin kanssa jonka sijoitti vartijoiden pöydän alle ulos talomme nurkalle. Peitteli korin valkoisella liinalla ja pulputti englanniksi vartijapojalle ettei koriin saa koskea. Eihän poikarukka mitään ymmärtänyt. Sitten tuli korporaation roskankerääjät jotka tyhjensivät roskiksen ja ottivat samalla Anithan korin jota Bengalin poika tarjosi - sitä se Anitha varmasti oli yrittänyt selvittää, että roskiin vain? Anitha oli itkusilmin keittiössä ja tuhersi että tänään on siskon syntymäpäivä ja korissa oli 150 rupian uusi hiuskampa siskolle lahjaksi ja siskon lapsille uudet vaatteet. Anitha oli jo soittanut roskamiehille ja kysynyt koria jonka roskamiehet muistivat hyvin. Sanoivat että se oli epätavallisen siisti ja hieno roskaksi. Mutta että se on nyt ikävä kyllä jo jossain Perungudissa ja täysin kadonnut. Roskamiehet olivat korin ja sen sisällön jo varmasti myyneet.

Joten voi olla että tämä on syy miksi Anitha suhtautuu nyreästi Jantun sukulaispoikaan ja odottaa Supervoria palaavaksi.

Prabha, autonkuljettajani, palasi eilen pyhiinvaellusmatkalta. Retki oli ollut onnistunut vaikka temppeliin pääsyä viimeisillä metreillä oli odotettu 21 tuntia. Logistiikka oli pettänyt, polku oli ollut kapea ja tungos temppeliin oli ollut kova. Eikä järjestelyt olleet ihan viimeisen päälle. Prabha oli nähnyt neljä kuollutta jotka vaan olivat jääneet massojen jalkoihin. Käyneet väärään paikkaan maate ja uupuneet pyhiinvaeltajaveljet talloivat hengiltä. Eivät nämä ainoiksi uhreiksi jääneet, mutta mitään lukumääriä ei kyllä virallisesti ilmoiteta, hyvää onneahan kaikki olivat matkalta hakemassa. Onni on suhteellinen käsite. Jos Keralan kukkuloilla juuri ennen temppeliä hindu kuoli sen viimeisen kerran ja saavutti mokshan vapautuen jälleensyntymisen kierteestä, onni oli suuri. Mutta jos se kuolema olikin vain syntyminen toiseen elämään, matkassa ei kovin paljon ollut onnea mukana. Muuten oli ollut sateista ja kovin kylmää, ääni meni ja tuli flunssa. Nyt Prabha voi pukeutua tavallisiin vaatteisiin ja käyttää sandaaleja. Parta on pois ja hiukset lyhyet, siisti mies. Ja ensi vuonna taas uudestaan Keralan kukkuloille temppeliin.

Keksin jotain kirjoitettavaa huomiseksi.

Jätesota 2

Viittaan aiempaan kirjoitukseeni jäteongelmastamme. Tässä lyhyt tilannetiedotus.

Naapurimme, Chennain johtava poliisimestari, on tietoinen roskatilanteesta ja tehnyt virallisen valituksen korporaatiolle siitä että kadullamme on nykyään kotitalousjätekasoja.

Roskapusseja ja puutarhajätettä ilmestyy talomme nurkalle edelleen joka päivä. Korporaation ylläpitämä puhtaanapito kerää jätteet joka päivä. Me maksamme edelleen 100 - 200 rupiaa alueen loppusiivoamisesta jota ei tehdä joka päivä. Siis näille "dustmen" jotka ovat niin nopeita etten ole ehtinyt heitä näkemään. Totean vain ettei puhdistustyön jälki ole skandinaavista tasoa.

Meidän käsityksemme mukaan jätteet tulevat suoraan poliisimestarin keittiöstä poliisimestarin palveluskunnan kantamina. En tiedä mikä on poliisimestarin mielipide asiasta. Pidämme matalaa profiilia ja seuraamme tilannetta. Emme ole valittaneet vielä asiasta korporaatiolle. Meidän kotitalousjätteet menevät todistetusti pihallamme vartijoiden vieressä olevaan kannelliseen roskasäiliöön joka käydään tyhjentämässä päivittäin.

Jantu, vartija, vahvisti että pihallamme liikkuu mungo ("big rat, eat snakes, very good rat") ja naapurin kissa viihtyy puutarhassamme nykyään entistä paremmin. Mungot syövät hyönteisten ja käärmeiden lisäksi myös haaskalintuja ja kissat tappavat rottia, joten elämme ilmeisesti ekologisessa tasapainossa päivittäisistä jätevuorista huolimatta.