Maamerkki vai myrskyn merkki

Yksi kirkkaimmista Chennaissa asumisen valopilkuista on ollut kirjakauppa Landmark. Siellä on uskomattoman edulliset hinnat ja harvinaisen hyvät valikoimat.  Suuri osa kirjoista on lattialla läjissä joita myyjät, samoin lattialla istuen järjestelevät intialaiselle mielelle sopivaan järjestykseen hyllyille. Kirjojen esillepanon lopullinen logiikka ei aukene länsimaalaiselle mutta ystävälliset myyjät yleensä löytävät kirjan kuin kirjan.

Jos jotain kirjaa ei ole, sen saa tilata.

Kävin Landmarkissa 1.9 ostaakseni Toyota Way -kirjan. Minulla on kyllä sama kirja e-bookina, mutta ajattelin uhrata 7 euroa painettuun versioon. Sitä ei löytynyt yhdestäkään hyllystä, joten ystävällinen myyjä tilasi sen minulle. Sain kirjallisen tilausvahvistuksen, jossa oli luonnollisesti yhteystiedot johon voisin soittaa tarvittaessa. Kolmen viikon päästä Pirkko tuli Intiaan ja pyysin häntä pikaisesti hakemaan Landmarkista kirjani. Landmarkin ystävälliset myyjät ihmettelivät suuresti Madamen ilmaantumista vaivaisen autonkuljettajan tapaan noutamaan tilattua kirjaa. Eihän kirja tule kauppaan vaan se toimitetaan kotiin kunhan herra soittaa tilausvahvistuksessa annettuun puhelinnumeroon - "ja kaksi päivää sen jälkeen kirja toimitetaan kotiin!". En halua soittaa näihin call centereihin, sillä en ymmärrä mitä asiakaspalvelija puhelimessa sanoo eikä hän myöskään ymmärrä minua.

Joten pyysin tamilia puhuvaa Ashwinia soittamaan. Tilaukselleni ei oltu tehty mitään sillä he olivat odottaneet minun soittavan ja kertovan toimitusosoitteen, siis kotiosoitteeni - josta ei alkuperäistä tilausta tehdessäni oltu oltu lainkaan kiinnostuneita. Sanoin Ashwinille että hän kertoisi Landmarkin tilausten toimittajille, että kirjan voi toimittaa lähimpään Landmarkin kauppaan josta sen haen. Ashwinille selvitettiin ettei tilatun kirjan nouto kaupasta ole mahdollista vaan sääntöjen mukaisesti tilatut kirjat toimitetaan kotiin.

No, se kuulostaa ihan hyvältä, mutta...

Kerroin ettei meille voi toimittaa mitään kotiin koska meillä ei ole ketään kotona enkä siis halua toimitusta kotiin. Kaupan käsityksen mukaan näin merkillisiä ihmisiä ei ole. Sovimme lopulta että kirja tuodaan minulle seuraavana torstaina jolloin olen osan päivää kotona, mutta asia on vahvistettava tekstarilla tai sähköpostilla jotta osaan olla oikeaan aikaan paikalla. Pyysin erityisesti Ashwinia täsmentämään että missään nimessä ei kannata soittaa puhelinnumerooni koska en koskaan vastaa tuntemattomiin numeroihin. Intiassa tulee mainos-markkinointi-puhelinmyyjäsoittoja ja -tekstareita jatkuvana virtana, noin 90% kaikista puheluista, joten harva vastaa tuntemattomiin numeroihin.

En saanut torstaina tekstaria enkä sähköpostia, kirjasta nyt puhumattakaan.

Jälleen Ashwini soittamaan Landmarkin tilattujen kirjojen toimistoon. Kirjan tuoja oli kuulema yrittänyt kiivaasti soittaa puhelinnumeroon mutta kukaan ei ollut vastannut joten kirjaa ei sitten toimitettu kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt lukea kirjan sähköisenä versiona, mutta haluaisin edelleen siitä myös painetun version, sellainen kun toimii paremmin käsikirjana. Saimme loistavan idean että senhän voi toimittaa tehtaalle! Jälleen Ashwini soitti Landmarkiin ja kertoi uuden toimitusosoitteen, tehtaan osoitteen Sriperumpudurissa. Mutta kun kirjaa ei pariin viikkoon tehtaalle kuulunut, Ashwini soitti taas Landmarkiin ja hänelle kerrottiin että tilattuja kirjoja ei toimiteta keskustan ulkopuolelle ja tehdashan on kovin kaukana keskustasta joten sitä ei tehtaalle tuoda.

Jos asuisin muualla kuin Intiassa, olisin tässä vaiheessa ollut jo vimmoissani. Intiassa asuminen on kehittänyt lehmän hermot enkä vielä hiiltynyt. Mainitsin kirjanosto-ongelmastani tehtaan intialaiselle ostopäällikölle, joka sanoi hoitavansa asian tuota pikaa. Voidaan lähettää Babu hakemaan kirja kuriirifirman toimistolta. Osto-osasto keskusteli Landmarkin kanssa; kirjaa ei voi hakea kuriirifirmasta, mutta kuriiri toimittaa sen tehtaalle.

Taas kului pari viikkoa; kirjaa ei näkynyt eikä mitään kuulunut. Tämä alkoi tuntua jo konstikkaalta. Ostopäällikkö soitti taas Landmarkiin, jossa selitettiin ettei kyseistä tilattua kirjaa ole maksettu. Tällaisissa tapauksissa tilaus siis maksetaan kun se luovutetaan tilaajalle mutta maksua vaativien toimitusten kuriirit eivät toimi kuin keskustassa joten maksamatonta kirjaa ei voida ikävä kyllä toimittaa keskustan ulkopuolelle. Ja tehdashan on edelleen hyvin kaukana keskustasta. Lisäksi Landmarkissa valistivat, että työlleen vihkiytynyt kuriiri oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt toimittaa kirjan minulle monta kertaa kotiini, mutta kukaan ei ollut koskaan kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Saan kymmeniä spämmisoittoja päivittäin. Ehkä sekin oli Landmarkin kuriiri, joka soitti minulle toissa lauantaina aamulla puoli kuusi.

Nyt, 79 päivää alkuperäisestä management-kirjatilauksestani, lukuisten puhelinsoittojen, tehtaan sihteerin ja osto-osaston, kahden kuriirifirman ja lukemattomien Landmarkin toimihenkilöiden uutteran työpanoksen jälkeen, Landmark ehdotti luovaa ratkaisua: peruuttaisin alkuperäisen tilauksen ja tilaisin saman kirjan uudestaan mutta etukäteen maksettuna. Sellaisille tilaukselle olisi kuulemma kuriiri, joka toimittaa lähetyksen kauas keskustan ulkopuolelle, tehtaalle asti.

Vaikka olen asunut pitkään Intiassa ja minulla on lehmän hermot, menetin hieman malttiani. Sanoin toivovani, että valmisteilla oleva ulkomaisten multi-brand kauppojen Intiaan tulon mahdollistava lainsäädäntö astuisi voimaan hyvin pikaisesti. Silloin Intiaan saataisiin ehkä kirjakauppa, joka on kiinnostunut asiakkaistaan.

Luultavasti kommenttini kirjattiin huolellisesti irtolehtipaperille, mapitettiin ja arkistoitiin. Intiassa ollaan tällaisissa asioissa hyvin tarkkoja.

Shoppailija

Nautin shoppailemisesta. Suorastaan nautiskelen, samalla tavalla kuin oopperasta tai klassisen musiikin konsertista. Saan istua mukavassa tuolissa ilman että minulta vaaditaan mitään, ajatella pieniä ajatuksiani, usein niin pieniä etten edes havaitse niitä.

Mikko nautiskelemassa shoppailemisesta

Nautin toisenlaisestakin shoppailusta. Voin viettää vaikka kuinka paljon aikaa hallissa tai torilla tai Stockan Herkussa ja ostan aina kaikenlaista tarpeetonta ja aivan liikaa. Vieraissa kaupungeissa käyn aina ruokakaupoissa, halleissa, toreilla. Vaikka en edes voi ostaa mitään, saan edes hypistellä.

Mutta vaatteitten ostaminen on aivan kamalaa. Nytkin olin käynyt parina viikonloppuna mallissa tarkoituksena ostaa housut. Viiden minuutin kuluttua olin jo autossa kertomassa Babulle, ettei tästä tule mitään.  Aloin jo olla paniikkitunnelmissa, tarvitsen tosiaan uudet housut, mieluummin useammat. Kolmantena viikonloppuna kokeilin yhdessä kaupassa housuja, jotka tuntuivat kohtuullisen sopivilta. Ostin kolmet eriväriset ja jätin ne lyhennettäviksi. Toisesta kaupasta löytyi myös hyvät housut, eivät tarvinneet edes lyhentämistä. Ostin ne ja toisen parin eri väriä. Olin tyytyväinen itseeni.

Kokeilin ostoksiani kotona. Ensimmäisen kaupan huosut oli lyhennetty, mutta säästeliääsi; olivat viisi senttiä turhan pitkikät. Mielessäni oli kyllä käynytkin, että mittojen ottaminen oli käynyt aika joutuisasti. Housut näyttivät lisäksi kovin intialaisilta ja puristivat vielä vyötäröltä. Niin ne olivat puristaneet kaupassakin, mutta en ollut uskonut tuntemuksiani kun ne olivat kokoa suuremmat kuin muuta käyttämäni housut. Toisen kaupan housut olivat vähän paremmat. Ne jo kaupassa kokeilemani olivat oikein sopivat, paitsi turhan lyhyet. Ne toiset olivat yhtä lyhyet, mutta myös viisi senttiä pienemmät vyötäröltä, vaikka olivatkin samaa mallia ja samaa kokoa.

Ostosreissusta on nyt kulunut toista kuukautta. Viikonloppuna kävin läpi vaatekaapin sisältöä ja heitin pois joitain vanhoja housuja. Samaan kasaan menivät ensimmäisen kaupan kolmet ja toisen kaupan yhdet housut. Ostoksista jäi yksi pari jäljelle. Jos ne saa pidennettyä, voin pitää ostosreissua kohtuullisen onnistuneena. Ottaen huomioon kykyni.

Länsimaista sivistystä

Ilkka kommentoi Pizza Hutissa tekemääni FourSquare päivitystä "Siellä on tuollaistakin sivistystä?".

On täällä. Liikaakin. Ainakin päätellen siitä, että viime aikoina on ollut paljon juttuja siitä miten elintasosairaudet ovat lisääntymässä Intiassa. Syypäänä tietysti länsimaistuneet elämäntavat ja etenkin länsimainen roskaruoka. Chennaissa on kahdeksan Pizza Hutia, neljä McDonaldsia (joissa ei tietenkään ole hampurilaisia, ei edes lampaanlihasta) ja kahdeksan Subwayta. Nämä 20 länsimaista roskaruokaravintolaa ovat ilmeisen tehokkaassa käytössä kun ovat onnistuneet järkyttämään Chennain viiden miljoonan (esikaupungit mukaanlukien 9 miljoonan) asukkaan terveydentilan. Vakavasti puhuen, missään noista ketjuista ei saa yhtä epäterveellistä ruokaa kuin tyypillinen intialainen ruoka on. Mitä tulee muuten länsimaisiin elämäntapoihin, suurin ero intialaiseen verrattuna on, että länsimaissa harrastetaan liikuntaa.

Eilisessä lehdessä kerrottiin muuten, että vuosikymmenien väännön jälkeen hallitus on päättänyt sallia ulkomaalaisille 51% omistusosuuden vähittäiskauppaan. Tästä voi vielä olla pitkä matka siihen, että Carrefoureja tai Ikeoita tai Walmarteja näkyisi missään. Osavaltiot saavat itsenäisesti päättää onko ulkomaalisen omistuksen salliva laki voimassa kyseisessä osavaltiossa. Sen jälkeen pitää hankkia riittävä maa-alue, mikä ei välttämättä ole helppoa - muistatte varmaan miten Tata joutui siirtämään jo valmiin Nano-autoja varten rakentamansa tehtaan toiseen osavaltioon kun maaomistusta ei saatu järjestettyä. Ja lopulta kunnilla on kaavoitusmonopoli. Suomessa Ikealla taisi kestää kolmisenkymmentä vuotta siitä kun he ostivat sopivan maa-alueen siihen kun Espoo suostui kaavoittamaan sen huonekaluhallille. Intiassa oppositio saattaa käyttää myös eksoottisempia menetelmiä asioitten vastustamiseen. Pääoppositiopuolue BJP:n johtoon kuuluva Uma Bharti on luvannut henkilökohtaisesti tuikata tuleen Walmartin mikäli sellainen avataan missään Intiassa.

Kerrostalossa tapahtuu 2

En todellakaan edellisessä blogissa kirjoittanut siitä mitä piti kirjoittaa. Minun piti vain kertoa että meillä kotona alkaa huomenna pienimuotoinen remontti. Makuuhuoneiden seinistä revitään tapetit, seinät ja katot maalataan, samoin keittiössä. Palvelijanhuoneesta murskataan vanha komero jolloin eteisen puolelta suljettu oviaukko ja vanha komero muodostavat makuuhuoneeseen 170cm leveän ja metrin syvyisen tilan johon saa asennettua Inaria-liukovikaapin. Inarialla on liukovia jotka voivat olla 3 metriä korkeita joten saamme koko seinän korkuiset siistit ovet. Ja mukavasti kaappitilaa kotona vierailevalle Pialle ja Antin kamoille, ennenkuin kumpikin löytävät paikkansa maailmassa.

Kävin eilen Munkkiniemen Inaria-myymälässä, hyvä palvelu, mutta hidas toimitus tehtaalta. Toivottavasti saan kaapit ennen joulua. Myyjä sanoi että jos oikein kauniisti pyytää, se luultavasti onnistuu jo marraskuun puolella joka olisi hyvä koska remontti alkaa huomenna.

En todellakaan remppaa yksin. Olen yksin ja yhdessä Mikon kanssa tapiseerannut ja maalannut ihan riittämiin. Nyt energiani menee sairaiden ihmisten jatkuvaan virtaan, heidän asioiden hoitamiseen, turhien todistusten kirjoittamiseen kuten koululiikunnasta poissaoloon tai laajemmat todistukset valituksiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen tai holhouksenalaiseksi asettamiseen. Yleensä potilaista jotka näen vastaanotollani ensimmäistä kertaa ja joilla on kilometrin mittainen sairaskertomus ja lukuisia hoitoja eri hoitopaikoissa ja yleensä hoitosuhde erikoissairaanhoitoon. Mutta kuntapuoli vaatii oman kunnan terveyskeskuslääkärin arviota. Tee nyt sitten 20 minuutissa arvio onko potilas kunnian ja omantunnon kautta holhouksen tarpeessa.

Remonttireiskana toimii Rafu, Maija Hämäläisen Kodistus-firmasta joten voin luottaa remontin onnistumiseen. Olen nyt tyhjentänyt huoneita irtokrääsästä, poistanut taulut ja verhot, kasannut vaatteita joita voin käyttää remontin ajan jos kaapit suojataan muovilla enkä pääse niihin käsiksi.

Mutta edelliseen blogiini palaten... On todella erinomaisen ylellistä asua kävelymatkan päässä keskustan palveluista. En tajunnut että Isänpäivänä kaupat ovat kiinni. Kaupat ovat auki jouluaattona, juhannusaattona, uudenvuodenaattona, vappuaattona. Suomessa on vakaa tapa viettää juhlat ennen juhlia: Aatto juhlista jaloin. Joten esimerkiksi jouluaattoon tungetaan kaupassakäynnit, kuusenkoristelut, kirkossakäynti, haudoilla käynti, pääjouluateria, joulupukki ja lahjojen jako. Ja kaupat ovat auki.

Isänpäivä käsittääkseni keksittiin joskus -70-luvulla kaupallisin mielin. Syyspuolella ei tapahtunut mitään eikä ollut tarvetta ostaa lahjoja tai järjestää kalaaseja. Olin jo pitkälle teini-ikäinen kun isänpäivä lanseerattiin Suomeen eikä ainakaan meidän perheessä sitä osattu viettää. Ihmeteltiin hirveästi pitäisikö isälle viedä aamutee sänkyyn, laulaa ja leipoa kakku mutta se tuntui naismaiselta ja hempeältä. Isä oli muistaakseni lähinnä kiusaantunut. Sotakirjojakaan ei tullut ostettua. Luultavasti isä sai kuitenkin villasukat joihin äiti on aina ollut heikkona. Kenties villapaidan tai -takin, äidin toinen suuri heikkous. Sai niitä kyllä isänpäivän ulkopuolellakin, sukkia ja villapaita tuli melkein aina kun äiti meni Stockalle.

Lupasin isänpäiväaterian Haagaan. Ruoan tein eilen, mutta sivutarpeet ajattelin ostaa tänään Alepasta. Ei muuta kuin Kampin K-Marketiin joka on auki vuoden jokaisena päivänä.

Rahantörsäämistä, kehitysaputyötä tai silkkaa onnen etsintää

Kuinka vain, tänään olen onnellinen! En ole maannut kylppärin lattialla säätämässä vessanpönttöjä enkä kivunnut tikkaita pitkin ylähyllyjä pesemään. Olen ollut lomlla.

Tai toimitellut asioita. Ostin vuosi sitten täältä rannerenkaan jonka siniset puolijalokivet kimmelsivät ihmeellisen ihanasti. Se piti antaa lahjaksi, mutta ihastuin siihen niin etten raaskinut antaa pois. Ongelmana oli laatu. Hopea katkesi ensimmäissä käytössä. Se korjattiin, ilmaiseksi, tietenkin. Seuraava kokeilu pudotti yhden ihmeellisesti loistavista kivistä ja huomasin toisenkin hopeanivelen repeilevän. Nyt, kuukausien kuluttua vein korun takaisin Museum Company-kauppaan ja sanoin että on varmaan paras vaihtaa tämä kokonaan uuteen. Sain valita minkä halusin - oletettavasti hinta oli suunnilleen samaa tasoa - ja nyt olen onnellinen sinisen Onyx-rannerenkaan omistaja. Ei tule lahjaksi sekään! Join teetä ja katsoin heidän uusia silkkimattojaan (jotka laitetaan seinälle koska ne ovat niin arvokkaita) ja ostin kasan huiveja tuliaisvaraksi. Varokaa kutsumasta minua kylään. En ehkä tule viinipullon tai kukkasten kanssa vaan minulla on silkki-pashmina-huivi tuomisena!

Itselleni ostin pashmina-vuohen pehmeimmistä leukakarvoista tehdyn maailman lämpimimmän huivin jonka kanssa en palele vaikka ensi talvi Suomessa olisi kylmin miesmuistiin. Hinta oli huikea, mutta huivi on ekologinen aarre ja hintansa väärtti. Eikä onneani sen omistamisesta voita mikään. Kuten taitava myyjä sanoi: "Timanttisormus on arvokas, mutta sormessa se ei lämmitä. Tämä huivi on Sinulle timantti joka pitää sinut aina lämpimänä". No, ei nyt ihan timanttien hinnoissa sentään oltu.

Nautin sen jälkeen loistavan sushi-sashimi-lounaan. En osannut päättää kumpaa haluan joten tilasin molemmat. Siitä tulikin aika runsas ateria mutta 17 euroa ei nyt kaada minua. Olenhan hyväpalkkaisessa työssä.

Jatkoin matkaa Spencer's Plazaan kellokorjaajalle, Collector's Paradise'een. Neljään kelloon tuli uudet patterit 4 eurolla ja se yksi rikkinäinen kellolasi tilataan erikseen, hiotaan sopivan kokoiseksi ja saan sen kahden päivän kuluttua. Hinta 4 euroa.

Pattereita odotellessa vaeltelin päämäärättömästi ja ystäväni Kashmirista huudahti jostain kulman takaa. "Long time, my friend! How is your health? Thank God, you are fine! Your family?". (En tiedä miksi tämä mies on aina huolissaan terveydestäni. Olenkohan jotenkin aneemisen oloinen täkäläisessä ympäristössä?) Olin lähinnä etsimässä kauppaa jossa korjattaisiin isältä lapsena saamani helminauhan lukko ja isäni Kiinasta tuoman jade-helminauhan lukko. Alkutervehdysten ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen kysyinkin mistä voisin löytää paikan jossa koruni korjattaisiin. "Voi ystäväni, minä järjestän sen!" ja heti soitettiin joku kashmirilainen serkku paikalle joka vei korut kolmannelle sukulaiselle joka tutki tilanteen. Joutessani teetä juodessa ostin 40 eurolla toisenkin helminauhan ja rannekorun itselleni.

Helminauhojen korjaaminen kesti sen verran että totesin että minun on käytävä ostamassa kananlihaa miehelleni. Että jos löydän sen lihakaupan, niin tulen sitten takaisin. Eksyn aina Spencer's Plazan monikerroksisiin basaarimaisiin sokkeloihin. Joten neljäs, joutilas serkku, järjestettiin oppaakseni. Se serkku oli uusi Chennaissa, vasta Kashmirista tullut nuori poika ja yhdessä navigoimme lihakaupan ja sain kanat Mikolle. Ja sitten hain korjatut helmikoruni jotka ovat maanneet käyttämättöminä monta vuotta korjausta odottamassa Suomessa.

Päivä oli suunnilleen täysi, ainakin menin kotiin ja päästin Venkateshin pois. Kävelen vielä vastapäiseen kangaskauppaan tilaamaan kylpyhuoneisiin verhot jotta pulunkakan läpinäkymättömiksi tahraamat ikkunat ovat piilossa. Se parantaa kylpyhuoneiden ulkonäköä huomattavasti.

Voi, olen niin onnellinen nyt!!

Lomailua tai jotain sinne päin

Olen iloinen että menemme Malediiveille viikonloppuna. Oletan että siellä ei tarvitse tehdä mitään. Ehkä vain lukea, nukkua, syödä ja käydä välillä meressä pulikoimassa.

Sunnuntaina kävimme vain ratsastamassa, muuten olimme kotona. Ratsastus on kivaa ja on hauska että Mikko on sopeutunut tallimaailmaan niin että on hyvin sosiaalinen siellä. Ratsastuksen jälkeen jäädään aina istumaan, juomaan teetä ja jutellaan mukavia. Jonain päivänä Mikko vielä kilpailee Chennai Equitation Centren vihreä-keltaisissa väreissä. Sopii hyvin, aloittihan Mikko harrastuksen Brasiliassa jonka lipun värit ovat samat.

Maanantaina hoidin kauneuttani - manikyyri, pedikyyri, vahaukset, kulmakarvat. Tähän meni liki kolme tuntia mutta se on sellaista ylellisyyttä ja hyvää oloa tuottavaa iloa jonka opin vasta Brasiliassa jossa se ei vienyt puolta kuukauden palkasta kuten vastaavat palvelut Suomessa. Opin oikeastaan paljon itseni paapomisen tärkeydestä Brasiliassa. Olin sitä ennen ajatellut tyypilliseen suomalaiseen tapaan että "rumat ne vaatteilla koreilee" ja kauneudenhoito on rahanhaaskausta. Tosin olin joskus aika paljon nuorempi ja iän karttuessa huomaa että, ihan oikeasti, kauneus on katoavaista.

Olen ollut oikein ahkera. Olen kiertänyt kylpyhuonetarvikekauppoja joista minua on lähetetty aina uusiin paikkoihin koska mistään ei saa mitään. Yleensä kylpyhuonetarvikekauppoja näkee joka paikassa. Etsin Parryware-kalusteita joka on Intian yleisin kylpyhuonemerkki. Toiseksi viimeisessä paikassa olivat aivan järkyttyneitä kun kysyin Parrywarea. "Madam, se on intialainen merkki, meillä on kaikki ulkomaista!" No, jos meidän vessanpyttymme on Parryware, tarvitsen kyllä samanmerkkiset istuinrenkaat koska mitään universaaleja istuimia ei Intiassa ole. Meilläkin tässä uudessa asunnossa kotiapulaisen WC:ssä on reikä lattiassa. Ei siinä istuta. Jos olen rehellinen, ilman muuta valitsisin ulkomaiset kylpyhuonekalusteet jotka eivät ruostu ja rikkoudu parissa kuukaudessa mutta ei tässä olla kylppäriremonttia tekemässä.

Lopulta kyllästyin ja sanoin Venkateshille että menen lounaalle. Matkalla bongasin pienen kaupan jonka kyltissä oli sana Parryware. "Stop Venkatesh!!" ja ostoksille. Pikkukaupasta löytyi kaikki, kylpyhuoneen kaappia lukuunottamatta. Siihen olinkin joka kaupassa saanut neuvon "puuseppä tekee". Siksi kaappien ovet repsottavat vinossa, eivät mene kiinni, laudat lahoavat ja nupit irtoavat käsiin eikä kaapit ole esteettisestikään silmää miellyttäviä.

Venkatesh vei verhot pesulaan ja metsästimme ripustusrenkaita. Vanhassa talossa oli tietenkin eri ripustusmekanismi kuin uudessa. Sama ongelma on usein Suomessakin ja se on harmillista. Verhokaupat eivät täällä myy varaosia joten menin hardware-storeen joita on pilvin pimein. Ongelma niissä on sama kuin apteekeissakin. Varastot ovat pienet. Tarvitsen 150 rengasta ja yhdessä kaupassa on 20 rengasta. Jätän koko homman Venkateshille, saa kierrellä kaupat ja kerätä renkaat vaikka yksitellen. Yksi rengas maksaa yhden rupian. Alle kahdella eurolla saan kaikki renkaat, laadusta ei ole takeita. Verhot tulee viikonloppuna pesulasta joten ei ole hoppua. Makuuhuoneeseen kyllä ostin uudet valmisverhot koska vastapäinen talo on niin lähellä että sinne ja sieltä on aivan suora näköyhteys.

Verhoja kotona penkoessa löytyi nekin verhot jotka Mikko oli jättänyt Bishop Gardeniin. Verhoista oli käyty muuton yhteydessä käyty kiivasta keskustelua. Mikko sanoi ettei valoverhoja ja makuuhuoneen verhoja oteta mukaan, heittäkää pois! Mikolle oli sanottu "But, Madam screens". Mikko tuntee verhot sanalla "curtains" ja ihmetellyt mitä Madam huutaa (screams) joistain vanhoista verhoista. No, tivaamisen ja vänkäämisen jälkeen Mikko luuli asian olevan selvä, Madamin verhot annetaan tylysti pois. Ne annettiin meille. Täältä kaikki verhot löytyivät, suuresta laatikosta, odottamassa minun ratkaisua mitä niille tehdään. Ne annettiin Anithalle ja Babulle ja muille halukkaille. En tiedä mitä kaikkea laatikoista löytyy, taidan jättää Mikolle vaikka Madam päättää kotiasiat, ei Saar.

Kaseerasin kasapäin kamaa pois vietäväksi. Amerikassa meillä oli suuri talo ja koristelin sen tekokukilla joten erilaisia maljakoita, ruukkuja, pyttyjä ja etenkin niitä tekokukkia oli loputtomasti. Kaikki pois. Etenkin tekokukat olivat reissussa rähjääntyneet varsin surullisen näköisiksi. Astioita joita ei ole käytetty vuosiin - pois vain. Suomessa ne olisi varmaan kovaa sanaa nykyisillä kirppisten retromarkkinoilla, mutta saa olla.

Siirtelin huonekaluja, mattoja, asensin kylppäreihin hyllyt ja vessankannet, pesin ne vessat ja kolme kylpyhuonettamme jota Anitha ei tee. Ei ainakaan kuten suomalainen tai brasilialainen. Brasiliassa meillä oli samankokoinen asunto kuin tämä nykyinen. Maria kävi meillä kolme kertaa viikossa, joka kerran pesi pyykit, silitti, siivosi kodin ja meillä oli aina putipuhdasta ja pyyhkeet, lakanat ja vaatteet sileinä ojennuksessa. Marian työpäivä oli 8 tuntia, mutta kun kolmen tai neljän tunnin jälkeen kaikki oli kunnossa, mitä sitä meillä luuhaamaan. Kotiin vain. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta. Mutta alushousuni on Intiassa joka päivä rullattu laatikkoon säntillisiksi värisuoriksi - valkoiset, mustat ja beiget omissa jonoissaan. Ja valokuvat jotka asettelen hauskoihin ja kodikkaisiin asetelmiin, on joka päivä oikaistu karun näköiseen viivasuoraan riviin. Ja minä asettelen ja Anitha oikaisee jne jne ... joka päivä.

Kävin hammashoidossa joka jatkuu vielä. Kruunuja, paikkoja, oikaisua, valkaisua. Tai valkaisuun ehkä ei aika nyt riitä.

Sain vara-avaimet teetettyä eilen, ne ei toimineet, nyt Venkatesh lähti hakemaan avaintekijää meille tutkimaan tilannetta ja tätä kirjoittaessa avainmies renklasi puolessa tunnissa uudet avaimet toimiviksi. Ilmastointimies tulee tänään korjaamaan parvekkeelle vuotavan laitteen. Ei tämä ole toivotonta. Huomenna voimme rueta ripustamaan tauluja ja kun ensi viikolla verhot on laitettu, koti on Mikolle valmis koti.

Ensi viikolla voin käydä kashmirilaisen ystäväni kaupassa juomassa teetä ja meditoimassa ja tiedän että haksahdan ostamaan läjäpäin huiveja kuten aina. Olen heidän paras asiakkaansa ja silti nautin pikkuputiikissa vierailusta ja olemme "ystäviä". Istun siellä yleensä tunnin tai kaksi. Menen myös kellokorjaajaa tapaamaan, yhden monista lempikelloistani lasi on ikävästi rikkoutunut ja vain se vanha mies pienessä tupaten täydessä kellokorjaamossa osaa sen korjata. Sama mies joka korjasi Antille täysin toimivaksi sen Jarmo Kailan hopeisen taskukellon, sen joka putosi Helsingin edustalle mereen Suomen ilmailuhistorian ensimmäisessä siviililento-onnettomuudessa, siinä jossa Jarmo Kaila hukkui vuonna 1924. Kello alkoi käydä uudestaan vasta kun se vanha mies Intiassa sai kellon työpöydälleen.

Ihmisiä liukuportaissa

En malttanut olla menemättä uudestaan Express Avenuen ostoskeskukseen katsomaan ihmisiä liukuportaissa. Maksan parkkihallipysäköinnistä yhtä paljon kuin kahvista, eli koko huvista yhteensä 2 euroa 10 senttiä mikä on Chennaissa tosi paljon, mutta käynti on joka sentin arvoinen.

Asetun isoimman mahdollisimman kahvin kanssa Gloria Jeans Cafen takimmaisiin pöytiin, kasvot liukuportaisiin päin ja katson lumoutuneena ihmisiä. Osalla koululaisista on kesäloma ja ostoskeskukseen on ehtinyt keskellä arkipäivää kokonaisia perheitä ihmettelemään liukuportaita.

Teini-ikäiset pojat ovat rohkeita ja vetävät nauraen vastustelevan äitinsä liukuportaisiin, ylös ja alas, ylös ja alas. Äiti pelkää sarinsa helmoja, pelkää astua liikkuvalle portaalle, mutta pojat vetävät molemmista käsivarsista. Pikkusiskot kikattavat varautuneesti ja astuvat varovaisesti, isät polkaisevat korostetun reippaasti portaisiin. Ylös, alas, ylös, alas. Viime kerralla tätä ylös-alas-menoa ei harrastettu. Vaikka kasvoissa on naurun takana pelkoa ja jännittyneisyyttä, kaikki näyttävät onnellisilta.

Stockalla on varmaan ollut koko elämäni ajan liukuportaat, eikä niistä ole jäänyt mitään muistoa. Sen sijaan muistan ihmeellisenä uniformuasuiset hissitytöt joita Stockalla oli vielä varhaisessa lapsuudessani. Mutta erityisen lämpimästi muistan niitä kesäiltoja jolloin sain pukea päälleni juuri silitetyt, vielä pesusta kosteat puhtaat James-farmarit, punaiset froteesukat ja valkoiset tennistossut ja lähdimme koko perhe Töölön puistoon, sinne missä oli se karuselli jolle annettiin juosten vauhtia ja hypättiin hurjaan kyytiin. Siinä hyrrässä tuli aina paha olo, mutta muistan ne puistoretket vielä hauskempina kuin Linnanmäen.

Toivon että intialaiset perheet kokevat jotain samaa liukuportaissa kuin minä Töölön puiston juoksukarusellissa. Ja olen varma että 60-luvulla puistoon ja karuselliin tottuneet töölöläiset katsoivat meitä - vähän normaalia parempiin vaatteisiin pukeutuneita Töölööseen tulleita haagalaisia - ihan samalla tavalla kuin minä katsoin nyt liukuportaissa leikkiviä perheitä.

Ostoksilla

Luin The Hindusta kuinka Chennaihin rantautuu länsimaalaisia tuulahduksia uusien ostoskeskusten myötä. Palvelu katoaa ja ihmiset joutuvat shoppailemaan ilman avustusta. Jutun yhteydessä haastateltiin satunnaisia shoppailijoita joista kaikki naiset sanoivat etteivät voi kuvitellakaan ostoksilla oloa ilman että joku tuo vaatteita ja tavaroita esille, "ei sovi intialaiseen mentaliteettiin", kun taas miehet sanoivat olevansa helpottuneita jos saisivat itse hakea mitä haluavat ilman että joku asiantuntematon tyyppi seuraa perässä ja tyrkyttää jotain mitä ei missään nimessä halua.

Amerikassa opin suhtautumaan myyjiin hyvin. Oli mukava jos olin sovituskopissa ja yritin tunkea liian pientä vaatetta päälle ja saatoin pyytää myyjää etsimään pari numeroa suurempaa vaatetta. Mutta muuten amerikkalaiset myyjät olivat hyvin tyytyväisiä kuullessaan "just browsing"- vastauksen asiakkaalta ja antoivat olla rauhassa.

Intiassa "just browsing" ei toimi. Joko sanontaa ei tunneta, tai ei halua ymmärtää tai ajatus siitä että nainen haluaa vain katsella itsekseen on käsittämätön tai myyjille on sanottu että ostajaa ei saa päästää puolen metrin etäisyydelle myyjästä ja ostajalle on esiteltävä kaikki kaupan tuotteet. Luullakseni kaikki selitykset ovat päteviä. Kun käyn kaupassa, minuun liimautuu heti myyjä. Jos olen ystävällinen, saatan sanoa että etsin vaikkapa valkoisia farkkuja. Valkoisia farkkuja ei ole Chennaissa joten luulisi asiakkaan saavan olla rauhassa. Mutta ei. Minulle tuodaan yksitellen koko farkkuvalikoima sinisen eri kirjoina. Sanon että en halua sinisiä vaan valkoiset.
- "Mam, meillä ei ole valkoisia... but Mam, nämä ovat uusinta mallia!"
- "Nehän on siniset farkut"
- "Mutta nämä ovat paremmat, aivan uusi malli!"
- "Ne on siniset ja aivan liian lyhyet minulle"
- "Mam, ne venyvät"
- "Farkut kutistuvat eivätkä veny pesussa ja nuo ovat siniset ja minä haluan valkoiset"
- "Mam, nämä ei kutistu, näissä on erikoiskäsittely"
- "No miksi ne sitten venyvät"
- "Mam, nämä ovat hyvät"
-"Eivät ole koska haluan valkoiset farkut. Teillä on vain sinisiä ja liian lyhyitä farkkuja joita en halua"
- "Mam, valkoiset eivät ole muodikkaat! .... Tässä on kaunis pusero, uusi malli."

Kävimme GKB Opticalissa ostamassa Mikolle uudet silmälasit. Meille esiteltiin kaikki kansainväliset merkkikehykset jotka Mikko tyrmäsi järjestään naputellen sangassa olevaa jättimäistä Dior, Louis Vuitton, Chanel tai jotain muuta merkkiä.
- "En halua tällaista tekstiä"
- "Mutta se on merkki, oikein hyvä brändi"
- "Onko teillä samat sangat ilman tätä mainosta?"
- "Mutta Sir, se on brändi!!"
Mikko oli kovin hankala asiakas. Katsoimme intialaisia kehyksiä. Ikävä kyllä Intiassa on kotimaassa myytävä laatu ja sitten vientilaatu. Kotimaan laatu on halpaa mutta kelvotonta. Salcomp hankki kerran koko konsernille edulliset intialaiset t-paidat joihin ensimmäisen pesun jälkeen saattoi pukeutua koko perhe. Ei ollut erikoiskäsittelyä niissä t-paidoissa. Seuraavat Salcomp-t-paidat hankittiin Suomesta - Intiassa tehdyt, vientilaatua.

Mikko osti lopulta hyvät kehykset, tuontitavaraa, samaan hintaan kuin Suomesta. Sangoissa oli suhteellisen pienellä logo "Police", joka on sen verran uusi brändi ettei Mikko tiedä sen olevan merkki. Onkin ihan typerä nimi brändille - vain pikkupojat voivat haluta jotain poliisilaseja!

Minä ostin samalla aurinkolasit. Minulle tarjottiin 200 euron tuontilaseja, hyviä RayBanejä ja Vuittoneja. Ei kiitos, haen halpoja laseja. Siitä huolimatta lukollisia kaappeja avattiin ja eteeni kannettiin lisää 200 euron aurinkolaseja.
- "Nämä ovat todella hyvälaatuiset. Näitä voi käyttää yöllä"
- "Miksi ihmeessä käyttäisin aurinkolaseja yöllä jolloin ei ole aurinkoa?"
Myyjä tuijotti hölmistyneenä minua. Vaivalloisia nämä ulkomaalaiset. Otollisia asiakkaita koska ovat todennäköisesti rikkaita, mutta toivottoman epämuodikkaita, eivät tunne brändejä, eivätkä ymmärrä edes aurinkolasien syvintä olemusta. Aurinkolasit ovat mitä tyylikkäin asuste, ei suojavaruste! Eihän kukaan halua olla auringossa koska aurinko ruskettaa eikä kukaan halua olla ruskeaihoinen. Aurinkolaseja käytetään sisällä, varjossa, iltahämärissä, baareissa, ravintoloissa ja etenkin yökerhoissa. Aurinkolasin parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu ehdottomasti se että niillä näkee hämärässä ja pimeässä.

Päivä Dubaissa

Joku voisi sanoa että haaskasin hyvän päivän. Minä väitän vastaan. Vietin hyvän päivän.

Dubaissa kaikki toimii ja kaikki on siistiä. Miksi ei olisi, kaikkihan on uutta. Koko Dubai on vasta rakennettu kalliilla rahalla. Mistään tai mitään ei ole säästelty. Hyvä ettei ole kadut kullalla päällystettyjä kuten muinoin huhu kertoi Ameriikan maassa olevan.

Sain siis sujuvasti tsekattua laukkuni aamulla Chennain iltalennolle ja erosimme Mikon kanssa. Mikko pääsi nauttimaan 15 tunnin lennosta São Pauloon ja sen jälkeen pariksi viikoksi Brasilian iloista ja minä jäin päiväksi Dubaihin. Aamupala lentokentän Costa Cafe'ssa oli riittävä ja löysin vaivatta metron eikä metrolipunkaan kanssa ollut ongelmia. Edestakainen lippu noin 15 minuutin päähän Dubai Mall'iin maksoi 7 dirhamia (1.5 euroa). Metro, samoin kuin asemat, ovat puhtauttaan kiiltäviä ja toimivia. Dubaissa on vain kaksi metrolinjaa joten suunnistus on helppoa. Dubai Mall oli oma asemansa eikä minun tarvinnut edes vaihtaa linjaa. Yllätyksenä tuli ettei asemalta voinutkaan kävellä ostariin vaan piti ottaa liittymäbussi johon piti ostaa oma 1.5 euron lippunsa edestakaista matkaa varten. Mutta koska Dubaissa tunnutaan olevan auttavaisia, sain selkeät neuvot ja lipun saman tien. Vaihtorahaakin oli lipunmyyjän kassassa maksaessani 7 dirhamin maksun 100 dirhamin setelillä. Ei, Dubai ei ole Intia!

Dubai Mall on suurin ja kaunein ja uusin. Se on suurempi kuin ihminen tarvitsee, sinne eksyy. Siellä on luistinrata, valtava akvaario keskellä ostaria, elokuvateatterit ja kauppojen lisäksi paljon ravintoloita ja kahviloita. Kun menee ulos, sieltä avautuu pieni järvi jossa on suihkulähteet. Puolen tunnen välein soi musiikki ja suihkulähteet tanssivat musiikin tahdissa. Kuuden jälkeen tämä spektaakkeli on valaistu. Kaikki on tip top, puts plank, siistiä ja laitettua. En tiedä minkälaisen sakon roskaamisesta voi saada, roskia ei näkynyt.

Dubaissa on laumoittain ulkomaalaisia tekemässä työtä, paikalliset eivät tee minkäänlaista ruumiillista tai keskiluokkaista työtä. Intialaisia on massoittain, srilankalaisia, indonesialaisia, filippiinoja, thaimaalaisia. Venäläisiä on laumoittain, etenkin kauneusbusiness tuntuu olevan heidän hallussaan. Niin hotellin kauneushoitolan managerit kuin kosmetiikkakaupoissa henkilökunta ovat venäläisnimisiä. Ostarissa vaelsi niin turisteja kuin paikallisia, jotenkin se erottaa. Turisteilla on hassuja hattuja päässä, löysiä t-paitoja, reput selässä ja jonkinlaisia mukavia seikkailukenkiä kun taas paikalliset voivat käyttää tavallisia kaupunkivaatteita. Ihan kuten mekin Chennaissa ja aiemmin Manauksessa. Emme koskaan kulje shortseissa kaupungilla vaikka olisi +40C lämmintä. En kulje edes selän paljastava toppi päällä Chennaissa, se vaan ei ole soveliasta tämän ikäiselle.

Mitä tein? Vaelsin. Istuin eri kahviloissa ja join monta lattea ja cappucchinoa. Luin kirjaa joka minulla oli mukana. Söin ulkona sushilounaan ja ihailin suihkulähteitä. Katsoin ihmisiä. Kiersin kauppoja ja katsoin mitä ihmiset ostavat ja mitä kaupoissa oli. Ostin sandaalit ja ballerina-kengät - Intiasta en löydä tarpeeksi isoja kokoja. Elämä oli mukavaa.

Lähdin kuuden maissa etsimään metroa. En enää muistanut mistä olin tullut ja mitä bussia olin käyttänyt mutta ystävälliset ihmiset neuvoivat minua aina eteenpäin. Olin hieman epävarma olenko todella oikeassa bussissa, pimeässä kaikki näytti toiselta ja bussimatkakin oli pidempi. Mutta bussi vei metrolle ja metro suoraan lentokentälle omalle terminaalille. Hyvin ylellistä ja hyvin kätevää. Tallustelin suoraan turvatarkastuksen läpi, ostin tax-freestä Beefeaters-ginin ja lopun aikaa tuoksuttelin hajuvesiä ostamatta yhtään tuoksua. Tämäkin yksi omista nautinnoistani.

Ginin nauttiminen on uusi juttu meillä. Mikon kanssa molemmat olimme juoneet maksimiannokset giniä jo alle kaksikymppisinä eikä se sen jälkeen ole maistunut. Mutta jotenkin tässä alkaa tuntea olevansa jonkinlaista koloniaaliherrasväkeä ja etenkin Somerset Maughamin novellien innoittamana gin-tonic maistuu ajoittain. Kulutus ei ole järin huikeata ollut - olemme miltei saaneet Arton jättämän pullonpohjan loppuun kahdessa vuodessa ja nyt ostin ihan oman gini-pullon. En usko että meistä alkoholisteja täällä kehittyy. Ostamme viinit ja oluet Madras Clubilta ja maksamme silmää räpäyttämättä 30 euroa Mouton Cadet-punaviinistä joka on Suomessa kympin luokkaa. Kolmenkympin viiniä jo säästelee eikä kittaa minä tahansa tavallisena tiistaina.

Dubai-Chennai-kone oli suuri ja aivan täynnä intialaisia. Luultavasti perheet käyvät visiteeraamassa siellä töissä olevaa sukulaistaan ja ostavat samalla televisiot, tuulettimet, sängynpäälliset ja jopa jalalla avattavat teräksiset roskikset - joitain näkemiäni matkatavaroita luetellakseni. Olin kello 3.30 aamulla kotona ja nukuin yhdeksään.

menemisiä ja lähtemisiä

Juuri kirjoitin kuinka Ilkka ja Riikka tulivat meille. Ja nyt he lähtevät, tänä iltana Yhtään, edes lyhyttä, blogia en ole ehtinyt kirjoittaa ja nytkin vain laitan lyhyen viestin missä mennään.

Keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai ja vielä tämä sunnuntai, joka on lähtöpäivä. Lento Delhiin on illalla 20.15 ja kotoa pitää lähteä puoli kuuden maissa jotta ehtii hyvin. Joka päivä on ollut täynnä ohjelmaa. Riikka eilen illalla ihmetteli miksi kaikki sanoo että Chennai on tylsä kaupunki jonne ei todellakaan kannata mennä turistiksi.

Ehkä auttaa että me olemme jo asuneet täällä. Kaikki mitä teemme on erilaista kuin turistikierroksilla. Ei Chennai ole kuuluisa nähtävyyksistä eikä täällä ole vauhdikasta iltaelämää. Teimme kaupunkikierroksen keskiviikkona siten että minäkin näin aivan uusia paikkoja. Torstaina tutustuimme Hand in Handiin ja ehtihän Mikko näyttää ne operaattorityttönsäkin tehtaassa. Ei sellaista turistit tee normaalisti. Perjantaina ajoimme etelään Tamil Nadun ainoalle linnoitukselle joka oli jo raunio. Kukkulalle piti kiivetä ja kaiken autossa istumisen jälkeen parin tunnin kipuaminen ylös ja alas kuumassa ilmassa teki ihan hyvää. Pondicherryssä emme sitten jaksaneetkaan tehdä juuri mitään.

Auroville on Intian mystiikkaa ja niitä "Kaikille Rauhaa ja Rakkauta ja Universaalista Yhteyttä"-gurupaikkoja jonne kerääntyy ihmisiä ympäri maailmaa ties minkä henkilökohtaisen ongelman tai trauman vuoksi. Meistä ei taida olla Aurobindon oppeihin hurahtamaan. Illalla nautimme rauhallisesta uinnista Madras Klubilla yön lämpimässä pimeydessä ja söimme iltapalan klubin pool-side ravintolassa jonne voi kuka vaan klubilainen mennä sandaaleissa ja jopa shortseissa sisään.

Olimme Mikon kanssa tänään aamulla ratsastamassa ja tunnin kuluttua taas lähdemme. Ajelemme Marina Beachille katsomaan kuinka intialaiset seisovat hiekkarannalla ja katsovat merelle, syömme jossain hyvän lounaan, käymme Landmarkin kirjakaupassa täyttämässä Ilkan Wodehouse-kirjastoa, ehdimme varmasti vielä nauttia rauhallisen iltapäiväkahvin Anokhin idyllisessä puutarhakavilassa ja ehkä jopa käydä Spazion nahkamyymälässä tässä vieressä katsomassa olisiko siellä Ilkalle lompakkoa. Ei kaikki Intiassa ole ränsistynyttä, rumaa, saastaista ja likaista. On täällä paljon hyvääkin.

Vierailut ovat aina liian lyhyitä. Mutta sillä hetkellä kun tuntuu hyvältä ja kaikki on hauskaa ja hyvin, on varmasti paras lähteä. Jää hyvä mieli ja hyvät muistot. Ainakin meille vierailut ovat aina onnellisia tapahtumia.

Sanotaan että kun ulkomaalainen alkaa puhella kuinka ihmeen kauniit lehmän silmät ovatkaan, on aika poistua maasta. Kun ajoimme kotiin illalla, Riikka katsoi lähinurkillamme olevia lehmiä "täällä on niin paljon kauniimpia lehmiä kuin Jaipurissa. Täällä niillä on kauniit silmät"

Viikonloppua

Tämä oli Pian toinen ja samalla viimeinen Chennai-viikonloppu. Viikonloppuja on vähän ja kaksi kuukauttakin on tosi lyhyt vierailu jos on viikot töissä ja viikonloput matkoilla kuten Pia on ollut. Ensimmäinen viikonloppu Chennaissa meni vatsatautia potiessa eikä tämä toinenkaan railakas ollut. Chennai ei ole menomesta.

Lauantaiaamuna olimme klubilla uimassa. Muita ei siellä ollutkaan. On hyvin ylellistä pitää täysikokoinen uima-allas oman perheen käytössä. Kun puhun uimisesta, tarkoitan kuntouimista. Emme todellakaan loju altaan reunalla aurinkoa ottamassa. Ensinnäkin meistä kolmesta kaksi ei rusketu lainkaan ja toiseksi, lojuminen on tylsää ja siinä tulee hiki.

Kuntoilun jälkeen menimme Sony-myymälään ja ostimme Aadi-kuukauden alennuksella television. Vanha oli aika vanha - peritty Mikon edeltäjältä Artolta - ja etenkin äänen kanssa oli usein ongelmia. Hirmuisen harmillista että telkkarit Intiassa ovat Aadi-alennuksenkin kanssa kalliita. Miten Mikko niitä vertailikaan ... tämä yksilö oli 42% kalliimpi Intiassa kuin Suomessa. Melkein kaikki on Intiassa halpaa tai tosi halpaa, mutta telkkarit ei ole.

Aadista olen kirjoittanut vuosi sitten mutta muistutuksena: perinteisesti Aadi on epäsuotuisaa aikaa jolloin ei voi aloittaa mitään uutta. Vain ylin kasti, brahmiinit, voivat mennä naimisiin tähän aikaan, uusia bisneksiä ei aloiteta eikä aiemmin myöskään kauppa käynyt. Kunnes kauppiaat aloittivat alennusmyynnit. 40-50% alennukset tuntuvat painavan enemmän kuin historiallinen epäsuotuisuus. Kaupat pursuavat väkeä ja ostoskassit ovat täysiä.


Telkkarikaupan jälkeen oli lounasaika ja menimme hotelli GRT Grandiin T.Nagariin. T. Nagar on kaupunginosa enkä tiedä mistä T. on lyhennys. Ei sillä ole kauheasti väliä koska alueen nimi on kaikkien suussa vain T.Nagar. Intiassa suositaan erilaisia lyhennyksiä. Hotellin nimessä oleva GRT tulee jalokivikaupasta G R Thanga Maligai (jota kutsutaan tietenkin nimellä GRT Jewellery). Paikallisilla varakkailla on yleensä varaa useamman laatuiseen liiketoimintaan jotta jokaiselle sukulaiselle riittäisi jotain johdettavaa - jalokivet ja hotellit sopivatkin oikein hyvin yhteen. GRT Grandissa on libanonilaisuuteen kallistuva välimerellinen ravintola Azulia joka on luultavasti Chennain paras ravintola. Käymme siellä aika usein ja Mikko raahaa myös tehtaan johtoryhmää sinne jotta nämä eivät pääse aina syömään intialaisia ruokia. Ruoan suhteen on kyllä epätoivoista yrittää kansainvälistää etelä-intialaisia, joille ei yksinkertaisesti vain kelpaa muu kuin etelä-intialainen ruoka. Muun harmin lisäksi on eriasteisia kasvissyöjiä - joku ei voi uskonnollisista syistä syödä mitään mikä haisee (sipuli tai valkosipuli), joku ei voi syödä mitään mikä on kasvanut maan alla (kuten peruna tai sipuli), useimmille intialaisille sipuli on ruoan perusvihannes ja sitten on tietysti erilaisia väli- ja sekamuotoja. Joku voi syödä lihaakin, kunhan se ei ole nautaa, jota on todella vähän muutenkaan tarjolla.

Hyvän ja riittoisan lounaan jälkeen lepäilimme hetken kotona ja lähdimme Pian kanssa Spencer's Plazaan huiviostoksille kashmirilaisten veljesten kauppaan. Vaikka suosikkimyyjäni olikin nyt jumissa Kashmirissa joka tällä hetkellä on väkivaltaisuuksien ja mielenosoitusten vuoksi täysin suljettu, istuimme kaksi tuntia pienessä kaupassa valitsemassa huiveja ja korvakoruja, juomassa teetä ja keskustelemassa Kashmirin tilanteesta. Maksoimme sopivasti ylihintaa huiveista ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mikko jäi kotiin odottamaan television tuojaa ja asentajaa joka tulikin aivan ajallaan ja nyt meillä on uusi hyvä telkkari.

Tänään sunnuntaina heräsimme viideltä. Kuskeja ei hälyytetä aamutuimaan kuljettamaan meitä ratsastukseen, aamuinen Chennai on rauhallinen ja Mikko pärjää liikenteessä hyvin 15 minuutin matkan tallille. Yllättäen meillä oli oikein hauska ratsastustunti ja olimme hyvin tyytyväisiä.

Chennaissa harrastetaan sunnuntaisin brunsseja. Kaikki suuret hotellit tarjoavat brunssia jota itse kutsuisin buffet-lounaaksi. Mutta koska tähän lounaaseen kuuluu kuohuviini, sitä sanotaan brunssiksi. Taj Coromandel on kaiketi Chennain paras hotelli, ainakin se on se mihin presidentit ja silmäätekevät ja julkkikset majoittuvat. Taj-ketju on Intian hienoin ja ketjun lippulaiva on tietenkin Mumbain Taj Mahal Palace & Towers, se mikä oli vuosi sitten terroristi-iskun kohteena. Brunssit ovat laadultaan vaihtelevia, nyt se oli oikein hyvä.

Aamun varhainen nousu ja hikinen urheilusuoritus veltostutti ennemmin kuin reipasti. Oli hyvä että varasimme Pian kanssa iltapäiväksi manikyyrin ja pedikyyrin niin tuli lähdettyä kotoa torkkumasta. Ja tulipa kädet ja jalat oikein kauniiksi ja huolitellun näköisiksi. Kelpasi mennä kotiin uuden telkkarin eteen olohuoneen soffalle istumaan ja surffaamaan internetissä ja kirjoittelemaan blogeja.

Bangaloressa

Oikeasti, vuodesta 2006 alkaen on pitänyt sanoa Bengaluru. Alkuperäinen kannadankielinen nimi Bengaluru on joidenkin lähteiden mukaan 800-vuosisadalta mutta pölvästi-brittien kieli ei taipunut siihen joten väänsivät kyläpahasen omituiseksi Bangaloreksi. En tiedä ketään intialaista joka käyttäisi sitä, kaikki puhuvat Bangaloresta jopa lausuen sen amerikkalaisittain "Bängäloor". Tämä sopii hyvin koska kaupunki tunnetaan Intian Silicon Valley'nä.

Tosiaan, matkamme...! Vietämme pidennettyä viikonloppua Karnatakan osavaltiossa 334 kilometria Chennaista länteen. Lähdimme Pian kanssa Mikon matkaan Sriperumbuduriin jossa Salcompin tehdas on, jätimme Mikon sinne ja jatkoimme Babun kyyditseminä yhtä Intian hienointa moottoritietä pitkin Bangaloreen. En liioittele enkä ole sarkastinen, uskokaa pois. Chennai - Bangalore-tietä voi verrata hyvin vaikka Tarvontiehen. Ei ole kuoppia, ei vesipuhvelin vetämiä vankkureita, ei edes makaavia lehmiä eri suuntiin vievien kaistojen välissä jossa kasvaa kauniit kukkivat pensaat joita kaiken lisäksi hoidetaan! Ei roskia, ei muovipulloja, ei hiusöljypusseja. Maisematkin ovat kauniit. Melkein koko matkan voi ihailla merkillisen muotoisia kallioisia kukkuloita ja uskomatonta vihreyttä joka johtuu istutetuista ja huolella hoidetuista kookospalmuista. Olin ymmälläni ja ihmettelin koko matkan olenko lainkaan Intiassa!

Heti tehtaan jälkeen kun Mikko oli poistunut autosta Babu laittoi autossa CD:n soimaan! Tämä oli todella suuren luokan yllätys. Unissanikaan en olisi voinut kuvitella että hindimusiikilla ja Babulla voisi olla jotain yhteistä. Yleensähän meillä on autossa aavemaisen hiljaista, mitä nyt vaihdamme vaimeasti muutaman sanan Mikon kanssa keskenämme. Mikon istuessa kaksistaan Babun kanssa autossa, kumpikin on mykkä kuin kala. Mikkohan ei kuuntele koskaan musiikkia, vain National Public Radion puheohjelmia joka onnistuu täälläkin kännykkään ladattuja ohjelmia kuulokkeilla kuunneltuna.

No, Bangaloren lähestyessä Babu alkoi käydä levottomaksi jonka huomasi lähinnä siitä että hän vaihtoi vaihteita hieman useammin kuin olisi ollut tarpeen. Intiassa kuljettajille on ilmeisesti opetettu että mitä pikemmin viitosvaihde päälle, sen parempi. Vaihteet ykkösestä kolmoseen ovat käytännössä tarpeettomat, mittarin hipoessa 30km/h vauhtia kammetaan nelonen esiin ja sitten päästäänkin vitoseen joka on käsittääkseni Intiassa yleiskäyttövaihde. Babu oli pyytänyt kartan ja ohjeet majapaikkaamme pari päivää aikaisemmin ja Sasi, joka on asunut Bangaloressa ja puhuu samaa telugun kieltä kuin Babu, oli piirtänyt vielä tarkemmat ohjeet ja merkannut yksisuuntaiset kadut ja liikennevalot. Babu hermostuu kun joutuu paikkoihin joita ei tunne. Babulla on jonkinlainen ajoreittien valokuvamuisti, hän muistaa kerta-ajolla reitin minne vain, mutta kartat ovat vaikeita. Pääsimme hyvin keskustaan mutta sitten alkoi harhailu. Babu avasi aina liikennevaloissa seisoessamme ikkunan ja kysyi vieressä odottavilta kuskeilta Richmond Circle'ä. Saimme mitä erilaisempia neuvoja jotka me Piankin kanssa jo opimme. Kannadan kieli on aika tavalla kuten tamili tai telugu: "Richmond Circle?" , ".??? big lights. ???, first right,.??? right, ???". Tiesimme kyllä koska Babu ajoi ohi eikä kääntynyt vasemmalle kuten oli neuvottu mutta olimme hiljaa ettemme herostuttaisi Babua tyystin. Kun Babu alkoi itse puhua kuinka viime vuonna oli ollut helppoa kun Sir käytti GPS-karttaa ja tiet löytyi hyvin, tulimme apuun. Olimme jo niin lähellä bed&breakfastiamme että luimme Pian kanssa ihan vanhanaikaisesti paperikarttaa ja Babu keskittyi vain ajamiseen ja olimme perillä.

Majapaikkamme on Casa Piccola Cottage (www.casapiccola.com) Richmond Townissa, kävelymatkan päässä ravintola- ja kauppa-alueesta. Tai yhdestä niistä. Bangaloressa on varmasti kymmenen huippuhienoa Mall'ia ja ravintolatarjonta mykistää Chennain nurkkakunnilta tulevan tykkänään. Miksihän meidän on aina asuttava jossain peräkylillä? Jopa Philadelphiasta aina totesimme kuinka hieno paikka se sentään on, vain kaksi tuntia New Yorkiin ja kolme Washingtoniin. On onni että Suomessa asumme Helsingin keskustassa emmekä vaikka Hollolassa joka on vain tunnin päässä Helsingin keskustasta.

Söimme pahimpaan nälkäämme Casa Piccolon aika kelvottomat kanastroganoffit ja lähdimme etsimään Commercial Roadia jota Hemantha Hand in Handistä oli suositellut. Babu lähetettiin pois, tapaamme huomenna kun haemme Mikon kentältä ja siirrymme Mysoren kaupunkiin jatkamaan lomaa. Portin vieressä notkunut autorikshan kuljettaja oli sitä mieltä että Commercial Rd on niin lähellä että kävelemme sinne mieluummin kuin matkaamme hänen kyydissään. Hämmentävää kuultavaa - yleensä näiden kolmipyöräisten kuljettajat vänkäävät kyytiin vaikka vain 30 metrin pätkälle. Kävelimme mielellämme mutta eksyimme monta kertaa. 15 minuutin matkasta tuli reilu tunti ja lopulta Commercial Road oli ikävä, tyypillinen sotkuinen, sekava, likainen, masentava intialainen kauppakuja jossa oli ihan samat kaupat jotka löydämme Chennaista. Siis pois. Otimme autorikshan ja pyysimme hakuammuntana Church Roadin Cafe Coffee Day'hin. Church Rd on olemassa ja se on hyvä ravintolakatu, mutta Coffee Day'tä siellä ei ole. Kompromissina pääsimme Brigade Roadin Cafe Coffee World'iin, jossa oli oikein hyvää kahvia. Sieltä kävelimme muutaman sata metriä suureen ja hienoon ostoskeskukseen ja menimme viidennen kerroksen elokuvateatteriin. Sopivan tuntuinen leffa oli alkanut 20 minuuttia aiemmin, mutta se ei tuntunut lipunmyyjää haittaavaan joten sinne vain! Katsoimme kolme tuntia hindinkielistä "I hate luv stories" elokuvaa. Oikeastaan ymmärsimme varsin paljon. Kuten kaikki intian kielet, myös hindissä on puolet englantia. Suoraan sanottuna... juoni ei nyt ollut kummoinen. Tai sanotaan niin että tämä elokuva on nähty sekä suomeksi että englanniksi jo noin viisikymmentä kertaa aiemmin. Nyt ensimmäistä kertaa hindiksi. Ei se ollut lainkaan huono, mutta en myöskään usko että muistelen sen verrattomia juonenkäänteitä vielä ensi viikolla. Sitten menimme yhteen Mall'in ravintoloista syömään ja setvimään leffan epäselviksi jääneet kiemurat. Lopuksi nappasimme autorikshan Mall'in edustalta ja pöristimme Casa Piccoloon jossa nyt lopetan tämän päivän blogin ja menen nukkumaan.

Meillä oli oikein hyvä päivä!

Diamonds are forever...

Otsikko houkuttaa kyllä vääriä lukijoita blogin äärelle koska kyseessä ei ole James Bondin seikkailu. Mutta minulle timanttisormuksen hankkiminen oli seikkailu jota ei mitenkään voi kutsua normaaliksi arkipäiväiseksi tapahtumaksi ja nyt se on saatu onnelliseen päätökseen.

Suomen Mumbain kunniakonsuli - se timanttitehtailija - saapui intialaisvaltuuskunnan kanssa Helsinkiin ja toi mukanaan kasan timanttikoruja Mumbaissa vierailleelle suomalaisdelegaatiolle. Oikeastaan onni että satuin olemaan Helsingissä ja että kunniakonsulin apurit olivat käsittäneet että koko suomalainen delegaatio asuu Helsingissä. Kävin pankin kautta nostamassa tarvittavat eurot ja jatkoin Kämpiin ja nyt kirjoitan blogia sormus säihkyen. Ratikassa siirtelin käsiäni koko ajan eri asentoihin kun piti katsoa miten se valo oikein osuu kaikkiin viiteentoista timanttiin. Olin aika pettynyt kun kukaan ratikan matkustajista ei vaipunut transsiin tai huokaillut sormukseni edessä. Enkä tosiaan tiedä loistavatko timantit sittenkään yhtä paljon kuin silmäni.

Kotona laitoin vielä ne edulliset timanttipölystä (minun mittapuuni mukaan ne on ihan oikeita hiottuja timantteja...) tehdyt korvikset korviini. Ainoa ongelma oli että kaikki muut koruni piti poistaa, koska ne näytti.... miten sen sanoisi... halvoilta.

Ja kun tutkin tarkkaan sormukseni, laskin timantteja olevankin 16. Se kuudestoista on ihan pieni ja vähän niinkuin piilotettu sormuksen kämmenpuolelle. Sellainen pieni hauska jekku...

Timantinkiiltävät terveiset Töölöstä!

http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2010/01/diamonds-are-girls-best-friends.html

Diamonds are a girl's best friends

Mumbain kunniakonsulilla on kiva bisness - timanttitehtailu. Pääsimme sinne tänään vierailulle ja jotenkin vaikutti että Marilyn Monroe taisi olla oikeassa. Me olemme kaikki aivan täysjärkisiä naisia, ainakin luulimme ja luulemme edelleen. Alussa olimme aivan korrekteja, mutta timanttien kiilto ja huuma tarttui. "Tämä! Ihana! Eikun tämä on vielä parempi! paljonko maksaa! Ei, haluan suuremman timantin, eihän tämä oikeastaan ole niin kallista! jne jne"

Turha kai sanoa että jokainen meistä teki nämä tarpeelliset ostokset. Kunniakonsuli tarjosi lounaan meille, mutta luulen että se oli kunniakonsuli joka voitti. Tai miten voiton määrittelee. Onnellinen olo vai raha? Minulle se on onnellinen olo, ainakin tällä hetkellä.

Tämä on kiva, mitä maksaa?

Ooh... täältä löytyy vaikka mitä ja juuri sellaista korua mitä aina olen tarvinnut!

Hmm... tämä sormus on pikkuisen pieni, löytyiskö suurempaa kokoa ja mieluummin suuremmilla timanteilla mutta samaan hintaan...?

Joku näistä, tai ehkä kaksi, kolme, neljä...!

Minun valinta on tehty, mutta Mikko, otanko vielä tämän pienen ja halvan, vain 500 euroa?

Tämä on se sormus! Mutta ei vaatimattoman vihkisormukseni kanssa käytettäväksi, tämä mallikappale oli sen verran pieni ettei sopinut siihen sormeen jossa sitä haluan käyttää. Ooohh... maailman ihanin sormus! Ja siis melkein 29-vuotishääpäivälahjaksi. Hääpäivähän on kesäkuun 6 päivä, ihan tuossa tuokiossa.

Verhot

Olohuoneessa ja ruokasalissa on samanlaiset lattiaan asti ulottuvat verhot. Ne on jo vuoden vanhat eikä ole kertaakaan pesty. Nuo ikkunan kalterit ovat muuten ihan tyypilliset intialaisessa kodeissa. ne on täysin kiinteät eli ikkunan peseminen on tehty tosi vaikeaksi. Ikkunaristikoiden nimi on "grill" mikä hämäsi minua aluksi kamalasti. Luulin sitä vitsiksi.

Kaikki tietää että Intiassa on hyviä kankaita. Intian puuvillasta puhutaan, Seersucker on useille tuttu ja tietenkin paksut silkit. Jos on kankaita, on kai verhojakin.

Oikeastaan eteläisessä Intiassa verhot ei ole kamalan suosittuja, kuten ei muutkaan sisustustekstiilit. Keräävät kosteutta, homehtuvat, hyttyset majoittuvat kankaisiin. Totta, kyllä meidän soffat tuntuvat iltaisin kosteilta kun Anita ei käytä ilmastointia päivisin. Sen vuoksi pidämme olohuoneessa, makuuhuoneessa ja Mikon pukeutumishuoneessa jatkuvasti ilmastointia päällä, siis silloin kun itse olemme paikalla. Anita pitää ovia auki ja ilmastointilaitteemme puhkuisivat turhan päiten viileyttä ulkoilmaan. Ja on niitä hyttysiä ... ainakin minun vaatekaapista pöllähtää hyttysiä kun valikoin sieltä päällepantavaa. Samoin verhoja leyhytellesssä hyttyset heräävät.

Ötökät pesiytyvät pölyisiin ja likaisiin paikkoihin. Luin The Hindusta että verhot pitäisi pestä kerran viikossa ja järkytyin asiasta niin että oitis irroitin Mikon pukeutumishuoneen verhot ja laitoin pesukoneeseen. Olemme asuneet vuoden talossamme enkä ole tajunnut pestä kuin työhuoneen valkoiset valoverhot ja nekin vain kerran. Kyllä meillä pölyä on, kyllä kaikki verhot kaipaisivat pesua. Intia on pölyinen paikka, vaikka ei Chennai lainkaan pahimmasta päästä ole. Samalla kun poistin ne Mikon verhot, huomasin etten ole ikinä niistä pitänyt - perimme ne entisiltä asukkailta. Joten päädyimme ostamaan uudet verhot.

Mikon pukeutumishuoneen uudet verhot. Tässä huoneessa on myös sänkytilaa kolmelle hengelle. Ainoastaan Pia on nukkunut tuossa oikeanpuoleisessa sängyssä ja Piakin vain siksi koska vierashuoneen ilmastointilaite ei juuri sinä viikkona toiminut kun Pia oli meillä käymässä. Verhot ovat hyvin tyylikkäät.

Joo, sanoin päädyiMME. Siis menemme käsi kädessä verho-ostoksillekin... Nykyään joudumme jatkuvasti kulkemaan Mikon kanssa kimpassa koska tulemme kotiin samalla autolla. Mikko lähtee tehtaalta 16.30, on sairaalassa kello 18 ja olemme kotona 18.45. Joten on parempi hoitaa mahdolliset ostokset samalla matkalla. Joten kävimme Kalpa Drumassa valitsemassa verhot. Joka ei Mikon mielestä ollut erityisen hohdokasta työpäivän ja kaiken autossa istumisen jälkeen ja jonka olisinkin tehnyt mieluummin yksin.

Kalpa Druma on hyvä paikka. Ostin sieltä vuosi sitten heti muutettuamme olohuoneen ja ruokasalin verhot ja palvelu oli hienoa. Tulivat kotiin mittaamaan ikkunat, ompelivat verhot vuorineen ja tulivat ripustamaan ne. Nyt valitsimme mallitilkut kotiin tutkittaviksi ja sovimme ikkunan mittaamisesta seuraavaksi päiväksi. Kalpa Druman myyjä sanoi että "sehän oli Bishop Garden, eikö vain?" ja kävi hakemassa kirjansa ja näytti sieltä nimeni ja osoitteeni. Bishop Garden hyvinkin. Hyvä myyjä muistaa asiakkaansa.

Mittauskin tapahtui seuraavana päivänä, kuten oli sovittu - se ei tosiaankaan ole intialainen tapa! - ja verhot tuotiin kotiin ja ripustettiin ikkunoihin neljän päivän kuluttua, ihan kuten oli luvattu. Kalpa Druma on ihan loistava paikka!

Yläkerran käytävän valoverhot ovat hienoa kullalle hohtavaa kangasta. Siinä takaseinällä näkyy muuten kivasti vaateräkki johon voi ripustaa silitettyjä vaatteita. Nyt se on tyhjä koska pudotin kaksi viikkoa sitten silitysraudan ja se meni rikki, ostimme uuden mutta sen töpseli ei sovi juuri siihen pistorasiaan jota Anita käyttää. Nyt Anita on keskustellut sähkömiehen kanssa kohta viikon verran ja arveli huomenna saavansa jatkojohdon, tai mitähän "x-tension box" onkaan.

Vaikka hyttyset hakeutuvatkin verhoihin, on ne silti kivan näköiset. 10 metriä puuvillakangasta maksoi 42 euroa ja sen päälle valmistuskustannukset, mittaukset ja asennukset - kahden ikkunan hienosti laskostettujen verhojen hinnaksi tuli 70 euroa. Samalla tehtiin yläkerran käytävään valoverhot hieman kalliimmasta kankaasta - 57 euroa. Eikä tingitty yhtään, maksettiin vaan.

Silkkiverhot kannattaa varmasti teettää täällä Suomeen vietäväksi jos sellaisia jossain vaiheessa kaipaa. Verhosilkki maksaa vain 8 euroa metri. Tänne emme kyllä mattoja tai silkkiverhoja hanki emmekä päällystä soffakalustoakaan vielä aikoihin, kyllä on ihan totta että tekstiilit homehtuvat ja haalistuvat täällä.

Apteekin hyllyltä

Pidän apteekeista. Matkustaessani poukahdan usein johonkin apteekkiin kysäisemään vaikka parasetamolia vain nähdäkseni miten apteekki toimii.

Chennaissa olen ihmetellyt yleensäkin kaupankäyntiä. Jossain Spencer Plazassa – basaarityyppisessä ostoskeskuksessa – pikkumyymälöihin nyhdetään väkisin sisään. Ja jos menee sisään, kaikkea tyrkytetään, kymmeniä huiveja levitetään pöydälle, korvakoruja tulee röykkiö, pakkaukset avataan vaikka yritän estellä, tuodaan teetä eikä myymälästä pääse mitenkään pois. Isommissa myymälöissä autetaan tavaran etsimisessä. “Olen vain katselemassa” ei jostain syystä mene läpi. Tulen aina hyvin nopeasti myymälästä pois. Olen hätäpäissäni keksinyt jotain mitä muka etsin ja jos sitä ei löydy tai en tarvitse tuotetta, lähden kaupasta pois. Impulssiostokset jäävät tosi niukoiksi.

Apteekissa on sama tunne. Sinne ei mennä shoppailemaan. Apteekit ovat tosi pieniä eikä siellä voi vaeltaa. Heti ovesta sisälle tultua on tiski jonka takana kaikki tuotteet ovat aakkosjärjestyksessä pienissä muovikoreissa lattiasta kattoon ulottuvilla hyllyillä. Minulla on ollut vaikeuksia saada vaikka sulfa-trimetopriimi-antibioottia kun olen pyytänyt sitä geneerisellä nimellä ja henkilökunta on aakkostanut sen jonkun brändi-nimen mukaisesti. On sanottu ettei sulfa-trimetopriimiä ole ja tarjottu tilalle amoksisilliiniä joka on myös antibiootti, vaikkakin eri tarkoitukseen. On totta että amoksisilliini on yleisesti käytetty antibiootti, mutta epäilen että sitä on tarjottu minulle vain koska se sattuu alkamaan a:lla ja olevan siten hyllyissä lähimpänä tiskiä ja koska hankalasta asiakkaasta halutaan päästä eroon.

Jos lääkettä on varastossa, kysytään montako tablettia otan. Ensimmäisen kerran ajattelin että ostan B-vitamiinia kerralla enemmän ettei tarvitse aina juosta apteekissa. Pyysin 100 tablettia. How many, Madam??? Farmaseutilla oli kädessään 30 tabletin alumiiniblisteri ja sakset, valmiina leikkaamaan blisteristä sopivan määrän. Heillä oli vain tuo 30 tablettia. Ostin kaikki 30 Beco Fortea vastaavaa tablettia ja maksoin 16 rupiaa, 24 senttiä. Lääkeet ovat todella halpoja. Yritin ostaa myös omega-3 kalaöljykapseleita joita napsin yhden joka päivä. Siitäkin irtosi koko varasto, 15 kapselia. Kun sulfa-trimetopriimi löytyi toisesta apteekista, en raaskinut tyhjentää apteekin varastoa ostamalla sitä varmuuden vuoksi, vaan minulle leikattiin 30 tabletin blisteristä 14 tablettia, viikon kuuri.

Olen tottunut että lääkkeiden brändinimiä mietitään ja pakkauksia uusitaan myyvemmiksi. Pakkausselostuksia pohditaan, täydennetään, käännetään ja hyväksytetään. Reseptiin kirjoitetaan tarkat käyttöohjeet ja lääkkeen indikaatio ja apteekissa farmaseutti tarkistaa että olen ymmärtänyt asian ja kertoo otetaanko lääke ennen vai jälkeen ruokailun. Täällä saan pienen alumiiniblisterin pienessä ruskeassa paperipussissa ilman minkäänlaisia neuvoja tai varoituksia. Jos valaistus on hyvä, pystyn lukemaan liuskasta lääkkeen nimen, mutta mitään annosteluohjeita ei ole. Jos en itse tietäisi minkä vuoksi ostan amoksisilliinia ja montako tablettia päivässä sitä kuuluu ottaa, en saisi sitä mitenkään selville.

Kun näin on, on varmasti turvallisempaa että apteekki luovuttaa asiakkaalle lääkkeitä vastahakoisesti.

Uusi näpsytin

Ostimme lauantaina universaalin kaukosäätimen - yksi ja sama näpsytin telkkarille, dvd-laitteelle ja kaikelle muulle. Jopa ilmastointilaitteelle. Chennaissa elektroniikka ja sähkölaitteet ostetaan Viveksiltä. Olen sieltä ostanut jo pölynimurin ja vesiboilerin. Kummallakin kerralla tuntui että myyjä oli etukäteen päättänyt minkä mallin aikoo minulle myydä ja siihen minä sitten päädyinkin.

Oikeastaan ostimme dvd-laitteen - sen jonka myyjä oli etukäteen meille päättänyt myydä - ja mukana tuli kaukosäädin. Näpsyttimien määrä alkoi harmittaa. Ihan kuten kännykän latureita työnnetään jokaisen ostetun kännykän mukaan... kodit pursuavat näpsyttimiä kuten latureita, niin että kun lähdetään matkalle, aina unohtaa ottaa laturin mukaan...

Niinpä päädyimme universaaliin kaukosäätimeen. Viveksillä on Logitechin kanssa sovittu että kotiin tulee mies asentamaan näpsyttimen. Palvelu luvattiin lauantaiksi. Emme uskoneet että joku todella tulisi lauantai-iltana eikä tullutkaan. Tuli soitto ja luvattiin tulla sunnuntaiaamuna. Sunnuntaina soitettiin että maanantaiaamuna kello 10 asennetaan näpsytin. Maanantaina ehdotettiin tiistaiaamua ja tiistaina keskiviikkoa. Joten tänä aamuna kun manageri salkkunsa kanssa todella saapui, olin hyvin häkeltynyt.

Nyt sattui niin että insinöörismies oli kielloistani huolimatta laittanut näpsyttimen toimivaksi jo maanantai-iltana. Minusta meidän piti odottaa asentajaa koska olemme varmasti maksaneet palvelusta. Mikon mielestä niin yksinkertaiseen juttuun ei tarvita asentajaa. Huomaa kyllä kumpi meistä on se toimeton kotonaolija jonka luona ramppaa kaikenkarvaista väkeä laittamassa paikkoja kuntoon.

Manager Mr. Kumar ei hätkähtänyt vaikka näpsytin toimi. Mr. Kumarin käynnin aikana kaapelikanavat olivat nurin eikä telkkarista näkynyt mitään. Kaikki säilyttivät kasvonsa. Nyt kanavat taas toimivat ja universaali näpsytin toimii mainiosti. On hienoa kun pöydällä on vain yksi näpsytin!

Tunikaostoksilla

Länsimaisia vaatteita on Madrasissa paljon tarjolla, vaikka naisille on enemmän perinteisiä asuja joita paikalliset lähes pelkästään käyttävät. Ja kyllä intialaiset tunikat ovat kivoja farkkujen kanssa länsimaalaisellakin.

Maahanmuutossa auttava firma, Global Adjustment, oli kehoittanut minua useammin piipahtamaan heidän toimistossa joten kävin sieltä kysymässä parhaat tunika-apajat. Monisha pyysi Babun, kuskin, paikalle ja selitti kaupat tamiliksi jotta ne varmasti löytyisi. Vaikka nykyään pärjäämme hyvin kaksistaankin kun alan hiljalleen ymmärtää Babun englantia.

Ajoimme T.Nagariin. Nämä Madrasin kaupungiosien nimet ovat niin hauskoja. Jotkut nimet lyhennetään, joitain ei. Thyagaraya Nagar on T.Nagar, asumme R.A.Puramissa eikä tarvitse kirjoittaa Raja Annamalai Puram. Nagar on sanskriitiksi 'kaupunki' ja puram 'vallitettu kaupunki'. On Anna Nagar, Besant Nagar, V.Nagar, KK Nagar, on N.Puram, Gopala Puram. ECR on East Coast Road. Mutta miksi edes britit eivät lyhentäneet Nungambakkam High Roadia, josta edelleen puhutaan Nungambakkamina eikä Mahatma Gandhi Salai. Vaan on minunkin kieleni jo taipunut näihin nimiin, joista osa on englantia, osa sanskriittia, tamilia tai jotain muuta vaikeata kieltä tai useimmiten kaikkien näiden yhdistelmiä.

Babu siis ajoi T.Nagariin jossa on valtavasti kauppoja. Samoin jalkakäytävillä on vieri vieressä myyntikojuja joista voi ostaa ihan mitä vaan. Kävin kuitenkin vain suurissa vaatekaupoissa. Viisikerroksisia tavarataloja täynnä kankaita, sareja, tunikoita ja suppea valikoima länsimaisia vaatteita. Ja kauppa on ihan kirjaimellisesti täynnä. Ja paljon ihmisiä. Hyvämaineisia kauppoja joissa myydään hyvää tavaraa. Ohimenevästi tuli mieleen paloturvallisuus, mutta tämäkin kauppa oli ollut pystyssä 84 vuotta, ja tuntui edelleen voivan hyvin, ja unohdin koko asian.

Valitsin hienot tunikat väljine housuineen ja kysyin missä on huiveja. Sain heti oppaakseni jonkinlaisen Personal Shopperin, kaverin joka seurasi minua katutasosta neljänteen kerrokseen "haluatko katsoa miesten vaatteita?", "katsotko sareja?", "silkkikangasta?", "erittäin hienoja länsimaisia vaatteita?". Kaupoissa on kaksi hissiä jotka ovat jatkuvasti tupaten täynnä, hissinkuljettajakin vielä lisänä. Paikalliseen tapaan hissiä odotellassa kuuluu niitä hissin kutsunappuloita naputella koko ajan. Molempia vuorotellen. Lopulta se hissi tuleekin. Tai sitten halusin harmittavasti kävellä kapeita portaita kellarikerrokseen ja taas sinne ylimpään kerrokseen, Personal Shopperin kanssa.

Tuollainen Personal Shopper on aika kiva. En päässyt itse vaeltamaan vapaasti osastoilla ja tekemään hätiköityjä impulssiostoksia vaan minut vietiin aina sille tiskille mitä nyt satuin keksimään. Ja Personal Shopperini kertoi myyjälle että etsin huivia ja myyjä levitti läjittäin huiveja eteeni. En ollut ostamassa muuta kuin ne jo valitut tunikat, mutta oli hauska kulkea ja katsoa miten shoppaillaan.

Kadulle tullessani soitin Babun hakemaan minua. T.Nagarin parkkipaikat ovat kortilla ja yli tunnin shoppailuni ajan Babu oli ajanut kortterirallia muiden autojen ja autorikshojen kanssa. Ei kovinkaan ekologista. Mutta alan ymmärtää miksi Intiaan on tultu yli parin tuhannen vuoden ajan shoppailemaan.

Keittiön kaappi

Ostin alkuviikosta keittiöön kaapin kahden päivän etsimisen jälkeen. Sen lisäksi että maksoin kaapin, maksoin 3 euroa tavaran kotiintoimittamisesta ja kokoamisesta. Ja epäselväksi jäi koska kaappi toimitetaan.

Kun toimitusta ei ensimmäisenä iltana kuulunut, soitin kauppaan, Twin Brothers Kanchi Plaza, ja kyselin kaappini perään. Ehdin kertoa vain että Karina tässä, ostin kaapin mutten ole saanut sitä kotiin. "Ok, se tuodaan illalla" ja puhelin läiskäistiin kiinni. Osoitetta tai puhelinnumeroa ei tarkistettu, saati jotain tavaratoimituksen numeroa. Hämmästyin suuresti kun kahdeksan maissa illalla kaksi kaveria kantoi eteiseemme kaksi litteätä pahvilaatikkoa. "Kolmas mies tulee pian tänne ja kokoaa kaapin".

Kolmatta miestä ei kuulunut. Soitin useampaan otteeseen Twin Brotherseille ja kysyin kaapin kokoajaa. Puhelinlinjoissa oli useimmiten häikkää, puheluni katkesi tai ei vaan mennyt läpi enkä saanut edes nimeäni sanottua, ainoastaan että ostin kaapin joka pitää koota. Ja sitten puhelu katkesi. Luulen että sellainen on ihan normaalia. Onhan täällä päivittäin myös sähkökatkoksia. Olin kerran Spencer Plazassa, sellainen basaarityyppinen, nelikerroksinen ostoskeskus jossa on hyvä kodintarvikekauppa. Sähkökatkos pimensi koko ostarin, mutta generaattoreilla käytävät valaistuivat ja osa kaupoista. Ei minun kauppani. Odotin tunnin, mutta pimeään kauppaan ei päästetty ostoksille. Joutessani ajauduin viehättävästi kynttilöin valaistuun koruliikkeeseen ja ostin sieltä korvakorut. Ja kun Westside-kauppa pysyi edelleen pimeänä, lähdin ilman suihkuverhoa jota olin tullut ostamaan. - Täytyy sanoa että meillä kotona ei kyllä sähkökatkoksia juuri ole. Alueellamme asuu liian vaikutusvaltaisia ihmisiä jotta heitä voisi jättää pimeyteen.

No, olin soittanut Twin Brothersille Mikon kännykällä ja Mikko alkoi saada mystisiä soittoja kaapin kokoamisesta. Mikko ei tiennyt kaapista mitään eikä ollut koskaan kuullut Twin Brotherseista.

Ja sitten eilen lauantaina kun tulimme lounaalta, portillamme oli mies työkalupakin kanssa odottamassa. Kokosi kaapin joka on nyt keittiössä odottamassa muuttokuormaamme.

Myönnän etten sataprosenttisen varmasti uskonut näkeväni kaappia keittiössäni koskaan. Twin Brothers ei ole Stockman tai edes Tokmanni jossa en ole koskaan käynyt.
En ole koskaan ollut Twin Brothers Kanchi Plazan tapaisessa kaupassa. Suomessa en ikinä astuisi sellaiseen sisään. Luulen että minusta taisi tulla Twin Brothersin kanta-asiakas. Sieltä saa ihan kaikkea.