torstai 19. huhtikuuta 2012
Puuhastelua 1
Kertoisin mielelläni että Anitha on kehittynyt ammatissaan, mutta ikävä kyllä niin ei ole tapahtunut. Luulen että Anithan innovatiivisuus on luisunut jo miinuksen puolelle.
Esimerkiksi se urheilusukkamysteeri. Mikolla on täällä omat vaatekaapit ja minulla on vaatehuone. Minullahan pitää kaiken olla aina vähän parempaa kuin Mikolla, asun ja elän missä sitten asunkin. Kun nyt tullessani Chennaihin vetäisin sukkalaatikkoni auki, sieltä ponnahti pari kolme tusinaa Mikon valkoisia urheilusukkia. Lajittelin laatikon sukat. Itselleni jäi sopivat neljä paria - juuri sopivasti kuntosalia ja ratsastusta varten, muutenhan en käytä sukkia Chennaissa. Kannoin loput sukat valtavana läjänä Mikon kotitoimisto-vierashuone-pukeutumishuoneeseen ja kerroin Anithalle että Saarin valkoiset sukat kuuluvat Saarin huoneeseen, katsopas, tähän laatikkoon. Anitha sanoi yksioikoisesti että Saar oli käskenyt ettei sukkalaatikkoon saa laittaa muita kuin mustia sukkia.
Antiha oli aivan oikeassa. Mikko oli ollut löyhä ja epätarkka ohjeissaan. Mikko oli suullisen opastuksen lisäksi laittanut oikein selkeät laput kuhunkin laatikkoon, "ONLY BLACK SOCKS", "NOT BLACK SOCKS, BUT ALL OTHER COLOUR SOCKS", "BELTS". Luulen siis että vika oli Mikon. Kaappirivistössä on yhteensä neljä laatikkoa. Kolme yhdessä kaapissa, yksi toisessa. Siihen yksinäiseen laatikkoon (!) Mikko oli laittanut lapun "WHITE SPORT SOCKS". Intialaisen tiukan symmetriseen ja matemaattiseen ajatteluun näin kevytmielinen järjestely ei sovi. Kolme laatikkoa allekkain - kolmenlaisia sukkia. Niin se kuuluisi olla. Vyöt sitten siinä yksinäisessä laatikossa.
Ei ihme ettei Anitha osannut laittaa Mikon valkoisia urheilusukkia muualle kuin minun sukkalaatikkooni jossa ennestään oli kahdet urheilusukat ja kahdet ratsastussukat. Siis sekalaisia sukkia, "ALL COLOUR SOCKS", vaikken mitään lappuja ollutkaan laittanut.
Nyt Mikolla on riittämiin valkoisia urheilusukkia esimerkiksi mustien suorien housujen ja ruskeiden nahkakenkien kanssa käytttäväksi. Se on nimittäin kelpo tamilitrendi. Tosin Mikko ei vielä 3.5 Chennai-vuoden jälkeen ole tamilisoitunut. Ei ole edes viiksiä.
PS. kirjoitan toisen blogin jossa kerron siitä puuhastelusta. Tästähän tuli vain sukkajuttu.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Uusavuttomuutta
Pirkko oli viime viikolla närkästynyt sitä, että Anitha oli silittänyt ja pannut kaappiin housut, joiden lahkeensuun ommel oli auennut. Miten ihmeessä kellekään voi tulla edes mieleen panna rikkinäiset housut kaappiin. Jollei osaa itse korjata, niin kysyisi edes voiko viedä ompelijalle. Lähtiessään Suomeen Pirkko jätti housut keittiön pöydälle ja siihen lapun, jossa pyysi Anithaa korjauttamaan housut.
Eilen housujen päällä oli lappu "Sir, Madam jätti nämä housut ja lapun, että ne pitäisi korjata. Sir, en tiedä mitä niissä pitäisi korjata?". Jätin uuden lapun, jossa näytin nuolella sen repsottavan sauman. Tänään ompelija oli korjannut housut, maksoi 40 rupiaa eli 61 senttiä.
Tätä ei voi kutsua uusavuttomuudeksi, eihän Intiassa mikään ole uutta.
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Vieraantumista Intiasta
Elän siis suomalaisittain. Pidän siitä että kotonani soffatyynyt ovat huolellisen huolettomasti vinossa. Valokuvat kodikkaissa rykelmissä. Suihkuhyllyllä shampoo oikealla puolella, hoitoaine vasemmalla, saippua keskellä koska kylpyhuoneessa minulla ei ole silmälaseja enkä näe lukea mitä pulloissa on, lavuaarin reunalla saippua ja kosteusvoide, muuta kamaa sivummalla kivasti kasassa. Keittiön tiskialtaan vieressä Fairy ja käsisaippua.
Anita on intialainen ja elää symmetrian ja matemaattisen järjestyksen maailmassa. Shampoot ovat pituusjärjestyksessä hyllyllä seinän vieressä. Kylpyhuoneen pöytätason nurkasta alkaen pönöttää koko kosmetiikkani rivissä seinää seuraten. Alushousuni on rullattu laatikkoon värin mukaisiin riveihin.
Niin kauan kuin minulla oli kashmirilaiset koristemaalatut puiset munat olohuoneen pöydän kultalautasella, huolellisen huolettomasti aseteltuna, Anitha joka päivä järjesti ne säntilliseen rinkulaan. Lautasen keskelle tuli yksi muna. Se oli ahdistava näky. Aina kun tulin kotiin, heilautin lautasta ja vapautin munat ojennuksesta. Lopulta luovutin ja lähtiessäni toukokuussa Suomeen, otin munat mukaani ja ne ovat nyt Töölössä vapaassa järjestyksessä lasimaljassa makuuhuoneen lipaston päällä.
Eniten minua kyllä ärsyttää jatkuva järjestely kodissani. Kun olen päivällä istunut soffalla ja käyn tekemässä kahvia itselleni, on soffatyynyt jo asetettu soffan päätyihin pystysuorina levyinä. Istun soffalle ja asetan tyynyt mukavasti. Kun taas poistun hetkeksi, Anitha kipittää järjestelemään tyynyni symmetriseksi asetelmaksi.
Kuivaruokakaappi on Anitan lempikaappi. Sen edessä on helppo istua lattialla joten on mukavan kevyt homma järjestää purnukat, pullot ja rasiat kohoavassa järjestyksessä kaapin takanurkkaan. Kaapin etuosassa ei ole mitään koska varastomme ovat vain Mikon tarpeita varten eli varsin vähäiset. Tämä ei silti vähennä kuivamuonakaapin tenhoa. Sieltä voi napsia tarvittavia pähkinöitä, manteleita ja öljyä sen verran kuin pieneen käsilaukkuun mahtuu.
Pähkinät, mantelit ja öljy ovat kodinhoitajan saavutettu etu. Niin kauan kun niitä katoaa soveliaassa määrin, se ei haittaa. Mutta se kerta kun purkki oli tyhjä eikä Mikko ollut ehtinyt sitä edes aloittaa - se oli jo tökeröä ja pisti vihaksi.
Korostan vielä mitä järjestely on. Järjestelyyn liittyy puuhastelu, touhuilu, siivoilu, pyyhkäily, asettelu. Suomalaisena käsitän kotisiivoukseen ja pyykinkäsittelyyn vahvempia verbejä, kuten vaikka jynssätä ja hangata, joita en voi kuvitella nykyisen sen enempää kuin entisenkään kodinhoitajamme yhteydessä. Se että kylpyhuoneessani on shampoot joka päivä ojennuksessa ei tarkoita sitä että kylpyhuone hohtaisi puhtauttaan. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta kylpyhuonetta.
perjantai 4. marraskuuta 2011
Lakheja tulee tai menee
Babu piti keskiviikkona vapaapäivän, koska hänen isällään oli jotain maajuttuja. En ymmärätnyt mistä oli kyse, mutta jotain tärkeää joka tapauksessa ja Babun piti perheenpäänä olla paikalla. Eilen sain sitten kuulla, että Babun isä oli saanut lopulta hallitukselta maata. Prosessi oli kestänyt monta vuotta, mutta kyllä kannatti kun maa-alueen arvo on monta lakhia, noussut näitten vuosien aikana muutamasta tuhannesta.
Tai sitten se olikin niin, että hallitus oli riistänyt isältä pakkolunastuksena monen lakhin arvoisen maa-alueen ja nyt - monen vuoden taistelun jälkeen - hän oli saanut korvaukseksi vaivaisen muutaman tuhannen arvoisen pläntin tilalle. En saa tarpeeksi selvää Babun englannista enkä todellakaan osaa tulkita hänen ilmeistään milloin häntä pitäisi onnitella, milloin ottaa osaa. Varmaan tämäkin selviää kun Madam tulee seuraavan kerran. Varmaan jo ennenkuin pääsevät lentokenttäalueelta.
tiistai 18. lokakuuta 2011
Arki taas
perjantai 14. lokakuuta 2011
Rahanjakoa ja -katoa
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Sisustamista ja muuta mukavaa
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Draamaa Bishop Gardenissa
Anitha lähetti eilen aamulla tekstarin "Sir my son did nt come home from night we r searching for him pls pray that my son should come soon nothing should happen 2 him i will come tomorrow".
Lupasin toki rukoilla pojan puolesta ja olin oikeastikin huolissani koko päivän. Muita vaihtoehtoja ei tullut mieleen kuin, että poika on jossain ojassa hakattuna, sairaalassa moottoripyöräonnettomuuden takia, vankilassa ties mistä syystä tai kuollut. Anitha oli soittanut Babullekin itkeskellen useamman kerran päivän mittaan.
Kotimatkalla tuli lopulta helpottava tekstari "Thank you for praying my son was in his friends house".
Arvelin Babulle, että poika taisi olla juopottelemassa, jolloin oli kuin pato olisi murtunut: "Slums bad, Sir. Bad friends. No control. Father drinking Sir, boy copying father. Slums bad. 15% of girls in slums pregnant."
Pysyen taatulla pehmo-linjallani (josta ei ole tähänkään mennessa seurannut mitään positiivista) pyysin Antithaa pitämään tänäänkin vapaapäivän kun arvelin, että eilinen oli varmaan rankka päivä. Toivottavasti Anitha käyttää osan päivästä antaakseen selkäsaunan kelvottomalle hulttiopojalleen.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Palveluskunta, kirjoitussarjan osa 101
Meiltä on kadonnut Intian-aikana kaikenlaista. Yleensä on vaan kovin vaikea tietää milloin ja missä mikin on kadonnut. Suuri osa pöytähopeista on teillä tietämättömillä, mutta emme ole varmoja siitä oliko ne edes mukana Brasiliassa, puhumattakaan siitä että tietäisimme varmuudella niitten tulleen Intiaan, ja jos, niin onko katoaminen tapahtunut nykyisen vai edellisen kotiapulaisen aikana. Pirkolta on kadonnut aika monta korua, mutta kun P ei koskaan tiedä mihin on pannut ne (tai siis arvokkaammat ovat kyllä kassakaapissa siitä lähtien kun vakuutus korvasi edelliset Brasiliassa asuessamme). Oikein kunnolla etsiessään kotiapulainen onnistuikin kerran löytämään - tai ehkä vain "löytämään", sillä löytö tapahtui vasta etsintöjen toisena päivänä? - pari korua jostain ihan oudosta paikasta.
Olen aina ihmetellyt miten nopeasti kaapissa olevat mantelit ja cashew-pähkinät kuluvat. Ehkä minä todellakin syön niitä enemmän kuin kuvittelisisin tai ehkä minä jaan ne Anithan kanssa. Joskus tuntuu, että se jakokaan ei mene oikein tasan kun purkin pinta alenee niin kovaa vaikka en ole edes iltaisin kotona. Mutta niin kauan kun en tiedä varmuudella, ei siihen ole myöskään pakko reagoida.
Viime viikonloppuna kävi niin, että viikko aikaisemmin ostamaani perunalastupussia ei löytynyt mistään. Siihen oli jo pakko reagoida edes jotenkin. Jätin lapun, jossa kysyin mitä sille oli tapahtunut. Olisin ollut paljon tyytyväisempi vastaukseen "Sir, minulle tuli kova nälkä ja teki hirveästi mieli niitä perunalaastuja enkä voinut vastustaa kiusausta" kuin Anithan selitykseen että hän "luuli, että olin tarkoittanut ne heitettäväksi pois kun ne olivat pöydällä useita päiviä ja kun niitten pakkauspäiväkin oli 15.5.2011". Jotenkin jäi halju maku kun en osaa uskoa Anithaa sentään niin tyhmäksi. Tunsin tulleeni petetyksi.
Tämän jälkeen olisin kuvitellut, että ruokatavaramme olisivat saaneet olla rauhassa edes muutaman päivän. Mutta ei. Minulla oli koko viikon vieraita enkä ollut yhtään iltaa kotona. Niinpä en myöskään koskenut viikonloppuna piripintaan täyttämääni pähkinäsekoituspurkkiin. Viikon aikana pähkinöiden pinta aleni kuitenkin muutaman sentin. Toinen kerta, jossa ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta. Mitä ilemisimmin Anithalla on (oikea) käsitys, että minua on helppo käyttää hyväksi, olen hyväuskoinen, uskon aina ihmisistä hyvää, enkä laiskuuttani viitsi juuri seurata esimerkiksi talousrahojen käyttöä.
Nyt piti jo konsultoida Victoria. Voinko vaan unohtaa koko jutun ja olla kuin en olisi huomannutkaan vai onko tällaiseen reagoitava jollain lailla? Pakko tehdä jotain, muuten homma voi ryöstäytyä käsistä. Victor ehdotti, että rupeaisin pitämään joitain huoneita lukossa ja säilyttämään niissä kaiken arvokkaan - se olisi selvä signaali. Tämä ei kelvannut minulle. Vaikka Anithan siivoaminen on aika kelvotonta, se on sentään parempaa kuin ei mikään. Ratkaisuksi päädyttiin joittenkin kaappien ja toisen jääkaapin lukitsemiseen.
Tämä aamupäivä kului rattoisasti. Siirsin kaikki intialaisille kelpaavat ruokatavarat toiseen jääkaappiin ja yhteen keittiönkaappiin, joihin löysin avaimet. Lukitsin komeron, jossa pidämme kameroita ja ylimääräisiä kännyköitä ja tietokoneita. Kävin läpi "talouskirjanpidon", tein sinne paljon merkintöjä ja laskin kuinka usein sokeria, teetä ja kahvia on ostettu (sokeria menee näköjään paketti 2-3 viikossa, aika paljon ottaen huomioon, että me emme käytä itse sitä oikeastaan ollenkaan).
Nyt minulla on huono omatunto kun tuntuu, että on loukkaavaa osoittaa tällä tavoin, että en luota Anithaan.
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Pyöräilyharrastus laajenee
Tänään en ehtinyt jäädä ratsastuksen jälkeen teelle koska meillä oli kiire kotiin, jotta Babu ehti pyöräkauppaan ennen sen sulkeutumista (mukanaan lainaamani 5000 rupiaa - huolestuttavasti en millään muista paljonko hän on ennestään velkaa). Puoli yhdeksän aikaan ovikello soi ja siellä olivat Babu, Supervor ja toinen vartija, kaikki yhdessä esittelemässä Babun uutta pyörää. Täytyy myöntää, että se onkin - normaaleilla kriteereillä - hienompi kuin minun. Se näyttää aivan oikealta maastopyörältä, siinä on jopa jousitettu etuhaarukka ja runko. Mutta ei vaihteita; "No gears best, Sir. Gears always problems, Sir. No gears best for..." ja osoitti mahaansa.
Pyörien hankinta oli ilmeisen merkittävä tapaus. Vartijoitten vuoro vaihtuu seitsemältä, mutta toinen vartija oli jäänyt puoleksitoista tunniksi odottamaan, jotta näkisi Babun pyörän heti tuoreeltaan.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Palveluskunta; kirjoitussarjan osa 100 (ainakin suunnilleen)
maanantai 23. toukokuuta 2011
Puolitehoista
torstai 14. huhtikuuta 2011
Intian kodissa
Olin jo vieraantunut siitä että kotonani on aina joku. Anithan puuhastelu harmitti ja häiritsi aamuani. Heti alakertaan tultuani, ennen aamiaista, oli jotain kiireellistä ongelmaa. En ole kovin rakastettava kun verensokerini on matala enkä usko että muutenkaan olin niin aurinkoinen. Matkustaminen on kuitenkin rasittavaa vaikka pidänkin siitä ja etenkin pitkistä lentomatkoista joita nyt oli kaksi peräkanaa. Sao Paulosta Lontooseen 13 tuntia ja Lontoosta Chennaihin 11 tuntia. Aikaeroa 9.5 tuntia. Miksi Intian pitää olla maailman ainoa maa jossa on tuo puolen tunnin aikalisä? (Yksi selitys tuohon erikoiseen puoleen tuntiin on muuten seuraava: Koko Intia on sovittu olevan samaa aikavyöhykettä. Kun kello on 9.45 Intiassa, niin se on 4.15 Englannissa. Ajan näkee aina kun kääntää kellotaulun nurinpäin, viisarit asettuvat aina oikein. Paitsi nyt kun on kesäaika jota ei koloniaaliaikaan vielä oltu keksitty.)
Ja seuraavaksi minut haettiin keskustelemaan Moorthyn, puutarhurin, kanssa. On kauan herättänyt närää että Moorthylle maksetaan 5000 rupiaa kuukaudessa vaikkei Moorthy käy meillä kuin 2 tuntia viikossa. Olin jo pitkään ennen Suomeen lähtöäni kuullut "Moorthy ei ole koskaan koko päivää", "Moorthy vain kävi täällä". Menin puutarhaan, kukkakeot olivat taas masentavan näköisiä, rotta oli taas myllännyt toisen keon ja syönyt kukat ja toinenkin oli jotenkin nuupahtaneen oloinen. Miksi intialaiset kukatkin ovat niin pienikukkaisia ja surkeita? Saan Somerniemen varjoisan kukkapenkin komeammaksi petunioilla ja ahkeraliisoilla kuin mihin trooppisessa Intiassa pystytään. Kyllä harmittaa. Sanoin Moorthylle että viis veisaan kukkasista jos ne ei kasva tuon kummemmiksi ja etenkin jos ne tuovat rotat pihaan, ollaan sitten ilman. En rupea kahden kuukauden välein hankkimaan uusia taimia. En rähjännyt työajoista. Minulle on yhdentekevää kuka kastelee ja hoitaa puutarhani, kunhan se tulee hoidettua niin että vuokraemäntä voi olla rauhallinen. Maksan Moorthylle kuukausipalkan ja joko hän itse möyrii puutarhassani tai palkkaa jonkun toisen. Ihan sama minulle.
Brasilian jälkeen Chennai on lässähdys. Oli samanlainen tunne kuin tänne muuttaessa. Silloinkin tulimme suoraan Manauksesta ja Sao Paulosta. Mutta Intia on shokki aina, tulee mistä vain. Myös muualla asuvat ja opiskelevat intialaiset sanovat kokevansa sen joka kerran tullessaan kotiin käymään. Ehkäpä Intiassa oikeasti on jotain joka ei ihan ole kohdallaan ja jota voisi parantaa?
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Irtisanomisia Intiassa
Ennen Suomeen lähtöäni hyvästelin autonkuljettajani Prabhan joka oli kuljettanut minua turvallisesti 10 kuukauden ajan. En millään olisi halunnut irtisanoa Prabhaa. Olen jossain blogissa maininnut Prabhan olevan kuin päähänpotkittu koira tai lapsena jatkuvasti kepitettynä ollut hylkiö. Prabhan isä joi itsensä ennenaikaiseen kuolemaan ja kahden veljeksen piti elättää perhe. Äiti piti kodin yhteydessä pientä kioskia jossa myi vettä ja teetä naapureille. Näin sen kojun - minun oli vaikea kuvitella mistä asiakkaat sinne olisi ilmaantunut. Ei se varmasti kultakaivos ollut. Prabha on ystävällinen ja luotettava kuski.
Nyt 30-vuotias Prabha kävi koulua vähimmäismäärän 10 luokkaa joka riittää siihen että saa äänestää ja vaikka ajokortin. Alkuun Prabha toimi kadunkulmassa silittäjänä kunnes sai ajokortin ja pääsi Huyndaille testikuljettajaksi. Siellä Babu, Mikon kuski, ja Prabha tapasivat ja ystävystyivät. Molemmat siirtyivät ulkomaalaisten yksityiskuskeiksi josta yleensä tienaa noin tuhat rupiaa (16 euroa) enemmän kuussa. Palkka on työehdoista riippuen yleensä 8000 - 12000 rupiaa kuussa. Minä maksoin Prabhalle 10,000 rupiaa eli 160 euroa kuussa - kuusipäiväinen viikko. Sopimuksen mukaan työpäivä on 12 tuntia, viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai on vapaa. Käytännössä työpäivät olivat suunnilleen klo 9 - 18 ja vapaita viikonloppuja ja pitkiä lomia aina kun minä olin lomalla. Sen lisäksi teetin Prabhalla pieniä korjaushommia kotonamme, Prabha oli käsistään kätevä ja teki Jantun kanssa mielellään tuollaisia juttuja.
Prabhalle lyhyet työpäivät olivat tärkeitä. Etenkin loppuaikoina kun kyselin miten Prabhan elämä tulee järjestymään, hänen suurin huolensa oli se miten saa sopivan lyhyet työpäivät että voi olla perheen kanssa. Vaimo pelkää olla iltaisin yksin lasten kanssa kotona. "Kun olin vielä poikamies, työajoilla ei ollut väliä. Korealaisen ekspatin kuljettajana saattoi nukkua päivällä kun kuljetettava oli töissä eikä perheen jatkuvat iltamenot siten häirinneet. Palkkaa tuli ylitöineen 14,000 rupiaa kuussa josta 9000 rupiaa meni äidille, loput säästöön naimisiinmenoa varten.
Koko palveluskuntamme oli murheellinen Prabhan lähdöstä. Heille oli nivoutunut hyvä yhteishenki, työilmapiiri oli hyvä. Kaikki auttoivat toinen toisiaan, kaikki tiesivät toistensa tukalat tilanteet, murheet ja ilot. Prabha etsi Anithan työtä vieroksuvalle pojalle aina uusia työpaikkoja, Jantun kaukana Assamissa asuvaa vaimoa lohduteltiin puhelimitse, Supervor hoidettiin sairaalaan malarian hoitoon.
Viimeisellä viikolla sovin että menen kyläilemään Prabhan kotiin jotta näen hänen vaimonsa ja lapsensa. Prabha asuu aivan Little Lambs Schoolin vieressä varsin lohduttomalla alueella. Mopolla työmatka kotoa meille vie 1 - 1.5 tuntia.
Ostin 2-vuotiaalle pojalle ja 4-vuotiaalle tytölle lelut lahjaksi - muovinen autorata ja sari-asuinen Barbie. Arvelin ettei niillä tulla leikkimään. Olen ennenkin ollut köyhissä kodeissa ja lapset ovat saaneet leluja jotka on kaupan pakkauksissa laitettu hyllylle kuten koriste-esineet. Lapset sitten selittävät että heillä on niin paljon leluja ettei vielä kannata avata näitä uusia leluja. Ei heillä oikeasti leluja ole, lelu on niin arvokas ettei sillä leikitä.
Piha kasvaa rikkaruohoa. En viitsinyt kysyä miksei siihen voi laittaa keittiöpuutarhaa tai istuttaa mangoa tai jotain muuta hedelmäpuuta. Tai edes pitää sellaisessa kunnossa että lapset voisivat siinä leikkiä. Lapset ovat aina sisällä. En ole varma oliko pihalla käärmeitä, mutta lasinsirpaleista Prabha ainakin puhui. Että joskus hänen täytyy piha laittaa kuntoon. En taaskaan kysynyt miksei se vaimo joka on päivät pitkät kotona voi tehdä tällaisia. Intia on kumma maa, useimpia asioita ei jostain syystä vain voi tehdä.
Prabha on hindu ja vaimo on kristitty. Katsoin heidän upean hääalbuminsa ja ihmettelin hienoja häitä. Taas näitä kummia juttuja - kontrasti kuvissa esiintyvän hääparin ja häätalon ja edessäni olevan pariskunnan ja heidän nuhjuisen kotinsa välillä oli häkellyttävä. Häihin ja hautajaisiin syydetään rahaa jonka länsimaalainen mieluummin käyttäisi vaikka kunnon talon hankkimiseen. Heilläkin oli 2006 vierasta. "Ihmiset loukkaantuvat jos ei kutsuta". Mietin mistä ihmeestä itse olisin keksinyt omiin häihini yli 2000 vierasta. Ei tullut mieleen.
Prabha nauroi kuinka kaikki luulevat että heillä on rakkausavioliitto koska ovat eri uskontoa. "Ei, ei, tämä on järjestetty avioliitto". Järjestetty avioliitto on heidän mielestään paljon parempi. Tässä tapauksessa homma on ilmeisesti toiminut - minusta näytti että pariskunta ja perhe oli onnellinen.
Join kahvin, leikin lasten kanssa, katsoin kaikki 500 häävalokuvaa ja lähdin pois. Seuraavana päivänä kuulin Prabhalta kuinka käyntini oli ollut heidän koko illan keskustelunaihe. Vaimo oli ihmetellyt ikääni "näyttää niin nuorelta, korkeintaan 35 vuotta" ja Prabhan oli monta kertaa pitänyt todistaa "ei, ei, Madam on 52 vuotta. Madam pitää huolta kunnostaan, liikkuu paljon."
En ole koskaan kertonut palveluskunnalleni ikääni. Yhdellä vuodella se heitti, olen 53v. Mutta kuten olen ennenkin todennut, mikään ei pysy salassa. Palveluskunta tietää meistä ihan kaiken. Mikä ei aina ole niin kiva ajatus.
Samana yönä Prabha ajoi minut kentälle. "Madam, tulen muistamaan tämän ajan koko elämäni. Olen saanut apua ja neuvoja kun lapset ovat olleet sairaita. Madam, koko perheeni on ollut onnellinen. Madam, olette hyvä ihminen, te ymmärrätte kuinka tärkeä perhe ja uskonto on."
En ymmärrä tippaakaan hindulaisuutta.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Puutarhan kukoistus
No, toki otsikko on väärä. Ei puutarhamme kukoista, mutta ei se nyt ihan lakastunutkaan ole. Kukintaa ei ole silmiä häikäisevästi, mutta on meillä jotain väriä. Enimmäkseen kadulle kaartuvia bougainvillea, siis suurempia puita, joitain pensaita ja muutama ruukkukukka. Muuten kukat ihmeesti katoavat. Joku ne tietenkin varastaa, ei siitä ole epäilystä.
Muurahaiskekokukkapenkin toisen yrityksen kukat ovat nyttemmin pikkuruukuissa vahvistumassa ja odottamassa sopivaa hetkeä jolloin ne siirretään muurin kadun puolelle kaunistamaan Bishop Gardenin naapurustoa. Kekoihin ollaan istuttamassa uusia kukkia – Moorthy kävi ostamassa 14 jokseenkin jäykänoloista kasvia joiden muka pitäisi levittäytyä ja täyttää koko keko. Saa nähdä. Yllätyksekseni sekä Jantu että Anitha käyvät kukkataistelua Moorthyn kanssa millaiset keot ja kukat talon rouva haluaa. Meillä on siirrelty kukkaruukkuja ja pensaita jotta rouva olisi iloissaan. Jantun idea oli siirtää puutarhan pimeästä nurkasta kukkivat ruukkukasvit suoraan ulko-oven eteen jotta sen näkee heti kun astuu ulos.
Anitha taistelee olohuoneen ikkunasta avautuvan maiseman puolesta, samoin haluten siirtää kaiken kukkivan keskeisille paikoille pois puutarhan nurkista. Moorthyllä on mieltymys symmetriaan joka ei ole intialaisille mitenkään harvinainen piirre. Sama mieltymys ilmenee kyllä myös Anithassa ja Jantussa, jonka huomaa selvästi kun katsoo muurahaiskekoa nykyisessä olomuodossaan.
Kukkakeot sekä Jantu että Anitha haluavat säntillisen raidallisina. Siksi Jantu, vartija, asetti keon surullisenkuuluisat kivet järjestykseen jotta kukatkin pysyvät ruodussa. Sanon kiviä surullisenkuuluisiksi viitaten muinaiseen blogiini siitä miten kivet ilmestyivät kukkakekoihin. Olinhan toivonut suuria kiviä reunustamaan kukkapenkkejä, ihan kuten olen rakentanut kukkapenkit Somerniemen mökillle, mutta mökkitavat eivät kuulu Chennain pihoille. Kukkakeot on tarkoitus täyttää kukilla siten että huipulla on siniset, keskellä punaiset ja alhaalla keltaiset kukat.
Pihan vesiruukku on nyttemmin täyttynyt metsätähden näköisillä pikkukukilla. Vesi käsitellään hyttysmyrkyllä joten siinä ei pitäisi olla suurempaa moskiittoviljelmää. Alemmassa kuvassa on yleiskuva etupihastamme. Suoraan sanottuna se ei ole tässä valokuvassa erityisen upean näköinen. Luulen että se on luonnossa paljon parempi.
Vartijamme Jantu on ottanut hyvin aktiivisen roolin pihallamme. En ole aina varma onko se hyvä vai paha. Palveluskunnan ei kuuluisi ottaa ohjia käsiinsä. Mutta Jantu on hyvin sympaattinen kaveri joka on oppinut hyvin englantia ja muutenkin sellainen jolla ajatus kulkee nopeasti ja toiminta on ripeätä. Sellainen käsistään kätevä toiminnan kaveri jolle vartijan tylsä, tapahtumaköyhä ja staattinen työ ei lainkaan sovi. Jantu olisi loistava talonmies. Hoitaisi sekä puutarhan että pikkukorjaukset ilman että jokaista ruuvia tai lampunvaihtoa varten tarvittaisiin eri heppu taloon. Siksi maksamme Jantulle kuukausittain pienen korvauksen erilaisista hommista joita hän meille tekee. Mikä tekee meistä aika riippuvaisia Jantusta.
Tehtaan sähkömies kävi tarkistamassa sähköliittymämme ja -johtomme ja jätti työkalusalkkunsa meille viikonlopuksi kun tulee uudestaan maanantaina. Sanoin sähkömiehelle että salkun voi jättää oven suuhun eteiseen. Mutta ei, Jantu käski viemään sen sähkötaulun alle varastohuoneeseen, pois silmistä ja näkyvistä, sinne missä sen paikka on. Kuka lopulta tuntee talomme ja sen tavat parhaiten?? Kuka tekee taloomme tavat? En ainakaan minä ja vielä vähemmän Mikko.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Kaikki korjataan
Puhdistus ei auttanut. Ilmastointilaite ei toiminut. Hätä ei ole suuri koska meillä on kaksi ilmastointilaitetta makuuhuoneessa. Se toimiva kone vaan on siitä huono että se puhaltaa viileän ilman suoraan nukkujan päälle. Siksi olemme aina käyttäneet sitä toista, kauempana olevaa joka siis lakkasi toimimasta elokuussa.
Se ei toimi vieläkään ja nyt on tammikuu.
Onhan tässä pientä askaretta ja ajankulua minullekin kun voin seurata miten tällaiset asiat Intiassa etenevät. Hitaasti etenevät, jos tiivistäen sen sanon. LG:n huoltomiehiä käy meillä räpläämässä samaa ilmastointilaitetta joskus viikottain, joskus päivittäin, riippuen kuinka muilta töiltään ehtivät. Käsittääkseni jokainen osa on jo vaihdettu kerran tai pari. Jollen ole ollut paikalla, Anitha on jättänyt varmasti 30 kertaa lapun olohuoneen pöydälle kertoen että "A/C is repaired". Menen yläkertaan makuuhuoneeseen jossa on hyytävän kylmä ja ikkunat märät hurjasta lämpötilaerosta sisä- ja ulkoilman välillä ilmastointilaitteen puhaltaessa täysillä 18C-asteista ilmaa. Otan kaukosäätimen ja sammutan laitteen. Illalla napsautan sen yöksi päälle eikä se toimi. Puhaltaa vain lämpimänkosteata ulkoilmaa eikä viilennä yhtään. Ja aamulla sanon Anithalle että soittaisi A/C-miehille että tulevat korjaamaan laitteen. Ja Anitha soittaa. Ja pari miestä tulee. Aina eri miehiä, mikä ei helpota asiaa. Ne kiipeävät katolle ja irrottavat ulkona pidettävän moottorin ja vievät sen mukanaan. Se on ollut LG:llä puolen vuoden aikana jo kolme kertaa. En tiedä mitä sille on tehty. Aina sanotaan että nyt se on korjattu. Aina ilmastointilaitekorjaajan jäljiltä makuuhuone on kuin jääkaappi - kylmä huuru tunkee ulos kun avaan makuuhuoneen oven - joten aina sammutan laitteen ja aina laitan sen illalla uudestaan päälle jolloin se on aina rikki.
Maksamme huollosta vuosimaksun joten käteistä tässä ei liiku lainkaan. Jotain mitättömiä pikkusummia joistain uusista pikkuosista olemme maksaneet, mutta käytännössä tämä on jonkinlainen LG-miesten harrastus. Luulen että he itse pitävät tätä työnä, mutta heidän ikuinen optimisminsa siitä että laite saadaan korjattua, on minusta käsittämätön.
Perjantaina A/C miehet kävivät irroittamassa taas yhden paneelin laitteen sisältä ja vaihtoivat sen tilalle saman paneelin vierashuoneen toimivasta ilmastointilaitteesta. Kävin itse näpsyttämässä laitteen päälle, totesin niin viilennyksen kuin termostaatin toimivan ja olin haltioissani. Vihdoinkin kaikki kunnossa! Illalla Mikon kanssa kuuntelimme että pitäähän se hieman meteliä, mutta annoimme koneen yrittää. Yöllä heräsin kamalaan surinaan - tämä ei enää ole tervettä!!! - ja napsautin ilmastoinnin pois ja sängyn päällä olevan toisen laitteen puhaltamaan suoraan meidän päälle. Mutta tähän olemme jo tottuneet.
Korjausmiehet eivät puhu englantia joten minun on turha hoitaa näitä juttuja. Maanantaina Anitha ei tule töihin koska viettää veljensä kuoleman vuosipäivää kahdessa eri messussa ja hautausmaalla, mutta tiistaina hän voi taas aloittaa päivän soittamalla LG:n huoltoon.
Kuinka kauan tätä voi jatkua? En tiedä. Mikko sanoi että Intiassa eläkeikä on 58 vuotta joten nuorilla huoltomiehillä on aikaa monta vuotta. Aika kun on suhteellinen käsite Intiassa ja toisaalta, Intiassa ymmärretään ettei mitään heitetä pois vaan kaiken voi korjata. Korjattu ei aina ole hyvä tai edes toimiva, mutta se ei ilmeisesti ole oleellista tässä maassa.
Viime viikolla kysyin Jantulta miksi samat bambupuiset tikkaat ovat päivästä toiseen nojaamassa talomme seinään. Jantu otti asennon ja heilautti kätensä lippaan sanoen että ne on ilmastointimiehiä varten kun he menevät tarkastamaan ulkona olevia laitteita. Huomautin että tikkaat ovat hyvin häiritsevät koska ne tulevat suoraan minun makuuhuoneeseeni. Jantu tuijotti hetken minua hiljaa, vielä asennossa seisoen, ja sitten purskahti kippurassa nauramaan. Kerroin tämän Mikolle joka totesi kuivasti että ilmeisesti Jantu on sen verran tervesieluinen nuori mies ettei hänelle ollut tullut mieleenkään sama kuin minulle. Että kukaan voisi olla kiinnostunut tiirailemaan vanhemman naishenkilön makuuhuonepuuhia.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Huomenna kirjoitan
Kotiasioista voi mainita lyhyesti... vartijamme Supervor on malariataudin takia Orissan osavaltiossa kotikylässään ja Jantu, toinen vartijamme, sai jotenkin hommattua joululomamme aikana 21-vuotiaan sukulaispoikansa Supervorin sijaiseksi. Anitha tuhahti että poika on bengalilainen eikä assamilainen kuten Jantu. Joskus pitää selvittää mitä pahaa bengalilaisissa on. Bengal on kaiketi jakautunut länsi- ja itä-Bengaliin joista itäinen puoli on Bangladeshin puolella ja Kolkata on Länsi-Bengalissa.
Tämä bengalilaispoika ei puhu kuin hindiä ja varmaan assamia ja bengalia, mutta ei siis englantia tai tamilia. Anita tuli eilen töihin jonkun korin kanssa jonka sijoitti vartijoiden pöydän alle ulos talomme nurkalle. Peitteli korin valkoisella liinalla ja pulputti englanniksi vartijapojalle ettei koriin saa koskea. Eihän poikarukka mitään ymmärtänyt. Sitten tuli korporaation roskankerääjät jotka tyhjensivät roskiksen ja ottivat samalla Anithan korin jota Bengalin poika tarjosi - sitä se Anitha varmasti oli yrittänyt selvittää, että roskiin vain? Anitha oli itkusilmin keittiössä ja tuhersi että tänään on siskon syntymäpäivä ja korissa oli 150 rupian uusi hiuskampa siskolle lahjaksi ja siskon lapsille uudet vaatteet. Anitha oli jo soittanut roskamiehille ja kysynyt koria jonka roskamiehet muistivat hyvin. Sanoivat että se oli epätavallisen siisti ja hieno roskaksi. Mutta että se on nyt ikävä kyllä jo jossain Perungudissa ja täysin kadonnut. Roskamiehet olivat korin ja sen sisällön jo varmasti myyneet.
Joten voi olla että tämä on syy miksi Anitha suhtautuu nyreästi Jantun sukulaispoikaan ja odottaa Supervoria palaavaksi.
Prabha, autonkuljettajani, palasi eilen pyhiinvaellusmatkalta. Retki oli ollut onnistunut vaikka temppeliin pääsyä viimeisillä metreillä oli odotettu 21 tuntia. Logistiikka oli pettänyt, polku oli ollut kapea ja tungos temppeliin oli ollut kova. Eikä järjestelyt olleet ihan viimeisen päälle. Prabha oli nähnyt neljä kuollutta jotka vaan olivat jääneet massojen jalkoihin. Käyneet väärään paikkaan maate ja uupuneet pyhiinvaeltajaveljet talloivat hengiltä. Eivät nämä ainoiksi uhreiksi jääneet, mutta mitään lukumääriä ei kyllä virallisesti ilmoiteta, hyvää onneahan kaikki olivat matkalta hakemassa. Onni on suhteellinen käsite. Jos Keralan kukkuloilla juuri ennen temppeliä hindu kuoli sen viimeisen kerran ja saavutti mokshan vapautuen jälleensyntymisen kierteestä, onni oli suuri. Mutta jos se kuolema olikin vain syntyminen toiseen elämään, matkassa ei kovin paljon ollut onnea mukana. Muuten oli ollut sateista ja kovin kylmää, ääni meni ja tuli flunssa. Nyt Prabha voi pukeutua tavallisiin vaatteisiin ja käyttää sandaaleja. Parta on pois ja hiukset lyhyet, siisti mies. Ja ensi vuonna taas uudestaan Keralan kukkuloille temppeliin.
Keksin jotain kirjoitettavaa huomiseksi.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Autossa juteltua

Tänään satoi ja matka Little Lamb School'ista kesti kauan. Tuli juteltua Prabhan kanssa.
Toki tiesin että Prabha valmistautuu pyhiinvaellusta varten. Joku aika sitten Prabha leikkautti hiuksensa hyvin lyhyiksi, vaihtoi pitkät housut nilkkoihin asti ulottuvaan lannevaatteeseen ja jätti sandaalit pois. Niin, Prabha ajaa autoa ja moottoripyörää paljain jaloin. Suurin ongelma Prabhalle taitaa olla paasto. Tai siitä olen eniten kuullut. Prabha - jolle aterioiden ajankohdat ovat tärkeintä maailmassa ja joka yleensä on levittänyt eväänsä autoni keulalle tai terassimme lattialle aina silloin kun olen lähdössä matkaan - paastoaa yhteensä 41 päivää. Ei aamiasta, lounas ja päivällinen tiukasti kasvisruokia koostuen lähinnä riisistä. Prabha parka!
Kuten Babu viime vuonna, Prabha tekee pyhiinvaelluksen Keralan osavaltioon Sabarimalaan Ayyappan-jumalan temppeliin. Kaikki tietävät että jokaisen muslimin on kerran elämässä päästävä Mekkaan, mutta Sabarimalasta ei moni tiedä, vaikka se on Mekan jälkeen maailman suosituin pyhiinvaelluskohde. Joka joulu-tammikuun vaihteessa sinne vaeltaa 50 miljoonaa hindua ja jokaisen Ayyappanin palvojan pitäisi käydä siellä ainakin kerran eläissään. Ayyappanin palvojan on helpompi olla mies. Ayyappan on nimittäin niin pyhä etteivät hedelmällisessä iässä olevat naiset mahdollisen kuukautisvuotonsa kanssa saa vaeltaa Keralan kukkuloille temppeliä saastuttamaan. Vain alle 10-vuotiaat tytöt ja yli 50-vuotiaat naiset ovat tervetulleita.
Hindulaisuutta on tavallisen eriuskoisen aivan mahdoton käsittää enkä edes yritä sitä itselleni selittää. Tiedän että hindulaisuus ei perustu kirjoihin, sillä ei ole perustajaa eikä se ole yksi uskonto vaan eri uskontojen kooste, ja kaiken lisäksi vielä jonkinlainen näkymätön absoluuttinen totuus jota ihminen ei voi ikinä käsittää - asia jonka jokainen hindu käsittää. Siksi tarvitaan välittäjiä, niitä lukuisia jumalia joista kukin voi valita mieleisensä tai vaikka useamman, aina sopivimman kuhunkin tilanteeseen. Useimmat hindut valitsevat yhden kolmesta pääjumalasta: Brahma - luoja, Vishnu - ylläpitäjä, Shiva - tuhoaja. Tai jonkun näiden pääjumalan ilmentymismuodon, tai vaimon, tai pojan, tai pojan vaimon, tai pojan, poikapuolen tai vaimon ilmentymismuodon, tai rakastajattaren tai ... Siis on varaa valita.
Ayyappan on todella pyhä. Joskus reilut tuhat vuotta sitten oli kähinää Brahma-jumalan ja jonkun kuninkaan sisaren kanssa. Toiset kaksi pääjumalaa, Shiva ja Vishnu, sotkeutuivat mekkalaan juonella jossa Vishnu muuntautui kuvankauniiksi naiseksi. No, tästä seurasi tietenkin se että Shiva ei voinut hillitä itseään vaan Vishnu ja Shiva yhtyivät siten että Ayyappan syntyi. Ei siis neitseellinen syntymä vaan käsittääkseni täysin maskuliininen. Ayyappan-pojalla oli sen jälkeen vaikka mitä taisteluja eri demoneja vastaan, mutta lopputuloksena on kirjoitukseni alku - maailman toiseksi suosituin pyhiinvaelluspaikka Keralan Sabarimalassa jonne autonkuljettajani lähtee jo kolmantena vuotena peräjälkeen.
Miksi kaikki nämä valmistelut? Oikeastaan hyvin yksinkertaisesta syystä. Vaikka vaellus on syvästi uskonnollinen ja pyhä, se on myös aikamoista kärsimystä. Prabha puhui 67 kilometrin vaelluksesta (Wikipedia tiesi kertoa 45 kilometristä) yli usean kukkulan. Kuten Intiassa aina jos liikutaan vähääkään pyhissä paikoissa, ollaan paljain jaloin. Jos kukaan aikoo tarpoa kilometrinkään paljasjaloin Etelä-Intian vuoristossa, on parempi hieman harjoitella. 41 päivässä jalkapohjat ehtivät jo tottua niin teräviin kiviin kuin kuumaan hiekkaankin. Lannevaate on väriltään musta tai oranssi kertoen kaikille että kyseinen henkilö valmistautuu pyhiinvaellukseen eikä häntä saa töniä tai tuuppia eivätkä naiset saa tulla liian lähelle. Valmistautumiseen kuuluu paaston lisäksi myös selibaatti. Ja rukoilu. Ja puhtaus. Prabha käy kaksi kertaa päivässä pesulla ja menee sen jälkeen temppeliin rukoilemaan 20 minuutiksi. Tänään Prabha vei minut ratsastamaan puoli kuudeksi aamulla. Prabha asuu 50 minuutin mopomatkan päässä meiltä ja oli lähtenyt kotoa hyvissä ajoin ennen neljää ehtiäkseen rukoilla yhdessä monista Adyar-joen toisella puolella olevista temppeleistä ennen meille tuloa.
Tukka leikataan ennen paastoa koska nyt valmistautumisaikana hiuksia sen enempää kuin partaa tai kynsiäkään ei saa leikata. Miksi kynsien pitää kasvaa, siihen Prabhalla ei ollut muuta selitystä kuin että se on osa kulttuuria. Hiukset ovat intialaisille todella arvokkaat ja tärkeä ulkonäöllinen juttu. Usein näkee kaljuja tai sänkitukkaisia miehiä, naisia ja lapsia joiden hiukset on ilmiselvästi uhrattu. Tämä on jumalalle aivan valtava lahja jolla toivotaan vastaavankokoista siunausta tulevaisuudelle. Alkuaikoina Intiassa ihmettelin kovasti klaneja naisia ja pikkutyttöjä ja mietin onko kyseessä rangaistus vai yritetäänkö naisista ja tytöistä tehdä vähemmän kauniita jotta saisivat olla rauhassa ahdistelijoilta.
Niin. Minulla on täpläotsainen, parrakas, paljasjalkainen, lannevaatteeseen kääriytynyt kuski joka lähtee veljensä ja 7-vuotiaan veljenpojan kanssa joulukuun lopussa junalla Keralaan ja sen jälkeen tarpoo 18 kukkulan yli temppeliin jonka 18 kultaista porrasta he kipuavat päästäkseen valelemaan Ayyappanin kuvaa ghee'llä, kirkastetulla voilla ja uhraamaan kuvalle kookospähkinöitä ja riisiä. 41 esivalmistelupäivän aikana kasvatetut hiukset, kynnet ja parrat leikataan ja uhrataan Ayyappanille. Kun tämä on tehty, on tehty kaikki minka voi jotta tuleva vuosi olisi hyvä, yhtä hyvä kuin oli tämäkin vuosi, viimevuotisen reissun ansiosta.
Satoi kun pääsimme meille. Ainakaan Prabhalla ei ole kenkiä jotka kastuisivat kun porhaltaa mopolla temppelin kautta kotiinsa.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Rottasota
Kun asuu maassa jossa ei ole ihan viimeisen päälle puhdasta ja hygieenistä, joutuu sietämään sellaista mitä ei omassa maassaan sietäisi. Kuten niitä kissan kokoisia rottia. Tai että lavuaareissa ja muiden viemäriritilöiden päällä on muutama koipallo estämässä torakoiden invaasiota. Tai kotona vaeltavat muurahaiset joille ei vaan voi mitään. Tai olmimaiset värittömät gekot jotka kiipeleivät seinillä ja syövät hyttysiä. Tai hyttyset joita alkaa taas kohta tulla eikä niiden sisäänpääsyä voi mitenkään estää. Tai käärmeet pihalla tai kulkukoirat kotikadulla tai klenkat ja laihat lehmät jotka tulevat hakemaan varjoa kuumimmalta paahteelta kadulle kurkottavien puiden alle ja jättävät muistoksi haisevat läjänsä.
Niistä rotista ei vain ole päästy eroon. Rotilla on mukava kotikolo puutarhamme nurkassa. Jantu on täyttänyt kolon pariin otteeseen vedellä ja kolmihenkinen rottaperhe on syöksynyt viivana kadun yli naapurin puolelle palatakseen kahden päivän kuluttua takaisin samoihin, mutta vesisuihkun jälkeen kuiviin puhtaisiin oloihin. Myrkyt eivät ole tehonneet vaikka ne on todistettavasti syöty. Ehdotin että rotat poltetaan koloonsa, tuikataan tuli, työnnetään soihtu sisään ja rotat kärventyvät hengiltä. Jantu ei ollut varma asiasta, neuvottelee Moorthyn kanssa.
Moorthyn myrkyt eivät ole rotille maistuneet. Tämä hirvittävän tappava sekoitus on sekoitettu riisiin ja asetettu ikään kuin lautaselle pienen lehden päälle. Se näyttää oikeastaan houkuttelevalta annokselta, mutta rotille se ei kelpaa. Rotat kyllä möyrivät myrkkyaterian vieressä joka yö eikä kukat edelleenkään kasva. Kukaan ei tiedä miksi rotat haluavat nimenomaan tuossa paikassa kuopia. Siellä on oltava jotain aivan kamalaa, ehkä jonkun raato tai jotain muuta kammottavaa.
Keltainen kissa on edelleen hengissä ja mungo näyttäytyy pihallamme. Kuten rotatkin.
Hyvin herkullisen näköinen riisi-rotanmyrkkyannos ei maistu rotalle vaan kukkakumpumme on edelleen joka aamu oikeanpuoleisen kuvan näköinen. Kolme metriä kotiovellemme päin on toinen kukkakumpu joka rehottaa aamuisin kirkkain värein. Allaolevan kuvan otin vasta aamukymmenen maissa jolloin kirjavin kukinta oli jo päättynyt. Nämä pikkukukat ovat sieviä mutta kukkivat valtoimenaan vain tunnin päivässä.
maanantai 1. marraskuuta 2010
Pihan kukkakummut
Kaunosieluisen Moorthyn huolekkaista yrityksistä huolimatta pihamme ei loista kirjavana kukkamerenä. Ruusut nuupahtivat kasvatettuaan metrin vartta ja kolme pientä kukkaa. Moorthy totesi surullisena Chennain ilmaston olevan sittenkin liian kuuma Bangaloren ruusulle. Ilmeisesti pihamme toimii Moorthylle jonkinlaisena kokeilupuutarhana jossa voi toteuttaa itseään vapaasti. Olen ehkä ollut liian luottavainen Moorthyn puutarhurin kykyihin, mutta kuten aiemminkin olen todennut, sydämeni on kovin heikko Moorthya kohtaan.
No, pihalle laitettiin puolitoista vuotta sitten kaksi muurahaiskeon näköistä kumpua joihin istutettiin kukkia. Ensimmäiset kukat poistettiin kasvukauden jälkeen ja sen jälkeen oli se ruusukokeilu. Muistan kuinka haltioituneena Moorthy kuvaili silloin minulle tulevaa ruusujen tuoksua ja kuinka ruusut kasvavat kukkivina kumpuina keskellä pihaamme. Eihän sellaiseen raaski sanoa että ei siitä mitään tule, keksi jotain järkevämpää. Nyt on palattu takaisin alkuperäisiin leviäviin kukkasiin joiden ainoa vika on että ne ovat hyvin kauniita kello 8 aamulla. Loppuvuorokauden ne ovat lepotilassa, kukat nuppuina.
Pahin ongelma on kyllä rotta. Minulle on puhuttu vain yhdestä rotasta, mutta kuka sen tietää varmasti montako niitä on. Rotat mylläävät toisen kukkakummun aina kun kasvit alkavat hieman kasvaa. Kyseessä on kissankokoiset hybridirotat joihin ei mikään myrkky tehoa. Ihan totta, en liioittele. Kaikki sanovat että nämä ovat kissankokoisia rottia, eikä kyseessä tosiaan ole mungot. Mungoista pidetään eikä kukaan halua päästä niistä eroon.
Moorthy pomonsa kanssa on kokeillut pihallamme jo kolmea rotanmyrkkyä mutta rotat sen kuin penkovat kukkakekomme. Tänään pomo näytti minulle kalsean näköistä pussia jossa oli pääkallon kuvia ja varoituksia ja huutomerkkejä. Että se on heidän viimeinen aseensa hybridirottaa vastaan. Nyt kekoon on upotettu runsain määrin tappavaa myrkkyä toivoen että huomenna aamulla puutarha-apulainen noukkii rotanraadot pihaltamme. Yäk. Soman Vanillan sairastuttua meillä käy vanhempi paljasjalkainen nainen jonka nimeä en tiedä. Hän hymyili ja nyökytteli toiveikkaasti, suorastaan verenhimoisesti kysyessäni tätä. En mitään niin kammoa kuin eläinten raatoja.
Vartijoille annettiin kehoitus pitää pihallamme liikkuva kissa kiinni koko tämän yön. Jos kissa laittaa suuhunsa myrkystä kärvistelevän rotan, se on kissan menoa. Rotta voi säilyä hengissä, mutta kissa ei. Se on sellaista myrkkyä. Supervor oli hirmuisen huolissaan miten kissan voi pitää kiinni kun se on niin arka ja vielä enemmän huolissaan siitä että kissalle voisi tapahtua jotain. Oli kamalan liikuttavaa katsoa ja kuunnella Supervorin pohdintoja miten säilyttää ujon kissaparan henki. Yöt talomme kulmalla ovat pitkiä, vartiovuorot yksinäisiä ja kissasta on paljon iloa. Ainakin enemmän kuin kissankokoisista rotista.