Vähiin menee ja lisää haluan

Kun Antti muuttaa omaan asuntoonsa kesäkuun alussa, minä taidan jäädä tyhjään kotiin. Olin hövelisti luvannut Antille olohuoneen pöydän josta kaikki lapset ovat aina pitäneet - ehkä sen vuoksi että sen alapuoli on piirrelty täyteen mystisiä hahmoja. Pöytä ja lapsen käsin taiteillut hahmot ovat olleet meillä siitä asti kun Pia syntyi. Olin myös luvannut Antille toisen olohuoneen soffan sekä Pian Amerikan-aikaisen muhkean nojatuolin jonka uumenista avautuu varasänky.

Minulle jää yksi soffa, suuri ruokapöytä ja kahdeksan ruokapöydän tuolia sekä Extra King size-sänky. Televisio ja surround sound-kaiuttimet ovat Antin ja Antti vie ne tietenkin mennessään. Meillä oli aiemmin varsin kiva taulu-tv, mutta silloin kun Antti asui yksin meidän Töölön kotiamme, se meidän hankkima tv oli Antin mielestä surkean pieni ja Antti osti siihen meidän telkkarin viereen itselleen sopivan jättimäisen ruudun jota hän käyttää myös tietokoneen näyttönä. Olohuoneemme ei ole suuri ja olisihan se toki kauniimpi ilman telkkaria, saati sitten kahta. Olin taas höveli ja luovutin Ilkalle sen meidän ostaman pienen taulu-tv:n.

Pienen makuuhuoneen sänky on Antin hankkima. Kun Pia tulee Suomeen, Pian on nukuttava jossain joten tarvitsen vierassängyn. Tarvitsen myös television koska en voi elää ellen voi katsoa maratonina elokuvia ja amerikkalaisia televisiosarjoja. Tarvitsen olohuoneen pöydän johon kannan iltapalani kun uppoudun elokuvaputkeen. Tarvitsen nojatuolin jossa istun jos koira valtaa soffan ja soffan jos koira valtaa nojatuolin. Antti vie myös ostamansa wokkipannun, lasit ja tarjottimet joilla kannan sen iltapalan olohuoneen pöydälle jonka Antti vie lähtiessään. Onko minun syötävä ruokapöydän ääressä?? Enkö voi enää katsoa länkkäreitä, Suomisen perhettä tai puoliromanttisia draamoja?

Intiassa minulla on kaksi kaunista olohuoneen pöytää, kolme sänkyä, soffa ja kaksi mukavaa nojatuolia sekä todella mukavat korituolit, monta lipastoa, lukematon määrä laseja ja kasoittain muuta kamaa. Ja televisio. Ne on vaan kovin kaukana Töölöstä.

Olin juuri Haagassa isäni luona ja silmäilin lapsuudenkotiani samoin kuin olin sitä silmäillyt viimeksi yli 30 vuotta sitten. Että olisiko jotain mukavaa mööpeliä mitä voisin viedä mukanani kotiani kaunistamaan. Vähän déjà vu siinä tuli. Mietin miten ihmeessä Antin muutto aiheuttaa kalustamisongelmia minulle, ei Antille.

On kovin hankalaa kun koteja on liikaa ja etäisyys niiden välillä on suuri. Silti jatkuvasti kyttään haukkana järvenrantatonttia tai taloa, sellaista kivaa kakkosasuntoa eli kolmatta kotia Somerniemeltä. Onkohan tässä mitään tolkkua.

Lupa asua

Viisumit saimme Suomen Intian konsulaatilta kahdeksi vuodeksi, aiemmat kaksi kertaa olivat vuoden viisumeita. Asumisluvan voi sen sijaan hakea vain Intiassa ja 14 vuorokauden sisällä ensimmäisestä maahantulosta. Sen jälkeen lupaa anotaan uudestaan vuosittain. Viisumin saaminen ei tarkoita sitä että saa asua maassa.

Olemme jo kokeneita maahanmuuttoviraston asiakkaita. Emme hermostu emmekä ihmettele muuta kuin ensikertalaisia jotka ovat levottomia asiakkaita. Osaamme jonottaa istuen. Intiassa täytyy aina istua. Kun menen kauppaan ja ostamaani tavaraa haetaan varastosta, minun on parasta istua. Alkuaikoina yritin odottaessani seistä, mutta kyllästyin että koko ajan joku on pyytämässä minua istumaan. Nyt istahdan heti. Immigraatiossa istutaan muovisilla puutarhatuoleilla ja siirrytään aina yhden istuimen verran eteenpäin (tai sivulle koska penkit ovat myös riveissä) kunnes päästään luukulle asioimaan. Ensikertalaiset eivät tajua tätä ja sen vuoksi paikalla on virkailijoita jotka käskevät istumaan oikeassa paikassa. Istuimme kolmessa eri huoneessa ja kolmen tunnin kuluttua asumishakemuksemme oli otettu vastaan ja päätöksen - joka ilmeisesti on myönteinen - saamme noutaa maanantaina.

Joka vuosi olemme toimittaneet virastolle samat paperit, noin kolmekymmentä sivua kummastakin. Kopiot passista, viisumista, Mikon työsopimuksesta, vakuutukset siitä ettei kukaan intialainen voi tehdä Mikon työtä, vapaamuotoinen todistus Salcompilta jossa kerrotaan että Mikolla on kokopäiväinen työ, vakuutus että firma kantaa kaikki mahdolliset Mikosta koituvat kustannukset, firman yhtiöjärjestys, firman kaupparekisteriote, firman vakuutus että Mikko vaimoineen asuu the Laurels-nimisessä rakennuksessa, the Laurelsin vuokrasopimus, kopiot Mikon veronmaksajakortista, kopio Mikon viimeisestä veroilmoituksesta, firman sertifikaatti siitä että palkasta on pidätetty veroja, kopiot jokaisesta ennakonpidätyksestä, erillinen todistus siitä ettei virallista joulukuista ennakonpidätysilmoitusta ole vielä saatu mutta että ennakonpidätys on toimitettu. Sen lisäksi minulla on sadan rupian leimaveropaperilla vakuutus etten tee Intiassa palkkatyötä. Niin ja tietenkin täytetty hakemuslomake ja sen liitteenä vapaamuotoinen kirje jossa anotaan että meille myönnettäisi asumislupa.

Kaikki nämä paperit arkistoidaan meistä joka vuosi jonnekin. Häkellyttävä ajatus.

Maahanmuuttoviraston nettisivuilla kehoitetaan tekemään hakemus suoraan netissä ja toimittamaan muut paperit virastoon. Mikon sihteeri oli puurtanut kokonaisen päivän ja IT-osaston tuella sai lähetettyä meidän molempien kaksisivuiset hakemukset. Kun sihteeri oli ottanut yhteyttä maahanmuuttovirastoon ja kysyi mitä tehdä kun ei onnistunut printtaamaan valmista hakemusta, virastossa oli äimistelty miten hän oli onnistunut täyttämään hakemuksen netissä koska siihen tarvittava linkki ei vielä ole toiminnassa.
- En ole ainoa jonka mielestä Intian lahjakkaimmat insinöörit katoavat Amerikkaan. Tai ilmeisesti Salcompille jossa onnistuttiin hakkeroimaan maahanmuuttoviraston palveluun jota ei vielä ole.

Chennain-kodin kuulumisia

Peilimies kävi tänään tuomassa peilit ja ripusti sovitun mukaan samalla käynnillä myös taulut. Meni ihan kohtuullisesti. Jotkut sattuivat menemään vähän turhan lähelle toisiaan, mutta ei se haittaa mitään.

Tälle taululle meinasi käydä huonosti. Arveluni mukaan ruuvi oli liian iso ja taulun ripustusrengas irtosi. Onneksi löytyi melkein tarpeeksi pieni naula, jolla sen sai korjattua.

Ellimaria II:n kuvalle ei oltu merkitty paikkaa ollenkaan. Jätin sen tuohon soffalle ja Antiha ymmärsi aivan oikein, että halusin sen soffan yläpuolelle. Tuli ainakin tarpeeksi korkealle, edes pitkäselkäinen ei kolhi päätään siihen.

Isoisän kuva antaa kodillemme aidon intialaisen säväyksen. Pitäisi vaan sytyttää nuo alttarikynttilät joka aamu.

Anitha kävi ostamassa Pirkon ohjeitten mukaan uudet kylpyhuoneitten lamput, jotka peilimies asensi samalla käynnillä. Taattua intialaista viimeistelyä, mutta eivät lamput olleet hinnallakaan pilattuja, kympin kappaleelta.

Lomailua tai jotain sinne päin

Olen iloinen että menemme Malediiveille viikonloppuna. Oletan että siellä ei tarvitse tehdä mitään. Ehkä vain lukea, nukkua, syödä ja käydä välillä meressä pulikoimassa.

Sunnuntaina kävimme vain ratsastamassa, muuten olimme kotona. Ratsastus on kivaa ja on hauska että Mikko on sopeutunut tallimaailmaan niin että on hyvin sosiaalinen siellä. Ratsastuksen jälkeen jäädään aina istumaan, juomaan teetä ja jutellaan mukavia. Jonain päivänä Mikko vielä kilpailee Chennai Equitation Centren vihreä-keltaisissa väreissä. Sopii hyvin, aloittihan Mikko harrastuksen Brasiliassa jonka lipun värit ovat samat.

Maanantaina hoidin kauneuttani - manikyyri, pedikyyri, vahaukset, kulmakarvat. Tähän meni liki kolme tuntia mutta se on sellaista ylellisyyttä ja hyvää oloa tuottavaa iloa jonka opin vasta Brasiliassa jossa se ei vienyt puolta kuukauden palkasta kuten vastaavat palvelut Suomessa. Opin oikeastaan paljon itseni paapomisen tärkeydestä Brasiliassa. Olin sitä ennen ajatellut tyypilliseen suomalaiseen tapaan että "rumat ne vaatteilla koreilee" ja kauneudenhoito on rahanhaaskausta. Tosin olin joskus aika paljon nuorempi ja iän karttuessa huomaa että, ihan oikeasti, kauneus on katoavaista.

Olen ollut oikein ahkera. Olen kiertänyt kylpyhuonetarvikekauppoja joista minua on lähetetty aina uusiin paikkoihin koska mistään ei saa mitään. Yleensä kylpyhuonetarvikekauppoja näkee joka paikassa. Etsin Parryware-kalusteita joka on Intian yleisin kylpyhuonemerkki. Toiseksi viimeisessä paikassa olivat aivan järkyttyneitä kun kysyin Parrywarea. "Madam, se on intialainen merkki, meillä on kaikki ulkomaista!" No, jos meidän vessanpyttymme on Parryware, tarvitsen kyllä samanmerkkiset istuinrenkaat koska mitään universaaleja istuimia ei Intiassa ole. Meilläkin tässä uudessa asunnossa kotiapulaisen WC:ssä on reikä lattiassa. Ei siinä istuta. Jos olen rehellinen, ilman muuta valitsisin ulkomaiset kylpyhuonekalusteet jotka eivät ruostu ja rikkoudu parissa kuukaudessa mutta ei tässä olla kylppäriremonttia tekemässä.

Lopulta kyllästyin ja sanoin Venkateshille että menen lounaalle. Matkalla bongasin pienen kaupan jonka kyltissä oli sana Parryware. "Stop Venkatesh!!" ja ostoksille. Pikkukaupasta löytyi kaikki, kylpyhuoneen kaappia lukuunottamatta. Siihen olinkin joka kaupassa saanut neuvon "puuseppä tekee". Siksi kaappien ovet repsottavat vinossa, eivät mene kiinni, laudat lahoavat ja nupit irtoavat käsiin eikä kaapit ole esteettisestikään silmää miellyttäviä.

Venkatesh vei verhot pesulaan ja metsästimme ripustusrenkaita. Vanhassa talossa oli tietenkin eri ripustusmekanismi kuin uudessa. Sama ongelma on usein Suomessakin ja se on harmillista. Verhokaupat eivät täällä myy varaosia joten menin hardware-storeen joita on pilvin pimein. Ongelma niissä on sama kuin apteekeissakin. Varastot ovat pienet. Tarvitsen 150 rengasta ja yhdessä kaupassa on 20 rengasta. Jätän koko homman Venkateshille, saa kierrellä kaupat ja kerätä renkaat vaikka yksitellen. Yksi rengas maksaa yhden rupian. Alle kahdella eurolla saan kaikki renkaat, laadusta ei ole takeita. Verhot tulee viikonloppuna pesulasta joten ei ole hoppua. Makuuhuoneeseen kyllä ostin uudet valmisverhot koska vastapäinen talo on niin lähellä että sinne ja sieltä on aivan suora näköyhteys.

Verhoja kotona penkoessa löytyi nekin verhot jotka Mikko oli jättänyt Bishop Gardeniin. Verhoista oli käyty muuton yhteydessä käyty kiivasta keskustelua. Mikko sanoi ettei valoverhoja ja makuuhuoneen verhoja oteta mukaan, heittäkää pois! Mikolle oli sanottu "But, Madam screens". Mikko tuntee verhot sanalla "curtains" ja ihmetellyt mitä Madam huutaa (screams) joistain vanhoista verhoista. No, tivaamisen ja vänkäämisen jälkeen Mikko luuli asian olevan selvä, Madamin verhot annetaan tylysti pois. Ne annettiin meille. Täältä kaikki verhot löytyivät, suuresta laatikosta, odottamassa minun ratkaisua mitä niille tehdään. Ne annettiin Anithalle ja Babulle ja muille halukkaille. En tiedä mitä kaikkea laatikoista löytyy, taidan jättää Mikolle vaikka Madam päättää kotiasiat, ei Saar.

Kaseerasin kasapäin kamaa pois vietäväksi. Amerikassa meillä oli suuri talo ja koristelin sen tekokukilla joten erilaisia maljakoita, ruukkuja, pyttyjä ja etenkin niitä tekokukkia oli loputtomasti. Kaikki pois. Etenkin tekokukat olivat reissussa rähjääntyneet varsin surullisen näköisiksi. Astioita joita ei ole käytetty vuosiin - pois vain. Suomessa ne olisi varmaan kovaa sanaa nykyisillä kirppisten retromarkkinoilla, mutta saa olla.

Siirtelin huonekaluja, mattoja, asensin kylppäreihin hyllyt ja vessankannet, pesin ne vessat ja kolme kylpyhuonettamme jota Anitha ei tee. Ei ainakaan kuten suomalainen tai brasilialainen. Brasiliassa meillä oli samankokoinen asunto kuin tämä nykyinen. Maria kävi meillä kolme kertaa viikossa, joka kerran pesi pyykit, silitti, siivosi kodin ja meillä oli aina putipuhdasta ja pyyhkeet, lakanat ja vaatteet sileinä ojennuksessa. Marian työpäivä oli 8 tuntia, mutta kun kolmen tai neljän tunnin jälkeen kaikki oli kunnossa, mitä sitä meillä luuhaamaan. Kotiin vain. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta. Mutta alushousuni on Intiassa joka päivä rullattu laatikkoon säntillisiksi värisuoriksi - valkoiset, mustat ja beiget omissa jonoissaan. Ja valokuvat jotka asettelen hauskoihin ja kodikkaisiin asetelmiin, on joka päivä oikaistu karun näköiseen viivasuoraan riviin. Ja minä asettelen ja Anitha oikaisee jne jne ... joka päivä.

Kävin hammashoidossa joka jatkuu vielä. Kruunuja, paikkoja, oikaisua, valkaisua. Tai valkaisuun ehkä ei aika nyt riitä.

Sain vara-avaimet teetettyä eilen, ne ei toimineet, nyt Venkatesh lähti hakemaan avaintekijää meille tutkimaan tilannetta ja tätä kirjoittaessa avainmies renklasi puolessa tunnissa uudet avaimet toimiviksi. Ilmastointimies tulee tänään korjaamaan parvekkeelle vuotavan laitteen. Ei tämä ole toivotonta. Huomenna voimme rueta ripustamaan tauluja ja kun ensi viikolla verhot on laitettu, koti on Mikolle valmis koti.

Ensi viikolla voin käydä kashmirilaisen ystäväni kaupassa juomassa teetä ja meditoimassa ja tiedän että haksahdan ostamaan läjäpäin huiveja kuten aina. Olen heidän paras asiakkaansa ja silti nautin pikkuputiikissa vierailusta ja olemme "ystäviä". Istun siellä yleensä tunnin tai kaksi. Menen myös kellokorjaajaa tapaamaan, yhden monista lempikelloistani lasi on ikävästi rikkoutunut ja vain se vanha mies pienessä tupaten täydessä kellokorjaamossa osaa sen korjata. Sama mies joka korjasi Antille täysin toimivaksi sen Jarmo Kailan hopeisen taskukellon, sen joka putosi Helsingin edustalle mereen Suomen ilmailuhistorian ensimmäisessä siviililento-onnettomuudessa, siinä jossa Jarmo Kaila hukkui vuonna 1924. Kello alkoi käydä uudestaan vasta kun se vanha mies Intiassa sai kellon työpöydälleen.

Chennaissa

En sitten tullut nukkuneeksi Lontoo-Chennai-välillä. Matkustajia oli vähän ja tilaa oli hyvin, mutta päivälennolla ei vaan nuku. Mutta kun olin uudessa kodissamme vähän aamuneljän jälkeen, silloin kyllä nukutti.

Eihän Mikko tietenkään tuohon aikaan tule ketään vastaan, vaimoakaan. Babu siellä odotteli ja heilautti hillitysti kättään kuten aina. Babu on siitä mystillinen ollut aina että hän bongaa meidät mistä vain. Vaikka lentokentältä tullessa eteen avautuu häkellyttävä tungos vastaanottajia ahtautuneena siihen kohtaan mistä ulostulevan matkustajan pitäisi kulkea matkatavaroidensa kanssa, olen aina nähnyt Babun etsimättä. Babu vain ilmestyy eteen, ottaa matkalaukun ja lähtee vinhaa vauhtia autolle. Siinä juoksen perässä.

"Madam, miten isä voi? Entä äiti? Lapsilla kaikki hyvin?" Ensimmäiset kysymykset kuvaavat hyvin mikä on Intiassa tärkeätä.

Ja tärkein kai kaikista... se Mikon ja minun uusi koti. Intiaan tulo on aina järkytys ja shokki. Intiaan tulo aamuyöllä kun ei ole nukkunut lainkaan ei myöskään ole ylevä kokemus. Kertaakaan Intiaan tullessa en ole huudahdellut ihastuksen huutoja, enkä myöskään ole tuntenut Intian kotiini tullessani lämmintä tunnetta "ihana tulla omaan kauniiseen kotiin". Tämä niinkuin pohjustukseksi.

Uusi kämppä on oikeasti uusi, vain 5 vuotta vanha. Bishop Gardenin talo oli 50 vuotta vanha. Mitään eroa kunnossa tai varustuksissa ei ylimalkaisesti katsottuna ole. Intialainen viimeistelytyö on huoletonta. Kun seinät maalataan, ei käytetä maalarinteippiä tai suojata mitään. Lamppuja tai pistorasioita ei oteta pois. Maalitahroja ei pyyhitä pois. Maali on ohutta, siinä säästetään, eikä se peitä ihan kaikkea. Olohuoneen seinällä on mielenkiintoisia lyijykynälaskelmia noin 40x40cm kokoisella alueella. Ne näkyy uuden maalin alta. Mikko oli kysynyt mites näiden kanssa tehdään. Vastaus tuli viipymättä "Photo-frames on wall!"

Ne kylppärit on oikeasti kauheita. Kuvat ei taida tehdä oikeutta niille, mutta yritetään ottaa kuvia. Kyllä tässä työsarkaa on. Luulin tulevani lomalle, tajuan joutuneeni töihin. Kylppärikaappia, uusia viemäreitä, lamppuja ja lampunasennuksia, möbleerausta. Paljon mielenkiintoisia ja epäkäytännöllisiä, suorastaan tyhmiä ratkaisuja talo täysi.

Intialaiset uskovat olevansa maailman viisain kansa, ovat tehneet useita tutkimuksiakin asiasta. Rakentaminen ei ole heidän vahvuutensa, sisustuksesta tai viihtyisyydestä puhumattakaan. Kauneus on katoavaista ja katsojan silmässä. Kuten usein olen todennut, Intiassa on katsottava kauas niin näkee kauneutta. Jos silloinkaan.

Oli tosi kiva tavata Mikko!! Tänään vain olemme ja puhumme, menemme kohta ratsastamaan ja illalla syömme kotona. Terveisiä kaikille!

Muuttanut!

Muutto alkaa olla suunnilleen valmis. Huonekalut ovat paikoillaan, varmaan ne vielä vaihtavat paikkoja, mutta “sisustusratkaisu” tuntuu tällaisenaan toimivalta. Kaikki laatikot on purettu, eikä vaan lattialle vaan  kaikki on kaapeissa. Matot on vielä rullilla, odottamassa lopullista huonekalujen asettautumista.

Ainoa, mikä vielä puuttuu on taulujen ripustaminen. Laskin äkkiä, että meillä on 68 taulua ja 5 peiliä, jotka odottavat ripustamista. Näiden lisäksi on tietysti muutama kymmenen valokuvakehystä hyllyjen ja pöytien päällä ja ne taulut, jotka eivät olleet seinäällä Bishops Gardenilla. Joku on ollut aika hyvä kehystämöjen asiakas.

Muuton piti kestää kolme päivää, minun oli tarkoitus olla itse paikalla viimeisenä. Varsinainen muutto kesti neljä päivää, minä olin paikalla niistä 3½ päivää. Muuttomiehiä eti tarvittu enää viidentenä päivänä (tänään), vaan minä, Anitta, Babu, sähkömies ja kaksi tehtaan siivoojaa viimeisteltiin paikoja.

En päässyt ratsastamaan koko viikkona. Huomenna käyn vähintään lyhyellä fillarilenkillä, vaikka olisi millainen sää!

Kuvia: https://picasaweb.google.com/117028193877706424530/MuuttoAlwarpetiin?authkey=Gv1sRgCJLYwOeZ8PP8dQ

Ojasta allikkoon

Halusin muuttaa, jotta pääsisin eroon talon ylläpidon ongelmista. Olisi varmaan pitänyt tehdä investointilaskelmat muuton kannattavuudesta:

Investointi = muuttoon liittyvä vaiva ja turhautuminen ja häslinki
Tuotto = kerrostaloasunnossa asumisen helppous verrattuna omakotitalossa asumiseen
Takaisinmaksuaika = Investointi / Tuotto

Nyt arvioin, että takaisinmaksuaika on luokkaa viisi vuotta.

Ensin on nämä ihan perusjutut, miten saada asunto jotensakin asuttavaan kuntoon. Talo on aika uusi, viitisen vuotta, ja rakennettu ekspatteja ja takaisinmuuttajie ajatelle. Ei se silti tarkoita, että se täyttäisi ihan länsimaisia standardeja. Intialaiset eivät käytä uuneja, joten keittiössä ei ole paikkaa liedelle. Pöydän päällä pidettävä keittotaso löytyi helposti, mutta uuni olikin vaikeampi. Löysin lopulta sellaisen kalusteisiin upotettavan eurooppalaisen mallin ja ostin sen pari viikkoa sitten. Sovin, että puuseppä kävisi asentamassa sen. Eilen asuntoon mennessäni uuni oli keskellä keittiön lattiaa pakkauslaatikossaan. Tehtaan yleismies-jantunen oli sitä mieltä, ettei se tarvitse mitään kehikkoa ympärilleen, pysyy hyvin paikallaan pöydällä ilmankin. Lopulta ymmärsi, että siihen voisi nikkaroida jotain vanerista ja lupasi hankkia puusepän sitä varten. Voi olla, että lopputulos on kauniimpi jos jätetään silleen.

Toinen jääkaappi olisi tarkoitus asentaa keittiön vieressä olevaan pikkuvarastoon. Kun mittailimme oviaukkoa eilen, rupesi arveluttamaan mahtuuko se sisään. Babu ja Anitta olivat yksimielisiä siitä, että sillä ei ole mitään väliä; jollei mahdu niin sen voi pitää olohuoneessa.

Meillä on uudessa asinnossa kolme kylppäriä, aika ankeita ja pieniä, mutta ehkä sentään ok. Eilen kahdessa lotisi vesi lattialla kun joku putki tai hana oli vuotanut. Lisäksi ne kaikki kolme olivat  niin siivottomia, että ei olisi tullut mieleenkään käyttää niitä. Millaisessa kunnossa ne olisivat olleet, ellen olisi antanut kaksi viikkoa sitten kirjallisia ohjeita: "Before moving day:- - Full cleaning of the apartment, special attention to bathrooms and balconies, which were quite disgusting when I saw them".

Pulut tuntuvat olevan riesana, parvekkeilla oli tosi paljon jätöksiä kun kävin siellä ensimmäisen kerran, osin varmaan sen takia että asunto oli ollut tyhjllään useita kuukausia. Voi olla, että jotain pitää todella tehdä, jotta pulut pysyisivät poissa, toisaalta useimmissa asunnoissa ei nykäynyt mitään verkkoja. Mitäpä minä asiaa pohtimaan. Babu ja Anitta totesivat, että parveke suojataan melkein läpinäkymättömällä hyttysverkolla.

Vaimo, tule auttamaan!

Vilkas päivä

Minulla on muutto meneillään. Eilen pakattiin suurin osa tavaroista jotka vietiin tänään uuteen asuntoon parin kilometrin päähän. Huomenna sitten loput. Ei tämä muutto sinänsä ole mikään erityisen hirveä, oikeastaan yllättävänkin helppo. Löysimme muuttofirman, joka toimii aivan länsimaisella tehokkuudella ja huolellisuudella. Muuttomiehet käyttävät jopa housuja tavanomaisten hameitten tai vaippahousujen sijaan. Mutta muutot ovat aina kauheita.

Muuttoon liittyy tietysti myös se, että minulla ei ollut kunnollista internet-yhteyttä koko päivänä. Se sopi erityisen huonosti tänään kun Finnwatch-järjestö julkisti eilen raporttinsa elektroniikkateollisuuden työoloista Intiassa. Olin lukenut raportin etukäteen enkä kuvitellut, että se saisi juurikaan julkisuutta. Kuten Ilkka totesi raportin luettuaan, raportissa olevien faktojen perusteella ei oikeastaan ole mitään todellista valittamisen aihetta. Finnwatch onnistui kuitenkin kääntämään aivan kaiken negatiiviseksi, jopa sen että yhtiömme tarjoavat työntekijöilleen ateriat tehtaan ruokalassa (se on tapa kontroilloida työntekijöitä). Vaikka raportin otsikointi oli aika raflaavaa ja siinä esitetyt johtopäätökset tarkoitushakuisia, en kuvitellut, että Finnwatch olisi julkistanut sitä niin negatiiviseen sävyyn. Sen sijaan ei pitäisi olla yllätys, että toimittajat eivät lukeneet raporttia vaan kirjoittivat juttunsa sen perusteella mitä Finnwatch sanoi.

Jouduin siis kesken muuton kommentoimaan raporttia niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Jälkimmäinen oli ihan turhaa, MTV3:n toimittaja ei ollut tippaakaan kiinnostunut vastauksistani niin kauan kun en suostunut olemaan sitä mieltä, että riistäisimme intialaisia puolustuskyvyttömiä raukkoja.

Kerkisin lounaalle puoli seitsemän jälkeen. Nyt on kuitenkin rauhallista, kirjoitan tätä istuen toista kertaa Intiassa olon aikana ruokapöydän ääressä – muita huonekaluja kuin tämä ja sänky ei enää olekaan.


Lähetin Helsingin sanomien mielipideosastoon kirjoituksen koskien Finnwatch raporttia. Hesari julkaisee vain pienen osan lähetetyistä kirjoituksista, joten julkaisen sen varmuuden vuoksi edes tässä:

Salcomp luo hyvinvointia Intiassa

Finnwatch julkisti eilen tutkimuksensa Nokian ja sen alihankkijoitten työoloista Chennaissa, Intiassa. Luettuani raportin, oli vaikea uskoa sen kuvaavan työyhteisöä, jossa työskentelen päivittäin.

Tutkimuksen asiasisältö vastaa pääosin todellisuutta, mutta sen painotukset ja otsikointi ovat outoja ja johtopäätökset merkillisiä.

Finnwatch ja sen yhteistyöjärjestöt ovat määritelleet, että ”elämiseen riittävä palkka”Intiassa on 8000 rupiaa (127 euroa). 80 prosenttia intialaisista perheistä tulee toimeen alle 100 rupialla päivässä, joten ”elämiseen riittävän” raja on aika korkea. Intiassa lakisääteinen minimipalkka määritetään osavaltio- ja toimialuekohtaisesti. Nokian tulon jälkeen Tamil Nadun osavaltion elektroniikkateollisuuden minimipalkan nousu on ollut ripeää. Voidaan perustellusti todeta, että Nokialla on ollut nostava vaikutus alueen yleiseen palkkatasoon. Kuten raportissa kerrotaan, niin Nokia kuin sen alihankkijatkin maksavat minimipalkan ylittäviä palkkoja kaikille työntekijöilleen, mukaanlukien harjoittelijat ja ”vuokratyövoima”. Paikalliseen tasoon verrattuna erinomaisen palkan lisäksi tarjoamme ilmaisen bussikuljetuksen, työterveyshuollon ja ateriat tehtaan ruokalassa.

Raportissa nostetaan ongelmaksi se, että suuri osa työntekijöistä on harjoittelija-statuksella tai ”vuokratyövoimaa”. Hyvin suuri osa Salcompin työntekijöistä on harjoittelija-statuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pätkätöitä tai epävarmuutta työntekijöille. Harjoittelujakson päättyessä työntekijät siirtyvät vakinaisen työntekijän statukselle. Emme ole toimintamme aikana koskaan joutuneet irtisanomaan yhtään työntekijää. Emme tarvitse pätkätyöläisiä.

Raportissa kerrotaan työntekijöitten tyytymättömyydestä työoloja ja työnantajaa kohtaan. En tiedä keitä tutkijat ovat haastatelleet, ainakaan tuo 0.4 prosentin otos (100 haastateltua 25000 hengen joukosta) ei edusta kovin hyvin Johtamani tehtaan henkilöstöä. En ole urani aikana johtanut missään yhtä tyytyväistä ja motivoitunutta työntekijäkuntaa Chennaissa. Jos satun joskus kaipaamaan motivaatiota omalle työlleni, riittää että teen pienen kierroksen tehdassalissa. Operaattoreiden ujon-iloiset tervehdykset ja vilkutukset pelastavat päivän.

Finnwatchin mukaan työntekijät valittavat,”uramahdollisuudet ovat olemattomat" ja”varsinkin naisten ura katkeaa usein avioitumiseen ja lasten saamiseen, sillä matalat palkat ja pakolliset yövuorot ovat perheellisille ihmisille vaikea yhtälö”. Ihmettelen kuinka moni yksinkertaisen liukuhihnatyöhon hakeutunut intialaisesta maalaiskylästä tullut kouluttamaton nuori operaattori on odottanut erityisiä uramahdollisuuksia. Palkat ja yövuorot eivät ole syynä siihen, että nuorten naisten ura katkeaa avioitumiseen. Intialaisessa kulttuurissa naimisissa olevien kouluttamattomien naisten työssäkäynti on erittäin harvinaista. Vaikka toivoisimmekin monien jatkavan, paikallisen perinteen ja kulttuurin mukaan elävät nuoret naiset siirtyvät aviomiehensä kotiin hoitamaan uutta laajaa perhettään hyläten palkkatyönsä.

Naisen asema Intiassa on edelleen surkea. Sitä kuvaa hyvin vääristynyt sukupuolijakauma: Intiassa on 940 naista 1000:ta miestä kohti. Etenkin maaseudun kylissä pojan syntymä on koko suvun riemu, tytön syntymä yhteinen onnettomuus. Salcompin tehdas työllistää nyt lähes 4000 nuorta naista Tamil Nadun kylistä. Heille tarjoamamme työpaikat muuttavat näitten nuorten naisten koko elämän; kun perheen tytär pääsee meille töihin ja saa usein parempaa palkkaa kuin kukaan koskaan koko perheessä, hänen arvostuksensa ja itsetuntonsa muuttuvat pysyvästi. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että luomalla näitä työpaikkoja, teemme parasta mahdollista kehitysyhteistyötä.

Mikko Kaukoranta
maajohtaja, Salcomp Intia

Kotona

Hmm... mietin tässä näitä koteja. Kaikkea on liikaa - niin koteja, tavaroita kuin vaatteitakin. Tulin eilen illalla Intiasta ja toin kaksi painavaa kapsekillista vaatteita, pöytäliinoja ja tavaroita tullessani, vähän niinkuin etukäteismuuttokuormaa. Olenhan nyt käytännössä muuttanut takaisin Suomeen, paitsi että kakkoskotini (tai onko se ykköskoti?) on Intiassa. Viikon kuluttua levittäydyn mökille josta tulee kai myös kotini - kolmoskoti?

Kun jossain vaiheessa ryhdyn asumaan vain yhdessä kodissa, sen täytyy olla jättimäisen suuri. Viimeiset neljä vuotta on ollut todella ylellistä kun sekä ulkomailla että Suomessa on aina kaikki valmiina - matkaaminen mantereiden välillä onnistuu ilman tavaroiden raahaamista kun joka paikassa on tarpeelliset kamat odottamassa. Vaatteet ja kengät lenkkareita myöten, ratsastuskamat kypärineen ja saappaineen, deodorantit ja kasvovoiteet, astmasuihkeet ja antibiootit, kuivamuonat, astiat, huonekalut, kirjat, taulut, koriste-esineet, ... Kaikkea on kahdella mantereella.

Kun kaiken kasaa lopulta yhden katon alle, kahdet tavarat kerrottuna kahdella (meitähän on kaksi henkilöä) on kertakaikkiaan liikaa. Kamaa on ehdottomasti liikaa.

Ei se haittaa...

...että auto on edellisen blogin kuvan näköinen rytty. Jos kukaan ei loukkaantunut - onko varma ettei niskat nytkähtänyt? - niin kaikki kyllä hoituu. Tuleeko tuosta autosta enää autoa vai meneekö se jo lunastukseen? Uskaltaako Babu ajaa sitä jos se korjataan? Onko riittävän voimallisia loitsuja ja jumalia tähän tarkoitukseen?

Ei se auto nyt ole oleellinen - enhän minä pääse viikonlopuksi Intiaan. Intia myöntää vuoden työviisumin kerrallaan ja jatkoviisumihakemukset syynätään tarkkaan. Edellinen viisumimme meni lokakuussa umpeen eikä uutta viisumia voi hakea ennenkuin muutamaa päivää ennen vanhan viisumin umpeutumista. Veimme silloin tarvittavan paperinivaskan virastoon Chennaissa, saimme väliaikaiset viisumit kolmeksi kuukaudeksi ja kaikki oli hyvin. Viisumihakemukset lähetetään Delhiin. Jo silloin varoitettiin että on hyvin todennäköistä että joudumme tammikuussa juuri ennen väliaikaisen viisumin umpeutumista menemään Delhiin anomaan uudestaan viisumia jolloin sen saisi parissa päivässä. Olimme siis varautuneet tammikuiseen Delhin matkaan.

Viikonloppuna Mikko matkasi takaisin Intiaan töihin vain kuullakseen ettei Chennain immigraatiovirasto olekaan tehnyt mitään viisumihakemuksillemme eikä itse asiassa edes tiedä missä ne ovat. Eivät ne ole kadonneet, Intian byrokratia on hyvin luotettava ja kaikki varmasti talletetaan. Prosessi vaan on monimutkainen kun paperit ja kaikki muukin kulkee niin monen portaan, siis ihmisen kautta. Koska asumme Chennaissa, emme yllättäen voikaan hakea Delhistä viisumeita vaan ne on haettava kotimaastamme, Suomesta.

Eli Mikko lentää takaisin Suomeen. Joten ei sitä autoa viikonloppuna tarvita. Toiveidemme mukainen aikataulu on että dokumentit on lähetetty tänään Intiasta Suomeen käsiteltäviksi, kertoen että asialla on kiire ja passit tulee kun passinomistaja pääsee Suomeen ja lähetystö ryhtyy välittömästi prosessoimaan niitä. Maanantaiaamuna menemme lähetystöön passien kanssa ja saamme vuoden jatkoviisumin samana iltapäivänä jolloin voimme jatkaa iltakoneella kohti Chennaita.

Ei ole pomminkestävä suunnitelma mutta ihan potentiaali kuitenkin. Intia lopetti vuodenvaihteessa suomalaisten turistiviisumipakon, joten viisuminkäsittelyyn voisi liietä aikaa. Mutta kun Intiasta on kyse, ei koskaan voi olla varma, muuta kuin siitä että asiat kyllä hoituvat aikanaan.

Sinänsä hauskaa että jotkut asiat hoituvat aivan pikavauhtia - saimme luottokortit puolessa vuodessa. Tämä ei ollut se nopea asia. Luottokorttia varten oli hankittava erillinen spesiaalilausuntokin Suomesta että meidät on laillisesti vihitty ja olemme virallisesti naimisissa. Saimme luottokortit toukokuussa ja elokuussa pankki ilmoitti että kortit eivät enää ole voimassa koska viisumimme umpeutuu lokakuun 22. päivä emmekä ilman viisumia voi pitää hallussamme intialaisia luottokortteja. Korttien katoaminen oli ripeätä.

Tavarat perillä

Vietin tänään aamupäivän lentokentän tulliterminaalissa. Agentti kuljetti minua luukulta luukulle ja antoi välillä nivaskan papereita allekirjoitettavaksi. Pääosan parin tunnin operaatiosta istuin kuitenkin vain odottamassa (mitä ihmiset tekivät ennenkuin oli kännyköitä, joissa on pasianssi?). Lopulta päästiin itse asiaan: tullivirkailija avautti muutaman laatikon ja uskoi, ettei vanhoilla kengänrämillä (sattui siis avauttamaan minun laatikoitani, ei Pirkon) ole todellakaan mitään tullausarvoa. Tulli koko kuormasta oli lopulta 449 rupiaa eli € 6.70. Unohdin pyytää kuitin, en taida karhuta firmalta.

Tavarat tulivat jo puoli kahden aikaan iltapäivällä kotiin. Nyt joka paikka on täynnä puoliksi tyhjennettyjä laatikoita. Varmaan pysyykin, sillä en ymmärrä mihin nämä kaikki mahtuisivat.

Koko operaatio kesti tasan 8 siikkoa siitä kun tavarat pakattiin Manauksessa siihen, että saimme ne tänne. Merirahti Suomesta oli huomattavasti nopeampi kuin lentorahti Brasiliasta.

Tulivatko tavarat sittenkään

Muuttokuorma Suomesta tuli ongelmitta, kuten edellä on selostettu. Mutta tavaroita Brasialiasta odotetaan edelleen.

Meiltä on tulossa Manauksesta pari kuutiota lentorahtina. Kun nuo tavarat pakattiin vasta lähtömme jälkeen (samana ja seuraavana päivänä), tiesimme, että tavarat eivät ehtisi ihan samaan koneeseen meidän kanssamme, mutta kuvittelimme niitten tulevan viimeistään seuraavalla viikolla. Emme olleet tainneet lukea omia blogejamme brasilialaisesta byrokratiasta ja tehokkuudesta.

Lähdimme Manauksesta 11.11 ja tavaroittemme pakkaaminen oli valmis 12.11.

Kun tavaroita ei ollut kuulunut seuraavalla eikä edes sitä seuraavalla viikolla, pyysin tilanneselvitystä. Sain 3.12 päivätyn viestin, jossa kerrottiin tavaroitten juuttuneen Manauksessa tulliin viikoksi (ihan joka maassa ei pysytytäkään siihen, että maasta lähtevät tavarat juuttuvat tulliin). Tämän mukaan kuormamme olisi siis lähtenyt Manauksesta noin 19.11. Kuljetusliikkeen mukaan lentoyhtiö oli onnistunut möheltämään ja osa tavaroista oli lennätetty Sao Pauloon ja osa Rioon. Samassa viestissä kerrottiin, että Sao Paulossa seikkailleet tavarat saapuvat samana päivänä Rioon, minkä jälkeen koko kuorma lähetetään välittömästi Chennaihin.

Kului taas viikko, ilman että olisimme saaneet edes viestiä saapumispäivästä. Vastaus tämänkertaisen yhteydenottooni oli, että Manauksen tulli oli viivyttänyt lähetystä ja tavarat olivat saapuneet samana päivänä (9.12) Rioon. En todellakaan tiedä oliko osa tavaroista missään vaiheessa Sao Paulossa (ja matkusti sieltä 300 km Rioon 6 päivässä) vai oliko kaikki unohtunut Manaukseen.

10.12 saimme lupaavan viestin kuljetusyhtiön intialaiselta agentilta: "olemme kuulleet, että aiotte muuttaa lähiaikoina Intiaan". Vastasimme asian olevan näin paitsi, että saavuimme jo neljä viikkoa sitten. Kaikki hyvin, kun kerran olemme jo saapuneet, he antavat välittömästi Brasiliaan luvan lähettää kuorma ja ilmoittavat sitten meille arvioidun saapumisajan.

Emme tiedä vielä milloin kuorma tulee. Minä lähden jouluksi Suomeen ensi viikonloppuna (Pirkko jo sitä ennen). Tullausta varten minun (tai ainakin passini) on oltava maassa. Eli taidamme nähdä tavaramme aikaisintaan 5.1 alkavalla viikolla. Kuljetusajaksi tulee 8 viikkoa. Alatte ehkä ymmärtää mitä olen tarkoittanut kun olen sanonut, että Manaus on logistisesti haastava paikka tehtaalle.

Tavarat tulivat

Chennain tulli käsitteli tavarakonttimme maanantaina. Ihan kiltisti, ilman kummempia byrokratiaa. Tai se ei ainakaan meille asti ilmennyt. Muuttofirman paikallinen edustaja oli passiemme kanssa tullissa eikä meidän tarvinnut tehdä mitään.

Chennaissa rekat eivät liiku päivällä. Liikenne on muutenkin tukossa. Yhdellä rekalla lakoaisi tuhansia kävelijöitä, pyöräilijöitä ja autorikshoja matkustajineen. Tavaramme tuotiin maanantain ja tiistain välisenä yönä. Laatikot ja pakatut mööpelit kannettiin sisään ja tiistaina puretaan.

Purkaminen tehtiin kahden päivän aikana. Tässä on jo monet ennakkoluulot karisseet - nyt katsoin kuinka hellästi ja varoen muuttomiehet purkivat tavaroitani pitäen tarkkaa kirjaa puretuista laatikoista. Suomessa vastaavat kaverit, pakkaajat, taas olivat olleet luvattoman kelvottomia. Lasikaapin helposti irroitettavia seiniä ei oltu otettu pois, kaappi vain kääritty aaltopahviin. Lasit rikki. Peili samoin pakattuna - rikki sekin. Laakkosen tekemät jykevät kirjahyllyt oli saatu hajalle. Philadelphia-aiheinen lasipallo pelkkään paperiin kääritty ja laitettu painavien koriste-esineiden alle - paljon sirpaleita ja Benjamin Franklinin kaula katki.

Onneksi ollaan Intiassa. Osaavia korjaajia löytyy. Muuttofirma hoitaa asian. Myös isänäidin Husqvarna-ompelukoneen rautajalat saadaan kuntoon ja uusia osia löytyy niin että poljettavasta tulee vielä toimintakuntoinen! Joka kadunkulmassahan täällä on samanlaisia ompelukoneita joilla ompelija lyhentää tuossa tuokiossa housut muutamalla rupialla. Summa on niin pieni että hinta pitää jo laskea penneissä.

Yksi ongelma korjausten kanssa on. Laakkosen teak-hyllyt olivatkin lastulevyä. Lastulevyä ei ole Chennaissa. Tulee sitten täyspuiset.

Koska korjauksia ei ole tehty, arvolasit ja kirjat ovat vielä levällään. Samoin päädyimme palauttamaan muutamat Salcompin nojatuolit jotka jätimme olohuoneeseen telkkarituoleiksi, mutta huoneesta tuli liian täyden oloinen. Lahjoitamme kesätyöpalkallani 1975 ostamani Rintalan sängyn ja Amerikan Ikeasta kulkeutuneen keittiön pöydän ja jotain muuta pienempää meille turhaa tavaraa. Eli onhan meillä vielä tavaraa odottamassa poisvientiä.

Kolme makuupussia ja makuualustat eivät varmaan kuulu Chennaihin ja taitavat matkata jossain vaiheessa Suomeen. Samoin Somerniemelle viedyn puutarhakaluston aurinkovarjon kangas on tällä hetkellä aivan turhaan levitettynä vierashuoneen sängylle. Toivotaan että ensi kesänä Somerniemellä paistaa aurinko, varjo tulee kyllä mökille!

Brasiliassa meillä ei ollut omia huonekaluja. Nyt huomaamme kuinka ihana tunne onkaan olla omien romujen keskellä. Talosta tuli heti koti. Ilkan Aimo-nalle ja pupu, Antin sählypokaalit ja Pian Bernie-koira ja vauvatyynykin on täällä. Isopapan šapoklakki-hattukin löytyi vihdoin - Ilkalle tiedoksi.

Uudisasukkaat Chennaissa

Tai ihan vaan tylsästi "uudet asukkaat". Ei tämä varmasti niin eksoottista ole. Joka päivä joku muuttaa Chennaihin tai Chennaista pois. Mutta meille tämä on iso juttu.

Mutta ensimmäinen päivä eilen oli ennen muuta rasittava. Matka Manauksen kotiovelta uudelle kotiovelle Intiaan kesti 34 tuntia. Sao Paulossa neljän tunnin odotus. Lento Dubaihin liki 13 tuntia. Taas neljän tunnin odotus. Dubaista pyyhälsi Chennaihin kuten Lontoosta Helsinkiin, 3.5 tuntia. Erona että Lontoon viimeinen kone on Helsingissä puolilta öin, Dubai ei nuku koskaan, lentomme uuteen kotikaupunkiin lähti dubailaista aikaa kello 2.30 yöllä ja olimme siten aamukahdeksalta perillä. Sisäistä kelloani en edes viitsinyt ajatella. Nukuin kun nukahdin, kun olin hereillä katsoin elokuvia. Voi olla että useimmiten katsoin elokuvaa nukkuen. Sitä turtuu eikä välitä enää mistään mitään.

Dubain kenttä oli kyllä hieno. En ole niin valtaisaa business loungea nähnyt missään. Mutta ei kaikki kultaa mikä kiiltää, vaikka kultaa olikin Dubaissa paljon. Suihkutilat olivat kuten missä hyvänsä julkisessa uimahallissa ja suihkusta tuli vettä niin niukasti että vesi ei yltänyt jalkoihin asti. Pyysin hiustenkuivaajaa. "Hän tulee vasta kahden tunnin kuluttua." Tämä maailma on kovin toinen mihin olen tottunut... Lopulta minut päästettiin suljettuun kampaamoon föönaamaan ihan itse hiukseni. Olisi pitänyt olla ylpeä että tulee tasa-arvoisesta maasta jossa jokainen osaa itse kuivata hiuksensa, mutta silti tunsin itseni nuhruiseksi köyhäköksi. Taisin olla aika väsynyt.

Chennaissa oli autonkuljettajamme Babu odottamassa ja ajoi kotiimme. Koti näytti röttelöltä keskellä slummia. Nuhruinen, kulunut, keittiön seinä keltainen useista sadevesivuodoista, pienistä lampuista suurin osa oli rikki. Hyttysverkot ikkunoissa vastenmielisen näköisiä. Firman kolmesta tyhjennetystä asunnosta tuodut huonekalut ja muu roina säilötty yhteen huoneeseen.

Kun on väsynyt, ei oikein jaksa ajatella aurinkoisesti. Viajya, kodinhoitajamme, tuli ja halusi tietää mitä yleensä syömme, haluammeko että hän tekee ruoan, käy kaupassa, juommeko kahvia vai teetä ja mitä teetä? En minä tiedä! Mietitään myöhemmin! En jaksa! "Madam, nämä lakanat ovat puhtaita. Mitä tyynyjä laitetaan? Madam, tarvitsemme hyviä veitsiä, tänne jätetyt veitset ovat tylsiä." Voi luoja, koko muuttokuormamme on vasta tulossa. "On vaan pärjättävä näillä tylsillä veitsillä, improvisoitava". Viajya ei vieläkään ymmärrä että tavaroita on tulossa, emme aio elää muiden hylkäämien jämien varassa kahta vuotta.

Bula, tehtaan yleismiesjantunen on nyt kavereineen kokoamassa toisena päivänämme jo neljättä tuntia yhtä sänkyä. Yhden hehkulampun vaihtamisessa kattolamppuun tarvitaan kaksi miestä ja silti se näyttää vaaralliselta. Kovasti puuhataan ja touhutaan ja huudahdellaan tamiliksi. Minut on kymmenisen kertaa pyydetty tarkistamaan sängyn tulevaa paikkaa. Sen jälkeen kysyttiin mihin televisio tulee. Esitin summamutikassa nurkkaa. Se aiheutti tamilipulputuksen ja paljon puuhailua. TV-antenni taitaakin olla sen sängyn alla. Keskeytyin antenninjatkopuuhat, sänky siirrettiin sivuun ja telkkari paikalleen. Täällä Madam on pomo jonka käskyjä ei kyseenalaisteta. Sanani on laki, olkoon vaikka kuinka typerä pyyntö. En tiedä opinko koskaan tätä.