Ratsastussafari Rajasthanissa

Ratsastus ei ole iso juttu Intiassa. Laitoimme kyselyn kolmelle Rajasthanissa ratsastusretkiä järjestävälle yritykselle joista yksi osoittautui puolittain saksalaiseksi. Kaikki matkanjärjestäjät kertoivat kuuluvansa rajasthanilaiseen ylimystösukuun ja kaikki olivat vuosikymmeniä ja -satoja olleet uljaiden marwari-hevosten kanssa tekemisissä. Kaikkien sukunimi oli Singh.

HACRA Desertguide ei koskaan vastannut kyselyymme joten sen hylkäsimme. Kisa Princesstrailsin ja Ashwasafarin välillä oli tiukka. Princess Trailsin nettisivulla oli kuva kuinka perheenjäsen kättelee kuningatar Elizabethia vuonna 1961 ja toinen jossa perheenjäsen osallistuu Jacqueline Kennedyn kunniaksi Udaipurissa järjestettyyn tilaisuuteen. Ashwasafari taas esiintyi nimellä KortaEscape jonka ensimmäinen asiakas kiitteli vuolaasti "Thanks for your kindness, noble manners and patience. Mr.Barak (Ex. Prime minister ISRAEL)".

Päädyimme samaan ratkaisuun kuin Israelin entinen pääministeri lähinnä koska sen enempää Elizabeth kuin Jacquelinekaan ei nettisivuilla antanut minkäänlaista lausuntoa ratsastusretkistä jotka meitä kuitenkin eniten kiinnosti.

Kerroin jo aiemmin että alku oli lupaava. Pääsimme yön pimeydessä Kortaan jossa nautimme maittavan illallisen ulkoterassilla kynttilöiden valossa. Olimme ainoat asiakkaat, yö oli pimeä emmekä tienneet missä olimme. Isäntämme Nirbhay ohjasi meidät taskulampun valossa hyvin varusteltuihin, suorastaan ylellisiin mökkeihimme. Pialla oli oma pikku talo, Mikolla ja minulla omamme. Heräsin aamulla ja näin ensimmäiseksi riikinkukon pörhistelevän levitetyn pyrstönsä kanssa. Pia avasi silmänsä ja hevonen oli kurkistelemassa ikkunan takana uutta asukasta. Luonto oli hyvin lähellä.

Nautimme aamiaisen ulkoterassilla keskellä maatilan pihapiiriä, Nirbhay kertoi meille Marwari-hevosista ja esitteli pienen tyttärensä. Vaimoa tai äitiä emme koskaan nähneet vaikka äiti oli vastuussa ruooasta jota meille tarjottiin. Kokki sen toki valmisti. Hevoset oli laitettu valmiiksi ja kiersimme ensin aitauksessa jotta Nirbhay näkisi onko meistä ratsastajiksi. Taisi olla, koska lähdimme matkaan.

Ratsastusmatkat olivat 26-36 km päivässä. Maasto oli kuivaa hiekkamaata, kuivunutta joenuomaa ja paljolti hiekkatietä ja asfaltoitua maantietä, osin kuljettiin kylien läpi. Kyläläiset juoksivat katsomaan, lapsia kannettiin ihmettelemään meitä. Niinkuin vanhoissa leffoissa kun sirkus tuli kaupunkiin. Hevoset ovat kova sana rajasthanilaisten mielestä tai oikeastaan koko hindukulttuurissa. Olen käsittänyt että hevonen on hieman kuten jumala, jonkun jumalan inkarnaatio. Ainakin ohitimme pieniä temppeleitä joissa oli jumalkuvana muutama hevospatsas.

Lounastauko oli aina kello 12-14, mikä oli todella hyvä koska oli uuvuttavan kuumaa. Lounaat kuten kaikki muutkin ruoat olivat todella hyviä, etenkin alkukeitot olivat mainioita. Kaikki kamat ja hevostenhoitajat roudattiin eri paikkoihin jeepillä ja leirit pystytettiin hienosti, pöydän kattauksetkin olivat kauniita keskellä luontoa. Toisen yön vietimme erämaassa teltassa. Teltoissa oli ihan mukavat telttasängyt, joitain kalusteita ja kylpyhuone. Joo, siellä oli WC! Vesitankki oli tuotu jeepillä ja pystytetty telttojen viereen ja rakennettu jonkinlainen viemärisysteemi hiekkamaahan. Ja ne vessat tosiaan toimi. Vettä ei kuitenkaan riittänyt suihkuun eikä paikalla ollut järveä tai lampea tai jokea. Jos olen ihan rehellinen, olisin arvostanut autiomaassa enemmän peseytymismahdollisuutta kuin sisävessaa, mutta olihan tämäkin kokemus. Koko päivän ratsastuksen jälkeen polttavassa kuumuudessa sitä on jokseenkin hikinen, pölyinen ja likainen. Kaiken lisäksi huomasin ettei minulla ollut minkäänlaista kampaa tai hiusharjaa mukanani ja hämmästyksekseni sain kuulla että sekä tyttäreni että mieheni käyttävät ainoastaan viisipiikkistä hiustenhoidossa. Joten ollaan sitten aivan luonnontilassa koko jengi.

Ilta autiomaassa oli todella hieno. Istuimme pienen mäen töyräällä katsomassa auringonlaskua ja näimme kuinka tuhannet tähdet hiljalleen ilmaantuivat taivaalle. Sellainen tekee jotenkin hartaaksi. Töyräälle osui hento tuulenvire eikä ollut niin kuuma vaikkei tämä autiomaa koskaan täysin viilentynyt. Laitoimme kevyttä pitkähihaista päälle vain hyttysten vuoksi. Hyttysiä ei näkynyt, mutta ne osaa Intiassa olla salakavalia sillä tavalla ettei ne inise. Ja pohjois-Intiassa, etenkin maaseudulla, on toki malariaa. Oli meillä kaikilla malariaprofylaksia, mutta kolmantena iltana Pialla todettiin lääkeaineihottuma ja Malarone lopetettiin siihen. Seuraavana päivänä Mikolla oli sama juttu ja Malarone lopetettiin Mikollakin. Molemmat jatkoi doksimysiinillä josta Pialle tuli kämmeniin polttava aurinkoihottuma joten sekin lopetettiin.

Istuimme iltaa Nirbhayn kanssa, söimme illallisen ja joimme gin-tonicia ja juttelimme mitä mieleen sattui. Piaa moinen jutustelu kyllästytti ja Mikkokin antoi mielellään minun hoitaa "isännän viihdyttämisen", mutta toisaalta tässä saimme nimenomaan kuulla ihan toisenlaisesta elämästä ja ajatuksista kuin mitä olemme aiemmin kuulleet. Autiomaan hiljaisuudessa, rauhassa ja yksinäisyydessä myös vaiteliaasta Nirbhaysta tuli puhelias - tai vaikutti siihen varmasti myös viski joka tuntui hindulle maistuvan ihan mainiosti.

Ratsastus... vaikea kuvailla sitä niin lennokkaasti kuin Sri Lankassa. Hevoset olivat taatusti samanlaisia, kippurakorvaisia marwareita joilla oli hieno askel ja herkkä lentävä meno. Mutta jostain kumman syystä vauhtia ja lentoa hillittiin. Juuri kun oli päässyt vauhtiin, niin jo pysähdyttiin. Pia nukahti satulaan ja Mikko teki omia reittejään. Ehkä tässäkin oli jotain intialaista, ylevää itsensä hillitsemistä. Ei anneta vain mennä retostaa ja nauttia täysin rinnoin.

Retki loppui leopardipaikkaan, Nirbhayn tuttavaperheen luokse. Myös tämä perhe pitää pienimuotoista lomakeskusta, kahdeksan pienen asunnon verran. Päähuvituksena, tai ainoana huvituksena on leopardisafarit. Ei meidän ollut tarkoitus minnekään lähteä, mutta isäntämme, vanhempi pappa joka harrasti, oli kiinnostunut ja puhui vain leopardeista, ehdotti pientä leopardiretkeä. Lähdimme matkaan vasta illansuussa jolloin leopardit olivat jo muualla eikä sattunut yhtään näkösälle. Mutta jeeppimatka oli tosi hauska ja jotenkin aivan älytön. Ja sama juttu kuin muuallakin koko matkan ajan - kun ajoimme kylän läpi tai roiskutimme hiekkatien kuravedet lammaspaimenten päälle, meidän ylhäistä isäntäämme tervehdittiin yhtä kunnioittaen kuten Nirbhaytakin koko ratsastuksemme ajan. Koloniaaliaika ei taida sittenkään olla ohi. Britit on vain korvattu intialaisilla. Tai kai ne intialaiset ovat olleet samanlaisia koko ajan. Tyystin eriarvoisia.

Ratsastus on kivaa vaikkei aina niin kovaa menisikään. Ratsastaen näkee maailman ihan toisella tavalla, hyvin läheltä. Ja vaikkei Pia siitä niin piittaakaan, niin ratsastaessa kuulee tarinoita jotka ovat erilaisuudessaan kiehtovia. Ei kaikkien kanssa kaikesta tarvitse olla samaa mieltä ja silti tarina voi olla hyvä.

Rajasthan 2

Rajasthan on maantieteellisesti Intian suurin osavaltio. Hieman Suomea suurempi alue kattaa 10% Intian pinta-alasta. Miltei koko Rajasthan on Tharin autiomaata joka rajoittuu lännessä Pakistaniin, etelässä Gujaratin osavaltioon, idässä Madhya Pradeshiin, pohjoisessa Punjabiin. Rajasthan on osa Indus-laakson sivilisaation kehtoa. Nimi Rajasthan on "Kuningasten maa" joka kuvaa kuinka tätä aluetta ovat aina hallinneet pienet kuningaskunnat. Jopa niin että kun olimme vuosi sitten edellisen kerran Jaipurissa ja Jodhpurissa, kaikki oppaat puhuivat meille nykyisistä kuninkaista ja kuningattarista vaikkei näillä maharajoilla tai maharaneilla olekaan mitään valtaa. Paitsi tavallisen kansan silmissä he ovat edelleen yli kaikkien muiden.

Olimme varanneet nelipäiväisen ratsastusretken KortaEscapesta. Korta on pieni pahainen maalaiskaupunki 3.5 tunnin ajomatkan päässä Udaipurin kaupungista jonne on hyvät lentoyhteydet. Kortassa kuten ilmeisesti jokaisessa Rajasthanin pikkukaupungissa on oma ylhäisönsä jotka kaikki ovat jotenkin sukua jollekin kuningassuvulle. Ihan loogista - kun maharajaksi maharajan paikalle tuli vanhin poika, piti niille muille pojille ja ehkä tytöillekin keksiä joku säädyllinen paikka missä asustaa. Tämä systeemi tuntui toimivan edelleen. Isäntämme, suunnilleen nelikymppinen, sympaattinen ja ujon oloinen Nirbhay kuului ylhäisösukuun jonka hän toi moneen kertaan ilmi, ei kehuakseen tai tuodakseen itseään esille vaan ihan luonnollisena asiana selittäessään mitkä kylät kuuluvat hänen perheelleen, miksi kyläläiset tervehtivät häntä milläkin tavalla, miten elämä on järjestäytynyt hänen maaseudullaan.

Rajasthan on perinteisesti ollut puskuri- ja puolustusaluetta. Kaikki paha on aina tullut muslimimaista lännestä ja pohjoisesta ja rohkeat, sotaisat Rajputit ovat marwari-hevostensa selässä olleet ensimmäisinä puolustamassa Intian niemimaata. Rajputien urheuden vuoksi koko eteläinen Intia on saanut säilyttää historiallisen monumenttinsa, temppelinsä, pyhät kirjoitukset ja jumalalliset esineet. Pahan pääsy maahan on estetty jo Rajasthanissa.

En arvannut kuinka herkkä asia tämä on. Olen edelleen sitä mieltä että kaikki kaunis, mielenkiintoinen, jännittävä ja katsomisen arvoinen Intiassa on mogulien tai brittien jäljiltä. Hindulaisuuteen ei yksinkertaisesti kauneus tunnu kuuluvan. Hindulaisuuden kauneus on jossain sisällä ja syvällä ja sekin on hyvin yksityinen henkinen valaistus ja vapautus jota muut eivät koskaan voi nähdä. Mogulit rakensivat Taj Mahalin ja Humayunin mausoleumit, Qutabin uljaan ja ihmeellisen tornin, Tipu-sulttaanin palatsin, mahtavat linnoitukset. Menin erehdyksessä sanomaan jotain tällaista Nirbhaylle, joka hätkähti näkyvästi ja kysyi kireästi "Mitä oikein tarkoitat?". Nirbhayn mukaan mogulit tuhosivat suuren osan hindukulttuuria, tekivät pahaa ja olivat Intian turmioksi. Ja vaikka mogulihallitsija Shah Jahanin rakennuttama Taj Mahal on kaunis, sen kauneus on surullista ja kylmää kuten kaikki moguleihin liittyvä, onhan se hallitsijan lempivaimon hauta. En jatkanut keskustelua millaiseksi mielikuvani hinduismista on muodostunut, sen julmista jumalista jotka hurjalla tanssillaan tuhoavat kaiken luodakseen sitten uutta, kuinka väkivaltaisesti demonit murskataan tai jumalkuvissa on useammin ihmisluita, pääkalloja ja sapeleita kuin kukkia ja perhosia, kuinka hindukalenterikin perustuu kylmään kuuhun eikä lämpöiseen aurinkoon.

Retkemme Rajasthanissa oli hyvin erilainen kuin ratsastusmatkamme Sri Lankassa. Sri Lankassa olimme onnellisia ja hilpeitä, kaikki tuntui valoisalta ja vapaalta, ihmiset nauroivat ja hymyilivät. En tiedä kuinka paljon vuosi sitten päättynyt sota vaikutti kaikkialla näkyvään optimismiin ja onnellisuuteen, mutta voi olla että singaleesit ovat perimältään oikeasti toisenlaisia kuin Intian arjalaiset tai jopa Tamil Nadun ystävälliset dravidat. Nyt tuntui että pitää olla hieman varuillaan, miettiä pari kertaa ennenkuin sanoo mitään, olla pidättyväinen ja harkitseva. Sri Lankassa kävimme pienen pienissä kylissä joissa isäntämme juttelivat iloisesti sekä sinhalia että tamilia köyhien kalastajien kanssa aivan tasa-arvoisen oloisesti. Rajasthanissa ei jäänyt hetkeksikään epäselväksi että Nirbhay oli alueen herra ja valtias. Nirbhayn ratsupiiska oli hyvin esillä, sillä sai huidottua kulkukoirat, lehmät ja vuohet yhtä lailla kuin lammaspaimenet ja naislaumatkin tieltä pois. Ei vihaisesti eikä epäystävällisesti, mutta täysin välinpitämättömästi ja luontevasti kuten tekee sellainen joka tietää syntyneensä kaikkien yläpuolelle eikä edes tiedä että voi käyttäytyä toisin.

Siksi tuli mieleen aikamatka feodaalikaudelle. Paimenilla näytti järjestään olevan kirkkaanpunaiset turbaanit päässään.
- "Onko punainen paimenten väri, voiko vaatteista nähdä mihin kastiin kukin kuuluu?" kysyimme Nirbhayltä.
- "Kaikella on merkitys! Punainen on paimenten väri, kaikilla on omansa. Ylhäisölle kuuluu kaikki värit koska me olemme vastuussa näistä kaikista jotka asuvat meidän alueellamme. Kaikki nämä ihmiset tietävät että olen ylhäistä sukua vaikka olenkin nyt pukeutunut farkkuihin ja t-paitaan. Näettehän miten jokainen tervehtii minua."

Totta. Jokainen tervehti Nirbhayta, ei iloisesti vilkutellen tai huudahdellen vaan jäykkää kunnioitusta osoittaen. Nirbhayn joku esi-isä oli erään rajasthanilaisen maharajan nuorempi poika. Ei sen enempää. Ja maharajoja mahtui Rajasthaniin kymmeniä. Eikä maharajoilla ole poliittista valtaa, eivätkä he oikeasti ole kuninkaallisia koska Intia on ollut itsenäinen demokratia vuodesta 1947 alkaen. Mutta ylhäisen arvo on ja pysyy. Samoin kuin alhaisen. Vaikka Nirbhay kuinka puhui miten Intian keskiluokka voi ostaa nykyään Pajeron tai muun suuren maastoauton jollaisia tuskin näkee Suomessa, uskon että suurimmalla osalla intialaisista ei elämässään ole mitään mahdollisuuksia. Suurin osa tuskin edes tietää oikeuksistaan, tai osaa kuvitella että on ihan sallittua tehdä muuta kuin isä, isänisä, isänisänisä on tehnyt. Tehdä jotain muuta kuin mikä on määrätty sille kastille mihin on sattunut syntymään. Ja silti, vaikka haluaisi poiketa suvulle ja perheelle annetusta ruodusta tai ammatista, harvalla on mahdollisuus koulutukseen. Koulutus maksaa ja jos ei ole rahaa, on turha haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, voi vain toivoa parempaa onnea seuraavassa elämässä.

Rajasthan on hyvin kaunis osavaltio ainakin sellaisten mielestä joihin autiomaat vetoavat. Siellä on myös satsattu kastelujärjestelmiin ja tieverkoston rakentamseen. Pellot olivat suuria ja vihreitä, ja tuottavat kaksi satoa vuodessa. Peltotöihin riittää halpaa työvoimaa ja lapsia paimeniksi. Koulutustaso on huono: vain 60% asukkaista on lukutaitoisia osavaltion sijoittuessa alimpaan viidennekseen. Tamil Nadussa taas panostetaan koulutukseen, liki 90% on lukutaitoisia.

Rajasthanissa on Intian upeimmat palatsit, värikkäimmät vaatteet ja luultavasti kauneimmat ihmiset. Koska autiomaa on karu, ollaan perinteisesti pukeuduttu kirkkain värein. Kirkkaat värit näkyvät kauas. Värikkyys yhdistettynä silminnähtävään köyhyyteen on hieman ahdistava näky. Sekä Pia että minä teemme työtä köyhyyden ja lapsityövoiman poistamisen eteen ja Rajasthanissa näimme molempia. Hirveän vaikea sulkea silmänsä, hirveän vaikea vilkutella iloisesti lapsille jotka ovat paimenessa tai tiilenpolttopuuhissa tai keräävät kadulta roskia tai kantavat metsästä risuja tai pesevät pyykkiä keskellä arkipäivää jolloin jokaisen lapsen pitäisi olla koulussa. Ja tietää että luultavasti yksikään näistä kuvankauniista lapsista ei tule elämään vauraampaa tai helpompaa elämää kuin vanhempansa.

Kiinaan

En ole ehtinyt kirjoittaa Rajasthanin matkasta kun on jo uusi matka edessä. Rajasthan ei tuonut sellaista haltioitumista ja onnen tunnetta kuin Sri Lanka, joten kirjoittaminenkaan ei luonnistu ihan itsestään. Intia on aina sen verran vaikea paikka ettei niin yksinkertainen juttu kuin blogikaan synny helposti. En ollenkaan tarkoita etteikö Rajasthanin matka olisi ollut onnistunut tai että se olisi ollut pettymys, mutta se vaatii miettimistä ja asioiden jäsentelyä. Kaikki oli hienosti järjestettyä, majoituksemme erinomainen, ruoka hyvää, jopa ihmiset ystävällisiä, mikä minusta on harvinaista pohjois-Intiassa. Se oli kuitenkin täydellistä maaseutua ja sellaisenaan eristäytynyttä, vanhanaikaista ja konservatiivista jopa Chennaista tulevalle. Kuin olisi tehnyt aikamatkaa feodaaliherrojen aikakaudelle. Eli kirjoitan joskus toiste Rajasthanista.

Tänä iltana lähdemme Singaporeen, sieltä Hongkongiin, sieltä Schenzheniin jonne Mikolla on työmatka. Pysähtelemme vain matkan varrella katsomassa paikkoja. Kun Mikko on Kiinan tehtaalla, me voimme Pian kanssa ottaa Schenzhenistä - tai pikemminkin Shekousta (vaikka tuskin tämä täsmennys kenellekään mitään sanoo) - lautan Macaoon. Macao, Shekou ja Hongkong ovat kaikki tunnin lauttamatkan päässä toisistaan ja matkustaminen niiden välillä on yksinkertaista. Honkong on hieno ja moderni, Shekou on kuulemma edellisestä käynnistäni vuonna 2007 muuttunut huikeasti parempaan suuntaan kuten kaikki suuret Kiinan kaupungit, ja Macao on Aasian peli- ja kasinokeskus, saari joka on aiemmin kuulunut Portugalille mutta jossa ei portugalia ole enää lainkaan soveliasta edes yrittää puhua. Tämän opimme edellisellä matkallamme kun saimme riittävästi kylmiä katseita kun huudahtelimme iloisia portugalinkielisiä tervehdyksiä immigraatiovirkailijoille "Bom Dia!", "Tu do bem?", "Obrigada, senhora!". Eli vain englantia, kiitos, jollei kiinan kieli luista.

Kurjaa kyllä, Pia on taas sairas. Lievästi kuumeinen ja kuumuudessa alkaa herkästi heikottaa. Kävimme kyllä tänä aamuna seuraamassa Little Lamb Schoolin itsenäisyyspäivän juhlaa puolentoista tunnin ajan, mutta nyt Pia jo nukkuu taas kotona ibuprofeiinit otettuaan. Singaporessa kuumuuden lisäksi kosteus on hurja eikä Hongkongkaan ole viileä paikka tähän aikaan vuodesta. Voi meidän lastamme.

Pikablogi Kortasta, 3 tunnin ajomatkan päästä Udaipurista

Kirjoitin tämän jo lauantaina mutten saanut julkaistua.


Lento meni hyvin ja meita oltiin vastassa kentalla ja nuokuimme autossa pimeata autiota maastoa ihmetellen. Missa on kaikki ihmiset ja kylat? Voiko Intiassa olla kolkka joka on harvaan asuttu? Highway oli uusi, kaksikaistainen molempiin suuntiin. Ulkokaistaa joka rajoittui kallioleikkauksen alle ei voinut ajaa koska hauraasta kalliosta sateen mukana vyöryvät teravat lohkareet kattoivat kaistan. Joskus ne levisivat sisäkaistallekin kuten silloin kun ajoimme kahdeksaakymppia niiden päälle. Rengas puhki. Takana tuleva auto pysähtyi auttamaan renkaan vaihdossa. Oli aivan pimeaa, kukaan viidestä miehesta ei puhunut englantia. Yksi miehistä halusi jutella ulkomaalaisten kanssa ja käsitimme että hän kertoi alueen olevan vaarallista, roistoja ja pahoja miehia liikkeellä, vievät rahat ja kännykat. Ilmeisesti kuitenkin säästävät hengen.

Renkaanvaihtoa Rajasthanin yössä

Rengas vaihtui, kännykät ja rahat olivat tallessa, iloisesti vilkutettiin kiitokset ja jatkettiin pimeää taivalta. Tuli kylä, pienempi kylä, asfalttitie vaihtui kapeaksi hiekkatieksi. Ei vaikuta lupaavalta. Pilkkopimeää ja missä oikein olemme!!??

Saavuimme Kortaan, maataloon. Nirbhay, isäntämme oli vastassa. Hevoset hirnahtelivat ja lauma palvelijamiehiä kiirehti kantamaan tavaramme vierastaloihin joihin asetuimme. Tämä oli "Out of Africa" eikä paimentolaiskylä! Pia sai oman talonsa, ilmastoinnit, täydelliset kylpyhuoneet, kodikkaat tilavat huoneet! Täydellinen illallinen oli katettu pihan katoksen alle, söimme herkullisen rajasthanilaisen aterian jota kokki itse tarjoili. Kokki, Dilip, työskentelee paikallisessa Taj-hotellissa mutta tulee Nirbhayn vieraita ruokkimaan aina kun vieraita on. Seuraavat vieraat ovat tulossa syyskuun puolivälissä, nyt ei ole sesonki. On vielä liian kuuma.

Alkuvaikutelma oli hyvä. Nukahdimme tyytyväisinä pitkän matkapäivän jälkeen.

Rajasthaniin ratsastamaan

Kuten aina, karttaa klikkaamalla saa paremman käsityksen mistä lähdemme ja minne menemme.

Taas matkaan! Nyt menemme Tharin autiomaahan kolmen päivän ratsastusmatkalle. Lennämme Udaipuriin Rajasthanin osavaltioon josta menemme autolla parin tunnin matkan ratsastustilalle. Tai saa taas nähdä mikä se on. Netissä väittivät että sen olevan paikallisen ylhäisöperheen asuinpaikkoja. Voi olla tai voi olla että ei ole. Rajasthan on aluetta joka eniten vastaa yleistä kuvitelmaa sadunhohteisesta idänmystisestä Intiasta. Siellä on mahtavimmat maharajat ja hienoimmat palatsit. Siellä on Jodhpur jonka tuntee ainakin nimestä ja Jaipur joka on ehkä tuntemattomampi kaupunki. Udaipuria tuskin laajemmin tunnetaan vaikka se on hyvin merkittävä kaupunki.

Voi hyvinkin olla että paikalliset ylhäiset henkilöt ovat jotain aivan muuta kuin sanalla "noble" usein tarkoitetaan. Ja että teltta jossa asumme keskellä autiomaata ei olekaan kuten elokuvassa "Out of Africa / Minun Afrikkani" jossa istuisimme lepotuoleissa ja siemailisimme sherryä kristallilaseista. Ehkä se teltta on autenttinen paimentolaisteltta jonne suojaudumme autiomaan hiekkamyrskyiltä. Tai jotain siitä välistä. Täällä ei koskaan tiedä minne joutuu.

Olemme olleet aiemminkin Rajasthanissa ja pidimme matkasta kovasti. Saa nähdä miltä paikat näyttävät marwari-hevosen selästä katsottuna. Nämä hevoset ovat nimenomaan Rajasthanin osavaltion oma rotu, toivon mukaan ovat kunnon ratsuja ja ennenkaikkea toivon että satula jossa istun seuraavat kolme päivää on mukava.

Blogi edellisestä matkastamme löytyy täältä http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2009/04/jaipurista-jodhpuriin-ja-tharin.html

Matematiikkaa ja astrologiaa

Observatorion portilla alkoi hieman ihmetyttää mihin sitä on joutunut.

Jos joskus tuntuu että intialaisilla on luovuus vähissä, voidaan syyttää matematiikkaa. Kouluissa matematiikka on tärkein aine ja luulen että jo lapsesta asti ajatuksenkulku on puhtaasti matemaattista. Luultavasti synnynnäisesti, geeniperintönä.

Babylonia tai Mesopotamia ovat joskus kerskuneet olleensa matematiikan kehtoja, mutta eihän kumpaakaan maata enää ole. Taitavat kuulua nykyiseen Irakiin. Mutta Intia on ollut ja on edelleen ja tulee aina olemaan! Matematiikkaa ruettiin kehittämään 2600-1900 eKr., pronssikaudella Indus-laakson sijoilla. Siis siellä Intian osavaltion Rajasthanin tienoilla. Intiassa keksittiin numerot, nolla ja sitä pienemmät negatiivinumerot. Irrationaalinumerot ja neliöjuuri, kehitettiin desimaalisysteemi, aritmetiikka, geometria ja algebra. Ratkaistiin Pythagoraan lause ja keksittiin Pascalin kolmio. Trigonometria kulkeutui Kreikan oppineilta Intiaan jossa syvemmälle trigonometrian salaisuuksiin perehtyäkseen oli pakko kehittää sini ja cosini johon kreikkalaiset eivät olleet nähneet tarvetta. Differentiaalilaskenta, integraalit ja derivoinnit olivat Intiassa käytössä jo kaksisataa vuotta ennenkuin niitä edes mietittiin Euroopassa.

Astronomia ja astrologia olivat olemassa ennen matematiikkaa. Kuten muuallakin, ne liittyvät uskontoon ja riitteihin. Jo Veda-kirjojen synnyn aikaan tiedettiin että vuodessa on 360 päivää, 12 kuukautta ja kuukaudessa 30 päivää. No, eihän se ihan tarkkaa ollut, mutta annetaan tuo virhemarginaali anteeksi. Tämä oli kuitenkin 1500 vuotta ennen Kristusta. Samaan aikaan Porissa Tuorsniemessä punottiin lehmuksen niinestä verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa ja verkolla pyydettiin hylkeitä.

Intialaiset eivät ammoisina aikoina kuten eivät nykypäivänäkään innostuneet auringonpalvonnasta eikä tähtien tuijottelussa huvin vuoksi ole mitään järkeä. Miksi mitäkin tapahtuu? Miten kaikki tapahtuu? Koska kaikki tapahtuu? Matematiikka avuksi ja ongelmia ratkomaan! Tuota pikaa, siinä tuhat vuotta ennen ajanlaskua intialaiset selvittivät auringonnousun ja -laskun tarkat ajat, vuorokauden täsmällisen pituuden ja määrittivät ajan ja miten se mitataan.

Arvelen että tuossa vuoden 400 jKr kieppeillä intialainen matematiikka alkoi olla sitä tasoa että jätän nämä historiikit sikseen. Luulen että lukijoille on jo muodostunut kuva matematiikan tärkeydestä Intiassa. Samoin astronomia ja astrologia elävät ja kehittyvät edelleen. Astrologia ei ole salatiedettä tai huuhaata vaan täyttä totta. Omat ennakkoluuloni karisevat kovaa vauhtia. Intialainen astrologia ei varmasti ole kuuhullujen tähtiintuijottelua.

30 metriä korkea rakennelma jolla mitataan aika 2 sekunnin tarkkuudella.

Saimme siitä todistuksen Rajasthanin matkalla kun eksyimme Jaipurin observatorioon, Jantar Mantariin. Se oli niitä paikkoja jonne meidät vain vietiin eikä meillä ollut aavistustkaan minne joudumme. Kuten tavallista, arvelimme pärjäävämme ilman opasta. Ei kestänyt viittäkään minuuttia kun huomasimme olleemme oikeassa. Tosin vain siksi että mikään opas ei meitä ikinä pystyisi observatorion saloihin perehdyttämään. Luimme opastauluja, melkein joka sana oli tuttu, mutta sisältö ei auennut. Tarvitaan taas hieman lingvistiikkaa: "jantar" on "instrumentti", "mantar" on "formula" tai "lasku" - siis laskemisen apuvälineitä. Jantar Mantarin observatorio on ihan yksinkertaisesti astrologiaa, matematiikkaa ja tieteenharjoittamisen apuvälineitä. Vaan onko Intiassa mikään yksinkertaista?

Tämän ymmärsimme astrologiasta. Mikko on horoskoopiltaan Vaaka ja ihmettelee tässä Vaaka-rakennelmaa. Jotenkin se varmasti tulkitaan loogisesti astronomian perusteella ja jokainen kulma ja kaari on taatusti matemaattisen tarkka.

Oli tavattoman harmittavaa että Kaksos-rakennelma oli Vaakaa pienempi. Ehkä sen voi perustella jotenkin integroimalla irrationaalilukuja?

Maharaja Jai Singh II halusi Jaipuriin suuremman observatorion kuin mitä Delhissä oli ja sellainen rakennettiinkin 1727-34. Ei mitään laskutikkuja vaan suurimmat rakenteet ovat 30 metriä korkeita. Käsittääksemme näillä rakennelmilla voi laskea ja mitata kaiken mitä maailmassa on tärkeätä tietää. Ainoa minkä ymmärsimme, oli että maailman kellossa pitää ottaa huomioon 2 sekunnin epätarkkuus, mutta se voidaan toki korjata toisella laitteella niin että saadaan joka tapauksessa oikea aika. Ja nyt tiedämme että Jaipurin aika on 27 minuuttia Chennain aikaa jäljessä. Ei sitä käytännössä huomannut. Aurinko nousi ja laski, oli valoisaa ja pimeätä. Tähtiä taivaalla, täysikuu.

Se riitti maallikolle. Mutta olipas ihmeellinen paikka. Matematiikan sovelluksia voi käyttää mihin vain, ainakin Intiassa. Intialaisiin insinöörikouluihin on kova tunku. Ei varmasti ole viisaampaa kuin intialainen insinööri!

Jaipurista Jodhpuriin ja Tharin autiomaa

En usko että meidän tarvitsee mennä muuttumisleikkeihin. Pärjäämme ihan hyvin näin. Mitään suunnittelematta. Emme pohdi elämäämme eteenpäin ja poukahdamme lomamatkalle suinpäin sen enempää miettimättä. Äkkilähtötarjouksia ei ollut tarjolla, mutta suunnittelematon matkamme onnistui.

Moni oli puhunut Rajasthanista joten pyysin ruotsalaiselta tutultani Lenalta heidän matkaohjelmansa vähän niinkuin inspiraatioksi. Mikon sihteeri löysi meille lennot tiistaina ja torstaina jo lensimme Delhin kautta Jaipuriin. Kotona ei printteri toiminut enkä saanut mitään oheismateriaalia mukaan eikä meillä ole Lonely Planetin Intia-opaskirjaakaan. Meillä on "Weekend trips from Chennai"-kirja mutta se ei nyt auttanut. Mikko ehti onneksi printtaamaan lentolippujen kanssa matkatoimiston A4-matkakuvauksen joten tiesimme minne menemme ja hotellien nimet. Jaipur, Jodhpur, Tharin autiomaassa Manwar ja takaisin Jodhpuriin ja siinä se. Kaikki mitä tiesimme etukäteen.

Indus-joen laaksossa oleva Rajasthanin osavaltio on Intian suurin, Saksan kokoinen, ja edustaa maailman vanhinta sivilisaatiota. Pääkaupunki Jaipur on taas nuori, perustettu 1700-luvulla ja edustaa New Delhin kanssa Intian modernia kaupunkisuunnittelua. Ei niin että olisin sen mitenkään huomannut. Voi olla että tiet olivat leveämpiä ja suorempia, mutta aika rähjää silti. Mutta vaikkei kaupunki ole vanha, asutusta on ollut ammoisista ajoista asti. Korkealla kukkulalla seisoo 1500-luvun lopussa vanhan linnoituksen paikalle rakennettu Amber Fort. Punaista hiekkakiveä ja marmoria, sekoitus hindu- ja muslimityyliä kuten koko Rajasthan tuntuu olevan.

Mikko näkee Kiinanmuurin. Tai Intianmuurin. Tai Jaipurinmuurin.

Kukkulaa kiersi muuri, samanlainen kuin Kiinassa. Mikko kun ei ole Kiinan muuria koskaan nähnyt, niin nämä Jaipurin ja Jodhpurin muurit riittivät. Ei sitä tuhansia kilometrejä voi kerralla edes nähdä. Emme nähneet kaikkia näitä 42 kilometriäkään.

Asuimme hauskoissa Heritage-hotelleissa, hotelleiksi muutetuissa vanhoissa palatseissa tai residensseissä tai miten niitä kutsuisi. Suuria sokkeloisia rakennuksia, kaikki huoneet erilaisia, kattoterassi, paljon ulokkeita ja terasseja, käytäviä ja lymypaikkoja. Paljon hyviä pulukoloja. Pulun kurnutukseen heräsimmekin aamulla.

Heritage-hotellin respa Jodhpurissa

Nyt ei ole turistisesonki, mutta muitakin matkailijoita oli. Ulkomaalaisia kaikki. On aina hauska arvailla turistien kansallisuuksia, vaikka bussillinen brittejä kävi liian helpoksi. Jodhpurin hotellissa oli brittien lisäksi ranskalaisia. Ranskalaiset tunnisti hauskoista ranta-asuista. En ole koskaan ymmärtänyt miten Ranskaa voidaan pitää muodin Mekkana. Kaikki ranskalaiset joihin olen törmännyt ovat tyylikkyydessään muistuttaneet Asterixin ja Obelixin jälkeläisiä. Vaikka pohjoisessa Intiassa onkin nyt todella kuuma, Jaipur ja Jodhpur ovat miljoonakaupunkeja ja siellä vietetään auttamatta kaupunkilomaa. Eihän koko osavaltiolla ole metriäkään rantaviivaa. Se on täysin sisämaata.

Monsuuni tulee kesäkuussa. Sadetta odotetaan hartaasti. Kaikki oli nyt ruskeata ja kuivaa. Sateen jälkeen on hetken täysin vihreätä ja sitten taas sama ruskeus, joka meistä oli kaunista. Tamil Nadussakin on ruskeata kuivaa hiekkamaata, mutta meri tuo kosteutta joka vihertää tamilien puut. Chennai on puiden varjostama kaupunki, Jodhpur ja Jaipur eivät.

Linnoituksen salatunneli

Linnoituksen vedennostojärjestelmä ja lepakot

Liikuimme autolla ja kuskimme, Mr. Tara, oli oppaana. Tällaiset oppaat eivät saa tulla palatseihin tai linnoituksiin mukaan mikä oli pelkästään mukavaa. Linnoissa kuuntelimme kuulokkeilla mieluummin nauhoitettua opastusta kuin maleksimme jonkun ryhmän jaloissa. Saimme kulkea omia polkuja ja löytää omat omituiset kolomme joita vanhoissa palatseissa tuntuu riittävän.


Ajo Jaipurista Jodhpuriin Pushkarin pyhän kaupungin kautta kesti kahdeksan uuvuttavaa tuntia. Pushkar ei näyttänyt kovin pyhältä vaikka siellä temppeli olikin. Hindujen pyhä järvi oli suomalaisen silmin likainen lammikko. Mutta aikoinaan autiomaan keskellä oleva lammikko on varmasti ollut kultaakin kalliimpi ja pyhyys on ymmärrettävää. Niin omituinen, syrjässä oleva, turhan tuntuinen kaupunki kuin Pushkar olikin, jostain syystä sinne on pesiytynyt 60-luvun hippejä ja tuoreita, nuoria reppumatkalaisia.

Pushkarin pyhä järvi

Kaikissa näissä kaupungeissa oli kovin toisenlaista kuin Chennaissa. Oli turisteja ja turistien myötä laumoittain kaikenlaista hihastatarttujaa ja kaupustelijaa ja kerjäläistä. Chennaissa isät työntävät vaimonsa ja lapsensa meidän eteen ja ottavat kuvan kotialbumiinsa, Rajasthanissa lapset työntyivät väkisin kuviin ja pyysivät rahaa. Pitäisikö meidänkin rueta tienaamaan taskurahoja Chennaissa? Olemme menettäneet jo toisenkin rupian kun olemme ilmaiseksi hymyilleet tamilien kuvissa!

Kuvaan tunkeutunut lapsi joka kinusi viittä rupiaa siitä että tulee kuvaan ja siitäkin ettei hän tule kuvaan. Taustalla järven päälle rakennettu maharajojen entinen huvittelupalatsi, nykyisin osavaltion omistuksessa tyhjäkäytössä.

Jodhpurista oli kahden tunnin ajomatka Tharin autiomaan Marwarin lomakeskukseen. Jo alkumatkasta alkoi arveluttaa sinänsä mukavan kuskimme tila. Heti Jodhpurissa piti ostaa tuoretta vihreätä ruohoa ja syöttää se lehmille. Kun koko maa on ruskea kuivuudesta, vihreä heinä on varmasti kallista - lehmille silti parasta mitä rahalla saa. Puolen tunnin kuluttua kuski alkoi huokailla ja haukotella. Yritin eilistä konstia ja juttelin mitä mieleen sattuu. Edellisenä päivänä se sai kuskin pysymään hereillä ja rupattelemaan vilkkaasti. Nyt Mr Tara vain ynähteli. Kesken kaiken piti saada jostain teetä. Eihän autiomaassa ole ravintoloita. Pysähdyimme tuulenpieksemän ruohokattoisen kojun eteen.

Autiomaan teetupa ja suurperheen koti

Kolme likaista lasta ja kaksi valkopartaista miestä, toinen ukoista keitti maitoteet ja lapset tuijottivat ulkomaaneläviä. Toivoimme kovasti että Mr Tara tokenisi. Ehkä oli nauttinut Jodhpurissa jotain teetä väkevämpää ja sen vuoksi piti lahjoa pyhiä lehmiä eikä puhe luistanut.

Mr Tara toimi autonkuljettajana ja oppaana

Lomakeskus autiomaassa oli hieno. Kolmekymmentä pikkumajaa ja kolme pariskuntaa. Oli meille tilaa! Toiset neljä vierasta olivat Montrealista - terveisiä vain Pialle! Olimme puolentoista tunnin Jeeppi-safarilla ja näimme antilooppeja, kauriita, aavikkoketun ja pöllön. Ja lehmiä, vuohia ja kameleita, joita ei kai lasketa kun näitä oli joka paikassa. Ja ihmisiä. Käsittämätöntä että tuossa autiomaassa asuu ihmisiä!

Nautimme illallisen lomakeskuksen telttakylässä keskellä autiomaata. Lojuimme kuin maharajat ja maharasit hiekalle levitetyillä patjoilla ja nojasimme tyynyihin, nautimme virvokkeita ja katsoimme tanssi- ja lauluesitystä. Ilta pimeni nopeasti, kynttilät ja soihdut toivat valoa. Uskomaton tähtitaivas. Auringon kuumentama hiekka viileni nopeasti, ilma pysyi lämpimänä. Autiomaat ovat ihmeellisiä.

Illallinen autiomaassa

Pääsiäismaanantain aamuna menimme auringonnousun aikaan kameliratsastukselle ja toipunut kuskimme ajoi meidät pirteästi rupatellen takaisin Jodhpuriin. Indian Air lennätti meidät New Delhiin. Tiistaina Mikko jatkoi Suomeen ja minä Chennaihin. Spontaanimatkamme oli täydellinen.

Jaipurin kaupunginmuseossa

Kaupunginmuseon portilla

Eräs lukijamme valitti että Intia-tarinoissamme esiintyy pelkästään brittejä, ei maharadzoja, kultaa eikä timantteja. Harmaa totuus on että huolimatta siitä että asumme Intiassa, olemme kaukana kullan kimalluksesta. Eteläisessä Tamil Nadussa ei maharadzoja ole ollut.

Upporikkaat maharaja-suvut keskittyvät pohjoiseen Rajasthanin osavaltioon, "Kuninkaiden maahan". "Raja" tarkoittaa hindin (tai rajastanin) kielellä kuningasta, "maha" suurta, "maharaja" siis suurta kuningasta. Rajasthanissa on miltei jokaisessa kylässä ollut oma kuninkaansa, niin suuria kuin pieniä, kuninkaita kuitenkin. Osavaltion pääkaupungissa, Jaipurissa, opasta kuunnellessa tuli mieleen ettei ihan kaikille ole vielä selvinnyt että Intia on maailman suurin demokraattinen valtio. Ehkä ei maharajoille itsellekään. Jokaisessa kaupungissa on edelleen maharaja jonka palatsissa liehuu oma lippu aina kun kuninkaallinen perhe on paikalla.

Ja niistä briteistä... Intiassa kun ollaan, kaikki on mahdollista. Kirjoitan tarinan joka kertoo britistä ja maharajasta!

Tapahtui vuonna 1901 että Englannin kuningatar Victoria kuoli ja Edvard VII nousi valtaan. Valikoitu ryhmä intialaisia maharajoja oli kutsuttu Lontooseen vuoden 1902 kruunajaisiin. Tuohon aikaan Intiassa vaikutti vahvasti pappiskasti joka paheksui syvästi aidon hindun matkaamista meren yli. Pyhät kirjatkin sen kielsivät. Poikkeusta ei tehnyt edes että kyse oli maharajasta, oikeastaan se teki asiasta vain vaikeamman. Pyhistä pyhin hindu likaamaan itseään meren tuolle puolen! Jaipurin Maharaja, Hänen Ylhäisyytensä Madho Singh, oli huolissaan. Jos kruunajaiskutsusta kieltäytyy, loukkaa Englannin hallitsijaa ja jos menee merille, kukaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Jaipurin papisto löysi lopulta ratkaisun. Maharaja matkustaa puhtaalla laivalla jossa ei ikinä ole valmistettu tai tarjoiltu naudanlihaa, ottaa mukaan riittävästi sukunsa arvoesineitä, omat pyhät ruoat ja tarpeeksi Jaipurin hiekkaa jota voidaan sirotella sängyn alle ja sinne missä Maharaja käyskentelee - ikäänkuin käyskentelisi taukoamatta omilla Jaipurin mailla. Ja vettä. Jotta hindulainen pyhyys ei turmeltuisi, maharajan oli juotava kahden kuukauden matkallaan vain Gangesin pyhää vettä.

Jaipurin hopeasepät sulattivat kilokaupalla hopeakolikoita ja valoivat kolme 375 kilon painoista hopeapyttyä joihin kuhunkin mahtui 9000 litraa Gangesin vettä. Ja sitten matkaan. Mukana seuraavat hindupapit heittivät Varunan, meren jumalan, miellyttämiseksi helmiä, timantteja ja kultakolikoita laidan yli, mutta Varuna ei ollut tyytyväinen. Bombaysta lähdettyä nousi myrsky ja pappien hätäkokous päätyi neuvomaan maharajaa heittämään yhden kolmesta kallisarvoisesta vesipytystä mereen! Kaikkien niiden jo uhrattujen rubiinien ja kultakimpaleiden jälkeen! Loppumatka sujuikin leppoisasti. Varuna-jumala ilmeisesti kaipasi hänkin Äiti Gangesin makeata vettä kaikessa Punaisen meren suolaisuudessaan.

Intialaista tyyneyttä kuvaavaa on että köyhä kansa sulatti satumaisen määrän hopeakolikoita Maharajalle vesisäilöiksi. Mutta jos köyhät eivät olisi sulattaneet hopean sulattamista, ei meillä nyt olisi näitä kippoja katseltavana.

Mutta ne pytyt. Itse Edvard VII kävi niitä ihmettelemässä 1,60 cm korkuisia hopeapurnukoita. Moisia ei oltu koskaan nähty, eikä vielä tänä päivänäkään ole suurempia hopeakippoja tehty. Ne ovat maailman suurimmat hopeaesineet Guinnessin ennätysten kirjan mukaan.

Eikä tässä maailmassa mikään muutu. Samoin kuin minä mietin miksi intialaisten pitää liata kätensä syömällä sormin, Hänen Ylhäisyytensä Maharaja Madho Singh joutui pesemään kätensä Intiasta rahdatulla Gangesin pyhällä vedellä tahrattuaan kätensä Lontoossa epäpyhää kuningas Edvardia käteltyään. En halua edes tietää kuinka moni intialainen käy pesemässä kätensä minua käteltyään. Varmasti moni. Minähän käytän sujuvasti molempia käsiäni ja joskus saatan huomaamattani pistää jotain jopa suuhuni vasenta kättä käyttäen, jota intialainen pitää saastaisena. Yhtä hyvin kuin minä tiedän miksi intialaiset pitävät vasenta kättä likaisena, intialaiset tietävät oikeakätisen saastuttavan itsensä WC:ssä käydessään.

Myönnän että otsikkoni oli hämäävä. Ajattelin ettei kukaan jaksa lukea juttua kaupunginmuseosta joten ei tarvinnut niin pinnistellä tarinan eteen. Olimme oikeasti Jaipurin Kaupunginpalatsissa, tässä ihan nykyisen Maharajan, Sawai Bhawani Singh Bahadurin naapurissa:

Taustalla nykyisen Maharajan kotipalatsi. Ambassador-auto tuskin kuuluu Maharajalle, ovat sen verran yleisiä kulkuneuvoja. Maharajalla on varmasti jotain eksoottisempaa, vaikka Mersu tai BMW.

Hopeakippojen lisäksi näimme paljon muuta hämmästeltävää. Niin intialaista kuin brittiläistä ihmettä. Maailman on täynnä ihmeitä. Voi aikoja, voi tapoja!