Vapaus se varmasti voittaa

Hiski Salomaan Lännen lokarin huipennus on "Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, niin vapaus se varmasti voittaa" Olen aika tavalla samoilla linjoilla tällä hetkellä.

Lopetin heinäkuun lopussa Pornaisissa työt, olin lomalla elokuun ja nyt olen vuokralääkärinä Helsingissä ennenkuin lähden pian Intiaan. Vaikuttaa vahvasti että elämä Intiassa alkaa meidän perheessä tulla loppusuoralle ja Mikko tullee muuttamaan Suomeen loppuvuodesta. On se hyvä.

Vaikka tein juuri kuten halusin, tulin Suomeen ja menin töihin jossa opin paljon ja viihdyin, tämä vuosi on ollut aivan äärettömän raskas. Töitä oli enemmän kuin kukaan jaksaa tehdä ja vastuu oli sen mukainen. Työmatkoihin kului aikaa eikä etenkään syksyn ja talven pimeydessä töihin ja sieltä pois ajaminen ollut mieltä ylentävää. Väsytti aina vain. Ja koska lounasta ei töissä ehtinyt syödä, illalla kotiin ajaessa iski aivan tajuton himo sokeriin joten pysähdyin miltei joka päivä bensikselle ostamaan suklaata, jätskiä ja kahvia jotta silmät pysyy auki ja jaksan ajaa kotiin. Kotona ei sitten ollutkaan enää nälkä joten napsin ennen nukkumaanmenoa leipää tai vähän lisää suklaata. Käyttäydyin täsmälleen niin kuin varoitin potilaitani käyttäytymästä. Potilaiden paino putosi, minun nousi.

Vuoden aikana tuo elämäntapa toi 10kg lisäpainoa. Se on aika taakka eikä tässä iässä kilot ihan helposti putoa. En ole ihan varma oliko kaikki sen arvoista.

Lisäksi viranhaltijan on vaikea ottaa palkattomia vapaita matkustaakseen Intiaan miestään katsomaan. Jos ei ole sijaisia, viranhaltijalla on moraalinen velvollisuus jäädä työpaikalle hoitamaann potilaat. Eikä sijaisia vaan ollut. En tiedä miksemme onnistuneet saamaan lääkäreitä ja hoitajia. Ei paikassa mitään vikaa ole, kunhan olisi täysi miehitys paikalla, eikä matka ole paha pääkaupunkiseudulta, etenkin jos asuu itäpuolella. Vuokralääkärit ja sijaiset eivät ole sitoutuneet niin tiukasti kuntaan joten heillä on enemmän vapauksia. Visiittini Mikon luona lyhentyivät kerta kerralta suunnitellusta ja Intian keikatkin olivat siten hektisiä. Tuntui ettei koskaan saa vaan relata ja rauhoittua.

Sanoin itseni irti ja mietin mitä teen. Tämän syksyn rauhoitan Intialle ja tulen olemaan siellä toista kuukautta. Muuten teen sopivia sijaisuuksia terveyskeskuksissa, nyt kun siihen on mahdollisuus. Välillä voi olla vapaalla. Ei kukaan tiedä miten terveyskeskuslääkäritilanne kehittyy, ulkomaalaissyntyiset lääkärit täyttävät virkoja jotka suomalaisille ei tunnu niin kelpaavan. Toiset terveyskeskukset ovat suositumpia kuin toiset, en tiedä mistä sekin johtuu. On niin paljon mitä en ymmärrä kunnallisessa terveydenhuollossa.

Se minkä ymmärrän, on ettei terveyspalvelut saisi olla niin puhtaasti riippuvaisia poliittisista linjauksista ja poliitikkojen hyvää tarkoittavista aloitteista ja lopulta lakiin kirjatuista määräyksistä. Jos ei ole tekijöitä, on kohtuutonta että kunnat joutuvat järjestämään terveyspalveluja aina vaan uusille ryhmille. Vakituiset uupuvat tai vain lähtevät pois hakemaan helpompaa työtä ja vuokrafirmat rikastuvat kun kuntien on pakko palkata kalliilla työntekijöitä. En myöskään ole varma onko kunta juuri se paras työnantaja. Oikeastaan uskon siihen että palvelut ostetaan yksityiseltä palveluntuottajalta. Saadaan hyvä pooli työntekijöitä myös varalle ja hommat hoituvat ammattimaisesti. Kaikella kunnioituksella kunnan työntekijöitä ja perusturvajohtajia kohtaan, mutta heitäkin sitoo kuntapolitikoinnin sähellykset. Kentän terveydenhuollosta politikointi on kaukana. Jokaista apua tarvitsevaa on autettava. Ihan kuten jos joku tuupertuu kadulle sairaskohtauksen saaneena. Lääkärin ja hoitajan velvollisuus on auttaa.

Kun auttaminen menee joka päivä yli sovitun työajan ja ylityövapaiden pito on mahdotonta kun ei löydy sijaisia, sitä vain ei jaksa. Sitä alkaa miettiä olisiko oma elämä ja hyvinvointi kuitenkin tärkeämpi kuin potilaiden.

Minulle ratkaisu ei ollut aivan helppo, mutta nyt olen tyytyväinen että kerrankin ajattelin vain itseäni. Kyllä vapaus sentään on voittaa, niin kauan kuin siihen on mahdollisuus!

Purjehdusloma 2012

Valitettavasti emme pitäneet tänäkään vuonna blogikirjaa - varsinainen matkakertomus pitää lukea ihan perinteellisestä lokikirjasta. Alla muistinvaraisesti edes jotain.

Sunnuntai, 29.7.2012; Turku - Härjänmaankari
Pirkko vei Pian ja Mikon Turkuun, jonne Ilkka ja Riikka olivat purjehtineet lauantaina. Käytiin kaupassa ja syötiin vierassataman ravintolassa.
Irti 17:30 ja 3½ tunnin moottoriajon jälkeen Härjanmaankarilla. Iltatee. Lapset saunaan.

Maanantai, 30.7.2012; Härjänmaankari - Karhunmöljä
Irti 11:35. Koneella Keistiön kaupalle, joka osoittautui pettymykseksi - kesäkausi on näköjään päättynyt.
Jatkettiin virsikirja-ajona. Yhteensä vajaa 6 tuntia liikkeellä. Perillä grillattiin Turun lihat ja syötiin suomalaista sisua osoittaen rannalla. Lapset saunaan.

Tiistai, 31.7.2012; Karhunmöljä - Uusikaupunki
Irti 11:00. Ajettiin koneella Leisuntin kapeikon kautta, mistä Riikka ei tykännyt yhtään (Merikarhukirjan mukaan siinä on 1.6 metriä vettä ja Merionin syväys on 1.75).
Uusikaupunki 14:45. Ennakko-odotusten (paitsi Mikon) vastaisesti kaupunki todettiin hienoksi. Riikka ei ollut koskaan ollut siellä ja me muutkin viimeksi muistaakseni 1994. Pitkällä kävelyllä, nähtiin hieno vanha kirkko lähellä venesatamaa, Suomen varmaan hienoin työttömien talo ja Bonk-museo. Käytiin syömässä ravintola Suoalaspuarissa, jonka ruoka oli selvästi autenttista eli suolaista.

Keskiviikko, 1.8.2012; Uusikaupunki - Irisholm
Riikka ja Ilkka lähtivät bussilla Turun kautta kohti Helsinkiä. Tällä kertaa ei unohdettu Gammeldanskeja ennen veneeltä lähtöä. Pia ja Mikko
irti 12:20 kohti Irisholmia, jonne kesti 7 tuntia.

Torstai, 2.8.2012; Irisholm - Espskär
Kiivettiin Irisholmin kalliolle katsomaan viikinkimuistomerkkiä. Pia väitti, ettei olisi ollut siellä aikaisemmin perustellen sillä, että laaksojen ryteiköt olivat liian läpipääsemättömiä (totta, että siellä ei ollut minkäänlaisia polkuja - Merikarhut eivät taida nykyään harrastaa muuta hyötyliikuntaa kuin talkootöitä?) ja kalliot liian jyrkkiä. Lokikirjan todistuksen mukaan kiivettiin kyllä sinne vuonna 1995, jolloin Mikko purjehti yksinhuoltajana kolmen lapsen kanssa. Jos sitä nyt voi kutsua yksinhuoltajuudeksi kun Antti teki (omien lokikirjamerkintöjensä mukaan) kaikki ateriat.
Irti 15:50, matkaa alle 2 tuntia. Espskärissä on kansainväliset standardit täyttävä lasten leikkipaikka.

Perjantai, 3.8.2012; Espskär - Nauvo
Irti 10:10, koneajoa puolisateisessa ilmassa. Perillä vähän yhden jälkeen paitsi, että jouduttiin kiertelemään ja lopulta odottamaan paikan vapautumista (kesäkausi ei olekaan loppu koko saaristossa!). Aikaa meni erityisesi siksi, että partiolaiset mokailivat ison veneensä kanssa antaen puolen tunnin ajan viihdykettä yrittäessään lähteä. Ilmeisesti paikassa oli jotain noiduttua, sillä myös Mikko onnistui mokaamaan saaden naapurivaneen poijukettingin peräsimen ja kölin väliin. Rannallaolijoitten harmiksi siitä selvittiin parissa minuutissa. Tämä ja Turun rantautuminen olivatkin ainoat, jotka Mikko teki - muuten Pia oli koko reissun kipparina.
Syötiin mahtavan hyvät ja tarpeeksi raa'aksi paistetut korvapuustit rannan kuppilassa. Illalla, veneessä syödyn graavikala-aterian jälkeen, yritettiin uudestaan samaan paikkaan, mutta se oli harmiksemme mennyt juuri kiinni. Käveltiin Martan kievariin, joka oli idyllinen, mutta ei vetänyt pullien suhteen vertoja rannan paikalle.

Lauantai, 4.8.2012; Nauvo - Stormälö - Turku
Irti 8:30 Pirkon soitettua, että hän on lähtenyt autolla Helsingistä. Ehdittiin vajaassa kahdessa tunnissa Airiston matkailuhotellin satamaan juuri ajoissa ennen Pirkon ja Josien tuloa. Syötiin lounas paikan ravintolassa ja Pia lähti Josien kanssa Helsinkiin, jonne Mike oli tulossa myöhään illalla.
Pirkko purjehtimaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen! Irti 14:20 kohti Turun vierasvenesatamaa, jonne matkaa oli vajaa kolme tuntia.
Käytiin monessa paikassa siiderillä ja pihveillä Stefan's Steakhousessa lähellä vierasvenesatamaa. Voidaan suositella.

Sunnuntai, 5.8.2012; Turku
Vietettiin leppoisa turistipäivä Turussa. Ei ehditty yhteenkään nähtävyyteen. Ehkä toisen kerran paremmalla ajalla.

Maanantai, 6.8.2012; Turku - Lillholmen
Pia ja Mike, ja Antti ja Katja tulivat klo 13 junalla. Käytiin lounaalla samassa venesataman ravintolassa kuin Riikan ja Ilkan kanssa; tavattiin Nico ja tytär siellä. Lounaan jälkeen lapset kävivät katsomassa Turun nähtävyyksiä. 18:00 irti. 4½ tunnin koneajon jälkeen Lillholmen, jossa iltatee.

Tiistai, 7.8.2012; Lillholmen - Nauvo - Kifskär
10:20 irti. Antin kurkkukipu pahenee ja päätettiinkin mennä Nauvoon. Jännitettiin pääseekö Antti tällä kertaa terkkariin kun ei päässyt viimeksi vuonna 1995. Pääsi. Eikä kurkusta löytynyt mitään sen kummempaa. Apteekista rohtoja ja rannan kuppilasta niitä kuuluisia korvapuusteja ja
13:30 uudestaan irti kohti Kifskäriä, jonne kesti kuutisen tuntia. Lapset saunaan.

Keskiviikko, 8.8.2012; Kifskär - Hanko - Matgrufvan
11:45 irti ja vauhdikasta purjehtimista mukavassa myötätuulessa ja aurinkoisessa säässä Hangö Västran yli. Oltiin kaikki iloisia, että Katja sai edes yhden kerran kokea, ettei purjehtiminen ole aina sadetta ja kylmää ja niin keikkuvaa, että tulee paha olo. 3h 20 min.
Antin olo ei ole yhtään parantunut ja A ja Katja lähtivät (perinteisen Hanko Sushissa syödyn lounaan jälkeen) junalla kohti Helsinkiä. Me muut
17:40 irti sdamassa mukavassa myötätuulessa kohti Matgrufvania, jonne matkaa oli samat 3 h 20 min.
Lapset saunaan.

Torstai, 9.8.2012; Matgrufvan - Jussarö - Skrubbö
10:40 irti; Jussarö 11:45. Pitkällä kävelyllä (Pirkko luuli, että eksyttiin) katsomassa hylätty kaivos, autiot parakit, jätekivellä täytetyt merenlahdet. Syötiin mansikoita, vadelmia ja mustikoita. Käytiin kahvilassa, jossa oli hyvät rasvassa pasitetut munkkipossut.
13:40 irti ja kuuden tunninkoneajo Skrubbikseen. Lapset saunaan.

Perjantai, 10.8.2012; Skrubbö - Haukilahti
13:00 irti. Kryssattiin Kytölle saakka, jolloin Pirkon kärsivällisyys ei enää riittänyt, alkoi olla aika päästä pois veneestä. Loppumatka koneella. Haukilahdessa hmeteltiin mikä mahtaa olla oikea venepaikka ja valittiin lopulta yksi (en kyllä tiedä edelleenkään onko se oikea, sillä seuran venepaikkakartat ja todellisuus eivät tänäkään vuonna ole yhtenevät). Perillä 16:40

Gammeldanskit ja loman tämä osuus oli loppu.




Purjehdusloman reitti:

Purjehdus 2012 at EveryTrail


Tästä linkistä pääsee koko ruudun versioon.

Kuvia löytyy tästä. Ja kukin päivämatka nopeustietoineen SportsTrackerista.

Life is good

Kun loppusuora avautuu, sitä jaksaa kummasti. Enää viikko ja sitten - hyvästi Mustijoki, Mäntsälä ja Pornainen! Olen kaikesta huolimatta viihtynyt Pornaisissa, pidän henkilökunnasta ja potilaista. Meillä on ollut ihan uskomattoman hauskaa siellä mutta en usko koskaan elämässäni olleeni jatkuvasti, päivästä toiseen, niin lopen väsynyt kuin koko tämän vuoden olen ollut.

Nyt on auvoinen olo. Lähdin töistä niin että Pia pelästyi "miten sä äiti olet jo nyt kotona" kun olin hieman ennen neljää perjaintai-iltapäivällä Töölössä. Yksi vuoden harvoista päivistä etten tehnyt ylitöitä! Jo aamu oli kuin Johnny Liebkindin laulu "voiko ihanammin päivän enää alkaa". Aurinko paistoi, Lahdentiellä ei ollut ruuhkaa, Radio Vegan nuoret suomenruotsalaiset juontajapojat olivat sympaattisen iloisia viikonlopun odotuksessaan ja soittivat kivaa musiikkia. Mäntsälään kääntyessä soi Village People'n klassikko "Y.M.C.A" joka sai minut nauramaan ääneen, väänsin volyymit maksimiin ja lauloin mukana "young man ... it's fun to stay at Y.M.C.A".

Iltapäivällä kävimme Pian kanssa Ison Omenan ostarissa muistelemassa Espoon aikoja, juomassa kahvit ja Alkossa täydentämässä tyhjää viinikaappiamme. Kävin pikaisesti kotona pakkaamassa ja iltayhdeksän jälkeen ajoin suoraan kohti auringonlaskua mökille, menin uimaan, järvi oli tyyni, ilta vielä lämmin, vesi raikasta, oli hiljaista ja kaunista. Kiersin koiran kanssa tilukset, poimin kimpun kesäkukkia joita on yhtäkkiä jostain taas tullut, istuin puutarhakeinuun ja olin täydellisen onnellinen. On kesä, viikon päästä alkaa loma, Mikko tulee Suomeen, Pian Michael tulee Suomeen. Syksyyn ja talveen on vielä pitkä aika. On kesä, kukkia ja järvi.

Yhden päivän kesäloma

Vietimme Pian kanssa leppoisan viikonlopun mökillä ja lähdimme raukeasti sunnuntaina aamupäivällä kaupunkiin. Ajoimme Jeepillä Helsinkiin ja kotiin Töölöön - 80 kilometria. Kotona laitoin pesukoneen päälle, luin sunnuntai-Hesarin ja sitten veimme Jeepin 3 kilometrin päähän Kallioon jossa Lexus oli vaihdossa. Ilkka ja Riikka olivat sopivasti lähdössä Stockalle joten juttelimme niitä näitä mukavia aurinkoisella Toisella linjalla. Ajoimme Lexuksella 6 kilometrin päähän Haagaan Ukin luokse. Ukki oli kovin sairas ja väsynyt eikä jaksanut lähteä Riistavuoreen joten vain rupattelimme kuulumisia. Kilometrin päässä on Riistavuoren vanhustenkeskus jossa Mummi oleskelee. Mummi oli siellä juuri päiväkahvilla, odotimme että hän saa kahvinsa juotua ja menimme osaston parvekkeelle istumaan ja nauttimaan kauniista ilmasta vaikkei Mummi ihan muistanut keitä olemme. Ja sitten takaisin 6 kilometria kotiin Töölöön.

Auto jäi asukasparkkiin kadunvarteen, koira kotiin ja kävelimme 2 kilometrin matkan Aleksille lounaalle Santa Fe'hen. Sieltä poukahdimme korttelin päähän kahville Espan Café Esplanadille vaikka matkalla pysähdyimme Monki-nuorisokauppaan. Monkissa oli hyvä alennusmyynti ja ostimme molemmat jonkinlaiset villapuserot. Ei ehkä niin kesäistä shoppailua, mutta taisi olla ensimmäinen kesään vivahtava päivä joten ei niitä hellevaatteita oikein osaa vielä ajatella. Espalla oli mukava istua kahvilan ikkunan ääressä ja katsoa ihmispaljoutta. Katuterassi oli niin täynnä että tuntui turhalta norkoilla ja odotella vapautuvia paikkoja kun sisälläkin oli ihan mukavaa.

Jätimme kodikkaan kahvilan ja vaelsimme kahden korttelin matkan Mannerheimintien yli Yrjönkadulle. Poikkesimme hotelli Tornin baariin nauttimaan lasilliset valkoviiniä. Aurinko paistoi kuumasti tuulelta suojatulle kattoterassille, nautimme viinistä ja ihailimme kaunista kaupunkiamme. Tiirailimme kotiamme Töölössä, näimme hyvin Ilkan ja Riikan Kallion talon ja Antin uuden kotitalon Hakaniemessä. Haaga näkyi tuolla kauempana Keskuspuiston vieressä, Länsiväylä vei Espooseen missä asuimme ennen. Tarvontie näkyi Munkkiniemen kupeessa - sieltä olimme aamulla ajaneet kaupunkiin mökiltä tullessa. Ihmettelimme kuinka pieni ja kodikas Suomen pääkaupunki onkaan. Kaikki on käden ulottuvilla ja kävelymatkan päässä. Meri kimmelsi joka puolella, oli lämmintä ja kaunista, oli rauhallisen onnellinen tunnelma.

Laskeuduimme hissillä maantasoon ja tepastelimme 1.5 kilometrin matkan kotiin. Antti tuli yllättäen valtavan pyykkikassin kanssa pesemään pyykkinsä ja hakemaan tavaroitaan uuteen kotiinsa. Eikä Antti olisi Antti jollei olisi tyynesti jättänyt pyykkikoneen päälle lähtiessään Hakaniemen kotiinsa tai jonnekin, minne nyt milloinkin. Äiti sitten ripusti kymmenen paitaa henkareille kuivumaan, tunki loput kuivauskoneeseen ja kaikki Antin tummat likaiset vaatteet pyörii parhaillaan koneessa, äidin toimesta, seuraana päivänä.

Yhteen päivään mahtui kesämökki ja keskikaupunki, shoppailu, kahvilatunnelma ja aurinkoinen terassi, isovanhemmat ja oma perhe. Suomi on upea maa, Helsinki on ihana kaupunki. Ja kaikki on niin lähellä. Parhaiten Helsinkiä kuvaa varmaan hotelli Torni: mennään hissillä 15. kerrokseen ja sieltä näkee kaiken minkä haluaa nähdä. Ei ole pilvenpiirtäjiä eikä niitä tarvitakaan. 15. kerroksen näköalat ovat huikeat ja avoimet. Se on sopivasti suuruutta ja oikea annos pienuutta ja vielä tervettä vaatimattomuutta.

Kielot

Viime kesänä nyhdin täysikasvuisia kieloja käsin. Se oli työlästä ja hidasta eikä kielot irronneet juurineen niinkuin olin kuvitellut. Sitten kokeilin trimmeriä. Jättiputken kokoiset kielot kaatuivat nopeasti vaikka sähköllä toimiva trimmeri pitkine jatkojohtoineen ei ole metsämaastossa juuri se minkä valitsisin käyttööni jos saisin valita. Somerniemen mökin liiteri on varmasti yksi Suomen parhaiten varustettuja liitereitä, mutta trimmerin hankinnassa on tullut mokattua.

Mäki näytti viime kesänä paremmalta kun kaikenpeittävät kielot olivat kaatuneet. Tänä keväänä vedin kokeeksi trimmerillä varhain keväällä pilkistävät kielonlehdet pieneltä alueelta pihakeinun vierestä.

Nyt on analysoinnin aika.

1. Synk'metsässä mustikoiden seassa oleviin kieloihin ei auttanut mikään. Ne rehottavat yhtä valtavina riippumatta mitä systeemiä käytin.
2. Varhaiskevään trimmerityöskentely oli hyvä idea. Katkottujen kielojen kohdalle kasvoi jonkin verran uusia versoja mutta ovat kovin kitukasvuisia eivätkä edes jaksa kukkia. Voisin kuvitella kielojen vähitellen kuolevan tuolla systeemillä. Lisäksi jo unohtuneet perennakasvit olivat levinneet alueelle - särkynyt sydän ja joku keltainen maanpeittokasvi.
3. Viime kesänä vedin trimmerillä vähemmän metsäisen mäenrinteen ja tein nyt saman. Rinne oli täynnä inhottavia kieloja. Yllätyin iloisesti kun niiden alta paljastui mattomaisena kasvava talvio joka on monta vuotta ollut kadoksissa. Talvio voi hyvinkin tukahduttaa kielon ajan mittaan, ainakin jos jaksan kaataa kielokkoa. Samoin villiruusu oli lähtenyt leviämään ja joitain niittykukkiakin kasvaa mäessä pitkästä aikaa - apilaa, päivänkakkaraa, hiirenvirnaa.

Taistelu kieloja vastaan ei ehkä olekaan toivotonta. Vaikka kahden tunnin trimmerityöskentelyn ja kielojen käsin nyhtämisen jälkeen oikea ranteeni on käyttökelvoton, kaikki sormet pistelevän puutuneet enkä ranteen voimattomuuden vuoksi pysty kumoamaan suuhuni edes lasillista vettä, uskon ensi kesän koittavan entistä kielottomampana. Kahdessa tunnissa ei yksi ihminen kauheasti saa aikaiseksi. Mutta kahdessa tunnissa saa näköjään ranteen sekundaksi.

Melkein talo

Aina ne menee sivu suun. Kärjen Timppa Somerniemen naapurista soitti tohkeissaan ja kertoi talosta Oinasjärven rannalla. Timo ajaa taas postia ja huomasi tänään että talo jossa aiemmin oli vuokralaisia, onkin nyt tyhjä. Ja heti kysymään Ahoselta että mitäs on tapahtumassa sen talon kanssa. Ei ne ensin tiennyt kuka sen omistaa, tiesivät vain että ne maat on olleet joskus Toivoniemen, isäni äidin suvun kantatilan maita, vaikka itse Toivoniemi onkin toisen järven rannalla. Eli jos perimysjärjestystä ajattelee, se olisi käytännössä minun maatani.

No, Ahonen sai selville että Nummella yksi Aarnio sen talon omistaa. Löysin sopivan Aarnion Eniron sivuilta, soitin ja kysyin että mitäs Oinasjärven talolle kuuluu. "Hyvää kuuluu", sanoi Aarnio, "olen sinne juuri muuttamassa."

Taas maailmani romahti. Olin jo suunnilleen sisustanut sen talon itselleni ja istunut rannalla hyttysten kanssa katsomassa niemeä siinä kunnan rannan ja laakean kallion välisellä tontilla, ihailemassa kuinka ilta-aurinko paistaa syvään rantaan. Ja sitten sitä taloa ei olekaan minulle.

Laitoin Timpalle tekstarin että tilukset vietiin minulta. Timo vastasi että "Harmin paikka. Se oli sun talo."

Ei voi olla totta

Miksi ihmeessä menin viikonloppuna Somerniemelle käymään. Tuli niin synkeitä asioita eteen.

Ensiksi, Tapaninpäivän myrskyn tuhoja, satoja kaatuneita puita, ei ole korjattu. Eikä kesäkuisen myrskyn kaatamia puita ole korjattu. Eikä niemeltämme järveen kaatuneita puita kukaan koskaan tulekaan korjaamaan koska niemi on yhteismaata eikä sen ylläpito kuulu kenellekään. Eikä ketään ihmeemmin kiinosta jos niemestä roikkuu parikymmentä suurta honkaa puoliksi vedessä. Olen hyvin huolissani että Oinasjärvi täyttyy puista ja järvestä tulee matala. Olen huolissani myös siitä että uidessani jalkani hipaisee syvyydessä olevaa puunoksaa ja se on vielä kamalampaa kuin mikään muu hirveä vedenalainen röpö.

Koska myrskyn tuhoja ei ole korjattu - tai niitä korjataan koko ajan mutta ei niin ihmeemmällä vauhdilla, ei meidän tontilta ole vielä kaadettu puun puuta. Soitin tuohtuneena naapurin Timpalle että mitäs peliä tällainen on. Minun puuni siellä seisovat ja kesän kaatuneet puut makaavat. Enkö saa aurinkoa ensi kesäksi?? Miksi?? Tee jotain mies!! Toimi!

Toiseksi, mitä ihmettä Heron mailla oikein tehdään? Miksi siellä on vedetty maat paljaiksi, puut kaadettu ja jotain kummallista rakennetaan. Somerniemellä ei ole tapana mennä suoraan kysymään asioita vaan kysellään tutuilta ja kylänmiehiltä juoruja. Joku tiesi kertoa että Heron kosken alla olevan hienon rantatilan on ostanut virolainen lahkolainen, että sinne tulee joku uskonnollinen yhteisö. Lestadiolaisia kenties.

Tämä menee liian paksuksi. Minulle ei liikene tontin tonttia Oinasjärven rannoilta jonka nyt ilmeisesti kansoittavat ulkomaiset uskovaiset. Mitäs menin vihreitä maailmanparantajia vaaleissa äänestämään. Sellaista maailmoja syleilevää rauhaa ja rakkautta yli kansojen ja maanosien. Kaikki on hyvin kunhan ihmiset pysyvät omilla kulmillaan ja rakastavat siellä toisiaan. Mutta ei tulla minun mailleni. Kyllä maailmanparantajallakin on rajansa ja se on Somerniemen kohdalla. Lahkolaisia Oinasjärven kauneimmalla paikalla. Huh!

Tosin tämä on aika kiemuraisen reitin tietoa eikä ihan fakta juttu. Timo oli kuullut sen Aaltoselta joka oli kuullut sen kenties Peltolalta joka oli kuullut sen metsurilta joka oli kaatanut puita Heron mailla mutta joka ei ollut varma oliko ymmärtänyt asian oikein kun ei ollut tullut kysyneeksi asiaa.

Vähiin menee ja lisää haluan

Kun Antti muuttaa omaan asuntoonsa kesäkuun alussa, minä taidan jäädä tyhjään kotiin. Olin hövelisti luvannut Antille olohuoneen pöydän josta kaikki lapset ovat aina pitäneet - ehkä sen vuoksi että sen alapuoli on piirrelty täyteen mystisiä hahmoja. Pöytä ja lapsen käsin taiteillut hahmot ovat olleet meillä siitä asti kun Pia syntyi. Olin myös luvannut Antille toisen olohuoneen soffan sekä Pian Amerikan-aikaisen muhkean nojatuolin jonka uumenista avautuu varasänky.

Minulle jää yksi soffa, suuri ruokapöytä ja kahdeksan ruokapöydän tuolia sekä Extra King size-sänky. Televisio ja surround sound-kaiuttimet ovat Antin ja Antti vie ne tietenkin mennessään. Meillä oli aiemmin varsin kiva taulu-tv, mutta silloin kun Antti asui yksin meidän Töölön kotiamme, se meidän hankkima tv oli Antin mielestä surkean pieni ja Antti osti siihen meidän telkkarin viereen itselleen sopivan jättimäisen ruudun jota hän käyttää myös tietokoneen näyttönä. Olohuoneemme ei ole suuri ja olisihan se toki kauniimpi ilman telkkaria, saati sitten kahta. Olin taas höveli ja luovutin Ilkalle sen meidän ostaman pienen taulu-tv:n.

Pienen makuuhuoneen sänky on Antin hankkima. Kun Pia tulee Suomeen, Pian on nukuttava jossain joten tarvitsen vierassängyn. Tarvitsen myös television koska en voi elää ellen voi katsoa maratonina elokuvia ja amerikkalaisia televisiosarjoja. Tarvitsen olohuoneen pöydän johon kannan iltapalani kun uppoudun elokuvaputkeen. Tarvitsen nojatuolin jossa istun jos koira valtaa soffan ja soffan jos koira valtaa nojatuolin. Antti vie myös ostamansa wokkipannun, lasit ja tarjottimet joilla kannan sen iltapalan olohuoneen pöydälle jonka Antti vie lähtiessään. Onko minun syötävä ruokapöydän ääressä?? Enkö voi enää katsoa länkkäreitä, Suomisen perhettä tai puoliromanttisia draamoja?

Intiassa minulla on kaksi kaunista olohuoneen pöytää, kolme sänkyä, soffa ja kaksi mukavaa nojatuolia sekä todella mukavat korituolit, monta lipastoa, lukematon määrä laseja ja kasoittain muuta kamaa. Ja televisio. Ne on vaan kovin kaukana Töölöstä.

Olin juuri Haagassa isäni luona ja silmäilin lapsuudenkotiani samoin kuin olin sitä silmäillyt viimeksi yli 30 vuotta sitten. Että olisiko jotain mukavaa mööpeliä mitä voisin viedä mukanani kotiani kaunistamaan. Vähän déjà vu siinä tuli. Mietin miten ihmeessä Antin muutto aiheuttaa kalustamisongelmia minulle, ei Antille.

On kovin hankalaa kun koteja on liikaa ja etäisyys niiden välillä on suuri. Silti jatkuvasti kyttään haukkana järvenrantatonttia tai taloa, sellaista kivaa kakkosasuntoa eli kolmatta kotia Somerniemeltä. Onkohan tässä mitään tolkkua.

Antti tuli kotiin

Antti on aina täyttänyt talon ja tuonut valon ja elon mukanaan.

En oikein ymmärrä että Antti tuli vasta viikko sitten. Miten oikein olin elänyt viimeiset puoli vuotta? Olinko puhunut vain koiralle vai olinko töissä jo nähnyt ihmisiä ja puhunut kiintiöni täyteen ja halusin olla illat vain yksin ja hiljaa?

Kun Antti tuli perjantaiaamuna, olin töissä mutta lähdin Pornaisista jo kolmelta katsomaan Anttia. Se perjantai oli se päivä kun Lahdentie oli täynnä ketjukolareita, kaksisataa autoa lojui ruttaantuneena Kehä kolmosen ja Kehä ykkösen välissä ja moottoritie oli suljettu. Se oli päivä jolloin kotimatkani kesti kolme tuntia ja kun tulin kotiin, Antti oli jo lähtenyt Ilkan ja Riikan kotia katsomaan. Vuoden poissaolon aikana on ehtinyt tapahtua paljon.

No, näin Antin lauantaiaamuna. Nousin samaan aikaan kun Antti tuli kotiin. Siinä suhteessa olen onnellinen etten ole enää nuori. On ihan kiva herätä aamulla ja mennä illalla nukkumaan.

Olen huomannut että lapset ovat aina parhaassa iässä. Ainakin omat lapset. Nytkin kaikki kolme lastani ovat ehdottomasti parhaassa iässä, on kamalan kiva olla ja jutella heidän kanssaan. Tosin tulen menettämään Antin seuran aika pian. Eilisen päivän Antti kävi läpi tarjolla olevia vuokra-asuntoja ja myytäviä asuntoja ja heti herättyään puolilta päivin lähti katsomaan minkälaista tarjontaa on olemassa. Antti on rauhallisen tehokas, kiireettömän aikaansaapa, perusteellinen tiedonetsijä joka sitten jollain käsittämättömällä tavalla tekee uskomattoman nopeasti harkitut päätökset. Katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Antti toi auringon ja valon. En ole juurikaan käyttänyt kirkasvalolamppua.

Matkaan ja lomalle

Kahden viikon lököloma on nyt tarpeen ja vietän sen Intiassa. Olisi kyllä kiva lomailla muuallakin kuin Chennaissa joka ei oikeastaan ole kenenkään turistin ykköskohde. Finnmatkojen Lomalennotkin menee Delhiin. Mutta elämä on nyt tällä hetkellä tällaista. Onneksi oli se Montrealin matka välillä.

Tänään paistoi aurinko, maa oli jäässä, oli muutama lumihiutalekin. Kaikki tuntui yhtäkkiä valoisalta ja oli kevyt hengittää. Tai ehkä se johtui vain siitä että lomani oli alkanut. Ja kun tulen takaisin, päivät ovat jo hiukkasen pidempiä lupaillen kevättä.

Joulurauha

Ei koiraa olisi tarvinnut viedä ulos kahdeksalta. Se oli ulkoillut myöhään yöllä ja olisi nukkunut tyytyväisenä Pian kainalossa vielä monta tuntia. Mutta satuin heräämään hiljaiseen kerrostaloon. Tuntuu ettei kukaan liiku, on aivan hiljaista. Laitoin talvitakin pyjaman päälle, talvisaappaat jalkaan ja menin koiran kanssa Väinämöisen puistoon. Oli pieni pakkanen. Jalkakäytävät olivat kirkkaan ohuen jääkerroksen kuorruttamat, liukasta! Vihreä nurmikko oli saanut kuurapeitteen ja rapisi kivasti jalkojen alla. Muutama taksi ajoi Mechelininkatua, muuten oli autiota. Ilma oli raikas ja puhdas. Ihana tunne olla koiran kanssa yksin kaupungissa.

Joulun mieltä kaikille!

Huhhuh

Jos en tietäisi että olen väsynyt työnteosta, arvelisin olevani kuolemansairas. En muista toista näin jatkuvaa totaalisen lohduttoman synkeätä syksyä ikinä.

Keväällä olin töissä Porvoossa kahdella eri terveysasemalla ja sen jälkeen hoidin siellä kotisairaanhoitoa ja kolmea osastoa. Sitten siirryin kuukaudeksi Mäntsälän terveyskeskukseen. Sitten menin Intiaan jä hoidin Little Lamb Schoolin lapset jonkinlaiseen kuntoon pitkää poissaoloani ajatellen. Sitten tuli kesäksi Suomeen ja menin Someron terveyskeskukseen töihin. Siellä lopetin elokuisena perjantaina ja maanantaina menin Mäntsälän terveyskeskukseen jossa perehdyttämisen sijaan odotti puolen metrin korkuinen paperikasa potilasvalituksia, loma-anomuksia, tärkeitä tiedotuksia ja pyyntöjä tehdä kunnolliset hoito-ohjeet koko porukalle "voisitko tehdä nämä viikon sisällä?" plus kaikki monisairaat potilaat jonossa.

Lopetin Mäntsälässä. Liika on liikaa. Mutta... koska olen heikko luonne, sanoin seuraavana päivänä että jatkan saman perusturva-alueen piirissä mutta pienellä Pornaisten terveysasemalla. Sitten lähdin Intiaan ja hoidin Mikon muuton loppuun, sain vessankannet paikalleen, taulut seinään, loput muuttolaatikot tyhiksi ja verhot pestyina ripustetuksi.

Sitten pieni idyllinen Pornainen. Siellä ei ollut paperipinoja. Kävi ilmi ettei siellä ollut paljon muuta kuin potilaita mutta heitä on paljon. Teimme listaa puuttuvista tutkimusvälineistä, anoimme täysiä oikeuksia potilastietojärjestelmän käyttöön, digitaalista sanelua, röntgenkuvienkatseluoikeuksia, sydänfilmien katseluoikeuksia jotka kaikki ovat eri järjestelmissä joihin pitää jokaiseen kirjautua erikseen erillisen salasanan kanssa. Kun ohjelmaan on lopulta kirjautunut, potilaan röntgenkuvan tai sydänfilmin etsimiseen menee aikaa viitisen minuuttia ja sen jälkeen voin syventyä tutkimaan onko niissä jotain epänormaalia vai ei. Tietoturvasyistä nämä ohjelmat sulkeutuvat automaattisesti tietyn ajan kuluttua joten joudun kirjautumaan niihin useamman kerran päivässä. Voi kiitos Tieto ja sen nokkelat ohjelmoijat ja systeemisuunnittelijat! Voinko pyytää Bill Gates'in hyväntekeväisyyssäätiötä auttamaan ahdingossa olevaa Suomea käyttäjäystävällisen sähköisen potilasjärjestelmän luomisessa?

Lähden Pornaisiin kello 7 ja tulen takaisin kotiin kello 19. On pakko tulla niin aikaisin koska koira on pakko ulkoiluttaa. 13 tuntia on sille maksimi minkä se jaksaa pidättää, ja 12 tuntiin sen on nyt totuttava. Nyt on melkein joulu ja minulla on rästissä hommia marraskuun alkupäiviltä. Ja syön lounaan hätäisesti iltapäivällä klo 14-15 välillä, ensimmäinen ateria sitten kello 6 aamupalan. Kahville en ehdi koskaan.

Osittain tämä kaikki on omaa syytä. Olen tavannut aivan liian monta uutta potilasta, aivan liian monta uutta työtoveria, aivan liian monta erilaista sähköistä tietojärjestelmää ja aivan liian monta erilaista työpaikkaa ja työkulttuuria yhden vuoden aikana.

Kun olin terveyskeskuksessa 80-luvulla, hoidin enemmän potilaita päivässä kuin nyt, tulin työpaikalle kello 8 ja lähdin etuajassa kello 15. Joka aamu aloitin puhtaalta pöydältä. Rästitöitä ei yksinkertaisesti jäänyt. Kaiken ehti tehdä päivän aikana. Ehdin käydä syömässä ja aamupäivä- ja iltapäiväkahvilla.

Miksi näin? Tätä mietitään jatkuvasti terveyskeskuksissa, lääkäreiden koulutuksissa ja tapaamisissa. Ei kelvottomat sähköiset sairaskertomukset ainoa syy ole. Jotain on tapahtunut. Jotain huonoa ja pahaa.

Terveydenhuollon ongelmien lopullista valaistumista odotellessa ajan joka aamu pimeässä maaseudulle töihin. Harmaa päivä kuluu sairaiden ja apua tarvitsevien parissa. Illalla ajan pimeässä takaisin kaupunkiin. Koko ajan sataa. Apua, tarvitsen edes pilkahduksen valoa!

Ostin kirkasvalolampun. Se on voittamaton. Istun aamulla sen edessä, luen Hesaria ja kiitän valon voimaa. Kohta tulee kevät, kirkkaus ja oikea aurinko. Kohta tulee aika jolloin potilaani tulevat tutuiksi eikä jokainen ole minulle uusi potilas. Kohta olen muuttanut heidän lääkityksensä ajanmukaiseksi ja kaikille on kirjoitettu heidän tautihistoriastansa tiivistelmä.

Marrasmasennusta

Kyllä kaikki nyt on synkkää. Ulkona ei päivä valkene, illat ovat pimeitä, asfaltti kiiltää märkänä ja maaseudulle töihin ajaessa on niin pimeätä että vein auton huoltoon koska luulin kaikkien polttimoiden olevan vaihdon tarpeessa.

Polttimoista jokainen oli kunnossa, mutta auton jarrulevyt ja -palat menivät vaihtoon. Huoltolasku oli sen mukainen, mutta enemmän pelästytti etten ollut tajunnut ajaneeni autolla jonka jarrut eivät pelaa. Olenko huudattanut Tapsa Rautavaaraa ja Abbaa niin kovalla etten ole huomannut jarrujen rahisevan?

Kotona on remontti päällä, nyt alkaa kolmas viikko. Kaikki on kivipölyn peitossa ja maalinkäryn ympäröimää. Aivastelen ja yskin kotona, olohuone on täynnä vierashuoneen huonekaluja, kaikki Antin vaatteet ja kengät on minun makuuhuoneessani. Kahteen päivään en saanut jääkaappia auki enkä aamukahvia keitettyä koska keittiö oli katonmaalauksen vuoksi paketoitu plastiikkiin. Seinä joka piti repiä pois sisälsikin kolme toimivaa hormia. Isännöitsijä oli antanut luvan seinän poistamiseen, mainitsi vielä kannustavasti että meidän asuntomme onkin ainoa jossa sitä alkuperäistä komeroa ei ole poistettu. Katsoi varmaan jotain vuoden -50 virtaviivaistettuja pohjapiirroksia. Entinen talonmies löysi jostain kätköistään alkuperäiset piirrokset vuodelta 1928 joissa hormisto oli näkyvissä. Olin onneksi töissä kun kotini oli yleisen ihmettelyn aiheena, paikalla oli maalari, moukarimiehet, entinen talonmies, naapureita. Vähän kuin Intiassa. Kuka näistä vanhoista taloista ottaa tolkkua. Täältä voi löytyä mitä vain. Ja tämän piti olla vain pieni maalaustyö ja uuden liukuovikaapiston asentaminen

Kävelyllä

Kävelin tänään koiran kanssa Seurasaareen. Ei siellä kamalasti ole paikat muuttuneet. Samat tutut Antti, Ivars, patsasaitta, kirkkovene ja luhtiaitat siellä edelleen ovat. Uusimpana kai Iisalmen vanha pappila joka tuotiin Seurasaareen 1984.

Lapsena Seurasaaressa käytiin oravia syöttämässä koko perheen voimin. Joskus kesäisin äiti toi meidät Seurasaaren uimarannalle, mutta se oli aina kauhistuttava kokemus. Silloin oli naisten ja miesten puolet erikseen, joten ihmiset sai halutessaan uida ja ottaa aurinkoa ilman uimapukua. Vanhat alastomat naiset järkyttivät lapsen mielen niin syvästi että muistan sen vieläkin traumaattisena kokemuksena. Koululaisena fillaroin Seurasaareen usein jonkun ystävän kanssa kävelemään ja juttelemaan. Kun omat lapset kasvoivat, hekin saivat syöttää Seurasaaren oravia. Seurasaari on kiva paikka jonne on aina hauska mennä.

Toisenlaiset Seurasaari-muistot ovat opiskeluajoilta. Aloitin Helsingin yliopistossa 1977 käsittämättömällä aineyhdistelmällä suomen kieli, kansatiede ja matematiikka. Yhdistelmä syntyi kuitenkin luontevasti. Pyrin Polille jonne en päässyt joten hätäisesti pyrin eri paikkoihin yrittäen varmistaa jonkun opiskelupaikan. Koska en tiennyt mitä oikeasti halusin, otin vastaan kaiken minne minut oli hyväksytty.

Matematiikan pudotin kyllä varsin pian pois. Heti ensi luennolla putosin kärryiltä ja laskuharjoitukset liisivät korkealla yli ymmärrykseni. Lukiossa emme ehtineet kahlata edes pitkän matematiikan kurssia läpi joten matemaattinen osaamiseni oli todella vajavaista.

Kansatieteeseen pyrkiessäni luin jonkun tavattoman kuivan historiankirjan jossa ei ollut edes yhtään kuvaa, enkä ole varma millä eväin pääsin sisään. Ehkei kansatiedettä pääaineena lukemaan hinkuvia ollut tungokseen asti. Nykyään se voi olla hyvinkin suosittu ala. Suomen kielen pyrkimiset oli heti kansatieteen jälkeen joten kokeeseen menin koulutiedoin. Osasin kieliopin hyvin eikä aineenkirjoitus ole koskaan ollut minulle vaikeata.

Kansatiede oli ihan ufo ala. En tiennyt siitä etukäteen mitään, tuskin kukaan tietää. Kuvittelin sen olevan helppoa ja hauskaa joten oli yllätys kuinka kuivaksi menneisyyden ihmisten elämän ja arjen havainnoiminen oli saatu. Tuli tunne että siitä väännettiin väkisin vakavaa tiedettä ja muistan luennot erityisen synkkinä tilaisuuksina. Odotin innolla museokäyntejä joiden arvelin tuovan iloa ja hilpeyttä opiskeluun.

Ensimmäisenä oli Seurasaari. Kaikkea muuta kuin riemua! Seurasimme hiljaisina opettajaa vihkot kädessä ja piirsimme lyijykynät sauhuten erilaisia hirsisalvoksia ja muita rakennusten yksityiskohtia. Eri puolilla maata talon nurkat rakennettiin eri tavoin, samoin sisustus oli eri puolilla maata toisistaan poikkeavaa, kuten tietenkin koristeet, tekstiilit, lusikat, röijyt, peitot. Kaikki nämä ikuistettiin lyijykynätuherruksin vihkoihimme. Seurasaari ei koskaan ole ollut niin ratisevan kuiva kuin kansatieteen kurssilla. Luultavasti retkellä satoi ja oli kylmä. Ainoa mitä muistan on karjalaistalojen käspaikka. Se oli hienosti kirjailtu pellavainen pyyheliina jota ei kuitenkaan käytetty pyyhkeenä. Varsinainen pyyhe oli sen takana. Siitä olisi voinut kertoa vaikka mitä jännittävää mutta me vain piirrettiin vihkoihin Laatokan karjalaisille tyypilliset ristipistokoristeet.

Kaikki muutkin museot menivät samaan malliin. Vihkot täynnä pieniä piirroksia ja muistiinpanoja, erilaisia muinaissuomalaisia termejä ja esineiden nimiä. Pellavanvalmistuksen kaikkien vaiheiden hallitseminen oli erityisen tärkeätä johon palattiin tuon tuosta. Liotus, lihtaaminen, loukutus ja niin edelleen. Monivaiheinen juttu jonka olen tyystin unohtanut kun ei ole tullut elämässä niin käyttöä sillekään tiedolle. Parhaiten muistan Kansallismuseosta Ruskon kinkerikousan. Se on siellä vieläkin. Kinkerikousa on suuri puinen malja tai haarikka mutta se oli vain koriste eikä siitä kumottu ehtoollisviiniä tai otettu ryyppyä kinkereiden päätteeksi. Muistan aina Ruskon kinkerikousan koska kirjoitin siitä vauhdikasta ja huumoria pulppuilevaa jatkokertomusta joka oli tarinana taatusti parempi kuin kousan alkuperäinen tarina. Siinä tarinassa kousaakin kumottiin ahkerasti. Sitä vain suren että tarina on kadonnut. Minulla on vahva mielikuva että se on paras juttu mitä olen koskaan kirjoittanut ja täysin tuulesta temmattu. Yhdistin kaiken kansatieteessä oppimani jännittävään kadonneen kinkerikousan metsästykseen, vähän Indiana Jonesin malliin Graalin maljan kanssa. Hyvillä tarinoilla historia tulee eläväksi - suurin osa meistä osaa historiaa Aku Ankan, Asterixin ja Indiana Jonesin pohjalta.

Etenkin kun kansatieteessä ja suomen kieltä opiskellessa huomasin ettei mikään olekaan eksaktia. Kurssilla "Agricolan suomen kieli" luimme vanhoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstejä ääneen lausuen kuten oletettiin siihen aikaan sanat lausutun. En siitäkään muista muuta kuin että d-kirjainta ei muinoin ollut. Harjoittelimme pehmeätä th-muotoa useamman tunnin - Agricola lausui d:n ilmeisesti kuten englanniksi lausutaan "the". Se onkin suomalaiselle vaikea äänne, mutta en tiedä miksi siihen piti tärvätä monta tuntia.

Aloin miettiä tulevaisuuttani kansatieteilijänä. Suomi pullistelee museoita mutta ne toimivat vapaaehtoisvoimin enkä nähnyt vaurasta tulevaisuutta sellaisen johtajana. Nuoren kaikkivoipaisuus on aina hellyyttävää joten minäkin näin Kansallismuseon johtajan pallin ainoana mahdollisena työpaikkana, mutta realistisesti päädyin että niitäkin posteja on vain yksi. Ehkä olisi harkittava jotain varmempaa alaa?

Suoritin kansatieteestä kuitenkin approbatur-tason. Luin tenttiin tosissani, mutta lukiosta vasta tulleelle tuhat sivua yhtä tenttiä varten oli käsittämätön ajatus. Karsin tenttilistalta yhden kirjan joka oli Toivo Kaukorannan nippelitasoinen tutkimus Etelä-Pohjanmaan kalastajakylän välineistä ja esineistöstä. No, kalastajakylästä tuli tenttiin yksi kysymys joka minun oli pakko skipata. Toivo Kaukorannan vuoksi en saanut laudaturia kansatieteen approbatur-tentistä.

Mutta menin muutama vuosi myöhemmin naimisiin Toivo Kaukorannan pojanpojan kanssa joten en kanna kaunaa Kaukorannalle.

Kerrostalossa tapahtuu 2

En todellakaan edellisessä blogissa kirjoittanut siitä mitä piti kirjoittaa. Minun piti vain kertoa että meillä kotona alkaa huomenna pienimuotoinen remontti. Makuuhuoneiden seinistä revitään tapetit, seinät ja katot maalataan, samoin keittiössä. Palvelijanhuoneesta murskataan vanha komero jolloin eteisen puolelta suljettu oviaukko ja vanha komero muodostavat makuuhuoneeseen 170cm leveän ja metrin syvyisen tilan johon saa asennettua Inaria-liukovikaapin. Inarialla on liukovia jotka voivat olla 3 metriä korkeita joten saamme koko seinän korkuiset siistit ovet. Ja mukavasti kaappitilaa kotona vierailevalle Pialle ja Antin kamoille, ennenkuin kumpikin löytävät paikkansa maailmassa.

Kävin eilen Munkkiniemen Inaria-myymälässä, hyvä palvelu, mutta hidas toimitus tehtaalta. Toivottavasti saan kaapit ennen joulua. Myyjä sanoi että jos oikein kauniisti pyytää, se luultavasti onnistuu jo marraskuun puolella joka olisi hyvä koska remontti alkaa huomenna.

En todellakaan remppaa yksin. Olen yksin ja yhdessä Mikon kanssa tapiseerannut ja maalannut ihan riittämiin. Nyt energiani menee sairaiden ihmisten jatkuvaan virtaan, heidän asioiden hoitamiseen, turhien todistusten kirjoittamiseen kuten koululiikunnasta poissaoloon tai laajemmat todistukset valituksiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen tai holhouksenalaiseksi asettamiseen. Yleensä potilaista jotka näen vastaanotollani ensimmäistä kertaa ja joilla on kilometrin mittainen sairaskertomus ja lukuisia hoitoja eri hoitopaikoissa ja yleensä hoitosuhde erikoissairaanhoitoon. Mutta kuntapuoli vaatii oman kunnan terveyskeskuslääkärin arviota. Tee nyt sitten 20 minuutissa arvio onko potilas kunnian ja omantunnon kautta holhouksen tarpeessa.

Remonttireiskana toimii Rafu, Maija Hämäläisen Kodistus-firmasta joten voin luottaa remontin onnistumiseen. Olen nyt tyhjentänyt huoneita irtokrääsästä, poistanut taulut ja verhot, kasannut vaatteita joita voin käyttää remontin ajan jos kaapit suojataan muovilla enkä pääse niihin käsiksi.

Mutta edelliseen blogiini palaten... On todella erinomaisen ylellistä asua kävelymatkan päässä keskustan palveluista. En tajunnut että Isänpäivänä kaupat ovat kiinni. Kaupat ovat auki jouluaattona, juhannusaattona, uudenvuodenaattona, vappuaattona. Suomessa on vakaa tapa viettää juhlat ennen juhlia: Aatto juhlista jaloin. Joten esimerkiksi jouluaattoon tungetaan kaupassakäynnit, kuusenkoristelut, kirkossakäynti, haudoilla käynti, pääjouluateria, joulupukki ja lahjojen jako. Ja kaupat ovat auki.

Isänpäivä käsittääkseni keksittiin joskus -70-luvulla kaupallisin mielin. Syyspuolella ei tapahtunut mitään eikä ollut tarvetta ostaa lahjoja tai järjestää kalaaseja. Olin jo pitkälle teini-ikäinen kun isänpäivä lanseerattiin Suomeen eikä ainakaan meidän perheessä sitä osattu viettää. Ihmeteltiin hirveästi pitäisikö isälle viedä aamutee sänkyyn, laulaa ja leipoa kakku mutta se tuntui naismaiselta ja hempeältä. Isä oli muistaakseni lähinnä kiusaantunut. Sotakirjojakaan ei tullut ostettua. Luultavasti isä sai kuitenkin villasukat joihin äiti on aina ollut heikkona. Kenties villapaidan tai -takin, äidin toinen suuri heikkous. Sai niitä kyllä isänpäivän ulkopuolellakin, sukkia ja villapaita tuli melkein aina kun äiti meni Stockalle.

Lupasin isänpäiväaterian Haagaan. Ruoan tein eilen, mutta sivutarpeet ajattelin ostaa tänään Alepasta. Ei muuta kuin Kampin K-Marketiin joka on auki vuoden jokaisena päivänä.

Kerrostalossa tapahtuu

Luultavasti otsikko antaa väärän kuvan mitä aion kirjoittaa. Tai en tiedä mitä aion kirjoittaa, joten ollaan kaikki hetki jännityksessä.

Ostimme Töölön asuntomme kun asuimme Brasiliassa emmekä nähneet asuntoa ennenkuin kaupat oli tehty. Netistä näki kuvia ja ystävämme Maija (Kodistus Oy) on hyvin luotettava kiinteistö- ja korjausalalla ja käytännössä valikoi meille kodin. Talo on rakennettu vuonna 1928, huoneet ovat kolme metriä korkeat ja seinät vaikuttavat olevan puolisen metriä paksut. Hyvin jykevää.

Olemme todella viihtyneet asunnossa. Paikka on loistava, asunto on mitä parhain yhden tai kahden hengen perheelle, kävelymatka keskustaan, lähikauppa kadun toisella puolella, käytännössä aina auki oleva Kampin ostoskeskuksen erinomainen K-Market 10 minuutin kävelymatkan päässä, Stockan Herkkuun kävelee 15-20 minuuttia. Museokadulla Runeberginkadun toisella puolella on Anton&Anton-luomukauppa josta saa tuoretta lihaa ja kalaa. Mainioita kuha- ja ahvenfileitä, herkullista naudanmaksaa, tuorepestoa, maukasta leipää - kaikkea sellaista mitä Alepan tai Siwan valikoimiin ei vakiona kuulu. Joten en todellakaan valita.

Kaikki aina kysyvät eikö keskustassa ole meluisaa. Ratikka kulkee olohuoneen ikkunan alla ja Caloniuksenkatu on vilkasliikenteinen koska se on väylä idästä länteen ja päinvastoin ajaville. Siis jatkumo esimerkiksi Länsiväylältä Lahdentielle. Ruuhka-ajat ovat kuitenkin niin lyhyet ja huomaamattomat Suomessa etten ole havainnut ongelmaa. Hyveellisenä kansalaisena haluan antaa satunnaisille lapsille esimerkin liikennesääntöjen noudattamisesta joten olen äärettömän tarkka noudattamaan jalankulkijoiden liikennevaloja, seison odottamassa vihreän valon vaihtumista vaikka yhtään ihmistä tai autoa ei ole näkyvissä. Silti teen hirveän rikkeen miltei päivittäin ylittämällä kauppakassi kädessä Caloniuksenkadun mistä sattuu. Kun kauppa on niin lähellä ettei viitsi takkia päälle laittaa, ei viitsi odottaa liikennevaloissakaan. Se on väärin ja myönnän sen. Toivon että lasten vanhemmat kasvattavat lapsensa noudattamaan liikennesääntöjä huolimatta minun ja monen muun holtittomasta Caloniuksenkadun ylittämisestä.

Siis liikenteen meteli ei kuulu sisälle. Meteliä kuului kyllä kesällä kun ikkunat oli jatkuvasti auki. Korttelin talot muodostavat korkean kivimuurin jonka keskelle jäävät talojen aidoilla erotetut pihat. Olisi kiva että pihat olisivat yhteistä avointa tilaa, mutta miten lapset silloin voisivat tietää ketkä ovat vihollisia. Tai en tiedä onko tällaista kulttuuria enää. Omassa lapsuudessani naapuritalon lapset olivat aina vihollisia.

Viime kesä oli kuuma ja illat ja yöt lämpimiä. Ihmiset grillasivat sankoin joukoin pihoilla. Normaaliin suomalaiseet tapaan alku oli aina vaimea ja ihmiset puhuivat miltei kuiskaten, mutta mitä myöhäisempi yön hetki, sitä kimeämmät äänet, röhöisemmät naurut ja tyhmemmät jutut. Ne kaikuu hämmästyttävän hyvin jokaiseen asuntoon joita on satoja tässäkin meidän korttelissa. Heräsin usein mekkalaan ja kävin tuuletusparvekkeella joskus kello kaksi yöllä väijymässä missä niitä bileitä pidetään, mutta koska pihat on erotettu ja alue on laaja, en nähnyt edes minkä talon asukkaita syyttäisin melskaamisesta. Ennenvanhaan rapuissa oli sääntö ettei iltakymmenen jälkeen enää metelöidä.

Kun ikkunat on kiinni, ulkoa kuuluu vain roskien tyhjennyksen äänet. Roskat viedään ennen aamuseitsemää mutta eihän sitä tapahdu kuin pari kertaa viikossa eikä se ole ongelma. Hienoa että jätehuolto toimii luotettavasti!

Alakerran naapuri, iäkäs hammaslääkärileski, sanoo ettei meiltä kuulu koskaan mitään ääniä. Ehkä Anttikin oli hiljaa? Ajattelin että pitkäkyntisen koiran tepastelu kuuluisi, mutta toisaalta koira on niin laiska että se nukkuu soffalla pitkin päivää. Yläkerrasta meille ei kuulunut mitään. Kävi ilmi että siellä asui hyvin vanha ihminen joka ei päässyt viimeisinä vuosinaan liikkumaan ja hän nukkui pois alkuvuodesta. Asunto meni ajallaan myyntiin ja sinne muutti nelihenkinen lapsiperhe.

Nyt meille kuuluu meteliä! En muistanut että 1.5- ja 3-vuotiaat eivät kipitä kevein askelin vaan juoksevat kuin elefantit koko jalka tömähtäen lattiaan. En muistanut että pikkumukulat ulvovat palosireenin äänellä. En muistanut että nuorilla vanhemmilla on hyvin lyhyt pinna eivätkä he kotona toimi kuten neuvolassa ja Kaks Plus-lehdessä opetetaan - otetaan kiukutteleva lapsi tiukasti syliin, jutellaan rauhoittavasti ja kysytään lempeästi mikä lasta vaivaa.

En muista että meidän lapsille olisi pitänyt huutaa kurkku suorana, mutta ehkä niin on tullut tehtyä. Muistan kyllä nuorena äitinä yrittäneeni tuota sylissäpitoa ja rauhallista jutustelua, mutta lapsi hakkasi minua pikku nyrkeillään ja kiemurteli kuin käärme pois sylistä joten lempeyteni kaikkosi sen sileän tien. Lepertely loppui, ruokaakin piti tehdä, toinen pienokainen istuu potalla ja huutaa pyyhkimään peppua. Meillä suljettiin kiukuttelevia lapsia yksin lastenhuoneeseen mellastamaan ja ulvomaan. Kyllä siitä varmaan lähti ääntä joka kuului naapuriinkin. Kuten sekin kun puhkaisin Antin paiseen Päivänkilonkujan lastenhuoneessa avoimen ikkunan alla. "ÄITI, ÄLÄ VIILLÄ MUA!!!"

Totean siis että vanhoissakin kerrostaloissa asumisen äänet kuuluvat. Ei puhe eikä musiikki eikä televisio, ainoastaan huuto, kirkuminen, itku ja lattian tömähdykset. Ei se niin pahaa ole. On tosi kivaa että keskustassa asuu lapsia. Keskusta on mahtava paikka kasvaa ja elää. Jos saisin valita uudestaan, en olisi ikinä muuttanut Helsingistä Espooseen vaan meidänkin lapsemme olisivat syntyperäisiä helsinkiläisiä ja keskustan kasvatteja.

En ole lastenvihaaja, mutta myönnän avoimesti että jos saisin valita uudestaan, muuttaisin ylimpään kerrokseen.

Tasaista elämää

Tämähän alkaa jo maistua puulta. Liian tasaista elämää. Aamulla töihin, päivä töissä ja iltapäivällä kotiin. Koiran ulkoilutus kolme kertaa päivässä. Nukkumaan kymmenen maissa että jaksaa herätä aamulla puoli kuusi niin ehdin lukea Hesarin ennen kuin lähden seitsemältä ajelemaan Pornaisiin.

Halusinko tätä?? Minulla on virka ja jostain kaukaa tulee muistoja kun ensimmäisen kerran olin virassa. Ei välttämättä onnellisia muistoja. Oli usein tunne että on vankilassa.

Täytyy tottua tähän. En osaa vielä sanoa potilaille että olen vakituinen lääkäri. Jotenkin kierrän kysymyksen, vastaan savolaisittain, kukin voi tulkita omalla tavallaan. Että periaatteessa vakituinen mutta miten sen määrittelee. Kuka sitä tietää mitä tuleman pitää.

Ajatus siitä että olen samassa työpaikassa vielä ensi vuonna tuntuu tukahduttavalta. Kamalaa! Olen pikkukylässä työssä, kaikki tuntevat kaikki ja lääkäreitäkin on vain kaksi. Väkisin tulen tutuksi.

Maailmalla kulkeminen on tehnyt tehtävänsä. On vaikea pysähtyä. Työ on kivaa, työpaikka on kiva, asiakkaat on kivoja. Missään ei ole mitään vikaa. Mutta on tunne että tukehdun. Joka päivä sama matka, sama paikka.

Iän tuomaa kriisiä? Töissä oli keski-ikäisiä ja vähän vanhempia kahvilla. Mietittiin mitä haluaisi tehdä isona, voisiko repäistä ja tehdä jotain ihan muuta? Hyvä niiden on miettiä jotka ovat olleet 25 vuotta samassa työpaikassa. Mutta minä!

Niin, minä olen sen tehnyt. Olen repäissyt monta kertaa ja tehnyt jotain muuta. Selasin työtodistuksiani jotka vihdoin sain kerättyä kasaan lukuisista eri paikoista. Paljon erilaista elettyä elämää.

Kaukana, kaukana on onni. Onni ei koskaan ole siinä missä itse on, koska onni on aina vielä kauempana. Ehkä, en tiedä. On vaikea pysähtyä kun on aina halunnut liikkua. Ja saada jotain uutta. Kokea jotain uutta. Ja hengittää vapaasti.

Arki taas

En tiedä olenko vielä tajunnut että elän arkea. Töistä tullessani poukkasin Museokadun kodinkoneliikkeeseen joka on erikoistunut erikoisuuksiin. Olen monta kertaa kulkenut kaupan ohi ja tuijottanut jännittävän näköisiä espressokeittimiä, leivänpaahtimia ja silitysrautoja. Ne ovat hieman kalliimpia kuin jossain Mustassa Pörssissä, mutta varmasti parempia.

Menin kauppaan ja tulin yli tunnin kuluttua takaisin kantaen hienoa espressokonetta ja nerokasta suutinta Miele-pölynimuriini. Suutin jolla kuulema saan koirankarvat hienosti imuroitua mistä vain. Myyjä oli saanut syntymälahjanaan erinomaiset puhelahjat ja sen lisäksi teki kauppaa kuin olisi nauttinut siitä, kuin kauppa olisi hänen oma leikkikenttänsä. Sain kuulla lyhennettyjä ja pidennettyjä versioita eri vempeleiden käytöstä, historiasta, ja siitä miten eri maissa keitetään kahvia, imuroidaan mattoja tai miksi sähkökäyttöinen silityslauta voi olla, jos ei nyt ihan tarpeellinen, niin ainakin hyödyllinen. Myyjä auliisti varoitti espressokeittimestänikin että niihin voi tulla riippuvuus. Että lopulta haluaa enemmän jänniä toimintoja ja kivoja temppuja. Että onhan tämä koko homma vähän hölmöä. Että hänen kotinsa on niin täynnä vempaimia että oli parempi perustaa kauppa.

Kerroin että ostan espressokeittimen sen kunniaksi että olen saanut kuukausipalkan. Että asuin melkein kolme vuotta Intiassa saaden sikäläistä palkkaa ja nyt uskon olevani niin rahoissani että voin laittaa ne menemään espressokeittimeen joka on vain itseäni varten koska kukaan muu perheessäni ei juo kahvia. Paitsi ehkä Pia joskus.

Juhlistin siis juuri alkanutta Pornaisten uraani. Katsotaan kuinka pitkään siellä viihdyn. Mäntsälähän tyssähti yhteen kuukauteen. Tosin olen osittain Mäntsälässä edelleen, mutta kaikki tyhmä, ikävä ja kurja leikattiin työstäni pois. Nyt on vain potilaat ja terveysaseman kehittäminen ja parantaminen, ei byrokratiaa, en ole enää terveyskeskuksen vänrikki Nappula.

Aloitin parannustyöni jo ensimmäisenä päivänä kertomalla että kummankin lääkärihuoneen pitää olla varustettu ja kalustettu täsmälleen samalla tavalla. On kamalaa pitää vastaanottoa terveyskeskuksessa eri lääkärinhuoneissa etsiä ruiskuja, korvalamppua ja erilaisia papereita ympäri huonetta, penkoa laatikoita josko sieltä löytyisi verenpainekortteja potilaalle. Kyllä huoneissa pitää olla järjestys. Ihan kuten minulle opetettiin Maunulan terveysasemalla kun aloitin terveyskeskusurani 17-vuotiaana lukiolaisena terveyskeskusavustajan roolissa. Maunulassa oli hyvin tiukka kuri. Joka aamu kävin lääkärinhuoneet läpi listan mukaan tarkistaen että joka ainoa listassa mainittu väline oli oikealla paikalla säntillisessä ojennuksessa.

Joskus kuvittelen olevani siisti ja ehdottoman tarkka vain lääkärin työssäni, mutta taidan olla sitä myös siviilissä. Ainakin ennen Intiasta lähtöäni pidin sellaisen saarnan Anithalle puhtauden ja hygienian tärkeydestä että itseänikin puistatti. Olen hyvä kertomaan esimerkkejä. Anithan tytär opiskelee sairaanhoitajaksi ja muistutin kuinka hänen tyttärensä on sairaalassa pidettävä kaikki instrumentit puhtaina, pestävä kätensä ja pidettävä paikat kunnossa. Että minut on kasvatettu aivan samoin. Että sairaanhoitajaäitini opetti minulle jo lapsena kuinka sänky pedataan niin että lakanat pysyy paikallaan, että jo lapsena pyyhin pölyt tältä tupakkapöydältä joka on nyt Intiassa. Näytin jopa rätin ja Pledin kanssa kuinka lapsena niitä pöydän jalkoja pyyhin. Että samoin kuin Anithan tytär oppii sairaalassa hygienian ja ehdottoman puhtauden merkityksen, minä opin ne kotona äidiltäni joka oli oppinut ne sairaalassa. Anitha tuijotti minua silmät rävähtämättä kuten intialaisilla on tapana ja nyökytteli kauhistuneena "yes madam, yes madam".

Tänään toisena työpäivänäni Pornaisissa totesin että tarvitsemme lääke-esittelijöitä kaksi kertaa viikossa kertomaan uusista lääkkeistä. Hoitajat ymmärsivät asian lääke-esittelijöiden tuomina sämpylöinä ja pullina, jotka ovat ihan kivoja, mutta oikeasti minä kaipaan tietoa uusista lääkkeistä. Että mitään trimopanien tai penisilliinien esittelijöitä ei oteta vastaan, vaan uusien lääkkeiden edustajia.

Pieni Pornainen on kiehtova paikka kahden päivän jälkeen. Täynnä mahdollisuuksia!

Virkanainen

Ei minusta taida olla virkalääkäriksi. Aika, jolloin merkkasin muistiin erilaisia toimenpiteitä ja todistusten kirjoittamisia, oli viime vuosituhannella, silloin kun iloittiin siitä jos vastaanottohuoneessa oli sähkökirjoituskone ja reseptit kirjoitettiin käsin. Virkalääkärille patinpoistot, haavanompelut ja kipsaukset tuovat lisärahaa jos muistaa ne erikseen kirjata. Minä vain en muista. En muista että ajokortin kirjoittamisesta tulee toimenpidepalkkio. En ymmärrä miksi labranhoitajan ottamana papa-kokeesta ei räpsähdä ekstrapalkkiota labranhoitajalle mutta lääkärin ottamana se on erikseen hinnoiteltu toimenpide josta lääkäri tienaa jonkun lisäeuron. Minun on tosi vaikea hyväksyä näitä erillisiä palkkioita. Minusta työstä pitää maksaa käypä palkka eikä siihen saisi vaikuttaa kuinka monta kynttä revin irti tai kuinka monta sydänfilmiä tulkkaan. Työt on tehtävä, tuli siitä lisäkorvaus tai ei.

En myöskään ymmärrä mitä ihmeen merkitystä palkkaani voi olla lukiolaisena tekemäni kesätyöt. Vein palkkatoimistoon Kuntien eläkevakuutuksesta saamani listan kaikista elämäni aikana kunnalle ja kaupungille tekemistäni työsuhteista mutta se kertoo vain missä olen ollut ja kuinka pitkän ajan, mutta se ei kerro mitä olen tehnyt. Palkkatoimisto kaipaa juuri tätä tietoa jota en työtodistusten puutteessa voi heille antaa. Olen ollut vs. sairaala-apulaisena, vs. apuhoitajana, vs. lastenhoitajana, vs. terveyskeskusavustajana, vs. laboratorioavustajana, vs. osastoapulaisena, vs. sairaanhoitajana, vs. kotisairaanhoitajana, vs. röntgenlääkärinä, vs. ihotautilääkärinä, vs. sisätautilääkärinä, vs. syöpätautien lääkärinä, vs. neurologina, orientoivana lääkärinä, nuorempana ja vanhempana amanuenssina, vs. terveyskeskuslääkärinä ja olen ollut virassa olevana terveyskeskuslääkärinä. Jokainen opiskeluaikainen iltakeikka ja viikonlopputyö lasketaan virkavuosiin jos vain voisin työtodistuksilla osoittaa tämän.

Huhtikuussa kun hain virkaa yritin saada näitä työtodistuksia HYKSistä ja Helsingin kaupungilta. Puhelimessa nuoriääninen toimihenkilö ei kyennyt peittämään ällistystään kuinka joku on voinut olla töissä vuonna 1977, on vielä hengissä ja kaiken lisäksi kaipaa työtodistusta virkaa varten!

Yhtäkkiä lukiolaisen kesätyöt sairaalan siivoojana ja labran pipettien pesijänä ovat tulleet rahallisesti arvokkaammaksi kuin kaikki vuoteni lääketeollisuudessa ja maailman sairaaloissa ja yliopistoissa jonka vuoksi minut tähän apulaisylilääkärin virkaani haluttiin. Samalla kun kokemustani kaikesta siitä mitä olen kunnan ulkopuolella tehnyt arvostettiin yli kaiken muun, palkkaani nostaa vain kunnalle tehdyt keikat. Yksityiselle tekemäni työ onkin negatiivista ansiotuloa.

En oikein kestä hölmöilyä. Pidän potilaista ja haluaisin muuttaa terveyskeskuksen toimivaksi. Ja saada työstä palkan ilman kaikenmaailman omituisia kommervenkkejä.

Uusi blogi vai piste bloggaamiselle?

Elämä on nyt kääntynyt siihen malliin että olen Suomessa töissä ja vain käyn joskus Intiassa. Blogin nimi on "Tapahtuu Tamil Nadussa". Jotain varmaan pitäisi tehdä. On kieroa käytöstä kirjoittaa tuollaisen otsikon alla Somerniemen ihmeistä tai Mäntsälästä. Jotenkin peräti harhaanjohtavaa.

Toinen suuri probleema on asiat mistä kirjoittaa. Töissä tapahtuu paljon ja kaikenlaista ja koko ajan, mutta eihän terveyskeskuksen arjesta voi eikä saa kirjoittaa vaikka se olisi täynnä herkullisia juttuja. Se mitä yleensä olen kertonut tai kirjoittanut näistä asioista, on ollut aikamoisen sekava yhdistelmä erilaisia sattumuksia - en keksi mitään omasta päästäni mutta aina voi muovata tarinoita niin ettei asianomaisia tunnista. Jos oma elämä on tylsää, suosittelen lämpimästi alaa julkisessa terveydenhuollossa. Siellä ei yksikään päivä ole tylsä tai samanlainen.

Arkeni on Suomessa tosi tylsää. Siitä voisi tietenkin repiä huimia juttuja, jotka lohduttaisivat niitä jotka kuvittelevat elävänsä tapahtumaköyhää elämää ja toteasivat että elämä on sittenkin täynnä jännitystä ja seikkailua. Ehkä tässä voisi olla uuden blogin ideaa? Niinkuin jotain tällaista:

Lähdin aamuyhdeksältä koiran kanssa aamukävelylle Väiskin puistoon. Kuljin kallion alta kulkevaa reittiä Hietsuun päin. Väiskin kentän reunalla oli iso mies mustan labradorinnoutajan kanssa. Hietsuun päin alemmalla kävelypolulla seisoi äkäisen näköinen kääpiöpinseri röökiä vetävän omistajansa kanssa. Hautausmaan suunnasta saapui ärhäkkä valkoinen länsiylämaanterrieri. Koirat jämähtivät karvat pystyssä paikalleen 20 metrin päähän toisistaan neliömuodostelmaan tuijottamaan toisiaan kuin taisteluun valmistuen. Isännät ja minä jökötimme paikallamme odottaen mitä tapahtuu. Sitten Väinämöisenkadulta liihotteli kuvankaunis nuori nainen upean kultaisen noutajan kanssa ja kulki tuon pahanenteisen neliön läpi. Taika rikkoutui, koirat rentoutuivat, kääpiöpinserin omistaja stumppasi röökinsä ja jatkoimme matkaa.

.... Tämä oli kyllä tosi tylsä juttu minustakin.