Tänään pois

Kanada on maa josta minun on aina vaikea lähteä pois. Se on omituista koska en edes tee mitään Montrealissa ollessani. Nautin niin pienistä asioista että voisin oikeastaan yhtä hyvin olla kotona.

Yksi tärkeistä Montrealin nautinnoistani oli kadonnut. Pian asunnon vieressä oleva viihtyisä kahvila on sulkenut ovensa. Näiden 4.5 Montreal-vuoden aikana omistaja on vaihtunut kai neljä kertaa, mutta aina kuppila on tarjonnut tuoreat croissantit ja maukkaan kahvin. Nyt hain kahvin vastapäisestä pikkukaupasta, joka sekin on minusta kivaa.

Oikeasti tulin kyllä tapaamaan Piaa ja tutustumaan Mikeen, en juomaan kahvia erilaisissa mukavissa paikoissa. Join kyllä kahvia Pian kanssa useammassa paikassa, myös Miken opiskelijakämpässä. Pääasiassa kuitenkin söin Miken luona koska Mike on kokki. Jollei vielä ammatiltaan niin ainakin sydämeltään, mieleltään, luonteeltaan, taidoiltaan ja ajatuksiltaan. Ruoka jota minulle tarjottiin, oli sellaista mitä ei odota saavansa suhteellisen räjähtäneen oloisessa opiskelija-asunnossa. Talo oli jotakuinkin sellainen kuin missä Antti asui PennStatessa, hieman pienempi, hieman paremmassa kunnossa, hieman siistimpi, mutta silti rähjäinen vanha talo jollaisessa suomalaiset opiskelijat eivät asuisi. Talon jakaa Miken lisäksi quebeciläinen poika ja philadelphialainen tyttö, kolmas kämppis muutti takaisin Torontoon.

Siellä on keittiö, kunnon jääkaappi ja pakastin, hella ja uuni.

Söin itseni täyteen jo alkupaloilla. Itsetehdyt humus, leipä ja dumplingit kahden eri dippikastikkeen kanssa olivat täysi ateria. Istuimme Pian kanssa mukavissa ja täysin kulahtaneissa nojatuoleissa kun Mike tuntui olevan yhtäaikaa seurustelemassa kanssamme dumplingeja napostellen, pilkkomassa lihaa keittiössä, täyttämässä lasejamme, siivoamassa muruja pois pöydältä, hämmentämässä paria eri kastiketta, laittamassa perunalohkoja rapeutumaan grilliin ja höyryttämässä vihanneksia.

Kun Mikon kanssa käymme Chennaissa Azuliassa, meidän mielestä kaupungin parhaassa ravintolassa, olemme ottaneet tavaksi pyytää itse Chef paikalle ehdottamaan mitä söisimme. Nyt oli aivan sama tunne, paitsi ettei Chefiä tarvinnut hakea paikalle vaan Chef oli koko ajan läsnä ja kertoi mitä meille tarjotaan ja millä tavoin kukin ruokalaji on valmistettu.

Se oli mykistävää.

No, kuten voi arvata, kun tällainen, kaiken lisäksi ylen kohtelias poika yrittää parastaan tehdäkseen hyvän vaikutuksen tyttöystävänsä äitiin, vihamielisinkin äiti sulaisi, saati sitten tällainen heikkoluontoinen ihminen kuin minä.

En ole suuri oluen tuntija enkä suurkuluttaja, mutta Philadelphiassa asuessamme opin että kotikulmien oluet Yuengling ja Rolling Rock ovat ykkösiä. Näistä Rolling Rock on vaaleampi ja ehdottomasti minun makuuni. Amerikan vuodet olivat perheellemme valtavan merkitykselliset, niin hyvässä kuin pahassa. Rolling Rock on minulle yksi lukuisista onnellisista muistoista.

Mike tarjosi ruokajuomaksi Rolling Rockia. Ja jälkiruoan kanssa kahvia.

Länsimaista sivistystä

Ilkka kommentoi Pizza Hutissa tekemääni FourSquare päivitystä "Siellä on tuollaistakin sivistystä?".

On täällä. Liikaakin. Ainakin päätellen siitä, että viime aikoina on ollut paljon juttuja siitä miten elintasosairaudet ovat lisääntymässä Intiassa. Syypäänä tietysti länsimaistuneet elämäntavat ja etenkin länsimainen roskaruoka. Chennaissa on kahdeksan Pizza Hutia, neljä McDonaldsia (joissa ei tietenkään ole hampurilaisia, ei edes lampaanlihasta) ja kahdeksan Subwayta. Nämä 20 länsimaista roskaruokaravintolaa ovat ilmeisen tehokkaassa käytössä kun ovat onnistuneet järkyttämään Chennain viiden miljoonan (esikaupungit mukaanlukien 9 miljoonan) asukkaan terveydentilan. Vakavasti puhuen, missään noista ketjuista ei saa yhtä epäterveellistä ruokaa kuin tyypillinen intialainen ruoka on. Mitä tulee muuten länsimaisiin elämäntapoihin, suurin ero intialaiseen verrattuna on, että länsimaissa harrastetaan liikuntaa.

Eilisessä lehdessä kerrottiin muuten, että vuosikymmenien väännön jälkeen hallitus on päättänyt sallia ulkomaalaisille 51% omistusosuuden vähittäiskauppaan. Tästä voi vielä olla pitkä matka siihen, että Carrefoureja tai Ikeoita tai Walmarteja näkyisi missään. Osavaltiot saavat itsenäisesti päättää onko ulkomaalisen omistuksen salliva laki voimassa kyseisessä osavaltiossa. Sen jälkeen pitää hankkia riittävä maa-alue, mikä ei välttämättä ole helppoa - muistatte varmaan miten Tata joutui siirtämään jo valmiin Nano-autoja varten rakentamansa tehtaan toiseen osavaltioon kun maaomistusta ei saatu järjestettyä. Ja lopulta kunnilla on kaavoitusmonopoli. Suomessa Ikealla taisi kestää kolmisenkymmentä vuotta siitä kun he ostivat sopivan maa-alueen siihen kun Espoo suostui kaavoittamaan sen huonekaluhallille. Intiassa oppositio saattaa käyttää myös eksoottisempia menetelmiä asioitten vastustamiseen. Pääoppositiopuolue BJP:n johtoon kuuluva Uma Bharti on luvannut henkilökohtaisesti tuikata tuleen Walmartin mikäli sellainen avataan missään Intiassa.

Viikonloppu Bangaloressa

Malediivien jälkeen arki ehti painaa raskaasti puolentoista päivän verran. Perjantai-iltapäivänä lähdimme jo sitä karkuun, Chennaista reippaat 300 kilometria länteen kohti Bangalorea. Bangaloressa oli pienimuotoiset ratsastuskisat joihin ratsastuskoulumme osallistui. Me emme kilpaile: 1) minä en ole ratsastuskoulun jäsen vaan ulkopuolinen ratsastelija joka on saanut erikoisluvan ottaa irtotunteja aina Intiassa asuessani, ja 2) Mikkoa ei pidetä kyvykkäänä kouluratsastajana eikä Mikkoa päästetä hyppäämään esteitä, koska 3) koululla on vain yksi hevonen, Foxtrot, joka on riittävän suuri ja vahva kantamaan Mikkoa normaalitunnin verran, mutta ei esteiden yli, etenkin kun 4) Mikon hyppytaitoihin ei uskota.

Oli miten oli, Chennai Equitation Centre on ollut sosiaalisesti meille täysosuma, ihmiset ovat tosi kivoja. Vaikka eläkkeelle laitetut laukkahevoset ovat luuskan näköisiä, niistä löytyy potkua ja vauhtia kunhan jaksaa yrittää. Viime kerrallakin Mikolle neuvottiin konsti miten Mikolle osoitetun Foxtrot-hevosen pään saa nostettua uljaampaan asentoon: voimalla ja jatkuvalla käsien nytkyttämisellä. Sen tunnin jälkeen Mikon kädessä tuskin haarukka ja veitsi pysyivät. Foxtrotin pitkäkaulainen pää painaa varmasti 200 kiloa.

No, Malediiveilta tultiin keskiviikkoiltana. Kotona haisi ummehtunut viemäri. Torstai-aamuna tuli Anitha. Anitha joka asuu slummissa valitti ensitöikseen että talomme hississäkin haisi niin että hänen piti peittää kasvonsa sarin helmalla. Kehtaakin ruikuttaa! “Kyllä, täällähän haisee melkein yhtä pahalle kuin ulkona”, tokaisin joten tilataan putkimies paikalle putsaamaan viemärit, hajulukot ja lattiakaivot. Ilmastointimiehet tulivat jälleen korjaamaan parvekkeen vuotavaa laitetta. Siirsin entisen keittiön lasikaapin varastohuoneeseen, tyhjensin sinne muuttolaatikoiden sisältöä, kävin läpi omaa vaatevarastoani, sovittelin tauluja ja peilejä tuleville paikoilleen odottamaan porakonemiestä ja muuta sellaista kivaa pikkupuuhaa mitä kaikki kaipaavat lomatekemiseksi tropiikissa.

Joten matka Bangaloreen oli tarpeen. Bangaloreen vievä Intian hienoin tie oli viime vuodesta rapistunut. Sellainen roudansyömä, jos se on mahdollista alueella jossa lämpötila ei ikinä putoa alle 25C:een. Lähdimme tehtaalta klo 14.30 ja olimme Casa Piccolassa Bangaloressa 19.30. Pysähdyimme pikaisesti 40km ennen Bangalorea olevassa Hosurin kaupungin Cafe Coffee Day’ssa. Se on ollut ainoa paikka koko matkalla jossa on saattanut pysähtyä tauolle. Intiassa matkatessa ei ole varaa halveksia eikä jaksa unelmoida suomalaisten ABC-asemien kaltaisista ylenpalttisesta maailmasta, kunhan olisi matkan varrella edes paikka jossa on toimiva WC. Cafe Coffee Day on hyvä ja siisti. Nyt tosin sen ainoa WC oli rikki ja suljettu.

Olen ollut kolmasti aiemmin Bangaloressa Casa Piccola Bed & Breakfastissa. Kerran olin Pian kanssa, muut kerrat olen ollut yksin. Paikka on ranskalais-intialainen, kodikas, siisti ja sijainti on hyvä. Sieltä voi kävellä ravintoloihin ja ostoskeskuksiin, tai ottaa autorikshan ja ajaa edullisesti hieman pidemmälle. Bangaloren liikenne on kamala eikä ole mitään järkeä laittaa Babua suunnistamaan ruuhkaisille kaduille joita hän ei tunne. Bangaloressa huomaa selvästi kuinka maalaispoika Babu on. Aina kun mennään Bangaloreen, Babulla on hölmöt mustat teryleeniset liian lyhyet prässihousut jalassa, kuten köyhillä. Chennaissa Babu on ihan tyylikäs khakeissaan. Ilmeisesti suureen maailmaan mennessä pitää laittaa parempaa päälle. En tiedä. Ainakaan Babu ei hairahdu suuren maailman houkutuksiin. Illalla Mikko kävi autosta hakemassa sinne unohtuneita tavaroita ja bongasi Babun nukkumasta. Sitä ei kuljettaja saisi tehdä. Olin antanut 2100 rupiaa päivärahoja Babulle, mutta kun yöpyy autossa, säästää paljon. Sunnuntaina autossa oli uusi jumalkuva ja kasoittain tuoreita kukkasia kojelaudalla olevan Ganesha-jumalapatsaan ympärillä. Hyvä hindu, temppelissä oli käyty.

Perjantaina kävelimme Hard Rock Cafe’en syömään tukevaa, taatusti länsimaista illallista. Maasta riippumatta Hard Rock Cafe’esta saa perusamerikkalaista diner-ruokaa – pihviä, tacoja, hampurilaisia, ei mitään kulinaarista elämystä. Valtavia annoksia, tasaisen maukasta ja jäätelö on aina hyvää. Ilta oli lämmin, kuljimme t-paidoissa, mutta yöllä Bangaloressa viilenee niin ettei ilmastointia tarvitse. Juuri tämän vuoksi Bangaloren ilmasto on miellyttävämpi kuin Chennain.

Lauantaiaamuna ajoimme autorikshalla Bangalore Palace Grounds’in valtavaan puistoon jonka yhdessä kolkassa on ratsastuskoulu jonka kentillä kisat olivat. Kaikki tuttumme löytyivät ja vietimme mukavan päivän nuoria ratsastajia katsellen. Ratsastuspiireissä on myös muutamia ulkomaalaisia – saksalaisia naisia jotka ovat muuttaneet intialaisen miehensä vuoksi maahan, saksalainen ekspatti, opettajana on nuori itävaltalainen nainen, jonka sijaisopettajaksi tuli pari viikkoa sitten ukrainalainen tyttö.

Emme jääneet yhteiseen iltajuhlaan kentälle vaan Mikon syntymäpäivän kunniaksi halusimme mennä kahdestaan syömään oikein hyvin. Casa Piccolan isäntä suositteli uuden huippuhienon ostoskeskuksen, UB Cityn, välimerellistä ravintolaa jonka ranskalaisen omistajan hän tuntee. Ostoskeskus oli hämmentävän upea, suorastaan palatsimainen. Ravintolat olivat ylätasanteella terassilla, todella kivasti ja kodikkaasti. Toscano-ravintolan ruoka oli mahtavaa eikä ollut kallista. Kyllä kannatti ottaa autoriksha ja maksaa kiskurimainen euron hinta tuosta illasta!

Sunnuntaina istuimme vain puoli päivää kisoissa, lähdimme kesken pois koska halusimme ajoissa kotiin. Söimme siinä Hosurin kaupungin välietapissa, Cafe Coffee Dayn vieressä olevassa uudessa McDonald’sissa. Oli muuten ensimmäinen kerta kun syön intialaisessa Mäkkärissä! Kuten ei pizzerioissa, ei McDonald’sissakaan tarjota naudanlihaa. Big Mac’iä ei ole. Mutta mausteinen kanahampurilainen oli varsin hyvä ja Oreo McFlurry-jäätelöannos oli kuten Philadelphiassa.

Ai että länsimaistako? Ei, ei Intia ole muuttunut eikä muutu. Mutta osaamme jo etsiä paikkoja joista tiedämme saavamme hyvää ruokaa ja paikkoja joissa tiedämme voivamme nukkua puhtaissa lakanoissa. Olemme asuneet sen verran pitkään eksotiikan keskellä, että voimme jo hakea ja nauttia sellaisesta mitä turistina emme kaipaisi.

Pirkko Panama-hatussaan Bangalore Palace Groundsin kentän reunassa

Bangaloren ratsastajilla on aika tavalla uljaammat ratsut jotka osaavat hypätä paremmin kuin meidän tallin hevoset – mustapaitainen ratsastaja on Bangaloresta, vihreät ovat meikäläisiä.

Casa Piccolassa omalla parvekkeellamme. Mukava paikka!

Malediiveilla 2

Paikka oli Soneva Gili Resort, intialais-ruotsalaisen pariskunnan, Sonun ja Evan, alunperin Malediiveille perustama yksi lomakeskus josta on kasvanut miltei globaali yritys. Yleistäen voi varmaan hyvin sanoa että intialaisuutta pariskunnan yrityksessä oli rahat, ruotsalaisuutta kaikki muu.

Paikka oli skandinaaviseen, merelliseen elämään tottuneelle täydellisen luonteva. Eva, se ruotsalainen osapuoli, vastaa sisustuksesta, designista, siitä miltä kaikki näyttää, mitä ruokaa tarjotaan, perimmäisistä arvoista. Siksi puhtaus, orgaanisuus, luonnonsuojelu, ekologisuus. Siksi alueella ajetaan valkoisilla polkupyörillä paikasta toiseen. Siksi siellä on hiljaista kuin Suomen ja Ruotsin saaristossa. Luonnonäänten on kuuluttava. Alueelle ei ole tuotu minkäänlaisia viihdeorkestereita tai cabaret-tanssijoita. Ei edes "tyypillistä malediivilaista kansantanssia". Malediivit on muslimimaa eikä naisia näkynyt.

Paikan säänöt olivat kuin Merikarhuissa - hiljaisuus lipunlaskun aikaan. Sen jälkeen ei meluta eikä puhuta kovalla äänellä. Televisio oli joka huvilassa, mutta ääntä ei saanut säätää kovemmaksi kuin sellaiseksi että sen juuri ja juuri kuuli. Vesi kantaa muutenkin riittävästi ääniä.

Kukaan ei jäänyt notkumaan baaritiskille valomerkkiin asti koska baaria ei ollut. Uima-altaalla ja rannalle lojuville tuotiin toki drinkkejä ja olutta, mutta helteessä ei hirveästi jaksa dokata. Tulee pöhnäinen olo. Tervetuliasshampanjan lisäksi joimme yhden lasin viiniä tai yhden oluen päivässä. Muuten joimme pelkästään vettä.

Huvilat oli suunniteltu pienintä yksityiskohtaa myöten hienosti. On taito tehdä kaislamajoista ylellisiä viiden tähden villoja ja tässä oli onnistuttu täydellisesti. Aamu- ja iltauinnit omalta laiturilta olivat nautinto. Tosin oli laitettava uimapuku päälle koska naapurit olivat kuitenkin näköetäisyyden päässä, huolimatta varsin toimivasta yksityisyydestä. Mutta en nyt niin häiriintynyt uimapuvun käytöstäkään.

Buffet-aamiainen oli tasoltaan muun ruokailun alapuolella, muuten lounasbuffet ja illalliset olivat loistavia kulinaarisia elämyksiä. Söimme paljon kalaa ja äyriäisiä. Söimme paljon saarella kasvatettua salaattia ja erilaisia yrttejä ja mielettömästi hedelmiä. Ruoka oli taivaallista. Ja terveellistä - näin painotti lomakeskusketjun omistajan Evan sisko, jonka tapasin lounasbuffetin aikaan. Perhe onkin alkuaan kotoisin Suomesta. Sisko asuu Gävlessä vaasalaisen miehensä kanssa ja yrttiterapeutin koulutuksen saaneena hoitaa yhtiön hyvinvointikeskuksia - siis kasvohoitoja, hierontaa ja sen sellaista.

Uskon että ruoka oli terveellistä. Vaikkemme liikkuneet juuri yhtään mutta söimme kolme runsasta ateriaa päivässä, emme lihoneet matkan aikana yhtään. Päinvastoin, Mikko laihtui matkalla vaikka ei voinut vastustaa jokapäiväisiä lampaankyljyksiä lounaaksi.

Minä en ole käynyt punnitsemassa itseäni. Toisin kuin Mikko, minä söin myös jälkiruoat.

Pidän tästä maasta!

Minullahan oli koko kahden vuoden täällä asuessamme viha-rakkaussuhde Manaukseen. Pidin maasta mutta usein vihasin Manausta. Kyse oli tietenkin samasta kuin Intiassa nyt - jollei ole mielekästä tekemistä, tekevä ihminen pitkästyy ja projisoi frustraationsa ympäristöön. Silti, kyllä Brasilia voittaa monessa suhteessa Intian, vaikkei mikään näin yksinkertaista ole enkä ryhdy tarkempiin analysointeihin. Minua vain viehättää dynaamisuus, ilo, laulu ja elämästä nauttiminen jonka todella voi yhdistää ahkeruuteen ja työntekoon. Eihän Brasilia mikään mañana-maa ole jossa laiskotellaan.

Täälläkin on köyhiä mutta ei niin ahdistavaa surkeutta kuin Intiassa. Ei tämäkään ole putipuhdas maa, mutta saasta ja törky ei kasaudu joka korttelissa silmien eteen. Ihmiset ovat puhtaita, YKSIKÄÄN BRASILIALAINEN EI HAISE HIELLE!!! En tiedä miten se on mahdollista, mutta näin se on. Slummeista lähdetään töihin raikkaina ehjissä silitetyissä puseroissa, hiukset puhtaina ja kynnet laitettuina. Ei ole salaisuus että brasilialaiset pitävät omia kansalaisiaan - etenkin etelän asukkaita - maailman kauneimpina. En ole laskenut kuinka monta Miss Universumia tai huippumallia Brasilia on tuottanut, mutta se ei ole pieni luku. Toki kaikki ei ole luonnonkaunista. Kosmeettinen kirurgia kukoistaa Brasiliassa ja täällä on maailman pätevimmät siihen erikoistuneet klinikat ja plastiikkakirurgit. Rintojen korjaukset, rasvaimut, hampaiden valkaisut ja oikomiset ovat arkipäivää.

Eipä muuta. Tänään on viimeinen päivä Manauksessa. Illalla menemme Mikon seuraajan Marcion ja hänen vaimonsa kanssa syömään kunnon aitobrasilialaiseen churrascariaan jossa tarjoilijat kiertävät lihakimpaleiden kanssa ja vuolevat siivuja lautaselle niin paljon kuin ruokailijan vatsa vetää. Gaucho'siin, paikkaan jossa kävimme usein kun asuimme täällä. Nostalgiaa.

Lento São Pauloon lähtee aamulla 6.50 joten herätys on aikaisin. Taas oli liian lyhyt aika! Ehkä on sittenkin tultava vielä uudemman kerran Manaukseen. Olihan aika Brasiliassa minulle monella tapaa merkittävä ja kaiken huipuksi, suureksi ilokseni, se portugalin kielikin hiljalleen muistui mieleen.

Viikonloppua

Tämä oli Pian toinen ja samalla viimeinen Chennai-viikonloppu. Viikonloppuja on vähän ja kaksi kuukauttakin on tosi lyhyt vierailu jos on viikot töissä ja viikonloput matkoilla kuten Pia on ollut. Ensimmäinen viikonloppu Chennaissa meni vatsatautia potiessa eikä tämä toinenkaan railakas ollut. Chennai ei ole menomesta.

Lauantaiaamuna olimme klubilla uimassa. Muita ei siellä ollutkaan. On hyvin ylellistä pitää täysikokoinen uima-allas oman perheen käytössä. Kun puhun uimisesta, tarkoitan kuntouimista. Emme todellakaan loju altaan reunalla aurinkoa ottamassa. Ensinnäkin meistä kolmesta kaksi ei rusketu lainkaan ja toiseksi, lojuminen on tylsää ja siinä tulee hiki.

Kuntoilun jälkeen menimme Sony-myymälään ja ostimme Aadi-kuukauden alennuksella television. Vanha oli aika vanha - peritty Mikon edeltäjältä Artolta - ja etenkin äänen kanssa oli usein ongelmia. Hirmuisen harmillista että telkkarit Intiassa ovat Aadi-alennuksenkin kanssa kalliita. Miten Mikko niitä vertailikaan ... tämä yksilö oli 42% kalliimpi Intiassa kuin Suomessa. Melkein kaikki on Intiassa halpaa tai tosi halpaa, mutta telkkarit ei ole.

Aadista olen kirjoittanut vuosi sitten mutta muistutuksena: perinteisesti Aadi on epäsuotuisaa aikaa jolloin ei voi aloittaa mitään uutta. Vain ylin kasti, brahmiinit, voivat mennä naimisiin tähän aikaan, uusia bisneksiä ei aloiteta eikä aiemmin myöskään kauppa käynyt. Kunnes kauppiaat aloittivat alennusmyynnit. 40-50% alennukset tuntuvat painavan enemmän kuin historiallinen epäsuotuisuus. Kaupat pursuavat väkeä ja ostoskassit ovat täysiä.


Telkkarikaupan jälkeen oli lounasaika ja menimme hotelli GRT Grandiin T.Nagariin. T. Nagar on kaupunginosa enkä tiedä mistä T. on lyhennys. Ei sillä ole kauheasti väliä koska alueen nimi on kaikkien suussa vain T.Nagar. Intiassa suositaan erilaisia lyhennyksiä. Hotellin nimessä oleva GRT tulee jalokivikaupasta G R Thanga Maligai (jota kutsutaan tietenkin nimellä GRT Jewellery). Paikallisilla varakkailla on yleensä varaa useamman laatuiseen liiketoimintaan jotta jokaiselle sukulaiselle riittäisi jotain johdettavaa - jalokivet ja hotellit sopivatkin oikein hyvin yhteen. GRT Grandissa on libanonilaisuuteen kallistuva välimerellinen ravintola Azulia joka on luultavasti Chennain paras ravintola. Käymme siellä aika usein ja Mikko raahaa myös tehtaan johtoryhmää sinne jotta nämä eivät pääse aina syömään intialaisia ruokia. Ruoan suhteen on kyllä epätoivoista yrittää kansainvälistää etelä-intialaisia, joille ei yksinkertaisesti vain kelpaa muu kuin etelä-intialainen ruoka. Muun harmin lisäksi on eriasteisia kasvissyöjiä - joku ei voi uskonnollisista syistä syödä mitään mikä haisee (sipuli tai valkosipuli), joku ei voi syödä mitään mikä on kasvanut maan alla (kuten peruna tai sipuli), useimmille intialaisille sipuli on ruoan perusvihannes ja sitten on tietysti erilaisia väli- ja sekamuotoja. Joku voi syödä lihaakin, kunhan se ei ole nautaa, jota on todella vähän muutenkaan tarjolla.

Hyvän ja riittoisan lounaan jälkeen lepäilimme hetken kotona ja lähdimme Pian kanssa Spencer's Plazaan huiviostoksille kashmirilaisten veljesten kauppaan. Vaikka suosikkimyyjäni olikin nyt jumissa Kashmirissa joka tällä hetkellä on väkivaltaisuuksien ja mielenosoitusten vuoksi täysin suljettu, istuimme kaksi tuntia pienessä kaupassa valitsemassa huiveja ja korvakoruja, juomassa teetä ja keskustelemassa Kashmirin tilanteesta. Maksoimme sopivasti ylihintaa huiveista ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mikko jäi kotiin odottamaan television tuojaa ja asentajaa joka tulikin aivan ajallaan ja nyt meillä on uusi hyvä telkkari.

Tänään sunnuntaina heräsimme viideltä. Kuskeja ei hälyytetä aamutuimaan kuljettamaan meitä ratsastukseen, aamuinen Chennai on rauhallinen ja Mikko pärjää liikenteessä hyvin 15 minuutin matkan tallille. Yllättäen meillä oli oikein hauska ratsastustunti ja olimme hyvin tyytyväisiä.

Chennaissa harrastetaan sunnuntaisin brunsseja. Kaikki suuret hotellit tarjoavat brunssia jota itse kutsuisin buffet-lounaaksi. Mutta koska tähän lounaaseen kuuluu kuohuviini, sitä sanotaan brunssiksi. Taj Coromandel on kaiketi Chennain paras hotelli, ainakin se on se mihin presidentit ja silmäätekevät ja julkkikset majoittuvat. Taj-ketju on Intian hienoin ja ketjun lippulaiva on tietenkin Mumbain Taj Mahal Palace & Towers, se mikä oli vuosi sitten terroristi-iskun kohteena. Brunssit ovat laadultaan vaihtelevia, nyt se oli oikein hyvä.

Aamun varhainen nousu ja hikinen urheilusuoritus veltostutti ennemmin kuin reipasti. Oli hyvä että varasimme Pian kanssa iltapäiväksi manikyyrin ja pedikyyrin niin tuli lähdettyä kotoa torkkumasta. Ja tulipa kädet ja jalat oikein kauniiksi ja huolitellun näköisiksi. Kelpasi mennä kotiin uuden telkkarin eteen olohuoneen soffalle istumaan ja surffaamaan internetissä ja kirjoittelemaan blogeja.

Banaaniviljelijän murhe

Meillähän oli yksi banaaniterttu kasvamassa pihamme banaaniruohikossa. Se jonka jo kerran luulimme kadottaneemme, mutta joka olikin vain kasvanut korkeammalle. Lomamme aikana Vanilla, puutarha-apulainen, oli todennut banaanien olevan kypsiä ja katkaissut tertun varresta.

Kotiapulaisemme Anitha esittelee keittiössämme iloisena puutarhamme satoa

Anitha myönsi ettei ollut koskaan nähnyt vastaavanlaista banaania. Vanilla oli tietävinään että kyseessä on “seed banana”. Tähän ei kuitenkaan suurempaa puutarha-alan tietämystä tarvita koska kun banaanin kuoren avaa, sisältä paljastuu mustapippurin kokoisia kivenkovia siemeniä. Tai ehkä ne ovatkin kiviä ja kyseessä on pikemminkin “stone banana”, jota Vanilla ei tunne. Siemenet ovat niin kovia ettei niihin pysty hampaat eikä puukko. Heti sen jälkeen kun Anitha oli ihmetellyt minulle tuntematonta banaanilajia, hän intialaiseen tapaan väitti rävähtämättömin silmin että tämä banaani on “very healthy”. Yleensä kaikki omituiset ja hirveän makuiset vihannekset, kasvikset, ruoat tai hedelmät ovat Anithan mukaan hyvin terveellisiä, selvästi vastoin minkäänlaista tietoa asiasta.

Meidän punaruskeat banaanimme joiden vieressä on tavallinen ostobanaani.

Molemmat banaanit ja vielä banaaninpuolikkaat halkaistuina. Kahvilusikka vain kertoo että kyse on pienikokoisista banaaneista jotka ovat mielestämme parhaita. Banaanissamme on kieltämättä enemmän siemeniä joista kolme yksilöä on otettu erikseen näytille. Ovat kuin mustapippureita, tai ainakin sen kokoisia.

Luimme Wikipediasta että jalostetut banaanit joita ihmiset yleensä syövät ovat lähes kivettömiä. Villibanaanit ovat täynnä mustia kiviä. Villibanaanit ovat katoava luonnonlaji joka on nyttemmin YK:n ruokajaoston suojeluksessa. Kun tarkkaan tutkii normaalibanaania, kyllä siinäkin pieniä mustia pilkkuja havaitsee. Ne ovat surkastuneita siemeniä. Jalostettu viljelty banaani on yksineuvoinen, kun taas suurisiemeninen villibanaani ei ole. Sekä Mikko, Pia että minä maistoimme varovaisesti puutarhamme tuotetta. Banaani oli yllättäen hyvin makea ja mehukas, mutta syöminen on varsin vaikeata runsaan siemenmäärän vuoksi. On myönnettävä että koko satomme palasi sellaisenaan takaisin luontoon.

Mikä tarkoittaa että ehkä ne talomme eteen ilmeisesti pysyvästi asettuneet kolme lehmää nauttivat parhaillaan maukasta siemenbanaaniateriaa.

Jos vaan voisi itse ajaa...

On totta että monissa asioissa autonkuljettaja on suureksi avuksi. Kuski voi viedä pyykkejä pesulaan, hakea tavaroita jotka odottavat jossain liikkeessä noutamista, käydä ostamassa laatikollisen - siis 12litran purkkia - iskukuumennettua maitoa. Voin mennä huoleti paikkoihin ilman että on tarpeen etsiä parkkipaikkaa, voimme illalla istua ravintolassa ja juoda vaikka pää täyteen viiniä eikä tarvitse miettiä promilleja. Viimemainittu ilo on meille kyllä yhtä tyhjän kanssa - intialainen viini on suorastaan kamalaa eikä Intian ilmastossa alkoholi muutenkaan meille maistu.

Miinuspuolella on epämääräinen itsenäisyyden menetys. Intia on oikeasti yhteisöllinen maa ja intialaiset ovat tottuneet ihmisten läheisyyteen. On perinteisesti asuttu suurten sukujen ja laajennetun perheen kanssa yhteisissä tiloissa ja se koetaan normaaliksi. Me asumme kahdestaan hyvin väljästi mutta olemme melko hyvin tottuneet siihen että mikään mitä teemme, ei pysy salassa. Paitsi kaikki se mitä puhumme suomeksi. On todellinen onni osata kieli jota niin harva ymmärtää! Olen nytkin kotona mutten ole yksin - Anita on puuhailemassa sisällä, Vanilla kerää roskia ulkona, vartija istuu talon nurkassa ja autonkuljettaja pesee autoa. Jos haluan lähteä liikkeelle, kerron autonkuljettajalle minne menen. Elämästä on tullut väkisinkin suunnitelmallisempaa eikä se välttämättä ole helpompaa.
- Tarvitsenko autoa - siis kuskia - enää tänä iltana, menenkö jonnekin... en usko. Lähteköön kotiin, mitä se tuossa talon nurkilla roikkumassa ja jaarittelemassa vartijan kanssa. "Tule huomenna kello 8.30". -
Kuskin työaika on ympärivuorokautinen vaikka käytännössä se ei ole niin. Mutta jos päästän Prabhan kotiin, hänen kotimatkansa kestää 45 minuuttia ja jos yllättäen haluankin piipahtaa vaikka kauppaan, joudun odottamaan tuon saman ajan että Prabha ajaa mopollaan meille ja vie minut kauppaan. On parempi suunnitella päivän ohjelma ja tietää mitä tekee, homma jossa en todellakaan ole hyvä ja johon en ole koskaan tottunut.

Niin Amerikassa kuin Brasiliassakin nautin eniten siitä että hetken mielijohteesta lähdin pois, ajoin jonnekin, vain pois kotoa ja olin yksin. Soitin musiikkia kovalla ja lauloin ääneen. Samoin Suomessa. Täällä en tosiaankaan kailota Tapsa Rautavaaraa tai Holvikirkkoa istuessani takapenkillä Prabhan tai Babun kyydissä. Lisäksi Suomessa on se ylellisyys että voin kotoani kävellä minne vain, koska vain eikä kenenkään tarvitse tietää missä olen ja minne menen. Olen ihan vilpittömästi aito karikatyyrisuomalainen - suomalainen erakko.

Päädyin lopultakin aloittamaan ratsastusharrastuksen Madras Riding Clubissa. Logistinen ongelma on tähän asti ollut kuljetus. Tunnit on aamulla kello 5-7 ja sen jälkeen on käytävä suihkussa. Ratsastus on Mikon työpaikan suuntaan eikä Mikon olisi järkeä ajella edestakaisin aamuvarhaisella. Nyt kun on kaksi autoa, Mikko voi jatkaa matkaa ja minä palaan kotiin omalla kyydilläni. Tosin Mikko aloittaa vasta heinäkuussa koska kuukausimaksun joutuu maksamaan kuten asunnon vuokran vaikkei kävisi kertaakaan ratsastamassa kuukauden aikana - olemme koko kesäkuun pois. Kävin eilen ja tänään aamulla katsomassa tunteja ja tapaamassa tallin omistajaa. Ihmiset vaikuttivat kivoilta, talli on ihan kelvollinen vaikkei ratsastuksen taso ole sitä mitä se vaikka Manauksessa oli. Aikamoisia tumpeloita oli siinä parhaimpienkin ryhmässä. Lähdin eilen kotoa kello 6 ja tänään kello 5. Heräsin, söin nopean aamupalan ja olin valmis matkaan.

Ratsastuksestani nousi yllättäen suuri haloo. Eilen Babu pulputti minulle pitkään Prabhan aamiaisesta tai lähinnä siitä että Prabha jää ilman aamiaista. Kieltämättä tämä kuulostaa hauskalta, mutta oikeastaan minua ärsytti. Mitä kuskin aamiaiset minun harrastukseeni kuuluu?

Nyt aamulla ajoin Prabhan kyydissä pois tallilta ja kysyin onko jotain ongelmaa.
- "Voi kyllä. Ensinnäkin taloudellinen ongelma ja toiseksi terveydellinen ongelma. Tänään lähdin kotoa kello 4.45. eikä aamiainen eikä lounas ollut valmiina mukaan otettavaksi joten joudun menemään kuppilaan ja se maksaa 100 rupiaa päivässä. Jos madam käy ratsastamassa kuutena päivänä viikossa, kuukaudessa ruokani maksaa 2400 rupiaa ja se on paljon. Ja vaimoni tekemä ruoka on paljon terveellisempää kuin muu ruoka"

Prabha on 33 vuotias, jolla on pitkälle edennyt tamilivatsan alkukumpu, kohonnut verenpaine ja sokerit siinä rajoilla. Prabha kertoi olleensa laiha poika ennen naimisiinmenoa. Näen hyvin miten vaimon laittamat rasvaiset chapati-leivät ja valtavat määrät valkoista riisiä kastikkeineen, idli-riisikakut ja muut herkut maistuvat Prabhalle. Ymmärrän hyvin rahanmenetyksen mutta en tosiaan ymmärrä miten tässä pelataan terveydellä. Voisin paasata Prabhalle ja Babulle ja Hemanthalle ja vaikka kelle intialaiselle terveellisestä ruoasta mutta eihän minua uskota. Jokainen ulkomaalainen lihoo Intiassa kunnes tekevät päätöksen syödä intialaista ruokaa kohteliaisuudesta vain kun sitä tarjotaan. On ihan sama onko vegetaristi tai lihansyöjä Intiassa, kaikki lihovat.

Mikäli oikein käsitin, rouva pääsee ratsastamaan siten että Babu vie rouvan tallille ja ajaa takaisin meille kotiin ja vie herran tehtaalle. Tehtaalla kaikille tarjotaan aamiainen joka on sellainen saavutettu etu että Babu luultavasti ajaa mieluummin jopa ylinopeutta kuin luopuu yhdestäkään idlistä. Aamun kuluessa sitten jossain vaiheessa Prabha tulee hakemaan rouvan tallilta kunhan hänen vaimonsa on valmistanut ja pakannut aamiaisen ja lounaan eväslaatikoihin. Kaikkihan täällä kulkevat metallisten eväspurkkien kanssa töihin koska kaikkien kotona valmistetaan maailman paras riisi ja sambar ja dal ja muut mössöt.

Sen sijaan että yksinkertaisesti heräisin, haukkaisin pikaisesti tuoremehu-jugurtti-mysliaamiaiseni , hyppäisin omaan autooni ja itse hurauttaisin 15 minuutissa tallille, ratsastaisin ja ajaisin takaisin kotiin suihkuun, nyt valjastetaan touhuun kaksi kuskia ja toisen kuskin vaimo.

Tämä on sitä arkipäivän ylellisyyttä jota ulkomaalainen ei todellakaan kaipaisi.

Ruokailuongelmaa

Joo, on täällä syömisen kanssa joskus ongelmaa... Ainahan sitä nauretaan kun suomalaiset menee ulkomaille ja haluaa syödä lihapullia, voi kuinka hullunkurista! Tuntemani intialaiset jotka ovat käyneet Suomessa, ovat olleet onnellisia löytäessään Helsingistä intialaisia ravintoloita. Firman lounailla järjestetään erikoisruokavalio ja paras kiitos on työtoverilta ollut "keitto oli oikein hyvää, se maistui aivan intialaiselta". Ei vain suomalaiset....

Intialainen ruoka, samoin kuin thairuoka ja moni muukin aasialainen ruoka on minulle liian mausteista. Voin kyllä taistella aterian läpi että saan syötyä riittävästi: lievennän tulisuutta syömällä riisiä paljon enemmän kuin haluaisin, kasaan maustamatonta jugurttia lautaselleni jolla lievennän makua, leipä samoin helpottaa mausteisen ruoan syömistä. Varaan mukaan pakkauksen nenäliinoja ja niistän jokaisen suupalan jälkeen. Olen sitä porukkaa jolla on vasomotorinen nuha - kylmä ulkoilma, tuulisuus, kuumat keitot ja juomat, mausteiset ruoat niiskuttavat. Hyvin yleinen ja vaaraton, mutta harmittava vaiva.

Lopputuloksena olen enemmän kuin kylläinen. Voidakseni syödä mausteista intialaista ruokaa, minun on syötävä riisiä, leipää ja jugurttia joita en erityisemmin haluaisi syödä pääaterialla. Yritän muistaa ottaa antihistamiinin ja laittaa kortisonipitoista nenäsuihketta hyvissä ajoin ennen ateriaa jottei tarvitsisi niistää niin paljon, ruokapöydässä niistäminen kun on todella kiusallista ja ärsyttävää.

Pystyn kyllä syömään intialaista ruokaa joka usein on todella hyvää, mutta aina se on kuin olisi voittanut pienen taistelun ja oloni hyvä "selvisin!". Jotain samaa kuin kestää sata-asteinen sauna ja uskaltautua avantoon - hah... pystyinpäs siihen! En ole varma onko se ruokailun tarkoitus.

Aterian jälkeen, kun olen syönyt aivan liikaa jugurttia ja riisiä ja leipää, vatsani turpoaa kipeäksi palloksi ja nappaan sitä lievittämään pari tablettia dimetikonia, lääkettä sekin. Mausteinen ruoka ja ruokaan usein kuuluva raaka sipuli närästää seuraavana päivänä niin että tarvitsen antasidia.

Mietin mitä järkeä on siinä että lääkitsen itseni kykeneväksi nauttimaan intialaisesta ruoasta.

Siksi viime viikonloppu oli helpottava. Söimme enimmäkseen länsimaista ruokaa. Vain koillis-intialaisessa Kabul-ravintolassa valitsin ruoan sen mukaan mikä on vähiten maustettua - joka on tarkemmin ajatellen erikoinen syy valita ruokalaji. Olen kasvanut siihen että ravintolassa valitsen ruoan sen mukaan mitä tekee mieli.

Tiedän että mausteiseen ruokaan tottuu. Mutta silti tuntuu että iän karttuessa minun kehitykseni on päinvastainen. Mitä vähemmän mausteita, sitä paremmin siedän sitä.

Hyvää ruokaa

Montrealissa voi varmasti syödä mitäänsanomatonta tusinaruokaakin. On täällä McDonalds ja Subway ja muita ketjuja. Tarkemmin keskusteltuna Pia myönsi alakerrassaan olevan pizzerian ihan hyväksi paikaksi jossa on ollutkin useasti. Ongelma muodostuu vain jos pizzan syö jäähtyneenä, juusto muuttuu kovaksi eikä se silloin enää ole hyvää. Ei siis suoranaisesti pizzerian vika.

Mutta on paljon helpompi löytää hyviä ravintoloita kuin huonoja. Olemme syöneet täällä erinomaisen hyvin. Oman kylän tarjonta on kattava ja maittava - italialaista, ranskalaista, kalaravintolaa, thairavintolaa, intialaista ja jotain sekalaista joista saa vähän kaikkea. Tänään saimme Pian asunnon melkein kuntoon, mattokin on lattialla ja jääkaappi toimii. Sen kunniaksi lähdimme Montrealin vanhaan kaupunkiin illalliselle.

Ruuhkaa vasten ajaminen oli joutuisaa. Matka kesti parikymmentä minuuttia. Löytyi vanha kaupunki ja siellä parkkipaikka. Ravintoloita on joka korttelissa useampia. Hyvin lyhyen kävelyn ja neljän ravintolan ruokalistat tutkittuamme valitsimme paikan jossa oli sillä hetkellä eniten ihmisiä. Les Pyrénées. Nimestä päättelimme paikan olevan espanjalainen. Vuoristoisesta nimestä huolimatta paikka oli kalaravintola.

Taas söimme hyvin. Ja paljon. Quebec on ilmeisesti yhdistänyt taidokkaasti kansainvälisen keittiön ranskalaiseen kulinarismiin ottaen samalla vaikutteita amerikkalaisista super-size-annoksista. Voi kyllä olla että aito punaniska-amerikkalainen olisi jäänyt Les Pyrénéesissäkin nälkäiseksi, mutta meille ruoka piisasi. Tavallinen maanantai-ilta ja lähtiessämme puoli yhdeksän aikaan ravintolasta, paikka oli aivan täysi. Samoin muut ravintolat joiden ohi kuljimme autolle mennessämme. Montreal on tosi kiva ja virkeä kaupunki.

Vegaani

Painonvartijat, karttakaa kasvisruokaa!

Mikko karsastaa etelä-intialaisia kasvisruokia ja pitäytyy non-veg-ruoissa. Siis lihaa, joka Intiassa on lähinnä kanaa. Minä olen viehättynyt Tamil Nadulaiseen kotiruokaan joka hyvin usein on vege-ruokaa: riisiä ja kasvismössöä.

Mikko laihtuu silmissä, minä kasvatan samanlaista vatsaa kuin Chennain normitamili. Laihoja tamileja on harvassa. Keskivartalolihavuus on geeneissä, mutta alan epäillä että se on sittenkin ruokavaliossa.

Paikalliset kasvisruoat ovat hyviä vaikkei Mikko niitä arvosta. Öljyssä tiristetty okra chilillä maustettuna on ihanaa jugurtin kanssa ja idlit, erityiset pehmeät riisikakut dal'in, linssimössön, kanssa ovat herkullisia. Kukkakaalimössö, pinaattimössö, erilaiset papu-, tofu-, tuorejuustomössöt ovat herkkua. Okralla täytetyt chapati-leipärullat ovat maukkaita vaikka Mikko ei niitäkään syö. Heti kun Mikko sai tietää että "Lady's fingers"-vihannes on sama kuin orjien tyypillinen ruoka, okra, se ei enää maistunut snobille lihansyöjälle. Ei kuulema maistu millekään. Riisiin Mikko on totaalisen kyllästynyt mutta syö usein hyvää intialaista naan- ja roti-leipää, minä syön mieluummin riisiä, päivittäin. Sairaalassa päivän vihannesriisi lounaaksi maksaa 20 rupiaa, muutaman sentin, eikä tarvitse syödä edes puolta annosta kun on jo turpean täynnä ja torkkuu loppupäivän huikean hiilihydraattitankkauksen ansiosta.

Pyydän Anitaa tekemään paikallista kasvisruokaa ja syön kaiken itse. Mikko tekee itselleen juustomunakkaan pekonin kanssa tai syö hedelmiä. Mikko laihtuu ja minä lihon. Vaikka popsin porkkanaakin. Etenkin öljyssä kiehautettua Carrot-halwaa, joka on Tamil Nadun suosituin jälkiruoka. Porkkanahan on terveellistä. Popsi, popsi porkkanaa! Minä syön carrot halwaa ja Mikko ottaa vesimelonia jälkiruoaksi.

Intialaiset ovat suurimmaksi osaksi kasvisyöjiä. Vaikka suuri osa kansasta kärsii nälkää, parempiosaista porukkaa riittää niin että ylipaino ja diabetes ovat valtava ongelma Intiassa. Se terveellinen kasvisruoka...

Intialaista ruokaa

Etsin tässä kuvia Rajasthanin pääsiäismatkalta saadakseni inspiraation matkakertomuksen kirjoittamiseen. Kuvat ovatkin Mikon koneella ja Mikko on Suomessa. Löysin kuitenkin aiemmin ottamani kuvat Tohtori Mehtan sairaalan lounasparvekkeelta. Glamuuri on sieltä kovin kaukana.

Kertoisin mielelläni työtovereilleni että lounastilat eivät vastaa suomalaisia standardeja mutta se olisi liian epäkohteliasta. Ja itse asiassa aivan epäoleellista. Pöydällä on päivän lounaani. Taustan lavuaarissa pestään kädet ennen ja jälkeen ruokailun, samalla huuhdotaan kotoa tuodut rasvaiset eväskipot. Lavuaarin vieressä kalterissa roikkuu puolimetrinen rautapuikko jolla ronkitaan ruoantähteistä tukkeutunut lavuaari taas avoimeksi.

Olen oikeastaan hirveän tyytyväinen jos saan ruokailla yksin ja olla ihan rauhassa. Työtoverini eivät ole niitä kansainvälisiä intialaisia joten olen tosi eksoottinen ilmestys sairaalassa kaikkine kummallisine tapoineni. Erikoinen vaatetus, amerikkalaisuuteen vivahtava mahdoton puhetapa, kamala aksentti jota ei voi ymmärtää ja omituiset ruokatavat. Monelle ensimmäinen ulkomaalainen työtoveri ja ehkä jopa ensimmäinen ulkomaalainen jonka kanssa tulee jutelleeksi. Olen oikeastaan koko ajan tarkkailun alla. Joku aina kurkistelee jostain ja katsoo mitä teen ja miten teen. Miten käytän tietokonetta, mitä kirjoitan, miten juon kahvini. Vaatteitani kommentoidaan riippumatta mitä minulla on päällä. Minulle kerrotaan jatkuvasti ihan älyttömiä asioita ikäänkuin en olisi ikinä kuullutkaan Intiasta unohtaen että minähän asun täällä. Että on kuuma ja syödään riisiä ja ruoka on mausteista.

Lounaalla olen ainoa joka syö riisinsä lusikalla muiden syödessä paikalliseen tapaan sormin. Jokaista suupalaani tuojotetaan ja joka kerran kysytään "is it too hot?". "Hot" on chilimausteista ruokaa ja "spicy" muuten vaan maustettua. Chilipavut intialaisetkin kyllä siirtävät pois, ei niitä ole tarkoitus popsia sellaisenaan vaikka niitä onkin ruoan seassa. Samoin kokonaiset neilikat ja sen sellaiset. Ei tämä tamiliruoka niin järin tulista ole, vaikka voikin polttaa suuta. Oikeastaan kaikkea voi syödä.

Joka päivä minulta kysytään mitä tilasin ruoaksi tai miksi en tilannut mitään ja mitä sitten syön jollen tilannut ruokaa. Ja joudun selittämään kymmenelle ihmiselle mitä pidin päivän vihannesriisistäni ja olenko syönyt sellaista ikinä ennen. Ja jos sanon että olen syönyt monta kertaa, sitä ei uskota. Useimmiten joudun lisäksi maistamaan jokaisen eväsruokia ja kommentoimaan kaikkea erikseen. Kaikki mitä sanon herättää yleistä hilpeyttä ja uteliaisuutta tyyliin "se tykkäsi tästä! Sen mielestä tää oli tulista! Se kysyi mitä se on! Pitää kertoa kotona vaimolle!" Välipaloissa sama juttu. Vaikka ostaisin Snickers-suklaapatukan kanttiinista, kysytään olenko koskaan maistanut sitä ja mitä pidän siitä. Olen nähtävyys ja jännittävä kokemus.

Kommentoisin mielelläni työtövereilleni että sitruunariisin pakkaaminen sanomalehteen ja muovikelmuun ja siitä suoraan syöminen ei suomalaisesta vaikuta kovin sivistyneeltä. Ja että meillä vain vauvat syövät lusikalla kun ovat päässeet käsillä syömisestä. Mutta se olisi epäkohteliasta ja aivan epäoleellista.

Annan ihan ystävällisen neuvon lukijoilleni. Jos tapaatte Suomessa ulkomaalaisen, älkää kysykö sellaisia mitä kaikki kysyvät. Esimerkiksi Suomessa jotain saunaan liittyvää. Tai pimeyteen. Tai kertoko että kesällä on valoisaa. Ulkomaalainen on taatusti Suomessakin jo kahden viikon jälkeen täysin kypsynyt vastaamaan kohteliaasti ja kiinnostuneesti ihan samoihin kysymyksiin ja kuulemaan ihan samat ihmeellisyydet jokaiselta kohtaamaltaan ihmiseltä.

Sairaalaruoka

Olen oikeastaan aina pitänyt sairaalaruoista. Ne maistuvat mauttomilta ja steriileiltä. Niin Suomessa kuin Brasiliassakin. Eikä ne niin maukkaita Amerikassakaan olleet. Mutta pidän niistä.

Intiassa ruoka ei ole mautonta, mutta ruokailu on erikoista. Dr. Mehtan sairaalan hallintoväki ei syö päiväpotilaiden ja vierailijoiden kanttiinissa vaan me tilaamme ruoan omaan rappuumme toiseen kerrokseen ja syömme jonkinlaisella tuuletusparvekkeella vailla minkäänlaista ylellisyyttä. Alussa kysyin enkö voisi itse käydä hakemassa ruokaani ja kahviani alhaalta kanttiinista koska olisi mukava hieman kävellä, mutta ajatuksenkulkuani ei yksinkertaisesti ymmärretty. Viisi ihmistä tarjoutui heti soittamaan puolestani kanttiiniin ja tilaamaan minulle kahvin. Kukaan ei kertakaikkiaan ymmärtänyt mitä ihmeen ideaa on siinä että tohtori kulkee kanttiiniin hakemaan kahvia kun kanttiinin henkilökunta on sitä varten että he kiikuttavat kahvit, teet ja ruoat hallinto-osastolle. Lääkäri pysyköön lestissään.

Työetuihin kuuluu kaksi kuppia teetä päivässä, lopuista juomista pitää maksaa. Tee on täällä makeata, joulumaustettua; puolet teetä, puolet kuumaa maitoa. Pidän siitä. Samoin kahvi on tosi hyvää ja kuten tee, sekin on makeata ja puolet on kuumaa maitoa. Kahvi maksaa sairaalahinnoilla 8 senttiä. Ekspattien suosimissa puutarhakahviloissa kuten Amethystissa ja Anokhissa sama kahvi on jo 75 senttiä.

Suurin osa työtovereistani tuo eväät kotoa. Pönttömäiseen lämpölaukkuun on pinottu päällekäin kolme pientä teräskippoa joista paljastuu riisiä ja kaksi erilaista mössöä. Käsittääkseni kaikilla on kasvismössöjä, vaikka lihan- ja kalansyöjiä on varmasti puolet Chennain asukkaista. Kana ja lammas ovat hyvin suosittuja, vain nautaa ei täällä saa. McDonaldsissakin on vain kana-, lammas- ja vihanneshampurilaisia. Lisäksi Chennaissa on runsaasti erilaisia kaloja ja mereneläviä joista valmistetaan herkullisia ruokia. Täällä olen oppinut myös termin "non-veg". Buffet-ateriat ovat Intiassa, kuten Brasiliassakin, suosittuja ja aina on erikseen "veg"- ja "non-veg"-ruoat.

Ruokaillessa otetaan kokkare riisiä oikeaan käteen ja sillä kauhotaan sitä mössöä ja syödään. Ruokailu käsin on hyvin siistiä ja taitavaa, vaikka ajatuksena riisin ja kastikkeen syöminen oikean käden sormilla tuntuu mahdottomalta. Minusta ei ole siihen. Minun pitäisi luultavasti vaihtaa kaikki vaatteet sormiruokailun jälkeen. Käytän kyllä haarukkaa ja veistä yhtä taitavasti kuin täkäläiset sormiaan. Tänään tilasin päivän kasvisriisiannoksen raita-jugurttikastikkeen kanssa. Tilaukseni tuotiin työpöydälleni tuota pikaa. Riisi oli kääritty muovikelmuun, joka oli sanomalehteen kääritty ettei jäähtyisi. Jugurttikastike oli pienessä muovipussissa.
- "Voi, tarvitsen lusikan!" ja täti lähti hakemaan ja tuli pian pienen muovilusikan kanssa ja pyysi maksua ruoasta.
- "Voi, minulla ei ole tasarahaa 25 rupiaa (37 senttiä), on vain sata rupiaa" . Täti lähti taas alas kanttiiniin. Menin parvekkeelle syömään jonne kanttiinin täti kiikutti vaihtorahani. Rahoja ei voi jättää lojumaan työpöydälle. Minun erittäin herkullinen vihannesriisilounaani siis vaati kanttiinin tädiltä kolme käyntiä.

Ja sitten ihmetellään kun intialaiset lihovat. Ja että Intia on vuonna 2015 maailman diabeteskeskus. Diabetes lisääntyy räjähdysmäisesti. Intialaiset lihovat kun eivät liiku. Minäkin suunnittelen erilaisten liikuntaohjelmien markkinointia asiakkaille, samalla kun olen itse käytännössä lopettanut kaiken liikkumisen. Toivon todella että Mikko eilen läpäisi viimeisen testinsä pyrkiessään legendaariseen Madras Clubiin ja pääsisimme vihdoin Madras Clubin vehreälle lenkkipolulle, juuri uusittuun kuntosaliin ja suureen uima-altaaseen.