Ihmisiä liukuportaissa

En malttanut olla menemättä uudestaan Express Avenuen ostoskeskukseen katsomaan ihmisiä liukuportaissa. Maksan parkkihallipysäköinnistä yhtä paljon kuin kahvista, eli koko huvista yhteensä 2 euroa 10 senttiä mikä on Chennaissa tosi paljon, mutta käynti on joka sentin arvoinen.

Asetun isoimman mahdollisimman kahvin kanssa Gloria Jeans Cafen takimmaisiin pöytiin, kasvot liukuportaisiin päin ja katson lumoutuneena ihmisiä. Osalla koululaisista on kesäloma ja ostoskeskukseen on ehtinyt keskellä arkipäivää kokonaisia perheitä ihmettelemään liukuportaita.

Teini-ikäiset pojat ovat rohkeita ja vetävät nauraen vastustelevan äitinsä liukuportaisiin, ylös ja alas, ylös ja alas. Äiti pelkää sarinsa helmoja, pelkää astua liikkuvalle portaalle, mutta pojat vetävät molemmista käsivarsista. Pikkusiskot kikattavat varautuneesti ja astuvat varovaisesti, isät polkaisevat korostetun reippaasti portaisiin. Ylös, alas, ylös, alas. Viime kerralla tätä ylös-alas-menoa ei harrastettu. Vaikka kasvoissa on naurun takana pelkoa ja jännittyneisyyttä, kaikki näyttävät onnellisilta.

Stockalla on varmaan ollut koko elämäni ajan liukuportaat, eikä niistä ole jäänyt mitään muistoa. Sen sijaan muistan ihmeellisenä uniformuasuiset hissitytöt joita Stockalla oli vielä varhaisessa lapsuudessani. Mutta erityisen lämpimästi muistan niitä kesäiltoja jolloin sain pukea päälleni juuri silitetyt, vielä pesusta kosteat puhtaat James-farmarit, punaiset froteesukat ja valkoiset tennistossut ja lähdimme koko perhe Töölön puistoon, sinne missä oli se karuselli jolle annettiin juosten vauhtia ja hypättiin hurjaan kyytiin. Siinä hyrrässä tuli aina paha olo, mutta muistan ne puistoretket vielä hauskempina kuin Linnanmäen.

Toivon että intialaiset perheet kokevat jotain samaa liukuportaissa kuin minä Töölön puiston juoksukarusellissa. Ja olen varma että 60-luvulla puistoon ja karuselliin tottuneet töölöläiset katsoivat meitä - vähän normaalia parempiin vaatteisiin pukeutuneita Töölööseen tulleita haagalaisia - ihan samalla tavalla kuin minä katsoin nyt liukuportaissa leikkiviä perheitä.

Ostoksilla

Luin The Hindusta kuinka Chennaihin rantautuu länsimaalaisia tuulahduksia uusien ostoskeskusten myötä. Palvelu katoaa ja ihmiset joutuvat shoppailemaan ilman avustusta. Jutun yhteydessä haastateltiin satunnaisia shoppailijoita joista kaikki naiset sanoivat etteivät voi kuvitellakaan ostoksilla oloa ilman että joku tuo vaatteita ja tavaroita esille, "ei sovi intialaiseen mentaliteettiin", kun taas miehet sanoivat olevansa helpottuneita jos saisivat itse hakea mitä haluavat ilman että joku asiantuntematon tyyppi seuraa perässä ja tyrkyttää jotain mitä ei missään nimessä halua.

Amerikassa opin suhtautumaan myyjiin hyvin. Oli mukava jos olin sovituskopissa ja yritin tunkea liian pientä vaatetta päälle ja saatoin pyytää myyjää etsimään pari numeroa suurempaa vaatetta. Mutta muuten amerikkalaiset myyjät olivat hyvin tyytyväisiä kuullessaan "just browsing"- vastauksen asiakkaalta ja antoivat olla rauhassa.

Intiassa "just browsing" ei toimi. Joko sanontaa ei tunneta, tai ei halua ymmärtää tai ajatus siitä että nainen haluaa vain katsella itsekseen on käsittämätön tai myyjille on sanottu että ostajaa ei saa päästää puolen metrin etäisyydelle myyjästä ja ostajalle on esiteltävä kaikki kaupan tuotteet. Luullakseni kaikki selitykset ovat päteviä. Kun käyn kaupassa, minuun liimautuu heti myyjä. Jos olen ystävällinen, saatan sanoa että etsin vaikkapa valkoisia farkkuja. Valkoisia farkkuja ei ole Chennaissa joten luulisi asiakkaan saavan olla rauhassa. Mutta ei. Minulle tuodaan yksitellen koko farkkuvalikoima sinisen eri kirjoina. Sanon että en halua sinisiä vaan valkoiset.
- "Mam, meillä ei ole valkoisia... but Mam, nämä ovat uusinta mallia!"
- "Nehän on siniset farkut"
- "Mutta nämä ovat paremmat, aivan uusi malli!"
- "Ne on siniset ja aivan liian lyhyet minulle"
- "Mam, ne venyvät"
- "Farkut kutistuvat eivätkä veny pesussa ja nuo ovat siniset ja minä haluan valkoiset"
- "Mam, nämä ei kutistu, näissä on erikoiskäsittely"
- "No miksi ne sitten venyvät"
- "Mam, nämä ovat hyvät"
-"Eivät ole koska haluan valkoiset farkut. Teillä on vain sinisiä ja liian lyhyitä farkkuja joita en halua"
- "Mam, valkoiset eivät ole muodikkaat! .... Tässä on kaunis pusero, uusi malli."

Kävimme GKB Opticalissa ostamassa Mikolle uudet silmälasit. Meille esiteltiin kaikki kansainväliset merkkikehykset jotka Mikko tyrmäsi järjestään naputellen sangassa olevaa jättimäistä Dior, Louis Vuitton, Chanel tai jotain muuta merkkiä.
- "En halua tällaista tekstiä"
- "Mutta se on merkki, oikein hyvä brändi"
- "Onko teillä samat sangat ilman tätä mainosta?"
- "Mutta Sir, se on brändi!!"
Mikko oli kovin hankala asiakas. Katsoimme intialaisia kehyksiä. Ikävä kyllä Intiassa on kotimaassa myytävä laatu ja sitten vientilaatu. Kotimaan laatu on halpaa mutta kelvotonta. Salcomp hankki kerran koko konsernille edulliset intialaiset t-paidat joihin ensimmäisen pesun jälkeen saattoi pukeutua koko perhe. Ei ollut erikoiskäsittelyä niissä t-paidoissa. Seuraavat Salcomp-t-paidat hankittiin Suomesta - Intiassa tehdyt, vientilaatua.

Mikko osti lopulta hyvät kehykset, tuontitavaraa, samaan hintaan kuin Suomesta. Sangoissa oli suhteellisen pienellä logo "Police", joka on sen verran uusi brändi ettei Mikko tiedä sen olevan merkki. Onkin ihan typerä nimi brändille - vain pikkupojat voivat haluta jotain poliisilaseja!

Minä ostin samalla aurinkolasit. Minulle tarjottiin 200 euron tuontilaseja, hyviä RayBanejä ja Vuittoneja. Ei kiitos, haen halpoja laseja. Siitä huolimatta lukollisia kaappeja avattiin ja eteeni kannettiin lisää 200 euron aurinkolaseja.
- "Nämä ovat todella hyvälaatuiset. Näitä voi käyttää yöllä"
- "Miksi ihmeessä käyttäisin aurinkolaseja yöllä jolloin ei ole aurinkoa?"
Myyjä tuijotti hölmistyneenä minua. Vaivalloisia nämä ulkomaalaiset. Otollisia asiakkaita koska ovat todennäköisesti rikkaita, mutta toivottoman epämuodikkaita, eivät tunne brändejä, eivätkä ymmärrä edes aurinkolasien syvintä olemusta. Aurinkolasit ovat mitä tyylikkäin asuste, ei suojavaruste! Eihän kukaan halua olla auringossa koska aurinko ruskettaa eikä kukaan halua olla ruskeaihoinen. Aurinkolaseja käytetään sisällä, varjossa, iltahämärissä, baareissa, ravintoloissa ja etenkin yökerhoissa. Aurinkolasin parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu ehdottomasti se että niillä näkee hämärässä ja pimeässä.

Verhot

Olohuoneessa ja ruokasalissa on samanlaiset lattiaan asti ulottuvat verhot. Ne on jo vuoden vanhat eikä ole kertaakaan pesty. Nuo ikkunan kalterit ovat muuten ihan tyypilliset intialaisessa kodeissa. ne on täysin kiinteät eli ikkunan peseminen on tehty tosi vaikeaksi. Ikkunaristikoiden nimi on "grill" mikä hämäsi minua aluksi kamalasti. Luulin sitä vitsiksi.

Kaikki tietää että Intiassa on hyviä kankaita. Intian puuvillasta puhutaan, Seersucker on useille tuttu ja tietenkin paksut silkit. Jos on kankaita, on kai verhojakin.

Oikeastaan eteläisessä Intiassa verhot ei ole kamalan suosittuja, kuten ei muutkaan sisustustekstiilit. Keräävät kosteutta, homehtuvat, hyttyset majoittuvat kankaisiin. Totta, kyllä meidän soffat tuntuvat iltaisin kosteilta kun Anita ei käytä ilmastointia päivisin. Sen vuoksi pidämme olohuoneessa, makuuhuoneessa ja Mikon pukeutumishuoneessa jatkuvasti ilmastointia päällä, siis silloin kun itse olemme paikalla. Anita pitää ovia auki ja ilmastointilaitteemme puhkuisivat turhan päiten viileyttä ulkoilmaan. Ja on niitä hyttysiä ... ainakin minun vaatekaapista pöllähtää hyttysiä kun valikoin sieltä päällepantavaa. Samoin verhoja leyhytellesssä hyttyset heräävät.

Ötökät pesiytyvät pölyisiin ja likaisiin paikkoihin. Luin The Hindusta että verhot pitäisi pestä kerran viikossa ja järkytyin asiasta niin että oitis irroitin Mikon pukeutumishuoneen verhot ja laitoin pesukoneeseen. Olemme asuneet vuoden talossamme enkä ole tajunnut pestä kuin työhuoneen valkoiset valoverhot ja nekin vain kerran. Kyllä meillä pölyä on, kyllä kaikki verhot kaipaisivat pesua. Intia on pölyinen paikka, vaikka ei Chennai lainkaan pahimmasta päästä ole. Samalla kun poistin ne Mikon verhot, huomasin etten ole ikinä niistä pitänyt - perimme ne entisiltä asukkailta. Joten päädyimme ostamaan uudet verhot.

Mikon pukeutumishuoneen uudet verhot. Tässä huoneessa on myös sänkytilaa kolmelle hengelle. Ainoastaan Pia on nukkunut tuossa oikeanpuoleisessa sängyssä ja Piakin vain siksi koska vierashuoneen ilmastointilaite ei juuri sinä viikkona toiminut kun Pia oli meillä käymässä. Verhot ovat hyvin tyylikkäät.

Joo, sanoin päädyiMME. Siis menemme käsi kädessä verho-ostoksillekin... Nykyään joudumme jatkuvasti kulkemaan Mikon kanssa kimpassa koska tulemme kotiin samalla autolla. Mikko lähtee tehtaalta 16.30, on sairaalassa kello 18 ja olemme kotona 18.45. Joten on parempi hoitaa mahdolliset ostokset samalla matkalla. Joten kävimme Kalpa Drumassa valitsemassa verhot. Joka ei Mikon mielestä ollut erityisen hohdokasta työpäivän ja kaiken autossa istumisen jälkeen ja jonka olisinkin tehnyt mieluummin yksin.

Kalpa Druma on hyvä paikka. Ostin sieltä vuosi sitten heti muutettuamme olohuoneen ja ruokasalin verhot ja palvelu oli hienoa. Tulivat kotiin mittaamaan ikkunat, ompelivat verhot vuorineen ja tulivat ripustamaan ne. Nyt valitsimme mallitilkut kotiin tutkittaviksi ja sovimme ikkunan mittaamisesta seuraavaksi päiväksi. Kalpa Druman myyjä sanoi että "sehän oli Bishop Garden, eikö vain?" ja kävi hakemassa kirjansa ja näytti sieltä nimeni ja osoitteeni. Bishop Garden hyvinkin. Hyvä myyjä muistaa asiakkaansa.

Mittauskin tapahtui seuraavana päivänä, kuten oli sovittu - se ei tosiaankaan ole intialainen tapa! - ja verhot tuotiin kotiin ja ripustettiin ikkunoihin neljän päivän kuluttua, ihan kuten oli luvattu. Kalpa Druma on ihan loistava paikka!

Yläkerran käytävän valoverhot ovat hienoa kullalle hohtavaa kangasta. Siinä takaseinällä näkyy muuten kivasti vaateräkki johon voi ripustaa silitettyjä vaatteita. Nyt se on tyhjä koska pudotin kaksi viikkoa sitten silitysraudan ja se meni rikki, ostimme uuden mutta sen töpseli ei sovi juuri siihen pistorasiaan jota Anita käyttää. Nyt Anita on keskustellut sähkömiehen kanssa kohta viikon verran ja arveli huomenna saavansa jatkojohdon, tai mitähän "x-tension box" onkaan.

Vaikka hyttyset hakeutuvatkin verhoihin, on ne silti kivan näköiset. 10 metriä puuvillakangasta maksoi 42 euroa ja sen päälle valmistuskustannukset, mittaukset ja asennukset - kahden ikkunan hienosti laskostettujen verhojen hinnaksi tuli 70 euroa. Samalla tehtiin yläkerran käytävään valoverhot hieman kalliimmasta kankaasta - 57 euroa. Eikä tingitty yhtään, maksettiin vaan.

Silkkiverhot kannattaa varmasti teettää täällä Suomeen vietäväksi jos sellaisia jossain vaiheessa kaipaa. Verhosilkki maksaa vain 8 euroa metri. Tänne emme kyllä mattoja tai silkkiverhoja hanki emmekä päällystä soffakalustoakaan vielä aikoihin, kyllä on ihan totta että tekstiilit homehtuvat ja haalistuvat täällä.

Unelma räätälintyönä

Ensimmäisellä kerralla valittiin kangas ja otettiin mitat. Toisella kerralla kokeiltiin puolivalmis asu ja katsottiin mitkä muutokset pitää tehdä. Kolmannella kerralla puku oli valmis. Eikä pelkästään valmis, se oli täydellinen.

En ole koskaan aiemmin teettänyt jakkupukua. Olen teini-ikäisestä asti tuskaillut kun mistään en löydä tarpeeksi pitkiä ja istuvia housuja. Kaupan bleiserit yrittävät kuristaa minulle vyötärön jota minulla ei ole ja senkin jonnekin kainaloiden alle. Olen ommellut hilpeitä jatkokaistaleita lahkeisiin tai avannut housujen uppslaagit jotta housut olisivat tarpeeksi pitkät ja olen kärsinyt kiristävästä vyötäröstä. Ajattelin että vika on minussa, olen epänormaalin pitkä, hujoppi, ja epäonnistunut malliltani ja koska olen vääränmallinen, ei auta muu kuin kärsiä.

Kun Mikko meni teettämään pukua - myös elämänsä ensimmäistä kertaa - hypistelin autuaana siellä miesten räätäliliikkeessä ylellisiä ohuita villakankaita. Räätäli kertoi että toki naisten bisnespukuja heillä ommellaan, ihan kuten miehillekin. Että erityisesti Chennain Saksan konsulaatin naiset ovat hyvin ahkeria asiakkaita.

Siemen oli kylvetty. Kun Mikko meni sovittamaan pukuaan, minulla oli vanha bleiserini malliksi mukanani. "Jotenkin tällainen takki... mutta väljempi tästä, pidemmät hihat, tiukempi tuosta, pituutta lisää, mutta muuten samanlainen". Ja kankaan valinta! Kun olen ostanut kaupasta jakkupuvun, olen ostanut sen yhden ainoan yksilön joka jotenkin sopii minulle, väristä viis. Voiko maailmassa olla niin monta eri harmaan väriä? Pakka toisensa jälkeen harmaan sävyjä levitettiin pöydälle ja peilailin mikä harmaa saisi silmäni loistamaan ja ihoni hehkumaan, mikä kangas tuntuisi silkinpehmeältä ja samalla hohtaisi ylellisen himmeää kashmirin kiiltoa. Se oli kuin satua.

Eilen haimme molemmat pukumme. Mikon puku. Minulle jakku, housut ja hame. Voi, kuinka ylhäinen olo olikaan seistä peilin edessä valmis vaate päällä! Ryhti parani, rypyt silisi (siis kasvojen, puvussahan ei ollut rypyn ryppyä), hengitys oli helppoa, mikään ei kiristänyt ja olin siinä silmänräpäyksessä hoikka kuin heinänkorsi. Räätälit ovat taikureita!

Luulen etten enää osta kaupasta yksiäkään housuja jos teettäminen on näin helppoa ja tulos on näin ihmeellinen. Ja nyt on ihan pakko mainostaa... räätäli oli Syed Bawkher & Co, Tailors With a Touch of Class, 100 Years of Tradition.

Ulkonäkö ja käyttäytyminen töissä

Huh. Editoin Mehtan Työntekijän Käsikirjaa ja pelästyin todella. Rikon räikeästi ja jatkuvasti melkein kaikkia ohjeita pukeutumisen, ulkonäön ja etiketin suhteen.

Jos naisella on lyhyet hiukset, niiden tulee olla siistit ja kammattu pois kasvoilta. (Hiukseni ovat lyhyet, otsatukkani pitkä ja yritän föönata harventuneet hiukseni pörheiksi. Kun muutin Intiaan, hiukseni alkoivat pudota niin että oikeasti luulin tulevani kaljuksi. Moni muukin tänne muuttanut on todennut saman ilmiön. Hyvin kamalaa. Nyt onneksi vaikuttaa että hiukset alkavat taas kasvaa.) Puolipitkät ja pitkät hiukset pitää solmia ranskalaiselle solmulle jollaisesta en ollut koskaan kuullut (French Knot - löysin netistä You Tube-pätkän joka kertoi mikä se on YouTube - Hair: simple up do - how to ). Hiukset ovat luonnollisesti puhtaat ja hilseettömät, öljyä tai geeliä ei saa käyttää. Raitoja ei saa olla (minun pääni on täynnä raitoja, siksi se on niin vaalea!), poninhäntää ei suvaita.

Miehillä on yllättäen vaikeampaa. Hiusten pitää tietenkin olla lyhyet. Tämä on varmuuden vuoksi sanottu kolmella eri tavalla: hiukset ei ylety yli niskakuopan, ei kosketa kaulusta eikä korvia ja on trimmattava niin lyhyiksi että taatusti ylettyvät kauluksen yläpuolelle. Hiusmallin on luonnollisesti oltava konservatiivinen. Geeliä ei saa käyttää, öljyäkin hillitysti. (Tämä ei ole lainkaan hassu yksityiskohta. Miltei kaikki intialaiset Chennaissa öljyävät hiuksensa sileiksi siten että ne näyttävät rasvaisilta. Kampaajani sanoi että sen oletetaan vahvistavan hiuksia. Intialaisten kauniit, paksut hiukset eivät minusta vahvistusta kaipaa. Öljyn ja rasvan välillä on eroa - Mehtan ohjeiden mukaan hiukset eivät saa olla rasvaiset, mutta öljyisyys on ok) Pulisonkien alareunan on oltava suora ja ne saavat ylettyä korkeintaan puoliväliin korvaa, viikset ei saa kasvaa huuliin asti. Parta sallitaan vain uskonnollisista syistä.

Miehet saavat käyttää yhtä sormusta ja voivat valita itse kummassa kädessä sitä pitävät. Naisilla voi olla molemmissa käsissä yksi sormus. Naisten korvakorut ovat nappimallisia tai hillitysti riippuvia, renkaita ei suvaita (minulla on usein renkaat joita ostin Manauksessa kun niitä suosittiin Brasiliassa). Rannerenkaita saa olla korkeintaan kaksi ohutta - kultaa, hopeaa tai metallia. (Käsitin ettei muovikoruja sovi käyttää, no, niitä minulla ei taida olla. Useimmat käyttämäni korut ovat hopeata. Aina kun minulla on kultakoruja, niitä heti kommentoidaan positiivisesti. Intiassa omaisuus talletetaan kultaan ja työkaverit ovat kaiketi ilahtuneita huomatessaan etten sittenkään ole aivan köyhä). Ranneketjuja saa samoin olla vain kaksi. Nilkkaketjut eivät saa näkyä eikä kilistä, nenäkoru ei saa olla kimmeltävä ja varvasrenkaan (siis "sormus" varpaassa) on oltava pieni. Näiden suhteen minulla ei ole ongelmia.

Kello on konservatiivinen, ei liian iso, ja siinä on metalliranneke tai musta tai ruskea nahkaranneke. (Minulla on nimenomaan niitä hauskoja ja halpoja, jopa muovirannekkeisia kelloja joita voi vaihdella vaatteiden värien mukaisesti)

Naisten meikki minulla menee ihan pieleen! En käytä ollenkaan pohjustusta joka peittää kasvojen kiillon, luulen että otsani kiiltää koko päivän... En myöskään käytä minkäänlaista puuteria jonka pitäisi olla kasvojen väriin soveltuvaa. Hups.

Miehet käyttävät vaaleita hyvin silitettyjä (erikseen vielä tarkennettu: EI SILITUSRYPPYJÄ) pitkähihaisia paitoja joissa ei ole kukkakuosia eikä tekstejä. Ruutupaidat ovatkin suosittuja. Suorat housut eivät saa leventyä lahkeista. (Tämän kyllä hyväksyn ... monet varattomammat intialaiset nuoret miehet käyttävät tummia leveälahkeisia maata laahaavia suoria housuja 70-luvun malliin. Se ei minusta näytä tyylikkäältä.)

Naisten pukeutumisohjeet koskivat vain saria jota en omista. Tosin erikseen oli mainittu ettei hihatonta paitaa saa käyttää, mutta se ei koske minua. Töissä on niin kylmä että käytän aina pitkähihaista ja -lahkeista vaatetta.

Jatkuvasti pitäisi sanoa Madam tai Sir. En todella ole oppinut tuohon tapaan. Sanon kyllä sujuvasti Mrs, Ms tai Mr. Se-ja-se mutta siihen se jää. Ajattelen että kun olen lääkäri, olen melkein jumala ja voin siten puhua ja käyttäytyä hieman huolettomammin.

Ja niin todella onkin! Luin ohjeet uudestaan ja huomasin että lääkäreille oli ainoastaan yksi sääntö ja se oli kappaleen DRESS CODE alla: valkoinen takki ja henkilökortti. En ole lääkärintyössä joten en käytä valkoista takkia ja olen muutenkin epävirallinen työntekijä, joten en ole saanut henkilökorttiakaan.

Get your daily dose of sunshine...

... kehoitti The Hindun otsikko koko sivun leveydeltä.

SUNNY SIDE OF LIFE Outdoor fun is healthy as it exposes people to sunlight, an important source of Vitamin D


Chennai on meren rannalla. Täältä on tuhat kilometria päiväntasaajalle, olemme jotakuinkin samalla korkeudella kuin Somalian Afrikan sarven kärki tai Karibian meren eteläisimmät saaret. Olemme paljon lähempänä päiväntasaajaa kuin Hawaiji, olemme Bankokin kanssa samoilla leveysasteilla. Meillä Madrasissa paistaa aurinko joka päivä.

The Hindun Terveys-sivun juttu ei silti ole vitsi. Intiassa on D-vitamiininpuutteesta johtuvaa osteoporoosia. Auringon ultraviolettivalon avulla ravinnosta saatu D-vitamiini aktivoituu ja aktivoitu muoto vitamiinia auttaa kalsiumin imeytymistä. Kalsium on tietenkin luuston rakennusaine. Ilman aurinkoa luusto heikentyy.

The Hindu ei tyytynyt pelkkään luukatoon. D-vitamiinin puutos aiheuttaa sikiön kehityshäiriöita, nivelkipuja, lihaskipuja, sydäntauteja, verenpainetautia, neurologisia vaurioita, autoimmuunitauteja, masennusta ja syöpää. Juttua lukiessani lehteä pitelevät sormeni tuntuivat yhtäkkiä turvonneilta ja muistin kuinka alkuvuodesta kävin ihan lääkärilläkin lisääntyvien nivelkipujen vuoksi. Vaikka jooga-opettajani opetti minulle niveliin tehoavat asanat - liikkeet - vaivani vain yltyivät. Jooga-opettajan paheksunnasta huolimatta aloitin amerikkalaisopit saaneen lääkärin myöntämän kortisonikuurin. Tosin pitkin hampain myönnetty. Minusta tuntui ettei lääkäri enää keksinyt yhtään halpaa tutkimusta joita oli tipotellen ehdottanut minulle. Potilaana olosta intialaisessa poliklinikassa opin ettei lääkefirmojen kannata odottaa Intiasta helppoa rahaa suurten myyntien muodossa. Tutkimuksia ja lääkkeitä kyllä on, mutta jokainen pilleri lasketaan erikseen. Kun sain seitsemän päivän kuurin, sain apteekista seitsemän tablettia.
... toisaalta... voin koska vain mennä apteekkiin ostamaan huumeita lukuunottamatta miltei mitä vain ilman reseptiä.

Olikohan nivelvaivani kuitenkin D-vitamiinin puutteesta johtuvia?? En muista olenko koskaan ollut näin kalvakas kuin nyt olen asuttuani seitsemän kuukautta Bengalin lahden rannalla. Kuten The Hindukin totesi - "maissa joissa vaatteet peittävät koko vartalon altistus auringonvalolle jää vähäiseksi." En ikinä ole pukeutunut näin peittävästi näin kuumassa ilmassa. Käytän harvoin hametta, useimmiten päälläni on pitkät housut ja pitkähihainen paita. Sääreni näkivät auringon viimeksi marraskuussa Manauksessa.

Vaikka The Hindu muistuttaa auringon vaaroista (rusketus, ihon palaminen, ruskeat maksaläiskät iholla, ylenpalttisesta hikoilusta johtuvat ihotulehdukset, ihosyöpä ja harmaakaihi), lehti myös kehoittaa kaikkia olemaan ulkona. Sopiva annos on 30 minuuttia auringon altistusta kasvoille ja käsivarsille, ilman suojavoidetta, mutta ei kello 10 -14. Terveellistä aurinkoaikaa jää silti vielä kahdeksan tunnin verran, kello 6 - 10 ja kello 14 - 18.

Aloin muistella Brasilian aikoja. Ohjeita ei annettu, aikoja ei laskettu ja vaatetuksen suhteen ainoa huoli oli miten näyttäisi edes hitusen seksikkäältä ja vetävältä jottei olisi täydellisen veretön upeiden brasilialaisnaisten rinnalla. Intiassa olen muuttunut sananmukaisesti vähäveriseksi.

Tänään pukeuduin shortseihin ja menimme kello 11 kokonaiseksi tunniksi Madras klubin 500 metrin juoksulenkille, aurinkoon. Tuntui oudolta mutta ihanalta olla shortseissa, ensimmäistä kertaa Intiassa. Omituista että konservatiivinen, tiukat pukeutumisohjeet antava Madras klubi on kuitenkin se ainoa paikka Chennaissa jossa voi ihan vapautuneesti pukeutua asuihin jotka sallivat auringon hyvää tekevän vaikutuksen.

Lomaviikonloppu vuoristossa

1863 Madurain eläkkeelle jäänyt veronkantaja (District Collector) aloitti ponnekkaat Kodaikanalin kaunistustyöt ruoppaamalla suosta kristallinkirkkaan järven. Taru kertoo että jotkut ulkomaalaiset uivat järvessä. (Intialaiset eivät harrasta uimista). Järvi on kylän suurin vetonaula ja soutelu suosituin virkistysmuoto.

Edellisistä blogeista voi saada synkähkön – ja virheellisen - kuvan viikonlopustamme. Kirjoittaja nyt vain sattuu olemaan tyyppiä joka näkee lasin puolityhjänä. Jos Mikko runoilisi blogeja olisi tunnelma puoliksi täysi. Joten suhteuttakaa sisältökin sen mukaan.

Jet Airwaysin lento Maduraihin oli miellyttävä. Tunnissa ehdittiin tarjota erinomainen lämmin ateria jälkiruokineen. Maduraissa oli vastassa oppaamme ja ahtauduimme pieneen autoon ja lähdimme 120 kilometrin, kolmen tunnin matkan päähän Kodai-vuorelle. Autossa ei ollut turvavöitä, mikä hieman kammotti. Liikenne kun Maduraissa ja sen liepeillä oli aivan samanlaista kuin Chennaissa. Yksi pätkä oli ihan moottoritietä, kaksi kaistaa molempiin suuntiin. Ei se mitään merkitse, liikenne kulkee mistä mahtuu, toisten tulosuunta on toisille menosuunta. Mikko nukkui koko kolmetuntisen ajon, minun oli pakko olla valppaana. Lättänän Madurain jälkeen tie muuttui serpentiiniksi vieden meidät 2100 metrin korkeuteen Kodaikanaliin jonne saavuimme keskiyöllä.

The Carlton on paikan ainoa viiden tähden hotelli. Ei sillä ole merkitystä Mikko aina tuhahtelee kun pohdin miten en näillä tähdillä saa sitä mitä haluan. Lauantaiaamu paljasti parvekkeeltamme avautuvan kauniin järvimaiseman, jotenkin hyvin suomalaisen näkymän. Aamiainen oli silti enimmäkseen intialainen. Meistä intialainen aamiainen on sama kuin intialainen lounas ja intialainen illallinen. Vaikea uskoa että Intiassa suuri osa kansasta kärsii nälkää, sillä ne joilla on ruokaa, on sitä todella yllin kyllin.

Poniratsastusta hevosella - tämä on se idyllinen järven kiertävä pyöräily-, kävely-, ratsastus- ja autotie

Kävelimme järven rannalle, vilkkaalle järveä kiertävälle tielle. Heti kulman takana oli sopivasti poniratsastus-tyyppisiä hevosia ja saimme sovittua että järven ympäri talutuskierroksen sijaan voimme kahdessa tunnissa karauttaa vesiputouksille ja takaisin. Olimme niin uljas näky että herätimme huomiota. Mikko oli kuin prinssi Charles vilkuttaessaan ylhäisesti valkoisen ratsunsa selästä. Minua huomion keskipisteenä olo alkoi kiusata. Nyt on vilkkain turistisesonki, mutta turistit ovat intialaisia. Valkoihoista pariskuntaa länsimaisissa asuissaan ei voi olla huomaamatta. Minne vain menimme, meitä kuvattiin.

Mikko Bryant Parkissa

Mikko tuntui vallan nauttivan elokuvatähden roolistaan ja salli auliisti erilaisten ryhmien ja perheiden asettautua viereensä kuvattavaksi. Etelän intialaiset ovat yleensä hyvin iloista ja nauravaista väkeä, mutta valokuvissa kuuluu pönöttää tuimana. Vain Mikko hymyilee kuvissa. Kai se on yhtä hassua kuin me muutenkin olemme. Kaikki meissä on hassua.

Vuoristomaisema ei tässä näy, mutta sumu tuo paremmin esiin kuvattavien pituusjärjestyksen.

Mietimme millaisen rasistin leiman saisimme jos Helsingissä pysäyttäisimme kiinalaisia, asettelisimme kiinalaiset ympärillemme ja joku perheenjäsen ottaisi kuvan. Ja sen jälkeen kerääntyisimme kameran ääreen katsomaan äsken otettuja kuvia helakasti nauraen. Suicide Pointilta avautuvia huikeita maisemia ihaillessa myönnyimme yhteen valokuvaan. Intialaiset liikkuvat ryhmissä ja suuren perheen kanssa ja jokainen halusi ottaa oman kuvan meistä. Ja kun yksi ryhmä on keksinyt tämän hauskan idean kuvata itsensä hullunkurisen ulkomaalaisen kanssa, upea panoraama taustalla, toiset ryhmät seuraavat perässä. Viereemme muodostui alati kasvava, parinkymmenen hengen toiveikas jono, kaikilla kamarat kädessä. Suicide Pointilta on 1500 metrin äkkijyrkkä pudotus ja se on aivan aiheellisesti häkkimäisesti aidattu. Aidalla keikkui apinoita, joita Intiassa on riesaksi asti. Ajattelin Korkeasaarta ja sitä kuinka apinat ovat kaikkein hauskimpia katsottavia otuksia ja tunsin suurta myötätuntoa eläintarhan eläimiä kohtaan. Olla koko ajan huomion kohteena ja valokuvattavana! Tunsin itseni apinaksi.

Lounaan jälkeen kiersimme autolla nähtävyydet. Alkoi sadella ja lämpötila putosi varmaan 17C asteeseen. Paahteeseen tottuneet intialaiset tuntuivat nauttivan kylmästä. Salwaar kameezin – sen väljän tunika / housuasun – ja sarin päälle voi pukea villatakin. Ja hattu… voi niitä pipoja! Me olemme aitoa pipokansaa ja tunnemme tyylikkäät pipot. Intialaiset laittavat mitä hyvänsä päähänsä, möykkymäisiä fleece-pipoja, kudottuja raitapipoja, kaulahuivimaisia joustoneuleita jotka sidotaan rusetilla leuan alle. Intialaiset käyttävät edelleen silitettyjä kankaisia nenäliinoja, kuten me vielä 60-luvulla. Nenäliina on moneen käyttöön – varmaan ihan myös nenän niistämiseen. Vuoristossa nenäliinan saattoi viikata kolmioksi ja jos oli suuri nenäliina tai pieni pää, sen pystyi sitomaan huiviksi leuan alle – tämä oli miesten erikoisuus koska naisten nenäliinat ovat liian pieniä.

Pipopäinen perhe jäätelöostoksilla

Vaikka olimme autolla liikkeellä, tulimme kävelleeksi paljon. Olimme märkiä ja palelimme, mutta olimme hyvin tyytyväisiä. 28-vuotishääpäivän voisi viettää tylsemminkin kuin Kodaikanalissa!

Sunnuntaina aurinko paistoi ja ehdimme hyvin kävellä ja polttaa nahkamme ennen lounasta. Enemmän kuin maisemia taisimme katsoa turisteja. Pääsimme varmasti tasoihin – meitä katsottiin ja kuvattiin, kättelimme lapsia ja vilkutimme jatkuvasti mutta samalla me katsoimme ja kuvasimme ja ihmettelimme ja nauroimme. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Tämä on hauskaa! Ja olimme aivan tasoissa.

Kuumaa tai kylmaa...

... eika koskaan sopivaa. Tai vika on minussa ja lopetan taman valittamisen.

Olemme nyt viikonloppua viettamassa etelaisen Intian vuoristossa, Kodaikanalissa. Ei tanne ole kilometreissa matkaa kuin hiukan paaklle 400 km. Lensimme perjantaina toiden jalkeen miellytavan tunnin lennon Madrasista lounaiseen ilmansuuntaan Maduraihin, jossa oli auto kuljettajineen vastassa ja ajoimme kolme tuntia pimeassa illassa ja olimme keskiyolla Kodaikanalin The Carlton hotellissa 2 kilometrin korkeudessa.

On tosi vaikea kuvitella etta niin lahella kuumaa ja litteata kotikaupunkiamme on korkea vuoristo ja viilea ilma! Se on niin vaikeata, etta emme ottaneet tarpeeksi lampimia vaatteitakaan mukaan vaikka katsoin etta Kodai Hill-ilmat ovat minimissaan luokkaa +14C ja maksimissaan nousee +23C. Ja erikoisinta on etta paikka on taynna omintakeisiin lampotamineisiin sonnustaneita intialaisia joita ei viileys ja sade haittaa ollenkaan! Me palelemme ja arastelemme pienta sadetihkua kun intialaisperheet tarpovat metsassa ja puistoissa ja kukkuloilla ja soutavat ja juoksevat ja pelaavat golfia ja kaikkea reipasta.

Jotenkin sama varmaan kun suomalaiset menevat etsimaan aurinkoa ja uimarantoja, niin intialaiset nauttivat kylmasta. Viikonloppu olisi pilalla jos olisi yhta kuuma kuin kotona. Kuuluu asiaan ostaa hassut villapipt ja korvalaput ja pukeutua fleece-puseroihin, vaikka kulkeekin sarissa ja sandaaleissa.

Intia on todella ihmeellinen maa. Olen hyvin ihmeissani kaikesta.

Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä

Viime perjantaina vietettiin Kansainvälistä astmapäivää ja toukokuun 12. päivänä, Florence Nightingalen syntymäpäivänä, on Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä. Sairaalassa kun olen, pääsin ensimmäistä kertaa sairaanhoitajapäivän juhlintaan. Aikaisempina vuosina Mehtan sairaalan hallinto on järjestänyt jonkun juhlan hoitajille, nyt hoitajat saivat tehdä ohjelman itse.

Alkuleikin, puheiden, välileikin ja laulu- ja tanssiesitysten jälkeen oli vielä illallinen jonne en enää jäänyt. Olin varannut kampaajan itselleni enkä ehtinyt nähdä loppuun ohjelmaakaan, joka oli varsin pitkä ja tuntui pitenevän koko ajan. Aina jostain pompahti permannolle joku lauluhaluinen sillä aikaa kun varsinaiset esiintyjät tirskuivat takahuoneessa pukeutuessaan esiintymisvaatteisiinsa. Laulut olivat käsittääkseni perinteisiä tamililauluja, sellaista vaikeata, kimeä-äänistä vikinää josta on vaikea sanoa mitään. Tanssitkin olivat traditionaalisia yhden tai kahden tanssijan esityksiä. Muutamassa kansantanssiesityksessä (“kansantanssi” on siis tanssi jota kansa tanssii, ei vuosikausia harjoitelleen lähes ammattitanssijan traditionaalista tanssia) tanssi mies-nais-pari. Mieshoitajia ei ainakaan Mehtalla ole, joten muutama naishoitaja oli pukeutunut miesten vaatteisiin ja liimannut tietenkin tyylikkäät viikset nenän alle. Näille tansseille naurettiin vatsa kippurassa kun taas traditionaaliset laulut ja tanssit saivat vilpittömän ihailevat ablodit.

Samoin kuin Mikon tehtaalla myös minun sairaalassa harrastetaan seinäjulisteita. Yhden sairasosaston hoitajat olivat käsin piirtäneet Miss Florence Nightingalen kantamassa intialaista lamppua, sairaanhoitajan vala alapuolella. Olen varma että kaikki intialaiset sairaanhoitajat osaavat sen ulkoa. Luulen että puolet suomalaisista sairaanhoitajista ei tiedä kuka Florence Nightingale on.

Sairaanhoitajat olivat koristelleet auditorion kukin, ilmapalloin ja kreppipaperinauhoin. Nuo valkopukuiset hoitajat ovat virka-asussaan kesken työpäivän, muut ovat ennen tai jälkeen työpäivänsä siviilivaatteissaan, juhlan kunniaksi hieman normaalia hienommin pukeutuneita.

Tällaisia hilkkoja ei Suomessa enää näe. Pitkiä paksuja intialaisia hiuksia ei pienellä hilkalla voi mitenkään peittää.

   

Hoitajat olivat toivoneet ettei juhliin tulisi katsojiksi miehiä, mutta kyllä sinne lopulta hiipi varovaisesti hallinto-osastolta muutamat miehet ja saivat jäädä. Sairaalan lääkäreistä on varmasti puolet naisia, mutta lääkäreitä edusti vain johtava lääkäri, nainen, tietenkin “Mehta” sukunimeltään. Vaikka hän on hyvin pieni, vaatimaton, kumara ja harmaatukkainen, hänen sisään tullessa ja pois lähtiessä esitys keskeytyi ja kaikki pompahtivat pystyyn.

Stressin hallintaa

Kävin tänään sairaalan henkilökunnalle tarkoitetulla stressinhallintaluennolla. Luennoitsija oli yksi etelä-Intian kuuluisimmista psykiatreista, Dr. Papakurma. (En ole ihan varma nimestä, minun on edelleen hyvin vaikea muistaa intialaisia nimiä. Ne ovat kuin nimi "Pirkko" ulkomaalaiselle, ei minkäänlaista muistisääntöä. Pitää vain opetella ulkoa.)

Luennossa oli paljon järkeä ja stressinsiedon kasvattamiseen kannustavaa. Mutta oli myös paljon länsimaalaiselle vierasta.
Jos vaikka työpäivän jälkeen kotiin tullessa lapsi kiukuttelee ja se ottaa päähän, niin sen sijaan että oitis lyö lasta, voikin päättäväisesti kohdistaa ajatuksensa johonkin muuhun tekemiseen. Vaikka juoda vettä, lukea tai hengittää rauhallisesti. Siten kiukku hälvenee ja sen jälkeen lapsen kanssa voi keskustella rauhassa ja kysyä mistä on kyse. Intiaan tuli joku vuosi sitten laki ettei lapsia saa hakata. En tosiaan tiedä miten kaikki Amerikassa asuvat intialaiset eivät ole vankilassa. Tukkapöllyä ja läppäisyjähän ei voi laskea pahoinpitelyksi.

Toinen kaikille tuttu esimerkki oli jokapäiväiset harmit kotiapulaisen kanssa. Kotiapulaisellekaan ei tarvitse heti huutaa vaan samalla tavalla olla hetki hiljaa ja tehdä jotain muuta. Sen jälkeen voi rauhallisesti ojentaa apulaista.

Tulin luennolle hieman myöhästyneenä ja tuloni varmasti huomattiin. Koska edelleen olen sairaalan ainoa länsimaalainen, tuntui kuin Dr. Papakurma olisi osoittanut sanansa suoraan minulle.

- "Tärkeintä on muistaa oma kulttuuri, uskonto ja rituaalit. Oma pukeutuminen kuuluu omaan kulttuuriin. Jos olen Amerikassa ja käytän saria, ihmiset kysyvät eikö se ole hankala vaate (paljon yleisön naurua) ja erotun joukosta. Mutta vaatteet ovat omaa kulttuuria." Minulla oli kirkkaanpunaiset housut ja paita. Jopa niin punaista että eräs vitsiniekka työtoveri aamulla kysyi olenko kommunisti. Onneksi olin ottanut The Hindu-sanomalehden mukaani ja heiluttelin sitä kuin rauhanlippua "Olen The Hindun vakiolukija".

Stressi pysyy hallinnassa kun muistaa kolme tärkeintä asiaa joihin elämän voi perustaa missä vain on: kulttuuri, uskonto ja rituaalit. On kulttuuri jonka tuntee, uskonto joka kuuluu jokapäiväiseen elämään ja omaan kulttuuriin kuuluvien juhlien vietto tuttuine rituaaleineen. Lapsesta asti koettua, tarinoissa kerrottua ja opetettua. - Ei tätäkään niin hirveästi länsimaissa korosteta.

Sanoinkin kavereilleni että luento oli mielenkiintoinen, mutta hyvin intialainen. Jopa niin että luennolla tuli ensimmäistä kertaa mieleen että pitäisikö sittenkin rueta pukeutumaan tunikaan ja löyhiin housuihin. Vaikka kukaan ei sitä myönnä, tavallisissa länsimaisissa työvaatteissani voin kuitenkin näyttää yhtä erikoisesti pukeutuneelta kuin saripukuinen nainen Suomessa.

Kesä tulee

Muotisuunnittelijan näkemys Chennain kesätrendeistä

The Hindussa esitellään joka viikko jonkun paikallisen muotisuunnittelijan kesämallistot, muotitoimittajien jutuissa annetaan vinkkejä trendikkäästä kesämuodista, asiantuntijalääkäreitä haastatellaan miten pitää pukeutua ja muutenkin selvitä kuumasta kesästä.

Häkellyttävää on muotisuunnittelijoiden ja -toimittajien kuvaukset minihameista, shortseista ja spaghettiolkaimisista, avoselkäisistä topeista. Ja miehillä Mumbain terrori-iskussa tehokkaasti toimineiden poliisien inspiroimana armeijamalliset maastopuvut. En tiedä missä tällaisiin vetimiin pukeutuneet piileksivät. Oli kesä tai talvi, Chennaissa miehillä on tummat pitkät housut ja kauluspaita, tai kauluspaita ja dhoti, se pyyheliinamainen vaatekappale, kuten froteepyyhe Suomessa saunasta vilvoittelevilla miehillä. Vanhemmilla naisilla on värikäs sari, mutta yhtä hyvin vielä värikkäämpi salwar kameez, joka on todella se kaupungin yleisin vaatekappale. Edes opiskelijoilla ei ole minihameita. Kävimme viikko sitten Anna Universityn kampuksella kävelemässä. Samat väljät housut ja tunikat liehuvine huiveineen sielläkin oli.

Tamilinaisten käsitys muodista

Ohjeet kesän kuumuudesta selviytymiseksi tuntuu suomalaiselta turhalta. Chennaissahan on aina kuuma. Kylmin kuukausi on tammikuu jolloin maksimilämpötila on keskimäärin 29 C, minimi 21C. Se kuumin kausi jota kauhulla odotetaan on touko-kesäkuussa jolloin päästään vastaavasti 37 C ja 28 C asteisiin. Toki se on kuumaa etenkin kun kosteuskin lisääntyy, mutta en nyt sanoisi tätä talveakaan niin hyytäväksi että koko talvisesongin vaatteet täytyy myydä 80% alennuksella kuten tänään eräs liike mainosti. Silkkivaatteiden sijaan suositellaan kesäksi pellavaa tai puuvillaa. Nyt kai saisi silkit halvalla?

Vaikka Chennai on etelässä, se ei ole läheskään kuumimpia paikkoja Intiassa. Bengalin lahdelta puhaltaa iltapäivän vilvoittava tuuli. Huhti-toukokuussa odotetaan sadekuuroja jotta mangosadosta tulisi parempi, kesä-heinäkuun kuumuudessa katsotaan länteen ja toivotaan lounaismonsuunin pilvien ylittävän Läntiset vuoret - Western Ghats - ja tuovan sateita. Mutta sateet jäävät vuorten tuolle puolen Keralaan. Vasta loka-marraskuussa kääntyvä koillismonsuuni tuo sateet. Silloin vettä on useissa paikoissa nilkkoihin tai polviin asti. Ja joulukuussa sade yhtäkkiä lakkaa ja kaikki kuivuu muutamassa päivässä. Nyt on vaikea muistaa että keittössämme oli tuolloin joka aamu 5 senttiä vettä lattialla ja ensimmäiseksi piti vetää lastalla vesi pihalle.

Mutta kesä on tulossa ja kesämuoti pelmahtaa ainakin muotinäytöksiin. Samoin me. Olemme tänä iltana menossa Fisherman's Coveen Taj-hotellien lomaparatiisiin katsomaan Sidney SS:n kesämuotia. Ostinhan Sidney SS:ltä leihuvan puutarhajuhlaleningin ja sain siitä hyvästä kutsun näytökseen. Onhan sinne mentävä.

Elämänmuutosta

Ei enää näin. Tämä kuuluu Brasiliaan.

Keväällä Manauksessa olin huolissani miten osaan pukeutua suuressa maailmassa, Suomessa kesällä.

Nyt olen samassa jamassa, mutta en voi kysyä Pialta neuvoja Intian suhteen. Sain neuvoja maahanmuuttoasioihin perehtyneestä toimistosta jossa olimme Mikon kanssa kulttuurioppia saamassa.

Olin jo toukokuisella käynnillä huomannut että paikalliset naiset pukeutuvat traditionaalisesti. Vanhemmat naiset ja myös köyhät käyttävät saria. Sareja on tietenkin joka lähtöön, halpaa puuvillaa ja upeata silkkiä. Se on myös juhlapuku. Useimmat naiset käyttävät salwar kameez-asua, johon kuuluu sivusauoista lantiolle asti auki oleva pitkä tunika ja joko hyvin kapealahkeiset tai leveät housut kokonaisuuteen sopivalla kuosilla. Lisäksi on pitkä kapea huivi, joka on asetettu löyhästi siten että huivin päät menevät selkäpuolelle.

Lantiolle ulottuvaa kurta-tunikaa käytetään usein farkkujen kanssa. Ulkomaalaiset voivat hyvin käyttää farkkujen tai housujen kanssa näitä tunikoita. 8 metriä sarikangasta voi olla ulkomaalaiselle vaikeampi. Sareissa on piilotettua sanomaa sen kantajan asemasta, synnyinseudusta, asuinpaikasta jne niin paljon, että ulkomaalainen haksahtaisi taatusti johonkin täåysin naurettavaan ratkaisuun. Ja kun ei ole sarin kanssa tottunut liikkumaan, sitä näyttäisi aikamoiselta köntykseltä.

Minihameet ja spaghettiolkaimiset topit jätin Brasiliaan. Siellä kaikki oli kireätä ja niukkaa. Vartalon esilletuominen oli positiivista. Täällä pitää peittää. Hameen on hyvä ulottua polven alle, ja puserossa kuuluisi olla hihat. Kyllä hihattomia näkee ja niitä voi käyttää. Nuoret intialaiset naiset konservatiivisessa Madrasissa käyttävät jopa niitä pieniä toppeja ja minihameitakin, usein kyllä legginsien kanssa niin ettei jalat ole aivan paljaana näkyvissä.

Kuumuudesta huolimatta pitkät housut tai farkut on aina varma valinta. Ulkomaalaisnaiset suosivat polven ja nilkan väliin ulottuvia capri-housuja kompromissina. Nyt minullakin on niitä vaikken ole koskaan erityisemmin pitänyt niistä. Jotenkin ne tuntuu kuitenkin vilpoisemmilta kuin farkut.