Life is good

Kun loppusuora avautuu, sitä jaksaa kummasti. Enää viikko ja sitten - hyvästi Mustijoki, Mäntsälä ja Pornainen! Olen kaikesta huolimatta viihtynyt Pornaisissa, pidän henkilökunnasta ja potilaista. Meillä on ollut ihan uskomattoman hauskaa siellä mutta en usko koskaan elämässäni olleeni jatkuvasti, päivästä toiseen, niin lopen väsynyt kuin koko tämän vuoden olen ollut.

Nyt on auvoinen olo. Lähdin töistä niin että Pia pelästyi "miten sä äiti olet jo nyt kotona" kun olin hieman ennen neljää perjaintai-iltapäivällä Töölössä. Yksi vuoden harvoista päivistä etten tehnyt ylitöitä! Jo aamu oli kuin Johnny Liebkindin laulu "voiko ihanammin päivän enää alkaa". Aurinko paistoi, Lahdentiellä ei ollut ruuhkaa, Radio Vegan nuoret suomenruotsalaiset juontajapojat olivat sympaattisen iloisia viikonlopun odotuksessaan ja soittivat kivaa musiikkia. Mäntsälään kääntyessä soi Village People'n klassikko "Y.M.C.A" joka sai minut nauramaan ääneen, väänsin volyymit maksimiin ja lauloin mukana "young man ... it's fun to stay at Y.M.C.A".

Iltapäivällä kävimme Pian kanssa Ison Omenan ostarissa muistelemassa Espoon aikoja, juomassa kahvit ja Alkossa täydentämässä tyhjää viinikaappiamme. Kävin pikaisesti kotona pakkaamassa ja iltayhdeksän jälkeen ajoin suoraan kohti auringonlaskua mökille, menin uimaan, järvi oli tyyni, ilta vielä lämmin, vesi raikasta, oli hiljaista ja kaunista. Kiersin koiran kanssa tilukset, poimin kimpun kesäkukkia joita on yhtäkkiä jostain taas tullut, istuin puutarhakeinuun ja olin täydellisen onnellinen. On kesä, viikon päästä alkaa loma, Mikko tulee Suomeen, Pian Michael tulee Suomeen. Syksyyn ja talveen on vielä pitkä aika. On kesä, kukkia ja järvi.

Kielot

Viime kesänä nyhdin täysikasvuisia kieloja käsin. Se oli työlästä ja hidasta eikä kielot irronneet juurineen niinkuin olin kuvitellut. Sitten kokeilin trimmeriä. Jättiputken kokoiset kielot kaatuivat nopeasti vaikka sähköllä toimiva trimmeri pitkine jatkojohtoineen ei ole metsämaastossa juuri se minkä valitsisin käyttööni jos saisin valita. Somerniemen mökin liiteri on varmasti yksi Suomen parhaiten varustettuja liitereitä, mutta trimmerin hankinnassa on tullut mokattua.

Mäki näytti viime kesänä paremmalta kun kaikenpeittävät kielot olivat kaatuneet. Tänä keväänä vedin kokeeksi trimmerillä varhain keväällä pilkistävät kielonlehdet pieneltä alueelta pihakeinun vierestä.

Nyt on analysoinnin aika.

1. Synk'metsässä mustikoiden seassa oleviin kieloihin ei auttanut mikään. Ne rehottavat yhtä valtavina riippumatta mitä systeemiä käytin.
2. Varhaiskevään trimmerityöskentely oli hyvä idea. Katkottujen kielojen kohdalle kasvoi jonkin verran uusia versoja mutta ovat kovin kitukasvuisia eivätkä edes jaksa kukkia. Voisin kuvitella kielojen vähitellen kuolevan tuolla systeemillä. Lisäksi jo unohtuneet perennakasvit olivat levinneet alueelle - särkynyt sydän ja joku keltainen maanpeittokasvi.
3. Viime kesänä vedin trimmerillä vähemmän metsäisen mäenrinteen ja tein nyt saman. Rinne oli täynnä inhottavia kieloja. Yllätyin iloisesti kun niiden alta paljastui mattomaisena kasvava talvio joka on monta vuotta ollut kadoksissa. Talvio voi hyvinkin tukahduttaa kielon ajan mittaan, ainakin jos jaksan kaataa kielokkoa. Samoin villiruusu oli lähtenyt leviämään ja joitain niittykukkiakin kasvaa mäessä pitkästä aikaa - apilaa, päivänkakkaraa, hiirenvirnaa.

Taistelu kieloja vastaan ei ehkä olekaan toivotonta. Vaikka kahden tunnin trimmerityöskentelyn ja kielojen käsin nyhtämisen jälkeen oikea ranteeni on käyttökelvoton, kaikki sormet pistelevän puutuneet enkä ranteen voimattomuuden vuoksi pysty kumoamaan suuhuni edes lasillista vettä, uskon ensi kesän koittavan entistä kielottomampana. Kahdessa tunnissa ei yksi ihminen kauheasti saa aikaiseksi. Mutta kahdessa tunnissa saa näköjään ranteen sekundaksi.

Melkein talo

Aina ne menee sivu suun. Kärjen Timppa Somerniemen naapurista soitti tohkeissaan ja kertoi talosta Oinasjärven rannalla. Timo ajaa taas postia ja huomasi tänään että talo jossa aiemmin oli vuokralaisia, onkin nyt tyhjä. Ja heti kysymään Ahoselta että mitäs on tapahtumassa sen talon kanssa. Ei ne ensin tiennyt kuka sen omistaa, tiesivät vain että ne maat on olleet joskus Toivoniemen, isäni äidin suvun kantatilan maita, vaikka itse Toivoniemi onkin toisen järven rannalla. Eli jos perimysjärjestystä ajattelee, se olisi käytännössä minun maatani.

No, Ahonen sai selville että Nummella yksi Aarnio sen talon omistaa. Löysin sopivan Aarnion Eniron sivuilta, soitin ja kysyin että mitäs Oinasjärven talolle kuuluu. "Hyvää kuuluu", sanoi Aarnio, "olen sinne juuri muuttamassa."

Taas maailmani romahti. Olin jo suunnilleen sisustanut sen talon itselleni ja istunut rannalla hyttysten kanssa katsomassa niemeä siinä kunnan rannan ja laakean kallion välisellä tontilla, ihailemassa kuinka ilta-aurinko paistaa syvään rantaan. Ja sitten sitä taloa ei olekaan minulle.

Laitoin Timpalle tekstarin että tilukset vietiin minulta. Timo vastasi että "Harmin paikka. Se oli sun talo."

Elämänmenoa

Aika vain menee huomaamatta. Olen töissä liian pitkään, lähden sinne liian aikaisin, koko viikko menee siinä. Onneksi ryhdyin käymään lauantaiaamuisin Kirkkonummella ratsastustunnilla niin on pakko lähteä jonnekin viikonloppuna. Muuten voisi käydä että vaellan vain keskustaan syömään jonnekin, istumaan kahville ja katsomaan ihmisvilinää. Viikonloppuisin Stocka on täynnä, Aleksi kuhisee, torilla on porukkaa, Espa täynnä turisteja.  Ihmettelen kuinka Helsinki on muuttunut siitä kun  olin nuori. Nyt kaupunki on vireä, vilkas, kansainvälinen, hyvinpukeutuneita ja tyylikkäitä ihmisiä, ravintolat täynnä eikä kahviloihinkaan aina mahdu. Sunnuntaibrunssit ovat lyöneet itsensä läpi.

Keskusta tuntuu olevan nuorten aikuisten paikka, mutta mahtuu sinne vanhempaakin väkeä. Keskustassa notkuminen, vaeltaminen ja ihmisten katselu taitaa olla pääharrastukseni. Onko se vähän pateettista?

Mökkikausikin on alkanut. Somerniemellä on ollut upeata käydä. Suursiivouksen, täystuuletuksen ja tekstiilien pesun jälkeen talven tunkkaisuus on kadonnut täysin ja olen todella nauttinut mökkiviikonlopuista. Aina ajattelen että teen vain vähän hommia ja sitten vain luen. Yksin ollessa se ei minulta oikein onnistu. Pari viikkoa sitten jouduin lähtemään jo alkuiltapäivästä Helsinkiin kun huomasin etten touhuillessani ollut syönyt tai juonut mitään koko päivänä. Kyllä työtä tehdessä on ainakin nestetasapainosta pidettävä huoli!

Aloitan ruoanlaiton mutta jotain kulhoa esiin ottaessa huomaan että kaappi pitäisi pestä ja pesen sen. Laitan kahvin tippumaan ja katson ikkunasta että tuo katajahan on maahan asti kallellaan ja käyn sahaamassa sen, vedän kirveellä oksat, vien risut ja oksat niemen suuntaan kasoihin. Samalla huomaan kuinka paljon katkenneita männynoksia onkaan maassa ja kerään niitä siinä joutessani. Lopulta tajuan että se kahvi on odottanut minua jo toista tuntia.

Tarvitsen toimivan moottorisahan, silppurin ja klapikoneen. Näin alkajaisiksi.

Ei voi olla totta

Miksi ihmeessä menin viikonloppuna Somerniemelle käymään. Tuli niin synkeitä asioita eteen.

Ensiksi, Tapaninpäivän myrskyn tuhoja, satoja kaatuneita puita, ei ole korjattu. Eikä kesäkuisen myrskyn kaatamia puita ole korjattu. Eikä niemeltämme järveen kaatuneita puita kukaan koskaan tulekaan korjaamaan koska niemi on yhteismaata eikä sen ylläpito kuulu kenellekään. Eikä ketään ihmeemmin kiinosta jos niemestä roikkuu parikymmentä suurta honkaa puoliksi vedessä. Olen hyvin huolissani että Oinasjärvi täyttyy puista ja järvestä tulee matala. Olen huolissani myös siitä että uidessani jalkani hipaisee syvyydessä olevaa puunoksaa ja se on vielä kamalampaa kuin mikään muu hirveä vedenalainen röpö.

Koska myrskyn tuhoja ei ole korjattu - tai niitä korjataan koko ajan mutta ei niin ihmeemmällä vauhdilla, ei meidän tontilta ole vielä kaadettu puun puuta. Soitin tuohtuneena naapurin Timpalle että mitäs peliä tällainen on. Minun puuni siellä seisovat ja kesän kaatuneet puut makaavat. Enkö saa aurinkoa ensi kesäksi?? Miksi?? Tee jotain mies!! Toimi!

Toiseksi, mitä ihmettä Heron mailla oikein tehdään? Miksi siellä on vedetty maat paljaiksi, puut kaadettu ja jotain kummallista rakennetaan. Somerniemellä ei ole tapana mennä suoraan kysymään asioita vaan kysellään tutuilta ja kylänmiehiltä juoruja. Joku tiesi kertoa että Heron kosken alla olevan hienon rantatilan on ostanut virolainen lahkolainen, että sinne tulee joku uskonnollinen yhteisö. Lestadiolaisia kenties.

Tämä menee liian paksuksi. Minulle ei liikene tontin tonttia Oinasjärven rannoilta jonka nyt ilmeisesti kansoittavat ulkomaiset uskovaiset. Mitäs menin vihreitä maailmanparantajia vaaleissa äänestämään. Sellaista maailmoja syleilevää rauhaa ja rakkautta yli kansojen ja maanosien. Kaikki on hyvin kunhan ihmiset pysyvät omilla kulmillaan ja rakastavat siellä toisiaan. Mutta ei tulla minun mailleni. Kyllä maailmanparantajallakin on rajansa ja se on Somerniemen kohdalla. Lahkolaisia Oinasjärven kauneimmalla paikalla. Huh!

Tosin tämä on aika kiemuraisen reitin tietoa eikä ihan fakta juttu. Timo oli kuullut sen Aaltoselta joka oli kuullut sen kenties Peltolalta joka oli kuullut sen metsurilta joka oli kaatanut puita Heron mailla mutta joka ei ollut varma oliko ymmärtänyt asian oikein kun ei ollut tullut kysyneeksi asiaa.

Mitä jäi mieleen?

Someron kesätyöstä jäi hyvä mieli. Syntymästään saakka Somerniemen kesiin juurrutetulle, mutta satunnaiselle aikuismökkiläiselle aukeni uusi Somero ja Somerniemi. Hämmästyttävintä oli varmaan se kuinka monet ovat muuttaneet paikkakunnalle. Olin aina kuvitellut että somerolaiset ovat syntyjään sieltä ja muuttoliike tapahtuu vain poispäin. Enkä ollut ajatellut sinne asettautuneen ulkomaalaisiakin.

En ollut ajatellut kuinka ällistyttävän vireä ja aktiivinen paikka on. Kuinka harrastuksia on paljon ja ihmiset myös harrastavat. Edulliset asumiskustannukset jättävät rahaa kalliisiinkin harrastuksiin - sekin oli minulle uutta. Somerolta lähdetään myös matkoille, käydään Turussa tai Helsingissä shoppailemassa, katsomassa teatteria tai kuuntelemassa konsertteja. Käydään viikonloppuna Tukholmassa tai viikon loma ulkomailla. Golfiakin pelataan. Puolen tunnin ajomatkan päästä löytyy ainakin kuusi kenttää.

En ollut ajatellut että aurinkoisten ja onnellisten lapsuudenkesieni maisemissa on paljon surua, murhetta ja yksinäisyyttä. En ollut ajatellut riitoja ja kaunaa ja sitä että tiedetään toisten asiat. Että sielläkin leimautuu niin että voi olla paras muuttaa pois jos haluaa muuttua tai muutoksen elämään.

En ollut ajatellut kuinka pitkään vanhat ja huonokuntoiset omaiset halutaan ja jollain ihmeen konstilla myös pystytään hoitamaan kotona. Hoidon taso voi olla sitä sun tätä, mutta mikä on kulloinkin kellekin parasta - mistä minä tiedän. En ollut ajatellut yksinäisiä vanhuksia joiden lapset perheineen ovat muuttaneet muualle Suomeen, että on syrjäisiä paikkoja jonne kotihoito ei yksinkertaisesti pääse kolme kertaa päivässä avustamaan yksinasuvaa vanhusta. Joka saattaa asua talossa jossa ei ole juoksevaa vettä, suihkusta tai WC:stä puhumattakaan. Miten heikkokuntoinen vanhus, vaikkei olisi muistisairaskaan, hoitaa itsensä tuollaisissa oloissa yksin, rollaattorilla tai pyörätuolilla liikkuen. Silti, töllistä tai mökistä on yhtä vaikea lähteä hoivakotiin kuin kenen vain on vaikea jättää kotinsa. Kenen vain on vaikea myöntää ettei yksinkertaisesti enää pärjää eikä selviä ilman apua. Järki ja tunteet vastakkain.

Pidän shoppailusta. Olen viettänyt tuntikausia aikaa Philadelphian, Montrealin, New Yorkin, Sao Paulon ostoskeskuksissa. Jopa Manaus ja Chennai ovat tarjonneet minulle shoppailunautintoa. Ja sitten Somerolla oli kaksi aivan mahtavaa vaatekauppaa joista löytyi vaatteita jotka oli ikäänkuin hankittu minua varten! Lapsuuden kesistä muistan että menimme Saloon ostamaan kesävaatteita ja Forssasta Finlaysonin tekstiilejä. Somerolta sai Hankkijan lippalakin, Kuisman kaupasta onkia ja VPK:n arpajaisista voitti ARVOKKAITA KÄSITÖITÄ joille nauroimme kippurassa eikä niille löytynyt mitään käyttöä.

Jotain oli lapsenakin maailman parasta Somerolla - Oraksen baarin Wieninleikkeet!! Oraksen baaria ei ole enää ollut vuosikausiin, mutta muita mainioita ruokailupaikkoja on tullut, pari trendikästä kahvilaakin. Somerolta saa sujuvasti latte'a, cappuccinoa, espressoa tavallisen kahvin lisäksi. Somerolla on kebab-paikka mutta ei kiinalaista tai intialaista ravintolaa. Yksin ollessa ei ravintoloihin vain tullut mentyä. Suurin syy taisi kyllä olla se että terveyskeskuksessa on erittäin hyvä ja riittoisa ruoka eikä kuumana kesäpäivänä jaksa kahta tuhtia ateriaa päivässä.

Lauloin Rauli Badding Somerjoen lauluja yhteislaulutilaisuudessa jossa ei odotettukaan että kukaan osaisi laulaa. Katsoin kolmetuntisen Tuntematon Sotilas-kesäteatterin, kävin taidenäyttelyssä ja Somerniemen kesätorilla, kävin Somerniemen hautausmaalla lukemassa hautakivien tuttuja nimiä - siellä on omaa sukuani ja tietenkin potilaillani on samoja sukunimiä -, ajoin maalaismaisemia ihailemassa. Mutta en ehtinyt Iso-Valkeelle uimaan enkä saanut fillaria tuotua mökille. Enimmäkseen olin mökillä. On niin paljon tehtävää ja yksin saa niin vähän aikaiseksi. Mutta uin joka päivä. Kuuntelin paljon radiota. Kuljin koiran kanssa tiluksia ja mietin mitä pitäisi seuraavaksi tehdä.

Etsin lehdokkia, tuoksuvaa kukkaa joka kukki saunapolulla kun olin lapsi. Äiti sen tarkkanenäisenä aina löysi ja varjeli hellästi niin että se tuoksui vuosi toisensa jälkeen. Nyt saunaan mennään toista reittiä ja vanha saunapolku on kadonnut. Lehdokkikin oli kadonnut. Ehkä äiti olisi sen tuoksun vielä tunnistanut? Lehdokki oli äidin, minulla on jotain muuta. Ehkä vain suuret suunnitelmat, haaveet ja unelmat ja muisto hyvästä kesästä Somerniemellä.

Somerniemi muuttuu, Somero muuttuu, maailma muuttuu, minä muutun, me kaikki muutumme ja elämme omaa elämäämme parhaamme mukaan. Siten on kaikki hyvin.

Jaksanko?

Kävin tänään somerolaisen kiinteistövälittäjän kanssa katsomassa kolmea taloa Somerolla ja Somerniemellä. Vain yksi oli järven rannalla, muihin oli kaivettu lampi pihalle. Tontit olivat kaikki suurempia kuin mökkitonttimme. Talot olivat talviasuttavia, entisiä maataloja tai muuten vain taloja. Ihan hyviä maaseudun taloja.

Tulin takaisin mökille, päässä pyöri, silmiä särki ja väsytti. Potilaita on nyt hirmuisen paljon, kesä-Someron keveys ja lomalaiset ovat kadonneet, huominen päivystys on rasittanut minua henkisesti jo koko alkuviikon. Ensimmäistä kertaa varasin Josielle kennel-päivän, tiedän etten pääse terveyskeskuksesta ovien sulkemisen aikaan kello 21 kuten heinäkuussa. Jo viime perjantaina meni tunnin yli mutta perjantaina ovet suljetaan kello 18 joten 11 tunnin päivystys ei ajallisesti ollut paha vaikka muuten veikin voimat.

Menin nyt toista kertaa tänä kesänä uudelle laiturille makaamaan. Katsoin kirkkaan sinistä taivasta ja vihreitä mäntyjä ja mietin kuinka kaunis väriyhdistelmä se on. Suljin silmäni ja kuuntelin laineiden liplatusta. Minun laiturini jonka ostin kuukausi sitten. Minun järveni. Minun mökkini, minun paikkani, minun kesäiset juureni. Vaihtaisinko tätä johonkin kaivettuun tekolampeen vaikka siinä olisi hiekkapohja? Someron alueella ei tarvitse kauan kaivaa niin jo tulee lähdevesi esiin. Lampien laittajia on paljon alueella, se on iso bisnes. Täällä ei tehdä pihoille uima-altaita vaan uimalampia.

Uin raikkaassa järvessä. Vesi on samentunut sitten lapsuuteni. Somerniemi on maatalouskunta. Kyllä minun järveni on jo lievästi rehevöitynyt enkä enää näe varpaitani kun jalkani painuvat pohjaa kohti pääni pysyessä veden pinnalla. Ei se johdu siitä että olen kasvanut. Olen aina ollut pitkä. Silti, sameudesta huolimatta tämä on minun järveni.

Väsymykseni väheni, kastelin kukat, suihkutin auton pölyistä, revin nokkosia talon vierestä. Jotain ihan pientä, kunhan jotain teen enkä ajattele mitään.

Lähden reilun viikon kuluttua mökiltä. Kesätyöni päättyy. Potilaani siirtyvät muille ja minä aloitan taas uuden työn. Taas aloitan alusta, taas opettelen asiat uudestaan. Taas uusia ihmisiä - tosin vanhoja tuttujakin. Taas toinen potilastietojärjestelmä, taas uudet tavat. Jaksanko tätä kaikkea? Jaksanko hakea taloa Somerniemeltä, jaksanko uudistaa tätä mökkiä, jaksanko rakentaa Mäntsälästä toimivan terveyskeskuksen, jaksanko kuunnella muiden murheita?Jaksanko huomenna päivystää 14 tai 15 tuntia maalaiskunnassa? Harva tulee flunssan tai korvakivun vuoksi päivystykseen, ne hoituu ajanvarauksella. Täällä tullaan päivystykseen sairauksien ja vammojen vuoksi joiden takia Helsingissä hakeudutaan suoraan sairaalaan.

Kuuntelen radiota, luen ja menen aikaisin nukkumaan. Tänään ei tarvitse tietää mitä jaksan ja mitä haluan.

Parhaat mökkimuistot

Eilen tuli taas niitä häivähdyksiä menneisyydestä. Myrskyn jäljiltä kaatuneiden puiden siivoaminen on palkatulta metsurilta kesken ja liiterin edustalla on vielä suuret oksakasat. Siihen on helppo lykätä itse kaatamien puiden oksia poisvietäväksi, joten nyt siirryin oksasaksista sahaan. Mikko ei halua että käytän moottorisahaa - jota en vieläkään ole löytänyt - joten käytän ihan tavallista pokasahaa. Yhdenkin pihlajan kaatamisessa tällä tavalla on työtä eikä se mene niin nopeastikaan.

Karsittuani oksat kirveellä aloin sahata runkoa klapin mittaisiksi. Siinä muistui mieleen lapsuuden puutyötä. Ei meidän perhe koskaan ole kovin käytännöllistä sakkia ollut mutta kun mökkiä rakennettiin, lapsetkin laitettiin töihin. Tai menimmekö ihan omin haluin, sitä en muista. Muistan kaikki nuo rakennustyöt hauskana yhteisenä puuhailuna. Lapsuuden puuhailujen ansiosta tunnen joukon työkaluja, osaan käyttää vesuria, sahaa, rautakankea, viikatetta, siis muutakin kuin haravaa. Muistan taas uudelleen sen hyvän tunteen kun saa suuren kiven kangettua maasta, kun pitkästä puunrungosta syntyy halkoja ja klapit liiterin seinustalle halkopinoon, kun aurinko paistaa kohtaan joka aiemmin oli varjossa, kun muhkurainen polku saadaan kuriin pienillä rakennelmilla. Hyvin tyydyttävää.

On oikein että lapset ovat mukana auttamassa vanhempiaan työnteossa. Töitä on erilaisia, mutta mökeillä ja venehommissa ne ovat luontevia ja sopivan keveitä ja mielekkäitä lapselle. On kovin vaikea motivoida lapsia siivoamaan kaupungin kerrostaloasuntoa. Pölyn - jota ei ihan edes näe - pyyhkiminen ei tuo tekemisen mielekkyyden tunnetta, sitä että "katsokaa, minä osasin tehdä tämän ihan itse".

Tänä aamuna katson pihalle ja olen jotenkin erityisen tyytyväinen. Tuohon paistaa tälläkin hetkellä aurinko, minun ansiota kaikki!

Minne kesät katoavat?

Viime viikon kuljin Somerolle Helsingistä. Mökki oli veljen perheen käytössä. Mikko ja Pia olivat molemmat Suomessa joten olikin ihan kiva viettää yhteisiä iltoja Helsingissä.

Lauantaina Pia lähti ystäviensä kanssa Perniöön mökille ja me Mikon kanssa Tammisaareen tapaamaan Gillbergejä. Vietimme mukavan joutilaan aurinkoisen lomapäivän. Tammisaaressa ei tarvinnut kulkea oksasakset kädessä tai rannalla istuessa miettiä pitäisikö nuo kivet kantaa muualle tai kävellessä kerätä pudonneita oksia polulta. Mökillä on jatkuvasti puuhaa ja mitä pidempään mökillä on, sitä enemmän havaitsee tekemättömiä töitä ja uusia projekteja. Olen huomannut etten enää katso televisiota juuri lainkaan ja lehdenkin lukeminen jää aika vaillinaiseksi. Yhtään kirjaa en ole saanut koko kesänä luettua loppuun, mutta naistenlehtiä olen selannut.

Kesä vain katoaa käsistä. Nyt on melkein puoliyö ja on pimeätä. Näen tyynen järvenpinnan pilkottavan hieman vaaleampana. Ihan äsken oli valkoiset yöt ja valoisaa koko vuorokauden! Tämä kesä on mennyt vauhdilla, ihan kuten kaikki muutkin kesät.

Silti, iltauinti uudelta laiturilta oli ihana. Vesi on aina vain lämmintä, oli jälleen tyyntä ja ehdin juuri auringonlaskun aikaan järveen. Ihanan raikas olo mennä nukkumaan puhtaiden, Helsingin kodissa mankeloitujen lakanoiden väliin.

Tansseissa

Ämyrin lava ja parkkipaikkaa lähinnä lavaa. Pia menossa autolle. Kamerasta piti päästä eroon, ei tanssiminen kamera kädessä onnistu!
Kesäilta, kesämekko ja lavatanssit. Se ei ole klishee vaan oikeata Suomen suvea.

Vihdoinkin tanssimatka toteutui! Pia lähti tukemaan äitiään tanssilavalle, seuraksi ja puhetoveriksi. Olen jo kaksi kertaa tänä kesänä istunut yksin autossa pukeutuneena lavatansseihin, mutta viime hetkessä jänistänyt. Ei se nytkään kyllä ihan helppoa ollut. Ennen lähtöä istuimme mökin pöydän ääressä välipalaa syömässä ja ihmettelimme mitä oikein olemme tekemässä. Äiti pulisi herkeämättä mitä mieleen tuli ja tytär oli aivan hiljaa. Kumpikin purki hermostuneisuuttaan omalla tavallaan.

Sinänsä koko matka oli ihan hassu. Tulimme Helsingistä iltakuudeksi mutta mökkitien poikki oli kaatunut mänty. Niitä kovia ukkospuuskia ilmeisesti. Ei meillä mökillä yleensä olla jatkuvasti metsätöissä, mutta nyt kyllä kaipasin kovasti sitä moottorisahaa jonka pitäisi olla liiterissä. Haimme pokasahat, Pia sahasi latvaa, minä tyveä ja karsin kirveellä oksia ja saimme tien auki ja auton mökin pihaan. Sitten suoraan järveen raikastautumaan, sen jälkeen kesämekot päälle, hieman meikkiä kasvoihin ja menoksi.

Ämyrille ajaa kymmenessä minuutissa ja matka tuntui liian lyhyeltä. Teki mieli kääntyä takaisin. Mutta kun näimme metsän täynnä autoja, minäkin aloin uskoa että lavatansseihin meno ei ole mitenkään erityistä. Maksoimme 14 euroa, VPK:n univormupukuiset virkailijat laittoivat leiman kämmenselkään ja olimme lava-alueella. Ämyri on upealla korkealla harjanteella, harvapuustoisessa mäntymetsässä. Mikko aina jaksaa ihailla parkkipaikkaa. Että voikin olla näin upea luonnon muovaama parkkialue, autoja on puiden lomassa eikä asfalttia tai opasteita tai kylttejä ole missään.

Seisoimme ovensuussa naisten puolella. Toinen puoli oli pariskunnille. Lupauksensa mukaisesti Someron ylilääkäri oli paikalla ja vei tanssiin ja pahin pelko katosi. Teuvo on käynyt vuoden ajan tanssikurssia ja tanssii neljä kertaa viikossa ja on oppinut uuden foxin ja uuden valssin ja kaiken muun uuden. Teuvolta sai muutkin hyvät vinkit. Kaksi tanssia on vakio, sen jälkeen mies saattaa kädestä pitäen naisen takaisin paikalleen. Naistentanssin aikaan miehet menevät keskilattialle ja naiset ryntäävät heitä hakemaan. Koska miehiä on paljon vähemmän kuin naisia, on oltava nopea jos haluaa tanssiin. Kukaan ei kieltäydy.

En voi kehua olleeni koko ajan tanssilattialla vaikka kyllä meitä haettiin ihan sopivasti ja kerran minäkin uskalsin hakea naistentanssin aikana. Hakeminen on aika kauheata. En minä ainakaan ketään osannut valita, pyysin tanssiin sen joka oli tainnut viimeiseksi jäädä odottamaan, en tiedä, en jännitykseltäni nähnyt mitään ympärilleni. Mutta Arja Koriseva lauloi iloisesti ja tunnelma oli hyvä. Oli hirmuisen paljon ihmisiä, lava oli täysi, ilta lämmin, kesämekossa tarkeni ulkonakin hyvin eikä itikoita ollut. Ihmiset olivat käsittämättömän hyviä tanssijoita ja taitava tanssi näytti hauskalta. Oma tanssi ei niin sulavaa ollut eikä uusi valssi tai edes "fusku-foxi" ihan auennut vaikka Teuvo laski tahtia koko tanssin ajan. Mutta eihän tarvitse olla hyvä kaikessa, riittää jos mieli on hyvä, kaikki on hyvin.

Lähdimme takaisin mökille puolilta öin. Kesäöistä on tullut jo pimeitä, otimme taskulampun mukaan kun menimme uimaan. Grillasimme makkaraa, söimme ja juttelimme kunnes alkoi nukuttaa.

Voiko ihanampaa...!

Ihana kesäilta eilen! Makasin uudella laiturilla ja kuuntelin kesän ääniä. Vastarannalla oli perhe uimassa - vesi kantaa äänet hyvin. Iloisia ja onnellisia lasten ääniä. Kuin omat äänemme vuosien takaa kun uimme ja pulikoimme tässä samassa rannassa missä olen. Oma laituri on yksinäisellä paikalla, minut voi nähdä kaukaa vain hahmona. Kuulen vastarannalta autojen äänen ja se tuntuu hyvältä. En ole korvessa enkä yksin vaikka olen niin yksin ettei kukaan näe kuljenko vaatteissa vai vaatteitta. Luin auringossa Hesaria. Mikko soitti Intiasta. Oli pudonnut hevosen selästä ja tömäyttänyt itsensä pahan kerran ja tarvitsi ohjeita kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä varten jotta voi lentää tuskatta Suomeen lomalle keskiviikkona.

Pulahtelin veteen, lekottelin laiturilla, pulahdin taas veteen. Menin ylös nikkaroimaan keittiöön hyttysverkon joka nyt on kuumuuden vuoksi tosi tarpeen vaikka itikoita onkin vähän tähän aikaan. Ilma oli seisova, pehmeä ja loppukesän kostea. Pyykkini ja mattoni eivät kyllä kuiva narulla mutta viis siitä.

Katsoin telkkarista Housen vanhan jakson jota yllättäen en ollut nähnyt ja menin taas rantaan. Ihmeellinen iltausva oli laskeutunut, oli hiljaista ja aivan tyyntä. Vastaranta oli vaaleanpunainen laskevan auringon pilkottaessa usvan takaa. Kuten lauluissakin lauletaan - metsässä ei liikahda lehtikään. Oli juuri sellainen hetki. Luonto odotti minusta yötä ja seuraavaa päivää, odottamiseen ei liittynyt mitään uhkaa kuten usein on - ukkonen, tyyntä myrskyn edellä. Oli vain rauhaa, kauneutta, kesän tuoksua.

Odotin keskiyöhö jotta sain Pialta viestin. Voi kyllä, Pia oli tullut Helsinkiin ja meni Josie-koiran luokse kotiin Töölöön.

Nyt on maailman kaunein aamu, aurinko paistaa ja on hellepäivä tulossa. Menen terveyskeskuksen vuodeosastolle tapaamaan sairautta ja kuolemaa. Mutta jotenkin, kuolema maalla ja Somerolla on arvokasta ja kaunista. Omaiset tulevat yhdessä hyvästelemään vainajansa, pesevät ja pukevat arkkuun. Vanhaan tapaan. Lauletaan virsi, luetaan rukous.

Elämän kiertokulku, vuoden kiertokulku. Nyt on kesä kauneimmillaan. Voiko ihanampaa olla?

Olen onnellinen

Voi kuinka olen onnellinen tällä hetkellä. Kello on kahdeksan illalla, olin uimassa ja testasin uuden laiturin, on raikas ja virkeä olo, istun mökin pöydän ääressä ja katson sitä maailman kauneinta maisemaa syvään rantaan. Aurinko paistaa oksien lomasta ja järvi hohtaa ilta-auringossa. Ja uinti uudelta laiturilta oli taivaallista. Uinti on joka ilta ollut upeata, mutta tänään se oli spesiaalia, kuin unta.

Myrskyn kaatamat puut eivät näy tähän ja Jouni on aloittanut muutenkin niiden karsimisen ja pinoamisen. Runkoja on kasattu liiterin eteen ja suuret oksat ovat kasoissa. Tämä ei ole lainkaan toivotonta. Vakuutusilmoitus on tehty, kuvat vain on lähettämättä Pohjolaan.

Töissä on ollut mukavaa. Tänään tuntui että sain annettua uskoa tulevaisuuteen ja autettua paria ihmistä. Yksi halasikin "olet ihana, näytät siltä että uskot minun pärjäävän?". Toinen sitten vastavuoroisesti haukkui pataluhaksi ja sanoi etten ymmärrä häntä ollenkaan. Sellaista se on, ei kaikille voi olla mieliksi. Joskus on oltava ystävällisen kova ja sanottava stoppi tutkimuksille. Emme voi koko aikaa olla syöpää metsästämässä, ei kenenkään elämä ole sitä varten että koko ajan tarvitsee pelätä. On nautittava nykyhetkestä koska tulevaisuudesta ei kukaan tiedä.

Pidän Somerosta, Somerniemestä, ihmisistä täällä. Olen kuullut hurjia juoruja ja kamalia tarinoita joita en tästä uinuvasta maalaiskylästä olisi uskonut. Tällä hetkellä asuisin hyvin mielelläni puolet vuodesta Somerniemellä ja puolet vuodesta Helsingissä.

Minun on vielä ehdittävä tosi paljon. On mentävä Somerniemen kirkkoon tutkimaan vanha ja uusi alttaritaulu. Itse asiassa molemmat ovat vanhoja - uusi on jotakuinkin minun ikäiseni. Mutta alttaritauluista oli muinoin kehittynyt huikea riita. Minut kastanut vanharovasti Sorsavirta oli ruustinnan kanssa paheksunut paljasrintaista riettaan oloista enkeliä ja teettänyt siveellisemmän taulun. Nehän on nähtävä. Uusi alttaritaulu ei viehättänyt muita kuin jo edesmenneitä ruustinnaa ja rovastia. Kivinavetassa Someron tuolla puolen on taidenäyttely jota en ole nähnyt. En ole käynyt Härkähovin seisovassa pöydässä enkä kuuluisassa Jussin baarissa lounaalla. Hevoset tulivat tänään laitumelta ja ratsastustunnit alkoivat. Mustikoitakin alkaa olla. Voi, voi. Aika loppuu kesken. Kesä loppuu kesken. Voisinpa jäädä Somerolle.

Mäntsälä kutsuu jo elokuun puolivälissä. Nyt se tuntuu ikävältä. Voisinpa jäädä Somerolle!

Tuntematon ja somerniemeläinen

En nähnyt Tuntematonta Sotilasta Pyynikin kesäteatterissa vuonna 1961 enkä Kansallisteatterin versiota vuonna 2007, mutta näin juuri Somerniemen Musiikkiteatterin tulkinnan Metsolan pihapiirissä. Näytelmä esitettiin jo viime vuonna ja sai niin valtaisan suosion että se päädyttiin esittämään tänäkin kesänä.

Täytyy myöntää että mökkeilyn riemut - nokkosten repiminen, kielojen kiskominen, oksien karsiminen, horsman kitkeminen - alkoi tällä viikolla hieman tympiä. Etenkin kun teen sitä työpäivän päätteeksi, aikana jonka yleensä varaan löhöilylle tai pohtimiseen lähtisinkö kuntoilemaan vai katsonko televisiota. Olenkin tässä jo muutamana päivänä miettinyt että Someron Suviheinä-viikko olisi hyödynnettävä ja käytävä edes jossain lukuisista kulttuuritilaisuuksista.

Tuossa ei muuten ollut tippaakaan ironiaa. Somero ja Somerniemi on oikeasti tulvillaan kulttuuria. En voi ymmärtää miten tällaiseen Junttilaan, perussisäänpäinkääntyneeseen maalaisloukkoon on voinut syttyä käsittämättömän vilpitön kulttuurin- ja taiteenkaipuu ja tekemisen halu. On näytelmää, taidegalleriaa, konserttia, runonlausuntaa, tanssia, perinnetietoutta, poniajelua, toririehaa, vaikka mitä. Oikein todella harmitti kun lauantaina ei ollut kaveria jonka kanssa olisi lähtenyt Esakallion porsasjuhlille. Porsasjuhlat ovat kuulema todella hauska tilaisuus, mutten yksinäisenä kunnanlääkärinä sinne sitten hakeutunut.

No, potilaani, Tuntemattoman sotilaan tähtikaartiin kuuluvana, kehui Somerniemen musiikkiteatterin mäytelmää. Sinne siis, vihdoinkin pois pusikostani! Kolmituntinen näytelmä oli ehdottomasti liian pitkä, mutten usko kenenkään pitkästyneen. Vaikka Tuntemattomassa sotilaassa ei ole naisrooleja, epäkohta oli nokkelasti ja erittäin toimivasti ratkaistu siten että naiset kertojina veivät tarinaa eteenpäin ja tietenkin lauloivat. Yksin- tai kuorolauluina kaikki tutut kauniit laulut - Mä vartiossa seison, Äänisen aallot, Jo Karjalan kunnailla. Esitys päättyi Finlandia-hymniin eikä siinä ollut mitään falskia. Minullakin oli silmät kyynelissä.

Osittain kyyneleeni johtuivat kolmituntisen jännityksen laukeamisesta. Koko illan olin jännittänyt yhtä tuttua esiintyvää polvea. Olin katsonut jokaisen askelen, jokaisen ryömimisen, jokaisen hypyn ja pelännyt polven pettävän. Mutta ei, kortisoni oli osunut niveleen ja öljynnyt polven joustavaksi. Polvi kesti nuorienkin näyttelijöiden vauhdissa. Se oli minun osuuteni Someron Suviheinä-tapahtumaan.

Ihan hirveä päivystys!

Ensiksi, lääkäriajoistani on kulunut aivan liian monta vuotta. Toiseksi, en ole päivystänyt maaseudulla yksinäni sitten kandiaikojen. Kolmanneksi, olen liian vanha päivystämään 13 tuntia kerrallaan. Tiedän, tiedän, nuorena jaksettiin ja silloin kaikki päivysti sutjakkaasti normaalin työpäivän jälkeen 15.30 alkaen aamuun puoli kahdeksaan ja jatkoivat taas normaalityöpäivän. Tuleekohan siitä 32 tuntia putkeen kiirettä? Jotain sellaista kerran viikossa.

Mutta nyt tuon 13 tunnin jälkeen ja loputtoman potilasjonon jälkeen olen aivan naatti. Melkein jokaisen potilaan kohdalla tunsin suurta riittämättömyyttä. Polvi on leikattu ja silti kipeä ja kulunut. Millä saan sen uuden veroiseksi? En mitenkään.

Päivystys on auki klo 21 asti mutta eikös taas klo 20.58 joku ilmoittautunut. Niin ne tekee aina. Koira oli mökillä jalat ristissä kun oli viimeksi ollut ulkona aamulla puoli kahdeksalta. Nyt se joutui olemaan ilman pissataukoa 14,5 tuntia. Siinä on kai 1,5 tuntia liikaa vaikka kyllä Josie sen tuntui kestävän. Ehkä minun on vietävä se tosiaan sinne kenneliin niin voin rauhoittua ainakin koiran suhteen. Voiko koiralle kehittyä virtsaumpi tai rakkotulehdus siitä ettei se pääse pissalle?

Koiran ulkoilutuksen jälkeen jätin sen mökkiin ja juoksin kylpytakissa rantaan ja järveen. Se rauhoitti. Vesi oli vilvoittavaa ja rentouttavaa. Oli heti parempi olo. Nyt juon teetä ja yritän meditoida niin että unohdan kaikki virheet mitä tein päivän aikana, kaikki potilaat, kaikki hoidot. En halua heräillä yöllä havahtumaan mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä en tehnyt ja nyt se potilas kuolee. Tein sitä koko ensimmäisen terveyskeskuslääkärivuoden enkä enää jaksa samaa. Olen ihan liian vanha tällaiseen. Jään varhaiseläkkeelle ja teen vain väitöskirjan jostain turhanpäiväisestä aiheesta. Ehkä se on hyvä suunnitelma.

En ole empaattinen enkä sure sairaiden ihmisten kohtaloita. Kyse ei ole siitä. Ainahan on sairaita ihmisiä. Kun ryhtyy lääkäriksi, ei muuta voi odottaakaan ja sairauksiin tottuu. Mutta totisesti, suren ja heräilen omien mokieni vuoksi, miksi en osannut, miksi en tajunnut, miksi mähläsin.

Kyllä maalla on mukavaa

Aika menee kuin siivillä enkä saa mitään aikaiseksi. Mökkiläisen ikuinen todellisuus. Toisaalta olen täysipäiväisesti työssä jota en kovin hyvin hallitse. Ja huolimatta siitä että olen viettänyt noin 50 kesää Somerniemellä, tämän seudun ihmisten syvin olemus ja sielunmaisema on jäänyt minulle hämäräksi.

Isäni vahvisti että jo hän oppi lapsuudessaan että täällä pidetään maasta kiinni. Rajariidat ovat oikeita riitoja ja vihaa pidetään vuosikausia. Kun on maasta kyse, kukaan ei jousta vaikka vernpaine nousee niin että sitä pitää lääkitä ja yöunet menee vuosikausiksi. Periaatteessa somerolaiset ovat oikein mukavaa kansaa. Vahvat naiset on kunnan kantava voima. Oikeastaan somerolaisia miehiä kuvaa hyvin että Rauli Badding Somerjoki ja Unto Mononen kuolivat nuorina viinaan. Pohjimmiltaan miehet ovat herkkiä mutta toivottomia tolloja puhumaan sydämensa syviä tuntoja muuten kuin vankassa humalatilassa ja tämä alkaa rasittaa niin sydämen, verisuonten kuin maksan ja aivojenkin toimintaa vuosien kuluessa. Naiset uurastavat ja se näkyy runsaina kulumamuutoksina. 80-vuotiaat siloposkiset emännät joita erehdyn luulemaan 60-70-vuotiaiksi jaksavat taas hoivata syöpäsairaita ja verenpaineisia miehiään ja juosta marjametsissä ja naisvoimistelussa kunhan ovat saaneet uuden lonkka- tai polviproteesin.

Miehet eivät tule vastaanotolle kuin pää kainalossa. Sirkkelivammat ovat yleisiä. Onneksi ihan irti-poikki-raajoja ei tuoda terveyskeskukseen (ellei potilas itse lähde ajamaan autollaan) vaan ambulanssi vie joko Saloon tai Forssaan sairaalaan. Vaikeimmat tapaukset menee suoraan Turkuun. Somerolaiseen mentaliteettiin sopii että jos syöpä todetaan, se on ikävä juttu mutta onhan meidän kaikkien täältä joskus lähdettävä. Ei tässä jouda sairaalassa juoksemaan kun pitää kattoa laittaa ja metsätyötkin on tehtävä ennen kuin kuolo tulee.

Muistan lapsuudesta että mökki oli työleiri. Aurinko paistoi mutta meillä siivottiin. Joka aamu lakaistiin lattiat ja matot ravisteltiin. "Ensin työ, sitten leikki" sanoi äiti varmaan joka päivä. Aamupäivällä paistoi aurinko ja iltapäivällä leikkiaikaan oli pilvistä. Voi kyllä olla että muistan väärin. Lapsena kannoimme kiviä pengerryksiin, raahasimme kaadettujen puiden oksia metsään, haravoimme, pinosimme aivan uskomattomia halkopinoja joita täällä on vieläkin, hakkasimme halkoja, sahasimme puita, seikkailimme niemessä, matkasimme kumipatjalla niemen ympäri matalasta rannasta syvään rantaan - hei... mitäs tämä on, tässähän tuli ihan huvitustakin mukaan.

Meillä oli tosi kivaa mökillä. Sateella rakensimme kerrossänkyihin majat ja luimme taskulampun valossa Aku Ankkoja. Äiti teki Rex-kakkua ainakin kerran kesässä, joimme simaa ja saimme hyvää kaupan appelsiinimehutiivistettä kunnes loppukesästä äiti taas teki Mehu-Maijalla musta-punaviinimarjamehua jota sitten tuli korvista ulos kun sitä riitti koko talveksi. Kesällä saimme Siff-Colaa, Jaffaa ja Sitruunasoodaa. Mökkikesät oli kauheita kaiken uurastuksen vuoksi, mutta kun niitä nyt muistelee, ne oli todella ihania. Opimme uimaan varhain ja sukelsimme hyvin. Kasvimaissamme kasvoi kituliasta salaattia ja retiisiä. Äidin isä, ukkimme, teki isoveljelleni ja minulle omat sahat - katkaisi tavallisen käsisahan terän lyhyemmäksi ja siinä oli 3- ja 4-vuotialle lapsille sopivat pikkusahat klapien tekoon. Ne on vieläkin tallella. Tietenkin. Mitä meidän liiteristä ei löydy, sitä ei ole olemassakaan.

Mutta ei ne työt minnekään katoa. Tulen töistä, vaihdan vaatteet, kumisaappaat jalkaan ja otan oksasakset. Raivattavaa on loputtomasti enkä edes itse näe että olen katkonut satoja oksia ja puita. Kielot ovat vallanneet koko mäen, niitä on mielettömästi. Tutkin nettikeskusteluja jaopin ettei niistä pääse mitenkään eroon. Joku väitti että repimällä niitä käsin ne hiljalleen harvenee. Joku uskoi trimmeriin. Useimmat eivät uskoneet mihinkään. Olen siis nyhtänyt kieloja käsin ja käyttänyt trimmeriä. Mäki on edelleen täynnä kielonlehtiä vaikka minulla on kielon myrkystä ihottumaa ja ranteet ovat kipeänä sekä oksasaksista että kielotaistelusta. Illalla otan Buranaa että voin hoitaa seuraavana päivänä potilaat ja työpäivän jälkeen taas käydä mökkitöiden kimppuun.

Olen toki huvitellut. Olen käynyt ratsastamassa Härkätien Ratsastuskoulussa joka on ollut tosi kivaa. Tänään kävin Forssassa kaupassa ihan vain huvikseni. Töistä Somerolta sinne on vain 23 km. Uskalsin Forssassa mennä Alkoon ostamaan valkoviiniä, Somerolla en kehtaa. Sana alkaa kylillä kiertää ja kohta kaikki tietävät montako pulloa se tohtori osti vaikka puhuu vastaanotolla että alkoholi on pahasta. No, ostin viiniä. Sehän ei ole alkoholia. Oikeastaan harva potilas tunnustaa juovansa alkoholia. Kaljahan ei ole alkoholia. Forssassa oli Koskenkorva hyvin esillä ja kun olin kassalla valkoviinieni kanssa, tultiin huolestuneena kysymään onko Carillo loppunut. En tiennyt että Carilloa juo muut kuin alkoholistit.

Olen joka ilta ollut uimassa. Useimpina iltoina on ihana aurinkoinen tyyni ilta, aurinko laskee syvän rannan puolelle ja vaikka siellä ei vielä ole laituria, olen istunut kylpytakki päällä portailla ja nauttinut kesäillasta. Käsien kivistys on sittenkin pientä. Eikä ne hyttysetkään haittaa. On upeata viettää toisenlainen kesä. Maalaislääkärinä kesämökkikunnassa ja työleirillä mökillä samaan aikaan. Oppii tuntemaan kesämökkipaikkakuntaa ihan toisella tavalla.

Naapuri tuli muka katsomaan onko Turunen tuonut veneensä lahdelle. Minuahan he tulivat katsomaan. Tuijotti pitkään, suoraan ja tiukasti kuten somerniemeläinen vanhempi nainen tekee ja totesi " Olet Paakan talon sukua, sinussa on Paakan näköä, tuollainen pitkä ja nätti". Kysyin isältä - totta se on. Olen Paakan sukua. Taatusti somerniemeläinen. Ja koti on Intiassa.

Lauantai

Ratsastin Somerolla klo 11-12 ja tulin suoraan takaisin kotiin. Mennen tullen Somerniemen tori pursusi väkeä ja autoja oli parkkeerattu kolmen kilometrin pituudella tien poskeen kun parkkipaikka ei riitä. Kesäkausi on alkanut ja mökkiläiset ovat tulleet. On niin upea tunne kun en ole mökkiläinen - en ainakaan miellä itseäni sellaiseksi. Eilen puutarhassa ostaessani pihakukkia oli mökkiläisiä tulossa viikonlopunviettoon enkä kuulunut samaan kastiin. Tohkeissaan ja kiireissään, tyypillisiä kaupunkilaisia. Tunnistan Somerolla jo potilaitani ja näen heidän ilmeestään että he tunnistavat minut. S-Marketin kassa, Agrimarketin myyjä, Shellin edustalla kaljaa nappaava joutomies.

Hikisen ratsastuksen jälkeen menin heti järveen, ihanan raikas vesi! Tosin jalkani osui ilmeisesti syvällä olevaan oksantapaiseen, joten toivon mukaan saan jonkun sukulaisen kiskomaan veteen kaatuneen puun rantaan. En mitään niin inhoa kuin veden alla olevia röpöjä, olkoon isoja tai pieniä.

Jeeppi on talvehtinut kuusen alla pressulla suojattuna ja tutkin missä kunnossa auto on. Sain akkukaapelit kiristettyä, starttasin ja Jeeppi lähti kauniisti liikkeelle! Jätän sen takapihalle odottamaan että Ilkka hakee sen itselleen kesäautoksi huomenna.

Kaikessa touhuilussa tuli taas hirmuinen hiki ja on lähdettävä takaisin järveen. Sitten vähän ripsiväriä silmiin ja Helsinkiin!