Karmaa ja hyttysloukkuja

Anantha kertoi tilanneensa samanlaisen hyttysloukun kuin minkä Victor oli ostanut Kiinasta. Minä heitin siihen kommenttina, että eikö hyttysten murhaamisesta tule pahaa karmaa. Puhe kääntyi siitä uskontoihin Ananthan kysellessä eikö kristinuskossa ole ollenkaan karman ja uudelleensyntymisen käsitettä. Siinä jutellessa ymmärsin taas miten suuri vaikutus hindulaisuudella on siihen millainen Intia on. Ja miksi kristillisestä kulttuurista tulevan on niin vaikea ymmärtää sitä.

Ennen Intiaan muuttamista en ymmärtänyt miten suuri vaikutus kristinuskolla on meidän ajatteluumme ja arvomaailmaamme. Meidän arvomme pohjautuvat pitkälti kymmeneen käskyyn ja muihin Raamatun - etenkin Uuden testamentin - opetuksiin. Myös meidän, jotka emme ole edes koskaan lukeneet koko kirjaa. Aikaisemmi en tullut ajatelleeksi esimerkiksi, että käsitys ihmisten välisestä yhdenvertaisuudesta perustuisi kristinuskoon, ajattelin että se on yleismaailmallinen ihmiskäsitys. Kuitenkin se on suorastaan ristiriidassa hindulaisuuden kanssa.

Sielunvaellus on yksi hindulaisuuden keskeisiä oppeja. Kaikissa elävissä olennoissa on sielu, joka kuoleman jälkeen syntyy uudelleen. Jos on eletty hyvä elämä, hankittu hyvää karmaa, sielu syntyy korkeampiarvoisena eliönä; jos on eletty huonosti, niin alempiarvoisena. Ylempikastinen ihminen on  oikeasti parempi kuin alempikastinen, sillä hän on elänyt paremman aikaisemman elämän. Ei ole siis kyse onnesta eikä siitä, että esi-isät olisivat tehneet jotain, vaan jokainen on itse ansainnut asemansa.

Tällä omiin ansioihin perustuvassa arvojärjestyksellä on paljon vaikutuksia yhteiskuntaan. Hyväntekeväisyydestä saa hyvää karmaa, joten sitä kannattaa harjoittaa jopa itsekkäistä perusteista. Samoin palveluskuntaa kannattaa kohdella hyvin. Ja päin vastoin, palvelijoitten ei kannata varastaa isänniltään jos haluavat seuraavassa elämässä parempaan asemaan. Mutta ennenkaikkea, kumpikaan ei elättele kuvitelmaa samanarvoisuudesta. Ylempiarvoinen tietää olevansa parempi ja alempirvoinen olevansa huonompi ihminen, ja nyt eletty elämä ratkaisee onko järjestys seuraavassakin sama.

Moni ihmettelee, miten on mahdollista, että Intiassa säilyy yhteiskuntarauha huolimatta äärimmäisestä eriarvoisuudesta. Selitys on hindulaisuudessa. Jokainen on ansainnut paikkansa, huono-osaisinkin.

Vesirokko

Venkatesh, autonkuljettajani, kertoi 12-vuotiaan tyttärensä sairastavan vesirokkoa. Pidin luonnollisesti lyhyen katsauksen vesirokon tarttuvuudesta, tyypillisestä esiintyvyydestä taaperoilla, teineillä ja sitä vanhemmilla henkilöillä, mahdolliset jälkitaudit, hoito lyhykäisyydessään. Lopuksi totesin muutamin lämminhenkisin sanoin että on hyvin todennäköistä ettei tytölle jää rumentavia rokonarpia kasvoihin vaan hänestä tulee aivan terve ja kaunisihoinen.

Venkatesh on aika vilkas intialaiseksi, naureskelee ja elehtii. Nyt Venkatesh tuijotti minua kuten intialaiset yleensä tuijottavat, tyhjin silmin. Ja alkoi kertoa vesirokosta.

Maariamma, tai Amma eli Äiti, on eteläisessä Intiassa sairauden jumala. Maariamma aiheuttaa vesirokon joka Venkateshin perheen käsityksen mukaan on jumalainen juttu. Vesirokkoon sairastunut makaa kuumeisena ja iho kutiavana puhtaiden lakanoiden välissä. Lakanat vaihdetaan päivittäin ja aluslakanan alle laitetaan jotain pensaan lehtiä. Tämä pensas kasvaa temppeleiden edessä mutta koska en tunne juurikaan kasveja, en voi sanoa mistä pensaasta on kyse. Lehdillä on ilmeisesti kuumetta alentava vaikutus. Viikon makaamisen jälkeen potilasta aletaan kylvettää päivittäin vedessä johon on liotettu näitä samaisia temppelilehtiä ja lisäksi kurkuma-maustetta, sitä keltaista jauhetta jota on paljon curry-mausteessa. Kurkumallakin on paljon lääkkeellisiä vaikutuksia. Koko suku vaeltaa katsomaan jumalan koskettamaa potilasta ja kaikki ovat iloisia. Tai en ole varma siitä sairaasta. Viikon sairastelun jälkeen Venkateshin tytär sai olla ulkona kello 14 asti, sen jälkeen piti taas maata kotona ja odottaa niitä kylpyjä. Perheen miesväki ei saa ajaa partaansa kahteen viikkoon. Venkatesh oli unohtanut tämän yksityiskohdan ja aloitti partansa kasvattamisen vasta kun tyttö oli sairastanut miltei viikon verran, ja silloinkin vain koska Venkateshin äiti soitti ja tivasi tätä parta-asiaa. Venkatesh on hieman viinaan menevää tyyppiä, huolettoman oloinen pulska ja kaljuhko mies joten parran kasvaessa Venkatesh alkoi minusta näyttää enemmän kroonisista krapula-aamuista kärsivältä kuin jumalaisen kosketuksen pyhittämältä. Kahden viikon kuluttua vesirokko on ohi eikä Maariamman jumalainen henki enää kosketa perhettä, parran saa ajaa eikä kylpyjä tarvita.

Täytyy sanoa että olin äimänä. Tämä oli minulle taas kerran ihan uutta. Venkatesh ei tosiaan ole tyypillinen juro autonkuljettaja vaan käyttäytyy usein liiankin toverillisesti, rupattelee, nauraa paljon, kyselee ja juoruilee. Tiedän toki että Venkateshin perhe on hyvin uskonnollinen, käyvät usein temppelissä ja viettävät hyvin hindulaisesti kaikki juhlapyhät. Venkateshin vaimo käy näinä viikkoina kaksi tai kolme kertaa päivässä temppelissä koska vanhimmalla tyttärellä on ylioppilaskirjoitukset, laajat ja vaikeat kokeet jotka ratkaisevat mihin yliopistoon hän voi yrittää pyrkiä. Hyvän koulumenestyksen takaamiseksi on paras käydä temppelissä mahdollisimman usein.

Silti tällainen silkka taikausko tuli yllätyksenä. Kylvetyksillä on varmasti kutinaa ja kuumetta vähentävää vaikutusta, mutta kaikki hoidot ja aikataulut ja temppelissäkäynnit ja sukulaisvierailut ja parrankasvatukset tuntuvat varsin työläältä hommalta. Niinkuin ei pelkässä sairastumisessa olisi riittämiin hankaluutta. Alunperin Maariamma aiheutti julman isorokon, mutta isorokon kadottua maailmasta kiltimpi vesirokko on noussut tärkeään rooliin intialaisissa jumaltarinoissa. Onhan herpes-viruksen aiheuttama vesirokko toki tautina jännittävä ja mielenkiintoinen koska kuten kaikki herpes-virukset, myös vesirokkovirus voi jäädä kytemään aiheuttaen myöhemmin kivuliaan vyöruusun.

Ja kuten olen monasti huomannut, intialaiset jumaltarinat muuttuvat aina kertojan mukaan. Venkateshin perheessä vesirokko oli jumalan kosketus ja hyvä tauti, internet-tutkimuksieni perusteella vesirokko on useasti Maariamma-jumalan vihan aiheuttama rangaistus. Samoin kuin jumaltarut saavat vaihdella, myös minun käsitykseni viruksen aiheuttamasta vesirokosta kelpasi Venkateshille. Kukin on kai tavallaan tyytyväinen.

Autossa juteltua

Tänään satoi ja matka Little Lamb School'ista kesti kauan. Tuli juteltua Prabhan kanssa.

Toki tiesin että Prabha valmistautuu pyhiinvaellusta varten. Joku aika sitten Prabha leikkautti hiuksensa hyvin lyhyiksi, vaihtoi pitkät housut nilkkoihin asti ulottuvaan lannevaatteeseen ja jätti sandaalit pois. Niin, Prabha ajaa autoa ja moottoripyörää paljain jaloin. Suurin ongelma Prabhalle taitaa olla paasto. Tai siitä olen eniten kuullut. Prabha - jolle aterioiden ajankohdat ovat tärkeintä maailmassa ja joka yleensä on levittänyt eväänsä autoni keulalle tai terassimme lattialle aina silloin kun olen lähdössä matkaan - paastoaa yhteensä 41 päivää. Ei aamiasta, lounas ja päivällinen tiukasti kasvisruokia koostuen lähinnä riisistä. Prabha parka!

Kuten Babu viime vuonna, Prabha tekee pyhiinvaelluksen Keralan osavaltioon Sabarimalaan Ayyappan-jumalan temppeliin. Kaikki tietävät että jokaisen muslimin on kerran elämässä päästävä Mekkaan, mutta Sabarimalasta ei moni tiedä, vaikka se on Mekan jälkeen maailman suosituin pyhiinvaelluskohde. Joka joulu-tammikuun vaihteessa sinne vaeltaa 50 miljoonaa hindua ja jokaisen Ayyappanin palvojan pitäisi käydä siellä ainakin kerran eläissään. Ayyappanin palvojan on helpompi olla mies. Ayyappan on nimittäin niin pyhä etteivät hedelmällisessä iässä olevat naiset mahdollisen kuukautisvuotonsa kanssa saa vaeltaa Keralan kukkuloille temppeliä saastuttamaan. Vain alle 10-vuotiaat tytöt ja yli 50-vuotiaat naiset ovat tervetulleita.

Hindulaisuutta on tavallisen eriuskoisen aivan mahdoton käsittää enkä edes yritä sitä itselleni selittää. Tiedän että hindulaisuus ei perustu kirjoihin, sillä ei ole perustajaa eikä se ole yksi uskonto vaan eri uskontojen kooste, ja kaiken lisäksi vielä jonkinlainen näkymätön absoluuttinen totuus jota ihminen ei voi ikinä käsittää - asia jonka jokainen hindu käsittää. Siksi tarvitaan välittäjiä, niitä lukuisia jumalia joista kukin voi valita mieleisensä tai vaikka useamman, aina sopivimman kuhunkin tilanteeseen. Useimmat hindut valitsevat yhden kolmesta pääjumalasta: Brahma - luoja, Vishnu - ylläpitäjä, Shiva - tuhoaja. Tai jonkun näiden pääjumalan ilmentymismuodon, tai vaimon, tai pojan, tai pojan vaimon, tai pojan, poikapuolen tai vaimon ilmentymismuodon, tai rakastajattaren tai ... Siis on varaa valita.

Ayyappan on todella pyhä. Joskus reilut tuhat vuotta sitten oli kähinää Brahma-jumalan ja jonkun kuninkaan sisaren kanssa. Toiset kaksi pääjumalaa, Shiva ja Vishnu, sotkeutuivat mekkalaan juonella jossa Vishnu muuntautui kuvankauniiksi naiseksi. No, tästä seurasi tietenkin se että Shiva ei voinut hillitä itseään vaan Vishnu ja Shiva yhtyivät siten että Ayyappan syntyi. Ei siis neitseellinen syntymä vaan käsittääkseni täysin maskuliininen. Ayyappan-pojalla oli sen jälkeen vaikka mitä taisteluja eri demoneja vastaan, mutta lopputuloksena on kirjoitukseni alku - maailman toiseksi suosituin pyhiinvaelluspaikka Keralan Sabarimalassa jonne autonkuljettajani lähtee jo kolmantena vuotena peräjälkeen.

Miksi kaikki nämä valmistelut? Oikeastaan hyvin yksinkertaisesta syystä. Vaikka vaellus on syvästi uskonnollinen ja pyhä, se on myös aikamoista kärsimystä. Prabha puhui 67 kilometrin vaelluksesta (Wikipedia tiesi kertoa 45 kilometristä) yli usean kukkulan. Kuten Intiassa aina jos liikutaan vähääkään pyhissä paikoissa, ollaan paljain jaloin. Jos kukaan aikoo tarpoa kilometrinkään paljasjaloin Etelä-Intian vuoristossa, on parempi hieman harjoitella. 41 päivässä jalkapohjat ehtivät jo tottua niin teräviin kiviin kuin kuumaan hiekkaankin. Lannevaate on väriltään musta tai oranssi kertoen kaikille että kyseinen henkilö valmistautuu pyhiinvaellukseen eikä häntä saa töniä tai tuuppia eivätkä naiset saa tulla liian lähelle. Valmistautumiseen kuuluu paaston lisäksi myös selibaatti. Ja rukoilu. Ja puhtaus. Prabha käy kaksi kertaa päivässä pesulla ja menee sen jälkeen temppeliin rukoilemaan 20 minuutiksi. Tänään Prabha vei minut ratsastamaan puoli kuudeksi aamulla. Prabha asuu 50 minuutin mopomatkan päässä meiltä ja oli lähtenyt kotoa hyvissä ajoin ennen neljää ehtiäkseen rukoilla yhdessä monista Adyar-joen toisella puolella olevista temppeleistä ennen meille tuloa.

Tukka leikataan ennen paastoa koska nyt valmistautumisaikana hiuksia sen enempää kuin partaa tai kynsiäkään ei saa leikata. Miksi kynsien pitää kasvaa, siihen Prabhalla ei ollut muuta selitystä kuin että se on osa kulttuuria. Hiukset ovat intialaisille todella arvokkaat ja tärkeä ulkonäöllinen juttu. Usein näkee kaljuja tai sänkitukkaisia miehiä, naisia ja lapsia joiden hiukset on ilmiselvästi uhrattu. Tämä on jumalalle aivan valtava lahja jolla toivotaan vastaavankokoista siunausta tulevaisuudelle. Alkuaikoina Intiassa ihmettelin kovasti klaneja naisia ja pikkutyttöjä ja mietin onko kyseessä rangaistus vai yritetäänkö naisista ja tytöistä tehdä vähemmän kauniita jotta saisivat olla rauhassa ahdistelijoilta.

Niin. Minulla on täpläotsainen, parrakas, paljasjalkainen, lannevaatteeseen kääriytynyt kuski joka lähtee veljensä ja 7-vuotiaan veljenpojan kanssa joulukuun lopussa junalla Keralaan ja sen jälkeen tarpoo 18 kukkulan yli temppeliin jonka 18 kultaista porrasta he kipuavat päästäkseen valelemaan Ayyappanin kuvaa ghee'llä, kirkastetulla voilla ja uhraamaan kuvalle kookospähkinöitä ja riisiä. 41 esivalmistelupäivän aikana kasvatetut hiukset, kynnet ja parrat leikataan ja uhrataan Ayyappanille. Kun tämä on tehty, on tehty kaikki minka voi jotta tuleva vuosi olisi hyvä, yhtä hyvä kuin oli tämäkin vuosi, viimevuotisen reissun ansiosta.

Satoi kun pääsimme meille. Ainakaan Prabhalla ei ole kenkiä jotka kastuisivat kun porhaltaa mopolla temppelin kautta kotiinsa.

Jälleen Ayudha Pooja

Tehtaan operaattoritytöt tehdassalin poojaa seuraamassa. Lattialla on tyypillinen juhlakoolam; upea, tähän tilaisuuteen kukista ja värijauhosta tehty koriste öljylamppuineen.

Kun Mikko tuli ensimmäistä kertaa Intiaan tutustumaan tehtaaseen, oli Ayudha Poojan aika. Hindujen tärkeä vuosittainen päivä jolloin kunnioitetaan kaikkia työkaluja - mitä hyvänsä, kenen hyvänsä - on erikoinen ja minulle täysin käsittämätön.

Mikon tehtaalla kierrettiin eilen kunnioittamassa työkaluja parin tunnin aikana ... tehdassali, raaka-ainevarasto, valmistuotevarasto, tehdashuolto, volume production quality control-laboratorio, kaapelituotanto,...

Pooja tehdassalissa. Alttarille ja sen viereen on tuotu kaikenlaista laturivalmistukseen liittyvää työkalua, tarviketta, lomaketta ja tietysti valmiita latureita.

Alttarilla on kolmen jumalan kuvat ja jumalille uhrattavia hedelmiä, riisiä ja kukkia. Joka paikka tehtaalla on hienosti koristeltu.

Laturivalmistukseen kuuluu kaikenlaista sälää - johtoja, tietokoneita, muuntajia, lakikirja, kassalipas, kaapeleita

Otetaan nyt esimerkiksi tuo kaapelituotanto. Jokainen työpiste oli koristeltu kukin ja jumalkuvin, kuten kaapelinkatkaisuasema, kaapelinkuorinta-asema, ruiskupuristuskoneet, kaapelinjuotosasemat, kaapelintarkastusasema, ja kaikki muut kaapelituotantoon liittyvät osa-alueet.

Kaapelilinjan tyttöjen tekemä norsupäinen Ganesha-jumala. Vasemmalla on söpösti keltaisten kukkasten ympäröimiä kaapeleita.

Kuten papit yleensäkin, hindupappikin on vain vektori, välittäjä, jonka kautta jumaluus kulkeutuu maallikoille. Pooja - palvonta, pyhä toimitus - tehtiin vain pääasemilla, mutta pappi kiersi kaikki työpisteet välittäen jumaluuden siten jokaiseen työkaluun.

Valkoisen tarjottimen päällä on valmiita latureita ja kolmiomaisesti asetetetuissa muoviputkissa on muuntajia ja niiden keskellä on laturin kaapeleita.

Banaanipuun lehdillä, kukkakranssein ja kiiltopaperein koristeltu ovi vie tehdashuoltoon...

... jossa on huoltomiesten tekemä pooja-alttari ja lattian koolam-koriste...

... sekä aivan uusi, kukkaköynnöksin ja rusetein koristeltu sorvi

Varaston pooja-alttari on hieman kuin jouluvaloin valaistu

Papeilla on oikeastaan aika tavalla työtä. Poojaaminen näyttää helpommalta kuin se on. Pooja ei rajoitu pelkästään tähän yhteen päivään vaan kaikki uusi yleensä poojataan ja lisäksi tietenkin poojataan kun on muuten vain tarvetta ylimääräiseen turvaan tai toivotaan jotain parempaa

Koristeltu varastotrukki ja varastomiehiä

Miksi kaikki tämä omituinen vaiva? Hinduismin mukaan jokaisen työn, ammatin ja työkalun takana on jumalainen voima joka saa tuloksen paremmaksi unohtamatta taloudellista hyötyäkään. Siis niin muuntajassa, laturin kaapelissa kuin lakikirjassakin on sisällä jumala. Siksi rakennetaan alttarit joissa on jumalan inkarnaatio, hahmo jossa jumala esiintyy, joka hinduajattelun mukaan voi olla mikä vain, vaikka se laturin kaapeli. Ei se oikeastaan ole kummoisempaa kuin luterilaisen kirkon alttarilla oleva ristiinnaulittu Jeesus. Erona vain että täällä alttarit eivät aina pysy temppeleissä vaan tuodaan työpaikoille ja kaduille ja kauppoihin.

Muuntaja on kukkasten keskellä omalla alttarillaan

Ayudha Poojan jälkeen Salcompinkin tehdas on siis tuottavampi, kuten kaikki Intiassa. Tai jos vuotuista poojaa ei tehtäisi, maa olisi entistä toivottomampi kehitysmaa. Kuka uskaltaa ottaa riskin olla tekemättä poojaa!

Poojan alkuhässäkkää kotipihalla - minun kanssani ruskeapaitainen Prabha, keskellä Babu, univormuasuinen Jantu ja yövartiovuoroon tullut, vielä siviileissä oleva punapaitainen Supervor

Autot ovat autonkuljettajan työkaluja. Babu on hyvin uskonnollinen joten hänelle oli tärkeä tehdä pooja molemmille autoillemme. Eilen illalla autot pestiin sisältä ja ulkoa. Renkaat, rekisterikilvet ja lamput sotkettiin täplikkäiksi keltaisella kurkuma- ja santelipuujauheella. Kukkaseppeleet ripustettiin auton keulaan. Jokaisen renkaan eteen laitettiin pieni lime-hedelmä jonka kuljettaja poojan lopuksi ajoi littanaksi. Autojen eteen Babu ja Prabha oli rakentanut pienen alttarin riisistä, kukista, hedelmistä, kookospähkinöistä ja karamelleista.

Autojen edessä oleva alttari ja autonkuljettajat Prabha ja Babu sytyttämässä valoja poojan alkuvaiheissa

Babu ja palava melooni

Babu pyörittää liekehtivää meloonia autossa olevan jumalan kunniaksi. Jantu on kumartunut parantamaan maassa huonosti palavaa öljymöykkyä

Autojen sisävalot sytytettiin ja autojen eteen laitettiin palamaan pienet tulet. Meloniin iskettiin öljyinen sokeripalan kokoinen kuutio joka sytytettiin palamaan ja Babu pyöritti pienellä liekillä palavaa melonia neljä kertaa (tai viisi tai kolme, menin sekaisin laskuissa) auton keulan, perän ja jokaisen renkaan edessä. Molemmille autoille tehtiin sama toimitus kolmen eri hedelmän kanssa. Sen jälkeen hedelmät paiskattiin porttimme eteen kadulle ja katu oli siivottoman näköinen. Mutta ilmeisen pyhää siivottomuutta.

Sitten otimme jokainen karamellin ja söimme sen ja pooja oli ohi. Autojen pooja kesti ehkä 1o minuuttia. Meitä oli kaksi kristittyä - Mikko ja minä, yksi buddhalainen - Jantu ja kolme hindua - vartija Supervor ja kuljettajat Prabha ja Babu.

Lime-hedelmä odottaa murskautumista ja pyhällä tahnalla pyhitetty rengas

Tänä aamuna autot ovat edelleen keltaisen tahnan töhrimiä, mutta kun tietää että se on autossa olevan jumaluuden kunniaksi ja siksi että auto toimisi paremmin, se ei tunnu pelkältä lialta. Tai voin melkein uskotella itselleni näin. Koska oikeasti, en usko että minua saisi helpolla hinduksi käännytetyksi.

Chennai maailman valokeilassa

Kuten kaikki tietävät, eilen oli SE SUURI PÄIVÄ. Enthiranin hartaasti odotettu maailman ensi-ilta. Meiltäkin kymmenkunta henkeä piti vapaapäivää päästäkseen varmasti ensi-iltaan. Vielä innokkaammat menivät ensiaamuun, ensimmäiset näytökset olivat viideltä aamulla.

Leikki leikkinä, mutta tämä elokuva on konkreettinen esimerkki siitä, miten erilaisessa maassa asumme, miten vähän siitä lännessä tiedetään. Enthiran on aivan oikeasti monestakin syystä iso juttu. Sen budjetti, 45 miljoonaa dollaria, oli Aasian suurin, se levitetään 2,250 kopiona joka on enemmän kuin mikään muu filmi maailmassa lukuunottamatta Spidermania. Ja ennen kaikkea, Enthiran on Rajinikanthin ensimmäinen filmi kolmeen vuoteen.

Rajinikanth on Kollywoodin suurin sankari, joka tunnetaan yleisesti yksinkertaisesti nimellä “Superstar”. Rajinin suosio vähintänkin lähentelee palvontaa, kuten ensi-illasta kertovassa uutisessa kerrottiin: “After conducting pooja of the print box, aarthi and paal abhishekam of the huge cut-out outside the theatre, the shows started.”


Rajinikanthin kuvalle ollaan tekemässä paal abhishekamia (pyhitetään maidolla valelemalla)

Kuten olemme tainneet joskus aikaisemminkin todeta, Intiassa kunnioitetaan perinteitä. Niinpä supersankareitakaan ei tarvitse vaihtaa ihan joka päivä. Rajinikanth on ollut tamili-filmin kiintotähtenä jo vuodesta 1975. Niinpä IMDB erehtyy kertomaan “The Tamil megastar of the 80s and 90s he was one of the highest earning actors at his peak.” Todellisuudessa huippu on nyt ja tulevaisuudessa, ei jollain menneillä vuosikymmenillä.


Rajini nuorena sankarina 1970- luvulla ja Rajini viime vuonna

Enthiranin toinen maailmankuulu tähti on muuten Aishwarya Rai (Ash), joka on filmiä varten “lainassa” Bollywoodista. Ash on vuoden 1994 Miss Maailma, joka on esiintynyt myös länsimaisissa filmeissä.


Tamili-filmeissä sankarittaret istuvat länsimaiseen kauneusihanteeseen sankareita paremmin

Mellakoita odotellessa

Intialla on pitkä historia. Se näkyy erityisen konkreettisesti tänään kun Allahabad High Court antaa tuomion maanomistusta koskevassa oikeudenkäynnissä, joka alkoi vuonna 1950. Kiista on kuitenkin paljon vanhempi kuin tämä 60 vuotta.
Babur, Intian ensimmäinen mogulikeisari rakennutti vuonna 1528 moskeijan Ayodhyaan (Uttar Pradashissa, 600 km New Delhistä itä-kaakkoon). Legendan mukaan Rama, eräs hindujen tärkeistä jumalista, on synytynyt samalla paikalla. Jotkut hindut uskovat, että paikalla oli myös hindu-temppeli, joka olisi tuhottu moskeijan alta. Kaivauksissa tällaisesta temppelistä ei tosin ole löydetty todisteita (sen sijaan paikalla on ollut 600-luvulla jain-temppeli, mutta jain-uskovaiset ovat rauhanomaisia, eivätkä osallistu tähän kiistaan).
Moskeija sai kuitenkin olla paikallaan enemmän tai vähemmän rauhassa (käytiin siitä yksi oikeudenkäynti myös vuonna 1886) Intian itsenäistymisen aikohin saakka. Kuten tiedämme, itsenäistyessä Brittiläinen Intia jaettiin islamilaiseen Pakistaniin ja pääasiassa hindulaiseen Intiaan, minkä seurauksena Intiassa esiintyy edelleen ääri-hindulaisuutta. Vuonna 1949 hindut tunkeutuivat moskeijaan ja veivät sinne Raman ja Sitan patsaat. Siitä lähtien paikan hallinnasta on ollut avoin konflikti, joka huipentui siihen, että väkijoukot tuhosivat moskeijan vuonna 1992. Tästä seurasi laajoja mellakoita.
Tuomioistuimen päätettävänä on monta kysymystä ennenkuin varsinainen maanomistus voidaan ratkaista. Syntyikö Rama paikalla? Oliko paikalla hindu-temppeli ennen moskeijan rakentamista? Tuhosivatko muslimit temppelin? Tuotiinko moskeijaan hindu-jumalien patsaat joulukuussa 1949?
Intiassa varaudutaan monin paikoin levottomuuksiin tuomion julistamisen takia. Vaikuttaa siltä, että eniten pelätään muslimien hyväksi annettavaa tuomiota. Maa on pullollaan hindu-nationalistipoliitikkoja, jotka käyttävät mielellään jokaisen mahdollisen tilaisuuden oman asemansa nostamiseen.
Odotamme jännityksellä tuomion julistamista tänään klo 15. Tuloksen saatte varmaan lukea Hesarista.

Turistimatka vai toimintaelokuva?

Olen joka aamu sanonut Mikolle että tänään sen kirjoitan ja joka ilta todennut etten sitten kirjoittanutkaan. Ja siksi se on tullut uniini, painajaisena tietenkin. Siis se aihe josta viikko sitten kommentoin "Minulle riitti se jeeppisafari - kirjoitan siitä joskus jos uskallan edes ajatella sitä reissua. Lapsiani en niille rinteille olisi päästänyt!!"

Jeeppisafari Brasilian Ilha Belassa oli hilpeää mutaisen tien mönkimistä alati remuavien brassien kanssa. Dubaissa se oli huikeata vuoristoratamaista surffailua dyyneillä. Intian Rajasthanissa, Tharin autiomaassa, jeeppisafari oli lumoava luontopolku. Himalajalla se oli henkiinjäämistä.

Kullun laaksoa Himalajan juurella kutsutaan Hopealaaksoksi kauneutensa vuoksi; Kuninkaiden laaksoksi legendan mukaan - valo ja hyvyys voitti pelon ja pimeyden kun Rama-jumala nujersi pahan Ravana-kuninkaan; "Asutun Maailman Lopuksi" ... no, varmaan koska ihmiset jotka ovat pidemmälle edenneet, eivät ole palanneet kertomaan miten matka meni.

Kullun laakso... Hopealaakso... Kuninkaiden laakso, Himachal Pradeshin osavaltiossa

Kolhiintunut jeeppi odotti meitä aamulla hotellin edessä. Jeeppikuski puhui vain muutaman sanan englantia mutta käsitin että ajamme omenatarhojen läpi, ihailemme havumetsän korkeita puita, etenemme hiekkatietä pitkin temppelille ja tulemme takaisin. Jeeppi oli tosi epämukava. Istuimme takapenkillä joka oli korotettu niin ettei ikkunasta nähnyt kuin alas vieressä olevan maantien ja jos istui suorassa, pää kolisi kattoon koska autossa ei ollut jousia. Matelimme kylätietä mustaa pakokaasua tupruttavan auton perässä, kaikki myrkyt pakkautuivat autoomme ja tunsin kuinka syöpä hivuttautui henkitorvea pitkin keuhkoihin. Ja opaskin pulputtaa vain hindua. Alku ei ollut lupaava.

Silloin kun tie oli vielä asfalttia ja metsässä saattoi kävellä

Vihdoin pääsimme yksinäiselle metsätielle. Kesti melkein puoli tuntia ennenkuin tajusin että metsä kasvaakin 180 asteen rinteessä. Että se on metsä jossa ei voi kävellä. Siis jos autosta nousee ulos ja poikkeaa metsään, putoaa puiden lomassa noin kilometrin alas Kullun laaksoon. Mikko istui rinteen puolella eikä tajunnut miksi kuiskasin paniikissa "mä en voi olla täällä". Saimme kuskin pysähtymään ja vaihdoimme paikkoja. Minä ryhdyin tiukasti tuijottamaan vieressä kohoavaa vuoren seinämää ja Mikko räpsi haltioissaan valokuvia.

Mies ja tie. Tämä mies on näistä teistä vastuussa.

Tie kapeni kuoppaiseksi poluksi. Se oli koverrettu vuorten rinteille seuraten kuvankaunista Kullun laaksoa ja Beas-jokea. En katsonut maisemia. Nousimme koko ajan ylemmäksi. Vanha mies puku päällään käveli tietä pitkin. Otimme kyytiin... "Road department" selitti kuski. Totta, huipulle kipuavaa serpentiinitietä vasta rakennettiin. Kaiteet ja betoniporsaat olivat loppuneet kauan sitten, silloin kun vielä hengitimme syöpäistä pakokaasua ja asfalttitie päättyi.

Himalajalla rakennetaan tietä. Meidän tietä. Ensin pitää odottaa että tämä kohta valmistuu...

Metsä oli jäänyt alapuolellemme. Kun puut olivat pois, suora pudotus laaksoon näkyi esteettä. Tie oli jeepin levyinen, tien urat yhtä syvät kuin renkaat. Jos tällaista tietä ajaisin jonkun mökille, pelkäisin liukastuvani urilta ja uppoavani ojaan. Nyt oja oli kaksi kilometriä syvä.

Valmis tie

Ajoimme vuoren rinnettä, olimme valuneet takapenkillä makuuasentoon, edessä tie näyttää loppuvan, kuski pyörittää rattia vimmatusti, laittaa nelivedon päälle että saa jeepin kääntymään serpentiinimutkan eikä syöksy laaksoon. Hengitin huohottaen, Mikko sanoi edessä istuville että vaimo haluaa pois autosta. Road department ja kuski nauroivat hilpeästi "very good road" ja "hindu music?" ja napsauttivat radion päälle.

En ole musiikin asiantuntija, mutta olemme päätyneet siihen että kansanmusiikki on vuoristossa aina samanlaista. Jodlaamista tai joikhaamista niin Lapissa, Alpeilla, Brasilian gaucho-mailla kuin Himalajallakin.

Kauhu oli kai saavuttanut huippunsa. Olen Himalajalla 2.5 kilometrin korkeudessa täysin ajokelvottomalla tiellä, kolhiintuneessa jeepissä jossa on sileät renkaat. Edessäni istuu harmaaseen herrasmiespukuun pukeutunut kääkkä ja tiibetiläisen näköinen kuski jotka puhuvat hindiä. Meillä ei ole yhteistä kieltä enkä pääse autosta ulos. Hirveä hindumusiikki rämisee kovaäänisistä ja olen matkalla Shiva-jumalan temppeliin. Ajattelen että elämä on absurdia ja se loppuu kun niin on tarkoitus. Olen jo 52-vuotias, minulla on ollut hyvä elämä, lapseni ovat aikuisia ja pärjäävät omillaan ja jos kuolen, kuolen mieheni kanssa eikä kenenkään tarvitse tietää kuinka paljon pelkäsin. Ja laitoin silmät kiinni.

Vuoren huiput ei kai yleensäkään ole neulamaisia kärkiä. Mutta oli uskomaton tunne kaikkien kauhujen jälkeen päätyä kauniin karulle puuttomalle niitylle jossa oli pieni telttakylä. Huipulle rakennettiin kännykkämastoa. Maston rakentajat olivat hyvin nuoria poikia, lapsia vielä... jossain toisessa tilanteessa olisin pysähtynyt kauhistelemaan sitä. Tänne se tuntui sopivan. Täällä on näiden lasten paikka. Oli hyvin hiljaista. Aurinko paistoi, olimme lähempänä taivasta kuin maata. Tuntui kuin olisimme leijuneet. Kaikki oli kirkasta ja selkeää. Minne vain katsoi, näkyi vuoria. Ihmeellinen rauha.

Bijli Mahadev-temppeli oli vaatimaton. Temppelin sisällä on on pyhistä pyhin, shivalinga, kivinen möykky, joka on kaiken olevan ydin, universaali totuus ja kosminen yhteys, ykseys johon maailman hajoamisen pirstaleet yhtyvät, maailman synty ja loppu ja näyttää epämuotoiselta penikseltä. Joka vuosi salama iskee temppelin 40-metriseen mastoon ja shivalinga hajoaa säpäleiksi. Temppelin pappi liimaa sen voi-jauhosekoituksella kokoon ja huolimatta sadoista ja tuhansista salamaniskuista, shivalinga oli täysin ehjä.

Bijli Mahadev-temppelin ovella seisovat Siva-jumalan uskolliset kulkuneuvot, Nandi-lehmät. Hinduilla on paljon jumalia ja jokaisella jumalalla on kulkuneuvo, eläin jolla liikkuu.

En ymmärrä shivalingasta mitään eikä temppelin pyhyys puhuttanut minua. Juuri äsken kamalaa jodlaamista kailottanut kuskimme kilkautti kelloa, astui varovasti pieneen pyhättöön, polvistui shivalingan eteen, murusti kivelle kookospähkinää, kulki kolme kierrosta shivalingan vieressä olevan pylvään ympäri, poistui kumarrellen selkä oveen, kasvot shivalingaan päin, mutta katsoo kiven ohi, ei kohti. Ja heti temppelin ulkopuolella hän muuttui taas tavalliseksi, ikäänkuin olisi herännyt ohimenevästä transsista.

... Olen hyvin, hyvin kaukana Helsingistä ja Haagasta ja Huopalahden seurakunnasta ...

Tien leveimmässäkään kohdassa ei mahtunut väistämään vastaantulijaa. Kun kaksi miestä työntää Jeeppiä sivusuunnassa, toinen auto pääsee ohi ja vain jeepin ikkunanpuitteet hajosivat.

Tuonne en menisi mutta oli pakko.

Idyllinen - ja ainoa - tienvarsiravintola. Täällä söimme lounaan emmekä sairastuneet.

Pahat paikat on takana, temppeli nähty, olemme lähellä laaksoa, aurinko paistaa ja hymy herkässä. Ravintolan isäntä vieressä.

Muut ruokailijat olivat tietyöntekijöitä.

Shimlan vuoristokaupunki

Intiassa on ollut käsittämättömän paljon brittejä ottaen huomioon ettei brittejä loppujen lopuksi ollut siellä kovin paljon. Brittien levittäytyvä tapa elää ja etsiä englantilaiselle miellyttävää ilmastoa loi kahdessa paikassa asumisen kulttuurin. Kesäkuumaa britit pakenivat vuoristoon jota Intiassa on hämmästyttävän paljon. Jopa meillä etelässä vaatimattomilla vuorillamme on useita brittien perustamia "Hill Station"-kyliä ja kaupunkeja, puhumattakaan koko valtavasta Himalajan vuoristosta jonne englantilaiset hakeutuivat etsimään kodikasta koleutta, kylmyyttä ja sadetta.

Shimla on 2500 metrin korkeudessa joten kuumimpaankin aikaan touko-kesäkuussa maksimilämpötila on vain noin 25 astetta. Nyt lokakuussa päivälämpötila nousi 20C tienoille, mutta aurinko oli polttavan lähellä ja ilma tuntui paljon kuumemmalta. Jopa niin lämpimältä että oli vaikea tajuta öiden olevan viileitä. Asuimme kodikkaassa Clarke's hotellissa, entinen englantilaisperheen kesäkoti vuodelta 1898, hienosti ajan hengen mukaisesti kalustettu. Ja ilmeisen brittitavan mukaisesti hotellissa ja huoneissa pidettiin ikkunat ja ovet avoimena. Ensimmäisen Shimla-yön jälkeen totesimme kaikki spontaanisti että olipas ollut kylmä!! Jokainen meistä oli yöllä turhaan etsinyt termostaattia, lisäpeittoja, pattereita ja villapaitoja ja värissyt vilusta ohuen filtin alla. Seuraavaksi yöksi haimme kasoittain lisäpeittoja ja siten tarkeni. Silti, hotelli oli todella kaunis ja viehättävä että englantilaisen hölmön viileän ilman ihannoinnin antoi anteeksi.

Vuorenhuipun Shiva-temppeli. Viimeiset sata metriä oli käveltävä ylämäkeä ja 2700 metrin korkeudessa ohut ilma hengästytti kun on tottunut asumaan Chennaissa aivan merenpinnan tasolla.

Kuten aiemmin kerroin, menimme ratsastaen Shiva-jumalan temppeliin. Temppeleitä olemme nähneet ihan riittämiin eikä niistä oikein osaa innostua koska emme ymmärrä niitä. Useimmiten niiden nähtävyysarvo on se että ne ovat tavattoman pyhiä. Että tämä on nimenomaan se ainoa Intian temppeli jossa elefanttipäinen Ganesha todella asuu tai temppeli josta sini-ihoinen flirttijumala Krishna lähtee huiluaan soitellen viettelemään neitoja. Eli niiden pyhyys on hyvin vaikeasti muiden kuin hindujen käsitettävissä. Temppeleissä sellaisenaan, ilman tarinaa, on hyvin vähän ulkopuoliselle katsottavaa.

Konimme ovat koiran kokoisia ja näyttävät lyyhistyvän painomme alla. Ulkonäkö kuitenkin pettää, hevoset olivat yllättävän sitkeitä ja jopa pirteitä, aivan kuten mekin.

No niin, siitä ratsastuksesta... Olimme kuvitelleet koko päivän herraskaista ratsastusretkeä, laukkaa vehreillä vainioilla ja piknikkiä omenapuiden siimeksessä. Tällä kertaa retkemme oli enemmän kärsimystä. Satuloita ei ollut suunniteltu ratsastukseen, jalustimena oli muoviköysistä tehdyt lenkit ja satulaan solmulla kiinnitetty köysi hiersi todella ilkeästi reisiä, ihon rikki ja valtaisat mustelmat. Hevoset eivät olleet ratsuja eikä Ullan konilla ollut edes suitsia. Tosin ei siitä hevosen turvan ympärille kiedotusta muoviköydestä mitään iloa ollut, hevoset liikkuivat vain mukana juoksevan miehen ruoskimisen voimalla. Ruoskana oli puun oksa joka viuhahti kivasti myös turistin kasvoihin... Huoletonta touhua, mutta suosittua! Intialaiset eivät todellakaan ole atleetteja tai sporttista kansaa, mutta on aina hauska nähdä turistipaikoissa kuinka intialaissuvut ja -perheet innostuneesti osallistuvat kaikenlaiseen toimintaan. Siinä ratsastivat sariin ja korkeakorkoisiin sandaaleihin sonnustautuneet isoäidit käsilaukut olalla hevosten selässä aivan kuten mekin, vilkuttaen ja hihkuen iloisia tervehdyksiä.

Shimlan rinteillä on selvästi köyhempää asutusta kuin huipulla

En varsinaisesti ole etsinyt, mutta aina kirjakaupassa yritän silmäillä kirjoja jotka kertoisivat brittielämästä Intiassa. Tuossa ajassa on jotain mystisen kiehtovaa jota haluaisin tajuta paremmin. Joka vuosi kesäkuukausina brittihallinto muutti neljäksi kuukaudeksi Kalkutasta Shimlaan. Shimla oli silloinkin kallis paikka asua ja alunperinkin kaupunki oli rakennettu usean kerroksen paikaksi, paikka kullekin säädylle. Nuo kadut ovat edelleen samanlaisia - ylimmällä kadulla on kirkko, poliisilaitos, kaupungintalo, teatteri ja kalliita kauppoja miellyttävän harvakseltaan ja on todella siistiä. Alemmalla tasolla on tyypillisiä intialaiskauppoja tiuhemmassa, enemmän ihmisiä ja enemmän roskaa; sitä alemmalla tasolla on ahdasta, hajuja, epäsiisteyttä ja likaa. Shimlan historiaan kuuluu kuohuttavat juorut, flirttailu ja aviorikokset. Sellaisia kirjoja minä haluaisin lukea! (Luen kyllä parhaillaan Louis Bromfeldtin "Sateet tulivat" joka kertoo 30-luvun Rajasthanin osavaltion brittien ja intialaisten elämästä hyvin värikkäästi, mutta kaipaisin vuoristoon sijoittuvia skandaaleja)

Shimlan yläkadun ihmisvilinää. Etualan miehellä ihan tyypilliset paikalliset vaatteet ja hattu

Yläkadulla, The Mall, oli kiva kävellä. Siinä tuli ostettua ihan liian monta pashmina-huivia. Ei ole mitään väliä vaikkei ne olekaan aitoa pashminaa, värit olivat kauniita ja shoppailu hauskaa. Eikä ne hinnat pahoja olleet. Shimlassa oli tyyliä ja arvokkuutta ja jollain tavalla siellä pystyi kuvittelemaan entisajan kolonialistisen brittielämän kaikessa kummallisuudessaan.

Vapaapäiviä

Ilmeisesti Mehtan sairaalaa lukuunottamatta voi vain jättäytyä pois töistä tietyissä tilanteissa. Nuori iloinen vartijamme Sanjay on ollut jo liki kuukauden Orissan osavaltiossa kotikylässään. Tiesin että Sanjayn isällä oli sydänvaivoja mutta nyt ne olivat äityneet pahoiksi ja pojan velvollisuus on mennä kotiin auttamaan perhettä. Perhekäsitys on niin venyvä että on kai mahdoton sanoa mihin jonkun perheenjäsenen velvollisuudet loppuvat. Kukaan ei ole saanut yhteyttä Sanjayhin koska kylä on täydellisessä kännykkäkatveessa. Sanjay tulee kun tulee.

Anitan työpäivä alkaa kello 8. Kello 8 aamulla Anita soitti ja sanoi olevansa äitinsä sisaren hautajaisissa. Ilmoitusluonteinen asia. Anita oli edellisenä iltana matkustanut tädin kotikylään mutta kiltisti ilmoitti minulle asiasta. Hautajaiset ovat heti kuoleman jälkeisenä päivänä, ei siinä aikaakaan ole kovin paljon. Jos on läheisiä sukulaisia vaikka Amerikassa, voidaan hautajaisia siirtää päivällä. Siinä jo ehtii matkata Atlantin yli ja jatkaa vielä puolikkaan Intian valtameren, Arabian lahden, taakse Intiaan.

Perhe on hautajaisten suhteen vielä venyvämpi käsite kuin sairastapauksissa. Meille sanottiin tänne tullessa että häihin ei ole pakko mennä, mutta kuolemaa ei voi sivuuttaa. Hautajaisiin on mentävä. Vaikka en vieläkään ole perehtynyt hindulaisuuteen, tiedän että siihen liittyy paljon kuolemaa ja julmuutta. Toisaalta kun olemme käyneet temppeleissä, ne tuntuvat mukavilta oleskelupaikoilta. Joku kiertää seitsemän kierrosta jumalakuvan ympäri, jotkut rupattelevat mukavia, juodaan teetä, uhrataan kukkia ja kookospähkinöitä, joku taputtaa pyhää elefanttia.

Elefanttihan edustaa kaikkien suosimaa menestyksen ja vaurauden jumalaa Ganeshaa. Parvati-jumala, Ganeshan äiti teki kerran kylvyssä ollessaan savesta itselleen pojan vartijaksi ovelle. Kun Shiva, mahtava tuhon ja uudelleensyntymisen jumala ja Parvatin mies näki ventovieraan pojan kotonaan, hän katkaisi Ganeshan kaulan. Parvati-äiti ei tästä pitänyt joten Shiva käski sotilaidensa katkaista ensimmäisen pohjoiseen kääntyneen nukkuvan otuksen pää ja tuoda se Ganeshalle. Sattui olemaan elefantti. Siksi Shivan ja Parvatin pojalla Ganeshalla on sympaattinen elefantin pää.
Koko Shivan jumalperhe koolla. Shiva, vaimo Parvati ja pojat, elefanttipäinen Ganesha ja se toinen. Toisesta pojasta kiertää erilaisia legendoja jotka kaikki ovat varmasti yhtä hyviä. Kuitenkin ilmeisen mitätön jumala elefanttipäiseen veljeensä verrattuna.

Nämä jumaljutut ovat kivoja eivätkä ne enää tunnu niin pelottavilta tai mystisiltä kuin alkuun. Monessa asiassa on paljon järkeä. Jumalia on niin paljon että jokaiseen ongelmaan tai vaivaan löytyy oikea jumala. Ja temppelit ovat aika rentoja paikkoja.