Tarinaniskijä

Se tapahtui tallilla toisen ratsastuskertani jälkeen kymmenen päivää sitten. Mikko on vakituinen jäsen ja ratsastaa tunnilla muiden kanssa kolme kertaa viikossa, minä vierailijana ratsastan samaan aikaan yksikseni miten lystään ja lystäänkin todella paljon. Minua pidetään myös niin taitavana että saan melkein hienoimman hevosen ratsastettavaksi eikä pelätä että pilaisin sen. Mikko ei vielä ole samalla asteella vaikka Brasiliassa piti itseään jo melkoisena mestarina.

Mutta nyt jo poikkesin asiasta.

Ratsastustunnin lopuksi huikkasin Kishorelle, tallin omistajalle joka seuraa kentän reunassa joka päivä jokaista tuntia, että "sopiiko että otan tämän Autobahn-hevosen Suomeen mukaani?". Kishore on ylpeä hevosistaan ja myhäili "kumman otat mukaasi, Mikon vai Autobahnin?" "Otan Autobahnin, se on paljon kauniimpi kuin Mikko. Mikosta on teille paljon hyötyä, Mikko on hyvä finanssiasioissa. Pitäkää Mikko, minä pidän Autobahnin."

En tajunnut millaisen vitsin lohkaisin!! Tuota juttua kerrotaan tallilla joka kerran kun sinne menemme. Sitä kerrotaan Mikolle uudestaan ja uudestaan; se kerrotaan tallilla lastensa kanssa vieraileville vanhemmille; sitä toistetaan tallipojille ja kaikilla on hauskaa. "Dr. Karina ottaa Autobahnin mukaansa Suomeen ja jättää Mikon tänne!! Hahhahhahhahhaahaa!!!"

En tunne ketään joka pitäisi itseään puisevana tai tosikkona. Minäkin olen poikkeuksellisen huumorintajuinen. Itse asiassa hyvin harvinaisen hienovivahteisen, älyllisen pistävän sarkastisen ironian taitaja. Mutta tämän Autobahn-murjaisun jälkeen olen punninnut uudestaan sanallisen nokkeluuteni ja hieman masennuin. Sillä mitä tulee ihmisten huvittamiseen, vahvuuteni ei ilmeisesti ole älyllisyys vaan tahaton huumori.

Sunnuntai

Vielä perjantaina kerroin Mikolle että olen tullut tänne lomalle ja haluan tehdä kaikkea kivaa, mutta lauantainen retki Ideal Beachin uimarannalle ja sen jälkeen Kipling Cafén ulkoilmaravintolaan uuvutti niin että tänään olimme kotona.

Sunnuntaiaamuilla on aina taipumus venyä tosi myöhäisiksi. Aamiainen oli syöty ja lehdet luettu vasta puoli yhden aikaan. Koska neljän maissa pitää lähteä ratsastustunnille, ei siinä enää ehtinyt minnekään lähteä. Minä sitten kaseerasin kenkiäni ja pakkasin Suomeen vietäväksi juomalaseja, samalla kun Mikko valmisti possunkyljyksiä illaksi. Häthätää ehdimme syödä leipiä lounaaksi ja jo piti rientää ratsastamaan.

Ratsastus kolme kertaa viikossa on ollut Mikon sosiaalisen elämän pelastus. Ilman ratsastusta Mikko ei puhuisi töiden jälkeen koskaan kenellekään. Tallilla on tosi mukavan seurallinen tapa jäädä tunnin jälkeen puutarhaan istumaan, juttelemaan ja juomaan teetä. Samalla tulee ruokittua noin miljoona hyttystä. Missään ei ole niin paljon hyttysiä kuin talleillamme - hikisten hevosten ja hikisten ihmisten houkuttamina, mutta hauskassa seurassa hyttysetkin sietää.

Edellinen ratsastukseni oli edellisellä Intian käynnilläni lokakuussa. Suomessa en ole päässyt koko syksynä talleille, työ on vienyt kaiken ajan ja tarmon tehdä jotain kivaa. Toivottavasti kevät antaa vähän enemmän aikaa elämiseenkin.

Viikonloppu Bangaloressa

Malediivien jälkeen arki ehti painaa raskaasti puolentoista päivän verran. Perjantai-iltapäivänä lähdimme jo sitä karkuun, Chennaista reippaat 300 kilometria länteen kohti Bangalorea. Bangaloressa oli pienimuotoiset ratsastuskisat joihin ratsastuskoulumme osallistui. Me emme kilpaile: 1) minä en ole ratsastuskoulun jäsen vaan ulkopuolinen ratsastelija joka on saanut erikoisluvan ottaa irtotunteja aina Intiassa asuessani, ja 2) Mikkoa ei pidetä kyvykkäänä kouluratsastajana eikä Mikkoa päästetä hyppäämään esteitä, koska 3) koululla on vain yksi hevonen, Foxtrot, joka on riittävän suuri ja vahva kantamaan Mikkoa normaalitunnin verran, mutta ei esteiden yli, etenkin kun 4) Mikon hyppytaitoihin ei uskota.

Oli miten oli, Chennai Equitation Centre on ollut sosiaalisesti meille täysosuma, ihmiset ovat tosi kivoja. Vaikka eläkkeelle laitetut laukkahevoset ovat luuskan näköisiä, niistä löytyy potkua ja vauhtia kunhan jaksaa yrittää. Viime kerrallakin Mikolle neuvottiin konsti miten Mikolle osoitetun Foxtrot-hevosen pään saa nostettua uljaampaan asentoon: voimalla ja jatkuvalla käsien nytkyttämisellä. Sen tunnin jälkeen Mikon kädessä tuskin haarukka ja veitsi pysyivät. Foxtrotin pitkäkaulainen pää painaa varmasti 200 kiloa.

No, Malediiveilta tultiin keskiviikkoiltana. Kotona haisi ummehtunut viemäri. Torstai-aamuna tuli Anitha. Anitha joka asuu slummissa valitti ensitöikseen että talomme hississäkin haisi niin että hänen piti peittää kasvonsa sarin helmalla. Kehtaakin ruikuttaa! “Kyllä, täällähän haisee melkein yhtä pahalle kuin ulkona”, tokaisin joten tilataan putkimies paikalle putsaamaan viemärit, hajulukot ja lattiakaivot. Ilmastointimiehet tulivat jälleen korjaamaan parvekkeen vuotavaa laitetta. Siirsin entisen keittiön lasikaapin varastohuoneeseen, tyhjensin sinne muuttolaatikoiden sisältöä, kävin läpi omaa vaatevarastoani, sovittelin tauluja ja peilejä tuleville paikoilleen odottamaan porakonemiestä ja muuta sellaista kivaa pikkupuuhaa mitä kaikki kaipaavat lomatekemiseksi tropiikissa.

Joten matka Bangaloreen oli tarpeen. Bangaloreen vievä Intian hienoin tie oli viime vuodesta rapistunut. Sellainen roudansyömä, jos se on mahdollista alueella jossa lämpötila ei ikinä putoa alle 25C:een. Lähdimme tehtaalta klo 14.30 ja olimme Casa Piccolassa Bangaloressa 19.30. Pysähdyimme pikaisesti 40km ennen Bangalorea olevassa Hosurin kaupungin Cafe Coffee Day’ssa. Se on ollut ainoa paikka koko matkalla jossa on saattanut pysähtyä tauolle. Intiassa matkatessa ei ole varaa halveksia eikä jaksa unelmoida suomalaisten ABC-asemien kaltaisista ylenpalttisesta maailmasta, kunhan olisi matkan varrella edes paikka jossa on toimiva WC. Cafe Coffee Day on hyvä ja siisti. Nyt tosin sen ainoa WC oli rikki ja suljettu.

Olen ollut kolmasti aiemmin Bangaloressa Casa Piccola Bed & Breakfastissa. Kerran olin Pian kanssa, muut kerrat olen ollut yksin. Paikka on ranskalais-intialainen, kodikas, siisti ja sijainti on hyvä. Sieltä voi kävellä ravintoloihin ja ostoskeskuksiin, tai ottaa autorikshan ja ajaa edullisesti hieman pidemmälle. Bangaloren liikenne on kamala eikä ole mitään järkeä laittaa Babua suunnistamaan ruuhkaisille kaduille joita hän ei tunne. Bangaloressa huomaa selvästi kuinka maalaispoika Babu on. Aina kun mennään Bangaloreen, Babulla on hölmöt mustat teryleeniset liian lyhyet prässihousut jalassa, kuten köyhillä. Chennaissa Babu on ihan tyylikäs khakeissaan. Ilmeisesti suureen maailmaan mennessä pitää laittaa parempaa päälle. En tiedä. Ainakaan Babu ei hairahdu suuren maailman houkutuksiin. Illalla Mikko kävi autosta hakemassa sinne unohtuneita tavaroita ja bongasi Babun nukkumasta. Sitä ei kuljettaja saisi tehdä. Olin antanut 2100 rupiaa päivärahoja Babulle, mutta kun yöpyy autossa, säästää paljon. Sunnuntaina autossa oli uusi jumalkuva ja kasoittain tuoreita kukkasia kojelaudalla olevan Ganesha-jumalapatsaan ympärillä. Hyvä hindu, temppelissä oli käyty.

Perjantaina kävelimme Hard Rock Cafe’en syömään tukevaa, taatusti länsimaista illallista. Maasta riippumatta Hard Rock Cafe’esta saa perusamerikkalaista diner-ruokaa – pihviä, tacoja, hampurilaisia, ei mitään kulinaarista elämystä. Valtavia annoksia, tasaisen maukasta ja jäätelö on aina hyvää. Ilta oli lämmin, kuljimme t-paidoissa, mutta yöllä Bangaloressa viilenee niin ettei ilmastointia tarvitse. Juuri tämän vuoksi Bangaloren ilmasto on miellyttävämpi kuin Chennain.

Lauantaiaamuna ajoimme autorikshalla Bangalore Palace Grounds’in valtavaan puistoon jonka yhdessä kolkassa on ratsastuskoulu jonka kentillä kisat olivat. Kaikki tuttumme löytyivät ja vietimme mukavan päivän nuoria ratsastajia katsellen. Ratsastuspiireissä on myös muutamia ulkomaalaisia – saksalaisia naisia jotka ovat muuttaneet intialaisen miehensä vuoksi maahan, saksalainen ekspatti, opettajana on nuori itävaltalainen nainen, jonka sijaisopettajaksi tuli pari viikkoa sitten ukrainalainen tyttö.

Emme jääneet yhteiseen iltajuhlaan kentälle vaan Mikon syntymäpäivän kunniaksi halusimme mennä kahdestaan syömään oikein hyvin. Casa Piccolan isäntä suositteli uuden huippuhienon ostoskeskuksen, UB Cityn, välimerellistä ravintolaa jonka ranskalaisen omistajan hän tuntee. Ostoskeskus oli hämmentävän upea, suorastaan palatsimainen. Ravintolat olivat ylätasanteella terassilla, todella kivasti ja kodikkaasti. Toscano-ravintolan ruoka oli mahtavaa eikä ollut kallista. Kyllä kannatti ottaa autoriksha ja maksaa kiskurimainen euron hinta tuosta illasta!

Sunnuntaina istuimme vain puoli päivää kisoissa, lähdimme kesken pois koska halusimme ajoissa kotiin. Söimme siinä Hosurin kaupungin välietapissa, Cafe Coffee Dayn vieressä olevassa uudessa McDonald’sissa. Oli muuten ensimmäinen kerta kun syön intialaisessa Mäkkärissä! Kuten ei pizzerioissa, ei McDonald’sissakaan tarjota naudanlihaa. Big Mac’iä ei ole. Mutta mausteinen kanahampurilainen oli varsin hyvä ja Oreo McFlurry-jäätelöannos oli kuten Philadelphiassa.

Ai että länsimaistako? Ei, ei Intia ole muuttunut eikä muutu. Mutta osaamme jo etsiä paikkoja joista tiedämme saavamme hyvää ruokaa ja paikkoja joissa tiedämme voivamme nukkua puhtaissa lakanoissa. Olemme asuneet sen verran pitkään eksotiikan keskellä, että voimme jo hakea ja nauttia sellaisesta mitä turistina emme kaipaisi.

Pirkko Panama-hatussaan Bangalore Palace Groundsin kentän reunassa

Bangaloren ratsastajilla on aika tavalla uljaammat ratsut jotka osaavat hypätä paremmin kuin meidän tallin hevoset – mustapaitainen ratsastaja on Bangaloresta, vihreät ovat meikäläisiä.

Casa Piccolassa omalla parvekkeellamme. Mukava paikka!

Järkevä ratkaisu

Yksi fiksuimpia ratkaisuja mitä olemme vapaa-ajan suhteen Intiassa tehneet oli vaihtaa ratsastuskoulua. Vaikka Madras Riding School on vain 10 minuutin ajomatkan päässä kotoa ja hevoset siellä ovat todella hyviä, Chennai Equitation Centre , CEC, on osoittautunut kaikilla muilla mittareilla ehdottomasti paremmaksi.

Oikeastaan vaihtomme syynä oli se että minä saisin ratsastaa kun käyn Chennaissa. Kesäkuusta lähtienhän tulen vain lomailemaan Intiassa, en asumaan. Madras Riding School ilmoitti pahoitellen mutta hyvin tiukasti ettei heidän sääntönsä salli satunnaisia kävijöitä vaan pitäisi maksaa joka kuukausi täysi maksu vaikkei ratsastaisi lainkaan. Joten kävin CEC:in talleihin tutustumassa. CEC:in omistaja Mr.Kishore on vanhempi herrasmies joka on pelannut Madrasin poolo-edustusjoukkueessa silloin kun sitä vielä harrastettiin. Nyttemmin pooloa harrastetaan vain pohjoisessa eikä sielläkään niin aktiivisesti, mutta toivon mukaan into lisääntyy ja sopivia hevosia saadaan koulutettua tuohon jännittävään ja vaikeaan lajiin. Mikon haave Intiaan muuttaessa oli rueta pelaamaan pooloa ("jos prinssi Charles pystyy siihen, kyllä minäkin") ja into on vielä tallella vaikka Mikon on ollut pakko myöntää että hevosenkäsittelytaidot on ensin oltava huippuluokkaa jos alkaa mailan kanssa huiskia kentällä joka on täynnä muita hevosia ja ratsastajia. Maila on pitkävartinen, peli nopeata, hevoset intoutuvat vauhtiin ja vaaroja on paljon - hevonen voi kaatua, mailalla voi huitaista toisen sairaalaan tai hautaan, voi pudota ja jäädä hevosten jalkoihin.

Kishore ymmärtää bisneksen ja oli valmis tekemään diilin kanssamme. Minä maksan 600 rupiaa (9 euroa) per kerta ja Mikko on normaali jäsen joka maksaa kiinteän 5,500 rupian (85 euroa) kuukausimaksun. Hintaan kuuluu itävaltalaisen Isabellen antama pätevä opetus. Mikkohan ei koskaan ole saanut kuin minun antamaa opetusta ja minä olen opetusta vailla kehittänyt pahoja virheitä itselleni joista on päästävä eroon. (Hintavertailuna esimerkiksi Someron Ratsastajien irtotunti on 32 euroa ja kausihinta 28 e/tunti, Kirkkonummella Wiknerin tallilla irtotunti on 45 e ja kausihinta 30 e/tunti)

CEC on hyvin sosiaalinen paikka. Kaikki puhuvat englantia, kieli jota tallilla käyvät intialaisetkin käyttävät keskenään. Vain tallipojat ovat tamilinkielisiä mutta hekin osaavat auttavasti englantia. Kishore itse on joka päivä tallilla vaikka ratsastaa vain aamuvarhaisella kun ei ole muita häiritsemässä. Iltaisin hän kulkee valtavan susikoiransa kanssa tarkkaillen silmä kovana ratsastajia ja tiluksia ja hevosia ja kommentoi kaikkea ystävällisen suorasukaisesti. Ratsastamme Mikon kanssa 17-18 välillä ja aina sen jälkeen jäämme muiden kanssa puutarhaan teelle rupattelemaan mistä milloinkin. Se on tosi kivaa ja leppoisaa. Nauramme paljon. Ihmiset ovat hauskoja, mukavia ja fiksuja ja mikä ihaninta, kaikki puhuvat todella hyvää ja ymmärrettävää englantia.

Vaikka kotimatka CEC:istä vie ruuhkahuipun vuoksi useimmiten melkein tunnin, olen tosi tyytyväinen voidessani jättää Mikon ratsastamaan ilman minua mukavaan paikkaan jossa miestä ei jätetä yksin. Luulen jopa että Mikko vielä joku päivä pelaa pooloa vaikken oikeasti usko hänen ikinä pärjäävän prinssi Charlesille.

Sydney

Hei vaan Australiasta, Sydneysta! matka sujui hienosti ja nopeasti - Singaporeen lentaa meilta 3.5 tunnissa ja sielta oli heti 7 tunnin jatkolento Sydneyyn. Kentalta otimme taksin ja ajoimme Coogeen kaupunginosaan jossa Antti ja Antin yliopisto on. Soitimme Antille joka oli driving rangella kavereiden kanssa ja kerroimme missa olemme ja etta mennaan syomaan. Olipas kiva tavata Antti! On vahan laihtunut ja hieman ruskettuneempi mutta muuten ihan sama poika.

Tanaan kavimme Sydneyn keskustassa, bussi vei sinne hyvin ja sen jalkeen kavelimme sataman seuduilla katsellen tietenkin oopperatalon ja kaikkea muutakin. Paljon ihmisia, lomalaisia kun on pitkaperjantai, ulkomaalaisia ja australialaisia. Kuuma paiva joka iltaisin viilenee, talvi kun on. Silti voi istua ulkona ja suurin osa nuorista kulkee shortseissa luultavasti kesat talvet. Joo, Sydneyssa tuntuu olevan vain nuoria aikuisia. Huomenna mennaan museoon ja hakemaan vuokra-auto ja iltapaivalla kavellaan Randwickin laukkaradalle katsomaan kuuluisia Easter Royal Race-laukkakisoja. Ehka innostumme vedonlyontiinkin!

Sunnuntaina lahdemme maaseudulle, ajamme 400 kilometrin paahan paikkaan josta aloitamme ratsastusvaelluksen joka rentoon aussityyliin on nimelta Pub Crawl. Eli karautamme ratsain - myos Antti - 5 tunnin ratsastuksen jalkeen jonkun pubin eteen jonne majoittaudumme ja seuraavana paivana korskeat ratsumme ovat odottamassa pubin edessa kuten Lucky Lukessa ja palaamme takaisin Homesteadiin. Sen jalkeen kierramme muutaman paivan rannikkoa pitkin takaisin Sydneyyn.

Kiva paikka, kiva kaupunki, kiva tavata Antti. Mutta turistina olo vasyttaa niin paljon etta nyt on mentava nukkumaan!

Pidän tästä maasta!

Minullahan oli koko kahden vuoden täällä asuessamme viha-rakkaussuhde Manaukseen. Pidin maasta mutta usein vihasin Manausta. Kyse oli tietenkin samasta kuin Intiassa nyt - jollei ole mielekästä tekemistä, tekevä ihminen pitkästyy ja projisoi frustraationsa ympäristöön. Silti, kyllä Brasilia voittaa monessa suhteessa Intian, vaikkei mikään näin yksinkertaista ole enkä ryhdy tarkempiin analysointeihin. Minua vain viehättää dynaamisuus, ilo, laulu ja elämästä nauttiminen jonka todella voi yhdistää ahkeruuteen ja työntekoon. Eihän Brasilia mikään mañana-maa ole jossa laiskotellaan.

Täälläkin on köyhiä mutta ei niin ahdistavaa surkeutta kuin Intiassa. Ei tämäkään ole putipuhdas maa, mutta saasta ja törky ei kasaudu joka korttelissa silmien eteen. Ihmiset ovat puhtaita, YKSIKÄÄN BRASILIALAINEN EI HAISE HIELLE!!! En tiedä miten se on mahdollista, mutta näin se on. Slummeista lähdetään töihin raikkaina ehjissä silitetyissä puseroissa, hiukset puhtaina ja kynnet laitettuina. Ei ole salaisuus että brasilialaiset pitävät omia kansalaisiaan - etenkin etelän asukkaita - maailman kauneimpina. En ole laskenut kuinka monta Miss Universumia tai huippumallia Brasilia on tuottanut, mutta se ei ole pieni luku. Toki kaikki ei ole luonnonkaunista. Kosmeettinen kirurgia kukoistaa Brasiliassa ja täällä on maailman pätevimmät siihen erikoistuneet klinikat ja plastiikkakirurgit. Rintojen korjaukset, rasvaimut, hampaiden valkaisut ja oikomiset ovat arkipäivää.

Eipä muuta. Tänään on viimeinen päivä Manauksessa. Illalla menemme Mikon seuraajan Marcion ja hänen vaimonsa kanssa syömään kunnon aitobrasilialaiseen churrascariaan jossa tarjoilijat kiertävät lihakimpaleiden kanssa ja vuolevat siivuja lautaselle niin paljon kuin ruokailijan vatsa vetää. Gaucho'siin, paikkaan jossa kävimme usein kun asuimme täällä. Nostalgiaa.

Lento São Pauloon lähtee aamulla 6.50 joten herätys on aikaisin. Taas oli liian lyhyt aika! Ehkä on sittenkin tultava vielä uudemman kerran Manaukseen. Olihan aika Brasiliassa minulle monella tapaa merkittävä ja kaiken huipuksi, suureksi ilokseni, se portugalin kielikin hiljalleen muistui mieleen.

Manaus

Olen taas Manauksessa, keskellä sademetsää, Amazonilla. On omituista ajatella että asuin täällä kaksi vuotta. Olen hotellissa ja katson ikkunasta samaa näkymää joka aukeni parvekkeeltamme kahden vuoden ajan - Rio Negro, musta joki joka yhtyy tuolla hieman kauempana Solimõesiin muodostaen mahtavan Amazonin. Kotiparvekkeeltani näin joka päivä tämän hotellin josta nyt katson omaa entistä kotiani. Entisiä koteja on jo kertynyt aika tavalla.

Manaus on muuttunut ja silti sama. Manaus on Brasiliaa ja koko maa on minusta aina ollut villi, kesyttämätön, riehakas, hilpeä, kovaääninen, laulava, tanssiva, naurava, elämäniloinen, rajaton. Mutta eniten kesyttämätön. Alkuun pelkäsin sitä, nyt se tuntuu kodikkaalta. Brasilia on kaikessa Intian vastakohta. Intiasta minulle tulee mieleen synkkyys, kuolema, julmuus, epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, kurjuus, egoismi. Adjektiivit jotka eivät tule Brasiliassa mieleen vaikka kaikkea tuota on täälläkin.

Ja siinä välissä Suomi, oma maani. Se on todella keskiarvo. Tasainen niin maastoltaan kuin luonteeltaan kuin ilmapiiriltään. Ihmiset ovat tasaisia ja rauhallisia. Ja silti sitä kaikkea hyvää ja huonoa on joka maassa.

Olimme viikonlopun viidakossa ratsastamassa. Ratsastimme pieniä polkuja, osittain sateen sortamia hiekkateitä. Oli upeata pysähtyä tauolle ja poimia puusta trooppisia hedelmiä, niitä joita ei tule ostettua kaupasta koska niiden syöminen kotona on niin sottaavaa. Yövyimme ratsastuksenopettaja Miguelin anopin vapaa-ajan ranchilla. Brasilialaiseen tapaan sinne tuli laajemminkin sukua. Jorge, voimalaitoksen CFO joka ratsasti kanssamme, oli pyytänyt oman sukunsa paikalle. Lapsia ja anoppeja ja äitejä. Pulinaa portugaliksi jonka olen aika tehokkaasti jo unohtanut mutta hiljalleen se tulee taas. Illalla kaksi trubaduuria soittamassa ja laulamassa gaucho-lauluja, brasilialaista country-musiikkia. Ja paljon ruokaa. Sunnuntaina takaisin, sateen vuoksi pääsimme lähtemään vasta iltapäivällä. Hyvä matka!

Vien Mikon tehtaalle ja sen jälkeen ajelen etsien omia paikkojani. Eilen eksyin, tänään menee paremmin. Liikenne alkoi käydä tutummaksi ja osasin puikkelehtia kuten ennen. Intiaan verrattuna liikenne on helppoa, mopoja on paljon vähemmän, kolmipyöräisia autorikshoja ei lainkaan kuten ei eläimiäkään. Ja jos täällä asuessani luulin jalankulkijoiden aiheuttavan vaaratilanteita, huomaan nyt olleeni väärässä. Intiassa jalankulkijalla on kaiketi niin monta jumalaa ettei liikenteen seassa kävely pelota - Brasilia on kristitty maa ja kaikilla on vain yksi elämä ja yksi jumala. Kaikki riippuu ihan siitä mihin mitäkin vertaa.

On meditatiivista olla Manauksessa. Brasilia on hieno maa ja brasilialaiset mahdottomuudessaan aivan loistokansaa. En silti kaipaa kaukaiseen, sademetsän ympäröimään Manaukseen, mutta eteläiset osat Brasiliaa ovat asia erikseen...

Harrastuksia

... tai oikeastaan vain yksi harrastus. Ratsastus.

Kävin torstaina ratsastamassa pohjois-Sipoossa, lähellä Mäntsälää Rusthollin tallilla jossa ei vielä ole maneesia. Voisi sanoa että oli aika kylmä. Aurinko oli iltaseitsemältä jo laskenut ja Sipoon Haarajoella lämpötila oli pudonnut -24C asteeseen. Minulla oli toppahousut, toppatakki, kommadopipo kypärän alla, laskettelukäsineet, villasukat ja talvikengät, mutta silti tuli kylmä! Meitä oli neljä ratsastamassa mutta yksi oli niin jäässä jo 15 minuutin kuluttua että lopetti ja vei hevosen takaisin talliin. Me muut sinnittelimme koko tunnin pohkeenväistöä ja avotaivutuksia tehden. Välillä oli pakko työntää kylmästä kipeät kädet satulan alle sulamaan hevosen lämmöstä. Ja villasukista huolimatta varpaat oli vielä kotiin tullessa tunnottomat.

Tänään olin Kirkkonummella Wiknerin tallilla. Siellä on maneesi jossa lämpötila oli sama kuin ulkona, nollassa. Siellä tarkeni oikein hyvin etenkin kun ratsastaessa tulee hiki, mutta kun jäin koulukaverini Reetan kanssa katsomaan seuraavaa tuntia, tuli taas hyytävän kylmä olo.

Vähän mietin onko hommassa mitään järkeä, mutta jälkikäteen on kyllä aina tosi hyvä tunne. Ikäänkuin olisi tehnyt jonkinlaisen urotyön, selvinnyt kunnialla tukalasta tilanteesta.

Intia ei ansaitse minua

Olen kamalan huonolla tuulella. Lähden tänään yöllä Suomeen ja olen tosi onnellinen kun pääsen pois. Intia on kamala paikka ja olen kurkkua myöten täynnä intialaisia.

Olen tyystin turhautunut toimettomuuteen ja erilaisiin vapaaehtoistouhuiluihin ja ihmisten auttamiseen. Olen tympiintynyt olemaan äitinä palveluskunnalleni ja sen päälle tulee vielä Little Lamb Schoolin sata tenavaa joista olen lääkärinä vastuussa. En ole koskaan pitänyt itseäni erityisenä äitihahmona enkä erityisemmin pidä lapsista. Pidän vain omista lapsista.

Typerintä harmistumista on harmistuminen Madras Riding Schoolin jäsenyyden lopettamisesta. Olin jotenkin ajatellut että lähtöni huomataan ja huomioidaan. Mieleeni tuli jopa että ehkä saan pienen muistolahjankin viimeisen ratsastuskertani päätteeksi.
Tänä aamuna olimme ratsastamassa mutta ei tullut lahjaa. Kukaan ei toivottanut tervetulleeksi käymään kun tulen takaisin. Itse asiassa Ravi ja Prem, koulun johtajat, olivat niin touhuissaan etteivät edes vastanneet kun toivottelin hyvät huomenet. Sanoin sitten joillekin tallipojalle jotka ei puhu englantia että "Bye" ja lähdin pois.

Samoin kuin lähden pois Intiasta. Intia ei ansaitse minua.

Kolme päivää Bangalorea

Bangalore on kiva paikka. Vähän kuin ulkomailla. Bangaloreen ajaa periaatteessa kuudessa tunnissa mutta käytännössä jumittuu Bangaloren liikenneruuhkiin niin ettei siitä matkasta oikein voi sanoa mitään. Mutta sinne voi ajaa autolla ja tie on suurimmaksi osaksi hämmästyttävän uusi ja hieno. Se onkin Intian ylpeys, se tie.

Bangalore on meistä kosmopoliittinen, vireä, ulospäinsuuntautunut ja länsimainen kaupunki. Jos sinne äkkiseltään joutuisi Intian ulkopuolelta, tuskin määrittelisi kaupunkia samoin sanoin vaan ennemmin järkyttyisi likaisuutta, ahtautta, rumuutta ja ilmansaastetta. Mutta me tulemme Chennaista ja näemme asiat toisin. Bangalore on toisessa osavaltiossakin kuin Chennai - me olemme Tamil Nadussa emmekä Karnatakassa. Mutta ei sekään ole syynä eroon. Ehkä Bangalore aloitti avautumisen länteen aikaisemmin kuin Chennai, kaupunkihan tunnettiin Intian Piilaaksona jonne kaikki IT-firmat ulkoistivat kaiken mahdollisen. IT on edelleen kova sana siellä vaikka monet tehtaat ja firmat ovat hintojen nousun myötä siirtyneet halvemmille seuduille, esimerkiksi juuri Chennaihin.

Kun Chennain katukuvassa näkee länsimaisesti pukeutuneen naisen todella harvoin, Bangaloressa se on aivan tavallinen näky. Tämä oli ensimmäinen ero joka hätkäytti Piaa viime kesänä kun ajoimme sinne. Toisaalta Bangaloressa on äärihinduja ja hinduterroristeja jotka metsästävät vapaasti liikkuvia ja käyttäytyviä naisia - kuten naisia jotka käyvät baareissa, juovat olutta tai juttelevat tuttavallisesti miesten kanssa. Tällä tarkoitan normaalia länsimaista sosiaalista käytöstä, en prostituutiota. Naisia on hakattu ja pakotettu naimisiin jonkun satunnaisen baarituttavuuden kanssa vain koska on jutellut tai ehkä jopa pitänyt kädestä kiinni. Kerran kaikessa kiireessä erehdyttiin naittamaan sisarukset keskenään, mutta tämä avioliitto saatiin purettua.

Mikolla oli Bangaloressa Global Sourcing-kongressi ja minä menin vain mukaan. Kävimme mennen tullen ratsastamassa Embassy International Riding Schoolissa joka on Bangaloren lentokentän tienoilla ja käsittääkseni Intian paras ja suurin ratsastuskoulu. Otimme kaksi oppituntia jotta pääsisimme eroon pahoista tavoista joita olemme itseksemme ratsastaen oppineet. Kiva paikka ja kivat tunnit! Tehokas brittiopettaja ja sydämellinen, iloinen tunnelma.

Muuten taisimme taas syödä hyvin ja paljon. Chennaissakin on hyviä ravintoloita, mutta jotenkin "ulkomailla ollessa" on aina syötävä vähän paremmin. Minä kävelin paljon, eksyin ja otin aina lopulta autorikshan joka sitten toi minut muutaman sadan metrin päähän paikkaa mitä olin hakenut. En ole kovinkaan hyvä suunnistamaan. Olisi pitänyt käyttää puhelimeeni asetettua Google-karttaa niin olisin löytänyt suoraan perille. Kävin leffassa - tästähän tuli ihan tapa joka Pian kanssa kesällä aloitettiin. Katsoin hauskan hindielokuvan josta tunnistin tuttuja näyttelijöitä vaikken ymmärtänyt yhtään hindinkielistä puhetta. Koska juoni oli varsin yksinkertainen ja leffa kesti kolme tuntia, ei haitannut vaikka hieman nukuinkin välillä. Loppu oli asiaankuluuvasti onnellinen, sankaripari löysi toisensa ja menivät naimisiin ja molempien suvut olivat tyytyväisiä, kaikista kommelluksista huolimatta. Oli ylinäyttelemistä ja juoneen huonosti sopivaa laulua ja käsittämättömän seksikkäitä joukkotanssikohtauksia. Siis ihan tyypillinen hindielokuva.

Oli hyvin virkistävää käydä naapuriosavaltiossa. Menen koska vain uudestaan Bangaloreen joka on Delhin jälkeen paras kaupunki Intiassa. Tosin Mumbai on jäänyt vähälle huomiolle ja voi olla että se voittaisi Bangaloren jos ruetaan ihan kisaamaan.

Bangalore viikonloppu

Tällainen on minun luksusta. Olla yksin jossain paikassa ja tehdä mitä vain. Nyt ei tosin tapahtunut mitään jännittävää enkä joutunut outoihin paikkoihin tai törmännyt kummallisiin ihmisiin joka on elämän suola ja parasta matkoissa, mutta sain leppoisan viikonlopun. Ei sekään ole hullumpaa.

Ajoimme lauantaina kaikessa rauhassa hyvää tietä Chennaista Bangaloreen. Hosurin kohdilla Babu muina miehinä kysäisi olisiko madamilla "ihan vain varmuuden vuoksi" kännykässä karttaa sinne majapaikkaan. Löytyihän se ja kuskini rentoutui hetkessä. Mikä tarkoittaa Babun tapauksessa sitä ettei vaihdetangon päällä lepäävä käsi ole puristunut vaihdenupin ympärille rystyset valkoisina vaan käsi ihan vain on. Näin yksinkertaisesti saatoin varmistaa itselleni normaalin Babun, ei hätäilevää ja syöksähtelevää Babua jollainen on hankala kuski Bangaloren liikenteessä.

Casa Piccola Cottage löytyi vaikka olinkin perillä vasta viiden jälkeen lähdettyäni kymmeneltä liikkeelle. Bangaloreen sisääntulot ovat totaalisen tukossa. Siellä sitä seisoo tunnin noin kahdensadan metrin pätkää edeten. Casa Piccola on intialais-ranskalaisen iäkkäämmän pariskunnan omistama kodikas bed-and-breakfast. Casa Piccola ei todellakaan ole hieno paikka, mutta se on ystävällinen ja erittäin siisti ja sijainti on sopiva. Kävellen pääsee M.G.Roadin ja Church Roadin kauppoihin ja ravintoloihin, myös Garuda Shopping Mall elokuvateattereineen on kävelymatkan päässä.

Minulla oli ratsastus varattu Embassy International Riding Schooliin sunnuntaiaamuksi kello 8. Casa Piccolan rouva sanoi että sinne ajaa tunnissa ja sovin Babun kanssa treffit kello 6.30 aamulla jotta ehdimme hyvin. Illalla Babu soitti minulle hätääntyneenä, sanoi ottaneensa selvää paikasta että sinne on lähdettävä jo kello 6. Sama se, sopii sekin. Olimme tallilla 50 minuuttia lähtömme jälkeen, vähän ennen seitsemää. Tunti kului rattoisasti keskustellessani pakistanilaisen äidin kanssa joka oli seuraamassa kolmen lapsensa ratsastustuntia. Vaikka äiti oli pakistanilainen, hänen tarinansa oli ihan tyypillinen intialaisillekin. Oli lähdetty 18 vuotta sitten Amerikkaan opiskelemaan ja jääty sille tielle töihin. Lapset syntyivät Chicagossa. Sitten miehen työ heitti Intiaan ja heillä oli varaa valita kaupunkiakin - ilmaston vuoksi päätyivät Bangaloreen. Ei liian kuumaa, yöt ovat viileitä ja talvella tarvitaan takkiakin. Vaimolle vaan ei täältä löytynyt töitä ja se tuntuu omituiselta kun oli Amerikassa tottunut työntekoon. Vähän ikävää ja tyhjänpäiväinen olo. Ymmärsimme hyvin toisiamme.

Oma ratsastustuntini oli mainio. Olin yksin ja opettaja keskittyi kaikkiin virheisiini joita olen kahden viimeisen vuoden aikana kerännyt kun olen ollut ilman mitään opetusta. Madras Riding Schoolin opettaja on ihan nolla ja ainoa mitä opetetaan on "close the gap!" eli pitää olla jatkuvasti edellä olevan hevosen hännässä kiinni. Joka on täsmälleen päinvastaista mitä kaikkialla muualla opetetaan. Siksi olemme Mikon kanssa tapelleet itsellemme oikeuden ratsastaa keskenämme, ilman opettajaa mikä ei tietenkään ole täydellinen ratkaisu.

Kuten teimme Pian kanssa kesäkuussa kun olimme Bangaloressa, menin nytkin elokuviin. Ei sattunut alkamaan yhtään mainiota hindi-elokuvaa joten katsoin viimeisen osan Narnia-sarjasta "The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader". Olen lapsesta asti pitänyt C.S.Lewisin Narnia-kirjoista eikä leffatkaan niin huonoja ole. En osaa pitää kumpiakaan pelkästään lapsille suunnattuina joten olin ihan tyytyväinen päivääni.

Illalla kävelin kilometritolkulla pitkin Bangaloren katuja. Kävely alkoi vähitellen näännyttää ja avulias autorikshan kuljettaja kävi houkuttelemassa kyytiinsä. Että jos käyn ensin government-kaupassa jonne hän vie minut, hän saa provision käynnistäni ja sen jälkeen vie minut ravintolaan. Näinhän se on, provikat ovat tärkeä lisä tienestiin. Kyydin hinnaksi sovittiin 20 rupiaa, 35 senttiä. Tällä hinnalla kyllä käyn kaupassakin kun joka tapauksessa pitää tappaa aikaa ennenkuin ravintolat avaavat ovensa. Olin todella huono asiakas. En ostanut huiveja enkä jumalkuvia enkä edes mattoa kotiintuomisiksi. Mutta pääsin samalla autorikshalla jatkamaan matkaa. Kuski oli kovasti onnellinen kuullessaan minun olevan lääkäri. "Katsotko tätä arpea otsassani - onko joku hyvä salva että se häviäisi?". Lisäksi kuulin elämäntarinan: elämä oli aiemmin ollut huonoa, kuskini oli ollut alkoholisti, kaikki rahat menivät viinaan, perhe oli kärsinyt ja lapset olivat huonossa koulussa. Sitten hän vain lopetti juomisen, ryhtyi autorikshan kuljettajaksi ja kunnon ihmiseksi ja perhe on nyt onnellinen. Pidin palopuheen lääkärille sopivaan tapaan alkoholin kiroista ja ylistin kuskiani parannuksestaan, maksoin kyytini ja toivotin hyvää jatkoa. Ja menin Hard Rock Cafe Bangaloreen syömään meksikolaista kana-fajitaa jonka jälkeen kävelin noin kilometrin matkan takaisin majapaikkaani.

Sri Lankaan viikonlopuksi

Lento on Colomboon ja ajamme 4 tuntia keskelle saarta kohtaan jossa lukee "SRI LANKA". Siellä on vuoristot ja Ceylonin kuuluisat teeviljelmät.


Hesari otsikoi että "Kaatosade hukutti Sri Lankan parlamentin". Eilen siellä satoi liki puoli metriä ja parlamenttitalossa on metrin verran vettä. Ministerit liikkuvat veneillä.

On siis mitä otollisin hetki lähteä viikonlopuksi ratsastussafarille Sri Lankan maaseudulle. Voimme toimia kuten Nooak - työntää uljaat ratsumme veneeseen ja seilata kunnes kolahdamme kuivaan maahan. Keskellä Sri Lankaa on kukkuloita joilla viljellään teetä. Siellä asetumme taloksi, laitamme takan päälle ja juomme teetä hevosten hirnuessa vieressä. Olemme muutenkin varanneet majapaikkamme kukkuloille, joten suunta on selvä. Ratsastuskoulun johtaja tulee mukaamme eikä navigoinnissa siten pitäisi olla ongelmia.

Majoitus on economy-tasoa. Kun olemme ratsain liikkeellä, emme kaipaa luksusta vaan haemme jotain kivaa ja jännittävää. Viimeksi kaikki oli vaatimatonta mutta vaatimattomuudessaankin luksusta - erilaista luksusta! - joten kaikki oli täydellistä. Se oli sellaista mihin ei satunnainen turisti osaa edes eksyä. Saa nähdä miten nyt!

Soitin Suranjithille, matkamme järjestäjälle ja Premadasa Riding Schoolin omistajalle, joka takasi että kaikki on kunnossa, ettei Kandalaman seudulla sada - ainakaan kaatamalla - ja matkasta tulee oikein hyvä ja eco-lodge on mukava. Eli matkaan vain. Kone lähtee 18.30, joten taidanpa pakata. Onkohan ratsastushousut jo kuivat aamuratsastuksen jäljiltä...

Aikaiset aamuheräämiset

Ahkera blogin lukija Ukki taannoin kunnioitti reippauttamme kun raahaudumme ennen viittä aamulla ratsastamaan. Jotenkin se sopii meneeseen maailmaan ja agraariyhteiskunnan vaatimuksiin lypsää lehmät ennen maitoauton tuloa tai kirnuta voi aamupäivän puuroaterialle.

- Kuten huomasitte, en tiedä agraarielämästä yhtään mitään. Paitsi olettamukseni että maaseudulla on tapana herätä varhain. Ja myönnän ettemme rakasta aamuheräämisiä.

Voi olla että agraariyhteiskunnan velvoitteet rasittavat intialaistakin yhteiskuntaa. Täällä on tapana herätä varhain. Kysytään usein "oletteko tottuneet intialaisiin aamuherätyksiin?" hieman kuten suomalaiset kysyvät ulkomaalaisilta että nautittehan sata-asteisesta saunasta. Aamulla viiden ja kuuden välillä ennen töihinmenoa täällä ollaan kuntosalilla, kävellään aamulenkkejä, joogataan katolla tai pihalla, meditoidaan, tai ollaan naurukerhossa merenrannalla. Me ratsastamme.

Minusta kyse on joko saituudesta tai intialaisten arvostamasta kärsimyksen harjoittamisesta tai molemmista. Meille kerrotaan usein että aamuvarhaisella on viileyden vuoksi paras harrastaa liikuntaa tai muita elämän iloja (siis meditoimista ja joogaa). Chennai on vain hieman pohjoisempana kuin päiväntasaajalla sijaitseva Manaus, joten viiden jälkeen alkaa päivä kajastaa ja kuudelta on valoisaa. Yön pimeys tulee iltakuuden jälkeen. Manauksessa aurinko nousi ja laski kuudelta. Manauksessa oli ainakin yhtä kuuma ja kostea ilmasto kuin Chennaissa, oltiinhan keskellä sademetsää. Mutta Manauksessa asui elämästä nauttivia brasilialaisia jotka kaikki ovat yökukkujia. Jos läpi yön on syönyt, juonut, tanssinut forroa ja iloitellut motellissa, varhaisaamu ei ole otollisin aika urheiluharrastuksille eikä kenenkään mieleen tule istua hiljaa paikallaan ja meditoida. En tunne yhtäkään vaiteliasta brasilialaista ja paikallaan pysymisenkin laita on vähän niin ja näin.

Chennaissa iltakymmenen jälkeen kukaan ei rieku kaduilla, paitsi jos on joku uskonnollisen juhlan ja tähtien määräämä otollinen hetki vaeltaa temppeliin.

Ellei olisi niin lattea vertaus, sanoisin että Chennai ja Manaus ovat kuin yö ja päivä. Manaus yön riemuissaan häikäisee kuin päivän kirkkaus, kun taas Chennain mustat yöt ovat vain loputtoman synkeitä öitä joita ei saituuden nimissä valaista.

Manauksessa ratsastimme iltaisin valaistulla kentällä kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Hevosten liikkumisintoa sai pidätellä kaikin voimin ja ratsastuksen jälkeen jäätiin nauttimaan virvokkeita ja valot paloivat silloinkin. Kun on elämä hauskaa, mitä sitä pihtaamaan! Chennaissa ratsastuskoulun kentälle ei ole asennettu minkäänlaista valaistusta, joten koemme joka kerran kolmenkymmenen asteen lämmössä aamuhämärän ja auringonnousun ihmeen joka ei ankealla kentällä vilkasliikenteisen kadun vieressä hetkauta suuntaan tai toiseen. Täysveriset englantilaiset laukkahevosetkin ovat alakuloisia. Ratsastuksen jälkeen kiirehditään suihkuun ja töihin. Harrastus vaikuttaa, ... sanoisinko... ilottomalta suorittamiselta, kuten moni asia Intiassa.

Kärsimys jalostaa ja säästäväisyys on hyve. Hämmentävää ajatella kuinka hyvinä ihmisinä palaamme jossain vaiheessa Suomeen.

Ratsastussafari Rajasthanissa

Ratsastus ei ole iso juttu Intiassa. Laitoimme kyselyn kolmelle Rajasthanissa ratsastusretkiä järjestävälle yritykselle joista yksi osoittautui puolittain saksalaiseksi. Kaikki matkanjärjestäjät kertoivat kuuluvansa rajasthanilaiseen ylimystösukuun ja kaikki olivat vuosikymmeniä ja -satoja olleet uljaiden marwari-hevosten kanssa tekemisissä. Kaikkien sukunimi oli Singh.

HACRA Desertguide ei koskaan vastannut kyselyymme joten sen hylkäsimme. Kisa Princesstrailsin ja Ashwasafarin välillä oli tiukka. Princess Trailsin nettisivulla oli kuva kuinka perheenjäsen kättelee kuningatar Elizabethia vuonna 1961 ja toinen jossa perheenjäsen osallistuu Jacqueline Kennedyn kunniaksi Udaipurissa järjestettyyn tilaisuuteen. Ashwasafari taas esiintyi nimellä KortaEscape jonka ensimmäinen asiakas kiitteli vuolaasti "Thanks for your kindness, noble manners and patience. Mr.Barak (Ex. Prime minister ISRAEL)".

Päädyimme samaan ratkaisuun kuin Israelin entinen pääministeri lähinnä koska sen enempää Elizabeth kuin Jacquelinekaan ei nettisivuilla antanut minkäänlaista lausuntoa ratsastusretkistä jotka meitä kuitenkin eniten kiinnosti.

Kerroin jo aiemmin että alku oli lupaava. Pääsimme yön pimeydessä Kortaan jossa nautimme maittavan illallisen ulkoterassilla kynttilöiden valossa. Olimme ainoat asiakkaat, yö oli pimeä emmekä tienneet missä olimme. Isäntämme Nirbhay ohjasi meidät taskulampun valossa hyvin varusteltuihin, suorastaan ylellisiin mökkeihimme. Pialla oli oma pikku talo, Mikolla ja minulla omamme. Heräsin aamulla ja näin ensimmäiseksi riikinkukon pörhistelevän levitetyn pyrstönsä kanssa. Pia avasi silmänsä ja hevonen oli kurkistelemassa ikkunan takana uutta asukasta. Luonto oli hyvin lähellä.

Nautimme aamiaisen ulkoterassilla keskellä maatilan pihapiiriä, Nirbhay kertoi meille Marwari-hevosista ja esitteli pienen tyttärensä. Vaimoa tai äitiä emme koskaan nähneet vaikka äiti oli vastuussa ruooasta jota meille tarjottiin. Kokki sen toki valmisti. Hevoset oli laitettu valmiiksi ja kiersimme ensin aitauksessa jotta Nirbhay näkisi onko meistä ratsastajiksi. Taisi olla, koska lähdimme matkaan.

Ratsastusmatkat olivat 26-36 km päivässä. Maasto oli kuivaa hiekkamaata, kuivunutta joenuomaa ja paljolti hiekkatietä ja asfaltoitua maantietä, osin kuljettiin kylien läpi. Kyläläiset juoksivat katsomaan, lapsia kannettiin ihmettelemään meitä. Niinkuin vanhoissa leffoissa kun sirkus tuli kaupunkiin. Hevoset ovat kova sana rajasthanilaisten mielestä tai oikeastaan koko hindukulttuurissa. Olen käsittänyt että hevonen on hieman kuten jumala, jonkun jumalan inkarnaatio. Ainakin ohitimme pieniä temppeleitä joissa oli jumalkuvana muutama hevospatsas.

Lounastauko oli aina kello 12-14, mikä oli todella hyvä koska oli uuvuttavan kuumaa. Lounaat kuten kaikki muutkin ruoat olivat todella hyviä, etenkin alkukeitot olivat mainioita. Kaikki kamat ja hevostenhoitajat roudattiin eri paikkoihin jeepillä ja leirit pystytettiin hienosti, pöydän kattauksetkin olivat kauniita keskellä luontoa. Toisen yön vietimme erämaassa teltassa. Teltoissa oli ihan mukavat telttasängyt, joitain kalusteita ja kylpyhuone. Joo, siellä oli WC! Vesitankki oli tuotu jeepillä ja pystytetty telttojen viereen ja rakennettu jonkinlainen viemärisysteemi hiekkamaahan. Ja ne vessat tosiaan toimi. Vettä ei kuitenkaan riittänyt suihkuun eikä paikalla ollut järveä tai lampea tai jokea. Jos olen ihan rehellinen, olisin arvostanut autiomaassa enemmän peseytymismahdollisuutta kuin sisävessaa, mutta olihan tämäkin kokemus. Koko päivän ratsastuksen jälkeen polttavassa kuumuudessa sitä on jokseenkin hikinen, pölyinen ja likainen. Kaiken lisäksi huomasin ettei minulla ollut minkäänlaista kampaa tai hiusharjaa mukanani ja hämmästyksekseni sain kuulla että sekä tyttäreni että mieheni käyttävät ainoastaan viisipiikkistä hiustenhoidossa. Joten ollaan sitten aivan luonnontilassa koko jengi.

Ilta autiomaassa oli todella hieno. Istuimme pienen mäen töyräällä katsomassa auringonlaskua ja näimme kuinka tuhannet tähdet hiljalleen ilmaantuivat taivaalle. Sellainen tekee jotenkin hartaaksi. Töyräälle osui hento tuulenvire eikä ollut niin kuuma vaikkei tämä autiomaa koskaan täysin viilentynyt. Laitoimme kevyttä pitkähihaista päälle vain hyttysten vuoksi. Hyttysiä ei näkynyt, mutta ne osaa Intiassa olla salakavalia sillä tavalla ettei ne inise. Ja pohjois-Intiassa, etenkin maaseudulla, on toki malariaa. Oli meillä kaikilla malariaprofylaksia, mutta kolmantena iltana Pialla todettiin lääkeaineihottuma ja Malarone lopetettiin siihen. Seuraavana päivänä Mikolla oli sama juttu ja Malarone lopetettiin Mikollakin. Molemmat jatkoi doksimysiinillä josta Pialle tuli kämmeniin polttava aurinkoihottuma joten sekin lopetettiin.

Istuimme iltaa Nirbhayn kanssa, söimme illallisen ja joimme gin-tonicia ja juttelimme mitä mieleen sattui. Piaa moinen jutustelu kyllästytti ja Mikkokin antoi mielellään minun hoitaa "isännän viihdyttämisen", mutta toisaalta tässä saimme nimenomaan kuulla ihan toisenlaisesta elämästä ja ajatuksista kuin mitä olemme aiemmin kuulleet. Autiomaan hiljaisuudessa, rauhassa ja yksinäisyydessä myös vaiteliaasta Nirbhaysta tuli puhelias - tai vaikutti siihen varmasti myös viski joka tuntui hindulle maistuvan ihan mainiosti.

Ratsastus... vaikea kuvailla sitä niin lennokkaasti kuin Sri Lankassa. Hevoset olivat taatusti samanlaisia, kippurakorvaisia marwareita joilla oli hieno askel ja herkkä lentävä meno. Mutta jostain kumman syystä vauhtia ja lentoa hillittiin. Juuri kun oli päässyt vauhtiin, niin jo pysähdyttiin. Pia nukahti satulaan ja Mikko teki omia reittejään. Ehkä tässäkin oli jotain intialaista, ylevää itsensä hillitsemistä. Ei anneta vain mennä retostaa ja nauttia täysin rinnoin.

Retki loppui leopardipaikkaan, Nirbhayn tuttavaperheen luokse. Myös tämä perhe pitää pienimuotoista lomakeskusta, kahdeksan pienen asunnon verran. Päähuvituksena, tai ainoana huvituksena on leopardisafarit. Ei meidän ollut tarkoitus minnekään lähteä, mutta isäntämme, vanhempi pappa joka harrasti, oli kiinnostunut ja puhui vain leopardeista, ehdotti pientä leopardiretkeä. Lähdimme matkaan vasta illansuussa jolloin leopardit olivat jo muualla eikä sattunut yhtään näkösälle. Mutta jeeppimatka oli tosi hauska ja jotenkin aivan älytön. Ja sama juttu kuin muuallakin koko matkan ajan - kun ajoimme kylän läpi tai roiskutimme hiekkatien kuravedet lammaspaimenten päälle, meidän ylhäistä isäntäämme tervehdittiin yhtä kunnioittaen kuten Nirbhaytakin koko ratsastuksemme ajan. Koloniaaliaika ei taida sittenkään olla ohi. Britit on vain korvattu intialaisilla. Tai kai ne intialaiset ovat olleet samanlaisia koko ajan. Tyystin eriarvoisia.

Ratsastus on kivaa vaikkei aina niin kovaa menisikään. Ratsastaen näkee maailman ihan toisella tavalla, hyvin läheltä. Ja vaikkei Pia siitä niin piittaakaan, niin ratsastaessa kuulee tarinoita jotka ovat erilaisuudessaan kiehtovia. Ei kaikkien kanssa kaikesta tarvitse olla samaa mieltä ja silti tarina voi olla hyvä.

Rajasthan 2

Rajasthan on maantieteellisesti Intian suurin osavaltio. Hieman Suomea suurempi alue kattaa 10% Intian pinta-alasta. Miltei koko Rajasthan on Tharin autiomaata joka rajoittuu lännessä Pakistaniin, etelässä Gujaratin osavaltioon, idässä Madhya Pradeshiin, pohjoisessa Punjabiin. Rajasthan on osa Indus-laakson sivilisaation kehtoa. Nimi Rajasthan on "Kuningasten maa" joka kuvaa kuinka tätä aluetta ovat aina hallinneet pienet kuningaskunnat. Jopa niin että kun olimme vuosi sitten edellisen kerran Jaipurissa ja Jodhpurissa, kaikki oppaat puhuivat meille nykyisistä kuninkaista ja kuningattarista vaikkei näillä maharajoilla tai maharaneilla olekaan mitään valtaa. Paitsi tavallisen kansan silmissä he ovat edelleen yli kaikkien muiden.

Olimme varanneet nelipäiväisen ratsastusretken KortaEscapesta. Korta on pieni pahainen maalaiskaupunki 3.5 tunnin ajomatkan päässä Udaipurin kaupungista jonne on hyvät lentoyhteydet. Kortassa kuten ilmeisesti jokaisessa Rajasthanin pikkukaupungissa on oma ylhäisönsä jotka kaikki ovat jotenkin sukua jollekin kuningassuvulle. Ihan loogista - kun maharajaksi maharajan paikalle tuli vanhin poika, piti niille muille pojille ja ehkä tytöillekin keksiä joku säädyllinen paikka missä asustaa. Tämä systeemi tuntui toimivan edelleen. Isäntämme, suunnilleen nelikymppinen, sympaattinen ja ujon oloinen Nirbhay kuului ylhäisösukuun jonka hän toi moneen kertaan ilmi, ei kehuakseen tai tuodakseen itseään esille vaan ihan luonnollisena asiana selittäessään mitkä kylät kuuluvat hänen perheelleen, miksi kyläläiset tervehtivät häntä milläkin tavalla, miten elämä on järjestäytynyt hänen maaseudullaan.

Rajasthan on perinteisesti ollut puskuri- ja puolustusaluetta. Kaikki paha on aina tullut muslimimaista lännestä ja pohjoisesta ja rohkeat, sotaisat Rajputit ovat marwari-hevostensa selässä olleet ensimmäisinä puolustamassa Intian niemimaata. Rajputien urheuden vuoksi koko eteläinen Intia on saanut säilyttää historiallisen monumenttinsa, temppelinsä, pyhät kirjoitukset ja jumalalliset esineet. Pahan pääsy maahan on estetty jo Rajasthanissa.

En arvannut kuinka herkkä asia tämä on. Olen edelleen sitä mieltä että kaikki kaunis, mielenkiintoinen, jännittävä ja katsomisen arvoinen Intiassa on mogulien tai brittien jäljiltä. Hindulaisuuteen ei yksinkertaisesti kauneus tunnu kuuluvan. Hindulaisuuden kauneus on jossain sisällä ja syvällä ja sekin on hyvin yksityinen henkinen valaistus ja vapautus jota muut eivät koskaan voi nähdä. Mogulit rakensivat Taj Mahalin ja Humayunin mausoleumit, Qutabin uljaan ja ihmeellisen tornin, Tipu-sulttaanin palatsin, mahtavat linnoitukset. Menin erehdyksessä sanomaan jotain tällaista Nirbhaylle, joka hätkähti näkyvästi ja kysyi kireästi "Mitä oikein tarkoitat?". Nirbhayn mukaan mogulit tuhosivat suuren osan hindukulttuuria, tekivät pahaa ja olivat Intian turmioksi. Ja vaikka mogulihallitsija Shah Jahanin rakennuttama Taj Mahal on kaunis, sen kauneus on surullista ja kylmää kuten kaikki moguleihin liittyvä, onhan se hallitsijan lempivaimon hauta. En jatkanut keskustelua millaiseksi mielikuvani hinduismista on muodostunut, sen julmista jumalista jotka hurjalla tanssillaan tuhoavat kaiken luodakseen sitten uutta, kuinka väkivaltaisesti demonit murskataan tai jumalkuvissa on useammin ihmisluita, pääkalloja ja sapeleita kuin kukkia ja perhosia, kuinka hindukalenterikin perustuu kylmään kuuhun eikä lämpöiseen aurinkoon.

Retkemme Rajasthanissa oli hyvin erilainen kuin ratsastusmatkamme Sri Lankassa. Sri Lankassa olimme onnellisia ja hilpeitä, kaikki tuntui valoisalta ja vapaalta, ihmiset nauroivat ja hymyilivät. En tiedä kuinka paljon vuosi sitten päättynyt sota vaikutti kaikkialla näkyvään optimismiin ja onnellisuuteen, mutta voi olla että singaleesit ovat perimältään oikeasti toisenlaisia kuin Intian arjalaiset tai jopa Tamil Nadun ystävälliset dravidat. Nyt tuntui että pitää olla hieman varuillaan, miettiä pari kertaa ennenkuin sanoo mitään, olla pidättyväinen ja harkitseva. Sri Lankassa kävimme pienen pienissä kylissä joissa isäntämme juttelivat iloisesti sekä sinhalia että tamilia köyhien kalastajien kanssa aivan tasa-arvoisen oloisesti. Rajasthanissa ei jäänyt hetkeksikään epäselväksi että Nirbhay oli alueen herra ja valtias. Nirbhayn ratsupiiska oli hyvin esillä, sillä sai huidottua kulkukoirat, lehmät ja vuohet yhtä lailla kuin lammaspaimenet ja naislaumatkin tieltä pois. Ei vihaisesti eikä epäystävällisesti, mutta täysin välinpitämättömästi ja luontevasti kuten tekee sellainen joka tietää syntyneensä kaikkien yläpuolelle eikä edes tiedä että voi käyttäytyä toisin.

Siksi tuli mieleen aikamatka feodaalikaudelle. Paimenilla näytti järjestään olevan kirkkaanpunaiset turbaanit päässään.
- "Onko punainen paimenten väri, voiko vaatteista nähdä mihin kastiin kukin kuuluu?" kysyimme Nirbhayltä.
- "Kaikella on merkitys! Punainen on paimenten väri, kaikilla on omansa. Ylhäisölle kuuluu kaikki värit koska me olemme vastuussa näistä kaikista jotka asuvat meidän alueellamme. Kaikki nämä ihmiset tietävät että olen ylhäistä sukua vaikka olenkin nyt pukeutunut farkkuihin ja t-paitaan. Näettehän miten jokainen tervehtii minua."

Totta. Jokainen tervehti Nirbhayta, ei iloisesti vilkutellen tai huudahdellen vaan jäykkää kunnioitusta osoittaen. Nirbhayn joku esi-isä oli erään rajasthanilaisen maharajan nuorempi poika. Ei sen enempää. Ja maharajoja mahtui Rajasthaniin kymmeniä. Eikä maharajoilla ole poliittista valtaa, eivätkä he oikeasti ole kuninkaallisia koska Intia on ollut itsenäinen demokratia vuodesta 1947 alkaen. Mutta ylhäisen arvo on ja pysyy. Samoin kuin alhaisen. Vaikka Nirbhay kuinka puhui miten Intian keskiluokka voi ostaa nykyään Pajeron tai muun suuren maastoauton jollaisia tuskin näkee Suomessa, uskon että suurimmalla osalla intialaisista ei elämässään ole mitään mahdollisuuksia. Suurin osa tuskin edes tietää oikeuksistaan, tai osaa kuvitella että on ihan sallittua tehdä muuta kuin isä, isänisä, isänisänisä on tehnyt. Tehdä jotain muuta kuin mikä on määrätty sille kastille mihin on sattunut syntymään. Ja silti, vaikka haluaisi poiketa suvulle ja perheelle annetusta ruodusta tai ammatista, harvalla on mahdollisuus koulutukseen. Koulutus maksaa ja jos ei ole rahaa, on turha haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, voi vain toivoa parempaa onnea seuraavassa elämässä.

Rajasthan on hyvin kaunis osavaltio ainakin sellaisten mielestä joihin autiomaat vetoavat. Siellä on myös satsattu kastelujärjestelmiin ja tieverkoston rakentamseen. Pellot olivat suuria ja vihreitä, ja tuottavat kaksi satoa vuodessa. Peltotöihin riittää halpaa työvoimaa ja lapsia paimeniksi. Koulutustaso on huono: vain 60% asukkaista on lukutaitoisia osavaltion sijoittuessa alimpaan viidennekseen. Tamil Nadussa taas panostetaan koulutukseen, liki 90% on lukutaitoisia.

Rajasthanissa on Intian upeimmat palatsit, värikkäimmät vaatteet ja luultavasti kauneimmat ihmiset. Koska autiomaa on karu, ollaan perinteisesti pukeuduttu kirkkain värein. Kirkkaat värit näkyvät kauas. Värikkyys yhdistettynä silminnähtävään köyhyyteen on hieman ahdistava näky. Sekä Pia että minä teemme työtä köyhyyden ja lapsityövoiman poistamisen eteen ja Rajasthanissa näimme molempia. Hirveän vaikea sulkea silmänsä, hirveän vaikea vilkutella iloisesti lapsille jotka ovat paimenessa tai tiilenpolttopuuhissa tai keräävät kadulta roskia tai kantavat metsästä risuja tai pesevät pyykkiä keskellä arkipäivää jolloin jokaisen lapsen pitäisi olla koulussa. Ja tietää että luultavasti yksikään näistä kuvankauniista lapsista ei tule elämään vauraampaa tai helpompaa elämää kuin vanhempansa.

Rajasthaniin ratsastamaan

Kuten aina, karttaa klikkaamalla saa paremman käsityksen mistä lähdemme ja minne menemme.

Taas matkaan! Nyt menemme Tharin autiomaahan kolmen päivän ratsastusmatkalle. Lennämme Udaipuriin Rajasthanin osavaltioon josta menemme autolla parin tunnin matkan ratsastustilalle. Tai saa taas nähdä mikä se on. Netissä väittivät että sen olevan paikallisen ylhäisöperheen asuinpaikkoja. Voi olla tai voi olla että ei ole. Rajasthan on aluetta joka eniten vastaa yleistä kuvitelmaa sadunhohteisesta idänmystisestä Intiasta. Siellä on mahtavimmat maharajat ja hienoimmat palatsit. Siellä on Jodhpur jonka tuntee ainakin nimestä ja Jaipur joka on ehkä tuntemattomampi kaupunki. Udaipuria tuskin laajemmin tunnetaan vaikka se on hyvin merkittävä kaupunki.

Voi hyvinkin olla että paikalliset ylhäiset henkilöt ovat jotain aivan muuta kuin sanalla "noble" usein tarkoitetaan. Ja että teltta jossa asumme keskellä autiomaata ei olekaan kuten elokuvassa "Out of Africa / Minun Afrikkani" jossa istuisimme lepotuoleissa ja siemailisimme sherryä kristallilaseista. Ehkä se teltta on autenttinen paimentolaisteltta jonne suojaudumme autiomaan hiekkamyrskyiltä. Tai jotain siitä välistä. Täällä ei koskaan tiedä minne joutuu.

Olemme olleet aiemminkin Rajasthanissa ja pidimme matkasta kovasti. Saa nähdä miltä paikat näyttävät marwari-hevosen selästä katsottuna. Nämä hevoset ovat nimenomaan Rajasthanin osavaltion oma rotu, toivon mukaan ovat kunnon ratsuja ja ennenkaikkea toivon että satula jossa istun seuraavat kolme päivää on mukava.

Blogi edellisestä matkastamme löytyy täältä http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2009/04/jaipurista-jodhpuriin-ja-tharin.html

Jos vaan saisin rahat takaisin...

... niin lopettaisin Madras Riding Schoolin jäsenyyden tähän päivään. Torstaina emme päässeet ratsastamaan edes kentällä vaan kiersimme kehää jonkinlaisessa erottelukäytävässä, joku sellainen rauta-aidoilla rajattu polku joka kiersi kenttää. Kehä jossa ei voinut muuta kuin seurata edellä kulkevaa hevosta, automaattiratsastusta. Hevonen pysähtyi kun edellä oleva pysähtyi ja lähti liikkeelle kun edellä oleva lähti. Seuraavaksi meitä varmaan talutetaan.

Brasiliassa oli vallan toista! Voi kuinka onkaan ikävä niitä aikoja kun kiisimme hurjaa laukkaa Zorron lailla illan pimeydessä, hypimme esteratoja ja kilpailimme kumpi meistä on nopeampi. Siellä huudettiin koko ajan "vauhtia, älä laahusta".

Ei se että aamulla herää viideltä ja lähtee ratsastusklubille ole ollenkaan kurjaa, mutta tulemme sieltä nykyään takaisin yhä harmistuneempina ja vihaisempina. Eikä näihin intialaisiin tunnu mikään tehoavan. Olen ollut ystävällinen ja kärsivällinen, olen hymyillyt ja naureskellut, olen ollut vihainen ja polttanut pinnani. Kertonut että haluaisimme tehdä jotain muutakin kun kävellä ja ravata kehää ympäri, ympäri, että Mikon kanssa taannumme tässä ratsastuskoulussa, että unohdamme kaiken mitä osaamme, että tällaisenaan tämä on todella tylsää, tyhmää, typerää. Aina sanotaan että "ensi kerralla", "mietitään", "tämä on niin uutta". Ihan sama kuin mikä vaan Intiassa. Kaikki on hidasta ja vaivalloista. Mikään ei etene eikä mitään uutta voi kokeilla. Tahmeata ja takkuista. Enkä tiedä miksi niin on. Niin on kai vaan aina ollut.

Vaikka Madras Riding School on toistaiseksi vaikuttanut katastrofaaliselta virheinvestoinnilta, into itse harrastukseen ei ole laantunut. Parhaillaan selvittelemme miten voimme elokuussa viettää kolmen päivän ratsastussafarin Rajasthanissa ja voiko ensi viikonloppuna tutustua Sri Lankan teeplantaaseihin ratsain.

Intialaista logiikkaa

Aloitin toukokuussa ratsastamisen Madras Riding Schoolissa. Kypsyminen ajatukseen ratsastaa aamulla joko klo 5.30-6 huippuryhmässä tai 6-6.30 keskitason ryhmässä on vienyt aikaa. Ei ole kiva herätä kolme kertaa viikossa niin aikaisin, ja sitäpaitsi huippuryhmä ratsastaa kuusi kertaa viikossa, joten on tässä ongelmaa. Ja kun Mikko jatkaa toiseen suuntaan töihin ja minä toiseen niin tarvitaan kaksi autoa ja kaksi kuskia joka sekin on logistinen ongelma.

Puhuin jo toukokuussa tallin johtajalle että Pia on tulossa kahdeksi kuukaudeksi meille ja ratsastaisi klubiin liittyvän Mikon ja minun kanssani sen ajan. Mr Ravi vaivasi päätään kovasti kiperän ongelman kanssa. Klubi ottaa vain vuosijäseniä eikä tällaiseen kahden kuukauden ratsastajaan ole varauduttu. Talli pursuaa hevosia joilla ratsastaa kourallinen ihmisiä aamulla kello 5:30 - 7 välillä. Konit laiskistuvat pilttuissaan seistessä. Ja talli kärsii rahapulasta. Ei ole tarpeeeksi ratsastajia. Minusta asiassa ei ollut miettimistä vaan siitä vaan!

Jäsenyys on siis ympärivuotinen tai ikuinen jäsenyys. Alkumaksu on 25,000 rupiaa (429 euroa) jota ei makseta takaisin vaikka eroaisi klubista. Tällä sitoudutetaan ratsastaja klubiin. Maksoimme sen nikotellen koska muuten ei voi aloittaa ratsastamista. Sitten on jäsen. Jäsenen pitää lisäksi maksaa kuukausimaksu joka on kolme kertaa ratsastavalle 7000 rupiaa (118 euroa) ja kuusi kertaa viikossa ratsastavalle huipputason tyypille 10,000 rupiaa (168 euroa). Jos olen kuukauden lomalla Suomessa kuten tulen vuoden sisään olemaan ainakin pari kertaa, maksan alennettua kuukausimaksua eli 4000 rupiaa (67 euroa) siitä etten ratsasta. Ymmärrän tämän jotenkin, vaikka hankalasti. Tallissa on jatkuvat kiinteät kustannukset joten sattumanvarainen ratsastaminen on hankalaa talouden kannalta. Mutta onhan ratsastaminen aivan huikean kallista. Kyse on kuitenkin vain puolen tunnin pyrähdyksistä.

Somerolla yksityistunti maksoi 40 euroa, mutta toisaalta Somerokin kärsii rahapulasta ja talli on vuosittain vaihtanut omistajaa edellisen tehtyä konkurssin. Hevosurheilu on kallista, hevoset ovat kalliita.

Olin siis puhunut Piasta ja varoittanut ja kysynyt ja selittänyt tilanteen. Että Pia ratsastaa kanssamme kolme kertaa viikossa. Kun Pia tuli, Ravi oli edelleen huolissaan ja lopulta ilmoitti ettei koulun säännöissä ole mahdollisuutta väliaikaiseen jäsenyyteen vaan Pian on haettava jäseneksi. "Ok", sanoin, "on ihan reilua että Pia maksaa sen 8000 rupiaa kuussa," Mutta ei. Paikallisen logiikan mukaan jäseneksi ei voi liittyä ellei maksa tuota 25,000 rupian liittymismaksua! Se alkoi jo tuntua liian paksulta! Yhteensä 680 euroa siitä että pääsee ratsastamaan keskitason ryhmään kahden kuukauden ajan! Ryhmään jossa on mukana kolme vuotta ratsastaneita tolloja jotka tuskin pysyvät hevosen selässä eivätkä ole päässeet edes sille asteelle että osaisivat nostaa laukan.

Pia ei sitten tullut jäseneksi. Sovin että on ihan ok että Pia on vieraana. Kukin jäsen saa tuoda vieraan ratsastamaan 500 rupian kertamaksulla kaksi kertaa kuussa. Ja kun meitä on perheessä kaksi jäsentä, Pia voi siis ratsastaa neljä kertaa kuussa. Vaan ei... Ravi kertoi että koulun säännöt sanovat että sama vieras voi olla vieraana vain kaksi kertaa kuussa. Eli Pian ratsastukset typistyvät kahteen kertaan.

Joten Pian ratsastuksista koulu tienaa laatimiensa sääntöjen perusteella kahdelta kuukaudelta 2000 rupiaa. Olimme täysin valmiit maksamaan 14,000 rupiaa Piasta tuolta ajalta. Länsimaisen logiikan mukaan näiden erotus 12,000 rupiaa on ihan kiva summa etenkin kun koulu kärsii rahapulasta. Länsimaisen logiikan mukaan voisi tehdä poikkeuksen klubin tiukkoihin sääntöihin, etenkin tällaiseen aikaan kun tallilla ei muutenkaan ole ratsastajia. Mikon ja minun lisäksi keskitason ryhmässä on yksi nuori nainen.

Ratsastustaso Madrasissa on surkea. Huippuryhmää ei harjaantumattomallakaan silmällä huomaa huippuryhmäksi, mutta on silti kiva että voimme ylläpitää Brasiliassa hyvään malliin kehittynyttä harrastustamme.

Tänään oli opettajakin pois ja päädyimme siihen että Mikko kovaäänisenä huusi käskyt minun vikistessä komennusohjeet Mikolle ja saimme ihan kelvollisen tunnin aikaiseksi. Ja kun opettajaa ei ollut, ihan häikäilemättä laukkasimmekin vaikka sitä ei opettaja meille keskinkertaisuuksille normaalisti suo. Jospa huomennakin onni suosisi ja opettaja olisi pois!

Musiikkiratsastusta

Ratsastusjutut taitavat olla vähiten kiinnostavia, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Juteltiin juuri Kirkkonummella Wiknerin tallilla kuinka ratsastukseen on ehdottomasti liityttävä se sosiaalinen komponentti, ei sitä muuten viitsi harrastaa. Mekin siis rupateltiin kurssimme jälkeen pari tuntia niitä näitä, katseltiin hevosia laitumella, koiria pihalla, kaunista maalaismaisemaa.

Musiikkiratsastus oli aikuisille, siis meille tätiratsastajille suunnattu kaksi-iltainen kurssi. Vajaa kaksi tuntia kumpanakin iltana oli ihan riittävää kuntoilua. Kenelläkään meistä kahdeksasta ei ollut aavistustakaan mihin olimme ilmoittautuneet, mutta sekin kuuluu tätiratsastukseen. Mukaan mennään innolla sen enempää stressaamatta. Tässä iässä ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan näyttääkö hölmöltä tai voi kauheaa jollen osaakaan.

Kai se oli jotain katrillia, vaikka ei mitään kouluratsastusta. Ratsastimme kahdessa jonossa, neljä ratsukkoa maneesin molemmin puolin, ja pyrimme pitämään ruodut järjestyksessä siten että vastapuolella kulkeva pari pysyi suunnilleen samassa tahdissa. Oli se hilpeää! Pääty-ympyrälaukka siten että toiset laukkasi oikeata ja toiset vasenta laukkaa eri suuntiin kuulema näytti hienolta, mutta ratsastajille se oli varsinainen kaaos. Törmäilimme sinne tänne ja ihmettelimme mistä niitä laukkaavia hevosia eteen oikein työntyi. Siitä jatkoimme maneesin pitkille sivuille ja piti tehdä vastapäätä laukkaavan pariratsukon kanssa samanaikaisesti samankokoinen voltti, mutta tästä ohjelmanumerosta oli ikävä kyllä luovuttava. Ne jotka laukkasivat voltin, laukkasivat sen jossain missä sattuivat olemaan, loput ravasivat ja joku käveli jonkinlaisen ympyrän. Opettajamme, 20-vuotias Kauppakorkeaan juuri pyrkinyt ratsatajatyttö oli jatkuvasti innoissaan ja tosi kannustava. Nuoret ovat ihmeellisiä.

Viidennen kenraaliharjoituksen jälkeen tallin leiriläiset pääsivät vanhempineen katsomaan tätien esitystä. Meitä kyllä huvitti että onkohan tämä kovinkaan viisasta kun sekä pikkuiset että heidän vanhempansa näkevät mihin kaikki ratsastukseen uhratut vuodet ja rahat lopulta johtavat. Mutta saimme noin 50-henkiseltä yleisöltä innostuneet aploodit ja tallin omistaja Annukka kehui meitä. Sanoi tosin suoraan ettei ne voltit olleet paljon mistään kotoisin.

Jouluna soi taas Abba ja tädit esittävät katrillinsa tallin joulujuhlassa. Pyysin ilmoittamaan hyvissä ajoin sekä kenraaliharjoituksista että joulujuhlasta minulle että voin varata lentolipun. Enhän voi jättää Lavretta-tammaa enkä porukkaani pulaan.

Ja voin paljastaa että hevoset rakastavat laukata "Dancing Queen"in tahtiin.

Jos vaan voisi itse ajaa...

On totta että monissa asioissa autonkuljettaja on suureksi avuksi. Kuski voi viedä pyykkejä pesulaan, hakea tavaroita jotka odottavat jossain liikkeessä noutamista, käydä ostamassa laatikollisen - siis 12litran purkkia - iskukuumennettua maitoa. Voin mennä huoleti paikkoihin ilman että on tarpeen etsiä parkkipaikkaa, voimme illalla istua ravintolassa ja juoda vaikka pää täyteen viiniä eikä tarvitse miettiä promilleja. Viimemainittu ilo on meille kyllä yhtä tyhjän kanssa - intialainen viini on suorastaan kamalaa eikä Intian ilmastossa alkoholi muutenkaan meille maistu.

Miinuspuolella on epämääräinen itsenäisyyden menetys. Intia on oikeasti yhteisöllinen maa ja intialaiset ovat tottuneet ihmisten läheisyyteen. On perinteisesti asuttu suurten sukujen ja laajennetun perheen kanssa yhteisissä tiloissa ja se koetaan normaaliksi. Me asumme kahdestaan hyvin väljästi mutta olemme melko hyvin tottuneet siihen että mikään mitä teemme, ei pysy salassa. Paitsi kaikki se mitä puhumme suomeksi. On todellinen onni osata kieli jota niin harva ymmärtää! Olen nytkin kotona mutten ole yksin - Anita on puuhailemassa sisällä, Vanilla kerää roskia ulkona, vartija istuu talon nurkassa ja autonkuljettaja pesee autoa. Jos haluan lähteä liikkeelle, kerron autonkuljettajalle minne menen. Elämästä on tullut väkisinkin suunnitelmallisempaa eikä se välttämättä ole helpompaa.
- Tarvitsenko autoa - siis kuskia - enää tänä iltana, menenkö jonnekin... en usko. Lähteköön kotiin, mitä se tuossa talon nurkilla roikkumassa ja jaarittelemassa vartijan kanssa. "Tule huomenna kello 8.30". -
Kuskin työaika on ympärivuorokautinen vaikka käytännössä se ei ole niin. Mutta jos päästän Prabhan kotiin, hänen kotimatkansa kestää 45 minuuttia ja jos yllättäen haluankin piipahtaa vaikka kauppaan, joudun odottamaan tuon saman ajan että Prabha ajaa mopollaan meille ja vie minut kauppaan. On parempi suunnitella päivän ohjelma ja tietää mitä tekee, homma jossa en todellakaan ole hyvä ja johon en ole koskaan tottunut.

Niin Amerikassa kuin Brasiliassakin nautin eniten siitä että hetken mielijohteesta lähdin pois, ajoin jonnekin, vain pois kotoa ja olin yksin. Soitin musiikkia kovalla ja lauloin ääneen. Samoin Suomessa. Täällä en tosiaankaan kailota Tapsa Rautavaaraa tai Holvikirkkoa istuessani takapenkillä Prabhan tai Babun kyydissä. Lisäksi Suomessa on se ylellisyys että voin kotoani kävellä minne vain, koska vain eikä kenenkään tarvitse tietää missä olen ja minne menen. Olen ihan vilpittömästi aito karikatyyrisuomalainen - suomalainen erakko.

Päädyin lopultakin aloittamaan ratsastusharrastuksen Madras Riding Clubissa. Logistinen ongelma on tähän asti ollut kuljetus. Tunnit on aamulla kello 5-7 ja sen jälkeen on käytävä suihkussa. Ratsastus on Mikon työpaikan suuntaan eikä Mikon olisi järkeä ajella edestakaisin aamuvarhaisella. Nyt kun on kaksi autoa, Mikko voi jatkaa matkaa ja minä palaan kotiin omalla kyydilläni. Tosin Mikko aloittaa vasta heinäkuussa koska kuukausimaksun joutuu maksamaan kuten asunnon vuokran vaikkei kävisi kertaakaan ratsastamassa kuukauden aikana - olemme koko kesäkuun pois. Kävin eilen ja tänään aamulla katsomassa tunteja ja tapaamassa tallin omistajaa. Ihmiset vaikuttivat kivoilta, talli on ihan kelvollinen vaikkei ratsastuksen taso ole sitä mitä se vaikka Manauksessa oli. Aikamoisia tumpeloita oli siinä parhaimpienkin ryhmässä. Lähdin eilen kotoa kello 6 ja tänään kello 5. Heräsin, söin nopean aamupalan ja olin valmis matkaan.

Ratsastuksestani nousi yllättäen suuri haloo. Eilen Babu pulputti minulle pitkään Prabhan aamiaisesta tai lähinnä siitä että Prabha jää ilman aamiaista. Kieltämättä tämä kuulostaa hauskalta, mutta oikeastaan minua ärsytti. Mitä kuskin aamiaiset minun harrastukseeni kuuluu?

Nyt aamulla ajoin Prabhan kyydissä pois tallilta ja kysyin onko jotain ongelmaa.
- "Voi kyllä. Ensinnäkin taloudellinen ongelma ja toiseksi terveydellinen ongelma. Tänään lähdin kotoa kello 4.45. eikä aamiainen eikä lounas ollut valmiina mukaan otettavaksi joten joudun menemään kuppilaan ja se maksaa 100 rupiaa päivässä. Jos madam käy ratsastamassa kuutena päivänä viikossa, kuukaudessa ruokani maksaa 2400 rupiaa ja se on paljon. Ja vaimoni tekemä ruoka on paljon terveellisempää kuin muu ruoka"

Prabha on 33 vuotias, jolla on pitkälle edennyt tamilivatsan alkukumpu, kohonnut verenpaine ja sokerit siinä rajoilla. Prabha kertoi olleensa laiha poika ennen naimisiinmenoa. Näen hyvin miten vaimon laittamat rasvaiset chapati-leivät ja valtavat määrät valkoista riisiä kastikkeineen, idli-riisikakut ja muut herkut maistuvat Prabhalle. Ymmärrän hyvin rahanmenetyksen mutta en tosiaan ymmärrä miten tässä pelataan terveydellä. Voisin paasata Prabhalle ja Babulle ja Hemanthalle ja vaikka kelle intialaiselle terveellisestä ruoasta mutta eihän minua uskota. Jokainen ulkomaalainen lihoo Intiassa kunnes tekevät päätöksen syödä intialaista ruokaa kohteliaisuudesta vain kun sitä tarjotaan. On ihan sama onko vegetaristi tai lihansyöjä Intiassa, kaikki lihovat.

Mikäli oikein käsitin, rouva pääsee ratsastamaan siten että Babu vie rouvan tallille ja ajaa takaisin meille kotiin ja vie herran tehtaalle. Tehtaalla kaikille tarjotaan aamiainen joka on sellainen saavutettu etu että Babu luultavasti ajaa mieluummin jopa ylinopeutta kuin luopuu yhdestäkään idlistä. Aamun kuluessa sitten jossain vaiheessa Prabha tulee hakemaan rouvan tallilta kunhan hänen vaimonsa on valmistanut ja pakannut aamiaisen ja lounaan eväslaatikoihin. Kaikkihan täällä kulkevat metallisten eväspurkkien kanssa töihin koska kaikkien kotona valmistetaan maailman paras riisi ja sambar ja dal ja muut mössöt.

Sen sijaan että yksinkertaisesti heräisin, haukkaisin pikaisesti tuoremehu-jugurtti-mysliaamiaiseni , hyppäisin omaan autooni ja itse hurauttaisin 15 minuutissa tallille, ratsastaisin ja ajaisin takaisin kotiin suihkuun, nyt valjastetaan touhuun kaksi kuskia ja toisen kuskin vaimo.

Tämä on sitä arkipäivän ylellisyyttä jota ulkomaalainen ei todellakaan kaipaisi.