Purjehdusloma 2012

Valitettavasti emme pitäneet tänäkään vuonna blogikirjaa - varsinainen matkakertomus pitää lukea ihan perinteellisestä lokikirjasta. Alla muistinvaraisesti edes jotain.

Sunnuntai, 29.7.2012; Turku - Härjänmaankari
Pirkko vei Pian ja Mikon Turkuun, jonne Ilkka ja Riikka olivat purjehtineet lauantaina. Käytiin kaupassa ja syötiin vierassataman ravintolassa.
Irti 17:30 ja 3½ tunnin moottoriajon jälkeen Härjanmaankarilla. Iltatee. Lapset saunaan.

Maanantai, 30.7.2012; Härjänmaankari - Karhunmöljä
Irti 11:35. Koneella Keistiön kaupalle, joka osoittautui pettymykseksi - kesäkausi on näköjään päättynyt.
Jatkettiin virsikirja-ajona. Yhteensä vajaa 6 tuntia liikkeellä. Perillä grillattiin Turun lihat ja syötiin suomalaista sisua osoittaen rannalla. Lapset saunaan.

Tiistai, 31.7.2012; Karhunmöljä - Uusikaupunki
Irti 11:00. Ajettiin koneella Leisuntin kapeikon kautta, mistä Riikka ei tykännyt yhtään (Merikarhukirjan mukaan siinä on 1.6 metriä vettä ja Merionin syväys on 1.75).
Uusikaupunki 14:45. Ennakko-odotusten (paitsi Mikon) vastaisesti kaupunki todettiin hienoksi. Riikka ei ollut koskaan ollut siellä ja me muutkin viimeksi muistaakseni 1994. Pitkällä kävelyllä, nähtiin hieno vanha kirkko lähellä venesatamaa, Suomen varmaan hienoin työttömien talo ja Bonk-museo. Käytiin syömässä ravintola Suoalaspuarissa, jonka ruoka oli selvästi autenttista eli suolaista.

Keskiviikko, 1.8.2012; Uusikaupunki - Irisholm
Riikka ja Ilkka lähtivät bussilla Turun kautta kohti Helsinkiä. Tällä kertaa ei unohdettu Gammeldanskeja ennen veneeltä lähtöä. Pia ja Mikko
irti 12:20 kohti Irisholmia, jonne kesti 7 tuntia.

Torstai, 2.8.2012; Irisholm - Espskär
Kiivettiin Irisholmin kalliolle katsomaan viikinkimuistomerkkiä. Pia väitti, ettei olisi ollut siellä aikaisemmin perustellen sillä, että laaksojen ryteiköt olivat liian läpipääsemättömiä (totta, että siellä ei ollut minkäänlaisia polkuja - Merikarhut eivät taida nykyään harrastaa muuta hyötyliikuntaa kuin talkootöitä?) ja kalliot liian jyrkkiä. Lokikirjan todistuksen mukaan kiivettiin kyllä sinne vuonna 1995, jolloin Mikko purjehti yksinhuoltajana kolmen lapsen kanssa. Jos sitä nyt voi kutsua yksinhuoltajuudeksi kun Antti teki (omien lokikirjamerkintöjensä mukaan) kaikki ateriat.
Irti 15:50, matkaa alle 2 tuntia. Espskärissä on kansainväliset standardit täyttävä lasten leikkipaikka.

Perjantai, 3.8.2012; Espskär - Nauvo
Irti 10:10, koneajoa puolisateisessa ilmassa. Perillä vähän yhden jälkeen paitsi, että jouduttiin kiertelemään ja lopulta odottamaan paikan vapautumista (kesäkausi ei olekaan loppu koko saaristossa!). Aikaa meni erityisesi siksi, että partiolaiset mokailivat ison veneensä kanssa antaen puolen tunnin ajan viihdykettä yrittäessään lähteä. Ilmeisesti paikassa oli jotain noiduttua, sillä myös Mikko onnistui mokaamaan saaden naapurivaneen poijukettingin peräsimen ja kölin väliin. Rannallaolijoitten harmiksi siitä selvittiin parissa minuutissa. Tämä ja Turun rantautuminen olivatkin ainoat, jotka Mikko teki - muuten Pia oli koko reissun kipparina.
Syötiin mahtavan hyvät ja tarpeeksi raa'aksi paistetut korvapuustit rannan kuppilassa. Illalla, veneessä syödyn graavikala-aterian jälkeen, yritettiin uudestaan samaan paikkaan, mutta se oli harmiksemme mennyt juuri kiinni. Käveltiin Martan kievariin, joka oli idyllinen, mutta ei vetänyt pullien suhteen vertoja rannan paikalle.

Lauantai, 4.8.2012; Nauvo - Stormälö - Turku
Irti 8:30 Pirkon soitettua, että hän on lähtenyt autolla Helsingistä. Ehdittiin vajaassa kahdessa tunnissa Airiston matkailuhotellin satamaan juuri ajoissa ennen Pirkon ja Josien tuloa. Syötiin lounas paikan ravintolassa ja Pia lähti Josien kanssa Helsinkiin, jonne Mike oli tulossa myöhään illalla.
Pirkko purjehtimaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen! Irti 14:20 kohti Turun vierasvenesatamaa, jonne matkaa oli vajaa kolme tuntia.
Käytiin monessa paikassa siiderillä ja pihveillä Stefan's Steakhousessa lähellä vierasvenesatamaa. Voidaan suositella.

Sunnuntai, 5.8.2012; Turku
Vietettiin leppoisa turistipäivä Turussa. Ei ehditty yhteenkään nähtävyyteen. Ehkä toisen kerran paremmalla ajalla.

Maanantai, 6.8.2012; Turku - Lillholmen
Pia ja Mike, ja Antti ja Katja tulivat klo 13 junalla. Käytiin lounaalla samassa venesataman ravintolassa kuin Riikan ja Ilkan kanssa; tavattiin Nico ja tytär siellä. Lounaan jälkeen lapset kävivät katsomassa Turun nähtävyyksiä. 18:00 irti. 4½ tunnin koneajon jälkeen Lillholmen, jossa iltatee.

Tiistai, 7.8.2012; Lillholmen - Nauvo - Kifskär
10:20 irti. Antin kurkkukipu pahenee ja päätettiinkin mennä Nauvoon. Jännitettiin pääseekö Antti tällä kertaa terkkariin kun ei päässyt viimeksi vuonna 1995. Pääsi. Eikä kurkusta löytynyt mitään sen kummempaa. Apteekista rohtoja ja rannan kuppilasta niitä kuuluisia korvapuusteja ja
13:30 uudestaan irti kohti Kifskäriä, jonne kesti kuutisen tuntia. Lapset saunaan.

Keskiviikko, 8.8.2012; Kifskär - Hanko - Matgrufvan
11:45 irti ja vauhdikasta purjehtimista mukavassa myötätuulessa ja aurinkoisessa säässä Hangö Västran yli. Oltiin kaikki iloisia, että Katja sai edes yhden kerran kokea, ettei purjehtiminen ole aina sadetta ja kylmää ja niin keikkuvaa, että tulee paha olo. 3h 20 min.
Antin olo ei ole yhtään parantunut ja A ja Katja lähtivät (perinteisen Hanko Sushissa syödyn lounaan jälkeen) junalla kohti Helsinkiä. Me muut
17:40 irti sdamassa mukavassa myötätuulessa kohti Matgrufvania, jonne matkaa oli samat 3 h 20 min.
Lapset saunaan.

Torstai, 9.8.2012; Matgrufvan - Jussarö - Skrubbö
10:40 irti; Jussarö 11:45. Pitkällä kävelyllä (Pirkko luuli, että eksyttiin) katsomassa hylätty kaivos, autiot parakit, jätekivellä täytetyt merenlahdet. Syötiin mansikoita, vadelmia ja mustikoita. Käytiin kahvilassa, jossa oli hyvät rasvassa pasitetut munkkipossut.
13:40 irti ja kuuden tunninkoneajo Skrubbikseen. Lapset saunaan.

Perjantai, 10.8.2012; Skrubbö - Haukilahti
13:00 irti. Kryssattiin Kytölle saakka, jolloin Pirkon kärsivällisyys ei enää riittänyt, alkoi olla aika päästä pois veneestä. Loppumatka koneella. Haukilahdessa hmeteltiin mikä mahtaa olla oikea venepaikka ja valittiin lopulta yksi (en kyllä tiedä edelleenkään onko se oikea, sillä seuran venepaikkakartat ja todellisuus eivät tänäkään vuonna ole yhtenevät). Perillä 16:40

Gammeldanskit ja loman tämä osuus oli loppu.




Purjehdusloman reitti:

Purjehdus 2012 at EveryTrail


Tästä linkistä pääsee koko ruudun versioon.

Kuvia löytyy tästä. Ja kukin päivämatka nopeustietoineen SportsTrackerista.

Jännitystä elämässä

Pirkko on vähän valitellut kuinka elämä Suomessa on niin tasaista, mitään uutta, mielenkiintoista tai yllättävää ei koskaan tapahdu. Toista se on meillä ekspateilla. Joka päivä jotain jännitettävää. Viime aikoina olen jännitänyt aamuisin kestääkö tunnin työmatka tänään puolitoista vai kaksi tuntia. Ja iltapäivisin kestääkö puolentoista tunnin kotimatka kaksi ja puoli vai kolme tuntia. Eilen kesti vain 2½ tuntia, joten olin kotiin tultua niin virkeä, että jaksoin oikein katsoa leffan (Komisario Palmun erehdys).

Sain flunssan heti Pirkon lähdettyä. Podin flunssaa viikon verran, sen jälkeen olen potenut vain säätä. Koillismonsuuni alkoi 24.10, minkä jälkeen on satanut joka päivä. Ainakaan toistaiseksi ei erityisen paljon - vain yhtenä päivänä yli 100 mm - mutta joka päivä. Monta kertaa päivässä. Masentavaa. En viitsi tehdä mitään, en ole käynyt kertaakaan ulkona syömässä Pirkon lähdettyä. Pakottaudun ruokakauppaan kerran viikossa.No, ainakaan en ryyppää masennukseeni sillä aikomukseni käydä Klubilla ostamassa olutta ovat toistaiseksi jäänet pelkiksi aikomuksiksi.

Merinäköala 11 kerroksen parvekkeeltani

Liikenne on tosiaan aivan toivotonta. Elo- ja syyskuu olivat kumpikin historian sateisimpia. Sen seurauksena tiet ovat kamalassa kunnossa, eikä vedellä ole enää mitään paikkaa minne mennä - sadetta on tullut jo 1000 mm viimeisten 3 kuukauden aikan. Kun teitten reunamat lainehtivat, siirtyvät kaikki jalankulkijat, härkävankkurit, kaupustelijat, pyöräilijät, mopot ja autoriksat entistä keskemmälle tietä. Autoille ei jää enää sitäkään vähää tilaa mikä niillä on normalisti.

Jokapäiväisen jännityksen lisäksi minulla on pidemmän ajan jännitys, onnistunko selviämään monsuunista ilman, että kaikki vaatteet homehtuvat.

Sankarin tarina on päättynyt

... tai ei sentään. Olen vakuuttunut, että Hero saa aikanaan arvonsa mukaisen aseman kaupunkipyöränä Helsingissä.

Nyt päädyin kuitenkin hankkimaan pyörän, jolla on vähän mukavampi ajella pidempiä matkoja. Ostin eilen italialaisen Bianchi Camaleointe II hybridi-pyörän. Hybridi tarkoittaa, että se on ikäänkuin maantiepyörän ja maastopyörän risteytys. Ennen hankintaa opiskelin aihealuetta nettipalstoilta, ja opin että kunnon pyöräilyharrastajien mielestä hybrideillä ei tee mitään, ainoastaan oikeat kippurasarviset maantiepyörät kelpaavat. Siitä huolimatta - tai sen takia? - päädyin tähän hybridiin. Ainakin ensimmäisen koeajon perusteella olen tyytyväinen.

Bianchissani on tarpeeksi vaihteita (27), levyjarrut ja kelvoton lukko.

Kävin tänään ensimmäisellä koeajolla, matkaa karttui yllättäen 58 km. Helpo ajaa kun pyörät rullaavat hyvin ja löytyy aina sopiva vaihde. Saa silti nähdä miten tämän päivän ratsastus sujuu fillarilenkin jälkeen. Reissun loppupuolella ajoin vielä Mount St. Thomasille (se kukkula, jolla kavala tamili murhasi apostoli Tuomaan, hyökäten takaapäin kuin Österskäin kyy Ilkan nilkkaan), jotta sain kokeilla sitä hybridin mountain bike puolta. Hyvin sujui sekin.

Test riding my new Bianchi at EveryTrail
EveryTrail - Find trail maps for California and beyond

Tuota kartan yläpuolella olevaa otsikkoa klikkaamalla aukeaa kunnon kartta, jossa on myös pari kuvaa lisää.


Pirkon ennusteitten mukaisesti Heron laatu ei ole todellakaan ihan priimaa. Ohjaustangossa ja etenkin jarrukahvoissa on jo aika paljon ruostetta vaikka fillari ei ole ollut koskaan sateessa. Suomalainen hiki taitaa olla vahvempaa kuin intialainen kromi?

Heron jarrukahva ruosteessa

Omistavaan luokkaan

Minulla ei ole ollut Intiassa juuri muuta omaisuutta kuin päälläni olevat vaatteet. Nyt siihen on tullut muutos. Olen ostanut itselleni kulkuneuvon. Mieli olisi tehnyt Ambassadoria, autoa jota on valmistettu yhtäjaksoisesti ilman suurempia mallimuutoksia vuodesta 1946. Sellaisen tuominen Suomeen olisi saattanut osoittautua vaikeaksi. Sitäpaitsi meillä on ennestäänkin enemmän autoja kuin tarvitsemme. Vielä Ambassadoriakin houkuttelevampi olisi ollut “kolmepyöräinen” eli “auto” (tunnetaan muualla maailmassa nimellä tuk-tuk). Erityisesti avolavaversio olisi todella makea, vaikka Kauppatorilla käymiseen. Tämäkin haave jäi haaveeksi, tuskin tuollaista savuntupruttajaa olisi saanut rekisteröityä edes mopoautoksi.

Niinpä päädyin fillarin hankkimiseen. Kysyin lauantaina Babulta tietääkö hän paikkaa, josta voisin ostaa pyörän. Kun oltiin ensin saatu selviteyksi mitä halusin – bike tarkoittaa moottoripyörää, polkupyörä onkin cyckle – Babulla oli varma vastaus “Yes Sir. Best place for cyckes in Adyar, Sir”. Eli siis sinne. Osoittautui, että Babu osaa arvioida ekspatin tarpeita paremmin kuin kuin ekspatti itse. Kauppa oli varmasti Chenniain paras fillarikauppa – erinomainen valikoima amerikkalaisia, eurooppalaisia ja japanilaisia fillareita. Mutta ei perinteisä intialaisia fillareita, jollaista minä olin hakemassa.

Toisella yrittämällä löytyi sopiva kauppa. Sielläkään ei ollut näytillä yhtään perinteistä fillaria (ilmeisesti ne myydään sellaisissa paikoissa, joihin Babu ei suostu viemään minua), mutta kauppa lupasi tilata sellaisen seuraavaksi aamuksi. Kun minulla ei ole sunnuntaisin kuljettajaa, päädyin ostamaan fillarin pelkän kuvan perusteella, toimitus luvattiin kotiin sunnuntai-illaksi.

Valintani päätyi suosikkimalliin Hero 28” Jet Standard. Muut vaihtoehdot olisvat olleet Jet Master tai Jet Plus, mutta minusta näytti, että niissä olisi muoviset lokasuojat, mikä olisi minusta paha tyylirikko ja vielä Royal, mikä taas tuntui liian pröysteältä. Värin valinta oli yhtä helppoa kuin aikanaan Fordin asiakkailla, tätä pyörää on saatavana ainoastaan tummanvihreänä. Värillä ei sinänsä ole kauheasti merkitystä, jollei se tunnu hyvältä niin kaupasta saa maalia ja pensseleitä.
Pyöräni maksoi 51 euroa ja sain puhuttua siihen kaupanpäällisiksi soittokellon, lukon, tukijalan, ketjujen kokosuojuksen ja tavaratelineen. Ostin lisäksi (tyyliin sopimattomat, tai ehkä se onkin trendikästä eri tyylien sekoittamista?) led-valot eteen ja taakse. Olisi ehkä kannattanut ostaa valot joskus toiste, niin niiden 10 euron hinta ei olisi tuntunut niin kohtuuttomalta.

Toistaiseksi tämä kaikki on vain teoreettista, lukuunottamatta maksua. Pyörää ei näkynyt eilen. Babu lupasi käydä liikkeessä tänään kyselemässä sen perään.

PS. Jollei joku satu tietämään, Hero on maailman suurin polkupyörien valmistaja. Heron kotisivuja lainatakseni “With the 48% share of the Indian market, this volume has catapulted Hero in the ‘Guinness Books of World Records’ in 1986 and edge over global players is being maintained since then” eli suomeksi (?) “Kun 48%: n osuus Intian markkinoille, tätä määrää on nostanut Hero "Guinnessin Books of World Records 1986 ja reunan yli globaalien toimijoiden on ylläpidetty jälkeen”. Goolge-kääntäjällä tuntuu olevan yhtä suuria vaikeuksia Intian englannin vivahteitten kääntämisessä kuin minulla.

Ajatukset Suomessa

Onhan tämä vähän tylsää elämää. Onneksi olen lihonut sen verran että piti aloittaa aerobic-harrastus jotta mahtuisin mustaan mekkoon Ilkan ja Riikan promootiojuhlaa varten. Tosin lopulta päädyin teettämään uuden, mutta koska ei ole takeita että siitä tulee ihan täydellinen, on varmempi jatkaa jumppaa.

Käyn ruotsalaisen Annetten suosiman liikuntapaikan aerobicissa 5 kertaa viikossa. En ole erityisesti aerobicin ystävä, mutta jumppatarjonta ei ole kovin laaja Chennaissa joten käyn mieluummin pomppimassa hien pintaan nostavassa nopeatempoisessa aerobicissa kuin yogassa joka tosin sekin on tehokasta lihaskuntoa kehittävää liikuntaa. Aerobicissa sotkeudun askeliin ja kuvioihin jotka minusta ovat ihan turhia lisukkeita liikunnassa. Pelkkä hyppely ja jumppa riittäisi minulle.

Herään aamulla kuudelta kuten Mikkokin, luen lehteä ja kun Anita tulee, käydään läpi kaikki ongelmat joita talossa on. Ongelmia on aina. Joku ilmastointilaite ei taas toimi, joku on alkanut vuotaa, vartijoiden juomavedenpuhdistuslaite on hajalla, silityslauta kaipaa uuden päällisen, katon vesitankki ei täyty, sähköä tulee puoliteholla. Yleensä kaikki korjautuu sillä että joku heppu tulee ja vaihtaa suodattimen tai puhdistaa laitteen. Erilaisia miehiä lappaa meille jatkuvaan tahtiin, mutta olen varsin tuskastunut tuloksiin. Puuhataan paljon, korjataan joku kohta, puhdistetaan toinen ja tilanne korjautuu pariksi päiväksi mutta kohta ollaan taas toimimattoman vekottimen kanssa. Kaivon moottori on jatkuva riesa vaikka se vaihdettiin joku aika sitten. En usko että sille onkaan muuta tehtävissä kuin aina tarvittaessa pyytää joku puhdistamaan jotain suodattimia tai putkia, vesihän on roskaista. Minusta koko tämä yhteiskunta on rakennettu siten ettei mikään kestä kauan ja täten työllistetään valtava määrä porukkaa. Erilaisia korjaajia saa helposti jo samana päivänä jotka fiksaavat hätäapukorjauksia kunnes taas joku prakaa.

Kymmeneksi menen aerobiciin jonne ajaa vajaa kymmenessä minuutissa. Meitä on siellä 5-8 naista, oikein mukavaa. Opettaja on sama heppu joka oli Madras klubilla vetämässä aerobicia jossa kävin vuosi sitten. Madras klubin jumppasali on nyt remontin vuoksi suljettu, siksi oli haettava toinen paikka. Tunnin loputtua tulen kotiin suihkuun ja lähden lounasaikaan jonnekin. Kauppaan useimmiten. Tai vain istuskelemaan johonkin kuppilaan. Täällähän on muutamia miellyttäviä kuppiloita joissa on viihtyisää istua. Eilen olin Annetten kanssa lounaalla. Sitten tulen kotiin ja istun tietsikan ääressä selaamassa sitä sun tätä. Lääketiedettä, uusia tutkimustuloksia, eri kielisiä sanomalehtiä.

Viikko sitten kävin Ideal Beachilla koska ajattelin velvollisuudentuntoisesti että onhan tämä hiekkarantamahdollisuus käytettävä hyväksi niin kauan kuin täällä on. Mutta loppujen lopuksi olisin aivan yhtä hyvin voinut lukea kirjaani kotona. Uimarannalla on minusta varsin tylsää, vaikka Ideal Beach on ihan hyvä paikka.

Tiistaisin ja torstaisin lähden puoli viisi ratsastamaan jossa tapaan töistä tulleen Mikon. Ratsastamme, istumme Kishoren ja muiden kanssa hetken vilvoittelemassa ja juttelemassa ja tulemme kotiin suihkuun, teemme jotain iltapalaa ja katsomme tallennettuja amerikkalaisia sarjoja tai jonkun elokuvan.

Jos joku osaa kuvitella näitä päiviäni täällä, on varmaan helppo ymmärtää että ajatukseni ovat jo Suomessa ja työelämässä. Tällainen joutilas elämä on suunnattoman tylsää kun päivän kohokohdat ovat tunnin jumppa ja ratsastus. Siihen väliin mahtuisi varsin hyvin palkkatyö, jolloin näistä harrastuksistakin voisi nauttia työn vastapainona enemmän.

Järkevä ratkaisu

Yksi fiksuimpia ratkaisuja mitä olemme vapaa-ajan suhteen Intiassa tehneet oli vaihtaa ratsastuskoulua. Vaikka Madras Riding School on vain 10 minuutin ajomatkan päässä kotoa ja hevoset siellä ovat todella hyviä, Chennai Equitation Centre , CEC, on osoittautunut kaikilla muilla mittareilla ehdottomasti paremmaksi.

Oikeastaan vaihtomme syynä oli se että minä saisin ratsastaa kun käyn Chennaissa. Kesäkuusta lähtienhän tulen vain lomailemaan Intiassa, en asumaan. Madras Riding School ilmoitti pahoitellen mutta hyvin tiukasti ettei heidän sääntönsä salli satunnaisia kävijöitä vaan pitäisi maksaa joka kuukausi täysi maksu vaikkei ratsastaisi lainkaan. Joten kävin CEC:in talleihin tutustumassa. CEC:in omistaja Mr.Kishore on vanhempi herrasmies joka on pelannut Madrasin poolo-edustusjoukkueessa silloin kun sitä vielä harrastettiin. Nyttemmin pooloa harrastetaan vain pohjoisessa eikä sielläkään niin aktiivisesti, mutta toivon mukaan into lisääntyy ja sopivia hevosia saadaan koulutettua tuohon jännittävään ja vaikeaan lajiin. Mikon haave Intiaan muuttaessa oli rueta pelaamaan pooloa ("jos prinssi Charles pystyy siihen, kyllä minäkin") ja into on vielä tallella vaikka Mikon on ollut pakko myöntää että hevosenkäsittelytaidot on ensin oltava huippuluokkaa jos alkaa mailan kanssa huiskia kentällä joka on täynnä muita hevosia ja ratsastajia. Maila on pitkävartinen, peli nopeata, hevoset intoutuvat vauhtiin ja vaaroja on paljon - hevonen voi kaatua, mailalla voi huitaista toisen sairaalaan tai hautaan, voi pudota ja jäädä hevosten jalkoihin.

Kishore ymmärtää bisneksen ja oli valmis tekemään diilin kanssamme. Minä maksan 600 rupiaa (9 euroa) per kerta ja Mikko on normaali jäsen joka maksaa kiinteän 5,500 rupian (85 euroa) kuukausimaksun. Hintaan kuuluu itävaltalaisen Isabellen antama pätevä opetus. Mikkohan ei koskaan ole saanut kuin minun antamaa opetusta ja minä olen opetusta vailla kehittänyt pahoja virheitä itselleni joista on päästävä eroon. (Hintavertailuna esimerkiksi Someron Ratsastajien irtotunti on 32 euroa ja kausihinta 28 e/tunti, Kirkkonummella Wiknerin tallilla irtotunti on 45 e ja kausihinta 30 e/tunti)

CEC on hyvin sosiaalinen paikka. Kaikki puhuvat englantia, kieli jota tallilla käyvät intialaisetkin käyttävät keskenään. Vain tallipojat ovat tamilinkielisiä mutta hekin osaavat auttavasti englantia. Kishore itse on joka päivä tallilla vaikka ratsastaa vain aamuvarhaisella kun ei ole muita häiritsemässä. Iltaisin hän kulkee valtavan susikoiransa kanssa tarkkaillen silmä kovana ratsastajia ja tiluksia ja hevosia ja kommentoi kaikkea ystävällisen suorasukaisesti. Ratsastamme Mikon kanssa 17-18 välillä ja aina sen jälkeen jäämme muiden kanssa puutarhaan teelle rupattelemaan mistä milloinkin. Se on tosi kivaa ja leppoisaa. Nauramme paljon. Ihmiset ovat hauskoja, mukavia ja fiksuja ja mikä ihaninta, kaikki puhuvat todella hyvää ja ymmärrettävää englantia.

Vaikka kotimatka CEC:istä vie ruuhkahuipun vuoksi useimmiten melkein tunnin, olen tosi tyytyväinen voidessani jättää Mikon ratsastamaan ilman minua mukavaan paikkaan jossa miestä ei jätetä yksin. Luulen jopa että Mikko vielä joku päivä pelaa pooloa vaikken oikeasti usko hänen ikinä pärjäävän prinssi Charlesille.

Harrastuksia

... tai oikeastaan vain yksi harrastus. Ratsastus.

Kävin torstaina ratsastamassa pohjois-Sipoossa, lähellä Mäntsälää Rusthollin tallilla jossa ei vielä ole maneesia. Voisi sanoa että oli aika kylmä. Aurinko oli iltaseitsemältä jo laskenut ja Sipoon Haarajoella lämpötila oli pudonnut -24C asteeseen. Minulla oli toppahousut, toppatakki, kommadopipo kypärän alla, laskettelukäsineet, villasukat ja talvikengät, mutta silti tuli kylmä! Meitä oli neljä ratsastamassa mutta yksi oli niin jäässä jo 15 minuutin kuluttua että lopetti ja vei hevosen takaisin talliin. Me muut sinnittelimme koko tunnin pohkeenväistöä ja avotaivutuksia tehden. Välillä oli pakko työntää kylmästä kipeät kädet satulan alle sulamaan hevosen lämmöstä. Ja villasukista huolimatta varpaat oli vielä kotiin tullessa tunnottomat.

Tänään olin Kirkkonummella Wiknerin tallilla. Siellä on maneesi jossa lämpötila oli sama kuin ulkona, nollassa. Siellä tarkeni oikein hyvin etenkin kun ratsastaessa tulee hiki, mutta kun jäin koulukaverini Reetan kanssa katsomaan seuraavaa tuntia, tuli taas hyytävän kylmä olo.

Vähän mietin onko hommassa mitään järkeä, mutta jälkikäteen on kyllä aina tosi hyvä tunne. Ikäänkuin olisi tehnyt jonkinlaisen urotyön, selvinnyt kunnialla tukalasta tilanteesta.

Aikaiset aamuheräämiset

Ahkera blogin lukija Ukki taannoin kunnioitti reippauttamme kun raahaudumme ennen viittä aamulla ratsastamaan. Jotenkin se sopii meneeseen maailmaan ja agraariyhteiskunnan vaatimuksiin lypsää lehmät ennen maitoauton tuloa tai kirnuta voi aamupäivän puuroaterialle.

- Kuten huomasitte, en tiedä agraarielämästä yhtään mitään. Paitsi olettamukseni että maaseudulla on tapana herätä varhain. Ja myönnän ettemme rakasta aamuheräämisiä.

Voi olla että agraariyhteiskunnan velvoitteet rasittavat intialaistakin yhteiskuntaa. Täällä on tapana herätä varhain. Kysytään usein "oletteko tottuneet intialaisiin aamuherätyksiin?" hieman kuten suomalaiset kysyvät ulkomaalaisilta että nautittehan sata-asteisesta saunasta. Aamulla viiden ja kuuden välillä ennen töihinmenoa täällä ollaan kuntosalilla, kävellään aamulenkkejä, joogataan katolla tai pihalla, meditoidaan, tai ollaan naurukerhossa merenrannalla. Me ratsastamme.

Minusta kyse on joko saituudesta tai intialaisten arvostamasta kärsimyksen harjoittamisesta tai molemmista. Meille kerrotaan usein että aamuvarhaisella on viileyden vuoksi paras harrastaa liikuntaa tai muita elämän iloja (siis meditoimista ja joogaa). Chennai on vain hieman pohjoisempana kuin päiväntasaajalla sijaitseva Manaus, joten viiden jälkeen alkaa päivä kajastaa ja kuudelta on valoisaa. Yön pimeys tulee iltakuuden jälkeen. Manauksessa aurinko nousi ja laski kuudelta. Manauksessa oli ainakin yhtä kuuma ja kostea ilmasto kuin Chennaissa, oltiinhan keskellä sademetsää. Mutta Manauksessa asui elämästä nauttivia brasilialaisia jotka kaikki ovat yökukkujia. Jos läpi yön on syönyt, juonut, tanssinut forroa ja iloitellut motellissa, varhaisaamu ei ole otollisin aika urheiluharrastuksille eikä kenenkään mieleen tule istua hiljaa paikallaan ja meditoida. En tunne yhtäkään vaiteliasta brasilialaista ja paikallaan pysymisenkin laita on vähän niin ja näin.

Chennaissa iltakymmenen jälkeen kukaan ei rieku kaduilla, paitsi jos on joku uskonnollisen juhlan ja tähtien määräämä otollinen hetki vaeltaa temppeliin.

Ellei olisi niin lattea vertaus, sanoisin että Chennai ja Manaus ovat kuin yö ja päivä. Manaus yön riemuissaan häikäisee kuin päivän kirkkaus, kun taas Chennain mustat yöt ovat vain loputtoman synkeitä öitä joita ei saituuden nimissä valaista.

Manauksessa ratsastimme iltaisin valaistulla kentällä kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Hevosten liikkumisintoa sai pidätellä kaikin voimin ja ratsastuksen jälkeen jäätiin nauttimaan virvokkeita ja valot paloivat silloinkin. Kun on elämä hauskaa, mitä sitä pihtaamaan! Chennaissa ratsastuskoulun kentälle ei ole asennettu minkäänlaista valaistusta, joten koemme joka kerran kolmenkymmenen asteen lämmössä aamuhämärän ja auringonnousun ihmeen joka ei ankealla kentällä vilkasliikenteisen kadun vieressä hetkauta suuntaan tai toiseen. Täysveriset englantilaiset laukkahevosetkin ovat alakuloisia. Ratsastuksen jälkeen kiirehditään suihkuun ja töihin. Harrastus vaikuttaa, ... sanoisinko... ilottomalta suorittamiselta, kuten moni asia Intiassa.

Kärsimys jalostaa ja säästäväisyys on hyve. Hämmentävää ajatella kuinka hyvinä ihmisinä palaamme jossain vaiheessa Suomeen.

menemisiä ja lähtemisiä

Juuri kirjoitin kuinka Ilkka ja Riikka tulivat meille. Ja nyt he lähtevät, tänä iltana Yhtään, edes lyhyttä, blogia en ole ehtinyt kirjoittaa ja nytkin vain laitan lyhyen viestin missä mennään.

Keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai ja vielä tämä sunnuntai, joka on lähtöpäivä. Lento Delhiin on illalla 20.15 ja kotoa pitää lähteä puoli kuuden maissa jotta ehtii hyvin. Joka päivä on ollut täynnä ohjelmaa. Riikka eilen illalla ihmetteli miksi kaikki sanoo että Chennai on tylsä kaupunki jonne ei todellakaan kannata mennä turistiksi.

Ehkä auttaa että me olemme jo asuneet täällä. Kaikki mitä teemme on erilaista kuin turistikierroksilla. Ei Chennai ole kuuluisa nähtävyyksistä eikä täällä ole vauhdikasta iltaelämää. Teimme kaupunkikierroksen keskiviikkona siten että minäkin näin aivan uusia paikkoja. Torstaina tutustuimme Hand in Handiin ja ehtihän Mikko näyttää ne operaattorityttönsäkin tehtaassa. Ei sellaista turistit tee normaalisti. Perjantaina ajoimme etelään Tamil Nadun ainoalle linnoitukselle joka oli jo raunio. Kukkulalle piti kiivetä ja kaiken autossa istumisen jälkeen parin tunnin kipuaminen ylös ja alas kuumassa ilmassa teki ihan hyvää. Pondicherryssä emme sitten jaksaneetkaan tehdä juuri mitään.

Auroville on Intian mystiikkaa ja niitä "Kaikille Rauhaa ja Rakkauta ja Universaalista Yhteyttä"-gurupaikkoja jonne kerääntyy ihmisiä ympäri maailmaa ties minkä henkilökohtaisen ongelman tai trauman vuoksi. Meistä ei taida olla Aurobindon oppeihin hurahtamaan. Illalla nautimme rauhallisesta uinnista Madras Klubilla yön lämpimässä pimeydessä ja söimme iltapalan klubin pool-side ravintolassa jonne voi kuka vaan klubilainen mennä sandaaleissa ja jopa shortseissa sisään.

Olimme Mikon kanssa tänään aamulla ratsastamassa ja tunnin kuluttua taas lähdemme. Ajelemme Marina Beachille katsomaan kuinka intialaiset seisovat hiekkarannalla ja katsovat merelle, syömme jossain hyvän lounaan, käymme Landmarkin kirjakaupassa täyttämässä Ilkan Wodehouse-kirjastoa, ehdimme varmasti vielä nauttia rauhallisen iltapäiväkahvin Anokhin idyllisessä puutarhakavilassa ja ehkä jopa käydä Spazion nahkamyymälässä tässä vieressä katsomassa olisiko siellä Ilkalle lompakkoa. Ei kaikki Intiassa ole ränsistynyttä, rumaa, saastaista ja likaista. On täällä paljon hyvääkin.

Vierailut ovat aina liian lyhyitä. Mutta sillä hetkellä kun tuntuu hyvältä ja kaikki on hauskaa ja hyvin, on varmasti paras lähteä. Jää hyvä mieli ja hyvät muistot. Ainakin meille vierailut ovat aina onnellisia tapahtumia.

Sanotaan että kun ulkomaalainen alkaa puhella kuinka ihmeen kauniit lehmän silmät ovatkaan, on aika poistua maasta. Kun ajoimme kotiin illalla, Riikka katsoi lähinurkillamme olevia lehmiä "täällä on niin paljon kauniimpia lehmiä kuin Jaipurissa. Täällä niillä on kauniit silmät"

Mitäs sitten teimme Sri Lankassa

No, ratsastimme. Kerronko lisää?

Ainakin ne jotka itse ratsastavat tulisivat vihreäksi kateudesta ja itkisivät harmista jos oikein kuvailisin viikonloppuamme Sri Lankassa, joten tyydyn vain lyhyesti kirjaamaan kokemuksemme myöhempää käyntiä varten. Sillä olemme todella vakaasti menossa uudestaan joku viikonloppu vastaavalle retkelle, kenties silloin toiseen paikkaa Sri Lankassa. Premadasa Riding Schoolin johto, herra Suranjith ymmärtää nimittäin businestä - hänen yksinkertainen periaate on se että tarjotaan asiakkaalle sitä mitä asiakas haluaa. Jos toiveet on mitenkään järjestettävissä, hän järjestää sen. Siksi koulu menestyy ja tuottaa voittoa vaikkei hevosia ole enempää kuin meidän Madras Riding Schoolissa - 35 hevosta. Mutta meillä on 40 jäsentä, Suranjithilla 800!!

Ero on siinä mitä tarjotaan. Meillä on ratsastusta aamulla kolmessa ryhmässä ja iltapäivällä koululaisille yksi ryhmä. Suranjith taas on rakentanut keskellä Colomboa olevan tallinsa yhteyteen kuntosalin, sulkapallohallin, uima-altaat, ravintolan ja lasten leikkikentän. Kaikki perheessä ei nimittäin välttämättä ratsasta... useimpien mielestä ratsastuksen katsominen on tappavan tylsää. Sisähallissa pidetään myös tanssikursseja ja paikka on suosittu lasten syntymäpäivien viettopaikkana. Jokaisen tapahtuman jälkeen tulee uusia jäseniä. Lisäksi järjestetään viikonloppukursseja, ratsastusretkiä ja -leirejä eri puolille Sri Lankaa. Pienet koulun sisäiset kilpailut innostavat huonompiakin osallistumaan toimintaan ja ratsastajat saavat itseluottamusta ja huomaavat leikkimielisen kisailun myötä että ratsastus on hauskaa eikä se olekaan niin pelottavaa kuin oli alkuun luullut. Pelkohan on monelle suurin este. Muistan itse kuinka pelkäsin Ruskeasuolla ratsastaessani joka-ainoalle tunnille menoa, laukannostosta näin etukäteen painajaisiakin. Pelko teki hevoset säikyiksi ja sai ne temppuilemaan joka vain lisäsi ratsastajaparan pelkoa. Pelkäävä ratsastaja istuu jäykkänä etukenossa, kädet puristuu sormet valkoisena satulaan ja koko tilanne ja tunti on tuomittu epäonnistumaan.

Ruskeasuolla pelko syntyi vanhanaikaisesta opettamisesta. Piti pelätä kaikkia mahdollisia virheitä, sitä että epäonnistuu, että istuu huonosti, että jalat on väärin, että kädet on huonosti ja tietenkin sitä että hevonen pillastuu ja kaikkein eniten piti pelätä että täysin nolaa itsensä kavereiden silmissä ja menettää asemansa jonka on jo saavuttanut tallilla. Tallithan ovat edelleen hyvin hierarkisia pikkutyttöjen keskuudessa. Oikeastaan aika kamalia paikkoja herkässä iässä oleville lapsille! Mutta Ruskiksen opetus oli kuitenkin niin tehokasta että se puree vieläkin. Opin hyvän hevosen käsittelyn, istunnan ja ratsastuksen perusteet niin että osaan ne vieläkin. Vasta Amerikassa tajusin että ratsastus voi olla hauskaa ja Manauksessa huomasin että se voi olla hauskinta maailmassa! Nykyään on Suomeenkin tullut rentoja ja iloisia talleja - olen nauttinut Kirkkonummella Wiknerin tallilla yhtä lailla kuin Somerolla Härkätien Ratsastajien kanssa.

Sri Lankassa olimme pelkästään maastossa. Emme siis tehneet mitään Kyra Kyrklund-tyyppisiä kouluratsastustemppuja jotka ovat todella vaikeita juttuja. Ratsastimme 4-5 tuntia sekä perjantaina että lauantaina, pitkin Kalpitiyan kylänraitteja, pellonsyrjää, matalan viidakon läpi hiekkarannalle. Laukkasimme vähän väliä, kilometri tai kaksi kerrallaan. Nämä kippurakorvaiset hevoset ovat Intian Rajasthanista, Pakistanin naapurista, kuuluisia kestävyydestään. Aiemmin rotua on käytetty sotaratsuina ja hevoset nauttivat itsekin vauhdista. Samoin Suranjith, meidän ikäisemme isäntämme, joka on entinen Formula Ford-kuski. Suranjith sanoi ettei hän oikein piittaa muuta kuin vauhdista jota sitten olikin riittämiin!

En tiedä miksi AccuWeather ja muut sääkanavat ennustivat että Sri Lankassa sataisi kaatamalla koko viikonlopun. Sri Lankan ilmasto on aina trooppinen ja kostea, lyhyet rankat sadekuurot ovat tyypillisiä jonka jälkeen taas paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Meille ei nyt vaan sattunut yhtään sadekuuroa. Lisäsimme vain aurinkovoidetta ja laukkasimme hurjaa vauhtia hiekkarannan vedenrajassa niin että kastuimme täysin. Pia nauroi ettei tässä suihkua tarvitse eikä ainakaan tarvitse mennä uimaan, kun on kenkiä ja kypärää myöten täysin suolaisen meriveden kastelema. Siinä vedenrajassa laukatessa aallot rikkoutuivat rantaan, heittivät pärskäykset päällemme niin että suolavesi kirveli silmissä eikä hetkeen nähnyt mitään. Eikä se mitään, hevonen sen kun vain laukkaa. Jos joku olisi pelkäävää tyyppiä, pelko olisi taatusti huuhtoutunut pois kuten huuhtoutui kaikki huolet ja murheet ja surut ja turhat ajatukset. Oli vain aurinko, vesi, hiekka, ääretön ranta ja hevonen.

Täydellinen irtiotto kaikista mahdollisista taakoista! Taivas ja paratiisi, joka tosin saavutettiin hikeä valuen ja suu kuivana huohottaen, ja maksettiin seuraavana päivänä sillä että joka ainoa lihas oli kipeä, jalat kankeat eikä selkä taipunut lainkaan. Ratsastus on kuitenkin todella rankkaa urheilua!

Jos vaan saisin rahat takaisin...

... niin lopettaisin Madras Riding Schoolin jäsenyyden tähän päivään. Torstaina emme päässeet ratsastamaan edes kentällä vaan kiersimme kehää jonkinlaisessa erottelukäytävässä, joku sellainen rauta-aidoilla rajattu polku joka kiersi kenttää. Kehä jossa ei voinut muuta kuin seurata edellä kulkevaa hevosta, automaattiratsastusta. Hevonen pysähtyi kun edellä oleva pysähtyi ja lähti liikkeelle kun edellä oleva lähti. Seuraavaksi meitä varmaan talutetaan.

Brasiliassa oli vallan toista! Voi kuinka onkaan ikävä niitä aikoja kun kiisimme hurjaa laukkaa Zorron lailla illan pimeydessä, hypimme esteratoja ja kilpailimme kumpi meistä on nopeampi. Siellä huudettiin koko ajan "vauhtia, älä laahusta".

Ei se että aamulla herää viideltä ja lähtee ratsastusklubille ole ollenkaan kurjaa, mutta tulemme sieltä nykyään takaisin yhä harmistuneempina ja vihaisempina. Eikä näihin intialaisiin tunnu mikään tehoavan. Olen ollut ystävällinen ja kärsivällinen, olen hymyillyt ja naureskellut, olen ollut vihainen ja polttanut pinnani. Kertonut että haluaisimme tehdä jotain muutakin kun kävellä ja ravata kehää ympäri, ympäri, että Mikon kanssa taannumme tässä ratsastuskoulussa, että unohdamme kaiken mitä osaamme, että tällaisenaan tämä on todella tylsää, tyhmää, typerää. Aina sanotaan että "ensi kerralla", "mietitään", "tämä on niin uutta". Ihan sama kuin mikä vaan Intiassa. Kaikki on hidasta ja vaivalloista. Mikään ei etene eikä mitään uutta voi kokeilla. Tahmeata ja takkuista. Enkä tiedä miksi niin on. Niin on kai vaan aina ollut.

Vaikka Madras Riding School on toistaiseksi vaikuttanut katastrofaaliselta virheinvestoinnilta, into itse harrastukseen ei ole laantunut. Parhaillaan selvittelemme miten voimme elokuussa viettää kolmen päivän ratsastussafarin Rajasthanissa ja voiko ensi viikonloppuna tutustua Sri Lankan teeplantaaseihin ratsain.

Intialaista logiikkaa

Aloitin toukokuussa ratsastamisen Madras Riding Schoolissa. Kypsyminen ajatukseen ratsastaa aamulla joko klo 5.30-6 huippuryhmässä tai 6-6.30 keskitason ryhmässä on vienyt aikaa. Ei ole kiva herätä kolme kertaa viikossa niin aikaisin, ja sitäpaitsi huippuryhmä ratsastaa kuusi kertaa viikossa, joten on tässä ongelmaa. Ja kun Mikko jatkaa toiseen suuntaan töihin ja minä toiseen niin tarvitaan kaksi autoa ja kaksi kuskia joka sekin on logistinen ongelma.

Puhuin jo toukokuussa tallin johtajalle että Pia on tulossa kahdeksi kuukaudeksi meille ja ratsastaisi klubiin liittyvän Mikon ja minun kanssani sen ajan. Mr Ravi vaivasi päätään kovasti kiperän ongelman kanssa. Klubi ottaa vain vuosijäseniä eikä tällaiseen kahden kuukauden ratsastajaan ole varauduttu. Talli pursuaa hevosia joilla ratsastaa kourallinen ihmisiä aamulla kello 5:30 - 7 välillä. Konit laiskistuvat pilttuissaan seistessä. Ja talli kärsii rahapulasta. Ei ole tarpeeeksi ratsastajia. Minusta asiassa ei ollut miettimistä vaan siitä vaan!

Jäsenyys on siis ympärivuotinen tai ikuinen jäsenyys. Alkumaksu on 25,000 rupiaa (429 euroa) jota ei makseta takaisin vaikka eroaisi klubista. Tällä sitoudutetaan ratsastaja klubiin. Maksoimme sen nikotellen koska muuten ei voi aloittaa ratsastamista. Sitten on jäsen. Jäsenen pitää lisäksi maksaa kuukausimaksu joka on kolme kertaa ratsastavalle 7000 rupiaa (118 euroa) ja kuusi kertaa viikossa ratsastavalle huipputason tyypille 10,000 rupiaa (168 euroa). Jos olen kuukauden lomalla Suomessa kuten tulen vuoden sisään olemaan ainakin pari kertaa, maksan alennettua kuukausimaksua eli 4000 rupiaa (67 euroa) siitä etten ratsasta. Ymmärrän tämän jotenkin, vaikka hankalasti. Tallissa on jatkuvat kiinteät kustannukset joten sattumanvarainen ratsastaminen on hankalaa talouden kannalta. Mutta onhan ratsastaminen aivan huikean kallista. Kyse on kuitenkin vain puolen tunnin pyrähdyksistä.

Somerolla yksityistunti maksoi 40 euroa, mutta toisaalta Somerokin kärsii rahapulasta ja talli on vuosittain vaihtanut omistajaa edellisen tehtyä konkurssin. Hevosurheilu on kallista, hevoset ovat kalliita.

Olin siis puhunut Piasta ja varoittanut ja kysynyt ja selittänyt tilanteen. Että Pia ratsastaa kanssamme kolme kertaa viikossa. Kun Pia tuli, Ravi oli edelleen huolissaan ja lopulta ilmoitti ettei koulun säännöissä ole mahdollisuutta väliaikaiseen jäsenyyteen vaan Pian on haettava jäseneksi. "Ok", sanoin, "on ihan reilua että Pia maksaa sen 8000 rupiaa kuussa," Mutta ei. Paikallisen logiikan mukaan jäseneksi ei voi liittyä ellei maksa tuota 25,000 rupian liittymismaksua! Se alkoi jo tuntua liian paksulta! Yhteensä 680 euroa siitä että pääsee ratsastamaan keskitason ryhmään kahden kuukauden ajan! Ryhmään jossa on mukana kolme vuotta ratsastaneita tolloja jotka tuskin pysyvät hevosen selässä eivätkä ole päässeet edes sille asteelle että osaisivat nostaa laukan.

Pia ei sitten tullut jäseneksi. Sovin että on ihan ok että Pia on vieraana. Kukin jäsen saa tuoda vieraan ratsastamaan 500 rupian kertamaksulla kaksi kertaa kuussa. Ja kun meitä on perheessä kaksi jäsentä, Pia voi siis ratsastaa neljä kertaa kuussa. Vaan ei... Ravi kertoi että koulun säännöt sanovat että sama vieras voi olla vieraana vain kaksi kertaa kuussa. Eli Pian ratsastukset typistyvät kahteen kertaan.

Joten Pian ratsastuksista koulu tienaa laatimiensa sääntöjen perusteella kahdelta kuukaudelta 2000 rupiaa. Olimme täysin valmiit maksamaan 14,000 rupiaa Piasta tuolta ajalta. Länsimaisen logiikan mukaan näiden erotus 12,000 rupiaa on ihan kiva summa etenkin kun koulu kärsii rahapulasta. Länsimaisen logiikan mukaan voisi tehdä poikkeuksen klubin tiukkoihin sääntöihin, etenkin tällaiseen aikaan kun tallilla ei muutenkaan ole ratsastajia. Mikon ja minun lisäksi keskitason ryhmässä on yksi nuori nainen.

Ratsastustaso Madrasissa on surkea. Huippuryhmää ei harjaantumattomallakaan silmällä huomaa huippuryhmäksi, mutta on silti kiva että voimme ylläpitää Brasiliassa hyvään malliin kehittynyttä harrastustamme.

Tänään oli opettajakin pois ja päädyimme siihen että Mikko kovaäänisenä huusi käskyt minun vikistessä komennusohjeet Mikolle ja saimme ihan kelvollisen tunnin aikaiseksi. Ja kun opettajaa ei ollut, ihan häikäilemättä laukkasimmekin vaikka sitä ei opettaja meille keskinkertaisuuksille normaalisti suo. Jospa huomennakin onni suosisi ja opettaja olisi pois!

Musiikkiratsastusta

Ratsastusjutut taitavat olla vähiten kiinnostavia, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Juteltiin juuri Kirkkonummella Wiknerin tallilla kuinka ratsastukseen on ehdottomasti liityttävä se sosiaalinen komponentti, ei sitä muuten viitsi harrastaa. Mekin siis rupateltiin kurssimme jälkeen pari tuntia niitä näitä, katseltiin hevosia laitumella, koiria pihalla, kaunista maalaismaisemaa.

Musiikkiratsastus oli aikuisille, siis meille tätiratsastajille suunnattu kaksi-iltainen kurssi. Vajaa kaksi tuntia kumpanakin iltana oli ihan riittävää kuntoilua. Kenelläkään meistä kahdeksasta ei ollut aavistustakaan mihin olimme ilmoittautuneet, mutta sekin kuuluu tätiratsastukseen. Mukaan mennään innolla sen enempää stressaamatta. Tässä iässä ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan näyttääkö hölmöltä tai voi kauheaa jollen osaakaan.

Kai se oli jotain katrillia, vaikka ei mitään kouluratsastusta. Ratsastimme kahdessa jonossa, neljä ratsukkoa maneesin molemmin puolin, ja pyrimme pitämään ruodut järjestyksessä siten että vastapuolella kulkeva pari pysyi suunnilleen samassa tahdissa. Oli se hilpeää! Pääty-ympyrälaukka siten että toiset laukkasi oikeata ja toiset vasenta laukkaa eri suuntiin kuulema näytti hienolta, mutta ratsastajille se oli varsinainen kaaos. Törmäilimme sinne tänne ja ihmettelimme mistä niitä laukkaavia hevosia eteen oikein työntyi. Siitä jatkoimme maneesin pitkille sivuille ja piti tehdä vastapäätä laukkaavan pariratsukon kanssa samanaikaisesti samankokoinen voltti, mutta tästä ohjelmanumerosta oli ikävä kyllä luovuttava. Ne jotka laukkasivat voltin, laukkasivat sen jossain missä sattuivat olemaan, loput ravasivat ja joku käveli jonkinlaisen ympyrän. Opettajamme, 20-vuotias Kauppakorkeaan juuri pyrkinyt ratsatajatyttö oli jatkuvasti innoissaan ja tosi kannustava. Nuoret ovat ihmeellisiä.

Viidennen kenraaliharjoituksen jälkeen tallin leiriläiset pääsivät vanhempineen katsomaan tätien esitystä. Meitä kyllä huvitti että onkohan tämä kovinkaan viisasta kun sekä pikkuiset että heidän vanhempansa näkevät mihin kaikki ratsastukseen uhratut vuodet ja rahat lopulta johtavat. Mutta saimme noin 50-henkiseltä yleisöltä innostuneet aploodit ja tallin omistaja Annukka kehui meitä. Sanoi tosin suoraan ettei ne voltit olleet paljon mistään kotoisin.

Jouluna soi taas Abba ja tädit esittävät katrillinsa tallin joulujuhlassa. Pyysin ilmoittamaan hyvissä ajoin sekä kenraaliharjoituksista että joulujuhlasta minulle että voin varata lentolipun. Enhän voi jättää Lavretta-tammaa enkä porukkaani pulaan.

Ja voin paljastaa että hevoset rakastavat laukata "Dancing Queen"in tahtiin.

Jos vaan voisi itse ajaa...

On totta että monissa asioissa autonkuljettaja on suureksi avuksi. Kuski voi viedä pyykkejä pesulaan, hakea tavaroita jotka odottavat jossain liikkeessä noutamista, käydä ostamassa laatikollisen - siis 12litran purkkia - iskukuumennettua maitoa. Voin mennä huoleti paikkoihin ilman että on tarpeen etsiä parkkipaikkaa, voimme illalla istua ravintolassa ja juoda vaikka pää täyteen viiniä eikä tarvitse miettiä promilleja. Viimemainittu ilo on meille kyllä yhtä tyhjän kanssa - intialainen viini on suorastaan kamalaa eikä Intian ilmastossa alkoholi muutenkaan meille maistu.

Miinuspuolella on epämääräinen itsenäisyyden menetys. Intia on oikeasti yhteisöllinen maa ja intialaiset ovat tottuneet ihmisten läheisyyteen. On perinteisesti asuttu suurten sukujen ja laajennetun perheen kanssa yhteisissä tiloissa ja se koetaan normaaliksi. Me asumme kahdestaan hyvin väljästi mutta olemme melko hyvin tottuneet siihen että mikään mitä teemme, ei pysy salassa. Paitsi kaikki se mitä puhumme suomeksi. On todellinen onni osata kieli jota niin harva ymmärtää! Olen nytkin kotona mutten ole yksin - Anita on puuhailemassa sisällä, Vanilla kerää roskia ulkona, vartija istuu talon nurkassa ja autonkuljettaja pesee autoa. Jos haluan lähteä liikkeelle, kerron autonkuljettajalle minne menen. Elämästä on tullut väkisinkin suunnitelmallisempaa eikä se välttämättä ole helpompaa.
- Tarvitsenko autoa - siis kuskia - enää tänä iltana, menenkö jonnekin... en usko. Lähteköön kotiin, mitä se tuossa talon nurkilla roikkumassa ja jaarittelemassa vartijan kanssa. "Tule huomenna kello 8.30". -
Kuskin työaika on ympärivuorokautinen vaikka käytännössä se ei ole niin. Mutta jos päästän Prabhan kotiin, hänen kotimatkansa kestää 45 minuuttia ja jos yllättäen haluankin piipahtaa vaikka kauppaan, joudun odottamaan tuon saman ajan että Prabha ajaa mopollaan meille ja vie minut kauppaan. On parempi suunnitella päivän ohjelma ja tietää mitä tekee, homma jossa en todellakaan ole hyvä ja johon en ole koskaan tottunut.

Niin Amerikassa kuin Brasiliassakin nautin eniten siitä että hetken mielijohteesta lähdin pois, ajoin jonnekin, vain pois kotoa ja olin yksin. Soitin musiikkia kovalla ja lauloin ääneen. Samoin Suomessa. Täällä en tosiaankaan kailota Tapsa Rautavaaraa tai Holvikirkkoa istuessani takapenkillä Prabhan tai Babun kyydissä. Lisäksi Suomessa on se ylellisyys että voin kotoani kävellä minne vain, koska vain eikä kenenkään tarvitse tietää missä olen ja minne menen. Olen ihan vilpittömästi aito karikatyyrisuomalainen - suomalainen erakko.

Päädyin lopultakin aloittamaan ratsastusharrastuksen Madras Riding Clubissa. Logistinen ongelma on tähän asti ollut kuljetus. Tunnit on aamulla kello 5-7 ja sen jälkeen on käytävä suihkussa. Ratsastus on Mikon työpaikan suuntaan eikä Mikon olisi järkeä ajella edestakaisin aamuvarhaisella. Nyt kun on kaksi autoa, Mikko voi jatkaa matkaa ja minä palaan kotiin omalla kyydilläni. Tosin Mikko aloittaa vasta heinäkuussa koska kuukausimaksun joutuu maksamaan kuten asunnon vuokran vaikkei kävisi kertaakaan ratsastamassa kuukauden aikana - olemme koko kesäkuun pois. Kävin eilen ja tänään aamulla katsomassa tunteja ja tapaamassa tallin omistajaa. Ihmiset vaikuttivat kivoilta, talli on ihan kelvollinen vaikkei ratsastuksen taso ole sitä mitä se vaikka Manauksessa oli. Aikamoisia tumpeloita oli siinä parhaimpienkin ryhmässä. Lähdin eilen kotoa kello 6 ja tänään kello 5. Heräsin, söin nopean aamupalan ja olin valmis matkaan.

Ratsastuksestani nousi yllättäen suuri haloo. Eilen Babu pulputti minulle pitkään Prabhan aamiaisesta tai lähinnä siitä että Prabha jää ilman aamiaista. Kieltämättä tämä kuulostaa hauskalta, mutta oikeastaan minua ärsytti. Mitä kuskin aamiaiset minun harrastukseeni kuuluu?

Nyt aamulla ajoin Prabhan kyydissä pois tallilta ja kysyin onko jotain ongelmaa.
- "Voi kyllä. Ensinnäkin taloudellinen ongelma ja toiseksi terveydellinen ongelma. Tänään lähdin kotoa kello 4.45. eikä aamiainen eikä lounas ollut valmiina mukaan otettavaksi joten joudun menemään kuppilaan ja se maksaa 100 rupiaa päivässä. Jos madam käy ratsastamassa kuutena päivänä viikossa, kuukaudessa ruokani maksaa 2400 rupiaa ja se on paljon. Ja vaimoni tekemä ruoka on paljon terveellisempää kuin muu ruoka"

Prabha on 33 vuotias, jolla on pitkälle edennyt tamilivatsan alkukumpu, kohonnut verenpaine ja sokerit siinä rajoilla. Prabha kertoi olleensa laiha poika ennen naimisiinmenoa. Näen hyvin miten vaimon laittamat rasvaiset chapati-leivät ja valtavat määrät valkoista riisiä kastikkeineen, idli-riisikakut ja muut herkut maistuvat Prabhalle. Ymmärrän hyvin rahanmenetyksen mutta en tosiaan ymmärrä miten tässä pelataan terveydellä. Voisin paasata Prabhalle ja Babulle ja Hemanthalle ja vaikka kelle intialaiselle terveellisestä ruoasta mutta eihän minua uskota. Jokainen ulkomaalainen lihoo Intiassa kunnes tekevät päätöksen syödä intialaista ruokaa kohteliaisuudesta vain kun sitä tarjotaan. On ihan sama onko vegetaristi tai lihansyöjä Intiassa, kaikki lihovat.

Mikäli oikein käsitin, rouva pääsee ratsastamaan siten että Babu vie rouvan tallille ja ajaa takaisin meille kotiin ja vie herran tehtaalle. Tehtaalla kaikille tarjotaan aamiainen joka on sellainen saavutettu etu että Babu luultavasti ajaa mieluummin jopa ylinopeutta kuin luopuu yhdestäkään idlistä. Aamun kuluessa sitten jossain vaiheessa Prabha tulee hakemaan rouvan tallilta kunhan hänen vaimonsa on valmistanut ja pakannut aamiaisen ja lounaan eväslaatikoihin. Kaikkihan täällä kulkevat metallisten eväspurkkien kanssa töihin koska kaikkien kotona valmistetaan maailman paras riisi ja sambar ja dal ja muut mössöt.

Sen sijaan että yksinkertaisesti heräisin, haukkaisin pikaisesti tuoremehu-jugurtti-mysliaamiaiseni , hyppäisin omaan autooni ja itse hurauttaisin 15 minuutissa tallille, ratsastaisin ja ajaisin takaisin kotiin suihkuun, nyt valjastetaan touhuun kaksi kuskia ja toisen kuskin vaimo.

Tämä on sitä arkipäivän ylellisyyttä jota ulkomaalainen ei todellakaan kaipaisi.

Taas Intiassa

Kyllä minulla on kaksi kotia. On Töölön koti ja on Intian koti. Hirmuisen haikealta ja vaikealta tuntui nyt lähteä Intiaan mutta matka Lontoon kautta on sen verran pitkä ettei niitä haikeuksia jaksanut ajatella. Ei jaksanut nukkuakaan. Yleensä nukun lentojen aikana mainiosti, mutta nyt katsoin täysin virkeänä kolme täyspitkää elokuvaa.

Hauskaa oli myös kun Lontoon koneessa oli yllättäen Nymanit jotka jatkoivat Amerikkaan joten tällä kertaa lentokentällä roikkuminen vaihtoa odotellen sujui todella rattoisasti.

Astuin Chennain lentokentältä ulos kello 4 aamulla ja ensimmäisenä näin Babun. Hyvin turvallista. Babuun voi luottaa. Babu oli liikkeellä Hyundai Accentilla koska halusi esitellä minulle miten mainio auto se on. Babu on tässä yrittänyt järjestellä minulle omaa autoa ja kuljettajaa varmaan puolen vuoden ajan. Joten siinä aamuyön pimeydessä kotiin ajellessa skarppasin kyselemään auton teknisiä tietoja joita tiesin Babun mielellään kertovan. Miksi minun pitää olla niin kiltti että silloinkin kun en millään jaksaisi yritän jaksaa.

Kotiin tultuani Mikko heräsi ja lähti töihin ja oli tehtaalla jo kuudelta, minä menin nukkumaan. En todellakaan lähde palkattomaan työhön näin räytyneenä. Heräsin yhdeksän maissa Anitan puuhailuun. Kummasti siihenkin on tottunut että koti on täynnä populaa. Jantu myrkytti moskiittoja pihalla, Vanilla lakaisi puutarhan pudonneita lehtiä, verhooja tuli tuomaan kattoterassin bambutuoleihin pehmusteita. Anitalla oli murheita kerrottavana, oli todettu sokeritauti ja dieettiohjeita annettu. Minusta intialaiset ohjeet on päin honkia, keskitytään sokerin täydelliseen poistamiseen dieetistä kun pitäisi miettiä hiilihydraatteja, mutta on parempi olla sekaantumatta toisten asioihin. Anitan tytär sai ylioppilaskokeensa tehtyä ja pohtii kovasti voisiko kouluttautua sairaanhoitajaksi vaikka veren näkeminen kammottaa - Anita toivoi kannanottoani. Ja käytiin läpi ettei tyttären nyt kannata mennä naimisiin vaan olisi se ammatti hyvä; että Anita itse ei päässyt ikinä opiskelemaan vaikka olisi halunnut kun vanhempien mielestä oli parempi mennä 17-vuotiaana naimisiin. Kyllä Intia muuttuu vaikka hitaasti se käy.

Kävelin 35C-asteisessa auringonpaisteessa 1.5 kilometrin päähän Anokhin EcoCafe'seen lounaalle ja naapuritaloon kynsihoitoon. Suomessa oli sellainen ilma, puhumattakaan lentokoneesta, että kädet ja jalat halkeili kuivuuttaan. Täällä jokainen kynnelle kykenevä (olipas kiva sanonta manikyyrin ja pedikyyrin yhteydessä!) käy käsi- ja jalkahoidossa ihan kuten Brasiliassakin.

Mikko haki minut Oryzasta, sieltä kynsipaikasta. Kotona talomme nurkalla oli odottamassa Ganesh, Babun serkku joka omistaa Ganesar Toours & Travelss-autonvuokrausfirman jonka listoilta Babun mainostama Hyundai Accent löytyy. Lisäksi oli Prabha, Babun kaveri niiltä ajoilta kun oli Hyundain testikuskina. Prabhasta tulisi minun kuskini. No, koeajetaan viikon verran ja päätän sitten mitä teen. Että kyllä sitä porukkaa Intiassa piisaa kotinurkille asti ja kuten on aiemminkin todettu, monelle meidän talomme nurkka tuntuu ainakin kotiolot voittavan.

Koululääkärinä

Koululääkärin vastaanottohuone ja vapaaehtoistyöntekijöiden sosiaalitila ja varasto. Jopa siistit ruotsalaiset oppivat Intiassa sietämään sotkua ja epäjärjestystä ja sitä ettei kaikki ole pikkusievää ja piparkakkukoristeista.
Tietokone pöydällä on minun oma.

On aika kivaa verestää lääkärintaitoja. Käyn Little Lambs Schoolissa kolmen viikon välein katsomassa mitä koulun lapsille kuuluu. Tarkistan kouluun tulleet uudet lapset ja sen lisäksi Peter, sosiaalityöntekijä, on aina kerännyt joitain sairastapauksia. Lapset ovat onneksi hämmästyttävän terveitä. Tyypillisin murhe taitaa olla hidas kasvu, johon auttaa lisälounas - banaani ja lasillinen maitoa.

Koulu on ruotsalaisen Marian perustama ja johtama. Rahoitus tulee lahjoituksina ja koulussa on jatkuvasti nuoria opiskelijoita vapaaehtoistyöntekijöinä. Nuoret ovat enimmäkseen Ruotsista ja Kanadasta ja ovat 2-6 kuukautta kerrallaan. En ole varma kuinka paljon nuorista on hyötyä lasten koulutukselle, mutta ylimääräiset ihmiset ja sylit ovat aina tarpeen. Osa koulun oppilaista on kerätty kaduilta kerjäämästä, joku on ollut kalastajaisänsä työtoverina perkaamassa kaloja tai muissa töissä. Yksikään lapsista ei tule hyvistä oloista ja kaikki ovat köyhiä. Koulussa lapset saavat peruskoulutuksen, oppivat tamilin lisäksi myös englantia joka auttaa heitä saamaan aikuisena paremman työpaikan ja koulussa he saavat ruokaa. Kotona sitä ei useinkaan saa.

Lounastauolla

Tässä koulussa on ihan luonnollista kysyä lapselta peseekö hän hampaansa hammasharjalla vai sormella. Tärkeintä on että tulee pestyä.
Monella lapsella on vanhoja vammoja joita ei ole aikanaan korjattu. Tämän 13-vuotiaan pojan kädelle kaatui kiehuvaa öljyä kun hän oli 2-vuotias.

Intialaisesta koulusta Little Lambs poikkeaa tavattoman paljon. Lapset juoksevat pihalla, leikkivät ja tunnit ovat varsin vapaita.

Lepsua ruotsalaisuutta, täysin toisenlaista kuin intialaisessa koulussa jossa vallitsee tiukka kuri ja järjestys. Kilpailu on kova, on pakko menestyä ja odotukset ovat suuret, niin vanhemmilla kuin oppilailla. Jos ei pärjää, reputtaa tai vaikka vain epäilee reputtavansa, lapset saattavat päätyä rajuihin ratkaisuihin. Joka päivä luen The Hindusta koululaisten tekemistä itsemurhista. Hirttäydytään äidin sariin tai valellaan kerosiinia päälle ja tuikataan itsensä tuleen. Häpeän tuottaminen perheelle, suvulle, opettajille, koululle on liian suuri taakka kannettavaksi. Intiassa on paljon julmuutta.

Little Lambsin lapset vaikuttavat onnellisilta. Ainakin heillä on koulussa lapsuus johon kuuluu leikkiä ja iloa ja aikuisia jotka välittävät.

En oikeastaan ole varma kuinka kauan tulen käymään koululääkärinä. Kun aloitan Hand in Handissä, voi olla että Lääkärin sosiaalinen vastuu-kiintiöni tulee sillä täyteen. Hand in Hand on organisoitua ja laajempaa avustamista. Itse asiassa siinä harvoin annetaan muuta kuin mahdollisuus. Jos kylä tai yrityksen perustaja tai koululainen ei itse ole motivoitunut tekemään elämästään parempaa, järjestö ei uhraa tarmoaan näihin. Intia on muutenkin täynnä kurjuutta ja köyhyttä ja vähäosaisuutta. Pystyn hyvin kovettamaan itseni ja kestän surkeuden näkemisen. Hyväksyn helposti ettei kaikkia voi auttaa.

Silti tuolla koululla on mukava käydä. Aina tulee hyvä mieli, lasten riemu kai tarttuu.

Kirjakerho

Jippii! Madras Klubissa alkaa toimia Book Club!

Kun asuimme Philadelphiassa, pidimme naapurin rouvien kanssa kirjakerhoa, kokoonnuimme kerran kuukaudessa jonkun luokse, joimme viiniä ja keskustelimme kirjoista. Suomeen muutettuamme yritin samaa, typerää kyllä ehdotin Olarin kirkolle että kirkko voisi saada jäsenistään virkeämpiä jos olisi jotain järkevää toimintaa muillekin kuin pikkulapsille sählykerhot. Viininjuonninkin jätin ehdottamatta. Ei homma ottanut syttyäkseen, kirjakerho kokoontui jonkun kerran mutta ehkä kirkolla oli negatiivinen taustavoima koska porukkaa ei tungokseen asti tullut. Taisi olla niin että nekin jotka tulivat olivat sukulaisiani... Sitten muutin Brasiliaan.

Ja siitä asti olen kaivannut kirjakerhoa jossa voisi kiistellä, jutella, pohtia, nauraa, ilkkua, mitä vaan, kirjoille jonka suunnilleen kaikki ovat lukeneet. Yleensä on niin että ainakaan puolet porukasta ei kirjaa ole ehtinyt tai viitsinyt lukea tai ovat keskeyttäneet kun kirja on niin tylsä. Mutta ei se haittaa. Juttua syntyy vaikkei olisikaan lukenut.

Tai en tiedä Madras Klubista... Pelkään hieman että siellä homma menee esitelmien pitämiseksi. Meitä oli tänään parikymmentä paikalla, eri-ikäisiä. Joku kirjallisuuden professori, toimittaja ja vapaa kirjailija, kirjastonhoitaja, muutama lääkäri ja nuori nainen, juristi, joka kertoi vetäneensä vastaavaa kerhoa Oxfordissa opiskellessaan. Jotenkin kaikilla oli kamalasti sanottavaa jo tässä valmistavassa kokouksessa. Ei minulla. En koskaan keksi yhtään kirjaa luettavaksi. Voisin luetella kaikki Agatha Christien kirjat ja Tolstoin Sota ja Rauha, mutta tiedän ettei nämä ole sellaisia joita kirjakerhoissa suositaan vaikka itse osaankin ne melkein ulkoa.

Yksi syy siihen etten muista kirjojen nimiä on tietenkin se että luen kolmella eri kielellä - suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kirjailijan nimi olisi tietenkin hyvä muistaa, mutta olen niin sattumanvarainen lukija ja kirjojen ostaja että valitsen kirjat summamutikassa takakansitekstien perusteella. Ilahdun aina kun olen osannut ostaa jonkun opuksen jonka tunteva saa sivistyneen leiman. En nimittäin aina tule lukeneeksi ostamaani kirjaa. Mutta ei huolta, meillä on Mikko joka on luterilaisen tunnollinen lukija ja kahlaa tylsänkin kirjan lause lauseelta huokaillen läpi eikä mitenkään pysty omaksumaan minun tapaani hypellä lukiessa sinne tänne, lukea kursorisesti. Mikolle tulee huono omatunto jos ei syvenny erikseen jokaiseen kirjailijan kirjoittamaan sanaan, onhan kirjoittaja varmasti yrittänyt sanoa jotain hyvin merkityksellistä.

Tunnin aikana vastaperustetun kirjakerhon jäseniltä tuli hirmuinen lista sopivia kirjoja ja lisäksi oli toivomuksia elämänkerroista, matkakirjoista ja vanhoista klassikoista. Tässä vaiheessa olisin tietysti voinut hihkaista sen Sota ja Rauha, mutta ennenkuin ehdin, joku jo tyrmäsi mammuttimaisen paksut klassikot mahdottomina tähän tarkoitukseen. Sovittiin että joka toinen kuukausi on ohut kirja, joka toinen paksu kirja. Ensimmäinen kirja on Joseph Conradin Heart of Darkness, jonka käsittääkseni kaikki olivat jo lukeneet, minä en ollut edes kuullut siitä.

Viikkoa ennen kirjakerhoa olisi tarkoitus katsoa kirjan pohjalta tehty elokuva jos sellainen on olemassa. Heart of Darknessin pohjalta on tehty Apocalypse Now - sekin on elokuva jonka katsomista olen pystynyt välttelemään tähän asti. Raa'at sotaleffat ovat minulle ehdottomasti viimeinen vaihtoehto.

Kuukauden kuluttua tiedän tästäkin enemmän.

Joulutauko

Joulu on ihanaa mutta kovin, kovin kiireistä aikaa. Jouluhan on nyt ohi! Mikko lähtee huomenna takaisin Intiaan ja Pia Montrealiin. Minä jään vielä viideksi päiväksi Suomeen.

Tapaninpäivänä pakkasimme sukset, monot ja lämpöisiä vaatteita ja lensimme Zurichiin, josta jatkoimme junalla Itävaltaan St.Antonin kauniiseen alppikylään. Viimeksi olin siellä 20 vuotta sitten enkä ole siitä päivääkään vanhentunut! Piasta ei silloin ollut tietoakaan ja pikkuiset pojat oli isovanhempien hoivassa. Nyt Pia opiskelee toiseksi viimeistä vuottaan yliopistossa ja pojatkin on jo kaikilla kriteereillä aikuisia. Sellaista se on.

Alpeilla oli mahtavaa. Lunta oli sopivasti, ei valtavia kinoksia, ei jäätä eikä laviinivaarasta tietoakaan, off-piste laskettelu onnistui hyvin ja kaikki rinteet olivat hyvässä kunnossa. Tai no jaa... yksi kylään laskevista rinteistä oli silkkaa jäätä mutta epämiellyttävän lipsuvan laskun bonuksena näimme miten nykyään siirretään rinteessä loukkaantuneet hiihtäjät. Se näytti niin kammottavalta että päätimme olla telomatta itseämme!


Tarvitaan helikopteri, vaijeri, kylmäpäinen ensiapuporukka ja kaiken järjen mukaan tajuton tai ainakin tainnutettu potilas. Helikopteri kiisi onnettomuuspaikalle, paikansi uhrin, jäi pörräämään paikalleen ilmaan, laski maahan vaijerin johon ensiapuväki kiinnitti potilaan. Sitten kopteri sujautti lähimpään klinikkaan potilasraukan roikkuessa ensihoitajan kanssa vaijerin päässä maan ja taivaan välillä Aivan hirveätä.


Me nautimme viidestä hiihtopäivästä, hotelli-pensionaatti Edelweissin ystävällisestä huolenpidosta ja herkullisista illallisista. Ainoa mikä lopulta jäi vaivaamaan oli isäntämme... saimme juuri ennen lähtöämme tietää että hän täyttää tänä vuonna 85 vuotta!!... tuli ihan huono omatunto että tämän ikäinen herrasmies oli tarjonnut meille viinit ja oluet, teet ja kahvit - meidänhän olisi pitänyt häntä palvella! Mutta alppi-ilma nuorentaa. Mielestämme tämä seitsenkertainen Itävallan alppihiihtomestari, vuoden 1950 syöksylaskun maailmanmestari, Itävallan käsipallomaajoukkueen pelaaja, entinen rallikuski ja Kneisslin jälleenmyyjä oli vain harvinaisen vireä 70-kymppinen!

Hyvä hiihtoloma takana ja odotamme Zurichin junaa St.Antonin asemalla

Annamme täydet pisteet Edelweissille ja iloiselle isäntäperheelle, St. Antonille ja mainioille junayhteyksille. Myöskään Finnairin pistelakot eivät meitä häirinneet: emme koskaan ole saaneet matkatavaroitamme yhtä nopeasti. Ilkeämielinen voisi ihmetellä miten matkatavaroiden käsittelijät eivät sairastele Uuden Vuoden päivänä jolloin palkka lienee ainakin kaksinkertainen ja iltatyölisät sen päälle. Mutta minä olen nyt hyvällä tuulella enkä ajattele kenestäkään mitään pahaa.

Mieleni minun tekevi… hiihtämään

Himalaya… vuoret… lunta…hiihtämään! Näin kulki ajatuksemme. Yritimme ottaa etukäteen selvää hiihtomahdollisuuksista. Kerroimme olevamme kokeneita hiihtäjiä ja kysyimme onko tähän vuodenaikaan mahdollista hiihtää Manalin lähistöllä. Vastaus oli tyhjentävä: “Aloittelijatkin voivat hiihtää jos vaan on lunta”. Jäimme mielenkiinnolla odottamaan millainen todellisuus olisi.

Hotellista löytyi lopulta asiantunteva kaveri, joka järjesti erilaisia aktiviteetteja. Mutta hiihtoa hän ei suositellut tähän aikaan vuodesta kellekään, joka on edes nähnyt sukset aikaisemmin. Talvella olisi kuulemma toisin: kelpo rinteet, joissa kuntokin kohoaisi, sillä hiihtohissiä siellä ei ole. Pari vuotta sitten kokeilimme kiipeämistä sukset olalla Breckenridgessä samassa 4000 metrin korkeudessa missä Rohtang Pass sijaitsee. Hissitön hiihtokeskus tuossa korkeudessa saa jäädä suosiolla nuoremmille.

Ilkka oli ainoa, jota ohut ilma 4000 metrissä ei tuntunut haittaavan

Hiihtämään pitää kuitenkin päästä, viime vuosi jäi kokonaan väliin. Netissä kerrotaan useistakin paikoista Himalajalla, joissa on mahtavat heliski mahdollisuudet talvella. Olisihan se hienoa, lennättää itsensä 5500 metrin korkeuteen ja lasketella sieltä 3500 metrin korkeuseron verran 2000 metrisä olevaan kylään.

Mutta ei sekään taida olla meille.

Niinpä tutkailemme mahdollisuuksia Itävällan suunnalla joulun jälkeen.

Hoidon tarpeessa

Keksin eilen kierrellä Chennain sairaaloita ja pyytää sairaaloiden esitteitä ja lehtiä. Sain meillä Mehtassa vastuulleni neljä kertaa vuodessa ilmestyvän lehtisen ja sen vuoksi on hyvä tutustua muiden sairaaloiden vastaavaan materiaaliin. Mehtan lehtinen on suunnattu sairaalan ulkopuolella praktiikkaa pitäville lääkäreille ja lehtisen pitäisi innostaa heitä lähettämään laumoittain potilaita sairaalaamme.

Lehtinen on minusta aivan kauhea. Siinä on lääkäreiden kirjoittamia tapausselostuksia tavattoman erikoisista tapauksista ja ainoat kuvat joista saa jotain selvää ovat verta tihkuvia avattuja suolia ja kiertyneitä kiveksiä. Kaikki kuvat ihmisistä ja hauskoista sairaalan tapahtumista ovat niin pieniä ettei niitä näe suurennuslasillakaan. Kirjoitin sairaalan johdolle pitkän listan parannusehdotuksia ja sen vuoksi koko homma työnnettiin minulle. Tee sitten parempi! Vaan nyt minulla onkin ongelmia... Saanko intialaiset vakuuttumaan että heidän makunsa mukaiset lehdykät ovat huonoja eikä heillä ole aavistustakaan miten järkeviä sairaalalehtiä tehdään ja millaisia kunnon jutut ovat, vai pitääkö minun vain hyväksyä maan tapa?

Taas siihen sairaalakiertelyyn. Billroth Hospitalista ei löytynyt mitään materiaalia. Mutta Apollo - se Aasian suurin ja kaunein, se minne ekspatit menevät hoidettavaksi, se sairaalaketju joka hoitaa lähes kaikki ulkomailta tulevat terveysturistit - Apollo otti minut avosylin vastaan. Aulaemäntä tuli heti toivottamaan minut tervetulleeksi ja kysyin International Desk'iä. International Deskin henkilökunta oli iloista ja avuliasta, mutta esitteitä ei ollut. "Next time you come here, I'll have them for you".

Tietenkin ne kysyivät onko minulla jotain vaivaa jonka vuoksi haluaisin ajan lääkärille. Keksin siinä että olen kiinnostunut silmäluomenkohotusleikkauksista, mitähän ne maksavat. (Ne ovat yksi suosituimpia terveysturismileikkauksia) Tyttö soitti monta puhelua ja lopulta sanoi että tohtori Ramachandran katsoo silmäluomeni 15 minuutin kuluttua. Pelästyin kovasti ja sanoin etten halua vastaanottoa, olen vain kiinnostunut hinnasta ja itse asiassa olen juuri menossa lounaalle. "Dr. Ramachandran kertoo hinnan. Mene vain neljänteen kerrokseen ja odota hetki, ei tarvitse rekisteröityä potilaaksi eikä maksaa mitään, voit mennä vain juttelemaan"

En ollut aiemmin käynyt Apollon tässä sairaalassa joten kun olen näin pitkälle joutunut, niin jatketaan tutustumista. Menin hissillä neljänteen kerrokseen ja hoitajat kehoittivat istumaan ja odottamaan tohtoria. Sanoin että kävelisin mieluummin, voinko hieman katsoa paikkoja - sopihan se. Hieno sairaala, siistit tilat. Saippuakin WC:ssä oli liuosmaista ja käsidesiä oli annostelijoissa joka paikassa kuten Suomessa. Ei meillä Mehtassa... Hoitajat jo tulivat hakemaan. Tohtori Ramachandran osoittautui plastiikkakirurgiksi, mukava vanhempi herrasmies. Ramachandran tutki luomeni ja näytti tietokoneeltaan "Ennen - Jälkeen"-kuvia. Ei, ehkä leikkaus ei vielä ole ajankohtainen, mutta jos asun Chennaissa pari vuotta, sinä aikana kannattaisi varmasti leikata. Hinnan tohtori saisi neuvoteltua samaksi kuin mitä paikalliset maksaa eikä sitä viisi kertaa kalliimpaa minkä ulkomaalaiset maksavat.

"Luulen että hyötyisit Botox-injektiosta, et näyttäisi väsyneeltä ja tuo ryppysi kulmakarvojen välissä siliäisi". Ja kun taas katsoin erilaisia "Ennen - Jälkeen"-Botox-kuvia, aloin innostua. Tuohan on taikuutta!

Lähtiessäni en tiennyt mikä lopulta on taikuutta: Botox vai se miten minut oli saatu alle puolessa tunnissa lääkärin vastaanotolle josta en ollut maksanut mitään ja käännytetty Botox-faniksi vaikka olin mennyt hakemaan sairaalan esitettä ja lehteä. Menin lounaalle enkä enää käynyt muissa sairaaloissa.