Elämänmenoa

Aika vain menee huomaamatta. Olen töissä liian pitkään, lähden sinne liian aikaisin, koko viikko menee siinä. Onneksi ryhdyin käymään lauantaiaamuisin Kirkkonummella ratsastustunnilla niin on pakko lähteä jonnekin viikonloppuna. Muuten voisi käydä että vaellan vain keskustaan syömään jonnekin, istumaan kahville ja katsomaan ihmisvilinää. Viikonloppuisin Stocka on täynnä, Aleksi kuhisee, torilla on porukkaa, Espa täynnä turisteja.  Ihmettelen kuinka Helsinki on muuttunut siitä kun  olin nuori. Nyt kaupunki on vireä, vilkas, kansainvälinen, hyvinpukeutuneita ja tyylikkäitä ihmisiä, ravintolat täynnä eikä kahviloihinkaan aina mahdu. Sunnuntaibrunssit ovat lyöneet itsensä läpi.

Keskusta tuntuu olevan nuorten aikuisten paikka, mutta mahtuu sinne vanhempaakin väkeä. Keskustassa notkuminen, vaeltaminen ja ihmisten katselu taitaa olla pääharrastukseni. Onko se vähän pateettista?

Mökkikausikin on alkanut. Somerniemellä on ollut upeata käydä. Suursiivouksen, täystuuletuksen ja tekstiilien pesun jälkeen talven tunkkaisuus on kadonnut täysin ja olen todella nauttinut mökkiviikonlopuista. Aina ajattelen että teen vain vähän hommia ja sitten vain luen. Yksin ollessa se ei minulta oikein onnistu. Pari viikkoa sitten jouduin lähtemään jo alkuiltapäivästä Helsinkiin kun huomasin etten touhuillessani ollut syönyt tai juonut mitään koko päivänä. Kyllä työtä tehdessä on ainakin nestetasapainosta pidettävä huoli!

Aloitan ruoanlaiton mutta jotain kulhoa esiin ottaessa huomaan että kaappi pitäisi pestä ja pesen sen. Laitan kahvin tippumaan ja katson ikkunasta että tuo katajahan on maahan asti kallellaan ja käyn sahaamassa sen, vedän kirveellä oksat, vien risut ja oksat niemen suuntaan kasoihin. Samalla huomaan kuinka paljon katkenneita männynoksia onkaan maassa ja kerään niitä siinä joutessani. Lopulta tajuan että se kahvi on odottanut minua jo toista tuntia.

Tarvitsen toimivan moottorisahan, silppurin ja klapikoneen. Näin alkajaisiksi.

Sunnuntai

Vielä perjantaina kerroin Mikolle että olen tullut tänne lomalle ja haluan tehdä kaikkea kivaa, mutta lauantainen retki Ideal Beachin uimarannalle ja sen jälkeen Kipling Cafén ulkoilmaravintolaan uuvutti niin että tänään olimme kotona.

Sunnuntaiaamuilla on aina taipumus venyä tosi myöhäisiksi. Aamiainen oli syöty ja lehdet luettu vasta puoli yhden aikaan. Koska neljän maissa pitää lähteä ratsastustunnille, ei siinä enää ehtinyt minnekään lähteä. Minä sitten kaseerasin kenkiäni ja pakkasin Suomeen vietäväksi juomalaseja, samalla kun Mikko valmisti possunkyljyksiä illaksi. Häthätää ehdimme syödä leipiä lounaaksi ja jo piti rientää ratsastamaan.

Ratsastus kolme kertaa viikossa on ollut Mikon sosiaalisen elämän pelastus. Ilman ratsastusta Mikko ei puhuisi töiden jälkeen koskaan kenellekään. Tallilla on tosi mukavan seurallinen tapa jäädä tunnin jälkeen puutarhaan istumaan, juttelemaan ja juomaan teetä. Samalla tulee ruokittua noin miljoona hyttystä. Missään ei ole niin paljon hyttysiä kuin talleillamme - hikisten hevosten ja hikisten ihmisten houkuttamina, mutta hauskassa seurassa hyttysetkin sietää.

Edellinen ratsastukseni oli edellisellä Intian käynnilläni lokakuussa. Suomessa en ole päässyt koko syksynä talleille, työ on vienyt kaiken ajan ja tarmon tehdä jotain kivaa. Toivottavasti kevät antaa vähän enemmän aikaa elämiseenkin.

Uusi blogi vai piste bloggaamiselle?

Elämä on nyt kääntynyt siihen malliin että olen Suomessa töissä ja vain käyn joskus Intiassa. Blogin nimi on "Tapahtuu Tamil Nadussa". Jotain varmaan pitäisi tehdä. On kieroa käytöstä kirjoittaa tuollaisen otsikon alla Somerniemen ihmeistä tai Mäntsälästä. Jotenkin peräti harhaanjohtavaa.

Toinen suuri probleema on asiat mistä kirjoittaa. Töissä tapahtuu paljon ja kaikenlaista ja koko ajan, mutta eihän terveyskeskuksen arjesta voi eikä saa kirjoittaa vaikka se olisi täynnä herkullisia juttuja. Se mitä yleensä olen kertonut tai kirjoittanut näistä asioista, on ollut aikamoisen sekava yhdistelmä erilaisia sattumuksia - en keksi mitään omasta päästäni mutta aina voi muovata tarinoita niin ettei asianomaisia tunnista. Jos oma elämä on tylsää, suosittelen lämpimästi alaa julkisessa terveydenhuollossa. Siellä ei yksikään päivä ole tylsä tai samanlainen.

Arkeni on Suomessa tosi tylsää. Siitä voisi tietenkin repiä huimia juttuja, jotka lohduttaisivat niitä jotka kuvittelevat elävänsä tapahtumaköyhää elämää ja toteasivat että elämä on sittenkin täynnä jännitystä ja seikkailua. Ehkä tässä voisi olla uuden blogin ideaa? Niinkuin jotain tällaista:

Lähdin aamuyhdeksältä koiran kanssa aamukävelylle Väiskin puistoon. Kuljin kallion alta kulkevaa reittiä Hietsuun päin. Väiskin kentän reunalla oli iso mies mustan labradorinnoutajan kanssa. Hietsuun päin alemmalla kävelypolulla seisoi äkäisen näköinen kääpiöpinseri röökiä vetävän omistajansa kanssa. Hautausmaan suunnasta saapui ärhäkkä valkoinen länsiylämaanterrieri. Koirat jämähtivät karvat pystyssä paikalleen 20 metrin päähän toisistaan neliömuodostelmaan tuijottamaan toisiaan kuin taisteluun valmistuen. Isännät ja minä jökötimme paikallamme odottaen mitä tapahtuu. Sitten Väinämöisenkadulta liihotteli kuvankaunis nuori nainen upean kultaisen noutajan kanssa ja kulki tuon pahanenteisen neliön läpi. Taika rikkoutui, koirat rentoutuivat, kääpiöpinserin omistaja stumppasi röökinsä ja jatkoimme matkaa.

.... Tämä oli kyllä tosi tylsä juttu minustakin.

Ekspatin elämä ei enää eksoottista

Olen koukussa Wallander-leffoihin. Niitä näytetään MTV3:lla sunnuntai-iltaisin; minä katson ne yleensä viimeistään tiistaisin. Sub puolestaan näyttää sunnuntaisin kaikki legendaariset Poliisiopisto-leffat. Nyt on päästy jo numeroon 7 (kuka olisi uskonut, että niitä on enemmän kuin 3 - mutta laadulle(?) riittää kysyntää). Katson myös Poliisiopistot sitä mukaa kun ne esitetään. Olen katsonut myös lukemattomia kotimaisia leffoja, vanhojen klassikoiden ohella tänä kesänä on näytetty paljon 60-luvun leffoja, joita en ole nähnyt koskaan. Ovatkin aika tuskallista katsottavaa.

Tuntuu ihmeelliseltä, että voi asua Intiassa ja olla samalla kiinni tavallisessa suomalaisessa arjessa. Suomalaisen telkkarin lisäksi luen tietysti joka päivä Hesarin ja Kauppalehden ja katson usein aamulla partaa ajaessani ja hampaita harjatessani kännykästä edellisillan Tv-Uutiset (tarkoituksella isoilla kirjaimilla, tarkoitan tietysti puoli yhdeksän Uutisia).

Ekspatin elämä on todella muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Vielä muuttaessamme Amerikkaan sähköpostit olivat uutta, edes kaikkia työasioita ei voinut hoitaa sähköpostilla kun kaikilla kollegoilla ei ollut omia sähköpostitilejä. Amerikan ja Suomen välillä tietoliikenneyhteydet sentään toimivat muuten, toista olisi ollut vaikkapa Intiassa - silloin olisi joutunut vielä tilaamaan kaukopuhelun Suomeen. Nyt on facebookit, blogit, chatit, google-plussat, skype-puhelut videolla tai ilman. Sähköposti tuntui välillä jäävän historiaan, mutta kyllä silläkin on oma paikkansa kommunikaatiossa. Ja TVkaistan avulla voi olla koukussa samoihin ohjelmiin kuin kuka tahansa kotona.

Ajatukset Suomessa

Onhan tämä vähän tylsää elämää. Onneksi olen lihonut sen verran että piti aloittaa aerobic-harrastus jotta mahtuisin mustaan mekkoon Ilkan ja Riikan promootiojuhlaa varten. Tosin lopulta päädyin teettämään uuden, mutta koska ei ole takeita että siitä tulee ihan täydellinen, on varmempi jatkaa jumppaa.

Käyn ruotsalaisen Annetten suosiman liikuntapaikan aerobicissa 5 kertaa viikossa. En ole erityisesti aerobicin ystävä, mutta jumppatarjonta ei ole kovin laaja Chennaissa joten käyn mieluummin pomppimassa hien pintaan nostavassa nopeatempoisessa aerobicissa kuin yogassa joka tosin sekin on tehokasta lihaskuntoa kehittävää liikuntaa. Aerobicissa sotkeudun askeliin ja kuvioihin jotka minusta ovat ihan turhia lisukkeita liikunnassa. Pelkkä hyppely ja jumppa riittäisi minulle.

Herään aamulla kuudelta kuten Mikkokin, luen lehteä ja kun Anita tulee, käydään läpi kaikki ongelmat joita talossa on. Ongelmia on aina. Joku ilmastointilaite ei taas toimi, joku on alkanut vuotaa, vartijoiden juomavedenpuhdistuslaite on hajalla, silityslauta kaipaa uuden päällisen, katon vesitankki ei täyty, sähköä tulee puoliteholla. Yleensä kaikki korjautuu sillä että joku heppu tulee ja vaihtaa suodattimen tai puhdistaa laitteen. Erilaisia miehiä lappaa meille jatkuvaan tahtiin, mutta olen varsin tuskastunut tuloksiin. Puuhataan paljon, korjataan joku kohta, puhdistetaan toinen ja tilanne korjautuu pariksi päiväksi mutta kohta ollaan taas toimimattoman vekottimen kanssa. Kaivon moottori on jatkuva riesa vaikka se vaihdettiin joku aika sitten. En usko että sille onkaan muuta tehtävissä kuin aina tarvittaessa pyytää joku puhdistamaan jotain suodattimia tai putkia, vesihän on roskaista. Minusta koko tämä yhteiskunta on rakennettu siten ettei mikään kestä kauan ja täten työllistetään valtava määrä porukkaa. Erilaisia korjaajia saa helposti jo samana päivänä jotka fiksaavat hätäapukorjauksia kunnes taas joku prakaa.

Kymmeneksi menen aerobiciin jonne ajaa vajaa kymmenessä minuutissa. Meitä on siellä 5-8 naista, oikein mukavaa. Opettaja on sama heppu joka oli Madras klubilla vetämässä aerobicia jossa kävin vuosi sitten. Madras klubin jumppasali on nyt remontin vuoksi suljettu, siksi oli haettava toinen paikka. Tunnin loputtua tulen kotiin suihkuun ja lähden lounasaikaan jonnekin. Kauppaan useimmiten. Tai vain istuskelemaan johonkin kuppilaan. Täällähän on muutamia miellyttäviä kuppiloita joissa on viihtyisää istua. Eilen olin Annetten kanssa lounaalla. Sitten tulen kotiin ja istun tietsikan ääressä selaamassa sitä sun tätä. Lääketiedettä, uusia tutkimustuloksia, eri kielisiä sanomalehtiä.

Viikko sitten kävin Ideal Beachilla koska ajattelin velvollisuudentuntoisesti että onhan tämä hiekkarantamahdollisuus käytettävä hyväksi niin kauan kuin täällä on. Mutta loppujen lopuksi olisin aivan yhtä hyvin voinut lukea kirjaani kotona. Uimarannalla on minusta varsin tylsää, vaikka Ideal Beach on ihan hyvä paikka.

Tiistaisin ja torstaisin lähden puoli viisi ratsastamaan jossa tapaan töistä tulleen Mikon. Ratsastamme, istumme Kishoren ja muiden kanssa hetken vilvoittelemassa ja juttelemassa ja tulemme kotiin suihkuun, teemme jotain iltapalaa ja katsomme tallennettuja amerikkalaisia sarjoja tai jonkun elokuvan.

Jos joku osaa kuvitella näitä päiviäni täällä, on varmaan helppo ymmärtää että ajatukseni ovat jo Suomessa ja työelämässä. Tällainen joutilas elämä on suunnattoman tylsää kun päivän kohokohdat ovat tunnin jumppa ja ratsastus. Siihen väliin mahtuisi varsin hyvin palkkatyö, jolloin näistä harrastuksistakin voisi nauttia työn vastapainona enemmän.

Päivä Chennaissa

Pieni paljasjalkainen kuivanlaiha sari-asuinen nainen jonka ikä voi olla mitä vain 25 ja 50 vuoden väliltä kasaa rakennustyömaalla punaisia tiiliä vaskooliin, asettaa sen päänsä päälle kantaen tiilet muurarille. Toinen nainen kaivaa laajakaistakaapelille ojaa samanlaisella vaskoolilla. Kuusivuotias tyttö kurta-kouluasussaan taluttaa pienempää koululaista, juoksevat päivittäistä koulumatkaansa vilkasliikenteisen kadun yli autojen tööttäillessä ympärillä. Jalkakäytävällä asuva suku kyykkii juomassa teetä, alastomilla pikkulapsilla päällä vain vatsan ympäri sidottu nauha jonka tarkoitus on suojata lasta kaikelta pahalta. Joku sukulaismies kykkii ponnistellen hieman syrjemmässä tarpeillaan.

Kuumaa, juoksevaa asfalttia levitetään kadulle. Naiset muovisissa varvassandaaleissaan menevät tasoittamaan sitä puisella lastalla. Jalat ovat polttavasta asfaltista saaneet viiden sentin kovan kerroksen ja näyttävät sen vuoksi epämuodostuneilta. Työnohjaaja on mies ja hänellä on tukevat kengät joita ei pilata hehkuvaan asfalttiin astumalla.

Katuviemärit ovat saastasta tukossa, joskus ne on puhdistettava. Lauma laihoja puolialastomia miehiä puurtaa avoimen viemärin reunalla. Muutama laskeutuu paljain jaloin ja paljain käsin viemäriin vaskooli mukanaan, kaivavat käsin viemäriä auki ja nostavat täyden haisevan vaskoolin kadulla oleville miehille tyhjennettäväksi. Siis minne? Kadulle, minne muualle.

Menen upouuteen Avenue Express-ostoskeskukseen, samanlaiseen jonka löytäisin Suomesta tai Amerikasta. Kaikki kansainväliset merkkikaupat, kahvilat, liukuportaat. Liukuportaat? Viisi pulleroista sariin pukeutunutta nuorta rouvaa on lähtenyt uutta ostoskeskusta ihmettelemään. Ilmiselvästi kukaan heistä ei koskaan ole käyttänyt liukuportaita. Yksi ei saa astuttua portaille, ei ehdi, porras liikkuu niin nopeasti. Lauma kireisiin farkkuihin ja avoimiin toppeihin puettuja lukiolaistyttöjä pöllähtää paikalle Gucci-aurinkolasit otsalla. He rientävät French Connection-kaupan edessä norkoavaan täysin länsimaisen näköisen nuoren miehen luokse ja vaihdetaan huolettomat poskisuudelmat. Maassa jossa pariskunnan, edes aviossa olevan, ei julkisesti ole soveliasta kulkea käsi kädessä.

Istun Gloria Jeans Cafe´ssa joka on ostoskeskuksen keskellä ja katson tätä kaikkea. Tämä on kaupungin kallein ostoskeskus jonne köyhillä ei ole mitään asiaa. Tänne ei haluta köyhiä. Silti katson näitä erilaisia ihmisiä jotka ovat kuin eri vuosikymmeniltä. Sariin ja kurtaan pukeutuneet näyttävät 1800-luvun alkuasukkailta länsimaisiin muotivetimiin pukeutuneiden rinnalla. Tässä ostoskeskuksessa länsitamineet ovat vallassa, toisin kuin Chennaissa muualla. Ja silti näen vuosikymmenten eron samanikäistenkin ihmisten välillä.

Vaskoolinkäyttäjät eivät tule elämänsä aikana istumaan autossa tai tekemään ostoksia ilmastoidussa ostoskeskuksessa. Ehkä heidän lapsensa tai ainakin lapsenlapset? Vaskoolinkäyttäjät ovat saastaisia, ei pelkästään työnsä vuoksi vaan kastittomuutensa vuoksi. Siksi he siellä viemäreissä ovat ja pysyvätkin. Kastijärjestelmää ei enää ole ja täälläkin julistetaan Mahatma Gandhin tavoin kaikkien olevan samanarvoisia. Silti, joka päivä me kaikki Intiassa asuvat näemme räikeän epätasa-arvon. Rikkaat rikastuvat monella tavalla, köyhillä ei ole mitään mahdollisuuksia parempaan elämään.

Tai on sittenkin. Jotakuinkin jokainen vähänkin varoissaan oleva harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Hyvin rikkailla on kouluja ja sairaaloita osattomille, muuten annetaan ropoja kerjäläisille. Hyvää hyvyyttäänkö? Enpä usko. Hyvällä työllä lisätään hyvää karmaa joka takaa uudestisyntymisen parempaan elämään. Fariseuksia ihan Uuden Testamentin kaavan mukaan vaikka hinduja ollaankin!

Tekopyhyyttä ja hurskastelua on toki joka maassa, joka ihmisessä. Minussakin, kyllä minä sen myönnän. Mutta sen lisäksi minulla on tämä hankala luterilainen tai onko se ennemminkin suomalainen hyvinvointivaltiolainen sosiaalinen omatunto joka suuresti häiritsee elämääni Intiassa. Karmiva, jatkuva, räikeä, jokapäiväinen eriarvoisuus jolle en voi mitään ja jolle kukaan ei oikeasti tee mitään ahdistaa minua. Voin kovettaa itseni ja sulkea silmäni ja pärjään ihan hyvin. Voin käydä Little Lamb Schoolissa ja hoitaa lapsia joilla ei ole mitään, mutta teenkö senkin vain sosiaalisen omatuntoni rauhoittamiseksi? En minä tiedä.

En edes yritä väittää että Intiassa rikkaat ovat pahoja ja köyhät hyviä koska niin ei ole. Näin on vaan aina ollut ja näin on aina oleva. Kukin pysyy kastissaan. Kuten minäkin ilmeisen uutterassa luterilaisuudessani ja raivostun siitä ettei köyhät edes yritä. Miksei voi kerätä rahaa ja ostaa yhteistä lapiota ojankaivuuta varten? Miksi sitä risaista vaskoolia pitää käyttää? Miksi heitetään roskat kadulle tai jokiin ja järviin; niiden samea seisova vesi haisee kauas, houkuttaa rotat ja hyttyset levittämään tauteja joihin kuollaan ja samalla itketään ettei hallitus järjestä ketään siivoamaan paikkoja. Ja kärrätään taas uusi kuorma eläinten raatoja ja muovijätettä jokeen niin että oman hökkelin edusta on puhdas.

Pia lähti

Lähdimme lentokentälle tänä aamuna kello 5.30 aamulla saattamaan Piaa. Pia lähti Suomeen viikoksi ja sen jälkeen Montrealiin neljättä opiskeluvuottaan aloittamaan.

Eilisillan vietimme ihan niin rauhallisesti kuin olemme viettäneet useimmat iltamme Chennaissa. Katsoimme kotona elokuvaa. Elokuva oli Bollywood-klassikko vuodelta 1995, Shahrukh Khanin ja Kajolin ensimmäisiä suuria romanttisia hittejä, Dilwale Dulhania Le Jayenge. Filmi kesti kolme tuntia ja filmiä seuratessa oli hyvin vaikea ymmärtää miten SRK:sta saattoi tulla tähti, romanttinen sankari ja yksi maailman eniten ansaitsevista näyttelijöistä ja miten itse leffa saattaa olla Intian katsotuin elokuva. DDLJ pyöri Mumbaissa elokuvateatterissa yhtämittaisesti ennätykselliset 750 viikkoa aina helmikuuhun 2010 asti. Hiljalleen olemme oppineet katsomaan hindi-leffoja eikä kukaan meistä nukkunut ja nauroimme melkein koko ajan. En ole varma nauroimmeko oikeissa kohdissa, mutta onko olemassa "oikeata kohtaa"? Huumorin ymmärtää jokainen omalla tavallaan tai sitten ei ymmärrä ollenkaan.

Kerron elokuvasta koska haluan kertoa kuinka kodikasta meillä on ollut. Juomme iltaisin teetä ja katsomme DVD:ltä enimmäkseen huonoja elokuvia tai keveitä televisiosarjoja kuten "How I Met your Mother", "Big Bang Theory", "Jeeves and Wooster". Vaikka asuu Intiassa, elämä voi olla hyvin tavallista ja juuri sellaista kuin sen itse tekee.

Pia oli meillä 8 viikkoa ja se aika oli kovin lyhyt. Olin ajatellut kirjoittaa monta puuttuvaa blogia tänä sunnuntaiaamuna, kaikkea sitä mitä olemme tehneet, mietteitä Rajasthanista ja Kiinasta, Intiasta ja kaikesta muustakin. Mutta koti on kamalan tyhjä, tuntuu haikealta enkä saa aloitettua yhtään iloista tai analysoivaa kirjoitusta. Ehkä huomenna.

Viikonloppua

Tämä oli Pian toinen ja samalla viimeinen Chennai-viikonloppu. Viikonloppuja on vähän ja kaksi kuukauttakin on tosi lyhyt vierailu jos on viikot töissä ja viikonloput matkoilla kuten Pia on ollut. Ensimmäinen viikonloppu Chennaissa meni vatsatautia potiessa eikä tämä toinenkaan railakas ollut. Chennai ei ole menomesta.

Lauantaiaamuna olimme klubilla uimassa. Muita ei siellä ollutkaan. On hyvin ylellistä pitää täysikokoinen uima-allas oman perheen käytössä. Kun puhun uimisesta, tarkoitan kuntouimista. Emme todellakaan loju altaan reunalla aurinkoa ottamassa. Ensinnäkin meistä kolmesta kaksi ei rusketu lainkaan ja toiseksi, lojuminen on tylsää ja siinä tulee hiki.

Kuntoilun jälkeen menimme Sony-myymälään ja ostimme Aadi-kuukauden alennuksella television. Vanha oli aika vanha - peritty Mikon edeltäjältä Artolta - ja etenkin äänen kanssa oli usein ongelmia. Hirmuisen harmillista että telkkarit Intiassa ovat Aadi-alennuksenkin kanssa kalliita. Miten Mikko niitä vertailikaan ... tämä yksilö oli 42% kalliimpi Intiassa kuin Suomessa. Melkein kaikki on Intiassa halpaa tai tosi halpaa, mutta telkkarit ei ole.

Aadista olen kirjoittanut vuosi sitten mutta muistutuksena: perinteisesti Aadi on epäsuotuisaa aikaa jolloin ei voi aloittaa mitään uutta. Vain ylin kasti, brahmiinit, voivat mennä naimisiin tähän aikaan, uusia bisneksiä ei aloiteta eikä aiemmin myöskään kauppa käynyt. Kunnes kauppiaat aloittivat alennusmyynnit. 40-50% alennukset tuntuvat painavan enemmän kuin historiallinen epäsuotuisuus. Kaupat pursuavat väkeä ja ostoskassit ovat täysiä.


Telkkarikaupan jälkeen oli lounasaika ja menimme hotelli GRT Grandiin T.Nagariin. T. Nagar on kaupunginosa enkä tiedä mistä T. on lyhennys. Ei sillä ole kauheasti väliä koska alueen nimi on kaikkien suussa vain T.Nagar. Intiassa suositaan erilaisia lyhennyksiä. Hotellin nimessä oleva GRT tulee jalokivikaupasta G R Thanga Maligai (jota kutsutaan tietenkin nimellä GRT Jewellery). Paikallisilla varakkailla on yleensä varaa useamman laatuiseen liiketoimintaan jotta jokaiselle sukulaiselle riittäisi jotain johdettavaa - jalokivet ja hotellit sopivatkin oikein hyvin yhteen. GRT Grandissa on libanonilaisuuteen kallistuva välimerellinen ravintola Azulia joka on luultavasti Chennain paras ravintola. Käymme siellä aika usein ja Mikko raahaa myös tehtaan johtoryhmää sinne jotta nämä eivät pääse aina syömään intialaisia ruokia. Ruoan suhteen on kyllä epätoivoista yrittää kansainvälistää etelä-intialaisia, joille ei yksinkertaisesti vain kelpaa muu kuin etelä-intialainen ruoka. Muun harmin lisäksi on eriasteisia kasvissyöjiä - joku ei voi uskonnollisista syistä syödä mitään mikä haisee (sipuli tai valkosipuli), joku ei voi syödä mitään mikä on kasvanut maan alla (kuten peruna tai sipuli), useimmille intialaisille sipuli on ruoan perusvihannes ja sitten on tietysti erilaisia väli- ja sekamuotoja. Joku voi syödä lihaakin, kunhan se ei ole nautaa, jota on todella vähän muutenkaan tarjolla.

Hyvän ja riittoisan lounaan jälkeen lepäilimme hetken kotona ja lähdimme Pian kanssa Spencer's Plazaan huiviostoksille kashmirilaisten veljesten kauppaan. Vaikka suosikkimyyjäni olikin nyt jumissa Kashmirissa joka tällä hetkellä on väkivaltaisuuksien ja mielenosoitusten vuoksi täysin suljettu, istuimme kaksi tuntia pienessä kaupassa valitsemassa huiveja ja korvakoruja, juomassa teetä ja keskustelemassa Kashmirin tilanteesta. Maksoimme sopivasti ylihintaa huiveista ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mikko jäi kotiin odottamaan television tuojaa ja asentajaa joka tulikin aivan ajallaan ja nyt meillä on uusi hyvä telkkari.

Tänään sunnuntaina heräsimme viideltä. Kuskeja ei hälyytetä aamutuimaan kuljettamaan meitä ratsastukseen, aamuinen Chennai on rauhallinen ja Mikko pärjää liikenteessä hyvin 15 minuutin matkan tallille. Yllättäen meillä oli oikein hauska ratsastustunti ja olimme hyvin tyytyväisiä.

Chennaissa harrastetaan sunnuntaisin brunsseja. Kaikki suuret hotellit tarjoavat brunssia jota itse kutsuisin buffet-lounaaksi. Mutta koska tähän lounaaseen kuuluu kuohuviini, sitä sanotaan brunssiksi. Taj Coromandel on kaiketi Chennain paras hotelli, ainakin se on se mihin presidentit ja silmäätekevät ja julkkikset majoittuvat. Taj-ketju on Intian hienoin ja ketjun lippulaiva on tietenkin Mumbain Taj Mahal Palace & Towers, se mikä oli vuosi sitten terroristi-iskun kohteena. Brunssit ovat laadultaan vaihtelevia, nyt se oli oikein hyvä.

Aamun varhainen nousu ja hikinen urheilusuoritus veltostutti ennemmin kuin reipasti. Oli hyvä että varasimme Pian kanssa iltapäiväksi manikyyrin ja pedikyyrin niin tuli lähdettyä kotoa torkkumasta. Ja tulipa kädet ja jalat oikein kauniiksi ja huolitellun näköisiksi. Kelpasi mennä kotiin uuden telkkarin eteen olohuoneen soffalle istumaan ja surffaamaan internetissä ja kirjoittelemaan blogeja.

Yksi viikonloppu monista

Tämä on ihan tyyppinäkymä Chennaissa - "Litter Free Zone" - joka käsitetään aina "Leave all Litter Here". No, ei tämä silti niin paljon muusta maisemasta poikkea.

Mielessä pyörii ainakin sata tärkeätä aihetta joista pitäisi kirjoittaa, mutta ne kaikki vaatisivat paneutumista ja pohjatyötä ja kunnollista aiheeseen tutustumista. Jo ajatus tuollaisesta uuvuttaa. Mutta jotta tuntuma kirjoittamiseen säilyy, tartun takuuvarmaan aiheeseen - viikonlopputekemisiimme. Kuten on aiemmin todettu, elämämme ei ole räiskyvää ryntäämistä seikkailusta seikkailuun, joten en usko että tämäkään kirjoitus tulvii toimintaa.

Perjantaita ei voi kehua eksoottiseksi. Olin antanut Anithalle vapaapäivän hänen 21-vuotishääpäivänsä vuoksi. Oletan että se on suuri juttu vaikken voi olla varma. Seitsemän kertaa kolme on kaksikymmentäyksi. Seitsemän on hindujen tärkeä luku. Häissä annetaan seitsemän lupausta ja kierretään seitsemän kertaa lampun ympärillä ja hindujen on synnyttävä uudestaan ja uudestaan seitsemän kertaa. Antiha on tosin katolinen mutta luulen että kristityillekin seitsemän on merkityksellinen luku. Ainakin seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi.

Mutta ei se seitsemän eikä edes 21 ole tässä oleellista vaan se että olohuoneen ja Mikon pukeutumishuoneen ilmastointilaitteita ei edellisenä päivänä saatu kuntoon ja ilmastointimiehet olivat tulossa meille uudestaan. Vartijoilla ei ole mitään asiaa sisälle eikä ventovieraita korjausmiehiä voi myöskään päästää kotiimme yksinään touhuamaan, joten en mennyt sairaalaan. Huhti-toukokuu on Chennain kuuminta aikaa eikä todellakaan ole kiva olla ilman ilmastointia. Tosin ongelma oli nyt päinvastainen - laite jäähdytti huoneet jääkaapeiksi ja lopulta ilmastointilaitteista valui lattialle vettä ämpärikaupalla. Ei sekään voi pidemmän päälle olla hyväksi. No, miehet tulivat aikanaan ja koneet korjattiin ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Siinä se perjantai suunnilleen menikin.

Lauantaina teimme jotain poikkeuksellista - lähdimme kotoa kävelemään kaduille. Se ei ole erityisen tehokasta kuntoilua, on liikaa ihmisiä, eläimiä, eläinten jätöksiä, pyöräilijöitä ja liikennettä, mutta elämä värittyy ja hahmottuu ihan toisella tavalla kun tarpoo massojen keskellä kaupungin kuumuudessa. Katujen ylitys on sinänsä seikkailu, mutta ei ehkä ihan oman blogin aihe. Asumme alueella jossa on kävelymatkan päässä miltei kaikki mitä tarvitsee, mutta kun aina käytämme autoa, en minä ainakaan ole tätä tajunnut. Joten kaikista epämiellyttävyyksistään huolimatta kävelimme kahdeksan kilometria valuen hikeä kotiin tullessa. Ne huhtikuun kuumat ilmat kun tarkoittavat 35-37 C-asteita.

Suihkun jälkeen lähdimme lounaalle GRT Grand-hotelliin T.Nagariin. Vaikka Chennaihin on tullut paljon ihan kelvollisia ravintoloita, tämän viiden tähden hotellin välimerellinen ravintola on suosikkimme. Azulia-ravintolan palvelu on aina erinomaista, nyt se oli vieläkin parempi - olimme ainoat asiakkaat. Lounaan jälkeen poukahdimme Madras-klubille ostamaan viiniä lahjaksi Silvalle.

Silva on Chennain Finpron toimiston vetäjä ja vietti 50-vuotispäiviään lauantaina. Emme mitenkään ole karttaneet kuukausittaista suomalaistapaamista, FinnFridayta, mutta edellisestä käynnistämme on kulunut vuosi. Olemme toki satunnaisesti tavanneet Chennain suomalaisia joita on parikymmentä yhteensä, mutta lähempiä tuttuja emme ole. Joten oli oikein kiva tavata suomalaisia ja Suomen kanssa tekemisissä olevia intialaisia Silvan synttäreillä.

Valvomme yleensäkin myöhään mutta kotona veltosti telkkaria katsoen tai lukien. Poikkeuksellinen ja ylenmääräinen seurustelu yli puolenyön vei meistä mehut ja nukuimmekin sunnuntaina yli yhdeksään. Puoli yksitoista Prabha, se uusi kuljettajani, soitti ovikelloa ja ilmoitti tulleensa töihin. En tiedä pitäisikö minun asentaa joku kellokortti tai muu systeemi että vaikuttaisin tiukalta työnantajalta joka kyylää työntekijöitään. Mutta en ainakaan halua että joku plimputtaa ovikelloani vain kertoakseen että tässä minä nyt olen.

Children's Museum on miltei uunituore rakennus edustaen tyypillistä 70-luvun Neuvostoliiton arkkitehtuuria. Sinne piti luikahtaa nopeasti koska portaiden päällä oleva katos vaikutti olevan romahtamaisillaan. Vaikka teräsbetoni on hyvin kestävä rakennusmateriaali, on muussa rakentamisessa tingitty.

Hämmästyttävän ripeästi lähdimme liikkeelle. Jostain syystä olin kuvitellut ettemme olleet käyneet Chennain Government Museumissa ja halusin tutustua paikkaan. Tottahan olimme siihen jo tutustuneet. Edellisestä käynnistä oli vuosi eikä näyttelyt olleet vaihtuneet. Ilmeisesti ne eivät vaihdu koskaan. Luonnontieteellinen museo oli siinä kunnossa kuin britit sen jättivät Intian saadessa itsenäisyyden vuonna 1947. Täytetyt kurjet ja haikarat olivat reippaan tomuttamisen tarpeessa ja sinänsä hienon jättiläiskilpikonnan vitriinin päällä oli kymmenisen sentin pölykerros. Modernin taiteen museon visio jäi epäselväksi. Ilmeisesti esillä oli kaikki mitä oli ilmaiseksi joskus jostain saatu. Lentokoneiden pienoismalleja, yksi Barbie-nukke, valtavia muotokuvia 1800-luvun Fort Georgen englantilaisista maaherroista ja jokunen moderni intialainen taideteos. Ja muuta satunnaista kamaa. Mikko ajatteli luovuttavansa taidemuseoon pari Salcompin laturia. Ne sopisivatkin sinne varsin mainiosti ja toisivat piristävää tuoreutta näyttelyyn.

Sisällä ja ulkona oli yhtä kuuma. Museoissa ei ollut ilmastointia, oli vain propelilla varustetut tuulettimet. Ne olivat hyvin soveliaita museoon koska mallin ja kunnon perusteella oletimme niidenkin olevan brittien hylkäämiä tavaroita 40-luvun lopulta. Emme olleet kuntoilemassa mutta silti taas valuimme hikeä, joten oli paras poistua. Sitä ennen poseerasimme muutaman museovieraan suvun kanssa valokuvattavana. Kohta olemme koko Chennain valokuva-albumeissa.

Government Museumin lasten Science Park. Se ei tietenkään ole ihan Heurekan veroinen, mutta ajatuksena se on kiva.

Amethyst on suosittu kahvila, vanha huvila jonka viehättävä piha on varjoisa ja viileähkö kuumaankin aikaan. Vaikka ruoka siellä ei ole juuri mistään kotoisin, me kuten monet muutkin ulkomaalaiset käymme siellä usein juuri viihtyisyyden vuoksi. Siksi olimme siellä nytkin mitättömästä välipalasta mutta miellyttävästä ilmapiiristä nauttimassa.

Kävimme pikaisesti kotona hakemassa uimapuvut ja jatkoimme Madras-klubille. Kello oli jo neljä iltapäivällä, uiminen alkaa olla turvallista ilman ihon palamisen vaaraa. Puoli tuntia saimme olla rauhassa, koko suuri allas oli meidän, mutta sen jälkeen lappoi lapsiperheitä ja alkoi lasten uimakoulu ja sen mukainen meteli. Vaikkei edelleenkään tarvinnut jakaa uintirataa toisen kanssa, lähdimme kotiin. Tuli nyt sentään yli kilometri räpiköityä.

Mikko grillasi kotona kanaa ja katsoimme telkkarista luultavasti kuudennen kerran Vin Dieselin Disney-elokuvan "The Pacifier", joka on kaikin järkevin kriteerein surkea leffa. Meidän asteikkomme noudattaa kuitenkin aivan toisia mittareita. The Pacifier on yksi suosikkielokuvistamme. Oikeastaan tuo elokuva kruunasi hyvän viikonlopumme miltei täydelliseksi.

Kotona sairastamassa

Ihan tavallinen flunssa iski, yskitti, palelsi ja olin perjantain kotona.

Torstai-iltana Mikko huomasi että keittiön tiskialtaan jätemurskaaja pitää taas erikoista ääntä. Suomessa en ole näitä murskaajia nähnyt, siellä useimmat taloudet voivat kompostoida pehmeät elintarvikkeet. Amerikassa tiskialtaan viemäriin oli asennettu tällainen laite - disposer. Kuten siellä, en täälläkään tiedä minne murskattu jäte lopulta katoaa. Jotenkin mielessäni on mieletön toive että joku on suunnitellut talomme viemäröinnin hygieeniseksi ja ympäristöystävälliseksi silloin vuonna -62 kun talomme valmistui.

Niin, nyt jätemyllymme ääntelehti kuin murskaisi lusikkaa. Edellisen kerran odotimme kärsivällisesti mutta turhaan vierasesineen lopullista tuhoa. Viemäri tukkeutui ja piti kutsua putkimies paikalle. Putkimies on se Anitan luottohenkilö, sähkömies, jota en ole koskaan tavannut. Silloin Anita soitti minulle töihin ja sanoi että sähkömies oli sitä mieltä että laite on rikki ja pitää ottaa yhteys laitteen valmistajaan. Valmistaja on Venus ja laitetta kutsutaan Intiassa nimellä crusher. Olin sairaalan tiivistunnelmaisessa avokonttorissa jossa vierustoveri on 20 senttimetrin päässä. Laitoin Googleen haun "Venus crusher" ja esiin tulvahti sivuja jotka eivät voineet olla naimisissa olevan rouvan silmille tarkoitettuja. Ei, kunniani säilyttääkseni delegoin homman Mikolle joka delegoi sen Victorille joka lähetti tehtaan sähkömiehen meille. Crusheri avattiin ongelmitta ja sieltä poistettiin meteliä aiheuttanut kivi.

Kun nyt sairastin kotona, voin itse valvoa Anitan sähkömiehen töitä. Anita siis soittamaan sähkömiehelle. Pitkän puhelun jälkeen Anita kertoi ettei sähkömies uskalla avata crusheria koska siinä on paha halkeama ja se voi hajota ja ainoa mitä voi tehdä on pyytää valmistajaa korjaamaan se. Yskin ja oli hyvin tuohtunut. "Jos minulla olisi työkalut voisin itse avata laitteen, sinun sähkömies on vain taitamaton". Ei muuta kuin Mikkoon yhteys, Mikko hälyytti Victorin joka hälyytti taas tehtaan sähkömiehen hommiin. Mikko vielä muistutti Victoria muistuttamaan sähkömiestä että työkalut on otettava mukaan - viimeksi sähkömies oli poukannut meille tyhjin käsin tarkastamaan tilanteen ja tullut seuraavana päivänä korjaamaan laitteen.

Iltapäivällä neljän jälkeen, heti kun Anitan työpäivä päättyi, saapui kaksi sähkömiestä ja hienoa! - toinen kantoi säkkikankaista riisipussia jossa on työkalut. Keittiöni täyttyi hetkessä voimakkaasta pistävästä intialaisesta hienhajusta ja availin ikkunoita ja ovia välittämättä kuumasta ulkoilmasta joka tulvi viileään sisätilaan. Kuten tavallista, jotain tarvekalua pitää käydä ostamassa, nyt putkenpätkä. On käsittämätöntä että kotinurkiltamme kävelymatkan päästä löytyy kaikki mitä kotona tarvitaan. Putket, WC-pöntön istuimet, ruuvit, lukot, lamput, johdot. Länsimaisittain ajatellen ne kaupat ovat romunkeräyspisteitä. Mutta kaikki hyvin, crusherista poistettiin irrallinen kova muovinpalanen, uusi putki asennettiin ja pääsen taas hygieenisesti eroon ruoantähteistä!

Sähkömiehet korjasivat samalla myös kylpyhuoneeni kuumavesivaraajan. Toiseen kerrokseen vedenpaine on aina ollut huono mutta viimeisen viikon ajan olen hädin tuskin kastunut aamusuihkua - kylmää tihkua - ottaessani. En ole lainkaan perillä veden tulo- ja poistumisreiteistä, vartija piti hakea apuun. Jantu on pohjoisen poikia, Assamista, ja puhuu vain sikäläistä hindiä eikä oikein ymmärrä tamilia ja vielä huonommin englantia. Nämä sitten hyörivät kotonani kulkien paljasjalkaisina katolla olevan vesivaraston ja märän kylpyhuoneeni väliä. Sandaalien jättäminen pihalle talon ulko-ovelle on ehdoton käytäntö mutta en ole varma ovatko paljaat jalat sen puhtaampia. Ja kolmen miehen pistävä hienhaju täytti koko kodin.

Mikko soitti kotimatkalla kotiin kysyäkseen mitä ostaa kaupasta. "Unohda se kauppa mutta tuo pian Babu paikalle tulkiksi, en tiedä mitä nämä miehet kotonani jo kolmatta tuntia oikein uurastavat!" yskin vilunväreisenä.

Kotiini tuli siis vielä neljäs ja viides mieskin kun Mikko ja Babu saapuivat. Joka päivä sen huomaa kuinka Intia on väkirikas maa! Suihkusta alkoi tulla vettä. Saman tien, kun porukkaa ja työkaluja nyt oli paikalla, meillä keittiössä joutilaana vuoden seissyt rikkinäinen pyykinpesukone ruuvattiin irti sähköjärjestelmistä ja kannettiin pihalle josta Venkatesh voi sen hakea ja viedä tehtaalle korjattavaksi.

Illalla minulla oli tunne että kotona sairastaminen on liian touhukasta ja rasittavaa. Mikko sanoi etten voi olla flunssainen jos haistan intialaisen hienhajunkin. Se ei ollut erityisen vitsikästä. Otin yöksi Buranaa ja tunsin aamulla itseni terveemmäksi.

Mitä teimme viikonloppuna

Vastapainoksi, tai oikeastaan täydennykseksi, Pirkon hauskoille kirjoituksille, jotka keskittyvät ymmärreästi useimmiten elämämme omituisuuksiin, kirjoitan kerrankin pelkän luettelon siitä mitä teimme tänä viikonloppuna. Aina elämä ei ole niin kovin erilaista kuin muualla maailmassa, emmekä toisaalta aina löhöä koko viikonloppua kotona.

Perjantaina emme menneet töihin koska meidän oli käytävä immigrationissa jättämässä viisumin pidennyshakemus. Varsin positiivinen kokemus kuten edelliselläkin kerralla: jonotusaika kohtuullinen ja virkailijat jopa ystävällisiä. Immigrationin jälkeen Park-hotelliin lounaalle. Pirkko söi pastaa, minä salaatin ja jaoimme vietnamilaisen keiton. Kaikki oli hyvää, erityisesti Pirkon pasta ehkä paras tähän mennessä Chennaissa. Lounaan jälkeen Globus-vaatekauppoaan. En ollut käynyt ennen, totesin hyväksi ja ostin neljät housut ja yhden paidan, yhteensä 85 euroa. Kotiin ja illalla ravintola Kabuliin syömään luoteis-intialaista.

Babu tuli lauantaina klo 11. Ennen kaupungille lähtöä maksettiin kaasupullojen tuojalle 2 euroa turhasta käynnistä; Anita oli ilmeisesti hädissään tilannut kaasua kahdesta firmasta kun kaasu oli päässyt viikolla loppumaan kokonaan. Käytiin Globuksessa hakemassa lyhennettäväksi jätetyt perjantaina ostetut housut. Sen jälkeen räätälille tilaamani puvun ensimmäiseen sovitukseen. Pirkko tilasti saman tien itselleen jakkupuvun housuilla ja hameella. Lounaalle GRT Grand hotellin Azuria ravintolaan. Älyttömän hyviä ruokia Välimeren itä- ja eteläosista.

Azurian jälkiruoatkin olivat herkullisia

Ruoka- ja vihanneskauppojen kautta kotiin. Babun oli lähdettävä ennen neljää koska hän oli menossa sukulaisten kanssa jonnekin rukoilemaan. Pari tuntia lukemista ja torkkumista kattoterassilla. Tein kiinalaista sillä aikaa kun Pirkko kirjoitti blogia. Illalla telkkarista Superheroes Movie ja Indiana Jonesi and Raiders of the Lost Ark.

Kattoterassimme ei ole kaunis, mutta käyttökelpoinen kunhan ei mene keskipäivällä polttamaan nahkaansa. Terassin pääasiallinen käyttötarkoitus on kuivattaa siellä pyykit narulla.

Sunnuntaina aamulla klubile uimaan. Oltiin taas ainoat, kirjan mukaan uimareita oli ollut ennen meitä, mutta olivat jo lähteneet kun me tulimme vähän ennen kymmentä.

Tyhjä uima-allas odottaa

Kotiin vaihtamaan vaatteita ja sitten Fisherman’s Cove resort hotelliin brunchille. Oikeasti Intialaiset brunchit eivät kyllä ole mitään aamiaisen ja lounaan risteytyksiä vaan ihan tukevia lounaita, jotka alkavatkin yleensä vasta 12:30. Lounaasta ne erottaa siitä että hintaan kuuluu kuohuviini. Fishermans Coven brunch on ehkä Chennain paras, ja se on siitä kiva, että se syödään ulkona melkein rannassa.

Fisherman’s Coven brunch

Kotiin ja taas pari tuntia katolla löhöämistä. Sitten tämä blogi ja iltapalaksi ehkä eilisen ruoan jämät.

Tylsä, tylsempi, ...

Välillä sitä miettii että kun asuu eksoottisessa Intiassa, pitäisi olla itsekin jotenkin värikäs. Että se eksoottisuus voisi vaikka tarttua. Ettei tällainen tavallisen harmaa suomalaispariskunta menisi ihan hukkaan tai hukkaisi aikaansa kun ei ole koko ajan tekemässä jotain jännittävää kun kerran on siihen mahdollisuus. Jotkut tulevat ihan lomalle Intiaan ja me vaan lorvaillaan.

Tämä tuli taas mieleen kun valuimme verkkaisen aamiaisen jälkeen kello 14 ulos talostamme. Vartija pomppasi talon nurkalta ja teki kunniaa ja kajautti "Good Afternoon" ja avasi portin. Ajoimme klubille tunnin kävelylle ja tulimme takaisin kotiin. ... Jos vaikka vartija oli ollut innostunut päästessään ulkomaalaisten taloa vahtimaan - näkee mitä kaikkea erikoista ne ulkomaalaiset oikein tekevät, oppii vieraista tavoista ja kulttuureista ja kansoista ja ihmisistä... niin me annamme suomalaisista varsin kuivakkaan kuvan.

Torstai-ilta venähti aamuyölle katsoessamme "Tauno Palo 100 vuotta" elokuvia. Kulkurin valssissa Ansa Ikonen nakkelee niskaansa koppavammin kuin kukaan koskaan, "Pot-pot-pot-pot-potkut sain" SF-Paraatissa esitellään vuoden 1940 olympiakisoihin valmistuva kesäinen Helsinki, samana kesänä kuvattu sotilasfarssi Serenaadi Sotatorvella eli sotamies Paavosen tuurihousut. Tämä perjantai on kansallinen vapaapäivä, M. Gandhin syntymäpäivä. Pitkä viikonloppu - jotainhan pitäisi tehdä!! Klubin puistossa kävelimme 500 metrin rinkulaa kahdeksan kertaa, ympäri, ympäri, ympäri, neljä kilometria. Oli pilvistä ja joelta tuuli kivasti eikä ollut kuuma. Kotona vartija avasi portin ja kirjasi tulomme vihkoonsa. Kaikkien tulot ja menot ja toimittamat asiat kirjataan vartijavihkoon, siitä voi tarkistaa onko Moorthy käynyt viikottain hoitamassa puutarhaa, mihin aikaan Babu todella aamuisin meille tulee, onko meille tuotu vettä tai onko Anitha tilannut Chicken Expressistä kananrintaa. Ei kyllä tule tarkistettua, pitäisi varmasti.

Jantulla ei ollut paljon puuhaa meitä vartioidessaan. Kävelyn jälkeen istuimme katolla lukemassa ja taisimme nukahtaakin. Luulen että kuulin ovikellon soivan... varmaan Jantu olisi pyytänyt lupaa poistua hetkeksi vartiopaikaltaan käydäkseen teellä. Kyllähän vartijat piipahtavat teelle ilman lupaakin, ei se niin virallista ole kuin kuulostaa. Viikonloppuisin Anitha ei ole huolehtimassa teetarjoilusta.

Mikko luki intialaisen dekkarin The Case of the Missing Servant; minulle tuli kiire lukea Missä kuljimme kerran alta pois kun Kjell Westön uusi kirja on jo ilmestynyt. Romaani imaisi mukaansa niin että ihan väkisin laahauduin autoon kun menimme takaisin klubille, uima-altaan viereiseen ravintolaan syömään. Ilma oli muuttunut lämpimänkosteaksi eikä enää tuntunut mukavalta olla ulkona. Ruokailimme sisällä vaikka Mikko haisikin turhan voimakkaasti brasilialaiselle Deet'iä sisältävälle erikois-Offille. Mikko tilaa brassikavereilta Offia, minä kahvia. Ilmojen hieman viilennyttyä hyttyset ovat tulleet takaisin vaikkei vielä ole sadekausi. Moorthy suihkuttaa puutarhaamme viikottain myrkkyjä joilla hyttysten määrä on pysynyt siedettävänä, vaikka kyllä niitä sisällekin riittää. Intialaiset itikat ei inise, se on hyvä.

Itikat lisääntyvät talvimonsuunin jälkeen. Pohjois-Intiassa kesämonsuuni on juuri päättynyt ja kääntyvä koillismonsuuni puhaltaa pilvettömät päivät suurimpaan osaan Intiaan, pilvet pakkautuvat etelään ja Tamil Nadussa sataa joulukuun loppuun.

Vartiovuoro oli vaihtunut ja Sasoja sai tehdä päivän neljännen merkinnän vihkoonsa kun tulimme takaisin lukemaan. En usko että Intian värikkyys on erityisemmin tarttunut meihin. Ehkä se on se Mikon Off kun ei värit tartu.

Madras klubilla

Madras klubi on nykyisin aika hiljainen paikka. Varmaan koska klubirakennus on remontin alla ja voi olla että porukka on siirtynyt muihin kerhoihin siksi ajaksi. On ihan asiallista että talo korjataan, kaikki on varsin nuhjaantunutta, mutta ei ole reilua että remontti on juuri silloin kun me kuulumme klubiin. Mikä tietenkin voi olla syynä että pääsimme niin nopeasti jäseniksi... remontit maksaa lakheja rupioita.

Lakh on jokapäiväinen termi niille jotka puhuvat isoista määristä. Lakh on sata tuhatta. Intiassa suuret numerot jaotellaan lakheissa. Miljoona kirjoitetaan 10,00,000 eli kymmenen lakhia. Seuraavaksi tulee sata lakhia, crore. Luvuista puhutaan ulkomaalaisellekin lakheissa ja croreissa ja ulkomaalainen joutuu tekemään laskutoimituksia mielessään. Lukujen lisäksi on tämä kieli... Aloitimme hienojen sanontojen ja lauseiden keräämisen. Court directs that the detenu be set at liberty, whereupon he no longer harbours deep grievances. Oikeus määräsi vangin vapautettavaksi, eikä vanki enää valittanut.

Perjantai-iltana söimme Madras klubin uima-altaan reunalla olevassa cafeteriassa. Oli mukava istua ulkona ja katsoa kuinka intialaiset uivat. Uima-allas täyttyy vasta hämärän laskeutuessa ja silloinkin kuntouimareista. Intialaiset eivät ole tunnettuja atleettisuudestaan, mutta Madras klubin uimarit ovat ehdoton poikkeus. Uimalakit, uimalasit ja kova vauhti. Pitää opetella laittamaan pää veden alle että kehtaa mennä mukaan.

Tänään olimme kuntosalilla. Siellä on yleensä korkeintaan kaksi muuta joten laitteisiin ei ole tunkua. Nyt oli yksi kuntoilija, laihan sitkeä tyyppi, sellaista hiljaisen sosiaalista sorttia. Ei puhunut mitään mutta tuli aina viereiseen laitteeseen vetämään sarjojaan. Ilmastointi ei toiminut ja valuimme hikeä ihan jo senkin vuoksi. Ulkona on 39C eikä sisällä ole juuri viileämpää. Toverimme tempaisi vatsaliikkeitä kolme 25 liikkeen sarjaa siinä missä Mikko teki 15. Sellainen masentaa. Lopetimme kuntoilun ja menimme cafeteriaan mehulle. Intialaiset juovat aina mehuja, etenkin aterialla.

Olin kuvitellut että Madras klubi on Wodehousen kirjojen tapainen Kuhnurien Klubi. Bertie ei nostanut puntteja eikä Jeeves juossut. En olisi uskonut että Madras klubi on rääkättyjen urheilijoiden kerho.

Sosiaalista elämää

InterNations Coctail-ilta Taj Connemara-hotellissa

Vastapainoksi viimeisten viikkojen nyhjäämiselle olimme eilen kovin sosiaalisia. Heti kun aloitin sairaalahommat, sosiaalinen elämä lopahti. Rouvatapaamiset on järjestetty niin että kouluikäisten lasten äidit ehtivät tilaisuuksista hakemaan lapsensa koulusta. Tämä taas sopii huonosti työssäkäyville.

Koska kaikki sosiaaliset verkostomme ovat erilaisten rouvatapaamisten kautta syntyneet, päätin järjestää itseni Overseas Women's Clubin kokoukseen. Siis, koska jaan auton ja autonkuljettajan Mikon työtoverin vaimon, Jenniferin, kanssa, kysyin Jenniferiltä josko hänellä on jotain menoa keskiviikkona vai voiko Venkatesh viedä minut kymmeneksi Taj Mount Road-hotelliin OWC:n kokoukseen ja sieltä puolilta päivin sairaalaan. Jennifer ei ehkä ole maailman joustavin ihminen, mutta nyt asia hoitui hienosti - Jennifer halusi tulla samaan OWC-tilaisuuteen.

Alkuun oli kahvia, pientä naposteltavaa ja seurustelua jonka jälkeen yhden rouvan mies, intialainen kirjailija-toimittaja Timeri Murari, kertoi 200 kilometrin vaelluksestaan hindujen pyhälle vuorelle Himalajan Mount Kailakselle. Ostin myös matkasta kirjoitetun kirjan - se on OWC kirjakerhon seuraava kirja, mutta enpä tiedä pääsenkö kirjakerhoon.

Kuten aina, tapaamisessa kuulin uusista tilaisuuksista. Jo samana iltana on jonkinlainen töissäkäyvien ulkomaalaisten tapaaminen toisessa Taj-hotellissa (niitä on Chennaissa kolme ja lisäksi tunnin matkan päässä ylellinen Taj-lomakeskus / rantahotelli). Venkatesh vei minut puolilta päivin sairaalaan, suunnittelin siellä terveysturismia kunnes Venkatesh tuli taas hakemaan kello 17.45. Ruuhkaa oli reippaanlaisesti mutta ehdin 18.30 joogapaikkaani. Matkaa ei varmaan ole edes kymmentä kilometriä mutta tämä liikenne on arvaamatonta. Ei vain autot ja autorikshat ja mopot ja kävelijät, vaan myös lehmät, koirat, kanat ja vuohet. Ja härkävankkurit. Ei koskaan voi tietää miten matka lentää.

Oma joogaopettajani Viji on touko-kesäkuun kuumuutta paossa ja sijaisopettajani keskittyy enemmän liikkeiden opettamiseen kuin meditoivaan hengittelyyn. Sijaisopettajan tuntien jälkeen olen hikinen ja kipeä, Vijin tuntien jälkeen olen rentoutunut ja hyväntuulinen. Odotan todella oman guruni paluuta

Mikko oli Babun kuljettamana hakemassa minua ja lähdimme suoraan joogasta hotelli Taj Connemaraan siihen työssäkäyvien tapaamiseen. Vaikka ohjeet olivat niinkin löyhät, löysimme hotellin baarista aivan uuden ryhmän ulkomaalaisia. Itse asiassa olin liittynyt tällaiseen InterNations-ryhmään jo Brasilian aikaan, mutta ilmoittautunut jäseneksi Helsinkiin. Tämä on idealtaan ehkä jotain Rotary-tyyppistä, tarkoitettu ulkomailla asuville tai muuten vain globaaleille sieluille jotka maailmalla vaeltaessaan voivat käydä eri maiden eri kaupunkien kokouksissa ja etenkin hengata oman kaupungin ryhmän kanssa. Helsingin ryhmässä en ollut koskaan käynyt enkä ollut tutkinut InterNations-nettisivujaan - olin vain todennut ettei Chennaissa ole ryhmää ja unohtanut asian saman tien. Ryhmä onkin ovelasti Madras-nimen alla. Nämä vanhat ja uudet nimet ja osoitteet ovat joskus tosi hankalia kun molempia käytetään eikä käytössä ole logiikkaa. Toisaalta voi olla loukkaavaa pitäytyä brittinimissä, toisaalta monet intialaiset tuntuvat käyttävän pelkästään brittinimiä, Madras, Bombay, Calcutta.

Oli mukavaa tavata uusia ihmisiä. Meitä oli parikymmentä, ranskalaisia, australialaisia, brittejä, joku itävaltalainen, saksalainen ja italialainenkin. Ja muutama amerikkalainen. Hämmästyttävän moni on perustanut omia yrityksiä, lakifirmoja, vientifirmoja, kirjanpitoa, ravintolaa, konsultointia. Läheskään kaikki ulkomaalaiset eivät ole ekspatteja, vaikka alkujaan ovat saattaneet jonkun firman lähettäminä tullakin, ja sitten jotenkin vain jämähtäneet ja jääneet. Sellaista sattuu.

Tämä on Manaukseen verrattuna niin ihmeellistä... on muitakin ulkomaalaisia. On niin paljon ulkomaalaisia että voi olla erilaisia ryhmiä. Olen Overseas Women's Clubin jäsen ja käymme kuukausittaissa Sundowners-coctail-illoissa, olen aikeissa liittyä International Women's Associationiin jossa on usein loistavia luennoitsijoita puhumassa mielenkiintoisista aiheista, käymme kerran kuussa British Councilin tilaisuuksissa joissa on tarkoitus vain pitää hauskaa, nyt tuli tämä InterNations, joka vaikutti meille sopivalta ja tietenkin on Madras Klubi. Johonkin pitäisi saada se ratsastusklubikin mahtumaan.

Vaikka ei ehkä ole korrektia puhua intialaisista kaupungeista ja paikoista brittinimillä, britit ovat näköjään hyvin tehokkaasti jättäneet Intiaan klubiperinteen joka elää ja voi hyvin. Ei Chennain klubit tietenkään näihin mainittuihin lopu. Olemme vain yrittäneet löytää meille sopivat.

Empty nest-syndrooma

Olemme henkisesti aivan tuuliajolla kun Pia jätti meidät.

Eilen emme tehneet yhtään mitään. Ihan oikeasti, emme astuneet portista ulos. Istuimme terassilla ja luimme. Sitä ennen kyllä suihkimme rottinkikalusteemme täyteen hyttysmyrkkyä. Moskiitot kun rakastavat rosoisia terassikalusteitamme: jokaiseen rottinkipunontaan mahtuu muutamia hyttysiä. Jos tuolille erehtyy istumaan ennen myrkytystä, huomaa olevansa hyttyspilven sisällä. Ihan totta, ei tämä ole liioittelua. En tajua lainkaan miksi rottinki on tropiikissa niin suosittu materiaali.

Terassilta astuin kymmenen askelta etupihalle ja ihmettelin aikani puutarhurin kasaamia puolimetrisiä multapyramideja. Kuin kaksi muurahaiskekoa, joihin on istutettu pieniä kukkasia. Multa on jo lähtenyt valumaan nurmikolle joka pitäisi taas saksia lyhyeksi. Hyvin omituisia rakennelmia. Intialaisen temppelin muotoisia. Miten keot kestävät monsuuniajan? Ihmettelenkö kekoja sateisiin asti vai käskenkö Moorthya tasaamaan pyramidit kukkapenkeiksi. Sitten menin takaisin terassille lukemaan.

Mamallapuramin monoliittiset hindutemppelit ovat kekomaisia

Tänään aloitimme aamun samalla tavalla hyttysmyrkyllä ja terassilla The Hindua lukien. Mutta tänään vääntäydyimme portista ulos. Kävimme Park-hotellissa brunssilla. Kello 13-16 tarjottavaa viikonloppulounasta kutsutaan brunssiksi. Kai sen vuoksi että brunssin hintaan kuuluu shampanja tai olut. Brunssi on hyvin suosittu länsimaalaisten keskuudessa. Nyt ei kyllä näkynyt yhtään tuttuja.

Vaikka työsopimuksen mukaan Babulla on aina työvuoro, olemme sopineet että sunnuntaisin hän voi pitää vapaata ja mennä kotikyläänsä perheensä luokse. Mikko on sen vuoksi harjaantunut ajaamaan autoa. Tänään jopa niin intialaisen autenttisesti että ensi kertaa käytti äänimerkkiä. Intiassa on ihan lakikin että torvea kuuluu toitottaa aina kulmaukseen tullessa varoittaaksen kulman takana olevia. Ja antaa äänimerkki kun aikoo ohittaa. Seurauksena on jatkuvaa töötöttelyä. Mikon edeltäjä inhosi tuuttaamista ja kouli Babun pois tästä tavasta. Meidän aikana Babu on ruennut tööttäämään hillitysti.

Ajoimme CitiCentre-mall'iin. Siellä voi auton jättää Valet-parkkiin eikä tarvitse itse murehtia miten saa auton kiertymään ahtaaseen parkkitilaan. CitiCentressä on vaatekauppoja, kirjakauppa ja ruokakauppa. Kirjat ovat Intiassa halpoja.

Indian Coffee House Pondicherryssä on kuuluisa

Yann Martell'in kirja Life of Pi maksoi yhden euron. Se on se kirja jonka vuoksi halusimme mennä Pondicherryyn. Kolmasosa kirjasta nimittäin tapahtuu Pondicherryssä. Ja olimme juuri nähneet Indian Coffee Housen, jossa kirjailija kuuli uskomattoman tarinan Piin elämästä ja näimme kasvitieteellisen puutarhan jossa kiertää lasten juna ja tiedämme että Ambassadorit ovat hienoja autoja ja yövyimme Nehru-kadulla - kaikki tärkeät asiat Pondicherrystä. Ja kirja on hyvä.

Ambassorit ovat hyvin yleinen näky Intiassa. Kuulemma mukavia ajaa ja olla kyydissä. Viehättävää vanhan ajan tunnelmaa niissä ainakin on.

CitiCentren ruokakaupan kassalla ei pankkikorttivempaimet toimineet. Odotin 15 minuuttia yhtä kärsivällisenä kuin minua edeltävä asiakas toivoen että hän olisi voinut maksaa kortilla. Silloin minäkin voisin maksaa kortilla. Mikko jo hoputti huutaen että "maksa sinä sen tyypin ostokset käteisellä" että päästäisiin lähtemään, mutta ei tarvinnut mennä siihen, kaverilla oli itselläänkin rahaa. Intiassa on oppinut että käteistä pitää aina olla. Etenkin kotona pitää olla tuhansia rupioita koska kuitenkin joku tulee korjaamaan jotain tai tuodaan neljä kanisteria juomavettä tai The Hindun jakaja tulee kuukausilaskun kanssa ovelle ja kaikki nämä pitää maksaa käteisellä.

Ilmastointilaitteen korjaaja pyrki taas meille viimeistelemään korjauksen. Kyse on samasta Pian huoneen ilmastointilaitteesta jota on nyt korjattu joka päivä viikon ajan. En lainkaan tiedä mistä on kyse, mutta korjaus on kertaalleen maksettu, 20 euroa ja kaikki seuraavat kerrat kuuluvat samaan hintaan. Laite alkoi ensikorjauksen jälkeen kyllä puhaltaa kylmää ilmaa, mutta samalla suihkusi vettä niin että lattia tuli liukkaaksi. Eikä sateen ropina makuuhuoneen sisällä muutenkaan ole kivaa, joten emme me turhaan niuhottaneet. Pia vaan ei sitten nukkunut yhtään yötä omassa huoneessaan. Joten Pialla on syy tulla uudestaan Chennaihin. Että saa nukkua omassa huoneessaan. Mutta en halunnut korjaajaa häiritsemään meidän murehtimistamme. Tulkoon maanantaina. Pia lähti jo, ei sillä ilmastointilaitteella nyt mikään kiire enää ole.

Runoja

Valentinen päivä on suuri tapahtuma Chennaissa. Ei ihan kuten Amerikassa jossa kaupat ja ostoskeskukset pursuavat vaaleanpunaista hörsöä ja punaisia sydämiä. Monasti tuntuu että Chennai elää mennyttä aikaa, ja vielä samaan aikaan monella vuosikymmenellä. Valentinen päivä voisi olla Amerikka 50-luvulla.

Lehtijutuissa neidot toivovat saavansa Valentine-kortin lisäksi suklaata tai pikku lahjoja ihastukseltaan, opiskelijanuorukaiset antavat kortteja, säästävät rahaa koruun tai hankkivat pehmonallen"jotta tyttöystäväni voisi halata sitä ja ajatella minua".

IWAn naisia kuuntelemassa rakkausrunoja

IWAn, International Women's Associationin jäsenet Chennaissa ovat intialaisia naisia jotka ovat asuneet ulkomailla, tai ovat "non-resident Indian", NRI, eli intialaisia jotka ovat syntyneet Intian ulkopuolella tai heillä toisen maan kansalaisuus. Pukeutuminen on kuitenkin erittäin intialaista - jokaisella rouvalla on silkkinen sari yllään. Jäseneksi pääsee myös ei-intialaiset. En ole jäsen, koska uusia jäseniä otetaan vasta huhtikuussa joten pääsen nyt vain jonkun jäsenen vieraana kokouksiin. Joku ekspattitutuistani voi huhtikuussa olla suosittelijani. Mihinkään kerhoihin tai klubeihin ei Chennaissa noin vain ängetä. Joku taso pitää säilyttää!

IWAn tiistain teema oli rakkausrunot. Kokoonnuimme siirtomaa-aikaiseen Madras Boat Clubiin. Alussa oli seurustelua, kahvia ja makeita leivonnaisia. Sitten kaikki istumaan ja rouvia kävi lausumassa runoja tai lukemassa pieniä viehättäviä tarinoita. Nämä rouvat eivät todellakaan ole niitä alistettuja naisia vaan hyvin koulutettuja intellektuelleja. Huumoria oli paljon, vaikken kaikkea ymmärtänyt. Alkajaisiksi puheenjohtaja totesi että teema "Rakkaus" on valittu Valentinen päivän kunniaksi "intialaisille rakkaus on hyvin tuttu asia". Tämä nauratti kovasti, en vain tiedä miksi.

Kirjakerhossa

Amerikassa viehätyin kirjakerhoihin. Kokoonnuimme naapurinrouvien luona kerran kuukaudessa ja ihan oikeasti keskustelimme kirjoista. Siinä sivussa tuli tietysti puhuttua kaikesta muustakin.

Chennain Overseas Womens Clubilla on myös kirjakerho. Edellisiin kokoontumisiin en ole päässyt mutta tänään menin vaikken ollut lukenutkaan kirjaa. Kirjakerhot tietäen arvelin ettei se haittaa. Ostin sentään kirjan eilen, Noah Charney'n The Art Chief. No, eilen illalla kävimme Mikon kanssa ulkona syömässä enkä sen jälkeen jaksanut avata kirjaa... oivoi, niveliäkin särki ja kirja painoi vaikka oli pieni nidottu painos. Tänä aamuna kahlasin viisi lukua läpi, pikaselasin loput 250 sivua ja lähdin läheiseen ulkomaalaisten suosimaan Anokhi-kahvilan puutarhaan.

Tunsin ennestään vain yhden paikalle tulleesta kahdeksasta naisesta. Kirjakerhot ovat tosi amerikkalainen juttu, mukana oli minun lisäkseni yksi skotti, yksi kanadalainen, loput amerikkalaisia. Yksi oli lukenut kirjan, yksi selannut sen, muut eivät olleet hankkineet kirjaa. Yhteisenä mielipiteenä oli että kirjaa ei kannattanutkaan hankkia, senkin joka ainoana oli kahlannut kirjan läpi. Hän referoi tyhjentävästi kirjan paljastamatta silti juonta, koska jotkut kuitenkin aikoivat lukea sen. Seuraavaksi kirjaksi valittiin intialainen "Q & A" jonka pohjalta suuren suosion saanut brittiläis-intialainen elokuva "Slummien miljönääri" on tehty. Kaikki lupasivat hankkia ja lukea kirjan.

Sen jälkeen rupateltiin mukavia. Sain paljon uusia vinkkejä paikoista minne kannattaa mennä Chennaissa ja lyhyille lomille Chennaista. Sovin meneväni huomenna intialaisten paluumuuttajanaisten runotapahtumaan ja ensi viikolla teatteriin. Ja kuulin mistä saan vientiin tarkoitettuja nahkakäsilaukkuja suoraan valmistajalta erittäin edulliseen hintaan.

Tällaista on ekspattipuolison elämä usein. Ajantappamista ja päivän täyttämistä. Ei se ole kadehdittavaa elämää. Ei se työtä vastaa, mutta uusia ihmisiä on aina hauska tavata ja on mukavaa kun verkosto laajenee. Ja oli myös hyvin hauskaa.

Puuhastelua

Ruotsalaiset on kadehdittavan touhukkaita. Täälläkin niitä on iso liuta ABB:n ja etenkin Sony Ericssonin lähettäminä. Ne pitää yhtä ja ovat kaikessa mukana. Ja jotkut tulevat tänne ilman firmaa, perustavat oman IT-yrityksen tai koulun ja asettuvat pysyvästi asumaan.

Tapasin Annan, ruotsalaisen toimittajan, joka on täällä miehensä työn vuoksi. Anna on valtavan tehokas. Yritti päästä televisiotoimittajaksi kuten oli ollut Ruotsissakin, mutta päätyi free-lancena kirjoittamaan juttuja ruotsalaisiin lehtiin ja lisäksi paikalliset ekspattilehdet täyttyvät Annan jutuista. Hyvin usein Anna kirjoittaa ruotsalaisista jotka tekevät jotain merkittävää.

Se Hand-in-Hand-järjestö jossa Salcomp on sponsorina on tietenkin ruotsalainen. Sen puitteissa tulee ruotsalaisia opiskelijoita 3-6 kuukaudeksi tekemään jotain hyödyllistä - nyt kaksi tyttöä yrittää saada Chennain jätehuoltoa kuntoon ja opettavat ettei kompostointi ole likaista hommaa vaan jätteiden kierrätys kuuluu kaikille. Täällä kun jätteidenkierrätys on sikäli ekologista että on lupa penkoa roskikset. Ensin kotiapulaiset ja vartijat penkovat ja valikoivat mitä tarvitsevat, sitten roskankuljettajat ja kaatopaikalta vielä pengotaan. Voi olla että ketju jatkuu vaikka kuinka pitkälle, en ole perehtynyt kierrätykseen. Minä olen siinä päässä joka laittaa roskat roskikseen.

Anna siis kirjoittaa. Lenaa, joka vasta onkin touhukas, en ole tavannut. Lena perusti 15 vuotta sitten Madrasiin koulun köyhille lapsille, johtaa, opettaa, vaatettaa lapset, kerää lahoitusrahaa ja maksaa muille opettajille palkan.

Maria on miehensä mukana täällä parin vuoden ajan ja hoitaa vapaaehtoislääkärinä Lenan koulun oppilaat, oppilaiden vanhemmat ja sen lisäksi vielä yhden orpokodin lapset. Mariaakaan en vielä ole tavannut.

Ja Lisa! Lisa on töissä kuten ruotsalainen miehensäkin, mutta molemmat käyvät lähes joka aamu klo 5.30-6.15 ratsastamassa. Sen lisäksi Lisa on aloittanut tallilla kouluratsastuksen opettamisen aamuisin ennen töihin menoa, aikaisemmin talli keskittyi estehyppyyn. Lisakaan en ole tavannut vielä, sateiden vuoksi ei nyt ratsasteta mutavellissä eikä tallitapaamista ole järjestynyt.

Tapasin siis yhden ruotsalaisen ja sain listan muista ruotsalaisista joita olisi hyvä tavata jotta voin tehdä sitä mitä haluan. Luulin että amerikkalaiset ovat touhukkaita, mutta taitaa ollakin ruotsalaiset.

Uskaliaita tekoja

Terassin vilpoisuudessa on mukava nauttia aamupalaksi tuoreita hedelmiä - mangoa, papaijaa, mandariinia, banaaneja tällä kertaa. Ja nauttia samalla puutarhan vehreydestä ja lintujen äänistä.

Uuteen outoon paikkaan muuttaessa on vaikea tietää mitä kuuluu ja mitä ei kuulu tehdä. Onneksi ulkomailla, etenkin kun selkeästi näyttääkin erilaiselta kuin paikalliset, voi tehdä tyhmiäkin asioita ihan rauhassa. Jos tekee sellaista mitä ei kuulu, ei sillä ole väliä. Ulkomaalaisethan ovat aina hieman omituisia ja niillä on kummallisia tapoja.

Eilen kävelimme alueellamme tajutaksemme missä oikein asumme ja millainen on naapurustomme. Asumme Chennain toiseksi parhaalla alueella. Tässä on Korkeimman oikeuden lakimiestä ja erilaisia osavaltion virkamiehiä, lääkäreitä jne. asumassa ihan vieressä. Mistä sen tiedämme? No, talon portissa on kyltit kertomassa kuka talossa asuu. Meillä on tylsästi vain osoitteemme portin pielessä. Tuskin siihen muuta laitammekaan.

Alue on Mikon edeltäjän mukaan juuri naapureiden vuoksi hyvä. Sähkökatkoksia osuu tänne vähemmän. Muualla sähköt katkeavat vähän väliä, joko ilmoitetusti tai muuten vain. Samoin internet-yhteys on aivan toista luokkaa kuin Manauksessa.

Kävelimme Chennain parhaimmalle alueelle, viereiseen Boat Clubiin. Talot ovat siellä hieman suurempia, mutta ei alue muuten poikennut meidän konnuistamme. Boat Clubissa on kaupungin tavoitelluin klubi - Madras Club. Sinne on vaikea päästä jäseneksi, mutta pitää yrittää. Täytyy vain saada suosituksia seniorijäseniltä ja juniorijäseniltä. Mikko tapasi ruotsalaisen kaverin joka oli 9 kuukauden prosessin jälkeen päässyt jäseneksi, ennätysvauhtia. Klubissa olisi uima-altaat, tenniskentät, ravintolat ja vanha brittien raukea kolonialismin tunnelma. Kunhan saamme koottua verkostoa, ehkä voimme aloittaa jäsenyydenhakemisprojektin.

Suomalaisittain tai länsimaisittain katsoen alueet eivät näytä loisteliailta. Kaduilla on roskia, hajua, köyhiä asuu kadulla - ei aivan pienillä kuten meidän asuinkadullamme, mutta heti tuossa kulman takana. Katu on heille olohuone, makuuhuone, keittiö ja WC. Koiria on paljon, lehmiä vähemmän. Kukaan ei kerjännyt, mutta huutelivat ja vilkuttivat ystäväkkisesti. Voi olla että olin pukeutunut varsin provosoivasti polvet paljastavaan farkkuhameeseen, mutta oli ihanan lämmin aurinkoinen ilma eikä farkut houkutelleet.

Kotikatumme viereinen katu. Hieno omakotitalo siinä taustalla.

Kävelimme ekspattien suosikkikahvila-ravintolaan Anokhiin. Siihen viehättävään vanhaan villaan jossa voi istuskella katetussa puutarhassa sateellakin ja halutessaan shoppailla design-sareja, kurta-puseroita, koruja, sandaaleja ja koriste-esineitä. Ainakin puolet asiakkaista oli valkonaamoja, englantia, saksaa. Emme tietenkään tunne vielä ketään mutta varmasti verkostoa karttuu.

Illalla teimme jotain radikaalia. Otimme automme ja ajoimme ilman kuljettajaa 10 minuutin päähän thai-ravintolaan. Vasemmanpuoleinen liikenne, pimeä ilta, jalankulkijat ja pyöräilijät täysin arvaamattomia. Olisipa heijastimet ja pyörän valot täällä pakollisia! Mikko ajoi mummotyyliin nenä kiinni tuulilasissa ja kädet valkoisina rattiin puristuneena, mutta annettakoon se anteeksi. Moni auto ohitti meidät, mutta ohittakoon. Suuri tila-auto ei tuntunut mahtuvan tielle emmekä halunneet ensimatkallamme ajaa monen pyöräilijänkään yli.

Ja thai-ruoka oli taivaallista. Madras on täynnä ravintoloita. Viimeisten vuosien aikana ulkomaisten firmojen rynnistäessä tänne myös ravintolatarjonta on kasvanut eksponentiaalisesti. Joka illaksi riittää eri ravintola eikä hintataso huimaa päätä. Nyt olimme hyvätasoisessa ravintolassa ja hinta sen mukainen - yhteinen alkuruoka, pääruoat ja jaettu jälkiruoka maksoi 20 euroa! Mutta nyt piti panna elämä risaiseksi sen kunniaksi että osattiin ajaa autoa Chennain yössä!