Puuhastelua 1

Ehkä otsikko on väärä mutta viis siitä. En tiedä mitä olen tehnyt. Kai se on sitten puuhastelua. Venkatesh on joka päivä autonsa kanssa käytettävissäni joten en ole ainakaan ollut kotiin sidottu yhdessä Anithan kanssa joka edelleen on Mikolla kodinhoitajana.

Kertoisin mielelläni että Anitha on kehittynyt ammatissaan, mutta ikävä kyllä niin ei ole tapahtunut. Luulen että Anithan innovatiivisuus on luisunut jo miinuksen puolelle.

Esimerkiksi se urheilusukkamysteeri. Mikolla on täällä omat vaatekaapit ja minulla on vaatehuone. Minullahan pitää kaiken olla aina vähän parempaa kuin Mikolla, asun ja elän missä sitten asunkin. Kun nyt tullessani Chennaihin vetäisin sukkalaatikkoni auki, sieltä ponnahti pari kolme tusinaa Mikon valkoisia urheilusukkia. Lajittelin laatikon sukat. Itselleni jäi sopivat neljä paria - juuri sopivasti kuntosalia ja ratsastusta varten, muutenhan en käytä sukkia Chennaissa. Kannoin loput sukat valtavana läjänä Mikon kotitoimisto-vierashuone-pukeutumishuoneeseen ja kerroin Anithalle että Saarin valkoiset sukat kuuluvat Saarin huoneeseen, katsopas, tähän laatikkoon. Anitha sanoi yksioikoisesti että Saar oli käskenyt ettei sukkalaatikkoon saa laittaa muita kuin mustia sukkia.

Antiha oli aivan oikeassa. Mikko oli ollut löyhä ja epätarkka ohjeissaan. Mikko oli suullisen opastuksen lisäksi laittanut oikein selkeät laput kuhunkin laatikkoon, "ONLY BLACK SOCKS", "NOT BLACK SOCKS, BUT ALL OTHER COLOUR SOCKS", "BELTS". Luulen siis että vika oli Mikon. Kaappirivistössä on yhteensä neljä laatikkoa. Kolme yhdessä kaapissa, yksi toisessa. Siihen yksinäiseen laatikkoon (!) Mikko oli laittanut lapun "WHITE SPORT SOCKS". Intialaisen tiukan symmetriseen ja matemaattiseen ajatteluun näin kevytmielinen järjestely ei sovi. Kolme laatikkoa allekkain - kolmenlaisia sukkia. Niin se kuuluisi olla. Vyöt sitten siinä yksinäisessä laatikossa.

Ei ihme ettei Anitha osannut laittaa Mikon valkoisia urheilusukkia muualle kuin minun sukkalaatikkooni jossa ennestään oli kahdet urheilusukat ja kahdet ratsastussukat. Siis sekalaisia sukkia, "ALL COLOUR SOCKS", vaikken mitään lappuja ollutkaan laittanut.

Nyt Mikolla on riittämiin valkoisia urheilusukkia esimerkiksi mustien suorien housujen ja ruskeiden nahkakenkien kanssa käytttäväksi. Se on nimittäin kelpo tamilitrendi. Tosin Mikko ei vielä 3.5 Chennai-vuoden jälkeen ole tamilisoitunut. Ei ole edes viiksiä.

PS. kirjoitan toisen blogin jossa kerron siitä puuhastelusta. Tästähän tuli vain sukkajuttu.

Uusavuttomuutta

Suomessa puhutaan uusavuttomuudesta.

Pirkko oli viime viikolla närkästynyt sitä, että Anitha oli silittänyt ja pannut kaappiin housut, joiden lahkeensuun ommel oli auennut. Miten ihmeessä kellekään voi tulla edes mieleen panna rikkinäiset housut kaappiin. Jollei osaa itse korjata, niin kysyisi edes voiko viedä ompelijalle. Lähtiessään Suomeen Pirkko jätti housut keittiön pöydälle ja siihen lapun, jossa pyysi Anithaa korjauttamaan housut.

Eilen housujen päällä oli lappu "Sir, Madam jätti nämä housut ja lapun, että ne pitäisi korjata. Sir, en tiedä mitä niissä pitäisi korjata?". Jätin uuden lapun, jossa näytin nuolella sen repsottavan sauman. Tänään ompelija oli korjannut housut, maksoi 40 rupiaa eli 61 senttiä.

Tätä ei voi kutsua uusavuttomuudeksi, eihän Intiassa mikään ole uutta.

Vieraantumista Intiasta

Olen vieraantunut Intiasta eikä pehmeät laskut lentokentän turvatarkastuksen tai maahanmuuttoviraston kautta sitä voi muuttaa. Jos tietäisin että jään tänne pidemmäksi ajaksi, katsoisin varmasti taas asioita läpi sormien enkä piittaisi mistään mitään.

Elän siis suomalaisittain. Pidän siitä että kotonani soffatyynyt ovat huolellisen huolettomasti vinossa. Valokuvat kodikkaissa rykelmissä. Suihkuhyllyllä shampoo oikealla puolella, hoitoaine vasemmalla, saippua keskellä koska kylpyhuoneessa minulla ei ole silmälaseja enkä näe lukea mitä pulloissa on, lavuaarin reunalla saippua ja kosteusvoide, muuta kamaa sivummalla kivasti kasassa. Keittiön tiskialtaan vieressä Fairy ja käsisaippua.

Anita on intialainen ja elää symmetrian ja matemaattisen järjestyksen maailmassa. Shampoot ovat pituusjärjestyksessä hyllyllä seinän vieressä. Kylpyhuoneen pöytätason nurkasta alkaen pönöttää koko kosmetiikkani rivissä seinää seuraten. Alushousuni on rullattu laatikkoon värin mukaisiin riveihin.

Niin kauan kuin minulla oli kashmirilaiset koristemaalatut puiset munat olohuoneen pöydän kultalautasella, huolellisen huolettomasti aseteltuna, Anitha joka päivä järjesti ne säntilliseen rinkulaan. Lautasen keskelle tuli yksi muna. Se oli ahdistava näky. Aina kun tulin kotiin, heilautin lautasta ja vapautin munat ojennuksesta. Lopulta luovutin ja lähtiessäni toukokuussa Suomeen, otin munat mukaani ja ne ovat nyt Töölössä vapaassa järjestyksessä lasimaljassa makuuhuoneen lipaston päällä.

Eniten minua kyllä ärsyttää jatkuva järjestely kodissani. Kun olen päivällä istunut soffalla ja käyn tekemässä kahvia itselleni, on soffatyynyt jo asetettu soffan päätyihin pystysuorina levyinä. Istun soffalle ja asetan tyynyt mukavasti. Kun taas poistun hetkeksi, Anitha kipittää järjestelemään tyynyni symmetriseksi asetelmaksi.

Kuivaruokakaappi on Anitan lempikaappi. Sen edessä on helppo istua lattialla joten on mukavan kevyt homma järjestää purnukat, pullot ja rasiat kohoavassa järjestyksessä kaapin takanurkkaan. Kaapin etuosassa ei ole mitään koska varastomme ovat vain Mikon tarpeita varten eli varsin vähäiset. Tämä ei silti vähennä kuivamuonakaapin tenhoa. Sieltä voi napsia tarvittavia pähkinöitä, manteleita ja öljyä sen verran kuin pieneen käsilaukkuun mahtuu.

Pähkinät, mantelit ja öljy ovat kodinhoitajan saavutettu etu. Niin kauan kun niitä katoaa soveliaassa määrin, se ei haittaa. Mutta se kerta kun purkki oli tyhjä eikä Mikko ollut ehtinyt sitä edes aloittaa - se oli jo tökeröä ja pisti vihaksi.

Korostan vielä mitä järjestely on. Järjestelyyn liittyy puuhastelu, touhuilu, siivoilu, pyyhkäily, asettelu. Suomalaisena käsitän kotisiivoukseen ja pyykinkäsittelyyn vahvempia verbejä, kuten vaikka jynssätä ja hangata, joita en voi kuvitella nykyisen sen enempää kuin entisenkään kodinhoitajamme yhteydessä. Se että kylpyhuoneessani on shampoot joka päivä ojennuksessa ei tarkoita sitä että kylpyhuone hohtaisi puhtauttaan. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta kylpyhuonetta.

Parvia ja muuta sellaista

Kauan sitten kun olimme juuri menneet naimisiin ja asuimme Taka-Töölössä vuokrayksiössä jossa oli alkovi, Mikko rakensi alkoviin parven. Mikko on insinööri ja taitava nikkari ja suunnitteli ja teki parvenkin ihan itse. Eräänä päivänä parvi putosi hajottaen kaiken allaolevan, jouduimme tekemään vakuutusilmoituksen ja kutsumaan puusepän asentamaan parven paikalleen.

Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.

Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.

Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.

Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.

Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.

Sisustamista ja muuta mukavaa

Olen hirveästi ihmetellyt miksi minun on pakko saada uusi Intian asuntomme kodikkaaksi, kauniiksi ja täydelliseksi. Enhän edes asu täällä. Tästä tulee hyvin omituinen ulkomaankomennuksella olevan yksinäisen miehen koti. Harva 56-vuotias yksinasuvamies pitää piirongin päällä, kirjahyllyssä, työpöydällä rivikaupalla valokuvia aikuista lapsistaan eri-ikäisinä.

Olen huomannut kuinka ulkomailla kotona olevista vaimoista tulee aivan hulluja sisustajia. Kämpät hankitaan täyteen erilaista koriste-esinettä ja pöytäliinaa ja pikkupöytää niin että suuretkin asunnot pursuavat kamaa. Ainakin ahtaisiin suomalaiskoteihin tottuneet suomalaiset asuvat ulkomailla leveästi eikä kotoa tuodut mööpelit riitä kuin yhden huoneen kalustamiseen. On hankittava uutta. Niin meillekin kävi Amerikassa kun muutimme 180m2 rivitaloasunnosta 500 neliön omakotitaloon. Talomme oli suuri, mutta ei poikkeava. Amerikan esikaupunkialueilla asutaan väljästi.

Amerikassa käyttäydyin standardiekspattivaimon tavoin. Kolusin kirppareita ja TJ Maxx'in kaltaisia varastomyymälöitä tekemässä löytöjä joilla täytin talon. Kun olimme palaamassa Suomeen, myin osan kamasta eBay'ssä. Sen lisäksi auton takakontti täyttyi useamman kerran kun vein kirppareilta ostamiani koriste-esineitä ja tauluja takaisin kirppareille kiertoon.

Vaikka luulin tyhjentäneeni talomme, sitä amerikkalaista kirpparikrääsää on ajautunut Suomen kautta, avaamattomissa pahvilaatikoissa, tänne Intiaan; maahan jossa krääsää tehdään ja viedään muun muassa Amerikkaan.

Amerikan aikojen maanisen sisustamisen jälkeen en ole sisustamisesta piitannut.

Kunnes nyt. Positiivisena erona on se etten yritä hankkia krääsää. Uudet hankinnat on verhot makuuhuoneeseen sekä kylpyhuoneisiin uudet peilit ja lasitasot shampoille rikkinäisten tilalle. Kylpyhuoneen mädäntyneet kaapit joista ovet ovat pudonneet pois odottavat vielä uusien kaappien tekijää. Samoin pulujen läpinäkymättömiksi kakkaamat kylppärien ikkunat odottavat verhoja. Sain tilaamani verhot jo kertaalleen, mutta vein ne takaisin kauppaan korjattaviksi. "Tämä on mielenkiintoisin verho-design mitä olen koskaan nähnyt eikä ollenkaan mitä tilasin. Ilmeisesti kuvaukseni siitä millaiset verhot haluan oli liian monimutkainen?"Verhokauppias myönsi ettei ollut ymmärtänyt yhtään mitä olin halunnut.

Krääsää ja kamaa on paljon mutta jotain myös tarvitaan. Kuten energia- ja hehkulamppuja. Eilen illalla liesituulettimessa paloi vain toinen valo. Vaihdoimme lampun uuteen. Se ei syttynyt. Vaihdoimme toiseen. Se ei syttynyt. Ahaa... ehkä sähkökytkennät ovat huonot, kokeillaan lamppuja muualle. Intiassa käytetään kahdenmallisia hehkulamppuja joista molemmista on sekä ohut- että paksukantainen malli. Meillä on kaikkia neljää mallia sikinsokin asunnossamme, intialaisen logiikkan mukaisesti. Siirtelemällä niitä keittiön laatikosta ottamiamme ohutkantaisia kierrettäviä hehkulamppuja eri lamppuihin päädyimme siihen että "uudet" hehkulamput ovatkin vanhoja. Oikeasti uusia hehkulamppuja meillä ei ole.

Tänään kysyin Anithalta miksi meillä on keittiön laatikossa edellisestä asunnosta muutettuja rikkinäisiä hehkulamppuja. "Saar halusi laittaa ne sinne. Saar laittoi ne ensin hedelmävatiin, ja sitten Saar käski siirtämään ne laatikkoon jotta saadaan hedelmät vatiin". Ja sitten Antiha ehdotti että pyydetään sähkömies tutkimaan tilanne.

En voi sille mitään, mutta yksikertaisesti räjähdin ja huusin Anithalle että rikkinäiset lamput heitetään roskikseen eikä niitä säästetä eikä sähkömiestä tarvita yksinkertaisen hehkulampun vaihtamiseen. Ja samalla kun huusin Anithalle ja pudotin hehkulamput suurieleisesti roskikseen, tiedän ettei mikään muutu. Meille kerääntyy johonkin kaappiin siistiin järjestykseen palaneita lamppuja, vanhoja pattereita, katkenneita johtoja, haurastuneita narunpätkiä, rikkinäisiä pyykkipoikia. Kun muutamme, ne kääritään suojapaperiin, pakataan pahvilaatikkoon ja rahdataan seuraavaan maahan.

Puolitehoista

Näin kesäkuumalla Chennai tuntuu puolitehoiselta. Käsittääkseni Chennai ei ole lainkaan Intian kuumimpia paikkoja, mutta on asiaankuuluvaa aina voivotella tukalaa oloa. Toki tukaluus on aina subjektiivinen olotila, en minäkään tässä ole miettinyt kuinka onnekas olen kun asun lähellä vilvoittavaa merituulta enkä esimerkiksi jossain 40 kilometria sisämaassa Velloren kuivilla hiekkaisilla aukeilla jossa on aina kuumempaa kuin meillä.

Nyt päivälämmöt nousee 40C-asteeseen ja mikäli ei tuule, se on todella kuumaa. Parin viikon aikana sähköä on säännöstelty niin että meilläkään ei ole sähköä lainkaan 10.30 - 13 välillä. Pesukone ei toimi, ilmastointi ei toimi, kattopropelit ei toimi. Meillähän on joka huoneessa katossa propeleita joiden pyörimisvauhtia voi säätää ja ne saavat kuumankin ilman liikkeelle niin että tuntuu hieman viileämmältä. Mutta nekään ei siis toimi päivällä.

Vaikka on sovittu että Anitha soittaa kaikista talon ongelmista Mr Raville tehtaalle, kaikki ongelmat raportoidaan minulle kun nyt olen paikalla. Vartijoille on asennettu hieno vedenpuhdistuslaite jonka perimme Matilta joka siirtyi Manaukseen. Laite vaatii huoltoa kuten kaikki laitteet, ainakin suodattimet pitää vaihtaa. Muutenhan laitteesta ei tule vettä. Edellisen kerran muistan jostain tammikuulta ennen Suomeen lähtöäni kuinka taisteltiin huoltomiesten saamiseta paikalle. Huoltosopimuksesta on maksettu yli 3000 rupiaa ja se sisältää säännölliset käynnit jotka vaan ei ilmeisesti onnistu. Koska nyt ollaan taas samassa jamassa. Vartijoiden vesilaite on tukossa, ei yhtään vettä. Tästä huollosta on puhuttu jo viidettä päivää ja todella luulin että asia on hoidettu. Nyt kuulin Venkateshilta ettei vartijoilla ole vedenpisaraakaan! Se on hieman kohtuutonta ottaen huomioon että vartijat ovat ulkona koko ajan 40C lämmössä. Anitha sanoi ettei hän ole saanut yhteyttä huoltoliikkeeseen, että Murugan joka oli edellinen korjaaja silloin tammikuussa otti rahat ja lopetti Eureka Forbesilla työskentelyn eikä nyt ole ketään kontaktihenkilöä. En ymmärrä miksei Anitha voinut soittaa Raville heti. Saimme puhelimitse kiinni jonkun asiakasvastaavan joka ei puhunut englantia mutta jonka asiaankuuluvasti haukuin littanaksi vain osoittaakseni että talossa asuu herrasväkeä.

Olemme selkeästi sopineet että talon asiat kuuluvat Mr Raville ja kodinhoito on Anithan juttuja mutta se vain ei mene läpi. Asiat kaatuvat minulle, ja jollen ole paikalla, ne ilmeisesti odottavat minun tuloani. Ei ihme että kotimme on jatkuvasti varsin likainen ja pölyinen kun Anitha on puolet päivästä puhelimessa ja toisen puolen keittämässä teetä erilaisille korjausmiehille.

No, onhan Anitha ihan hyvä työntekijä. Mutta en voi myöskään kieltää kuinka onnellinen olin kun Anitha oli kolme päivää sairaana ja sain pitää kodin itselläni. Juhlistin oloani pesemällä kylppärit joista tuli ensimmäistä kertaa puhtaat. Onhan tuo jotenkin pateettista. En olisi uskonut itsestäni tuollaista venytystä. Mutta minun on myönnettävä etten ole missään paikassa Intiassa nähnyt puhtaita kylpyhuoneita tai WC:eitä. Ne vaan on sellaisia tabuja ja saastaisia paikkoja ettei niitä pese kuin kastittomat eikä heiltä voi odottaa sen siistimpää tulosta kuin muiltakaan kun kerran kulttuurin mukaisesti nuo paikat ovat saastaisia ja kaiken lisäksi - eihän palveluskunnalla mitään suihkuja tai kylpyhuoneita omissa kodeissaan ole missä olisivat oppineet yksinkertaisen WC:n siivouksen alkeet.

Kotioloa

Pitkästä aikaa taas Chennain kodissa. Täällä eteläisessä Intiassa sanotaan olevan neljä vuodenaikaa jotka ovat "kuuma", "kuuma", "kuuma" ja "kuumin" aika. Ilmeisesti kaikissa maissa ihmisillä on tapana voivotella ilmoja tai harmitella säätä. Suurimman osan vuotta Chennaissa ei ole erityisen tukalaa. Voisin tietenkin olla toista mieltä jos meillä ei olisi ilmastointia tai joutuisin tekemään ulkotöitä, mutta en toisaalta usko useimpien intialaisten juuri piittaavan ulkotöitä tekevien kanssakansalaisten hyvinvoinnista. Jotkut on syntyneet ulkotöihin, jotkut sisätöihin, jotkut kerjäämään, jotkut syömään kultalusikalla. No, Chennaissa on minusta kuiva kausi ja sadekausi, sen lisäksi toukokuussa on kuuma kausi. Ja ympäri vuoden on lämmintä.

Mutta ei niin lämmintä etten suurimman osan vuotta kaipaisi kuumaa suihkuvettä! Tämä on hauska mittari jolla itse huomaan hyvin kuuman kauden alkaneen. Talvella yölämpötila putoaa alle 20C-asteen mutta nyt se keikkuu 30C asteen korvilla, kivuten päivisin yli 40C-asteeseen. Katollamme olevan vesisäiliön vesi lämpiää auringossa eikä yökään sitä viilennä joten nyt lämpimän suihkun saa suoraan kylmävesihanasta. Sama juttu oli Manauksessa jossa meillä ei keittiön hanasta tullut lainkaan kuumaa vettä vaan ikuisesti samanlaista haaleaa. Manauksessa tosin hanavesi oli juomakelpoista, Intiassa juodaan aina ainoastaan pullotettua vettä.

Suomessa talvella lämmitys nostaa sähkönkulutusta. Täällä kesällä ilmastoinnin käyttö lisääntyy niin että sähkönjakelua joudutaan rajoittamaan. Meillä toimii päivisin kahdeksasta ilmastointilaitteesta kolme. Se on itse asiassa ihan riittävää koska talomme on paksuseinäinen ja pitää viileyttä varsin hyvin. Kivilattiat myös viilentävät eikä meillä ole paljon mattoja. Ilmastointi on päivisin meillä olohuoneessa ja makuuhuoneissa enemmän estämässä huonekalujen ja vaatteiden homehtumista. Silti öisin haluan että ilmastointi toimii. Makuuhuoneen toinen ilmastointilaite on useimmiten rikki. Makuuhuoneessa näitä on kaksi koska usein on sähkökatkoksia jolloin joku meille tulevista kolmesta vaiheesta on katki. Ilmastointilaitteet ja muut sähkövempaimet on kytketty ripotellen eri vaiheisiin jotta ainakin joku pelaisi. (Nyt kyllä liikun tosi harmailla vesillä - en koskaan oppinut sähköasioita fysiikantunnilla ja nämä vaiheet ja jakelut ovat minulle aika ufo-juttua).

En oikeastaan tiedä mitä alunperin rupesin kirjoittamaan ja miksi päädyin tylsiin sähköasioihin. Ne on niin ikäviä että taidan lähteä kahville ja kauppaan. Venkatesh-kuski on jo tullut ja auto on odottamassa.

Puutarhan kukoistus

No, toki otsikko on väärä. Ei puutarhamme kukoista, mutta ei se nyt ihan lakastunutkaan ole. Kukintaa ei ole silmiä häikäisevästi, mutta on meillä jotain väriä. Enimmäkseen kadulle kaartuvia bougainvillea, siis suurempia puita, joitain pensaita ja muutama ruukkukukka. Muuten kukat ihmeesti katoavat. Joku ne tietenkin varastaa, ei siitä ole epäilystä.

Muurahaiskekokukkapenkin toisen yrityksen kukat ovat nyttemmin pikkuruukuissa vahvistumassa ja odottamassa sopivaa hetkeä jolloin ne siirretään muurin kadun puolelle kaunistamaan Bishop Gardenin naapurustoa. Kekoihin ollaan istuttamassa uusia kukkia – Moorthy kävi ostamassa 14 jokseenkin jäykänoloista kasvia joiden muka pitäisi levittäytyä ja täyttää koko keko. Saa nähdä. Yllätyksekseni sekä Jantu että Anitha käyvät kukkataistelua Moorthyn kanssa millaiset keot ja kukat talon rouva haluaa. Meillä on siirrelty kukkaruukkuja ja pensaita jotta rouva olisi iloissaan. Jantun idea oli siirtää puutarhan pimeästä nurkasta kukkivat ruukkukasvit suoraan ulko-oven eteen jotta sen näkee heti kun astuu ulos.

Anitha taistelee olohuoneen ikkunasta avautuvan maiseman puolesta, samoin haluten siirtää kaiken kukkivan keskeisille paikoille pois puutarhan nurkista. Moorthyllä on mieltymys symmetriaan joka ei ole intialaisille mitenkään harvinainen piirre. Sama mieltymys ilmenee kyllä myös Anithassa ja Jantussa, jonka huomaa selvästi kun katsoo muurahaiskekoa nykyisessä olomuodossaan.

Kukkakeot sekä Jantu että Anitha haluavat säntillisen raidallisina. Siksi Jantu, vartija, asetti keon surullisenkuuluisat kivet järjestykseen jotta kukatkin pysyvät ruodussa. Sanon kiviä surullisenkuuluisiksi viitaten muinaiseen blogiini siitä miten kivet ilmestyivät kukkakekoihin. Olinhan toivonut suuria kiviä reunustamaan kukkapenkkejä, ihan kuten olen rakentanut kukkapenkit Somerniemen mökillle, mutta mökkitavat eivät kuulu Chennain pihoille. Kukkakeot on tarkoitus täyttää kukilla siten että huipulla on siniset, keskellä punaiset ja alhaalla keltaiset kukat.

Pihan vesiruukku on nyttemmin täyttynyt metsätähden näköisillä pikkukukilla. Vesi käsitellään hyttysmyrkyllä joten siinä ei pitäisi olla suurempaa moskiittoviljelmää. Alemmassa kuvassa on yleiskuva etupihastamme. Suoraan sanottuna se ei ole tässä valokuvassa erityisen upean näköinen. Luulen että se on luonnossa paljon parempi.

Vartijamme Jantu on ottanut hyvin aktiivisen roolin pihallamme. En ole aina varma onko se hyvä vai paha. Palveluskunnan ei kuuluisi ottaa ohjia käsiinsä. Mutta Jantu on hyvin sympaattinen kaveri joka on oppinut hyvin englantia ja muutenkin sellainen jolla ajatus kulkee nopeasti ja toiminta on ripeätä. Sellainen käsistään kätevä toiminnan kaveri jolle vartijan tylsä, tapahtumaköyhä ja staattinen työ ei lainkaan sovi. Jantu olisi loistava talonmies. Hoitaisi sekä puutarhan että pikkukorjaukset ilman että jokaista ruuvia tai lampunvaihtoa varten tarvittaisiin eri heppu taloon. Siksi maksamme Jantulle kuukausittain pienen korvauksen erilaisista hommista joita hän meille tekee. Mikä tekee meistä aika riippuvaisia Jantusta.

Tehtaan sähkömies kävi tarkistamassa sähköliittymämme ja -johtomme ja jätti työkalusalkkunsa meille viikonlopuksi kun tulee uudestaan maanantaina. Sanoin sähkömiehelle että salkun voi jättää oven suuhun eteiseen. Mutta ei, Jantu käski viemään sen sähkötaulun alle varastohuoneeseen, pois silmistä ja näkyvistä, sinne missä sen paikka on. Kuka lopulta tuntee talomme ja sen tavat parhaiten?? Kuka tekee taloomme tavat? En ainakaan minä ja vielä vähemmän Mikko.

Jätesota 4

Rauha maassa ja jätteet pois. Ainakin pois silmistä. Ja kun on pois silmistä, on pois mielistä ja asian voi unohtaa. En halua tietää minne naapurimme kärrää nykyisin roskansa, mutta ei ainakaan meidän talomme eteen.

Viittaan tietenkin marraskuiseen Jätesota 1-3-sarjaan. Naapurimme, Chennain ylin poliisiviranomainen, oli valittanut kaupungin korporaatiolle meidän ylenpalttisesta ja jatkuvasta sottaisuudestamme joka on kyllä todellinen loukkaus. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset - me yltiöhygieeniset skandinaavit asumme Intiassa jonka kaikki tuntevat maailman saastaisimpana maana, maana jossa jätehuoltoa tai viemäröintiä ei käytännössä ole ja kaikki roskat ja jätökset lojuvat kaduilla ja metsissä ja pelloilla ja tyhjillä tonteilla, jokien pinnalla ja pinnan alla, meren lahdissa ja järvien poukamissa, takapihoilla, etupihoilla, tai ihan joka paikassa. Ja meitä syytetään oman katumme sottaamisesta!

Kai idea lähti alunperin Jantulta. Jantu on nokkela käytännön asioissa ja hoksaa monia asioita joita muut eivät huomaa. Että jospa istutetaan kukkia? Ehkä kukat ja meidän hoidetun näköinen talon edusta tekee muille vaikeammaksi dumpata kotitalousjätteensä siihen päälle.. Se oli ehdottomasti parempi ehdotus kuin Anithan ja Babun kannattama korkea kanaverkkoaita ympäröimään kapeata vihreätä plänttiämme tien ja muurin välissä. Että muka jos on korkea kanaverkko, naapurit eivät yletä heittämään roskia siitä yli. Miinuspuolena minusta oli ensiksi se että kanaverkko on kamalan näköinen etenkin kun täältä löytyy vaan ruostuvaa laatua, toiseksi, emme saisi itsekään verkon sisäpuolta pidettynä siistinä, kolmanneksi, siinä luultavasti lopulta roikkuisi kuolleita lintuja ja muita kanaverkon reikiin takertuneita elukanraatoja.

Moorthy sitten käskystä istutti jotain vihreätä ja mukamas kukkasia pläntille. Halusin sellaisia joita lehmät ei syö, vaikka näkemäni mukaan lehmät täällä syövät kaiken paitsi ehkä peltipurkit. Moorthy vakuutti kasvien olevan lehmille kelpaamattomia. Eikä niitä lehmiä nyt ole viime aikoina ollutkaan kotikulmillamme.

En ole varma onko talomme edusta esteettistä silmääni miellyttävä ja juuri sellainen kuin sen mielessäni kuvittelin. Kun oikein tarkkaan katsoin, näin yhden keltaisen kukkivan kukan. Ainakaan vielä emme nauti kukkamerestä, mutta olen muutenkin luopunut toivosta että täällä tulvehtisi huumaavasti tuoksuvat jasmiinit tai kirjavat kukkakedot täyttäisivät maan. Mutta naapurimme ei tuo enää roskia ja voimme olla ystävällisissä väleissä heidän kanssaan jos vaikka joskus heitä näkisimme. Täällä on tapana sulkeutua oman muurin sisäpuolelle, ihan kuten Suomessakin.

Ei enää tätä näkyä kotimme kulmilla!
Sama kohta vihertää nykyään kauniina kukkapenkkinä jonka äärellä myös puolittaiset kulkukoirat viihtyvät.
Uusi kukkapenkkimme koko komeudessaan. Kuvasta ei näe sitä yhtä ainutta keltaista kukkaa, se on tuon takimmaisen silmäpuolen koiran vieressä. Se koira on kyllä elossa vaikka kuvassa ei siltä näytä. Klenkkahan se on, lonksuttaa kolmella jalalla ja näkee yhdellä silmällä, mutta ei ole vesikauhuinen.

Kaikki korjataan

Luulen että se oli joskus elokuussa kun makuuhuoneen toinen ilmastointilaite ei enää toiminut. Aluksi luulimme että laite pitää vain puhdistaa ja pyysimme ilmastointilaitehuoltosopimuksen mukaisesti LG:n huoltajat paikalle.

Puhdistus ei auttanut. Ilmastointilaite ei toiminut. Hätä ei ole suuri koska meillä on kaksi ilmastointilaitetta makuuhuoneessa. Se toimiva kone vaan on siitä huono että se puhaltaa viileän ilman suoraan nukkujan päälle. Siksi olemme aina käyttäneet sitä toista, kauempana olevaa joka siis lakkasi toimimasta elokuussa.

Se ei toimi vieläkään ja nyt on tammikuu.

Onhan tässä pientä askaretta ja ajankulua minullekin kun voin seurata miten tällaiset asiat Intiassa etenevät. Hitaasti etenevät, jos tiivistäen sen sanon. LG:n huoltomiehiä käy meillä räpläämässä samaa ilmastointilaitetta joskus viikottain, joskus päivittäin, riippuen kuinka muilta töiltään ehtivät. Käsittääkseni jokainen osa on jo vaihdettu kerran tai pari. Jollen ole ollut paikalla, Anitha on jättänyt varmasti 30 kertaa lapun olohuoneen pöydälle kertoen että "A/C is repaired". Menen yläkertaan makuuhuoneeseen jossa on hyytävän kylmä ja ikkunat märät hurjasta lämpötilaerosta sisä- ja ulkoilman välillä ilmastointilaitteen puhaltaessa täysillä 18C-asteista ilmaa. Otan kaukosäätimen ja sammutan laitteen. Illalla napsautan sen yöksi päälle eikä se toimi. Puhaltaa vain lämpimänkosteata ulkoilmaa eikä viilennä yhtään. Ja aamulla sanon Anithalle että soittaisi A/C-miehille että tulevat korjaamaan laitteen. Ja Anitha soittaa. Ja pari miestä tulee. Aina eri miehiä, mikä ei helpota asiaa. Ne kiipeävät katolle ja irrottavat ulkona pidettävän moottorin ja vievät sen mukanaan. Se on ollut LG:llä puolen vuoden aikana jo kolme kertaa. En tiedä mitä sille on tehty. Aina sanotaan että nyt se on korjattu. Aina ilmastointilaitekorjaajan jäljiltä makuuhuone on kuin jääkaappi - kylmä huuru tunkee ulos kun avaan makuuhuoneen oven - joten aina sammutan laitteen ja aina laitan sen illalla uudestaan päälle jolloin se on aina rikki.

Maksamme huollosta vuosimaksun joten käteistä tässä ei liiku lainkaan. Jotain mitättömiä pikkusummia joistain uusista pikkuosista olemme maksaneet, mutta käytännössä tämä on jonkinlainen LG-miesten harrastus. Luulen että he itse pitävät tätä työnä, mutta heidän ikuinen optimisminsa siitä että laite saadaan korjattua, on minusta käsittämätön.

Perjantaina A/C miehet kävivät irroittamassa taas yhden paneelin laitteen sisältä ja vaihtoivat sen tilalle saman paneelin vierashuoneen toimivasta ilmastointilaitteesta. Kävin itse näpsyttämässä laitteen päälle, totesin niin viilennyksen kuin termostaatin toimivan ja olin haltioissani. Vihdoinkin kaikki kunnossa! Illalla Mikon kanssa kuuntelimme että pitäähän se hieman meteliä, mutta annoimme koneen yrittää. Yöllä heräsin kamalaan surinaan - tämä ei enää ole tervettä!!! - ja napsautin ilmastoinnin pois ja sängyn päällä olevan toisen laitteen puhaltamaan suoraan meidän päälle. Mutta tähän olemme jo tottuneet.

Korjausmiehet eivät puhu englantia joten minun on turha hoitaa näitä juttuja. Maanantaina Anitha ei tule töihin koska viettää veljensä kuoleman vuosipäivää kahdessa eri messussa ja hautausmaalla, mutta tiistaina hän voi taas aloittaa päivän soittamalla LG:n huoltoon.

Kuinka kauan tätä voi jatkua? En tiedä. Mikko sanoi että Intiassa eläkeikä on 58 vuotta joten nuorilla huoltomiehillä on aikaa monta vuotta. Aika kun on suhteellinen käsite Intiassa ja toisaalta, Intiassa ymmärretään ettei mitään heitetä pois vaan kaiken voi korjata. Korjattu ei aina ole hyvä tai edes toimiva, mutta se ei ilmeisesti ole oleellista tässä maassa.

Viime viikolla kysyin Jantulta miksi samat bambupuiset tikkaat ovat päivästä toiseen nojaamassa talomme seinään. Jantu otti asennon ja heilautti kätensä lippaan sanoen että ne on ilmastointimiehiä varten kun he menevät tarkastamaan ulkona olevia laitteita. Huomautin että tikkaat ovat hyvin häiritsevät koska ne tulevat suoraan minun makuuhuoneeseeni. Jantu tuijotti hetken minua hiljaa, vielä asennossa seisoen, ja sitten purskahti kippurassa nauramaan. Kerroin tämän Mikolle joka totesi kuivasti että ilmeisesti Jantu on sen verran tervesieluinen nuori mies ettei hänelle ollut tullut mieleenkään sama kuin minulle. Että kukaan voisi olla kiinnostunut tiirailemaan vanhemman naishenkilön makuuhuonepuuhia.

Jätesota 3 / lisäkommentti

Edellisen blogin loppu voi antaa hieman väärän kuvan Intiasta. Kyllä kaikki tietävät että Intia on saastainen maa, että roskat heitetään kadulle eikä yleisiä roskiksia oikeastaan ole olemassakaan. Että joka ainoa ulkomaalainen ihmettelee tätä asiaa, että miksei roskien eteen tehdä mitään. Tämä pätee Chennaihin ja oikeastaan joka paikkaan missä olen ollut Intiassa. Kyllä täällä oikeasti on saastaista.

Tarkoitan sitä kun mainitsin edellisessä blogissa häpeästä jota tunnen kun naapurimme pitävät meitä sottaisina. Meidän lyhyt kadunpätkämme on nimittäin hyvin siisti. Vain meidän talomme ja vastapäisen talon edustat ovat paikkoja joihin kerääntyy jätevuoret. Vastapäätä asuu meitä hieman iäkkäämpi pariskunta - rouva on 86-vuotias, herra 96. Heillä on enemmänkin palveluskuntaa koska pariskunnan liikuntakyky on heikentynyt sen verran etteivät he liiku ulkona. Tapasin rouvan kerran kun hän räpläsi porttinsa kanssa, menin auttamaan ja samalla taloon sisään tapaamaan herraa. Rouva kulki sellaisen nosteltavan nelijalkaisen rollaattorin kanssa ja tuhahti kun kerroin pyörillä varustetun rollaattorin eduista. Sellainen kuulema liukuu alta pois ja sitten on rähmällään avuttomana maassa. No niin, tiedän siis missä kunnossa siinä talossa ollaan enkä usko heidän piittaavan tuon taivaallista missä kunnossa heidän talonsa edessä oleva katu on.

Jos asuisimme ihan tavallisella alueella, ei sottaisuus hävettäisi, mutta kun asumme harvinaisella alueella jossa on 100 metrin pätkä suhteellisen roskatonta maata, harmittaahan se kun ne roskat ovat juuri meidän kohdallamme.

Jätesota 3

Päivänä muutamana tilanne puutarhamme nurkalla oli jälleen sama. Puutarhajätettä, katkottuja oksia, joista osa oli meidän ja tietenkin mustia plastiikkipusseja täynnä kotitalousjätettä. Olin ottamassa jätevalokuvia kun Mikko tuli kotiin. Mikko käveli kadun reunaan katsomaan näkyä ja säntäsi suoraa tietä kohti poliisimestarin taloa. Mikolla on sellainen harvoin ilmentyvä tapa kehittää äkillinen vimma täräyttää suorat sanat ja opettaa miten hommat on hoidettava. Se ei aina ole kovin rakentavaa. Juoksin perään ja ehdin paikalle kun Mikko oli jo rynkyttänyt erityisen provosoivasti kännykällään naapurin etuoven lasista osaa. Ovikellotkin on olemassa. Shortsiasuinen, arviolta hieman alle nelikymppinen mies avasi oven. Esittäydyimme mutten muista kaverin nimeä. Liian nuori poliisipääliköksi, olisikohan poika tai vävy? Täällähän suvut asuvat yhdessä.

Puuskahdin puhumaan ennenkuin Mikko sai sylkäistyä kaiken vihansa valloilleen. Kerroin että olemme ulkomaalaisia emmekä tiedä kaikkia tapoja ja nyt meitä kauhistuttaa tämä roska-asia talomme kulmilla. Että olen aivan huolissani kun en halua naapureiden ajattelevan että minä roskaan katua! Ja nyt olen kuullut että naapurit nimenomaan ovat tätä mieltä!! Että olen lääkäri ja hyvin tarkka hygieniasta ja vihaan rottia. Ja että ymmärrän että tämä on meidän kaikkien kadunpätkällä asuvien ongelma. Pitäisikö tehdä valitus jonnekin?? Korporaatioon ehkä?

Tämä oli kieltämättä hyvä taktiikka, mutta ei täällä. Naapurimme oli aivan yhtä varmasti sitä mieltä että meidän vartijamme kantavat meidän roskat talomme kulmalle kuin me tiedämme aivan varmasti että jätteet ovat hänen talostaan. Naapurimme kertoi tehneensä valituksen korporaatiolle. Naapurimme käsityksen mukaan meidän vartijoihin ei ole luottamista, aivan kuten mekään emme luota hänen henkilökuntaansa. Mitään tällaista ei sanottu suoraan mutta silti selvästi. Mikko oli rauhoittunut ja keskusteli jo luontevasti vihjaillen. Olimme kaikki ylen kohteliaita, keskustelu oli ystävällistä mutta täysin hedelmätöntä.

Naapurimme totesi että tilanne nyt vaan on sellainen että jos jossain on mitä vaan roskaa, sinne on taipumus kerääntyä lisää roskaa. Ihmiset vaan ovat sellaisia. Silloin tein pahan virheen. Huokasin spontaanisti “Yes, this is India”. Tätä ei ulkomaalainen koskaan saa tehdä, arvostella toisen maata edes tällä tavalla. – “Ei, ei tämä ole Intian ongelma. Kyse on ihmisistä. Ihmiset käyttäytyvät tällä tavalla joka paikassa. Ei, kyse ei todellakaan ole Intiasta tai intialaisista"!” puuskahti naapurimme kireän oloisena.

Lopputulos oli plus miinus nolla. Olemme nyt näyttäytyneet, esittäytyneet ja esittäneet oman kantamme ja tiedämme ettemme saa konsensusta aikaiseksi. Asetimme vartijoillemme ja Moorthylle tiukan käskyn ettei yhtä ainotta katkottua oksaa tai puutarhasta kaavittua lehteä enää jätetä kadun puolelle odottamaan roskien keräystä ja innostamaan naapureita kartuttamaan roskakasaa omilla roskillaan. Kaikki meidän risut varastoidaan tästedes muurin sisäpuolelle ja kotitalousjätteet menevät edelleen vartijoiden nurkalla olevaan muoviseen roskatynnyriin.

Samat roskakasat meillä on edelleen, tulevat naapurista kuten aiemminkin, ja korporaation miehet käyvät ne keräämässä päivittäin. Maksamme 100-200 rupiaa pölymiehille viikottain kadunkulmamme tarkemmasta siivoamisesta. Roskat eivät ole meidän, maksut ja häpeä ovat.

Kun en sano tätä paikallisille, voin nyt rauhassa huokaista “This is India!”.

Pihan kukkakummut

Jätesodan yhteydessä on tullut puheeksi pihamme eläinkannan lisääntyminen. Eläinkanta vaikuttaa myös puutarhamme kukoistukseen negatiivisella tavalla.

Kaunosieluisen Moorthyn huolekkaista yrityksistä huolimatta pihamme ei loista kirjavana kukkamerenä. Ruusut nuupahtivat kasvatettuaan metrin vartta ja kolme pientä kukkaa. Moorthy totesi surullisena Chennain ilmaston olevan sittenkin liian kuuma Bangaloren ruusulle. Ilmeisesti pihamme toimii Moorthylle jonkinlaisena kokeilupuutarhana jossa voi toteuttaa itseään vapaasti. Olen ehkä ollut liian luottavainen Moorthyn puutarhurin kykyihin, mutta kuten aiemminkin olen todennut, sydämeni on kovin heikko Moorthya kohtaan.

No, pihalle laitettiin puolitoista vuotta sitten kaksi muurahaiskeon näköistä kumpua joihin istutettiin kukkia. Ensimmäiset kukat poistettiin kasvukauden jälkeen ja sen jälkeen oli se ruusukokeilu. Muistan kuinka haltioituneena Moorthy kuvaili silloin minulle tulevaa ruusujen tuoksua ja kuinka ruusut kasvavat kukkivina kumpuina keskellä pihaamme. Eihän sellaiseen raaski sanoa että ei siitä mitään tule, keksi jotain järkevämpää. Nyt on palattu takaisin alkuperäisiin leviäviin kukkasiin joiden ainoa vika on että ne ovat hyvin kauniita kello 8 aamulla. Loppuvuorokauden ne ovat lepotilassa, kukat nuppuina.

Pahin ongelma on kyllä rotta. Minulle on puhuttu vain yhdestä rotasta, mutta kuka sen tietää varmasti montako niitä on. Rotat mylläävät toisen kukkakummun aina kun kasvit alkavat hieman kasvaa. Kyseessä on kissankokoiset hybridirotat joihin ei mikään myrkky tehoa. Ihan totta, en liioittele. Kaikki sanovat että nämä ovat kissankokoisia rottia, eikä kyseessä tosiaan ole mungot. Mungoista pidetään eikä kukaan halua päästä niistä eroon.

Moorthy pomonsa kanssa on kokeillut pihallamme jo kolmea rotanmyrkkyä mutta rotat sen kuin penkovat kukkakekomme. Tänään pomo näytti minulle kalsean näköistä pussia jossa oli pääkallon kuvia ja varoituksia ja huutomerkkejä. Että se on heidän viimeinen aseensa hybridirottaa vastaan. Nyt kekoon on upotettu runsain määrin tappavaa myrkkyä toivoen että huomenna aamulla puutarha-apulainen noukkii rotanraadot pihaltamme. Yäk. Soman Vanillan sairastuttua meillä käy vanhempi paljasjalkainen nainen jonka nimeä en tiedä. Hän hymyili ja nyökytteli toiveikkaasti, suorastaan verenhimoisesti kysyessäni tätä. En mitään niin kammoa kuin eläinten raatoja.

Vartijoille annettiin kehoitus pitää pihallamme liikkuva kissa kiinni koko tämän yön. Jos kissa laittaa suuhunsa myrkystä kärvistelevän rotan, se on kissan menoa. Rotta voi säilyä hengissä, mutta kissa ei. Se on sellaista myrkkyä. Supervor oli hirmuisen huolissaan miten kissan voi pitää kiinni kun se on niin arka ja vielä enemmän huolissaan siitä että kissalle voisi tapahtua jotain. Oli kamalan liikuttavaa katsoa ja kuunnella Supervorin pohdintoja miten säilyttää ujon kissaparan henki. Yöt talomme kulmalla ovat pitkiä, vartiovuorot yksinäisiä ja kissasta on paljon iloa. Ainakin enemmän kuin kissankokoisista rotista.

Etualalla hybridirottien penkoma kukkakeko, takana keko sellaisena kuin sen pitäisi olla kaikkina muina vuorokauden aikoina paitsi kello 8 aamulla. Kello 8 se on kirkkaan pinkkien ja keltaisten kukkien peittämänä oikein kaunis.

Jätesota 2

Viittaan aiempaan kirjoitukseeni jäteongelmastamme. Tässä lyhyt tilannetiedotus.

Naapurimme, Chennain johtava poliisimestari, on tietoinen roskatilanteesta ja tehnyt virallisen valituksen korporaatiolle siitä että kadullamme on nykyään kotitalousjätekasoja.

Roskapusseja ja puutarhajätettä ilmestyy talomme nurkalle edelleen joka päivä. Korporaation ylläpitämä puhtaanapito kerää jätteet joka päivä. Me maksamme edelleen 100 - 200 rupiaa alueen loppusiivoamisesta jota ei tehdä joka päivä. Siis näille "dustmen" jotka ovat niin nopeita etten ole ehtinyt heitä näkemään. Totean vain ettei puhdistustyön jälki ole skandinaavista tasoa.

Meidän käsityksemme mukaan jätteet tulevat suoraan poliisimestarin keittiöstä poliisimestarin palveluskunnan kantamina. En tiedä mikä on poliisimestarin mielipide asiasta. Pidämme matalaa profiilia ja seuraamme tilannetta. Emme ole valittaneet vielä asiasta korporaatiolle. Meidän kotitalousjätteet menevät todistetusti pihallamme vartijoiden vieressä olevaan kannelliseen roskasäiliöön joka käydään tyhjentämässä päivittäin.

Jantu, vartija, vahvisti että pihallamme liikkuu mungo ("big rat, eat snakes, very good rat") ja naapurin kissa viihtyy puutarhassamme nykyään entistä paremmin. Mungot syövät hyönteisten ja käärmeiden lisäksi myös haaskalintuja ja kissat tappavat rottia, joten elämme ilmeisesti ekologisessa tasapainossa päivittäisistä jätevuorista huolimatta.

Hyttysmyrkky

Moorthy, puutarhuri, joutui luopumaan pihamme hyttysmyrkytyksestä kun vartijat ottivat suihkutuksen huolehtiakseen. Se oli Jantun idea. Jantu sanoi että on tylsää istua talon nurkalla eikä tehdä mitään, hän spreijaa vaikka ilmaiseksi pihamme saadakseen tehdä jotain. Spreijaus hoituu puolessatoista tunnissa ja se tehdään kaksi kertaa viikossa. En ole tutkinut kuinka vaarallista hermomyrkkyä levitämme ympärillemme, mutta muutakaan ei täällä ole tarjolla. Babu ne ruiskut ja litkut ja myrkyt osti ja sanoi kuten täällä aina sanotaan “madam, this best. Best medicine”

En ole oppinut luontevasti käyttämään hyttysmyrkystä sanaa “medicine”. Mutta “poison” ei mene läpi ainakaan meidän palveluskuntamme keskuudessa. Alkukuukausina Intiassa tämä aiheutti minulle paljon hämmennystä. Hyttysiä hoidetaan? Hyttysten puremiin tarvitaan lääkitystä? Kunnes tajusin että erilaiset myrkyt ovat kansankielellä “medicine”. Rat medicine, mouse medicine, ant medicine, mosquito medicine. Tämän vuoksi voin olla helpottunut että lääkärit Chennaissa hoitavat useimmat potilaat erilaisin injektioin eivätkä hevillä suosittele pillereitä joita kutsutaan myös sanalla “medicine”.

Kun Moorthy hyttysmyrkytti pihamme, maksoimme 700 rupiaa per kerta (10 euroa). Hinnan nosti korkeaksi se että kyseessä oli Moorthyn hankkimat myrkyt ja Moorthy sipsutteli paikalle hoitamaan hommat. Moorthyn ekologisen käsityksen mukaan suihkutus kerran viikossa riitti, joten maksoimme hänelle 2800 rupiaa kuussa. Kun hankimme omat vehkeet, kuulin Anithan laskeskelevan rupian kiilto silmissään kuinka paljon vartijat tienaavat ekstraa – 700 rupiaa per kerta. Anithalla on ymmärrettävää lojaalisuutta vartijoita kohtaan koska juoksuttaa heitä maidon ostoon, vesipönttöjen kantoon, ylähyllyjen puhdistukseen ja vähän mihin vain. Varmistimme Victorilta – meidän ostamat litkut ja myrkyt ja vartijat tekevät homman aikana jolloin heille maksetaan vartijan kuukausipalkkaa; sopiva palkkio olisi parisataa rupiaa kuukaudessa molemmille. Ei siis tuhansia. Silti, kun vartijan palkka on alle 6000 rupiaa, minun maksama 500 rupiaa (8 euroa)/kk on valtava palkanlisä. Maksan yläkanttiin koska olen tällainen länsimaalainen hölmö.

Toissailtana vartijoiden vuoron vaihdon aikaan ovikello soi. Ovella oli Jantu ja Supervor, vartijat. Minun luokse tullaan aina delegaationa. Jantu, joka on oppinut puhumaan varsin hyvää englantia puhui ja Supervor, joka ei käsittääkseni puhu muuta kuin orissaa jota kukaan muu täällä ei osaa, ynähteli vieressä. Intialaisten kunniaksi on sanottava että he ovat perinpohjaisia eivätkä häpeä huonoa kielitaitoa. Täällä annettaan aina pitkä selostus yksinkertaisistakin asioista. Tai olisiko niin että yksinkertaisistakin asioista tehdään monimutkaisia? Illan kuuma puheenaihe oli että moskiittolääkettä riittää vain yhteen hoitokertaan ja Babu ostaisi lisää jos saa rahaa. “Madam, Babu buy tomorrow medicine?”. Ehdotin Jantulle että jospa hän kipaisee lähikauppaan ostamaan rohdot, mutta ei, se on Babu. Babulla on tehtaan lähellä paikka josta saa parhaat lääkkeet. Ihan kuten Anithallakin on kirkkonsa vieressä hedelmäkoju josta saa parhaat hedelmät. Sieltä meillekin raahataan mauttomat papayat ja vihreät appelsiinit koska sen lisäksi että ne ovat Anithan mukaan parhaita, ne ovat myös “less costly”. Minusta halvalla ei saa hyvää ja sen todistaa jo nuo kirkon kelvottomat hedelmät.

Laitoin 1000 rupiaa esille eteiseen ja siihen Mikolle ison lapun jossa luki “BABU / MOSQUITO MEDICINE”. Kun Mikko aamulla lähti Babun kyytiin töihin ja avasi oven, hyökkäsi Supervor viivana kysymään “mosquito medicine?”. Mikolla oli rahat ja lappu jo valmiina kädessään. Hoidimme homman sulavasti, Babu osti myrkyt, vartijat varmistivat 500 rupian kuukausittaisen lisäansionsa ja meillä on toivon mukaan vähemmän hyttysiä kotona ja pihalla kuin olisi ilman myrkytystä. Ja toivon mukaan myrkky on enemmän lääkettä kuin myrkkyä ettemme jatkuvasti elä tavattoman tappavan kemikaalipilven sisällä.

Kaupankäyntiä

Useimpia lukijoitani jäi varmasti askarruttamaan käytöstä poistetun tavaran myyntihinta johon viittasin edellisessä blogissani.

1. Myymällä kuukauden The Hindut sain 50 sentin tulonlisän.
   
2. Jätepaperinkerääjä osti himoitsemansa antiikkisen, massiivisen ja taatusti toimimattoman kaivon pumppumoottorin 8 eurolla. Minä olin arvioinut hinnaksi 1 euroa. Hyvä että pyysin Jantua pyytämään ostotarjousta.
   
3. Kahtia haljenneen kirjoituspöydän metallijalat osoittautuivat halutuiksi. Paperinkerääjä, vartija Jantu ja autonkuljettaja Prabha olivat kaikki valmiita ostamaan jalat käypään hintaan joka paperinkerääjän asiantuntemuksella asetettiin 20 rupiaan per jalka (30 senttiä). Olimme pitäneet K-Raudasta ostettuja pöydän jalkoja tavallisina pöytälevyyn ruuvattavina alumiinijalkoina, mutta paperinkerääjän magneettitutkimuksen perusteella todettiin että jossain on oltava rautaa joka teki jaloista arvokkaammat. Mikon vanhan kirjoituspöydän jalkojen uusi onnellinen omistaja on nyt Prabha joka osti kaikki neljä jalkaa yhteishintaan 1,20 euroa. Ja minä kun olisin antanut 25 sentillä koko setin!
   

En ihan pääse lääkärin palkoille myymällä rikki mennyttä tai tarpeetonta tavaraa Intiassa, mutta onhan tämä tyhjää parempi. Mikko antanee talouspäällikkönsä pohtia miten vuokratalomme irtaimistoon alunperin kuuluneen rikkoutuneen moottorin myyntihinta tilitetään. Salcomp osti aikoinaan uuden pumpun joka tulee jäämään taloon joten vuokranantaja vain hyötyy meistä.

Kunhan poistumme Intiasta ja tehtaalle tulee paikallinen johtaja, luulen että siellä moni huokaisee helpotuksesta.

Luulin..

Luulin että Intian kotiasiat ovat kunnossa. Että tulen kotiin eikä ole mitään murheita ja kaikki ovat iloisia.

Koneeni laskeutui Chennaihin tänä aamuna kello 3.30 ja olin kotona kello 5. Mikko mumisi jotain sellaista kuin "tervetul..." joten saattoi olla että mies oli hetken hereillä. Mutta koska Mikon normaaliaamu alkaa kello 6, en järjestänyt ihmeempiä kotiintuloseremonioita vaan menin itsekin sänkyyn. Lontoosta on 10 tunnin lento jonka aikana keskityin enemmän elokuvien katseluun kuin nukkumiseen.

Heräsin jotenkin haamumaisena kello 8.

On hetkiä jolloin palveluskunnan olemassaoloa ei kaipaa… Anitha puuhaili alakerrassa enkä voi mennä hänen eteensä pyjamassa ja hampaat harjaamatta. Lisäksi, koska palveluskunta on meillä töissä, raahautuminen alakertaan oli merkki minun työpäiväni alkamisesta. Ei minulla ole lomaltapaluuluppopäivää vaikka olen omassa kodissani. Ensimmäiseksi Anitha kysyi kuinka vanhempani jaksavat. Saman oli kysynyt minut kentältä hakenut Prabha "Your Mother fine, mam? Your Father fine, mam?" Intialaiset arvostavat vanhuutta ja vanhempia. Mutta ennenkuin sain jääkaapin oven auki ottaakseni aamiaista tai tehtyä kahvia itselleni, Anitha purki huolensa.

Ne Prabhan ja Babun ja Jantun erimielisyydet joista Mikko mainitsi Pelkkää toistoa blogissaan. Se lappu johon Prabha oli kerännyt hintatarjoukset eri tavaroista, materiaaleista ja töistä. Ja sitten kaikki ne työt jotka oli tehty ja mitä niistä maksetaan palkkaa? Mr Ravi Salcompilta oli antanut 5000 rupiaa (80 euroa) materiaaleja varten ja siitä yli jäänyt 120 rupiaa (2 euroa) oli Babu toimittanut takaisin Mr Raville joten Salcompin tilit ovat sen puoleen kunnossa. Lisäksi Saar (Mikko) ei tiennyt että Prabha ja Jantu olivat minun pyynnöstäni pesseet kaikki ikkunat sisältä ja ulkoa ja puhdistaneet katon ja keittiön edessä olevat vesitankit ja että huonosti maalatun portin ruosteiset kohdatkin oli maalattu uudestaan. Ja mitä tehdä vanhalle digiboxille jota ei vielä ole haettu pois koska Saar ei ollut sanonut pidetäänkö meidän kahta muuta televisiota edelleen kaapeliyhteydessä. Haluaako Saar pitää kahta televisiota joista ei näe mitään? Maksu on 100 rupiaa (1.6 euroa) kuukaudessa per televisio. Jos tulee vieras vierashuoneeseen ja katsoisi televisiota eikä näekään mitään? Entä sähkömittari??? Mittarinlukija ei ole tässä kuussa käynyt ja kaikkien naapureiden autonkuljettajat ovat käyneet sähkölaitoksen toimistossa ilmoittamassa mittarinlukemat ettei heidän sähköä katkaista. Pitäisikö Prabhan nyt mennä sähkölaitokselle? Saar halusi heittää pois kahdeksi kappaleeksi lahonneen pöydän, mutta eikö se pitäisi myydä? Saako sen myydä paperinkerääjälle? Ja se kaivon moottori joka edelleen seisoo vartijoiden pöydän takana – paperinkerääjä oli ollut kiinnostunut siitäkin ja halusi ostaa sen, mihin hintaan se myydään ja voiko sen myydä jos ei kukaan tiedä kenelle se oikein kuuluu?

Silmäni eivät oikein pysyneet auki kun rupesin listaamaan kaikkia ongelmia. Sanoin että tässä on niin vaikeita asioita että minun on saatava kahvini ensin.

Päivän mittaan asiat selkiytyivät. Sain kuulla sekä Prabhan, Anithan että henkilöstöjohtaja Victorin tulkinnan kuohuttavasta hintatarjouksesta / laskusta. Prabha oli tehnyt Canossan matkan tehtaalle Victorin juttusille ja ominaiseen ruoskitun koiran tapaansa peloissaan sanonut kaikkeen “Yes, Sir”. Siis myös siihen että palkka työstä on saatu vaikkei ollutkaan. Eli ei kyse ole pelkästään kielitaidosta, sekä Prabha että Victor puhuvat äidinkielenään tamilia. Ongelmat ovat jossain paljon syvemmällä ja kauempana. Eikä Babun ja Prabhan välirikon syy selvinnyt vieläkään.

Lähetin Prabhan sähkölaitokselle sinä aikana kun olin säärikarvojen poistossa. Samaan aikaan sähkölaitoksen mittarinlukija olikin tullut meille kotiin, sähköt eivät ainakaan tähän hätään katkea ja voin taas käyttää hametta kun säärikarvojakaan ei enää ole.

Prabha tutki Jantun kanssa hajonneen pöydän ja sen alumiinijalat ja oli kiinnostunut ostamaan tuhoutuneen kokonaisuuden. Sanoin että maksaa siitä minulle saman hinnan kuin paperinkerääjäkin maksaisi. En ole niin hyvin perillä romun arvosta että olisin suoralta kädeltä heittänyt että maksa 15 rupiaa (25 senttiä). Liian lepsu kun ei saa olla. Ja kaivon antiikkisesta ja toimimattomasta moottorista paperinkerääjä saa tehdä tarjouksen ja rahat tilitetään tehtaalle (noin euron verran).

Anitha saa Babun kanssa sopia miten ja milloin kaksi televisiota kuljetetaan tehtaalle. Ja jätetään se vierashuoneen televisio kaapeleineen jos vaikka joku vieras meille vielä tulisi.

Iltapäivällä ennen Prabhan lähtöä otin vielä puheeksi Babun ja hänen väliset riidat. Anitha oli kuvaillut minulle niitä värikkäästi, kuinka kovaäänistä huutoa oli pihalta kuulunut ja kuljettajien kahdeksanvuotinen ystävyys oli vaakalaudalla.

No niin. Prabha lyyhistyi hetkessä puoli metriä lyhyemmäksi, käänsi murheellisen koiran katseensa muualle ja näytti asettautuvan kepillä lyötäväksi. Eikä sanonut mitään. Puhuin tiukasti että jos on ongelmaa, siitä on puhuttava minun kanssani. Jos joku on epäselvää, siitä on ilmoitettava minulle niin asia selvitetään. Ystävyyssuhteita ei rikota eikä ketään rueta irtisanomaan ilman syytä.

- Onko selvä? “Yes, mam”. - Onko vielä ongelmia? “No, mam” - Oletteko selvittäneet välit Babun kanssa? “Yes, mam”. Prabha ei katsonut minuun mutta näin että koiransilmissä oli kyyneleitä. Hymyilin ja sanoin että sittenhän kaikki on hyvin. Surkea hiljaisuus ja sitten vaimea “Good night, mam. Tomorrow at 9 am”.

Ota näistä nyt selvää.

Työkalut

Olemme Mikon kanssa monet kerrat ylimielisinä ilkkuneet paikallista tapaa tehdä erilaisia korjaustöitä. Jos vaikka on ollut keittiön lavuaarin viemäri tukossa, meille on poukannut kaksi kaveria tutkimaan tilanteen, juoneet Anithan keittämät teet, kurkkineet tiskipöydän alle ja todenneet että tarvitaan työkaluja. Sitten on lähdetty 1.5 tunnin automatkan päähän Mikon tehtaalle hakemaan työkaluja tai kysytty vartijoilta ja kodinhoitajalta jotain heppua lähiseudulta jolta voisi lainata pihtejä ja muuta tarpeellista. Sitten ne kaverit tulevat takaisin yhdessä sen työkalujen omistajan kanssa jonka on vartioitava omaisuuttaan jonka takia hän seuraa keittiössämme korjaustöitä ja jolle maksetaan pieni korvaus välineiden lainasta. Ja sitten kaikki juovat taas Anithan keittämää teetä.

Jos joku on tullut korjaamaan kattolamppuja tai ilmastointilaitteita, minulta on pyydetty tikkaita joilla pääsee tutkimaan tilanteen. Kattomme on noin neljän metrin korkeudessa eikä lyhyt tamili sinne ylety vaikka seisoisi varpaillaan. Muuttaessamme ostin viisiportaiset porrastikkaat kodinhoitajaa varten jotta saisi pölyt pyyhittya kirjahyllystä ja kaappien päältä. No, kyllä niitä käytetään siihenkin, mutta sen työn tekee vartija koska kodinhoitajat eivät uskalla kiipeillä niin korkealle ja onhan se sarin kanssa hankalaakin. Portaat ovat osoittautuneet yhdeksi parhaimmista hankinnoistamme vaikka Mikko heti alkuun tyrmäsi ne ja olisi käynyt vaihtamassa ne tavalliseksi taitettavaksi keittiöjakkaraksi. Nyt ne ovat myös maaliroiskeiset kun sisäseiniemme maalaritkin näyttävät käyttäneen meidän poissaollessamme tukevia tikkaitamme, mikä ei ole lainkaan yllättävää koska niin hyviä tikkaita ei ole kenelläkään muulla. Minut muistetaan edelleen Currimbhoys-sekatavaraliikkeessä ja kysytään aina olenko vielä tyytyväinen silityslautaan ja tikkaisiin vaikka asioin siellä nykyään harvoin. Olen sataprosenttisen varma ettei kukaan muu ei ole ostanut mitään niin kallista tai harvinaista siitä kaupasta. Normaalisti Chennaissa käytetään bambutikkaita, hyvin paljon sen kaltaisia millä Tarzan kipusi majaansa Janen huudellessa päivälliselle.

Erilaista pikkusälääkin pitäisi kotoa korjausmiehille löytyä -narua, liimaa, mittanauhaa ja kaikkea sellaista minkä kuvittelisi kulkevan ammattimiehen laukussa mutta kun sillä miehellä ei ole laukkuakaan. Jos jotain on, se kulkee muovisessa riisisäkissä.

Kun Mikko oli tarpeeksi monta kertaa nauranut töissä oman tehtaansa korjausmiesten jatkuvasta edestakaisesta ramppaamisesta kotimme ja tehtaan välillä erilaisia välineitä hakien, todeten sen olevan myös tavattoman tehotonta ja aikaa vievää, meille ilmaantui työkalut.

Eräänä päivänä Anitha kertoi ylpeänä että on nyt ostettu aivan uudet työkalut ja ne löytyvät kotoamme varastohuoneesta. En tiedä mikä oli hienointa - että ostettiin ihan uudet vai se että olemme nykyään tämän suhteen omavaraisia.

Oli pakko mennä katsomaan mitä siellä oli:


En ole ammattilainen mutta sanoisin että omistamme rautasahan ja sen varaterän, ruuvimeisselin ja siihen erikokoisia päitä erikokoisia ruuveja varten, putkipihdit ja moskan. Mikko väitti tuota vasaran näköistä moskaksi joten uskon Mikkoa. Minä luulin sitä alkeelliseksi vasaraksi.

Aina puhutaan Intian IT-osaamisesta ja kehittyneestä teknologisesta tietämyksestä. Arkielämässä huipputeknologia on hyvin kaukainen asia enkä enää joka päivä pelkää että intialaiset tulevat ja vievät suomalaisten insinöörien tai remonttireiskojenkaan työpaikat.

Rahanlainausta ja koronkiskontaa

Ei, emme harrasta koronkiskontaa. Se vain on hauska sanana jota halusin käyttää edes otsikossa. Me vain lainaamme rahaa, tai voisiko sitä paremmin kutsua lahjoittamiseksi. En käytä muotoa "huijatuksi tuleminen" koska oikeasti uskon ihmisten vilpittömyyteen vaikka tiedän että kaikki ihmiset eivät ole uskoni arvoisia.

Kuten edellisessä blogissa mainitsin, vuosi sitten vartijamme Sanjay ei saanut maksettua lainasummastaan kuin viidenneksen ja menetimme Orissan syrjäseuduille 4000 rupiaa (68 euroa). Sanjay lainasi rahaa sisarensa häitä varten, oli kuukauden matkalla häitä juhlimassa, tuli takaisin ja maksoi yhden erän lainastaan ja lähti kohta uudestaan kotikulmille kun isä oli sairastunut. Oikeastaan uskon että kyse oli todella isän sairastamisesta ja pojan oli mentävä kotiin pitämään huoli äidistään ja perheestään. Sanjay vaikutti hyvin rehdiltä kaverilta. Ongelma oli että Sanjayta ei kukaan oikein ymmärtänyt. Hän puhui vain orissaa, hyvin vähän hindiä ja vielä vähemmän englantia. Tamili ja orissa eivät olekaan läheisiä sukulaiskieliä vaikka Orissa on tuossa Intian itärannikolla kuten Tamil Nadukin - väliin jää vain suuri Andhra Pradeshin osavaltio. Orissa taitaa olla Intian köyhin osavaltio, mikä on jo aika saavutus.

Alkuvuodesta Babu alkoi nostaa esille aihetta 7-vuotiaan poikansa koulunkäynnistä, siis silloin kun vietimme Babun kanssa sitä laatuaikaa kaksistaan autossa. Babu asuu 3 tunnin junamatkan päässä Chennaista, Andhra Pradeshissa. Babun kylän kunnallinen koulu on sellainen että opettaja harvemmin ilmaantuu paikalle - hyvin yleinen ilmiö Intiassa. Eräänä päivänä Babu näytti minulle moniväristä broshyyriä jossa mainostettiin uutta kansainvälistä koulua (näin siinä tosiaan mainostettiin...no... ainakin koulu on englanninkielinen) Tirupatin kaupungissa tunnin bussimatkan päässä Babun kylästä. Babu kokee konkreettisesti joka päivä kuinka tärkeätä on osata englantia ja tietää hyvin kuinka paljon paremmin tienaa jos osaa englantia, joten hän pyysi 10,000 rupian lainaa (170 euroa) jotta saisi ilmoitettua poikansa uuteen kouluun ja maksettua lukukausimaksun. Babu on mukava mies ja omalla tavallaan myös Salcompin palveluksessa joten on aika turvallista antaa laina. Sinne meni kymppitonni josta tonni on saatu takaisin.

Sitten tuli Jantu. Jantu on hyvä vartija, Assamin poikia. Tehokas ja touhukas kaveri huomaamaan asioita, tyyppi joka pitkästyy pelkässä vartijan työssä ja siksi tekee ihan ilokseen puutarhatyötä, käy ostoksilla Anithan puolesta, myrkyttää moskiitot, puhdistaa talon ulkoreunuksilla lojuvia kuivia lehtiä ja oksia. Jantulla on vaimo ja kaksi lasta Assamissa jossa hän käy kerran vuodessa. Kotikylään Jantu on rakentamassa taloa perheelleen ja siihen tarvitaan rahaa. Vartiointiliike ei maksa lomakorvauksia tai anna mitään muutakaan hyvityksiä kun vartija ei ole töissä. Joten kerran vuodessa Jantu on palkattomalla vapaalla päästäkseen perheensä luokse. Junamatka suuntaansa kestää kaksi vuorokautta - ei sinne viikonlopuksi piipahtaisikaan. Luotimme Jantuun ja lainasimme kuukauden palkan, 5000 rupiaa, 85 euroa. Takaisinmaksu kuten muillakin - tonni kuussa, ei korkoa.

Sana kiertää... Huhtikuun lopussa Anitha pyysi ilman kiemuroita 10,000 rupian lainaa tyttärensä college-opiskelua varten. En ollut innostunut koska olin juuri kadottanut pari itselleni rakasta korua ja epäilin Anithan osallisuutta vaikka tietenkin Anitha kielsi kaiken. Olen kieltämättä tavattoman huolimaton ja harvoin laitan mitään takaisin paikalleen ja unohdan minne olen väliaikaisesti jotain säilönyt joten olen otollinen varkauden kohde samalla kun syy katoaviin tavaroihin voi yhtä hyvin olla oma hölmöyteni. On myönnettävä että myös jatkuva rahanlainaaminen haiskahti, kaikki kun tietävät kaiken ja raha-asioista puhutaan palveluskunnan keskuudessa hyvinkin paljon, ollaan täysin selvillä kuinka leväperäinen se rouva onkaan, että pariskunta käy jatkuvasti hienoissa ravintolassa ja roskikseen heitetyistä kuiteistamme jokainen voi nähdä että yhteen jos toiseen illalliseen on tärvätty 2000 rupiaa, joskus enemmänkin. Upporikasta väkeä siis.
Kävi ilmi että Anithan tytär oli suoriutunut hyvin kokeistaan ja hänellä oli erinomaiset mahdollisuudet päästä tasokkaaseen collegeen. Collegeen hyväksyttäessä maksetaan lukukausimaksu jota varten lopulta myönsin tuon 10,000 rupian lainan, mutta sanoin että vähennän Anithan palkasta viiden kuukauden ajan 2,000 rupiaa. Lopun summan Anitha maksoi myymällä korujaan, joka on täällä yleinen tapa. Sen vuoksi ne korut on hankittukin, raha on sidottu kultaan eikä säilötty mystisille pankkitileille. Sanoin Anithalle että lainaan rahan vain koska kyseessä on hänen tyttärensä, koska tytön on tärkeä opiskella ja koska tytär on määrätietoinen ja kunnianhimoinen ja halusi juuri tuohon Stella Maris Collegeen, joka on maineeltaan oikein hyvä.

Viikko sitten Supervor soitti ovikelloa. Supervor on toinen vakituinen vartijamme, Orissan poikia joka puhuu oikeastaan vain orissaa. Kutsun aika ikävästi Supervoria nimellä "Jaws" James Bond-elokuvan "The Spy who Loved Me" mukaan. Supervorin hampaissa ei ole rautaa mutta olemukseltaan hän on karu ja hymy on yhtä leveän aurinkoinen kuin elokuvan Jawsilla. Supervor on hyvin yksinkertainen kaveri, vaikka Mikko aina puolustaa ystävällistä vartijaamme. Koska yhteinen kielemme rajoittuu muutamiin sanoihin, seisoin ovella pitkään ja katsoin kun Supervor hymyilee leveästi ja odotin. Lopulta Supervor sanoi "I go my Native June 10". "Native" on sana jota käytetään kun mennään suvun kotikonnuille. Sepä hauskaa, vastasin, onko sinulla perhe siellä? Tankkasimme aikamme asiaa monen väärinkäsityksen kautta ja pääsin selville että Supervor on perheen ainoa poika, sisar on 23 vuotias, menossa ensi vuonna naimisiin. Supervoria ei vielä olla naittamassa koska on Chennaissa täällä meidän talon nurkalla istumassa ja tienaamassa rahaa. Perhe asuu maaseudulla ties missä olkikattoisessa majassa, isä ja äiti ovat riisipellolla joka on ainoa työ mitä sielläpäin voi tehdä. Käsittääkseni Supervor lähettää osan palkastaan perheelleen, mutta en tiedä miten se oikeasti on. Supervor on parikymppinen nuorukainen joka tienaa sen 5000 rupiaa kuussa mutta hän on normaali nuori. Supervorilla on hieno kännykkä (ei silti kallis) jolla hän jatkuvasti kuuntelee uusimmat hindibiisit, öisin sentään kuulokkeet korvilla. Vaatteet ovat intialaista nuorisomuotia - kopioita toki.
Lopulta kysyin Supervorilta mitä hän oikeastaan haluaa vaikka tiesin sen kyllä. "Money" hymyili Supervor. Mihin tarvitset rahaa? "Shopping!" riemastui Supervor. Voi voi ... Uskon vakaasti ettei Supervor-parka ymmärrä että rahan lainaaminen tarkoittaa sitä että raha on maksettava takaisin. Olisi vain niin hauska mennä Orissan köyhään kylään pöyhkeilemään suuren maailman elkein hienoissa vaatteissa, soitellen hindimusiikkia uudella puhelimella.

Olen pehmeäsydäminen mutta luulen että on parempi olla lainaamatta Supervorille mitään. Teetin katonpuhdistuksen Supervorilla ja annoin siitä 100 rupiaa ekstraa vaikka Anithan mielestä 30 rupiaa olisi ollut oikea taksa. Ja kun Jantu on vielä lomalla, Supervor tienaa 1000 rupiaa ekstraa moskiittomyrkytyksestä. Eiköhän se riitä shoppailuun ja Orissassa spendailuun.

Kotitilannetiedotuksia

Lukijani hädin tuskin ovat jaksaneet odottaa näitä tilannetiedoituksia joten kirjaan niitä lyhyesti:

1. Kaivo puhdistettiin perjantaina. En ollut todistamassa tapahtumaa, mutta sain runsassanaisen selvityksen josta ymmärsin kymmenesosan. Kaikki oli ollut hyvin jännittävää ja paikalle oli kerääntynyt käsittääkseni myös naapurin vartijoita seuraamaan näytöstä.
Salcompilta oli tullut kolme miestä - Mr Ravi itse ei ollut saapunut paikalle - joista yksi oli pudottautunut köyden avulla alas kaivoon ja molskahtanut sinne kokonaan. Anithan kuvauksesta päätellen katsojat olivat huutaneet kauhusta että nyt se hukkuu koska oli pysynyt niin kauan uppeluksissa. Sitten kaveri oli nostanut päänsä veden pinnan yläpuolelle ja virnistänyt leveästi.
.... Olikohan vain jekuttanut tamilitovereitaan...
Salcompin kaverit olivat tullessaan ostaneet peltiämpärin ja Babun ja Prabhan ostama halpismuoviämpäri on nyt autonpesuämpärinä.
... Olikohan tässä joku taka-ajatus jo alunperin kun kaksi autokuskia oli pantu asialle...
Ämpäri oli kiinnitetty köyteen ja haiseva kaivo oli lopullisesti tyhjennetty. Sitten kaikki kaikki kolme olivat pakkautuneet kaivoon ja jynssänneet sen puhtaaksi ja lopulta pulveroineet sen valkoiseksi sillä valkaisuaineella, sanotaan nyt vaikka Cloroxilla, natriumhypokloriitilla.

Tulin kotiin juuri kun kolme iloista poikaa poistui hilpeästi vilkutellen, olivat mitä ilmeisemmin käyneet suihkussa koska olivat kuivissa vaatteissa ja raikkaan oloisia. Mitä ilmeisimmin meidän haisevaan kaivoon sukeltaminen voittaa mennentullen työpäivän Mikon tehtaalla. Puhumattakaan siitä että kukin saa 1000 rupiaa vaivanpalkaksi.

2. Sisäseinien maalaus alkaa 31.5. Sitä ennen Anithan, Prabhan ja vartijoiden olisi syytä peittää huonekalumme. Maalarinteippi on tuntematon käsite mutta maalarit ovat varmakätisiä. Toivottavasti. Keksin nimittäin että valkoisten seinien piristeeksi on kiva maalata beige boordiraita katonrajaan. Lomalta tultuamme näemme kuinka kiharaa boordia tänne on saatu aikaiseksi. Makuuhuoneiden väriksi valikoin uhkarohkean kirkkaan sinisen.
... Näkee sitten miltä näyttää....

3. Viikonloppuna katselimme kattoterassilla kuinka linnut kylpivät ylemmällä kattotasanteella. Mikko tarkisti tilanteen ja löysi täysin umpeenkasvaneen viemäriaukon ja syklooni Lailan jättämän 150 mm sadeveden kiehumassa katollamme. Kiipesimme sitten eilen koko porukka - autonkuljettaja Prabha, kotiapulainen Anitha, vartija Suprevor, puutarha-apulainen Vanilla ja talon rouva - katolle tutkimaan tukkeutunutta viemäriä. En ymmärrä miten tuollainen kirvoittaa katkeamattoman puheenpulputuksen, mutta kai mikä vaan on hauskempaa kuin normaali työ.
... Joka Prabhalla olisi istua ja odottaa että rouva lähtee ajelulle, vartijalla istua ja odottaa että 12 tunnin työvuoro päättyy, Vanillalla lehtien lakaisu, oksien karsinta ja puutarhan kastelu, Anithalla siivous, pyykinpeseminen ja silittäminen... Kyllähän sen itsekin tietää miten töissä on hauska tehdä jotain ihan muuta kuin rutiinijuttujaan.

Tänään Prabha väänsi kepillä viemärin metalliristikon pois ja tutki sen minkä Mikko oli jo lauantaina tutkinut - että vesi ei kulje rännissä vaan jonkun on tultava puhdistamaan ränni lehdistä, roskista ja ehkä taas elukanraadoista. Joten Anitha sai taas aiheen soittaa Mr Raville ja kertoa uudesta ongelmasta.

4. Samalla kun putkimies tulee tyhjentämään rännin, hän voi puhdistaa kaikki vesihanamme. Sen lisäksi että viime aikoina kaivovetemme ei ole ollut järin puhdasta, vesi on tosi kalkkista värjäten suihkut ja kylppärin lattiat ruman kellertäviksi ja tukkien vesihanojen ja suihkupäiden siivilät niin että vettä tulee vielä normaaliakin hennommalla tihkulla.

5. Kun suosikkivartijamme Jantu tulee lomalta 31.5., hän maalaa ulkoporttimme mustaksi. Se homma on säästetty Jantulle vaikka muutkin ovat himoinneet tätä ekstratienestin mahdollisuutta, mutta Jantu oli se joka otti asian puheeksi ja ehdotti että hän sen voisi tehdä.
... Toivottavasti Jantu nyt sitten tulee kotikylästään Assamin vuorilta koska lainasimme hänelle 5000 rupiaa ja olisi kiva saada jotain takaisin. Edelliselle suosikkivartijallemme, Sanjaylle, lainatusta 5000 rupiasta saimme takaisin vain tonnin kun Sanjay häipyi Orissan takamaille ...

6. Ei nyt sitten muuta tällä erää.