Kunto kohenee

Tiedän etten ole liikkunut tarpeeksi. Hyvistä päätöksistä huolimatta juoksentelu Töölön kulmilla on jäänyt muutamiin puuskuttaviin kertoihin. Nyt kun olen Chennaissa lorvimassa, yritän olla tarmokkaampi joten menin eilen kerrostalomme kuntosaliin. Ehdin juosta juoksumatolla oikein reippaasti 25 minuuttia kunnes tuli sähkökatkos ja juoksuni jäi siihen.

Intiassa käyn oikeastaan mielelläni kuntosalilla tai jumpassa koska Intia on ainoa paikka maailmassa missä tunnen itseni vetreäksi ja urheilulliseksi.

Toisella juoksumatolla oli naapurinrouva, sari päällä ja lenkkitossut jalassa kävelemässä hyvin verkkaiseen tahtiin 15 minuutin ajan. Tavallisen mahakas naapurismies vasta harjoitteli kävelyä personal trainerin kanssa. Siis ihan tavallista kävelyä, jalka toisen eteen ja niin edespäin, kädet rennosti myötäliikkeessä. Siinä se käveli ohjeiden mukaisesti salia edes takaisin kuusi kertaa jonka jälkeen treeni tiukennettiin sivuhyppelyihin, kaksi kertaa edestakaisin koko salin verran joka on normaalia koulun jumppasalia huomattavasti pienempi. Korostan vielä ettei kyseessä ollut sairaan ihmisen tai hauraan vanhuksen fysioterapia vaan hikinen kuntosalirääkki.

Koska ollaan Intiassa, tämä personal trainerikään ei ollut ihan Ruotsin prinssi Daniel eikä sellainen sporttimuodin edelläkävijä joita Suomessa saleilla tapaa vaan pieni hintelä paljasjalkainen mies leveälahkeisissa mustissa teryleenihousuissaan. Sellaiset housut ovat ihan normaali köyhemmän kansanosan vaateparsi, mutta koska hänellä ei ollut sitä tavallista asuun kuuluvaa valkoista kauluspaitaa vaan reipas t-paita jossa oli joku kuntokeskuksen logo, oletin kyseessä olevan kuntoilun ammattilainen.

Tällaisessa seurassa pystyn helposti näkemään itseni tosi urheilijana mikä on tietenkin mieltä ylentävää. Töölön kulmilla juostessa masennun kun kaikki painavat hengästymättä ohi.

Useimmat intialaiset kävelevät mutta se johtuu siitä että suurin osa kansasta on niin köyhää ettei muuhun ole varaa. Varakkuuden lisääntyessä hankitaan polkupyörä, mopo, auto, tullaan lihaviksi, sairastutaan jo nuorina aikuisina diabetekseen, verenpainetautiin, kuollaan liian nuorina sydäninfarktiin.  Vasta kun ollaan hyvin varakkaita, kuntoillaan terveyden edistämiseksi. Käsittämätöntä että jokaisen kansan on maan kehittyessä kuljettava tämä sama tappava reitti saavuttaakseen lopulta suhteellisen hyvinvoinnin.

Uusia ulottuvuuksia

Tänään oli Chennai Cycling 2012, pyöräilyn massatapahtuma. Osallistuimme Salcompin joukkueena 8 km hyväntekeväisyyspyöräilyyn ja minä poljin sen jälkeen 16 km "amatöörimatkan".

Yllätin itseni täysin löytämällä itsestäni yli puoli vuosisataa piilossa olleen kilpailuvietin. Tuo amatööripyöräilykään ei ollut mikään kilpailu, edes aikoja ei otettu. Huomasin silti yhtäkkiä, että oli ihan pakko ohittaa kaikki edelläajavat. Lopulta enempiä ohitettavia ei ollut ja ajoin viimeiset pari kilometriä vuorovedolla itseäni vähintään puolet nuoremman kaverin kanssa. Maaliin ajoimme sopuisasti rintarinnan.

Kilpailuvietin hulluudesta kertoo se, että pulssini oli tuon 16 km ajon ajan 160-165 (SportsTracker), kun normaaleilla ajolenkeillä se on ollut 130 luokkaa.

Jonoa pyörälainaamoon

Salcompin 13-henkisestä joukkueesta 12 ei omista pyörää. Lisäksi minun fillarini meni eilen rikki. Tapahtman järjestäjä lainasi minulle omansa, muut saivat vuokrapyörät.

Odotellaan starttia

Nokialta oli 100 henkgen joukkue, nämä halusivt jostain syystä, että otan heistä kuvan

Salcompin joukkuetta

Panen tähän vielä pari kuvaa eilisestä Salcompin urheilupäivästä:

Erikoinen versio lentopallosta: palloa ei lyödä, vaan heitetää, otetaan kiinni ja heitetään takaisin. Muuten säännöt tuntuivat olevan lentissäännöt.

Tätä lajia en ymmärtänyt. Puoli tusinaa tyttöä oli kyykyssä harvassa rivissä, välillä joku nousi ja lähti juoksemaan ja toisen joukkueen kilpailija yritti saada kiinni. Luulen, että jotkut juoksijat eivät saaneet mennä rivin läpi tai jotain. Kivaa tuntui olevan.

Länsimaista sivistystä

Ilkka kommentoi Pizza Hutissa tekemääni FourSquare päivitystä "Siellä on tuollaistakin sivistystä?".

On täällä. Liikaakin. Ainakin päätellen siitä, että viime aikoina on ollut paljon juttuja siitä miten elintasosairaudet ovat lisääntymässä Intiassa. Syypäänä tietysti länsimaistuneet elämäntavat ja etenkin länsimainen roskaruoka. Chennaissa on kahdeksan Pizza Hutia, neljä McDonaldsia (joissa ei tietenkään ole hampurilaisia, ei edes lampaanlihasta) ja kahdeksan Subwayta. Nämä 20 länsimaista roskaruokaravintolaa ovat ilmeisen tehokkaassa käytössä kun ovat onnistuneet järkyttämään Chennain viiden miljoonan (esikaupungit mukaanlukien 9 miljoonan) asukkaan terveydentilan. Vakavasti puhuen, missään noista ketjuista ei saa yhtä epäterveellistä ruokaa kuin tyypillinen intialainen ruoka on. Mitä tulee muuten länsimaisiin elämäntapoihin, suurin ero intialaiseen verrattuna on, että länsimaissa harrastetaan liikuntaa.

Eilisessä lehdessä kerrottiin muuten, että vuosikymmenien väännön jälkeen hallitus on päättänyt sallia ulkomaalaisille 51% omistusosuuden vähittäiskauppaan. Tästä voi vielä olla pitkä matka siihen, että Carrefoureja tai Ikeoita tai Walmarteja näkyisi missään. Osavaltiot saavat itsenäisesti päättää onko ulkomaalisen omistuksen salliva laki voimassa kyseisessä osavaltiossa. Sen jälkeen pitää hankkia riittävä maa-alue, mikä ei välttämättä ole helppoa - muistatte varmaan miten Tata joutui siirtämään jo valmiin Nano-autoja varten rakentamansa tehtaan toiseen osavaltioon kun maaomistusta ei saatu järjestettyä. Ja lopulta kunnilla on kaavoitusmonopoli. Suomessa Ikealla taisi kestää kolmisenkymmentä vuotta siitä kun he ostivat sopivan maa-alueen siihen kun Espoo suostui kaavoittamaan sen huonekaluhallille. Intiassa oppositio saattaa käyttää myös eksoottisempia menetelmiä asioitten vastustamiseen. Pääoppositiopuolue BJP:n johtoon kuuluva Uma Bharti on luvannut henkilökohtaisesti tuikata tuleen Walmartin mikäli sellainen avataan missään Intiassa.

Sankarin tarina on päättynyt

... tai ei sentään. Olen vakuuttunut, että Hero saa aikanaan arvonsa mukaisen aseman kaupunkipyöränä Helsingissä.

Nyt päädyin kuitenkin hankkimaan pyörän, jolla on vähän mukavampi ajella pidempiä matkoja. Ostin eilen italialaisen Bianchi Camaleointe II hybridi-pyörän. Hybridi tarkoittaa, että se on ikäänkuin maantiepyörän ja maastopyörän risteytys. Ennen hankintaa opiskelin aihealuetta nettipalstoilta, ja opin että kunnon pyöräilyharrastajien mielestä hybrideillä ei tee mitään, ainoastaan oikeat kippurasarviset maantiepyörät kelpaavat. Siitä huolimatta - tai sen takia? - päädyin tähän hybridiin. Ainakin ensimmäisen koeajon perusteella olen tyytyväinen.

Bianchissani on tarpeeksi vaihteita (27), levyjarrut ja kelvoton lukko.

Kävin tänään ensimmäisellä koeajolla, matkaa karttui yllättäen 58 km. Helpo ajaa kun pyörät rullaavat hyvin ja löytyy aina sopiva vaihde. Saa silti nähdä miten tämän päivän ratsastus sujuu fillarilenkin jälkeen. Reissun loppupuolella ajoin vielä Mount St. Thomasille (se kukkula, jolla kavala tamili murhasi apostoli Tuomaan, hyökäten takaapäin kuin Österskäin kyy Ilkan nilkkaan), jotta sain kokeilla sitä hybridin mountain bike puolta. Hyvin sujui sekin.

Test riding my new Bianchi at EveryTrail
EveryTrail - Find trail maps for California and beyond

Tuota kartan yläpuolella olevaa otsikkoa klikkaamalla aukeaa kunnon kartta, jossa on myös pari kuvaa lisää.


Pirkon ennusteitten mukaisesti Heron laatu ei ole todellakaan ihan priimaa. Ohjaustangossa ja etenkin jarrukahvoissa on jo aika paljon ruostetta vaikka fillari ei ole ollut koskaan sateessa. Suomalainen hiki taitaa olla vahvempaa kuin intialainen kromi?

Heron jarrukahva ruosteessa

Pyöräilyharrastus laajenee

Kun olin lauantaina tekemässä kauppoja pyöräkaupassa Babu tuli poikkeuksellisesti sisään kauppaan. Pörräsi siinä vähän aikaa ympäriinsä ja sanoi sitten yhtä maastopyörää osoittaen: "Sir, next week buying this cycle. Best to ride cycle and not bike, Sir" ja osoitti kasvamassa olevaa mahaansa. Olin kovasti samaa mieltä ja kehuin, että on varmasti todella terveellstä ajaa fillarillä töihin. Kysyin Babulta käyttäisikö hän fillaroidessa kypärää jos ostaisin hänelle sellaisen. "No Sir. Indians not wearing helmets, Sir. Only Europeans wearing helmets, Sir".

Tänään en ehtinyt jäädä ratsastuksen jälkeen teelle koska meillä oli kiire kotiin, jotta Babu ehti pyöräkauppaan ennen sen sulkeutumista (mukanaan lainaamani 5000 rupiaa - huolestuttavasti en millään muista paljonko hän on ennestään velkaa). Puoli yhdeksän aikaan ovikello soi ja siellä olivat Babu, Supervor ja toinen vartija, kaikki yhdessä esittelemässä Babun uutta pyörää. Täytyy myöntää, että se onkin - normaaleilla kriteereillä - hienompi kuin minun. Se näyttää aivan oikealta maastopyörältä, siinä on jopa jousitettu etuhaarukka ja runko. Mutta ei vaihteita; "No gears best, Sir. Gears always problems, Sir. No gears best for..." ja osoitti mahaansa.

Pyörien hankinta oli ilmeisen merkittävä tapaus. Vartijoitten vuoro vaihtuu seitsemältä, mutta toinen vartija oli jäänyt puoleksitoista tunniksi odottamaan, jotta näkisi Babun pyörän heti tuoreeltaan.

Viikonloppua

Tämä oli Pian toinen ja samalla viimeinen Chennai-viikonloppu. Viikonloppuja on vähän ja kaksi kuukauttakin on tosi lyhyt vierailu jos on viikot töissä ja viikonloput matkoilla kuten Pia on ollut. Ensimmäinen viikonloppu Chennaissa meni vatsatautia potiessa eikä tämä toinenkaan railakas ollut. Chennai ei ole menomesta.

Lauantaiaamuna olimme klubilla uimassa. Muita ei siellä ollutkaan. On hyvin ylellistä pitää täysikokoinen uima-allas oman perheen käytössä. Kun puhun uimisesta, tarkoitan kuntouimista. Emme todellakaan loju altaan reunalla aurinkoa ottamassa. Ensinnäkin meistä kolmesta kaksi ei rusketu lainkaan ja toiseksi, lojuminen on tylsää ja siinä tulee hiki.

Kuntoilun jälkeen menimme Sony-myymälään ja ostimme Aadi-kuukauden alennuksella television. Vanha oli aika vanha - peritty Mikon edeltäjältä Artolta - ja etenkin äänen kanssa oli usein ongelmia. Hirmuisen harmillista että telkkarit Intiassa ovat Aadi-alennuksenkin kanssa kalliita. Miten Mikko niitä vertailikaan ... tämä yksilö oli 42% kalliimpi Intiassa kuin Suomessa. Melkein kaikki on Intiassa halpaa tai tosi halpaa, mutta telkkarit ei ole.

Aadista olen kirjoittanut vuosi sitten mutta muistutuksena: perinteisesti Aadi on epäsuotuisaa aikaa jolloin ei voi aloittaa mitään uutta. Vain ylin kasti, brahmiinit, voivat mennä naimisiin tähän aikaan, uusia bisneksiä ei aloiteta eikä aiemmin myöskään kauppa käynyt. Kunnes kauppiaat aloittivat alennusmyynnit. 40-50% alennukset tuntuvat painavan enemmän kuin historiallinen epäsuotuisuus. Kaupat pursuavat väkeä ja ostoskassit ovat täysiä.


Telkkarikaupan jälkeen oli lounasaika ja menimme hotelli GRT Grandiin T.Nagariin. T. Nagar on kaupunginosa enkä tiedä mistä T. on lyhennys. Ei sillä ole kauheasti väliä koska alueen nimi on kaikkien suussa vain T.Nagar. Intiassa suositaan erilaisia lyhennyksiä. Hotellin nimessä oleva GRT tulee jalokivikaupasta G R Thanga Maligai (jota kutsutaan tietenkin nimellä GRT Jewellery). Paikallisilla varakkailla on yleensä varaa useamman laatuiseen liiketoimintaan jotta jokaiselle sukulaiselle riittäisi jotain johdettavaa - jalokivet ja hotellit sopivatkin oikein hyvin yhteen. GRT Grandissa on libanonilaisuuteen kallistuva välimerellinen ravintola Azulia joka on luultavasti Chennain paras ravintola. Käymme siellä aika usein ja Mikko raahaa myös tehtaan johtoryhmää sinne jotta nämä eivät pääse aina syömään intialaisia ruokia. Ruoan suhteen on kyllä epätoivoista yrittää kansainvälistää etelä-intialaisia, joille ei yksinkertaisesti vain kelpaa muu kuin etelä-intialainen ruoka. Muun harmin lisäksi on eriasteisia kasvissyöjiä - joku ei voi uskonnollisista syistä syödä mitään mikä haisee (sipuli tai valkosipuli), joku ei voi syödä mitään mikä on kasvanut maan alla (kuten peruna tai sipuli), useimmille intialaisille sipuli on ruoan perusvihannes ja sitten on tietysti erilaisia väli- ja sekamuotoja. Joku voi syödä lihaakin, kunhan se ei ole nautaa, jota on todella vähän muutenkaan tarjolla.

Hyvän ja riittoisan lounaan jälkeen lepäilimme hetken kotona ja lähdimme Pian kanssa Spencer's Plazaan huiviostoksille kashmirilaisten veljesten kauppaan. Vaikka suosikkimyyjäni olikin nyt jumissa Kashmirissa joka tällä hetkellä on väkivaltaisuuksien ja mielenosoitusten vuoksi täysin suljettu, istuimme kaksi tuntia pienessä kaupassa valitsemassa huiveja ja korvakoruja, juomassa teetä ja keskustelemassa Kashmirin tilanteesta. Maksoimme sopivasti ylihintaa huiveista ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mikko jäi kotiin odottamaan television tuojaa ja asentajaa joka tulikin aivan ajallaan ja nyt meillä on uusi hyvä telkkari.

Tänään sunnuntaina heräsimme viideltä. Kuskeja ei hälyytetä aamutuimaan kuljettamaan meitä ratsastukseen, aamuinen Chennai on rauhallinen ja Mikko pärjää liikenteessä hyvin 15 minuutin matkan tallille. Yllättäen meillä oli oikein hauska ratsastustunti ja olimme hyvin tyytyväisiä.

Chennaissa harrastetaan sunnuntaisin brunsseja. Kaikki suuret hotellit tarjoavat brunssia jota itse kutsuisin buffet-lounaaksi. Mutta koska tähän lounaaseen kuuluu kuohuviini, sitä sanotaan brunssiksi. Taj Coromandel on kaiketi Chennain paras hotelli, ainakin se on se mihin presidentit ja silmäätekevät ja julkkikset majoittuvat. Taj-ketju on Intian hienoin ja ketjun lippulaiva on tietenkin Mumbain Taj Mahal Palace & Towers, se mikä oli vuosi sitten terroristi-iskun kohteena. Brunssit ovat laadultaan vaihtelevia, nyt se oli oikein hyvä.

Aamun varhainen nousu ja hikinen urheilusuoritus veltostutti ennemmin kuin reipasti. Oli hyvä että varasimme Pian kanssa iltapäiväksi manikyyrin ja pedikyyrin niin tuli lähdettyä kotoa torkkumasta. Ja tulipa kädet ja jalat oikein kauniiksi ja huolitellun näköisiksi. Kelpasi mennä kotiin uuden telkkarin eteen olohuoneen soffalle istumaan ja surffaamaan internetissä ja kirjoittelemaan blogeja.

Jos vaan saisin rahat takaisin...

... niin lopettaisin Madras Riding Schoolin jäsenyyden tähän päivään. Torstaina emme päässeet ratsastamaan edes kentällä vaan kiersimme kehää jonkinlaisessa erottelukäytävässä, joku sellainen rauta-aidoilla rajattu polku joka kiersi kenttää. Kehä jossa ei voinut muuta kuin seurata edellä kulkevaa hevosta, automaattiratsastusta. Hevonen pysähtyi kun edellä oleva pysähtyi ja lähti liikkeelle kun edellä oleva lähti. Seuraavaksi meitä varmaan talutetaan.

Brasiliassa oli vallan toista! Voi kuinka onkaan ikävä niitä aikoja kun kiisimme hurjaa laukkaa Zorron lailla illan pimeydessä, hypimme esteratoja ja kilpailimme kumpi meistä on nopeampi. Siellä huudettiin koko ajan "vauhtia, älä laahusta".

Ei se että aamulla herää viideltä ja lähtee ratsastusklubille ole ollenkaan kurjaa, mutta tulemme sieltä nykyään takaisin yhä harmistuneempina ja vihaisempina. Eikä näihin intialaisiin tunnu mikään tehoavan. Olen ollut ystävällinen ja kärsivällinen, olen hymyillyt ja naureskellut, olen ollut vihainen ja polttanut pinnani. Kertonut että haluaisimme tehdä jotain muutakin kun kävellä ja ravata kehää ympäri, ympäri, että Mikon kanssa taannumme tässä ratsastuskoulussa, että unohdamme kaiken mitä osaamme, että tällaisenaan tämä on todella tylsää, tyhmää, typerää. Aina sanotaan että "ensi kerralla", "mietitään", "tämä on niin uutta". Ihan sama kuin mikä vaan Intiassa. Kaikki on hidasta ja vaivalloista. Mikään ei etene eikä mitään uutta voi kokeilla. Tahmeata ja takkuista. Enkä tiedä miksi niin on. Niin on kai vaan aina ollut.

Vaikka Madras Riding School on toistaiseksi vaikuttanut katastrofaaliselta virheinvestoinnilta, into itse harrastukseen ei ole laantunut. Parhaillaan selvittelemme miten voimme elokuussa viettää kolmen päivän ratsastussafarin Rajasthanissa ja voiko ensi viikonloppuna tutustua Sri Lankan teeplantaaseihin ratsain.

Jumpassa

Kun sain oman auton, aloitin klubilla aerobicin. Se on pyörinyt siellä koko ajan kolme kertaa viikossa mutta ilman autoa en ole päässyt sinne ajoissa – Mikko kun on ollut hakemassa minua sairaalasta vasta kuuden maissa ja jumppa alkaa 17.30. Olemme silti harrastaneet koko ajan jotain kuntoilua. Alkuun kävimme kuntosalilla Mikon kanssa mutta se jäi kun rupesimme uimaan. Uiminen on kuitenkin kamalan tylsää joten auto tuli tarpeeseen tältäkin kannalta. Virkeä aerobic pomppimisineen ja älyttömine askelkuvioineen on hauskempaa ja sosiaalisempaa. Onneksi niitä askelkuvioita ei ole paljon koska tilaa on sen verran vähän että jos joku pomppii täysillä väärään suuntaan, siitä aiheutuu vaaraa koko porukalle.

Aerobic on aina hikistä hommaa. Vaikka klubi on kaikessa eksklusiiviudessaan vanha ja rähjäinen ja remontissa kaiken lisäksi, salilla on ilmastointi. Eilen se ei toiminut. Ei se mitään, jumppa pyörähti käyntiin – nopeammin, korkeammalle, kädet mukaan, voimaa potkuihin, vielä jaksat 8 punnerrusta… ja vielä toiset 8! Katon propelit pyöritti sisäilmaa, ikkunat ja parvekkeen ovi olivat apposellaan. 37C asteen ulkoilma oli ihanan vilvoittava, parvekkeella oli pakko käydä välillä hengittämässä raitista ilmaa. Ensimmäistä kertaa pidin Chennain ilmaa raikkaana – ja vielä kuumimpaan vuodenaikaan! Klubihan on joen rannassa ja nyt kuumaan aikaan kun vesi on matalalla, se haisee. Sekin tuntui ihan hyvältä. Toihan se samalla vilvoittavan löyhähdyksen mereltä.

Klubi on niitä paikkoja joissa tapaa reippaita intialaisia jotka ovat hyvässä kunnossa ja normaalipainoisia. Ketään säästämätön aerobic Madras-klubin saunamaisessa jumppasalissa oli kaikessa järjettömyydessään todella hauskaa.

Klubista vielä

Ilkka ilmoitti olevansa pettynyt klubimme huvituksiin. Wodehousen kuvaamien riehakkaiden klubien tapainen Madras-klubi ei tosiaan ole, entisajan hilpeätä yläluokan brittiläisyyttä näkee vain pukeutumiskoodin noudattamisessa. Jäsenistö on muuttunut tyystin intialaiseksi ja klubi on hyvin eksklusiivinen ja elää omaa eristäytynyttä elämäänsä. Mikko saa jäsenenä vuokrata neukkarin firman käyttöön ja toi johtoryhmän joskus kokoukseen. Paikalliset työkaverit olivat haltioissaan "tämähän on ihmeellinen, epätodellinen rauhan ja puhtauden saareke keskellä Madrasin kaaosta!"

Kuntosalilta tullessa tai uimassa ollessa olen naisten pukuhuoneessa yleensä yksin. Suihkut ja tilat ovat täysin kulahtaneet, niissä ei todellakaan ole minkäänlaista loistoa. Vastaaviin rähjiin en ole ikinä törmännyt Suomessa. Amerikassa YMCA:n tilat olivat jotain vastaavaa. Mutta YMCA:lla ei pukuhuoneessa vieressä roikkunut siivooja luuttunsa kanssa tai muuten vain siinä olemassa ja odottamassa jotain, mitääm puhumatta. Koen sen jotenkin kiusalliseksi. Siinä se tuijottaa koko ajan mitä teen. Ja olen siis suihku- ja pukuhuoneessa.

Sunnuntaina vihdoin tajusin mitä minulta odotetaan. Pukuhuoneessa oli nyt toinen nainen! Luonnollisesti tervehdin rouvaa, olemmehan klubitovereita. Vastausta ei kuulunut eikä hän edes katsonut minua, olenhan vain ulkomaalainen. Rouva oli ilmeisesti jo kuntoillut koska oli pukeutunut sariin ja seisoi peilin edessä molemmat kädet sivulle raukeasti ojennettuna. Se pukuhuoneessa minua kiusannut, jatkuvasti siellä oleskeleva aputyttö rasvasi tuoksuvilla Diorin voiteilla hänen kasvojaan, käsivarsiaan, käsiään. Sitten rouva lähti ja aputyttö keräsi pyyhkeet, voiteet ja kuntoiluvaatteet kassiin, seurasi rouvaa autolle ja kantoi kassin autoon.

Urheilijanuorukainen

En voi sanoa olleeni koskaan mikään varsinainen uimari. Kouluaikana kävin kyllä aika useinkin uimahallissa, mutta se oli enemmänkin vaan jumppatunnille osallistumisen välttelyä.

Nyt kaikki on toisin. Uimiseen on ensimmäistä kertaa hyvät mahdollisuudet; klubi on lähellä ja uimassa on mukava käydä ennen Poolside Cafessa syömistä. Uima-allas on normaali 25-metrinen ja tilaa on yllin kyllin, käytännössä aina vähintään oma rata, joskus koko allas omassa käytössä. Uidut altaanmitat kirjataan aina uinnin jälkeen vihkoon ja kuukauden päätyttyä kokonaismatka on sitten esillä ilmoitustaululla. Ekspattiyhteisömme “adoptiosuomalainen” Matt, Abloyn australialainen paikallisjohtaja, ui heinäkuussa vähän yli 80 kilometriä. Helppohan hänen uida, kun Australiassa kaikki lapset pakotetaan kuulemma uimaan joka aamu ennen aamiaista vähintään maili. Niinpä Matt kroolaa tuplanopeasti minun rintauintiini verrattuna. Matt ei voinut uida elokuussa pariin viikkoon ollenkaan, joten nyt oli minun ainoa mahdollisuuteni. Sain kasaan vähän alle 25 kilometriä, jolla heltisi elokuun ykköstila. Kukaan, lukuunottamatta uima-altaan valvojaa, ei olisi varmaan huomannut sitä. Siksi tämä blogi.

Jouduin silti huomaamaan, että en taida olla enää ihan nuorukainen. Minulla oli viikonloppuna paljon aikaa, niinpä uin lauantaina 2½ ja sunnuntaina 3 kilometriä. Maanantaina väsähdin sitten totaalisesti kilometrin jälkeen.

Ratsastamassa

Suomen kesä on upea ja Somerniemeltä löytyy paratiisi. Kaikki tietävät Baddingin perheen Paratiisi-kioskin joka yksinäänkin riittää Somerniemellä käymiseen, mutta ei täytä paratiisin määritelmää. Täydellinen paratiisi Somerniemestä tulee Baddingin kioskin, ratsuhevosten, Oinasjärven ja kesämökin vuoksi.

 

 

 

Olemme löytäneet Someron Ratsastajien tallin jossa voi käydä kesälläkin ratsastustunneilla. Ja  jos ei mahdu tai ehdi normaalitunnille, meille on järjestetty yksityistunti – parhaimmillaan yksityistunnillamme on ollut kolme ratsastajaa.

Tänäaamuna ratsastin lomallani jo viidennen kerran. Eilen uuvutin itseni Saijan kanssa iltatunnilla joten 15 minuutin ajomatkan päähän kesämökille oli mukava mennä iltauinnille ja yöunille. Someron tallilla on tuntihevosia seitsemän joista osa on pieniä poneja. Tämä asettaa joitain rajoituksia minun kokoiselle ratsastajalle vaikken ole lainkaan kranttu hevosten suhteen. En ole hevosten kanssa lepertelijä. Tallin hevoset ovat riittävän hyvin koulutettuja, opetus on kelvollista ja siellä on hauska käydä. Tunnelma on leppeä, maneesi on suuri ja hevosten vähyydestä johtuen ryhmät pysyvät pieninä. Eikä 23 euron maksu tunnista pääkaupunkilaisittain ole paljon. Moni viikonloppuratsastaja onkin pääkaupunkiseudun mökkiläinen – äitejä tyttärineen.

Parasta ratsastuksessa tietenkin on että Somerniemen mökki tulee mainiosti hyödynnettyä. Hikisen harrastuksen jälkeen Oinasjärven vilpoisa vesi on nautittavaa ja mökillä on mukava levähtää. Hyttysiäkin on tänä kesänä ollut toistaiseksi hyvin vähän.

Somerolla ovat käyneet kanssani Pia, Laura ja Saija. Minä olen se vakiotäti, tädithän ovat tykkänään kaapanneet ratsastustallit pikkutytöiltä. Pikkutyttöjä on silti vielä talleilla ilmaisena aputyövoimana, mikä ainakin Intiassa vakituisesti asuvalle on aivan luonnollista ja erittäin toivottavaa. Kaikenlaisten martingaalien ja pintelien kanssa pelaaminen on brasilialaiseen täyden palvelun talliin tottuneelle aivan mahdoton suoritus.

Ainoa harmittava asia on että lähden Suomesta jo perjantaina. Enää yksi ratsastuskerta tänä kesänä Someron tallilla jättiläistamma Ronitalla!

Päänsärkyä ja ulkoilua

Sairaalassa tehdään remonttia - tai sitä kutsutaan nimellä "beautification"- mutta en ole ihan varma voiko paikasta koskaan tulla kaunista. Parempi kyllä, mutta yleistäen voisi sanoa että Intiassa ei mikään paikka tai rakennus ole kaunis. Kankaat ovat kauniita, korut krumeluurisia, mutta maisemat kannattaa katsoa jotenkin verhotuin silmin. Tai katsoa jonnekin kauas, etäisesti, raukeasti. Niin ne tekee intialaisissa leffoissakin, kai koska kaukana kaikki näyttää kauniimmalta.

En halua tietää mitä maalia meidän hallintokerroksessa sudittiin seiniin. Se oli kuitenkin jotain todella myrkyllistä. Minähän vietän koko päivän sellaisessa ikkunattomassa avotoimistossa jota muualla kutsuttaisiin umpikäytäväksi ja jossa säilytettäisiin vanhoja mappeja tai hylättyjä tietokoneita. Propelit pyörii ja ilmastointi tekee kylmää ja sitten se maalinkäry velloi propelien pyörittämänä tarttuen hiuksiin ja vaatteisiin ja luultavasti keuhkoihin ja aivoihin. Ainakin sain kamalan päänsäryn.

Se että kävin välillä parvekkeella hengittämässä ulkoilmaa ei ollut niin ihanaa kuin kuulostaa. Intiassa ulkoilma haisee. Vaikka sairaalan portilla on se kyltti "Do not urinate here", kaikki eivät osaa lukea.

Kotiin päästyä halusin poikkeuksellisesti lähteä ulos. Kahden kävelylenkin jälkeen emme ole kotoa kävelleet mihinkään emmekä kävelleet nytkään. Otimme auton ja ajoimme Madras-klubille jossa on kilometrin pituinen mukava kävelypolku. Mikko pysäköi auton lätäkön viereen ja astuimme ulos... Tänään ei mene hyvin... vartijat juoksivat luoksemme ja pyysivät siirtämään auton muualle. Lätäkkö haisi kamalalle... viemärivuoto...

Kävelypolulla oli paljon ihmisiä, tosi paljon. Ilmeisesti kello kuudelta auringon laskiessa on aika tulla lenkille. Seitsemältä oli jo harvaa. Mereltä tuuli pirteästi, joten vain muutamassa paikassa tuli se joen mädäntynyt haju vastaan. Vaikka Madras-klubi on aivan joen rannassa, meri on riittävän lähellä että merituuli yltää klubillekin.

Ei nämä hajut yleensä häiritse, kaikkeen tottuu. Mutta tänään se maalinkäry oli tosi ikävä. Varmaan se teki jotain aivoille. Siksi tästä jutusta tuli näin alatyylinen.

Madras klubilla

Madras klubi on nykyisin aika hiljainen paikka. Varmaan koska klubirakennus on remontin alla ja voi olla että porukka on siirtynyt muihin kerhoihin siksi ajaksi. On ihan asiallista että talo korjataan, kaikki on varsin nuhjaantunutta, mutta ei ole reilua että remontti on juuri silloin kun me kuulumme klubiin. Mikä tietenkin voi olla syynä että pääsimme niin nopeasti jäseniksi... remontit maksaa lakheja rupioita.

Lakh on jokapäiväinen termi niille jotka puhuvat isoista määristä. Lakh on sata tuhatta. Intiassa suuret numerot jaotellaan lakheissa. Miljoona kirjoitetaan 10,00,000 eli kymmenen lakhia. Seuraavaksi tulee sata lakhia, crore. Luvuista puhutaan ulkomaalaisellekin lakheissa ja croreissa ja ulkomaalainen joutuu tekemään laskutoimituksia mielessään. Lukujen lisäksi on tämä kieli... Aloitimme hienojen sanontojen ja lauseiden keräämisen. Court directs that the detenu be set at liberty, whereupon he no longer harbours deep grievances. Oikeus määräsi vangin vapautettavaksi, eikä vanki enää valittanut.

Perjantai-iltana söimme Madras klubin uima-altaan reunalla olevassa cafeteriassa. Oli mukava istua ulkona ja katsoa kuinka intialaiset uivat. Uima-allas täyttyy vasta hämärän laskeutuessa ja silloinkin kuntouimareista. Intialaiset eivät ole tunnettuja atleettisuudestaan, mutta Madras klubin uimarit ovat ehdoton poikkeus. Uimalakit, uimalasit ja kova vauhti. Pitää opetella laittamaan pää veden alle että kehtaa mennä mukaan.

Tänään olimme kuntosalilla. Siellä on yleensä korkeintaan kaksi muuta joten laitteisiin ei ole tunkua. Nyt oli yksi kuntoilija, laihan sitkeä tyyppi, sellaista hiljaisen sosiaalista sorttia. Ei puhunut mitään mutta tuli aina viereiseen laitteeseen vetämään sarjojaan. Ilmastointi ei toiminut ja valuimme hikeä ihan jo senkin vuoksi. Ulkona on 39C eikä sisällä ole juuri viileämpää. Toverimme tempaisi vatsaliikkeitä kolme 25 liikkeen sarjaa siinä missä Mikko teki 15. Sellainen masentaa. Lopetimme kuntoilun ja menimme cafeteriaan mehulle. Intialaiset juovat aina mehuja, etenkin aterialla.

Olin kuvitellut että Madras klubi on Wodehousen kirjojen tapainen Kuhnurien Klubi. Bertie ei nostanut puntteja eikä Jeeves juossut. En olisi uskonut että Madras klubi on rääkättyjen urheilijoiden kerho.

Kävelyillä

Olimme jo täysin lakanneet liikkumasta. Kuljemme joka paikkaan autolla, emme aloittaneet ratsastusta emmekä ilmoittautuneet yhteenkään kuntosaliin.

Alkushokki kestää kumman kauan. Teimme kuuden kilometrin kävelyn kotoamme heti ensimmäisenä viikonloppuna eikä sen jälkeen tehnyt mieli kävellä. Kuntokävely juoksusta puhumattakaan on tosi harvinaista. Kaduilla asuu ihmisiä, liikennekulttuuri ei piittaa jalankulkijoista, suurin ja vahvin voittaa, heikompi väistää. Pyöräilijä voittaa kävelijän, mopo pyörän, autoriksha mopon, henkilöauto autorikshan, tila-auto henkilöauton. Siten jalankulkijaa ei kunnioita kukaan, jalankulkija väistää kaikkia.

Toivoimme pääsymme Madras Klubiin selviävän pian emmekä investoineet kuntosalien kuukausimaksuihin. Ratsastus olisi aamuisin kello 6-7 ja sen jälkeen pitäisi käydä Le Merieden-hotellissa suihkussa ja sieltä suoraan töihin. Kaikki tuntui kovin hankalalta. Uskokaa huviksenne: minä käyn kerran viikossa joogassa hengittämässä syvään, Mikko kävelee töissä portilta tehtaalle. Siinä kaikki meidän liikuntamme viimeisen viiden kuukauden aikana.

Alkoi olla pakko keksiä jollakin tavalla viehättävämpiä paikkoja kävellä kuin kotikulmamme ja motivoimme itsemme että samalla voi tutustua kaupunkiin ihan toisella tavalla. Täsmennykseksi... emme asu slummissa, kotikulmamme ovat Chennain kalleinta ja halutuinta asuinaluetta, vanhojen madraslaisten perheiden aluetta. Joten pari viikkoa sitten sunnuntaikävelimme Anna Universityn kampuksella. Viime viikolla kiersimme Teosophical Societyn laajan puiston. Tänään lähdimme kotoa kävelemään Madras Klubille. Sama lenkki kuin ensimmäisenä viikonloppunamme Chennaissa.

Yllättäen retki oli tavattoman mukava. Jalkakäytävällä asuviin perheisiin, kaduilla löntysteleviin lehmiin ja vuohiin, autorikshojen äkillisiin liikkeisiin ja pyöräilijöiden arvaamattomuuteen on tottunut. Hajut eivät yököttäneet. Likaisuuteen kiinnittää vain laiskasti huomiota. Pystyimme katsomaan taloja ja aitojen takana olevia puutarhoja, näimme kauneutta ja kukkaloistoa jota emme ensimmäisenä viikonloppuna kaiken kaoottisuuden takaa erottaneet. Ja saimme liikuntaa. Jonka vuoksi olemme nyt rampoja ja nääntyneitä. Ja vain kuusi kilometria kävelyä...

Vähän niinkuin Beatlesit...

... hurahtivat intialaiseen mietiskelyyn, kai minäkin olen sekoamassa. Kävin toissapäivänä Teosofisen yhdistyksen kansainvälisessä päämajassa, ja eilen aloitin joogan oman guruni kanssa.

Tosin menin Teosofisen yhdistykseen vain kävelemään ja ihailemaan heidän valtavaa ja kaunista puistoa. Opaskirjoissa mainittu, kuvan kuuluisa Banyan-puu on Intian toiseksi suurin ja sen varjossa on tuhansia ihmisiä kokoontunut keskustelemaan teosofian teemoista.

Tiivistelmän teosofiasta luin ylioppilaskirjoituksiin yhtenä kirkkohistorian tärppinä. Enempää en ole siihen perehtynyt. Joogan kuvittelin olevan hyvää jumppaa joka pitää notkeana.

Intiassa kaikki on toisin. Pahaa aavistamattomana kuljin teosofien puistossa nauttien puhtaasta ilmasta, rauhasta ja roskattomasta ympäristöstä. Hiekoitettuja polkuja risteili idyllisesti sinne tänne. Jotain olisi pitänyt aavistaa kun jokainen vastaantuleva ihminen pysähtyi juttelemaan, kysymään mistä tulen ja tiesivät että Suomen Teosofinen Seura on perustettu 1900-luvun alussa ja kysyivät tunnettuja suomalaisia teosofeja. Enhän minä tiennyt mitään. Kohteliaasti sanoin etten ole asiaan perehtynyt ja siksi tulinkin nyt käymään.

Tämä vei minut entistä syvemmälle. Minut ohjattiin hiljentymään vitriinissä olevien alkuperäisten sanskriitiksi kirjoitettujen opusten eteen. Minua vartioiva nuori teosofinainen vaikutti alkuun kylmäkiskoiselta, mutta yhtäkkiä suli "Voi kuinka kauniin väristä kynsilakkaa sinulla on!". Kannattaa käydä manikyyrissä.

Sen jälkeen menin päämajan toimistoon, jossa uus-seelantilainen vanha, puoliksi kuuro nainen jonka olin jo tavannut puiston poluilla, esitteli tiloja minulle ja toiselle paikalle sattuneelle turistille. Tämä oli saksalainen lentoemäntä joka oli vakaumuksellinen teosofi, käynyt liikkeen perustajan Madame H.P. Blavatskyn haudallakin. Minulla on paha tapa yrittää osoittaa olevani perillä asioista joista en tiedä mitään ja kerroin että suomalainen Jukka Kuoppamäki on kuuluisa teosofipappi. En voinut olla tästä ihan varma, mutta molemmat naiset vaikuttivat tyytyväisiltä kun ilmeisen asiantuntevana osallistuin keskusteluun.

No, banyan-puu oli myrskyssä kärsinyt eikä ollut enää yhtenäinen, mutta kiva se oli nähdä. Puisto oli tosiaan hieno ja menen sinne mielelläni uudestaan kävelemään. En ole varma onko minusta teosofiksi.

Sitten joogaan. En ole vieläkään ilmoittautunut kuntosaliin koska odotamme jäsenyyttä Madras Klubiin. Jotain kuntoilua pitäisi tehdä. Kaikki täällä joogaavat. Ja jos asun Intiassa, onhan aika noloa jollen ole saanut edes alkeisopetusta joogasta. Etsin netistä joogakeskuksia, mutta lopulta löysin Global Adjustment-toimiston opaskirjasta muutamia joogakeskuksia joista valitsin lähimmän. "Yoga / Meditation / Chanting"

Paikka löytyi helposti. Kauas kadulle kaikui yksitoikkoinen puheen ja laulunsekotteinen joikuminen. Sisällä minut otettiin ystävällisesti kuiskaten vastaan ja kehoitettiin tulemaan opetushuoneeseen siksi aikaa kun tuo "chanting"-tunti loppuu. Kuuntelin joikaamista ja mietin joudunko samaan ja millä kielellä ja millä nuotilla vetäisen värssyt!

Tunti loppui eikä enää tarvinnut kuiskata. "Kuka on suosittelijasi tänne?" Joka paikkaan täällä yleensä tarvitaan suosittelijaa, sanoin avuttomasti että löysin osoitteen Global Adjustmentin kirjasta. Minut pyydettiin seuraavana päivänä tulemaan aamulla luennolle jonka jälkeen johtaja arvioi onko minusta joogaajaksi heille. Jotenkin sain ujutetuksi maagisen tiedon että olen lääkäri, jolla oli välitön positiivinen vaikutus. "Pidämme joogaopettajien kursseja täällä ja tarvitsisimme lääkärin puhumaan ihmisen fysiologiasta joogan kannalta, voisit sopia siihen?"

Seuraavana päivänä laitoin kirjavan kurta-tunikan ylleni ja menin joogaluennolle. Alussa oli samaa joikaamista. Onneksi kaikki eivät osanneet ulkoa pitkää laulua vaan lukivat kirjasta tekstin joka oli sanskriitin lisäksi myös länsiaakkosin. Luennon aihe oli nukkuminen. Täytyy myöntää että minua alkoikin nukuttaa. Luennon lopuksi oli hengitysharjoituksia joita eivät muutkaan oppilaat osanneet, joten ehkä paikka ei ole aivan hullu.

Puhuin johtajan kanssa joka hyväksyi minut, etenkin kun olen lääkäri, ja toi oman opettajani, Vijin paikalle. Käyn kerran viikossa tunnilla ja kotona teen harjoituksia joka päivä. Ihan hyvä näin.

Siis jooga ei tosiaankaan ole jumppaa. "Yoga" on sanskriittia ja tarkoittaa yhteyttä, laajemmin ihmisen mielen yhteyttä universumiin. En ole varma onko minusta tähän, mutta on mielenkiintoista katsoa mitä tässä on aloittanut. Joka tapauksessa miltei kaikki paikalliset - ainakin naapurimme - joogavat talojensa katolla aamulla auringonnousun aikaan. Ei mitään jumppaa vaan ilmeisesti enemmän mietiskelyä ja hengitysharjoituksia. Vaikuttaa hyvin rentouttavalta.