Elokuvaa Suomessa

Sattuikin että Mikko oli paneutunut Chennain elokuvatarjontaan. Intia on niin suuri maa että siellä on useampi elokuvateollisuuskeskittymä. Bollywood Mumbaissa on tunnetuin, mutta Kollywood Chennaissa tuottaa melkein yhtä paljon ja melkein samalla budjetilla. Kollywood-nimi tulee tietenkin hauskana väännöksenä Hollywoodista koska Chennain filmiteollisuuden keskus on Kodambakkamin alueella, Bollywood on taas ihan tylsästi Mumbain vanhan nimen Bombayn mukaan väännetty, alkujaan luultavasti läntisen maailman keksimä pilkkanimi.

Mutta kirjoitan Suomessa ja suomalaisesta elokuvasta. Olin eilen katsomassa Prinsessa-elokuvaa jonka on kolmen viikon aikana nähnyt yli 110 000 katsojaa ja eilenkin näytäntö oli loppuunmyyty. Saimme Marjukan kanssa paikat kolmannen rivin reunapaikoille kun ostin liput 8 tuntia ennen esityksen alkua! Elokuvan budjetti oli pieni joten saavutus on todella mittava.

Aivan eri asia on miksi elokuva on niin suosittu. Olimme Marjukan kanssa arvelleet ettei perjantai-iltana kovin moni viitsi tulla katsomaan 50 vuotta Kellokosken sairaalassa olleen skitsofreenikon tarinaa; potilaasta joka piti itseään Englannin prinsessa Elisabethina tai joka tapauksessa kuninkaallisena. Potilas ei koskaan parantunut. Lopulta Kellokosken sairaalakin meni mukaan prinsessaelämään ja ilmeisesti koko Kellokosken kylä tunsi hyväntahtoisen Prinsessa-potilaan.

Elokuvan sankaritar ei olekaan tuo sievä ja herttainen sairaanhoitajatar

Olen oppinut pitämään Bollywood-elokuvista koska ne ovat suhteellisen harmitonta, erittäin köykäistä arjesta-pakoon-leffoja. Tosin hämmästyttävän avoin seksuaalisuus muuten erittäin puritaanisessa yhteiskunnassa ällistyttää. Käsittääkseni sitten Kamasutra-aikojen vain jumalille on sallittu sukupuolinen iloittelu, mutta koska näyttelijät – siis ne sankarit ja sankarittaret –ovat suosiossaan hyvin likellä jumalia, avoimen vihjailevat tanssit, katseet ja hivelyt sallitaan elokuvissa.

Prinsessa-elokuvassa oli toki loistoa, näkeehän sen tuosta yllä olevasta kuvasta. Sairas nainen pukeutuu helyihin ja kruunuun koska luulee olevansa kuninkaallinen. Muuten oli varsin ankeata. Mielisairaalat eivät sodanjälkeisessä maailmassa olleet kaikkein romanttisimpia paikkoja.

Olen suuri suomalaisten elokuvien ystävä, mutta suosikkini ovat kaikki suunnilleen sota-ajalta. Siltä ajalta kun arkielämä taisi olla sen verran vaikeata että viihde oli tarpeen. Onni pyörii, Kulkurin valssi, Rosvo-Roope, Vaimoke. En tiedä miksi hyvän elokuvan pitäisi olla synkkä tai aiheen vaikea. Katsoin joku ilta sitten paljon kehutun Äideistä parhain, joka kuvasi Ruotsiin lähetetyn sotalapsen koko eliniän kestäneitä traumoja. Leffa oli ihan hyvä, mutta olihan se hyytävän murheellinen enkä nähnyt erityisen levollisia unia kun menin heti sen jälkeen nukkumaan.

Jostain syystä suomalaisten elokuvien näyttelijöistäkin tehdään rumia ja raadollisen oloisia niin ettei heitä normaalin hyvännäköisinä tunnista naistenlehtien jutuista.

Ehkä Suomessa menee nykyään niin hyvin että suru, ahdistus, vaikea elämä ja toisten pohjaton kurjuus myy paremmin kuin hilpeä viihde. Tai jokaisen on esitettävä sen verran intellektuellia ettei voi sanoa pitävänsä vaikkapa amerikkalaisista High School-elokuvista joita katsomme Mikon kanssa suorastaan liukuhihnalta.

Huomattavaa henkistä taantumaa tai sitten avarakatseisuuden kasvua minussa on tapahtunut vuosien mittaan. Opiskelijana olin ahkera Elokuva-arkiston jäsen ja tuijotin viikottain hyvin monimutkaisia ranskalaisia tai puolalaisia mustavalkoelokuvia joista yksikään ei ole jäänyt mieleeni, ja ehdottomana elokuvataiteen huippuna pidin – koska asiantuntijat tuntuivat olevan samaa mieltä – neuvostoliittolaista mykkäelokuvaa Panssarilaiva Potemkin vuodelta 1925.

Chennai maailman valokeilassa

Kuten kaikki tietävät, eilen oli SE SUURI PÄIVÄ. Enthiranin hartaasti odotettu maailman ensi-ilta. Meiltäkin kymmenkunta henkeä piti vapaapäivää päästäkseen varmasti ensi-iltaan. Vielä innokkaammat menivät ensiaamuun, ensimmäiset näytökset olivat viideltä aamulla.

Leikki leikkinä, mutta tämä elokuva on konkreettinen esimerkki siitä, miten erilaisessa maassa asumme, miten vähän siitä lännessä tiedetään. Enthiran on aivan oikeasti monestakin syystä iso juttu. Sen budjetti, 45 miljoonaa dollaria, oli Aasian suurin, se levitetään 2,250 kopiona joka on enemmän kuin mikään muu filmi maailmassa lukuunottamatta Spidermania. Ja ennen kaikkea, Enthiran on Rajinikanthin ensimmäinen filmi kolmeen vuoteen.

Rajinikanth on Kollywoodin suurin sankari, joka tunnetaan yleisesti yksinkertaisesti nimellä “Superstar”. Rajinin suosio vähintänkin lähentelee palvontaa, kuten ensi-illasta kertovassa uutisessa kerrottiin: “After conducting pooja of the print box, aarthi and paal abhishekam of the huge cut-out outside the theatre, the shows started.”


Rajinikanthin kuvalle ollaan tekemässä paal abhishekamia (pyhitetään maidolla valelemalla)

Kuten olemme tainneet joskus aikaisemminkin todeta, Intiassa kunnioitetaan perinteitä. Niinpä supersankareitakaan ei tarvitse vaihtaa ihan joka päivä. Rajinikanth on ollut tamili-filmin kiintotähtenä jo vuodesta 1975. Niinpä IMDB erehtyy kertomaan “The Tamil megastar of the 80s and 90s he was one of the highest earning actors at his peak.” Todellisuudessa huippu on nyt ja tulevaisuudessa, ei jollain menneillä vuosikymmenillä.


Rajini nuorena sankarina 1970- luvulla ja Rajini viime vuonna

Enthiranin toinen maailmankuulu tähti on muuten Aishwarya Rai (Ash), joka on filmiä varten “lainassa” Bollywoodista. Ash on vuoden 1994 Miss Maailma, joka on esiintynyt myös länsimaisissa filmeissä.


Tamili-filmeissä sankarittaret istuvat länsimaiseen kauneusihanteeseen sankareita paremmin

Pia lähti

Lähdimme lentokentälle tänä aamuna kello 5.30 aamulla saattamaan Piaa. Pia lähti Suomeen viikoksi ja sen jälkeen Montrealiin neljättä opiskeluvuottaan aloittamaan.

Eilisillan vietimme ihan niin rauhallisesti kuin olemme viettäneet useimmat iltamme Chennaissa. Katsoimme kotona elokuvaa. Elokuva oli Bollywood-klassikko vuodelta 1995, Shahrukh Khanin ja Kajolin ensimmäisiä suuria romanttisia hittejä, Dilwale Dulhania Le Jayenge. Filmi kesti kolme tuntia ja filmiä seuratessa oli hyvin vaikea ymmärtää miten SRK:sta saattoi tulla tähti, romanttinen sankari ja yksi maailman eniten ansaitsevista näyttelijöistä ja miten itse leffa saattaa olla Intian katsotuin elokuva. DDLJ pyöri Mumbaissa elokuvateatterissa yhtämittaisesti ennätykselliset 750 viikkoa aina helmikuuhun 2010 asti. Hiljalleen olemme oppineet katsomaan hindi-leffoja eikä kukaan meistä nukkunut ja nauroimme melkein koko ajan. En ole varma nauroimmeko oikeissa kohdissa, mutta onko olemassa "oikeata kohtaa"? Huumorin ymmärtää jokainen omalla tavallaan tai sitten ei ymmärrä ollenkaan.

Kerron elokuvasta koska haluan kertoa kuinka kodikasta meillä on ollut. Juomme iltaisin teetä ja katsomme DVD:ltä enimmäkseen huonoja elokuvia tai keveitä televisiosarjoja kuten "How I Met your Mother", "Big Bang Theory", "Jeeves and Wooster". Vaikka asuu Intiassa, elämä voi olla hyvin tavallista ja juuri sellaista kuin sen itse tekee.

Pia oli meillä 8 viikkoa ja se aika oli kovin lyhyt. Olin ajatellut kirjoittaa monta puuttuvaa blogia tänä sunnuntaiaamuna, kaikkea sitä mitä olemme tehneet, mietteitä Rajasthanista ja Kiinasta, Intiasta ja kaikesta muustakin. Mutta koti on kamalan tyhjä, tuntuu haikealta enkä saa aloitettua yhtään iloista tai analysoivaa kirjoitusta. Ehkä huomenna.

Bangaloressa

Oikeasti, vuodesta 2006 alkaen on pitänyt sanoa Bengaluru. Alkuperäinen kannadankielinen nimi Bengaluru on joidenkin lähteiden mukaan 800-vuosisadalta mutta pölvästi-brittien kieli ei taipunut siihen joten väänsivät kyläpahasen omituiseksi Bangaloreksi. En tiedä ketään intialaista joka käyttäisi sitä, kaikki puhuvat Bangaloresta jopa lausuen sen amerikkalaisittain "Bängäloor". Tämä sopii hyvin koska kaupunki tunnetaan Intian Silicon Valley'nä.

Tosiaan, matkamme...! Vietämme pidennettyä viikonloppua Karnatakan osavaltiossa 334 kilometria Chennaista länteen. Lähdimme Pian kanssa Mikon matkaan Sriperumbuduriin jossa Salcompin tehdas on, jätimme Mikon sinne ja jatkoimme Babun kyyditseminä yhtä Intian hienointa moottoritietä pitkin Bangaloreen. En liioittele enkä ole sarkastinen, uskokaa pois. Chennai - Bangalore-tietä voi verrata hyvin vaikka Tarvontiehen. Ei ole kuoppia, ei vesipuhvelin vetämiä vankkureita, ei edes makaavia lehmiä eri suuntiin vievien kaistojen välissä jossa kasvaa kauniit kukkivat pensaat joita kaiken lisäksi hoidetaan! Ei roskia, ei muovipulloja, ei hiusöljypusseja. Maisematkin ovat kauniit. Melkein koko matkan voi ihailla merkillisen muotoisia kallioisia kukkuloita ja uskomatonta vihreyttä joka johtuu istutetuista ja huolella hoidetuista kookospalmuista. Olin ymmälläni ja ihmettelin koko matkan olenko lainkaan Intiassa!

Heti tehtaan jälkeen kun Mikko oli poistunut autosta Babu laittoi autossa CD:n soimaan! Tämä oli todella suuren luokan yllätys. Unissanikaan en olisi voinut kuvitella että hindimusiikilla ja Babulla voisi olla jotain yhteistä. Yleensähän meillä on autossa aavemaisen hiljaista, mitä nyt vaihdamme vaimeasti muutaman sanan Mikon kanssa keskenämme. Mikon istuessa kaksistaan Babun kanssa autossa, kumpikin on mykkä kuin kala. Mikkohan ei kuuntele koskaan musiikkia, vain National Public Radion puheohjelmia joka onnistuu täälläkin kännykkään ladattuja ohjelmia kuulokkeilla kuunneltuna.

No, Bangaloren lähestyessä Babu alkoi käydä levottomaksi jonka huomasi lähinnä siitä että hän vaihtoi vaihteita hieman useammin kuin olisi ollut tarpeen. Intiassa kuljettajille on ilmeisesti opetettu että mitä pikemmin viitosvaihde päälle, sen parempi. Vaihteet ykkösestä kolmoseen ovat käytännössä tarpeettomat, mittarin hipoessa 30km/h vauhtia kammetaan nelonen esiin ja sitten päästäänkin vitoseen joka on käsittääkseni Intiassa yleiskäyttövaihde. Babu oli pyytänyt kartan ja ohjeet majapaikkaamme pari päivää aikaisemmin ja Sasi, joka on asunut Bangaloressa ja puhuu samaa telugun kieltä kuin Babu, oli piirtänyt vielä tarkemmat ohjeet ja merkannut yksisuuntaiset kadut ja liikennevalot. Babu hermostuu kun joutuu paikkoihin joita ei tunne. Babulla on jonkinlainen ajoreittien valokuvamuisti, hän muistaa kerta-ajolla reitin minne vain, mutta kartat ovat vaikeita. Pääsimme hyvin keskustaan mutta sitten alkoi harhailu. Babu avasi aina liikennevaloissa seisoessamme ikkunan ja kysyi vieressä odottavilta kuskeilta Richmond Circle'ä. Saimme mitä erilaisempia neuvoja jotka me Piankin kanssa jo opimme. Kannadan kieli on aika tavalla kuten tamili tai telugu: "Richmond Circle?" , ".??? big lights. ???, first right,.??? right, ???". Tiesimme kyllä koska Babu ajoi ohi eikä kääntynyt vasemmalle kuten oli neuvottu mutta olimme hiljaa ettemme herostuttaisi Babua tyystin. Kun Babu alkoi itse puhua kuinka viime vuonna oli ollut helppoa kun Sir käytti GPS-karttaa ja tiet löytyi hyvin, tulimme apuun. Olimme jo niin lähellä bed&breakfastiamme että luimme Pian kanssa ihan vanhanaikaisesti paperikarttaa ja Babu keskittyi vain ajamiseen ja olimme perillä.

Majapaikkamme on Casa Piccola Cottage (www.casapiccola.com) Richmond Townissa, kävelymatkan päässä ravintola- ja kauppa-alueesta. Tai yhdestä niistä. Bangaloressa on varmasti kymmenen huippuhienoa Mall'ia ja ravintolatarjonta mykistää Chennain nurkkakunnilta tulevan tykkänään. Miksihän meidän on aina asuttava jossain peräkylillä? Jopa Philadelphiasta aina totesimme kuinka hieno paikka se sentään on, vain kaksi tuntia New Yorkiin ja kolme Washingtoniin. On onni että Suomessa asumme Helsingin keskustassa emmekä vaikka Hollolassa joka on vain tunnin päässä Helsingin keskustasta.

Söimme pahimpaan nälkäämme Casa Piccolon aika kelvottomat kanastroganoffit ja lähdimme etsimään Commercial Roadia jota Hemantha Hand in Handistä oli suositellut. Babu lähetettiin pois, tapaamme huomenna kun haemme Mikon kentältä ja siirrymme Mysoren kaupunkiin jatkamaan lomaa. Portin vieressä notkunut autorikshan kuljettaja oli sitä mieltä että Commercial Rd on niin lähellä että kävelemme sinne mieluummin kuin matkaamme hänen kyydissään. Hämmentävää kuultavaa - yleensä näiden kolmipyöräisten kuljettajat vänkäävät kyytiin vaikka vain 30 metrin pätkälle. Kävelimme mielellämme mutta eksyimme monta kertaa. 15 minuutin matkasta tuli reilu tunti ja lopulta Commercial Road oli ikävä, tyypillinen sotkuinen, sekava, likainen, masentava intialainen kauppakuja jossa oli ihan samat kaupat jotka löydämme Chennaista. Siis pois. Otimme autorikshan ja pyysimme hakuammuntana Church Roadin Cafe Coffee Day'hin. Church Rd on olemassa ja se on hyvä ravintolakatu, mutta Coffee Day'tä siellä ei ole. Kompromissina pääsimme Brigade Roadin Cafe Coffee World'iin, jossa oli oikein hyvää kahvia. Sieltä kävelimme muutaman sata metriä suureen ja hienoon ostoskeskukseen ja menimme viidennen kerroksen elokuvateatteriin. Sopivan tuntuinen leffa oli alkanut 20 minuuttia aiemmin, mutta se ei tuntunut lipunmyyjää haittaavaan joten sinne vain! Katsoimme kolme tuntia hindinkielistä "I hate luv stories" elokuvaa. Oikeastaan ymmärsimme varsin paljon. Kuten kaikki intian kielet, myös hindissä on puolet englantia. Suoraan sanottuna... juoni ei nyt ollut kummoinen. Tai sanotaan niin että tämä elokuva on nähty sekä suomeksi että englanniksi jo noin viisikymmentä kertaa aiemmin. Nyt ensimmäistä kertaa hindiksi. Ei se ollut lainkaan huono, mutta en myöskään usko että muistelen sen verrattomia juonenkäänteitä vielä ensi viikolla. Sitten menimme yhteen Mall'in ravintoloista syömään ja setvimään leffan epäselviksi jääneet kiemurat. Lopuksi nappasimme autorikshan Mall'in edustalta ja pöristimme Casa Piccoloon jossa nyt lopetan tämän päivän blogin ja menen nukkumaan.

Meillä oli oikein hyvä päivä!

Bollywood tanssija

Uskomatonta mutta totta. Tytöt töissä halusivat heti tietää millaista Bollywood-tanssinopetus oli ja mitä olin tanssinut. Mitä olin tanssinut!! Ne toisaan kuvittelivat että pystyisin luettelemaan kymmenisen elokuvaa joiden tanssikuviot olisin tunnissa imaissut. Näin selvän pettymyksen tyttöparkojen kasvoilta kun kerroin että musiikki oli ollut nopeata enkä tiedä mistä elokuvasta se oli ja pystyin näyttämään vain sen tanssin alkuasennon. Selvästikään kohotettu vasen kyynärpääni ja oikea alaviistoon ojennettu käsivarteni ei vastannut odotuksia.

Doctor Kaarinasta ei ehkä olekaan tähdeksi joka imaisisi Mehtan sairaalan markkinointiassistentit mukanaan Bollywoodin glamuuriin.