Kirjastossa

Upea 9-kerroksinen Anna Centenary Library vihittiin käyttöön syyskuussa 2010. Se on yksi monista vielä vallassa olevan Chief Minister Karunanidhin aikaansaannoksista joilla lujitetaan tamilin kielen ja kulttuurin valtaa. Nykyisen hallituksen päämääränä on käsittääkseni ollut englannin kielen nujertaminen ja tamilin kielen kukoistus. Intian puhutuin kieli, Hindi, on Tamil Nadussa jollei nyt laissa kiellettyä niin ainakin poliittisesti erittäin epäkorrektia eikä sitä täällä käytetä lainkaan. Karunanidhin aikana on saatu suuria uudistuksia kielenhuollon suhteen. Englannin opetus on dramaattisesti vähentynyt ja katujen ja kauppojen englanninkieliset kyltit on lain voimalla saatu korjattua tamilinkielisiksi. Esimerkiksi Mehtan sairaalassa oli ongelma kun sairaalan ulkopuolella olevassa kyltissä piti ilmoittaa kahdella kielellä kaikki 28 erikoisalaa. Alunperin oli tarkoitus kirjata ne vain englanniksi. Ihmiset puhuvat tamilia, mutta kirjoitettu tamili on ihan toista ja sen ymmärtäminen on heikoilla. Tamilinkieliset sanat ovat valtavan pitkiä ja tamiliaakkosilla kirjoitettuna ne pitenevät entisestään joten Mehtan sairaalan kyltit on nyt tupattu täyteen sellaista piperrystä ettei kukaan normaalinäköinen voi niitä lukea.

Sivuhuomiona mainittakoon että poliitikkojen lapset käyvät englanninkielisiä kouluja koska englanti joka tapauksessa on uran kannalta tamilia tärkeämpi.

Pääministeri Karunanidhi tutustumassa kirjastoon. Karunandhi on 87-vuotias ja liikkuu pyörätuolilla. Huolimatta vaikeista iänmukaisista sairauksista, Karunanidhi teki juuri näyttävän vaalikampanjan ja odottaa saavansa jatkomandaatin seuraaviksi vuosiksi.

Kirjastossa on paljon tamilinkielistä kirjallisuutta sekä muita dravidiaanisia kieliä kuten Keralassa puhuttu malyalam, Andhra Pradeshin Telugu ja Karnatakan kannada. On myös osasto jossa on englanninkielistä kirjallisuutta. Vaikka kirjasto avattiin jo syyskuun puolivälissä, se ei nyt huhtikuun loppupuolella ole vielä valmis. Kaksi ylintä kerrosta on betoniasteella eikä mitään viimeistelyjä muutenkaan ole tehty. Luentosaleja rakennetaan. Sen vuoksi kirjastossa tarvittiin paljon vartijoita joka kerrokseen kertomaan vierailijoille minne ei saa mennä. Seisoin toisen kerroksen lasisen kaiteen vieressä ihailemassa miltei valmista juhlavaa ala-aulaa kun minut tultiin häätämään pois. Käsitin ettei kaide kestä nojailua. Se on huono juttu koska kaikki yhdeksän kerrosta aukeavat tähän samaan ala-aulaan. Jos kaiteita ei saada turvallisiksi, ala-aulaan mätkähtää paljon ruumiita tai sitten on vain lisättävä vartijoiden määrää.

Lehtienlukusalissa oli myös englanninkielisiä lehtiä ja otin jonkun brittiläisen naisten viikkolehden lukeakseni. Ilma oli aika raskas hengittää, ilmastointi ei toiminut muttei myöskään ilmanvaihto. Vaikka sali oli suuri ja avara, ilma oli paksua ja rakennuspölyistä. Istuin lukemaan lehteäni mutta minut, yksinäinen nainen, ohjattiin naisten nurkkaukseen. Intiassa tarvitaan näitä "Women only"-paikkoja ihan turvallisuuden takia. En enää ole nuori ja sievä joten en ole pelännyt olevani ensisijainen raiskauksen kohde, mutta siirryin kuitenkin naisten nurkkaan. Sinne ei ylettynyt lainkaan raikasta ilmaa ja nukahdin heti.

Kirjastossa käytännössä kaikki lukivat oppikirjoja. En ymmärrä miten he saattoivat pysyä hereillä. Kunnioitan intialaisia tämän vuoksi, minusta ei olisi Anna Centenary Libraryssa opiskelevaksi.

Kirjastoon ei saa tulla kassin tai repun kanssa. Jouduin jättämään käsilaukkuni autoon. Opiskelijat kantavat kirjat, vihot ja kännykän kädessään. Luulen että heidän on hyvin hankalaa tulla vaikkapa bussilla kirjastoon ilman reppua, mutta mitäpä ei tekisi että Chennai olisi turvallinen. Ulko-ovella on turvamiehet, jokainen kirjoittaa nimensä vihkoon ja kuljetaan metallinpaljastimen läpi joka piippaa kaikilla. Miehet kopeloitiin mutta naisiinhan ei täällä saa kajota joten sarin alle voi hyvin piillottaa vaikka millaisen pommivyön. Niin se Rajiv Gandhikin murhattiin aivan Mikon tehtaan lähellä Sriperumbudurissa 1991. Gandhin jalkoja suutelemaan tullut nainen laukaisi sarin alle kätketyn pommivyönsä ja räjäytti itsensä, Gandhin ja kymmeniä muita.

Suoraan sanottuna en ymmärrä miksi kirjasto avattiin syysykuussa kun se ei vieläkään ole valmis. Luulen ettei se koskaan valmistukaan sellaiseksi että viimeistelyt olisi tehty. Täällä oli juuri vaalit ja tulokset tulevat toukokuun puolivälissä. Kaikki uumoilevat Karunanidhin ajan päättyvän eikä seuraajia ehkä kiinnosta hänen projektien loppuun saattaminen.

Kutsumme pääministeriä Isä Aurinkoiseksi koska tämä on se ilme jonka hän haluaa näyttää kaikissa virallisissa kuvissa. Sen lisäksi hänen poikansa, varapääministeri, on nimeltään Stalin, joka kenties jonkin verran vaikutti lempinimen keksimiseen.

Leppoisa Kuala Lumpur

Ihan lyhyesti: Haluan vain kertoa että nautimme mitä rentouttavimmasta viikonlopusta Kuala Lumpurissa.

Ensiksi: Kuala Lumpur, Malesian pääkaupunki 5 tunnin ajomatkan päässä kaupunkivaltio Singaporesta sijaitsee päiväntasaajalla joten ilmasto on kostean trooppinen. Kuten Manauksessa. Ei koskaan todella kuumaa, ei koskaan todella kylmää. Jatkuvasti päivät 30-35C ja yöt 22C tienoilla. Nyt oli sadekausi, joten päivittäiset sateet tekivät ilman kosteammaksi mikä ei meitä haitannut. Emmehän lopulta olleet paljon ulkona.

Kun asuu lämpimillä seuduilla, ei ole pakonomaista tarvetta olla ulkona nauttimassa lämmöstä. Ei myöskään ole pakko pukeutua epämääräisiin hellevaatteisiin suurkaupungeissa. Joskus hätkäyttää kuinka ihmeellisissä vetimissä turistit voivatkaan kulkea kaupungissa. Olen varma ettei kukaan kulkisi omassa kaupungissaan vastaavissa kulahtaineissa ranta- tai urheilushortseissa ja aluspaita-tyyppisissä hihattomissa paidoissa tai merkillisissä etnisissä liian isoissa ja roikkuvissa tamineissa joita on yhdistelty täysin väärällä tavalla. Naiset käyttävät surutta miesten vaatteita joka ei mitenkään ole soveliasta tai jotain vastaavaa. Mutta turistille sallitaan paljon sellaista mitä paikalliselle ei. Kyllä kai meillekin sallittaisiin mitä vaan, mutta Manauksessa oppi pukeutumaan aika tavalla paikallisten tavoin. Käytämme ihmeen paljon pitkiä housuja – kaupungilla kun ei tallustella shortseissa – ja ohutolkaimiset topit olen suosiolla jättänyt nuoremmille. Ne ei Aasiassa ole tämänikäisten vaatetusta eikä itse asiassa Suomessakaan. Paitsi jos on tosi trimmissä kunnossa oleva viisikymppinen ja iho on vielä kauniin kimmoisa eikä menopaussin ja takavuosien holtittomien auringonottojen rypistämä ja kuivettama.

Lentomme oli miellyttävä. Vastoin edelllisen blogin ilmoitusta, lentoaika Chennai-Kuala Lumpur on vain vajaa 4 tuntia. Olimme saaneet turistiluokassa ne viimeisen penkkirivin paikat, ne joiden selkänojaa ei saa laskettua alas. Olikin siis ilahduttavaa että koneeseen mennessä meidät ohjattiin mitään kysymättä business-luokkaan jossa oli mukavat penkit ja todella paljon jalkatilaa. Nukkuminen maittoi ja lyhytkin lento antoi virkistävät unet.

Toiseksi: Kuala Lumpurissa kaikki tuntui kiiltävän puhtauttaan ja uututtaan. Tai ainakin puhtauttaan. Roskia tai epämiellyttäviä hajuja ei ollut. Otimme KLIA Ekspress-junan kentältä KL Sentraliin (Kuala Lumpur on tuttavallisesti KL). Juna oli nopea ja miellyttävä ja matka kesti 28 minuuttia. Sentralista otimme taksin Traders Hotelliimme. Traders on kongressikeskuksen yhteydessä oleva hyvätasoinen Shangri-La-ryhmään kuuluva 4 tähden hotelli. Olimme seitsemän aikaan aamulla hotellissa ja check-in on tietenkin vasta kello 14. Olimme varanneet hieman kalliimman Club-huoneen, jossa on oikeus käyttää Club-loungea jossa söimme aamiaisen ja kävimme suihkussa. Tänä aikana meille olikin järjestynyt jo oma huone.

Lähdimme taas nauttimaan toimivasta ja siististä joukkoliikenteestä ja otimme junan KL:n ulkopuolelle Batu-luolille. Siellä on hindutemppeli. Emme oikeastaan kaivanneet hindulaisuutta, mutta koska luolatemppeli on yksi päänähtävyyksistä ja muutenkin se tuntui aika jännittävältä, menimme sinne. Ei se huono ollutkaan! Varsin vaikuttava merkillinen luola jossa oli kamalasti apinoita ja tietenkin erilaisia hindualttareita. Takaisin otimme taksin koska juna oli jotenkin hankalan matkan päässä. Taksinkuljettaja oli erinomaista englantia puhuva tamili jonka isoisoisoisä oli muuttanut Malesiaan eikä perhe ollut hetkeäkään katunut ratkaisua. Tämä on minusta tyypillistä intialaisille. He ovat vilpittömästi sitä mieltä että Intia on maailman paras maa – niin kauan kuin he asuvat siellä. Yleisesti kaikilla koulutetuilla ja kouluttamattomilla yhtä lailla on hinku pois Intiasta päästäkseen suuriin rahoihin käsiksi. Kaikki eivät tienaa omaisuuksia, mutta yhtä kaikki, sen jälkeen kun on nähty millaista on muualla, Intiaan voi tulla oikeastaan vain spendailemaan köyhille sukulaisille ja niille raukoille jotka eivät sieltä pääse pois. Siinä missä muistan amerikansuomalaisten toivoneen Suomen pysyvän savupirttimaana, sellaisena minkälaisena heidän esi-isänsä sen 1900-luvun alussa jättivät, ulkointialaiset yksinkertaisesti halveksivat nyky-Intian köyhyyttä, likaisuutta ja staattisuutta ja ihmettelevät miksei mitään tehdä. Noin kärjistäen sanottuna.

Batu-luolatemppeli oli nähty kello 11.30 ja sen jälkeen päivän ohjelmamme oli ohi. Emme todellakaan kasanneet nähtävyyksiä toisensa jälkeen itsellemme. Taksi vei meidät ostoskeskusalueelle ja menimme yhteen monista loisteliaista ostoskeskuksista joissa oli vieri vieressa mitä mainioimpia ravintoloita. Lounaan jälkeen kiertelimme ostaria ja etsimme Häagen Datz-jäätelöä jota ei löytynyt joten joimme kahvit Starbucksissa (meidän luksusta Amerikan ajoista alkaen - aahh Starbucks!!) ja siiderit Malones-pubissa. Ja kävelimme hotelliin päiväkahville ja –teelle ja odotimme että pääsemme illalliselle.

Lauantain ohjelma oli vielä nopeammin ohi. Kävelimme Petronasin Twin Towersiin jonne piti päästä katsomaan torneja yhdistävää käytävää. Se oli kuitenkin suljettu juuri tämän viikon joten ohjelmamme oli siinä. Shoppailimme Petronas-Twin Towers ostoskeskuksessa, söimme hyvän lounaan ja joimme kahvit ja teet nautiskellen Starbucks-kahvilassa ja löysimme Häagen Datz-jäätelöbaarin. Elämä oli hienoa! Kävelimme hotelliimme päiväkahville ja –teelle ja odotimme illallista.

Sunnuntai oli lähtöpäivä ja totesimme että huolimatta siitä että olemme kävelleet paljon, olemme syöneet vielä enemmän joten on ihan pakko käydä kuntosalilla. Kuntosalin jälkeen tsekkasimme ulos ja jätimme tavarat hotelliin. Kävimme viereisen kongressikeskuksen akvaarion yhteydessä olevassa Fish Therapy-hoidossa – kerron siitä joskus toiste. Ideana oli kuitenkin että jalkoja liotetaan altaassa jossa on neulamuikun kokoisia kaloja jotka näykkivät kaiken kuolleen kerroksen jaloista. Siis kovettumat ja muut irtoavat haituvat. Se oli aika kamalaa.

Sitten otimme Monorailin Chinatowniin josta ostin kaksi hienoa taatusti epäaitoa kelloa itselleni ja sieltä junalla lounaalle samaan eiliseen ostariin josta sai Häagen Datz-jäätelöä. Ja kävelimme hotelliin päiväteelle ja –kahville ja lähdimme taksilla KL Sentraliin josta otimme jälleen junan lentokentälle. Leppoisa lentomatka tamilien kanssa Chennaihin - naisilla sarit ja miehillä viikset ja ollaan koko suvun kanssa liikkeellä. Huokaus... hetken olimme sivistyksessä... Kotona olimme hieman jälkeen iltakymmenen.

Kuala Lumpur oli siisti, moderni ja eloisa kaupunki. Jotenkin tarmokas ja yritteliäs. Se teki hyvän vaikutuksen. Itse asiassa mikä vaan paikka mikä ei haise, on siisti ja ihmiset pukeutuvat enemmän länsimaisesti eikä ikäänkuin alkuasukasvaatteisiin, tuntuu kotoisalta. Olemme sen verran länsimaalaisia että täytyy myöntää, ilman mitään rasismia, että länsimaalaisuus sopii minulle paremmin. Yksinkertaisesti, ymmärrän sitä. Ehkä nuori oppii muitakin kulttuureja mutta minulle kaiken erikoisuuden ymmärtäminen on vaikeata, etenkin kun kukaan ei pysty selittämään miksi huonoja ja toimimattomia tapoja vaalitaan. Että miksi pitää ylpeillä asioilla joissa ei ole tolkkua – kuten liikenteen kaaos, huonot tiet tai kaupungin kaavoittamisen mahdottomuus tai vaikka vain täydellisen katastrofaalinen katunumerointi. Että on mahdotonta laittaa tienviittoja tai katujen nimiä esille jotta ulkopaikkakuntalainen taatusti ei löydä mitään. Ja siihen vain todetaan ylpeänä että “This is India”. Ja paljon muuta yhtä sekoa. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Kuala Lumpurin kuvat löytyvät täältä.

Rautatiet

Jolleivat muuta jättäneet, niin briteiltä jäi Intiaan ainakin rakkaus krikettiin, hyvin hankala byrokratia - ja rautatiet. Jo vuonna 1832, silloin kun Englanti ei vielä Intiaa hallinnut vaan British East-Indian Company, tehtiin ehdotus ensimmäisen intialaisen rautatien rakentamisesta strategisesti tärkeästä kauppa- ja satamakaupungista Madrasista vähemmän strategiseen Bangaloreen. Unelma ei ikävä kyllä toteutunut ja Intian ensimmäinen matkustajarautatienpätkä rakennettiin vasta vuonna 1851 Bombaysta Thaneen, joka nykyään on Mumbain esikaupunkialuetta.

Vuonna 1909 rautatieverkosto oli jo ylläoleva hämähäkinverkko. Lähes joka paikkaan pääsi junalla, pääasiassa kolmen rautatiekeskuksen kautta: lännessä Bombay, idässä Calcutta ja etelässä Madras. En ole varma mitä vihaa silloin pidettiin nykyistä Pakistania kohtaan, mutta tuosta kartasta katsoen sinne vasempaan ylänurkkaan, Intian luoteiskolkkaan ei junalla juuri asioitu. Pohjoisessa rautatiet tyssähtävät luonnollisesti Himalajan vuoristoon, mutta muuten oltiin jo tuolloin varsin kattavasti junankäyttäjiä.

Siihen nähden kuinka tiuha rautatieverkosto Intiassa edelleen on ja kuinka minun suonissani virtaa vahva rautatieläisveri ja vielä että joku voisi ajatella junamatkustamisen nimenomaan Intiassa olevan vertaansa vailla elämys, on kummallista että olemme tehneet vain yhden mitättömän kahden tunnin junamatkan koko puolentoista vuoden aikana minkä olemme olleet täällä. Enkä nytkään tarinoi junamatkaamisesta koska emme junalla matkustaneet, vaan kerron junamuseosta Mysoressa

Junamuseoon oli aika vaikea löytää. Saimme paljon erilaisia, osittain hyviäkin ohjeita, mutta ongelmaksi muodostui että museoon vievä katu oli yksinkertaisesti katkaistu. Siihen oli kaivettu valtava monttu. Siis ylitsepääsemätön ongelma. Mutta ei luovuteta. Monen uuden pysähtymisen ja Babun sitkeiden kyselyjen jälkeen pääsimme montun toiselle puolelle, jossa oli tien yli vedetty karut kettingit ja tyly ilmoitus että tänne ei mennä. No, kuten Intiassa usein, sinne mentiin kuitenkin. Ja museo löytyi sieltä montun kulmilta.

Kukaan muu ei ollutkaan paikkaa löytänyt. Maksoimme kukin 5 rupian (8 sentin) sisäänpääsymaksun, sisäänpääsyliput leimattiin ja pääsimme museoon. Pienessä telttamaisessa museorakennuksessa ei ollut paljon katsottavaa, lähinnä kellastuneita valokuvia julisteista jotka esittivät intialaisia junia. Mutta tämä kaksikerroksisen kolmannen luokan matkustajavaunua esittävä piirros oli selkeydessään loistava ja osoitti että vaikka matkanteko nykypäivinä on raskasta, oli se - jollei muuta - ainakin ahtaampaa entisaikaan:

Mysoren maharaja ja maharani matkustivat hulppeasti omissa yksityisvaunuissaan. On hieman kurjaa että vaunut on nykyään erotettu toisistaan. Maharajan vaunu on Delhin rautatiemuseossa ja kuningattaren, maharanin, vaunu jätetty Mysoreen. Kyllähän ne kuuluisivat yhteen.
Nyt vaunua katsellessa tuli mieleen ettei elämä aina niin loisteliasta ole edes kuninkaallisilla. Matka Bombaysta Madrasiin kesti tuolloin neljä vuorokautta. Toisaalta, jos tästäkin vaunusta olisi kuninkaalliset pölyt, homeet ja hämähäkinverkot pyyhkäisty pois, vaunussa olisi saattanut olla ripaus loistoa ja ylellisyytta.

Mikko ja Pia tutustumassa autenttiseen alkuperäiseen Mysoren maharanin junavaunuun. Oma kirjoituspöytä, oma WC ja lavuaari, oma taitettava korttipöytä ja puinen nojatuoli. Sängyssä on patja, mutta aika ohuen oloinen sekin on.

Junan käytävät ovat kovin kapeita ja ahtaita. Olen katsonut lukuisia maharaja-perheiden valokuvia joita on ripustettu eri hotelleiden seinille ja minusta hallitsijasuvuissa on ollut taipumusta ylipainoisuuteen. Kun nyt katsoo Mikkoakin seisomassa käytävässä, ei siinä juuri ohikulkutilaa ole. Vaan eipä kenelläkään varmasti ollut oikeutta maharajaa ohittaa ja muiden hyvinvoinnista ei niin väliä ollut.

Mutta viis me lihavista maharajoista! Me olemme lomalla ja rautatiemuseon ainoat asiakkaat,. Kaiken kukkuraksi jotenkin unohtuneiden museojunien välissä on lihava lehmä märehtimässä heinää ja sellainen tekee Pian iloisemmaksi kuin hienoimmatkaan veturit.

Paras laittaa se lehmänkin kuva vielä mukaan. Taustalla näkyy yksi museojunista. Kuten tavallista Intiassa, museon pihapiiri ei ole mitenkään ihmeemmin somistettu. Ruoho ja rikkaruohot ovat vehreitä ja sekä lehmä että asiakkaat ovat tyytyväisiä.

Vaikka Intian rautatieverkosto on maailman neljänneksi tihein ja varmasti maailman käytetyin, rautatiemuseo on selkeästi vaatimattomampi kuin vaikka Hyvinkäällä olevan Suomen rautatiemuseo tai Pennsylvanian Scrantonissa oleva rautatiemuseo, joissa myös olemme käyneet. Intialaiset ymmärtävät perinteisen käsityksen museoista. Se on paikka jonne viedään pölyttynyt, korjauskelvoton, käytöstä poistettu kama joka ei muuhun kelpaa. Siis museotavara.

Beachillä

Minä väitän että kävin Ideal Beachillä viime heinäkuussa, Mikko väittää minun käyneen siellä lokakuussa, silloin kun hän oli matkoilla. On totta että olen tämän puolentoista Chennain vuoden aikana kerran ollut niin railakas että lähdin yksin – siis kuljettajan ajamana – merenranta-resortiin tunnin ajomatkan päähän kotoa. Näitä hyvätasoisia lomakyliä on useampiakin Chennaista etelään ja tietysti jos menee vielä etelämpään kolmen tunnin ajomatkan päähän, tulee vastaan Pondicherry jossa on paljon pieniä hotelleja ja ravintoloita ja joka poikkeaa normaalista Intiasta ainakin olemalla hieman siistimpi.

Kaikella tällä minun oli tarkoitus kuvata ettemme alvariinsa loju hiekkarannoilla vaikka miltei päiväntasaajalla elämmekin ja vaikka Intian meren Bengalin lahti lainehtii tuossa kahden kilometrin päässä kodistamme.

Nyt on Chennain kuuminta aikaa ja vilvoittava merituuli ilman normaaleja kaupunkirannan hajuja tuntui ajatuksena kiehtovalta. Intialaiset eivät ihmeemmin arvosta rantaa. Chennain 8 kilometrin mittainen Marina Beach ja siitä jatkeena oleva Elliott Beach ovat lähinnä kalastajien aluetta. Kalastajat ovat rutiköyhiä ja vuoden 2004 tsunami pyyhkäisi heidät ja heidän kotihökkelinsä mennessään. Mutta tuli uudet kalastajat ja uudet hökkelit. Upottavaan hiekkaan voi helposti upottaa roskat, jätökset ja saastat. Tai on väärin sanoa “upottaa”, kyllä ne kaikki on näkyvissä ja kaikin aistein havaittavissa. Joten siisti lomakylä tunnin ajomatkan päässä kiehtoo enemmän kuin lähirannat kävelymatkan päässä, jos ihan vain löhöilyä ajattelee. Intialainen eksotiikka on joka päivä heti oman pihan muurien ulkopuolella.

Ideal Beach on oikeastaan ihan tavallinen lomakylä. Se on parempi kuin alue jossa olin Goalla, parempi kuin missä olin joskus Kanarialla. Jamaicalla oli suunnilleen samantasoinen paikka. Siis paikka jonne voisi matkustaa lomalle. Mutta matkalle on mentävä kauas, on lennettävä valtamerten taakse toisille aikavyöhykkeille että saa kokea jotain hienoa ja jännittävää. Kotinurkilla joutuu luuhaamaan jatkuvasti, ei näitä seutuja niin osaa arvostaa. En minä Hietsussakaan ole käynyt kertaakaan sinä aikana kun Suomen kotimme on siitä 10 minuutin kävelymatkan päässä.

Myönnän kyllä, monet Chennain ulkomaalaisista arvostavat näitä lomakyliä ja tulevat viettämään viikonloppua viihtyisiin rantataloihin. On kaunis puutarha, hyvä uima-allas, kauneudenhoitopalveluja, mainiota intialaista hierontaa, hyvät ravintolat ja hiekkarannatkin ovat siistit. Jopa meressä voi uida kunhan ei erehdy liian kauas rannasta ja joudu virran viemäksi kauas ulapalle. Täällä ei ole lahtia tai poukamia, avomeri aukeaa äärettömänä suoraan edessä. Intian valtameri ei väriltään ole Välimeren sininen tai Karibian kirkas eikä hiekkakaan ole Bermudan punaista. Täällä ei ole koralleja tai riuttoja rikkomassa aaltoja vaan ankaran harmaanvihreä meri syöksyy suoraan rantaan. Siksi uiminen ei ole turvallista. Se sopii Intiaan jossa kaikki on aina toisin ja elämä on jotenkin julmaa eikä mikään ole helppoa.

Päivävisiitti Ideal Beachiin maksaa 4 euroa aikuiselta. Sillä saa suuren rantapyyhkeen, rantakuppilan palvelut ja muovisen pöydän ja tuolin. Siis sellaisen epäekologisen valkoisen muovituolin joita yhteen aikaan oli jokaisella Suomessa ja joista jokainen Suomessa pyrkii nykyään eroon. Niissä on varsin mukava istua ryhdikkäästi ja lukea romaania. On myönnettävä että Ideal Beachillä monet lojuvat pyyhkeen päällä hiekassa, ovathan käytännössä kaikki ulkomaalaisia jotka haluavat hieman ruskettua. On myös joitain intialaisia perheitä – nytkin katsoimme kuinka söpösti kuusi teinityttöä kirjavissa tunika-housuasussaan ja huivit harteilla menivät veden rajaan vieri viereen istumaan, kädet toistensa harteilla ja kikattivat kun suuret aallot kastelivat heidät.

Tänään luin lehdestä että neljään kauppaan on tullut naisten uimapukuja myyntiin.

Kaikkein hauskinta rannalla onkin  ihmisten katsominen. Minulla on kirja aina mukana, mutta se jää lukematta. On niin paljon katsottavaa.

Kolme tuntia hiekkarantaa riitti tänään. Ajoimme kotiin päin ja poikkesimme puolimatkassa Kipling Cafe-ravintolaan päivälliselle. Kipling on ulkomaalaisomisteinen ravintola, suuri rantahuvila jonka asiakkaatkin ovat pääosin ulkomaalaisia. Menu on kansainvälinen ja ruoka on todella hyvää. Paikka on intialaisittain hintava – meidän ateriamme alku- pää ja jälkiruokineen maksoi 45 euroa. Mutta rauhallinen ruokailu ulkona talon kauniilla pihalla aurinkokatoksen alla on ihanaa ja siksi Kiplingissä tulee käytyä aina silloin tällöin viikonloppuisin.

Yksi viikonloppu monista

Tämä on ihan tyyppinäkymä Chennaissa - "Litter Free Zone" - joka käsitetään aina "Leave all Litter Here". No, ei tämä silti niin paljon muusta maisemasta poikkea.

Mielessä pyörii ainakin sata tärkeätä aihetta joista pitäisi kirjoittaa, mutta ne kaikki vaatisivat paneutumista ja pohjatyötä ja kunnollista aiheeseen tutustumista. Jo ajatus tuollaisesta uuvuttaa. Mutta jotta tuntuma kirjoittamiseen säilyy, tartun takuuvarmaan aiheeseen - viikonlopputekemisiimme. Kuten on aiemmin todettu, elämämme ei ole räiskyvää ryntäämistä seikkailusta seikkailuun, joten en usko että tämäkään kirjoitus tulvii toimintaa.

Perjantaita ei voi kehua eksoottiseksi. Olin antanut Anithalle vapaapäivän hänen 21-vuotishääpäivänsä vuoksi. Oletan että se on suuri juttu vaikken voi olla varma. Seitsemän kertaa kolme on kaksikymmentäyksi. Seitsemän on hindujen tärkeä luku. Häissä annetaan seitsemän lupausta ja kierretään seitsemän kertaa lampun ympärillä ja hindujen on synnyttävä uudestaan ja uudestaan seitsemän kertaa. Antiha on tosin katolinen mutta luulen että kristityillekin seitsemän on merkityksellinen luku. Ainakin seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi.

Mutta ei se seitsemän eikä edes 21 ole tässä oleellista vaan se että olohuoneen ja Mikon pukeutumishuoneen ilmastointilaitteita ei edellisenä päivänä saatu kuntoon ja ilmastointimiehet olivat tulossa meille uudestaan. Vartijoilla ei ole mitään asiaa sisälle eikä ventovieraita korjausmiehiä voi myöskään päästää kotiimme yksinään touhuamaan, joten en mennyt sairaalaan. Huhti-toukokuu on Chennain kuuminta aikaa eikä todellakaan ole kiva olla ilman ilmastointia. Tosin ongelma oli nyt päinvastainen - laite jäähdytti huoneet jääkaapeiksi ja lopulta ilmastointilaitteista valui lattialle vettä ämpärikaupalla. Ei sekään voi pidemmän päälle olla hyväksi. No, miehet tulivat aikanaan ja koneet korjattiin ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Siinä se perjantai suunnilleen menikin.

Lauantaina teimme jotain poikkeuksellista - lähdimme kotoa kävelemään kaduille. Se ei ole erityisen tehokasta kuntoilua, on liikaa ihmisiä, eläimiä, eläinten jätöksiä, pyöräilijöitä ja liikennettä, mutta elämä värittyy ja hahmottuu ihan toisella tavalla kun tarpoo massojen keskellä kaupungin kuumuudessa. Katujen ylitys on sinänsä seikkailu, mutta ei ehkä ihan oman blogin aihe. Asumme alueella jossa on kävelymatkan päässä miltei kaikki mitä tarvitsee, mutta kun aina käytämme autoa, en minä ainakaan ole tätä tajunnut. Joten kaikista epämiellyttävyyksistään huolimatta kävelimme kahdeksan kilometria valuen hikeä kotiin tullessa. Ne huhtikuun kuumat ilmat kun tarkoittavat 35-37 C-asteita.

Suihkun jälkeen lähdimme lounaalle GRT Grand-hotelliin T.Nagariin. Vaikka Chennaihin on tullut paljon ihan kelvollisia ravintoloita, tämän viiden tähden hotellin välimerellinen ravintola on suosikkimme. Azulia-ravintolan palvelu on aina erinomaista, nyt se oli vieläkin parempi - olimme ainoat asiakkaat. Lounaan jälkeen poukahdimme Madras-klubille ostamaan viiniä lahjaksi Silvalle.

Silva on Chennain Finpron toimiston vetäjä ja vietti 50-vuotispäiviään lauantaina. Emme mitenkään ole karttaneet kuukausittaista suomalaistapaamista, FinnFridayta, mutta edellisestä käynnistämme on kulunut vuosi. Olemme toki satunnaisesti tavanneet Chennain suomalaisia joita on parikymmentä yhteensä, mutta lähempiä tuttuja emme ole. Joten oli oikein kiva tavata suomalaisia ja Suomen kanssa tekemisissä olevia intialaisia Silvan synttäreillä.

Valvomme yleensäkin myöhään mutta kotona veltosti telkkaria katsoen tai lukien. Poikkeuksellinen ja ylenmääräinen seurustelu yli puolenyön vei meistä mehut ja nukuimmekin sunnuntaina yli yhdeksään. Puoli yksitoista Prabha, se uusi kuljettajani, soitti ovikelloa ja ilmoitti tulleensa töihin. En tiedä pitäisikö minun asentaa joku kellokortti tai muu systeemi että vaikuttaisin tiukalta työnantajalta joka kyylää työntekijöitään. Mutta en ainakaan halua että joku plimputtaa ovikelloani vain kertoakseen että tässä minä nyt olen.

Children's Museum on miltei uunituore rakennus edustaen tyypillistä 70-luvun Neuvostoliiton arkkitehtuuria. Sinne piti luikahtaa nopeasti koska portaiden päällä oleva katos vaikutti olevan romahtamaisillaan. Vaikka teräsbetoni on hyvin kestävä rakennusmateriaali, on muussa rakentamisessa tingitty.

Hämmästyttävän ripeästi lähdimme liikkeelle. Jostain syystä olin kuvitellut ettemme olleet käyneet Chennain Government Museumissa ja halusin tutustua paikkaan. Tottahan olimme siihen jo tutustuneet. Edellisestä käynnistä oli vuosi eikä näyttelyt olleet vaihtuneet. Ilmeisesti ne eivät vaihdu koskaan. Luonnontieteellinen museo oli siinä kunnossa kuin britit sen jättivät Intian saadessa itsenäisyyden vuonna 1947. Täytetyt kurjet ja haikarat olivat reippaan tomuttamisen tarpeessa ja sinänsä hienon jättiläiskilpikonnan vitriinin päällä oli kymmenisen sentin pölykerros. Modernin taiteen museon visio jäi epäselväksi. Ilmeisesti esillä oli kaikki mitä oli ilmaiseksi joskus jostain saatu. Lentokoneiden pienoismalleja, yksi Barbie-nukke, valtavia muotokuvia 1800-luvun Fort Georgen englantilaisista maaherroista ja jokunen moderni intialainen taideteos. Ja muuta satunnaista kamaa. Mikko ajatteli luovuttavansa taidemuseoon pari Salcompin laturia. Ne sopisivatkin sinne varsin mainiosti ja toisivat piristävää tuoreutta näyttelyyn.

Sisällä ja ulkona oli yhtä kuuma. Museoissa ei ollut ilmastointia, oli vain propelilla varustetut tuulettimet. Ne olivat hyvin soveliaita museoon koska mallin ja kunnon perusteella oletimme niidenkin olevan brittien hylkäämiä tavaroita 40-luvun lopulta. Emme olleet kuntoilemassa mutta silti taas valuimme hikeä, joten oli paras poistua. Sitä ennen poseerasimme muutaman museovieraan suvun kanssa valokuvattavana. Kohta olemme koko Chennain valokuva-albumeissa.

Government Museumin lasten Science Park. Se ei tietenkään ole ihan Heurekan veroinen, mutta ajatuksena se on kiva.

Amethyst on suosittu kahvila, vanha huvila jonka viehättävä piha on varjoisa ja viileähkö kuumaankin aikaan. Vaikka ruoka siellä ei ole juuri mistään kotoisin, me kuten monet muutkin ulkomaalaiset käymme siellä usein juuri viihtyisyyden vuoksi. Siksi olimme siellä nytkin mitättömästä välipalasta mutta miellyttävästä ilmapiiristä nauttimassa.

Kävimme pikaisesti kotona hakemassa uimapuvut ja jatkoimme Madras-klubille. Kello oli jo neljä iltapäivällä, uiminen alkaa olla turvallista ilman ihon palamisen vaaraa. Puoli tuntia saimme olla rauhassa, koko suuri allas oli meidän, mutta sen jälkeen lappoi lapsiperheitä ja alkoi lasten uimakoulu ja sen mukainen meteli. Vaikkei edelleenkään tarvinnut jakaa uintirataa toisen kanssa, lähdimme kotiin. Tuli nyt sentään yli kilometri räpiköityä.

Mikko grillasi kotona kanaa ja katsoimme telkkarista luultavasti kuudennen kerran Vin Dieselin Disney-elokuvan "The Pacifier", joka on kaikin järkevin kriteerein surkea leffa. Meidän asteikkomme noudattaa kuitenkin aivan toisia mittareita. The Pacifier on yksi suosikkielokuvistamme. Oikeastaan tuo elokuva kruunasi hyvän viikonlopumme miltei täydelliseksi.

Lomailua Goalla 2

Menin kuin meninkin rannalle. Olisihan ihan älytöntä jollen olisi hienolla hiekkarannalla käynytkään kun tänne kerran tulin. Ja ihan positiivinen kokemus. Vuokrasin lepotuolin ostamalla 25 rupialla juotavaa ja olin aamulla reilun tunnin beachilla. Kaikenlaista kaupustelijaa oli jatkuvasti joten aika ei tullut pitkäksi. Jos olisin ollut jonkun kanssa rannalla, se olisi kiusannut ja olisin häätänyt tyypit pois, mutta nyt en viitsinyt lukea kirjaani vaan jutustelin niitä näitä näiden rannan työntekijöiden kanssa. Eihän se ole soveliasta, mutta olin hyvin tiukka kunniastani "My husband does not allow me to talk to other men" joten juttelin naisten kanssa.

Sitten kävelin pölyistä katua pitkin parin kilometrin päähän manikyyriin ja pedikyyriin jossa vierähti pari tuntia. Sieltä otin taksin ja yritin etsiä taksikuskin kanssa taidenäyttelyä josta olin lukenut tämänpäiväisestä Times of Indiasta. Minulla oli lehdestä repäisty artikkeli mukana jossa oli kuva kaverista joka järjesti näyttelyn, mutta hassua kyllä, mitään osoitetta ei ilmoitettu, ainoastaan kylä jossa paikka on. Taksikuski näytti lehtileikettä, joku tunnisti artikkelissa esiintyvän kaverin muttei kukaan osannut kertoa mistä kaverin löytäisi. Tulihan kierrettyä Goan muitakin kyliä! Taksi maksoi 400 rupiaa - 6 euroa, jonka maksoin oikeastaan ihan mielelläni koska minulla oli kivaa.

Antti soitteli - Stefi on vatsataudissa ja Antti lähtisi kanssani uudestaan syömään. Eilen kävimme koko poppoo yhdessä - eilen Antti tarvitsi rupioita joita minun on helpompi ja edullisempi nostaa intialaiselta tililtä kuin Antin suomalaiselta tililtä. Taksi ja mainoslehtiset suosittavat Souza Lobo-ravintolaa Calangute-kylässä joka on sopivasti puolivälissä Antin ja minun kylääni. Tapaamme kaiketi siellä.

Tässä Taj Mahal

Turistit on aika hassuja mutta turistina on kiva olla!

Yksi turisti nousee Taj Mahalin uima-altaasta...

... ja toinen turisti paistattaa päivää Hotel Taj View'n uima-allasalueella...

Sumun hälvettyä päivästä tuli kauniin utuinen. Taj Mahal ja Agra Fort olivat hienoja ja käymisen arvoisia. Uttar Pradeshin osavaltio on varsin pohjoisessa joten tähän aikaan niin Agrassa kuin 200 kilometrin päässä Delhissäkin on jotenkin keväisen raikas ilma... + 14 - 16C päivällä, yöksi putoaa alle kymmeneen asteeseen. Vaikka aurinko lämmitti päivällä, oli se silti aika hassun näköistä kun jotkut turistit kulkivat kesämekoissa ja shortseissa. Villapaita ja / tai nahkatakki oli ihan hyvä varuste.

Melkein kaikilla on vain se väärä käsitys että Intiassa kärvistellään jatkuvasti polttavan kuuman auringon alla, milloin ei kärsitä monsuunisateiden tulvista.

Agra on 2 miljoonan asukkaan kaupunki jossa ei ole teollisuutta, ei tehtaita, ei saasteita. On vain Taj Mahal ja sen mukana turismi. Agrassa ei ole mitään tekemistä sen jälkeen kun on kiertänyt Agran suuren ja vanhan linnoituksen (joka oli yksi hauskimmista missä olen Intiassa käynyt, vaikka kaikki linnoitukset ovatkin periaatteessa samanlaisia) ja tietysti Taj Mahalin. Taj Mahaliin meillä kului oppaan kanssa pari tuntia, linnoituksesta nautimme ilman opasta melkein saman verran.

Ja sitten päivän urakka oli tehty ja lepäilemme hyvässä hotellissamme. Kohta vaellamme alakertaan hotellin lobbyyn drinkille ja illalliselle. Aamulla Mikon nukkuessa hyödynsin hotellihuoneemme tärkeätä varustusta, joogamattoa ja tein päivittäisen joogaharjoitukseni. Tämä on hyvin miellyttävää elämää.

Missä Taj Mahal?

Olimme Rio de Janeirossa toista vuotta sitten. Tiedättehän sen kuuluisan Kristus-patsaan siellä? Pakollinen ja vaikuttava nähtävyys. Oli sumua. Menimme junalla ylös ja näimme Kristuksen varpaat ja pilvimassat Rion yllä. Omalla tavallaan vaikuttava kokemus.

Kodaikanal on Tamil nadun eräs kuuluisimmista Hill Stationeista, vuoristokaupungeista. Kuuluisa vihreistä metsistään ja henkeäsalpaavista näkymistä. Olimme siellä vajaa vuosi sitten. Oli sumua. Kuljimme Bryant Lane'n rinnepolkua josta on tarkoitus ihailla henkeään pidätellen näkymiä ja kävimme Suicide Point'illa jonka nimikin kertoo että se on varsin huima paikka. Näimme kuinka paksut pilvikerrokset peittivät laakson, kuuluisat vihreät metsät ja avarat näkymät. Täydellinen sumu oli omalla tavallaan vaikuttava elämys.

Olemme nyt Agrassa, Taj Mahalia, maailman kauneinta rakennusta katsomassa. Asumme Taj View-hotellissa ja maksoimme ekstraa että heti aamulla herätessämme näemme Taj Mahalin legendaarisen valon loistavan suoraan huoneeseemme. Heräsin auringonnousun aikaan ja oli sumua eikä näkynyt kuin hotellin portti. Nousin uudestaan kahdeksan maissa eikä hotellin porttia enää näy. En ole varma onko joku noista sumun sävyistä Taj Mahalin satumainen valo joka hohtaa marmorikoristeiden läpi. Taj Mahal jota ei sumun seasta näe on sinänsä vaikuttava kokemus.

Menemme nyt kuitenkin ihan paikan päälle jos opas löytää sinne ja tutustumme käsikopelolla Taj Mahaliin.

"Ette herätä huomiota.."

Mikon työkaveri Shashi joka on Bangaloresta kotoisin sanoi ettemme herätä Bangaloressa huomiota. Intian Piilaaksossa, IT- ja biotekniikan keskuksessa Bangaloressa asuu yli 5 miljoonaa ihmistä ja siellä on tuhansia valkonaamaisia ulkomaalaisia. Kukaan ei huomaa meitä eikä kukaan tule valokuvaamaan meitä Bangaloressa.

Lalit Ashok Palace - Mysoren maharajan vierailleen rakennuttama palatsi, nykyään hotelli

Ei tullutkaan. Bangaloressa saimme olla rauhassa. Sadan kilometrin päässä on pieni 2 miljoonan asukkaan Mysoren kaupunki. Mysore on bangalorelaisten suosittu viikonloppukohde, ei mikään alkeellinen maalaiskylä.

Mysoren maharajan palatsi on irlantilaisen arkkitehdin suunnittelema ja valmistui 1912. Edellinen palatsi tuhoutui tulipalossa 1800-luvun lopussa silloisen maharajan tyttären häiden yhteydessä. Nykyinen maharaja asuu palatsin jossain osassa. Siellä on kyllä tilaa.

Siellä on Mysoren maharajan valtava palatsi - Intian suurin - , kaunis puisto, hieno pato ja maharajan rakennuttama, hotelliksi muutettu vieraspalatsi.

Palatsin piha ja puisto on kuin Taivaallisen Rauhan Aukio. Valtava. Tuolta Mikon takana häämöttävästä portista tulivat arvovieraita kantavat elefantit.

Ensivaikutelma padosta ja puistosta oli hieman laimea.

Pato olikin jännittävä. Erikoista oli ettei padon yläpuolelle saanut mennä. Siis järveä jonka pato muodostaa ei nähnyt. Olen nähnyt patojärviä jotka ovat iloisessa virkistyskäytössä, siellä soudellaan, purjehditaan ja jopa uidaan. Koska Mysore on Intiassa ja Intiassa kaikki on toisin, myös padot ovat toisenlaisia.

Näin lähelle patojärveä pääsi. Tuolla se on ylhäällä. Portaat on suljettu kettingeillä ja vartijatkin seisoivat uhkaavan näköisinä. Portaiden alapäässä keskellä on Ganesha-jumalan palvontapaikka. Ganesha ei ole erityinen patojumala, vaan hyvän onnen, menestyksen, vaurauden ja rikkauden jumala. Ganeshan kuva on varmasti jokaisessa intialaisessa kodissa. Ja tässä padossa.

Padon alapuoli sensijaan oli hyödynnetty hienosti. Sinne oli rakennettu puisto ja vesi virtasi ja suihkusi kuten ei missään Intiassa. Vettä piisasi loputtomasti, sitä tihkui sieltä patorakenteista. Jossain maassa voidaan ajatella padon alajuoksun olevan arveluttava virkistysalueen paikka, mutta ei Intiassa.

Tämä silta oli jotenkin veikeä. Keskelle oli viritetty naru jolla saatiin sillalla maleksivat jalankulkijat pysymään ruodussa eikä törmäilemään toisiinsa. Jalankulkijoita ei ollut, mutta ehkä turistivyöry alkaa kun ei enää ole kiihkeimmän lomakauden viikonloppu kuten nyt oli.

Puistossa oli mukava kävellä. Siellä oli paljon perheitä ja viikonlopun viettäjiä nauttimassa kauniista istutuksista ja solisevasta vedestä. Hetkeksi erkaannuin Mikosta ja havahduin katsomaan minne se jäi. Heti kun en vahdi, Mikko hakeutuu parrasvaloihin. Siellä se oli kuvattavana, kaulakkain kahden intialaisen nuorukaisen kanssa.

Matematiikkaa ja astrologiaa

Observatorion portilla alkoi hieman ihmetyttää mihin sitä on joutunut.

Jos joskus tuntuu että intialaisilla on luovuus vähissä, voidaan syyttää matematiikkaa. Kouluissa matematiikka on tärkein aine ja luulen että jo lapsesta asti ajatuksenkulku on puhtaasti matemaattista. Luultavasti synnynnäisesti, geeniperintönä.

Babylonia tai Mesopotamia ovat joskus kerskuneet olleensa matematiikan kehtoja, mutta eihän kumpaakaan maata enää ole. Taitavat kuulua nykyiseen Irakiin. Mutta Intia on ollut ja on edelleen ja tulee aina olemaan! Matematiikkaa ruettiin kehittämään 2600-1900 eKr., pronssikaudella Indus-laakson sijoilla. Siis siellä Intian osavaltion Rajasthanin tienoilla. Intiassa keksittiin numerot, nolla ja sitä pienemmät negatiivinumerot. Irrationaalinumerot ja neliöjuuri, kehitettiin desimaalisysteemi, aritmetiikka, geometria ja algebra. Ratkaistiin Pythagoraan lause ja keksittiin Pascalin kolmio. Trigonometria kulkeutui Kreikan oppineilta Intiaan jossa syvemmälle trigonometrian salaisuuksiin perehtyäkseen oli pakko kehittää sini ja cosini johon kreikkalaiset eivät olleet nähneet tarvetta. Differentiaalilaskenta, integraalit ja derivoinnit olivat Intiassa käytössä jo kaksisataa vuotta ennenkuin niitä edes mietittiin Euroopassa.

Astronomia ja astrologia olivat olemassa ennen matematiikkaa. Kuten muuallakin, ne liittyvät uskontoon ja riitteihin. Jo Veda-kirjojen synnyn aikaan tiedettiin että vuodessa on 360 päivää, 12 kuukautta ja kuukaudessa 30 päivää. No, eihän se ihan tarkkaa ollut, mutta annetaan tuo virhemarginaali anteeksi. Tämä oli kuitenkin 1500 vuotta ennen Kristusta. Samaan aikaan Porissa Tuorsniemessä punottiin lehmuksen niinestä verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa ja verkolla pyydettiin hylkeitä.

Intialaiset eivät ammoisina aikoina kuten eivät nykypäivänäkään innostuneet auringonpalvonnasta eikä tähtien tuijottelussa huvin vuoksi ole mitään järkeä. Miksi mitäkin tapahtuu? Miten kaikki tapahtuu? Koska kaikki tapahtuu? Matematiikka avuksi ja ongelmia ratkomaan! Tuota pikaa, siinä tuhat vuotta ennen ajanlaskua intialaiset selvittivät auringonnousun ja -laskun tarkat ajat, vuorokauden täsmällisen pituuden ja määrittivät ajan ja miten se mitataan.

Arvelen että tuossa vuoden 400 jKr kieppeillä intialainen matematiikka alkoi olla sitä tasoa että jätän nämä historiikit sikseen. Luulen että lukijoille on jo muodostunut kuva matematiikan tärkeydestä Intiassa. Samoin astronomia ja astrologia elävät ja kehittyvät edelleen. Astrologia ei ole salatiedettä tai huuhaata vaan täyttä totta. Omat ennakkoluuloni karisevat kovaa vauhtia. Intialainen astrologia ei varmasti ole kuuhullujen tähtiintuijottelua.

30 metriä korkea rakennelma jolla mitataan aika 2 sekunnin tarkkuudella.

Saimme siitä todistuksen Rajasthanin matkalla kun eksyimme Jaipurin observatorioon, Jantar Mantariin. Se oli niitä paikkoja jonne meidät vain vietiin eikä meillä ollut aavistustkaan minne joudumme. Kuten tavallista, arvelimme pärjäävämme ilman opasta. Ei kestänyt viittäkään minuuttia kun huomasimme olleemme oikeassa. Tosin vain siksi että mikään opas ei meitä ikinä pystyisi observatorion saloihin perehdyttämään. Luimme opastauluja, melkein joka sana oli tuttu, mutta sisältö ei auennut. Tarvitaan taas hieman lingvistiikkaa: "jantar" on "instrumentti", "mantar" on "formula" tai "lasku" - siis laskemisen apuvälineitä. Jantar Mantarin observatorio on ihan yksinkertaisesti astrologiaa, matematiikkaa ja tieteenharjoittamisen apuvälineitä. Vaan onko Intiassa mikään yksinkertaista?

Tämän ymmärsimme astrologiasta. Mikko on horoskoopiltaan Vaaka ja ihmettelee tässä Vaaka-rakennelmaa. Jotenkin se varmasti tulkitaan loogisesti astronomian perusteella ja jokainen kulma ja kaari on taatusti matemaattisen tarkka.

Oli tavattoman harmittavaa että Kaksos-rakennelma oli Vaakaa pienempi. Ehkä sen voi perustella jotenkin integroimalla irrationaalilukuja?

Maharaja Jai Singh II halusi Jaipuriin suuremman observatorion kuin mitä Delhissä oli ja sellainen rakennettiinkin 1727-34. Ei mitään laskutikkuja vaan suurimmat rakenteet ovat 30 metriä korkeita. Käsittääksemme näillä rakennelmilla voi laskea ja mitata kaiken mitä maailmassa on tärkeätä tietää. Ainoa minkä ymmärsimme, oli että maailman kellossa pitää ottaa huomioon 2 sekunnin epätarkkuus, mutta se voidaan toki korjata toisella laitteella niin että saadaan joka tapauksessa oikea aika. Ja nyt tiedämme että Jaipurin aika on 27 minuuttia Chennain aikaa jäljessä. Ei sitä käytännössä huomannut. Aurinko nousi ja laski, oli valoisaa ja pimeätä. Tähtiä taivaalla, täysikuu.

Se riitti maallikolle. Mutta olipas ihmeellinen paikka. Matematiikan sovelluksia voi käyttää mihin vain, ainakin Intiassa. Intialaisiin insinöörikouluihin on kova tunku. Ei varmasti ole viisaampaa kuin intialainen insinööri!

Eläintarhassa

Chennaissa on Guindy Park, metsä keskellä kaupunkia. Ei mikään Central Park vaan oikea metsä. Ainakin luulen niin, en ole koskaan käynyt siellä. Kerran yritin, mutta kaikki portit olivat kiinni. Se oli sitä aikaa kun Babu oli tosi lyhytsanainen eikä spontaanin auttavainen ja sanoi minulle että puistoon ei pääse.

Tänään yritimme puistoon Mikon kanssa kaksistaan. Ajoimme puiston ympäri ja tosiaan, portit olivat kiinni. Kartan mukaan yhdessä nurkkauksessa on lasten eläintarha. Löysimmekin sen helposti koska portista velloi ihmisiä sisään niin paljon että oli väisteltävä niitä jo ajotiellä. Karttaa katsoen näytti että lasten eläintarhasta olisi kävely-yhteys varsinaiseen puistoon. Siis lasten eläintarhaan.

Auton pysäköinti pelotti Mikkoa, mutta kuten Manauksessakin, myös täältä löytyi auttajia ja opastajia. Auto asettui tyylikkäästi ahtaalle parkkipaikalle ja poistuminen tukittiin heti pysäköimällä toinen auto heti nokan eteen. Mutta kai joku meidät auttaa pois jos auttoi sisäänkin? Meidän auto on tuo täydellisesti jumitettu viininpunainen kärry.

"Kerrankin ollaan edullisessa paikassa" huomautti Mikko kun olimme maksaneet 15 senttiä autopaikasta, toiset 15 senttiä sisäänpääsystä ja vielä kolmannen 15 senttiä kamerankäyttömaksuna. Ei ainoastaan edullinen paikka vaan myös täysi. Perheet tulivat koko päiväksi eväiden kanssa puistoon. Perheitä ja sukuja, lapsia aivan tavattomasti! Kaikki parhaimmissaan.

Koska tämä nelipäiväinen Pongal on myös uuden vuoden alku, ensimmäisenä juhlapäivänä tehdään nuotio ja symbolisesti poltetaan vanha pois - poltetaan vanhoja vaatteita. Ja uuden alun symbolina kaikilla on uudet vaatteet. Siksi siis vaatekaupoissa oli ollut tungosta. Jotenkin tuo keskellä kuvaa selin seisova tyyppi kapri-shortseissaan ei ole kovin tyylikäs.

Eläintarhaan oli eksynyt vain kaksi kalpeanaamaa älyttömissä shortseissaan. Pienillä pojillakin oli tuliterät kultakirjaillut traditionaaliset juhla-asut. Yleensä lapsilla täälläkin on aivan tavallisia länsivaatteita, etenkin pojilla. Vaatteista huolimatta lasten riemu liukumäessä ja leikkikentällä oli ihan kuin missä maassa hyvänsä.

Ainoa poikkeus oli lasten avoimuus. Kättelimme lukemattomia pikkulapsia ja heidän vanhempiaan jotka halusivat tervehtiä ulkomaalaisia. Intiassa naiset eivät siis kättele... näin ainakin opaskirjat sanovat. Ehkä sitten Pongalin jälkimaininki kirvoitti äiditkin kättelemään. Hymyilemme monen perheen valokuvissa hienoissa asetelmissa. Eli kaikki seisovat tönkkönä ja luultavasti vain Mikko ja minä hymyilemme. Valokuviin tamilit tuntuvat suhtautuvan vakavasti ja hymyt irtoavat heti kuvan oton jälkeen. Eikä myöskään kosketeta toisia, suukottelu ja halaaminen on vierasta.

Kulttuurishokki toisensa jälkeen. Ensi Pongalina pukeudun toisin. Ostan jotain hienoa ja intialaista.

Rantaelämää...

... siinä merkityksessä kuten ainakin Brasiliassa asunut ymmärtää, ei voi Chennaissa harrastaa.

Intialaiset eivät ole auringonottajia. Voi tietysti johtua siitä että ihonväri on ennestään tumma ja vaaleata ihoa pidetään kauniina. Kasvovoiteita ja kosmetiikkaa ostaessa on oltava tarkkana, koska melkein kaikissa on jotain ihoa vaalentavaa myrkkyä. Toisaalta - tänään shampoota ostaessa Mikko oli ottaa kaupan hyllyltä jonkun "Very Black"-shampoon, jossa ilmeisesti on taas tummentavaa väriainetta. Mikko on ihan tyytyväinen hiirenvärisiin hiuksiinsa. Löytyi sentään perus-Fructis-shampoo. Toinen syy rantaelämän olemattomuuteen on tietenkin ettei Intiassa ole soveliasta esiintyä vähissä vaatteissa. Bikinit Chennaissa olisi hirveä näky. Eikä ne britikään tuoneet rantakulttuuriaan Intiaan, ei sitä Englannissa tainnut oikein olla. Eihän ne juurikaan rusketu.

Aina unohdun johonkin muuhun kuin siihen mistä piti kirjoittaa. Olimme viikko sitten omin päin, ihan itse omalla autolla, itse ajaen, tutkimassa Chennain kuuluisaa hiekkarantaa, Marina Beachia.

Chennaissa väitetään hiekkarannan olevan maailman pisin, 13 kilometriä, mutta onhan niitä muitakin rantoja olemassa, pidempiäkin. Erikoista tässä upeassa kaupunkihiekkarannassa on se ettei siellä voi uida. Aallot ja virtaukset ovat voimakkaita. Jonkun tilaston mukaan keskimäärin neljä ihmistä päivässä hukkuu Chennain rannoilla. Se on aika paljon.

Rannalla oleskellaan. Ei oteta aurinkoa. Käydään kastelemassa jalkoja ja seisoskelemassa vedessä, vaatteet päällä. Iltaisin ihmiset kerääntyvät kävelemään, lennättämään leijaa, syömään kärrykaupustelijoiden ruokia. Auringonnousun aikaan rannalla voi olla juoksijoita, lapsia pelaamassa krikettiä, äitejä pesemässä lapsiaan. Chennai elää auringon mukaan - kotimme lähellä on pieni leikkipuisto joka on auki kello 6-10 ja 20-23. Silloin ei ole kuuma.

Sunnuntai-iltapäivän satunnaiselle kävijälle Marina Beach tarjosi masentavan näyn, etenkin kun tuoreessa muistissa on vastaavasti aivan kaupungissa olevat Rio de Janeiron Copacabana ja Ipanema. Hienon hieno hiekka oli roskien, jätösten ja kaikenlaisen moskan peittämä. Intialaiset eivät ole auringonpalvojia.

Täytyy myöntää että hienojakin rantoja löytyy. Koko Intian eteläkärkihän lienee hiekkaa, ainakin alue on täysin litteätä. Vajaa 50 kilometrin päässä meiltä on hienot maksulliset hiekkarannat hotelleineen, ravintoloineen ja kaikkine muine palveluineen. Etenkin Chennaissa asuvat ulkomaalaiset menevät näille alueille mielellään viettämään ylellisen mutta edullisen viikonloppuloman.

Ensimmäinen lauantaimme

St. Mary kirkko Fort St. Georgessa

Ajattelin kirjoittaa täydellisen tietoiskun Intian eri osavaltioista syventyen Tamil Naduun ja siirtyä siitä Chennai/Madras-kaupunkimme historiaan. Tamil Nadun osavaltio on Intian vanhinta asuttua aluetta, varmuudella asutusta on ollut jo 3800 vuotta sitten. Ajatus neljän tuhannen vuoden historiikista tukahdutti nopeasti intoni. Joudutte nyt odottamaan tyhjentävää tiivistelmääni muinaisesta Intiasta!

Joten kirjoitan mitä teimme tänään.

Nukuimme tosi pitkään, söimme aamiaisen terassilla ja nautimme aurinkoisen aamun raikkaudesta ja puutarhan kauneudesta. Olimme pyytäneet Babua, kuljettajaa, tulemaan kello 11 aikoihin, mutta kotimme ihailun vuoksi pääsimme lähtemään vasta lähempänä yhtä. Ja sitten menimme Fort St. Georgen museoon.

Ei tästä taidakaan ihan helpolla päästä...

Fort Georgen tarina alkaa 1500-luvun lopun Englannista, Elisabeth I:n ajoilta, jolloin perustettiin Englannin Kunnianarvoisa Itä-Intian Kauppakomppania. Käytännössä Itä-Intia oli Intia ja Kiina, joista tuotiin puuvillaa, silkkiä, salpietaria, teetä ja ooppiumia. Siinä samalla englantilaiset ottivat Intian haltuunsa. Sitä ennen oli nujerrettava yritteliäät hollantilaiset ja rehvakkaat portugalilaiset. Kuten Brasiliaan, ei myöskään Intiaan jäänyt hollantilaisista muistoja. Portugalilaiset jättivät Goan pieneen länsirannikon osavaltioon katolisen uskonnon ja ripauksen ruokakulttuuria. En tiedä onko se ruoka kuivattu turska kuten Brasiliassa, toivottavasti ei. Ehkä on käytävä maistamassa?

Ennen Itä-Intian Kauppakompanjaa ei ollut Madrasia eikä Chennaita. 1639 englantilaiset perustivat kauppapaikan Chennaipattnamiin, joka oli tehnyt vaate- ja maustekauppaa jo 2000 vuoden ajan, ja yhdistivät viereisen Madraspattnamin kylän yhdeksi itärannikon kaupungiksi.

Näin tuli Madras, nimi joka miellytti brittejä. Mutta mitä onkaan Madras-nimen takana? Jälleen Portugali! Portugalilainen kapteeni Madeiros toi ensimmäiset siirtolaiset, portugalilaiset, nykyiseen Chennain kaupunkiin jo vuonna 1520. Nimi vaihdettiin Chennaiksi 1996, ja molemmat nimet elävät edelleen sulassa sovussa.

(Tässähän alkaa tuntua että seuraamme Portugalin maailmanvalloittajia, vaikka Intia olikin Englannin siirtomaa.)

Babulle ei voi ilmoittaa osoitetta kuin taksille. En ole ajanut taksilla Chennaissa, mutta luulen ettei taksikaan täällä löydä osoitteen perusteella mitään. Madrasissa on sekä uudet tamilin- että vanhat englanninkieliset osoitteet. Lopullisesti kartta sekosi kun vaihdettiin numeroinnit. Meidänkin katuosoitteessamme on sen vuoksi kaksi numeroa - vanha ja uusi. Molempia käytetään, ristiin rastiin.

Tämä ei ole taksi vaan armeijan poliisiauto. Eikä ole museotavara. Kaikki poliisiautot Chennaissa ovat näitä uljaita Ambassadoreja.

Babu soittaa aina kaverilleen joka osaa neuvoa tien. Tällä tavalla löysimme kaupungin ykkösnähtävyyden, Itä-Intian kauppakomppanian Fort St.Georgen ja kaupungin vanhimman anglikaanisen kirkon. Voi olla ettei näillä ole suurta merkitystä hindulaiselle tamilille, mutta en tiedä. Babu ei keskustele.

Museon jälkeen etsimme opaskirjassa kehuttua ravintolaa jonne ei Babun kaverikaan osannut neuvoa. Babu jätti meidät amerikkalaiseen dineriin. Tämä on aivan ihmeellistä: kolmas päivämme Madrasissa ja tässä on aitoamerikkalainen chef suosittelemassa meille cajun-kanaa! Manaukseen verrattuna olemme maailman metropolissa!

Nopeasti kaupassakäynti ja sitten kauneushoitolaan. No, Mikko meni parturiin miesten osastolle, minä kynsihoitoon naistenosastolle. Mikko oli miestenosastolla ainoa jonka hiukset leikattiin, muiden hiuksia värjättiin ja jalkoja hoidettiin. Brasiliassa yritin saada Mikkoa mukaan manikyyriin - aina sielläkin oli miehiä puleerattavina - mutta ei se ole ajatukselle lämmennyt. Miten metsäsuomalaisen saisi kansainvälistymään?

Seitsemältä illalla alkoi sade, trooppisen syklonin liepeiden luvattiin osuvan Chennaihin. En oikein tiedä mikä trooppinen sykloni on, Ilmatieteen laitos puhuu Intian valtamerellä muodostuvasta trooppisesta hirmumyrskystä, mutta se kuulostaa tällä hetkellä hirmuiselta liioittelulta.

Sitten katsoimme telkkarista Harrison Fordin elokuvan. Ja nyt kun kello on jo kaksi yöllä, lopetan tämän jutun jonka ei pitänyt olla lainkaan historiallinen.