torstai 30. elokuuta 2012
Karmaa ja hyttysloukkuja
Ennen Intiaan muuttamista en ymmärtänyt miten suuri vaikutus kristinuskolla on meidän ajatteluumme ja arvomaailmaamme. Meidän arvomme pohjautuvat pitkälti kymmeneen käskyyn ja muihin Raamatun - etenkin Uuden testamentin - opetuksiin. Myös meidän, jotka emme ole edes koskaan lukeneet koko kirjaa. Aikaisemmi en tullut ajatelleeksi esimerkiksi, että käsitys ihmisten välisestä yhdenvertaisuudesta perustuisi kristinuskoon, ajattelin että se on yleismaailmallinen ihmiskäsitys. Kuitenkin se on suorastaan ristiriidassa hindulaisuuden kanssa.
Sielunvaellus on yksi hindulaisuuden keskeisiä oppeja. Kaikissa elävissä olennoissa on sielu, joka kuoleman jälkeen syntyy uudelleen. Jos on eletty hyvä elämä, hankittu hyvää karmaa, sielu syntyy korkeampiarvoisena eliönä; jos on eletty huonosti, niin alempiarvoisena. Ylempikastinen ihminen on oikeasti parempi kuin alempikastinen, sillä hän on elänyt paremman aikaisemman elämän. Ei ole siis kyse onnesta eikä siitä, että esi-isät olisivat tehneet jotain, vaan jokainen on itse ansainnut asemansa.
Tällä omiin ansioihin perustuvassa arvojärjestyksellä on paljon vaikutuksia yhteiskuntaan. Hyväntekeväisyydestä saa hyvää karmaa, joten sitä kannattaa harjoittaa jopa itsekkäistä perusteista. Samoin palveluskuntaa kannattaa kohdella hyvin. Ja päin vastoin, palvelijoitten ei kannata varastaa isänniltään jos haluavat seuraavassa elämässä parempaan asemaan. Mutta ennenkaikkea, kumpikaan ei elättele kuvitelmaa samanarvoisuudesta. Ylempiarvoinen tietää olevansa parempi ja alempirvoinen olevansa huonompi ihminen, ja nyt eletty elämä ratkaisee onko järjestys seuraavassakin sama.
Moni ihmettelee, miten on mahdollista, että Intiassa säilyy yhteiskuntarauha huolimatta äärimmäisestä eriarvoisuudesta. Selitys on hindulaisuudessa. Jokainen on ansainnut paikkansa, huono-osaisinkin.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Rahanjakoa ja -katoa
torstai 29. heinäkuuta 2010
Sri Lankan rikkaudet?
BKT on kuitenkin huono mittari kehitysmaissa joissa vauraus jakautuu epätasaisesti. Kansasta vain jokunen upporikas promille hyötyy kasvavasta kansantaloudesta valtaväestön eläessä äärimmäisessä köyhyydessä. Vaikka Intiassa on kasvavaa keskiluokkaa, en voi pitää maata muuna kuin kehitysmaana. Olen kiertänyt niin monessa maaseutukylässä ja ryöminyt niin moneen maalattiaiseen hökkeliin ja nähnyt niin monta alkeellista maaseutuklinikkaa jossa ei ole toivoakaan muunlaiseen diagnostiikkaan kuin mitä lääkärin silmä, kokemus, tietämys ja stetoskooppi suo, joten minulle on turha kertoa Intian olevan kukoistava Aasian taloudellinen mahti.
(Sekoitan nyt lukijani, mutta tiedoksenne: Kaikki tämän blogin kuvat ovat Intasta, Tamil Nadun maaseudulta parin tunnin ajomatkan päässä Chennaista jossa asumme)
Kun siis katson IMF:n saman vuoden 2009 tilastoa BKT per capita, on tilanne toinen. Intia on romahtanut sijalle 128 ja Sri Lanka 113. Sri Lankakin on vielä BKT:n epätasaisen jakautumisen mukaan kehitysmaa, mutta maltillisemmin kuin Intia.
Silti, huolimatta siitä että toimin köyhyyden poiston, lapsityövoiman käytön eliminoimisen, ympäristön parantamisen, naisten työllistymisen ja koulutuksen eteen työskentelevässä järjestössä, Hand in Handissä, olen usein toivoton Intian suhteen. Suunnaton köyhyys ja kurjuus ja kuivuus ja rutiköyhän valtaväestön elämisen kaikinpuolinen vaikeus tuntuu niin pohjattomalta että joskus ajatuskin tilanteen parantumisesta tuntuu lohduttomalta. Sri Lankassa on vain 20 miljoonaa ihmistä ja saari on mitätön hiukkanen Intiaan verrattuna. Pienessä on ehkä helpompi yrittää, ehkä kansainvälinen apu on osattu käyttää paremmin tai ehkä kaikki näkemäni olikin vain harhaa ja valetta. Mutta hyvin lyhyellä, pintapuolisella visiitillä siellä aisti yrittämisen innon ja halun parantaa maata, pyrkiä eteenpäin ja pitää huolta niin ympäristöstä kuin perheestäkin.
Minulla oli Haagan terveyskeskuksessa yleensä 16 potilasta päivän aikana.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Tein sen!
Mutta pöytä on tyhjä, samoin tietokoneeni. Tyhjensin kaiken Everonniin ja EMELiin liittyvät asiat. En enää ole Everonn medical Education Ltd :n palveluksessa. Tekemäni ratkaisu ei ehkä ole kaikkein järkevin, mutta tunnen tehneeni oikean ratkaisun itseäni ajatellen. En voi tehdä työtä jossa minulla ei ole sydän mukana.
Huomenna menen Hand in Handiin ja alan kiertää kyliä ja katsoa miten projektit köyhistä köyhimpien kanssa sujuvat. Sitten alan kiertää firmoja kertomassa mitä ne voivat tehdä hand in Handin kautta. Ainoastaan kuluni korvataan, en saa palkkaa. Mutta uskon että olen tuossa työssä tekemässä sellaista johon uskon ja sellaista jossa olen hyvä. Olen hyvä koska olen realisti enkä ole nyyhkyttäjä tai surkuttelija. Jos jollain menee surkeasti, kestän sen. Jos jostain ei ole nousemaan ylös edes autettuna, sellainen saa jäädä ja autetaan sellaista jolla on omaa yritystä ja halua ja motivaatiota. Ei jokaista voi pelastaa. Kestän senkin ihan hyvin.
Nyt tuntuu hyvältä.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Koululääkärinä
Tietokone pöydällä on minun oma.
On aika kivaa verestää lääkärintaitoja. Käyn Little Lambs Schoolissa kolmen viikon välein katsomassa mitä koulun lapsille kuuluu. Tarkistan kouluun tulleet uudet lapset ja sen lisäksi Peter, sosiaalityöntekijä, on aina kerännyt joitain sairastapauksia. Lapset ovat onneksi hämmästyttävän terveitä. Tyypillisin murhe taitaa olla hidas kasvu, johon auttaa lisälounas - banaani ja lasillinen maitoa.
Koulu on ruotsalaisen Marian perustama ja johtama. Rahoitus tulee lahjoituksina ja koulussa on jatkuvasti nuoria opiskelijoita vapaaehtoistyöntekijöinä. Nuoret ovat enimmäkseen Ruotsista ja Kanadasta ja ovat 2-6 kuukautta kerrallaan. En ole varma kuinka paljon nuorista on hyötyä lasten koulutukselle, mutta ylimääräiset ihmiset ja sylit ovat aina tarpeen. Osa koulun oppilaista on kerätty kaduilta kerjäämästä, joku on ollut kalastajaisänsä työtoverina perkaamassa kaloja tai muissa töissä. Yksikään lapsista ei tule hyvistä oloista ja kaikki ovat köyhiä. Koulussa lapset saavat peruskoulutuksen, oppivat tamilin lisäksi myös englantia joka auttaa heitä saamaan aikuisena paremman työpaikan ja koulussa he saavat ruokaa. Kotona sitä ei useinkaan saa.
Tässä koulussa on ihan luonnollista kysyä lapselta peseekö hän hampaansa hammasharjalla vai sormella. Tärkeintä on että tulee pestyä.
Intialaisesta koulusta Little Lambs poikkeaa tavattoman paljon. Lapset juoksevat pihalla, leikkivät ja tunnit ovat varsin vapaita.
Lepsua ruotsalaisuutta, täysin toisenlaista kuin intialaisessa koulussa jossa vallitsee tiukka kuri ja järjestys. Kilpailu on kova, on pakko menestyä ja odotukset ovat suuret, niin vanhemmilla kuin oppilailla. Jos ei pärjää, reputtaa tai vaikka vain epäilee reputtavansa, lapset saattavat päätyä rajuihin ratkaisuihin. Joka päivä luen The Hindusta koululaisten tekemistä itsemurhista. Hirttäydytään äidin sariin tai valellaan kerosiinia päälle ja tuikataan itsensä tuleen. Häpeän tuottaminen perheelle, suvulle, opettajille, koululle on liian suuri taakka kannettavaksi. Intiassa on paljon julmuutta.
Little Lambsin lapset vaikuttavat onnellisilta. Ainakin heillä on koulussa lapsuus johon kuuluu leikkiä ja iloa ja aikuisia jotka välittävät.
En oikeastaan ole varma kuinka kauan tulen käymään koululääkärinä. Kun aloitan Hand in Handissä, voi olla että Lääkärin sosiaalinen vastuu-kiintiöni tulee sillä täyteen. Hand in Hand on organisoitua ja laajempaa avustamista. Itse asiassa siinä harvoin annetaan muuta kuin mahdollisuus. Jos kylä tai yrityksen perustaja tai koululainen ei itse ole motivoitunut tekemään elämästään parempaa, järjestö ei uhraa tarmoaan näihin. Intia on muutenkin täynnä kurjuutta ja köyhyttä ja vähäosaisuutta. Pystyn hyvin kovettamaan itseni ja kestän surkeuden näkemisen. Hyväksyn helposti ettei kaikkia voi auttaa.
Silti tuolla koululla on mukava käydä. Aina tulee hyvä mieli, lasten riemu kai tarttuu.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Joskus tulee sellainen tunne
Tämä on oikeastaan erittäin hyvä ajoitus matkalle. Voin hyvällä omallatunnolla irtautua sairaalasta ja aloittaa jo Suomessa Hand in Hand-työn. On paljon uutta materiaalia mihin on hyvä tutustua ja sen jälkeen, Intiaan palattuani, kierrän ihan kunnolla koulut, kylät ja naisten perustamat yritykset joihin Hand in Hand on antanut mikrolainan.
Sairaalan nettisivut voi joku muu saattaa helposti loppuun, uusi lehti on melkein valmis, kouluohjelman varsinaisen aloituksen voi tehdä kuka vaan kun kaikki esityö on tehty, terveysturismi on lähtenyt hyvin käyntiin ja Persian lahden maista tulee potilaita. On ihan hyvä aika lähteä muualle.
Toisaalta on ikävä aika lähteä - hyttyset alkaa vähetä lisääntyäkseen taas kesä-elokuussa, huhti-toukokuu Chennaissa on tuskastuttavan kuuma. Nyt on vielä mukavaa, voi olla ulkona hikoilematta läpimäräksi.
Nähdään siis Suomessa!Näin ihan yllättäen.
tiistai 23. helmikuuta 2010
Goa!
Nyt taitaa olla kiireitä... Antti, Nico ja Stefi ovat käymässä ja lähtemässä jo pois Chennaista, kävimme yhdessä kiertämässä Hand in Hand-kyliä, leipomoita, kutomoja, vihimme yhden vedenpuhdistamon, jaoimme sertifikaatit 120 ammattikoulutuksen päättäneelle nuorelle ja vielä aamulla ehdimme käydä temppelissä katsomassa intialaista vihkitoimitusta. Se oli perjantai ja se oli niin täynnä ohjelmaa että vieläkin hengästyttää.
Mutta sinne Hand in Handiin olen menossa töihin, Fund Raisingiin. Sairaala tulee hyvin pian olemaan yksi kokemus monista ja uudet ihmetyksen aiheet odottavat. Vierivä kivi ei sammaloidu edes keski-ikäisenä. Tämän työpaikan vaihdoksenkin ehdin tässä samassa hässäkässä sopia. Kaikki vaan samaan syssyyn.
Siksi lähden Goallekin. Nico ja Stefi lähtivät sinne jo toissapäivänä, me Antin kanssa tänään perään. Asumme eri hotelleissa parin kilometrin etäisyydellä enkä tiedä kuinka paljon siellä olemme yhdessä. Mutta Goa on suosittu turistipaikka etenkin länsimaisten keskuudessa. Tai oikeastaan kuulimme että se on israelilaisnuorten SE PAIKKA jonne mennään kun pakollinen armeija on saatu käytyä ja myös venäläiset ovat valloittaneet Goan rannat ja resortit. Suomalaisiakin on siellä pilvin pimein - Finnair lentää sinne charter-lentoja säännöllisesti.
Goa on entinen Portugalin alusmaa ja sieltä saattaa löytää jonkun joka vielä puhuu portugalia. Voin verestellä miltei unohtunutta kielitaitoani jollen muuta keksi. Tai haikailla Brasilian muistojani. Aika kultaa tosiaan kaiken. Nyt alkaa olla jo tosi ikävä brasilialaisten iloisuutta, rentoutta ja koko maata. Ei sentään vielä Manausta.
No... tunnin kuluttua lähdemme. Tulen lauantaina takaisin ja Antti jatkaa Delhin kautta sunnuntaiksi Suomeen. Aika kuluu liian nopeasti, kaikkea ei taaskaan ehtinyt tehdä ja olisi kiva että vieraita olisi ollut pidempään. Mutta elämme toivossa että Intia ja Chennai hiljalleen alkaa ystäviämme kiinnostaa ja kohta tänne tulveksii kaikki!
Mutta nyt siis 4 päivän rantalomalle Goaan, entiseen Portugalin siirtomaahan. Ehkä sieltä, kuten Manauksestakin, saa Bacalhau'ta, sitä hirveätä kuivattua turskaa jota ainakin brasilialaiset rakastivat koska se oli Portugalin aikojen muistoja. Sitä en ainakaan aio syödä.
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Uusi koulu ja lapsiystävällinen alue
Hand-in-Hand on järjestö jota on ilo tukea. Salcomp on jo pari vuotta ollut tukemassa tätä Tamil Nadun lapsityövoiman poistamiseen ja naisten aseman parantamiseen keskittyvää järjestöä. Hand-in-Handin juuret ovat Ruotsissa - Percy Barnevik oli alullepaneva voima ja on vieläkin mukana - käy vuosittain Intiassa vaikka on ilmeisesti varsin sairas. Kaikki käytännön toiminta on puhtaasti intialaisten, niin järjestölle palkkatyötä tekevien kuin vapaaehtoisten käsissä.
Tapasimme jokin aika sitten ruotsalaisen Lenin joka työkseen kiertää maailmaa kertomassa Hand-in-Handin toiminnasta firmoille ja kansainvälisille järjestöille etsien uusia rahoitusmuotoja. Leni halusi kuulla miltä toiminta näyttää meidän silmissä. Samalla vakuutimme Hemanthalle, mikrorahoituksesta vastaavalle johtajalle, että olemme aidosti kiinnostuneita toiminnasta ja tulemme mielellämme aina kun mahdollista kyliin jos meistä on hyötyä emmekä ole kenenkään harmiksi. Olen monta kertaa todennut että niin hyvää kuin vapaaehtoiset ja ulkomaalaiset laupiaat samarialaiset tarkoittavatkin, heistä on usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Ulkomaalainen hyväntekijä tarvitsee opastusta eikä vakituisia opastajia ole vaan joku jättää omat työnsä ja on vapaaehtoisauttajien apuna. Ei siinäkään ole hirveästi järkeä.
Kun uusi rakennus, koulu, terveyskeskus, klinikka tai asuntola otetaan käyttöön, se vihitään. Ulkopuolisten osallistuminen vihkimisiin on hyvin positiivinen asia jolla on suuri merkitys kyläläisille. Koulu ja lasten saaminen kouluun on iso juttu koska lasten koulunkäynti ei köyhille maalaisille ole itsestään selvää. Vapaaehtoiset kiertävät kyliä etsimässä työssäkäyviä lapsia ja puhumassa heidän vanhemmilleen että lasten pitäisi palata kouluun. Lapset voivat olla kotiapulaisina, kaupan apulaisina, siivoamassa, myymässä hedelmiä, silkkikutomoissa, kankaankirjailussa. Hetkellisesti perheen tulot voivat pudota, mutta koulun käynyt lapsi on paremmassa asemassa työmarkkinoilla, voi saada ammatillisen koulutuksenkin ja lopulta varsin hyvän toimeentulon jolla voi elättää perheensä. Veli voi tienata siskojensa myötäjäisrahat, jopa tytär voi ansaita omat myötäjäisensä. Vaikka perhettä olisi kohdannut sellainenkin katastrofi ettei ole yhtään poikaa vaan neljä tyttöä, kaikki tytöt on mahdollista saada kelvollisiin naimisiin jos tytöt pystyvät elättämään itsensä. Heidän arvonsa vaimona nousee.
Hand-in-Handin koulutustoiminta on mittavaa. Mikko jakoi viime viikolla 200 vastavalmistuneelle ilmastointilaitteiden korjaajalle, kännykkäkorjaajalle, pyöränkorjaajalle, ompelukoneen korjaajalle, kauneushoitojen antajalle diplomit. Näistä 60 % perusti oman yrityksen Hand-in-Handin mikrorahoituksen turvin. Useimmat näistä yrityksistä ovat melko pian kannattavia.
Viikko sitten avattiin koulu tytöille jotka ovat kesken lapsuutensa menneet töihin. Kun vanhemmat ovat suostuneet tytön kouluun paluuseen, tarvitaan paikka jossa voi ottaa kiinni väliin jääneet vuodet. Olimme kunniavieraina ja virallisesti vihkimässä tällaista Residential Bridge Camp'ia, sisäoppilaitosta jossa tytöt opiskelevat kunnes palaavat tavalliseen kouluun. Varsinainen vihkijä oli Sven Sandström, 67-vuotias ruotsalainen IMF:n johtaja jonka Percy Barnevik pyysi rahoituksen ja muun toiminnan neuvonantajaksi ettei tarvitse viettää joutilaita eläkepäiviä.
Hand-in-Handin 33:s lapsiystävällinen alue vihittiin samana päivänä. "Child friendly" on korrekti nimitys tällaiselle alueelle jossa mielipide on vahvasti lapsityövoimavastainen - käytännössä kun on mahdotonta päästä 100% lapsityövoiman karsimiseen.
Ajoimme Tamilnadun osavaltion pohjoisrajalle melkein Andhra Pradeshin osavaltioon sisämaan suuntaan. Litteä rannikkomaisema muuttui lempeästi kumpuilevaksi maastoksi. Mutta köyhää, kovin köyhää. Kuiva pölyävä hiekkamaa ei ole kovinkaan viljavaa. Ja kyliä toisensa jälkeen, pikkukaupunkeja ja kun Intiassa ollaan, todella paljon ihmisiä joka paikassa.
Uuden koulun oppilaat, opettajat ja muita tärkeitä ihmisiä. Edessä keskellä istuu Sven Sandström joka on virallinen koulun vihkijä. Oikealla istuva harmaapaitainen harmaapartainen harmaahiuksinen mies on ystävämme Hemantha joka aikanaan jätti bisnesmaailman tehdäkseen sellaista työtä johon hän uskoo.
Sven, Mikko ja minä jaoimme tytöille koulupuvut. Voi kuinka tyttöjä jännitti ja ujostutti!
Pidimme kaikki pienen puheen koululaisille. On aika vaikeata valita oikeita sanoja lapsille jotka ovat eläneet niin toisenlaista lapsuutta kuin mihin olemme omassa hyvinvoivassa Skandinaviassa tottuneet.
Lampun sytytys
Mikko ja minä avaamme virallisesti Hand-in-Handin 33:n lapsiystävällisen alueen. Vapaaehtoiset ympärillämme, ne jotka tekivät suurimman työn etsiessään jokaisen mahdollisen alueen lapsen joka ei käy koulua, vakuuttivat ja ylipuhuivat vanhemmat ja saivat lapset takaisin kouluun.
Puheet kuuluvat asiaan. Emme olleet varautuneet tähän, Hemantha oli sanonut että vain sytytämme lampun ja vihimme alueen. Ilmeisesti kuitenkin keksimme jotain merkittävää sanottavaa.
Kylien asukkaita ja vapaaehtoisia kuuntelemassa. Tilaisuuden jälkeen kiersimme suurella koululla ja lapset esittelivät opetusvälineitä. Kirjoja on hyvin vähän - ne maksavat liikaa - joten melkein kaikki tehdään itse. Lapset olivat aivan ihanan innokkaita esittelemään saavutuksiaan, miten opetellaan aakkosia, miten kertotaulua ja kaikkea mitä emme oikeastaan ymmärtäneet koska lapset puhuivat tamilia eikä kaikkea mitenkään ehditty tulkata.
Näiden lasten tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin monen muun intialaislapsen. He saavat käydä koulunsa loppuun. Heistä ei tule lapsityövoimaa.
perjantai 30. tammikuuta 2009
Kävin koulussa
Koulun lapset tulevat varattomista kodeista joissa on puute ruoasta. Se mitä teimme Lenan kanssa oli enemmän kouluterveydenhoitajan kuin lääkärin työtä - pituus ja paino kasvukäyrille ja alipainoisille määrätään lisälounas, hampaat, sydän, silmät tarkistettiin. Kaikkien lapsien syntymäajoista ei ole tietoa joten hyvin pieni kymmenvuotias voikin oikeasti olla normaalikokoinen seitsenvuotias. Kaikki lapset eivät asu vanhempiensa luona eikä kaikkien vanhemmista ole ihan tietoakaan. Yleensä ovat kuitenkin jonkun sukulaisen hoivissa.
Koulu tarjoaa aamupalaksi banaanin ja maitoa, lisäksi on normaali riisivoittoinen intialainen lounas leipineen. Opetus on englanniksi ja tamiliksi. Koulussa on aina vapaaehtoistyöntekijöitä jonkun järjestön ja suorien kontaktien kautta. Ruotsalaisia opiskelijoita on tietenkin ollut eniten. Mutta opetus on vakituisten opettajien harteilla, ei vapaaehtoisten opiskelijoiden.
Lapset ovat innokkaita tulemaan lääkärin vastaanotolle. Lapsista on hauskaa ja hienoa kun heihin kiinnitetään huomiota ja lääkäri tutkii. Vaikka monelle aikaisemmat lääkärissäkäynnit ovat saattaneet olla kammottavia kokemuksia, varattomien lääkäreistä ei aina tiedä ovatko todella lääkäreitä. Joku lapsi valitti päänssärkyä ja pelkäsi hetkeä jolloin aivot eivät enää toimi. Tällaisen ennusteen hän oli joskus saanut. Toisella oli pieni syylä varpaassa ja lääkäri oli sanonut että se leviää vähitellen koko jalkaan eikä hän voi enää kävellä. On hyvä että pienille kerrotaan hurjia tarinoita satuina, mutta ei silti satuja heidän terveydestään. Se on liian pelottavaa.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Maalaiskylissä
Intiassa varmaan kaikella on kääntöpuolensa. Kauniit Kancheepuramin silkit ovat myös edullisia. Silkkikudonnassa on mukana koko perhe. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän työntekijöitä, sitä enemmän silkkiä myytäväksi. Mitä enemmän silkkiä, sitä enemmän kilpailua, sitä edullisempia hintoja, sitä parempi mitä enemmän lapsia työnteossa. Kancheepuram on silkinostajan paratiisi. Mutta lapsityövoimaa on enää tuskin lainkaan.
Taas ne ruotsalaiset ehtivät! ABB:n hallituksen puheenjohtajuudesta luovuttuaan Percy Barnevik ryhtyi filantroopiksi, keskittyen Intian Tamil Nadu-osavaltion Kancheepuramin kaupungin lapsityövoiman poistoon. Tältä pohjalta syntyi 2003 Hand in Hand-järjestö, joka alkuun perusti silkkityöläisten lapsille iltakouluja. Intiassa koulutukseen suhtaudutaan myönteisesti, lapset lähtivät kouluun mielellään, vanhempiensa kannustamina. Mutta, mutta... Kaksitoista tuntia työtä silkkikutomossa ja sen jälkeen tunti koulua. Köyhät, aliravitut ja silkkipölyä yskivät lapset. Yhtälö piti muuttaa.
Iltakoulut lopetettiin ja sovittiin lapsityövoiman kieltävistä alueista. Otettiin aikuiset oppiin: vanhemmat saatiin vakuuttumaan että terve ja peruskoulutuksen saanut lapsi on tuottavampi aikuisena.
Nyt aiotaan poistaa Intian köyhyys luomalla työpaikkoja. Järjestö itse sanoo "emme anna ihmisille kalaa vaan opetamme heidät kalastamaan ja lainaamme rahaa jotta he ostavat vavan. Autamme ihmisiä auttamaan itseään." Annettu raha katoaa, ansaittu raha raha on arvokasta. Laina on maksettava takaisin. Mikrolainasysteemi motivoi ja toimii. Kahden vuoden aikana 350,000 naista on perustanut omia pienyrityksiä. Järjestö keskittyy koulutukseen, terveyteen, ympäristöön ja IT-taitoihin.
Salcomp on yksi monista Hand in Hand-partnereista Nokian, Volvon, Pfizerin ja Hennes & Mauritzin lisäksi. Ruotsalaisvoittoista? Salcompin pääomistaja, ruotsalainen Nordstjernan, on paneutunut vahvasti hyväntekeväisyyteen - tai olisiko 'ihmisten yleiseen hyvinvointiin' parempi termi? Ja kyllä, Percy Barnevik on edelleen ylin neuvonantaja.
Pääsin Nordstjernan delegaation kanssa tutustumaan kyliin. Ei ne kylät suomalaislähiöitä olleet. Yhdessäkin oli projektina saada joka taloon vessa. Mutta ei vessan rakentaminen mitään auta jollei kerrota miksi se pitää olla. Kuukausia on kyläläisiä käännytetty ja kerrottu vessan hyödyistä. Jos yli kaksi tuhatta vuotta ollaan menty pellolle vesikipon kanssa, miksi nyt pitäisi sulkeutua inhottavaan koppiin?
Kylissä oli hauska vierailla. Kurjakaan ei ole niin kurjaa kun on lämmintä ja aurinkoista. Voi olla että monsuuniaikaan ei olisi samaa idylliä. Ystävälliseen tamilitapaan joka kylässä oltiin valmistauduttu vierailuun, oli lampun sytyttämistä intialaiseen tapaan, nauhojen katkaisua länsimaiseen tapaan, kukkaseppeleitä, otsaan maalattuja täpliä. Naiset ja lapset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, miehet siellä sivussa. Hand in Hand ei ole kiinnostunut miehistä. Jos käyvät töissä, juovat rahansa ja menevät vieraisiin naisiin. Vain naisiin voi luottaa. Lahjoitettiin ruoanvalmistusvälineitä koulun tarpeisiin ja puiden taimia varjostamaan kylänraittia.
Vähällä saa joskus paljon.
torstai 4. joulukuuta 2008
Joululounas klubilla

Ohjelma oli aika vaatimaton, mutta tunnelma kodikas. Paikalla oli yksi pianonsoittaja ja me naiset vikisimme joitain joululauluja, joihin vanhukset yhtyivät. Olikin parempi antaa vieraiden laulaa, heiltä lähti ääntäkin enemmän ja he muistivat sanatkin. OWC-naisista kun puolet taisi olla muita kuin brittejä tai amerikkalaisia joten englanninkieliset joululaulut olivat hieman hakusessa.

Seisovasta pöydästä sai hyvää intialaista ruokaa. Jälkiruokana oli brittityyppinen mössö, jonkinlainen Pappilan hätävara, josta pidettiin kovasti. Samoin suklaavaahto katosi nopeasti.
Seurustelu vanhusten kanssa oli laimeata, he istuivat omissa pöydissään, OWC-naiset omissaan. Ehkä ihan hyvä näin. Lounaan jälkeen vanhukset kiertelivät klubin puistossa, nauttivat kauniista näkymästä ja tuntuivat viihtyvän hyvin.
Minäkin viihdyin hyvin. On aina hauska tutustua uusiin ihmisiin ja tapasin monta naista joita en ollut vielä törmännyt ja tuttujakin on jo kertynyt. Oikein kivoja ihmisiä. Ja nautin minäkin Madras-klubin puistosta kiertäen kaikki paikat jotka olivat auki.
lauantai 22. marraskuuta 2008
Käsi kädessä

Salcompin pääosakkaan, Nordstjernanin, omistajat ovat tunnettuja ruotsalaisia filantrooppeja. Niinpä myös Salcomp osallistuu kokoonsa nähden mittaviin sosiaalisen vastuun ohjelmiin tehdaspaikkakunnillaan. Intiassa teemme yhteistyötä Hand-in-Hand -järjestön kanssa.
Kävimme torstaina tutustumassa sponsoroimaamme ammattikouluun sekä toiseen "adoptiokyläämme". Molemmat kohteet olivat todella käymisen arvoisia.
Ammattikoulussa oli meneillään neljän viikon kurssi, jolla opetettiin kännyköiden korjaamista. 25 oppilaasta yli puolet ilmoitti aikovansa perustaa oman liikkeen, joko kännykkäkorjaamon tai -kaupan. Kaikista paistoi oppimisenhalu ja optimismi. Oppi tuntui myös menneen perille: Arto pyysi oppilaita selittämään switch-mode laturin toimintaperiaatteen. Saamamme vastaus oli yksityiskohtainen (ja ymmärtääkseni myös oikein - minulla ei ole edellytyksiä sen arvioimiseen).
Ammattikoulun tähtioppilas selostamassa switch-mode laturin toimintaperiaatetta
Kyläläisille on opetettu paljon käytännön asioita. Koulun aidassa oli erilaisia ohjeita kuten että juomavesi kannattaa hakea kaivosta eikä lammikosta ja että kämälän käyttö vähentää tartuntatautejaKäymässämme kylässä oli saatu pienellä rahalla paljon aikaan: kylä oli siivottu, roskien lajittelu aloitettu, rakennettu käymälöitä, puhdistettu lampi, istutettu puita, perustettu pienyritys tuottamaan kompostilannoitetta lehmänlannasta.
Hand-in-Hand järjestön mikrorahoituksella perustettu kompostilannoiteyritysTämän käynnin aikana avattiin juhlallisin seremoinioin biokaasulaitos, jolla tuotetaan lehmänlannasta riittävästi kaasua 30 lapsen ruuanvalmistukseen.
Biokaasu tehdään käsipelillä lehmänlannasta
Kylän lapsset ja naiset kuuntelevat Hand-in-Handin johtajan puhetta
Tässä lapset odottavat päästäkseen kanssamme yhteiskuvaan