Pääsiäinen

Tottakai hyödynnän pääsiäisen pitkät pyhät lennähtämällä Intiaan. Tällä kertaa olen liki kolme viikkoa joka on ehdottomasti parempi kuin edellisen kerran jolloin olin vain kaksi viikkoa. Edellisellä kerralla loma tuntui työltä eikä oikein päässyt lomafiiliksiin.

Nyt teimme myös jännemmän ohjelman visiittini ajalle. Sen sijaan että olisin lentänyt suoraan Chennaihin, lensin Mumbaihin jossa tapasin Mikon Taj Mahal Palace-hotellissa. Hotelli valmistui vuonna 1903 ja oli intialaisen mahtisuvun jäsenen Mr. Tatan yksi onnistuneista visioista. 1800-luvun Bombayssa hotellit olivat hienoutensa kadottaneet eikä sellaista hotellia ollut joka olisi tyydyttänyt matkustavien maharajojen vaatimuksia. Tuohon aikaan Eurooppaan lähdettiin laivalla Bombayn satamasta eli suoraan Taj Mahal Palace-hotellin edestä johon muutama vuosi myöhemmin valmistui toinen Bombayn / Mumbain kuuluisista maamerkeistä, Gate of India.

Vaikka hotellin on vastaisku brittien kolonianismille, se on hyvin sen aikakauden mukainen ja voin kuvitella kuinka britit samoin kuin ylhäiset intialaiset ovat istuneet hotellin sisäpihan puutarhassa nauttimassa drinkkejä ja virvokkeita aivan kuten mekin teimme. Raukea levollinen ilmapiiri vallitsi kaikkialla hotellissa. Istuimme tuntikausia varjossa, katetulla terassilla hitaasti pyörivien propelien alla. Välillä kuumuus heitti hien pintaan vaikkemme auringossa olleetkaan. Nautimme tee- ja kahvitarjoilusta, gin-tonicista ja ihmisten katselemista.

Emme tehneet Mumbain päivinä paljonkaan. Ensimmäisenä päivänä teimme pienen kiertoajelun ja katsoimme tärkeimmät Mumbain rakennukset, pysähdyimme kävelemään viihtyisään puistoon Bombayn rinteiden huipulla, katsoimme maailman suurimman käsipyykkipesulan jossa ainakin aiemmin pestiin kaikkien hotellien pyykit. Nyt uskon että ainakin Taj Mahal Palacella on oma koneellinen pesula eikä lakanoita tarvitse kuljettaa kahdeksan kilometrin päähän käsin pestäviksi ja aurinkoon kuivattaviksi. Kuljimme hotellista tien yli Gate of Indian alueelle jossa parveili koko päivän ihmisiä. Eniten intialaisia turisteja, paljon ulkomaalaisia. Brittieläkeläisryhmiä, reppureissaajia, kaikenlaista väkeä. Yhden piiiitkän iltapäivän vietimme ostoskeskuksessa ja ostimme Mikolle housuja joista kirjoitti edellisessä blogissa. Ostimme myös paitoja joten varustus on nyt täydellinen.

Ostoskeskuksessa oli erikoinen tapa nauttia väkeviä coctaileja keskellä päivää. Menimme amerikkaiseen diner-tyyppiseen ketjuravintolaan TGI Friday'siin joka on tyypillinen nopean ja kohtuullisen ruoan paikka Amerikassa.Mumbaissa siellä oli uskomaton baaritiski ja viinavalikoima ja baarimikot tekivät vahvoja drinkkejä liukuhihnalla. Mumbaissa viina kyllä virtaa, siellä ollaan hyvin erilaisia hinduja kuin Chennaissa. Etnisiä vaatteitakin näkyi hyvin vähän, ihmisillä oli muodikkaita länsivaatteita.

Kävimme Intian kansallismuseossa joka oli ulkoapäin vaikuttavan hieno kolonialistyyppinen rakennus, sisällä ilmastoimattomassa tilassa esillä olleet täytetyt eläimet ja muut kamat olivat pölyisiä ja taatusti brittikaudelta ennen itsenäistymisen vuotta 1947.

Mumbai oli miellyttävä kaupunki. Keskusta on siisti, haisevat ja kaiken liikenteen tukkivat kolmipyöräiset tuk-tukit oli kokonaan kielletty laajalla keskusta-alueella. Jalkakäytävillä pystyi kävelemään, katukauppoja oli vähän ja kadut olivat siistejä. Ihmiset käyttivät julkisia WC:ja eivätkä lorottaneet suoraan jalkakäytävälle tai kadulle. Roskien keräys on jotenkin järjestetty niin ettei roskakasoja kaduilla näkynyt. Nyt useamman vuoden Intiassa asuneena ihmettelimme mikä Mikon oli niin järkyttänyt kun hän ensimmäisen kerran kävi Mumbaissa Huhtamäen aikaan vuonna 2004.

Sunnuntai-iltana lensimme Chennaihin. Mumbain lentokenttä mykisti siisteydellään ja toimivuudellaan. Paluu arkeen oli kun pääsimme Chennaihin. Kaikki on rempallaan, eläimet on kadulla, jalkakäytävillä ei mahdu kävelemään. Kotiin pääsimme puolen yön aikaan. Ensimmäiseksi tein sen minkä teen aina kun tulen Chennain kotiin. Pesin vessan. 3.5 vuoden aikana en ole saanut kotiapulaisiani koulutetuksi WC-tilojen puhtaanapitoon. Se on Chennaissa liian tabu. Vessoja ei voi pestä koska niitä pidetään saastaisina. Paradoksaalista. Minä tulen Suomesta, pesen saastaisen vessani ja sen jälkeen se on siisti. Intialainen ei näe sitä niin.

Tarinaniskijä

Se tapahtui tallilla toisen ratsastuskertani jälkeen kymmenen päivää sitten. Mikko on vakituinen jäsen ja ratsastaa tunnilla muiden kanssa kolme kertaa viikossa, minä vierailijana ratsastan samaan aikaan yksikseni miten lystään ja lystäänkin todella paljon. Minua pidetään myös niin taitavana että saan melkein hienoimman hevosen ratsastettavaksi eikä pelätä että pilaisin sen. Mikko ei vielä ole samalla asteella vaikka Brasiliassa piti itseään jo melkoisena mestarina.

Mutta nyt jo poikkesin asiasta.

Ratsastustunnin lopuksi huikkasin Kishorelle, tallin omistajalle joka seuraa kentän reunassa joka päivä jokaista tuntia, että "sopiiko että otan tämän Autobahn-hevosen Suomeen mukaani?". Kishore on ylpeä hevosistaan ja myhäili "kumman otat mukaasi, Mikon vai Autobahnin?" "Otan Autobahnin, se on paljon kauniimpi kuin Mikko. Mikosta on teille paljon hyötyä, Mikko on hyvä finanssiasioissa. Pitäkää Mikko, minä pidän Autobahnin."

En tajunnut millaisen vitsin lohkaisin!! Tuota juttua kerrotaan tallilla joka kerran kun sinne menemme. Sitä kerrotaan Mikolle uudestaan ja uudestaan; se kerrotaan tallilla lastensa kanssa vieraileville vanhemmille; sitä toistetaan tallipojille ja kaikilla on hauskaa. "Dr. Karina ottaa Autobahnin mukaansa Suomeen ja jättää Mikon tänne!! Hahhahhahhahhaahaa!!!"

En tunne ketään joka pitäisi itseään puisevana tai tosikkona. Minäkin olen poikkeuksellisen huumorintajuinen. Itse asiassa hyvin harvinaisen hienovivahteisen, älyllisen pistävän sarkastisen ironian taitaja. Mutta tämän Autobahn-murjaisun jälkeen olen punninnut uudestaan sanallisen nokkeluuteni ja hieman masennuin. Sillä mitä tulee ihmisten huvittamiseen, vahvuuteni ei ilmeisesti ole älyllisyys vaan tahaton huumori.

Vieraantumista Intiasta 2

Luettuani edellisen jutun, huomasin että se kaipaa selittelyä. Käytän nimenomaan sanaa "selittely" koska en pysty selittämään mitään tyhjentävästi. Kukaan ei pysty siihen kun Intia on kyseessä. On aivan totta että Intiassa mikä vain asia voi olla tosi, samoin kaikkien näiden vastakohta. Intia on maa jossa kaikki on mahdollista samalla kun mikään ei ole mahdollista.

Olemme paljon pohtineet kotiapulaisen tarpeellisuutta. Emme kumpikaan haluaisi että kotonamme on joku. Voisimme itse hoitaa ongelmitta pyykit ja silittäisimme vaatteet kuten silitämme Suomessakin. Siivoukseen voisimme pyytää tehtaan tehosiivoojat kerran pari viikossa puhdistamaan asunnon parissa tunnissa. Chennaissa on hyvin saasteista, pölyistä ja hiekkaista, joten kodit on siivottava useammin kuin Suomessa. Voisimme ostaa itse ne hedelmät jotka todella haluamme. Hedelmien pilkkomisessa Anitha on hyvä, mutta sen takia tuskin kannattaa pitää kotiapulaista 40 tuntia viikossa.

Tosiasia on että tarvitsemme kotiimme jonkun tamilia puhuvan. Kerrostalossakin on viikottain, joskus päivittäin, joku asia vinksallaan ja vaatii korjausta. Korjauksia varten jonkun on kytättävä kotona odottamassa korjaajia ja puhuttava paikallista kieltä. Eilenkin kävi lukkoseppä renklaamassa kahden ulko-ovemme toimimatonta lukkoa. Sain aamulla taloyhtiömme huoltopäällikön kiinni joka delegoi lukkoasiat jollekin joka delegoi ne jollekin joka lähetti ulkopuolisen lukkosepän joka sanoi saapuvansa kello 11. Hän tuli kello 16, mutta korjasi 20 minuutissa molemmat lukot niin että ne saa nyt yhdellä avaimenkiertämällä sekä auki että kiinni. Aiemmin lukitsemiseen saattoi mennä 10 minuuttia kun avain jumittui paikalleen, eikä keittiön ovea saanut avaimella lainkaan lukittua vaan se oli suljettu säpeillä sisäpuolelta.

Minun 2 viikon lomani aikana on korjautettu pudonnut liesituuletin, puoliksi irronnut kylpyhuoneen tuuletin, asennettu kahvat parvekkeen oviin ja korjattu lukot. Olen taas kerran vaatinut huoltopäällikköä toimittamaan asuntoon kuuluvan lampun lasisen kuupan, mutta sitä tuskin saamme koskaan. Ei silti, paljas energialamppu olohuoneen seinällä sopii hyvin sisustustyyliimme. Asunnon päävalaistus tulee jokaiseen huoneeseen läntätyistä metrisistä loisteputkista jotka hohtavat kylmää valoaanseinällä ilman mitään suojuksia tai somistusyrityksiä. Varjostimistahan on vain harmia kun lamppua pitää vaihtaa.

Niin. Jonkun on oltava kotona. Olisi kiva jos se joku olisi sellainen joka osaisi tehdä kaikki kotiasiat mutta niin ei vain tapahdu. Intia on vuosituhansien aikana rakentunut kastijärjestelmään jonka mukaan jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä. Joku suku on ollut kauppias, joku sotilas, joku pappi, joku kastiton likaisen työn tekijä. Kaikille kasteille on lukuisia alakasteja, siis lukuisia ala-ammatteja. On kangaskauppiaita, lankakauppiaita, naulakauppiaita, hedelmäkauppiaita, karamellikauppiaita, vihanneskauppiaita, kultakauppiaita ja niin edelleen, loputtomiin. Vihanneskauppiaan pojat ovat vihanneskauppiaita ja vihanneskauppiaan tytär menee naimisiin vihanneskauppiaan kanssa.

Mutta nykymaailmassa yksipuolisella osaamisella ei enää pärjää. Vaaditaan moniosaamista, joustavuutta ja nokkeluutta, johon Intiassa ei luontevasti kasveta. Siksi Intia tuntuu jatkuvasti olevan hukassa. Anitha ei osaa silittää koska hän ei ole eläissään omistanut silitysrautaa vaan on vienyt ja vie edelleen vaatteensa kadunkulmaan silittäjälle. Anitha on ollut meillä kaksi vuotta ja olemme hankkineet jo toisen silityslaudan ja kolmannen silitysraudan tuhottavaksi. Olemme Suomessa itse pärjänneet uudella silitysraudallamme viimeiset 7 vuotta, silityslautamme ostimme Amerikasta 13 vuotta sitten. Jokainen meistä silittää itse omat vaatteemme ilman että vaatteita menee jatkuvasti pilalle.

Intiassa töiden teettäminen kunkin ammattikunnan edustajalla on normi. Babu kertoi minulle aikovansa maalata veljensä kanssa kotitalonsa kotikylässään. Kysyin kuka talon maalaa. "Maalarit", vastasi Babu hieman hämmästyneenä. Autonkuljettaja ja huikean sosiaalisen nousun tehnyt insinööriveli eivät itse maalaa mitään vaikka ovatkin meidän mitta-asteikolla köyhiä. Kun Babu sanoo maalaavansa, hän siis sanoo maksansa siitä että teettää työn toisella. Olisi varmasti halvempaa maalata itse ja koti olisi ollut jo vuosia siistissä kunnossa mutta niin ei tehdä. Veli oli valmistumisensa jälkeen työttömänä miltei vuoden ja suomalaisen ajattelutavan mukaan olisi voinut tehdä vaikka mitä remonttihommaa kotona. Mutta maalausurakka oli säästetty siihen kunnes veli valmistui collegesta, sai työpaikan pankista ja alkoi vihdoin tienata. Enää ei eletä vain Babun palkalla.

Kun katson Intiaa nyt vierailevana suomalaisena, tällaiset asiat ärsyttävät minua. Toisaalta tajuan ensimmäistä kertaa toisen ulottuvuuden siitä millainen lottovoitto on syntyä Suomeen. Tarkoitan sitä että Suomessa jokainen kasvaa tavallisen arjen osaajaksi ja oppii itsestäänselvyytenä tekemään asioita itse. Lapsikin osaa tiskata astioita, käyttää imuria, ommella napin kiinni tai haravoida lehtiä. Kalusteiden maalaaminen ja terassin rakentaminen on jokaiselle kesämökkiläisperheelle yhteinen hauska homma. Poropeukalotkin nikkaroivat mökeillään ja tulos on ihan kelvollista. Intiassa näin ei ole koskaan. Ja on vaikea edes kuvitella koska se voisi olla mahdollista.

Vieraantumista Intiasta

Olen vieraantunut Intiasta eikä pehmeät laskut lentokentän turvatarkastuksen tai maahanmuuttoviraston kautta sitä voi muuttaa. Jos tietäisin että jään tänne pidemmäksi ajaksi, katsoisin varmasti taas asioita läpi sormien enkä piittaisi mistään mitään.

Elän siis suomalaisittain. Pidän siitä että kotonani soffatyynyt ovat huolellisen huolettomasti vinossa. Valokuvat kodikkaissa rykelmissä. Suihkuhyllyllä shampoo oikealla puolella, hoitoaine vasemmalla, saippua keskellä koska kylpyhuoneessa minulla ei ole silmälaseja enkä näe lukea mitä pulloissa on, lavuaarin reunalla saippua ja kosteusvoide, muuta kamaa sivummalla kivasti kasassa. Keittiön tiskialtaan vieressä Fairy ja käsisaippua.

Anita on intialainen ja elää symmetrian ja matemaattisen järjestyksen maailmassa. Shampoot ovat pituusjärjestyksessä hyllyllä seinän vieressä. Kylpyhuoneen pöytätason nurkasta alkaen pönöttää koko kosmetiikkani rivissä seinää seuraten. Alushousuni on rullattu laatikkoon värin mukaisiin riveihin.

Niin kauan kuin minulla oli kashmirilaiset koristemaalatut puiset munat olohuoneen pöydän kultalautasella, huolellisen huolettomasti aseteltuna, Anitha joka päivä järjesti ne säntilliseen rinkulaan. Lautasen keskelle tuli yksi muna. Se oli ahdistava näky. Aina kun tulin kotiin, heilautin lautasta ja vapautin munat ojennuksesta. Lopulta luovutin ja lähtiessäni toukokuussa Suomeen, otin munat mukaani ja ne ovat nyt Töölössä vapaassa järjestyksessä lasimaljassa makuuhuoneen lipaston päällä.

Eniten minua kyllä ärsyttää jatkuva järjestely kodissani. Kun olen päivällä istunut soffalla ja käyn tekemässä kahvia itselleni, on soffatyynyt jo asetettu soffan päätyihin pystysuorina levyinä. Istun soffalle ja asetan tyynyt mukavasti. Kun taas poistun hetkeksi, Anitha kipittää järjestelemään tyynyni symmetriseksi asetelmaksi.

Kuivaruokakaappi on Anitan lempikaappi. Sen edessä on helppo istua lattialla joten on mukavan kevyt homma järjestää purnukat, pullot ja rasiat kohoavassa järjestyksessä kaapin takanurkkaan. Kaapin etuosassa ei ole mitään koska varastomme ovat vain Mikon tarpeita varten eli varsin vähäiset. Tämä ei silti vähennä kuivamuonakaapin tenhoa. Sieltä voi napsia tarvittavia pähkinöitä, manteleita ja öljyä sen verran kuin pieneen käsilaukkuun mahtuu.

Pähkinät, mantelit ja öljy ovat kodinhoitajan saavutettu etu. Niin kauan kun niitä katoaa soveliaassa määrin, se ei haittaa. Mutta se kerta kun purkki oli tyhjä eikä Mikko ollut ehtinyt sitä edes aloittaa - se oli jo tökeröä ja pisti vihaksi.

Korostan vielä mitä järjestely on. Järjestelyyn liittyy puuhastelu, touhuilu, siivoilu, pyyhkäily, asettelu. Suomalaisena käsitän kotisiivoukseen ja pyykinkäsittelyyn vahvempia verbejä, kuten vaikka jynssätä ja hangata, joita en voi kuvitella nykyisen sen enempää kuin entisenkään kodinhoitajamme yhteydessä. Se että kylpyhuoneessani on shampoot joka päivä ojennuksessa ei tarkoita sitä että kylpyhuone hohtaisi puhtauttaan. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta kylpyhuonetta.

Sunnuntai

Vielä perjantaina kerroin Mikolle että olen tullut tänne lomalle ja haluan tehdä kaikkea kivaa, mutta lauantainen retki Ideal Beachin uimarannalle ja sen jälkeen Kipling Cafén ulkoilmaravintolaan uuvutti niin että tänään olimme kotona.

Sunnuntaiaamuilla on aina taipumus venyä tosi myöhäisiksi. Aamiainen oli syöty ja lehdet luettu vasta puoli yhden aikaan. Koska neljän maissa pitää lähteä ratsastustunnille, ei siinä enää ehtinyt minnekään lähteä. Minä sitten kaseerasin kenkiäni ja pakkasin Suomeen vietäväksi juomalaseja, samalla kun Mikko valmisti possunkyljyksiä illaksi. Häthätää ehdimme syödä leipiä lounaaksi ja jo piti rientää ratsastamaan.

Ratsastus kolme kertaa viikossa on ollut Mikon sosiaalisen elämän pelastus. Ilman ratsastusta Mikko ei puhuisi töiden jälkeen koskaan kenellekään. Tallilla on tosi mukavan seurallinen tapa jäädä tunnin jälkeen puutarhaan istumaan, juttelemaan ja juomaan teetä. Samalla tulee ruokittua noin miljoona hyttystä. Missään ei ole niin paljon hyttysiä kuin talleillamme - hikisten hevosten ja hikisten ihmisten houkuttamina, mutta hauskassa seurassa hyttysetkin sietää.

Edellinen ratsastukseni oli edellisellä Intian käynnilläni lokakuussa. Suomessa en ole päässyt koko syksynä talleille, työ on vienyt kaiken ajan ja tarmon tehdä jotain kivaa. Toivottavasti kevät antaa vähän enemmän aikaa elämiseenkin.

Parvia ja muuta sellaista

Kauan sitten kun olimme juuri menneet naimisiin ja asuimme Taka-Töölössä vuokrayksiössä jossa oli alkovi, Mikko rakensi alkoviin parven. Mikko on insinööri ja taitava nikkari ja suunnitteli ja teki parvenkin ihan itse. Eräänä päivänä parvi putosi hajottaen kaiken allaolevan, jouduimme tekemään vakuutusilmoituksen ja kutsumaan puusepän asentamaan parven paikalleen.

Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.

Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.

Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.

Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.

Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.

Lupa asua

Viisumit saimme Suomen Intian konsulaatilta kahdeksi vuodeksi, aiemmat kaksi kertaa olivat vuoden viisumeita. Asumisluvan voi sen sijaan hakea vain Intiassa ja 14 vuorokauden sisällä ensimmäisestä maahantulosta. Sen jälkeen lupaa anotaan uudestaan vuosittain. Viisumin saaminen ei tarkoita sitä että saa asua maassa.

Olemme jo kokeneita maahanmuuttoviraston asiakkaita. Emme hermostu emmekä ihmettele muuta kuin ensikertalaisia jotka ovat levottomia asiakkaita. Osaamme jonottaa istuen. Intiassa täytyy aina istua. Kun menen kauppaan ja ostamaani tavaraa haetaan varastosta, minun on parasta istua. Alkuaikoina yritin odottaessani seistä, mutta kyllästyin että koko ajan joku on pyytämässä minua istumaan. Nyt istahdan heti. Immigraatiossa istutaan muovisilla puutarhatuoleilla ja siirrytään aina yhden istuimen verran eteenpäin (tai sivulle koska penkit ovat myös riveissä) kunnes päästään luukulle asioimaan. Ensikertalaiset eivät tajua tätä ja sen vuoksi paikalla on virkailijoita jotka käskevät istumaan oikeassa paikassa. Istuimme kolmessa eri huoneessa ja kolmen tunnin kuluttua asumishakemuksemme oli otettu vastaan ja päätöksen - joka ilmeisesti on myönteinen - saamme noutaa maanantaina.

Joka vuosi olemme toimittaneet virastolle samat paperit, noin kolmekymmentä sivua kummastakin. Kopiot passista, viisumista, Mikon työsopimuksesta, vakuutukset siitä ettei kukaan intialainen voi tehdä Mikon työtä, vapaamuotoinen todistus Salcompilta jossa kerrotaan että Mikolla on kokopäiväinen työ, vakuutus että firma kantaa kaikki mahdolliset Mikosta koituvat kustannukset, firman yhtiöjärjestys, firman kaupparekisteriote, firman vakuutus että Mikko vaimoineen asuu the Laurels-nimisessä rakennuksessa, the Laurelsin vuokrasopimus, kopiot Mikon veronmaksajakortista, kopio Mikon viimeisestä veroilmoituksesta, firman sertifikaatti siitä että palkasta on pidätetty veroja, kopiot jokaisesta ennakonpidätyksestä, erillinen todistus siitä ettei virallista joulukuista ennakonpidätysilmoitusta ole vielä saatu mutta että ennakonpidätys on toimitettu. Sen lisäksi minulla on sadan rupian leimaveropaperilla vakuutus etten tee Intiassa palkkatyötä. Niin ja tietenkin täytetty hakemuslomake ja sen liitteenä vapaamuotoinen kirje jossa anotaan että meille myönnettäisi asumislupa.

Kaikki nämä paperit arkistoidaan meistä joka vuosi jonnekin. Häkellyttävä ajatus.

Maahanmuuttoviraston nettisivuilla kehoitetaan tekemään hakemus suoraan netissä ja toimittamaan muut paperit virastoon. Mikon sihteeri oli puurtanut kokonaisen päivän ja IT-osaston tuella sai lähetettyä meidän molempien kaksisivuiset hakemukset. Kun sihteeri oli ottanut yhteyttä maahanmuuttovirastoon ja kysyi mitä tehdä kun ei onnistunut printtaamaan valmista hakemusta, virastossa oli äimistelty miten hän oli onnistunut täyttämään hakemuksen netissä koska siihen tarvittava linkki ei vielä ole toiminnassa.
- En ole ainoa jonka mielestä Intian lahjakkaimmat insinöörit katoavat Amerikkaan. Tai ilmeisesti Salcompille jossa onnistuttiin hakkeroimaan maahanmuuttoviraston palveluun jota ei vielä ole.

Nuutunut pariskunta

Kyllä Chennaihin voi lentää helpomminkin kuin lähtemällä Töölöstä kello 5.45, lentämällä 3 tuntia länteen Lontooseen josta otetaan kone itään Intian Bangaloreen, josta on tunnin lento edelleen itään Chennaihin jonne saavutaan kello 7 aamulla. Tämä nyt vain sattui lentoja tilatessa olemaan se näppärin yhteys.

Ja koska sekä Mikko että minä olemme vakavasti riippuvaisia elokuvien katselemisesta, emme tuhlaa pitkiä lentoja nukkumiseen vaan katsomme niin monta elokuvaa kuin ehtii. Olisin ehtinyt katsoa neljä leffaa Lontoo-Bangalore-välillä, mutta yritin nukkua sen yhden leffan pituisen pätkän. Mutta silloin ei nukuttanut.

Univelkaa lukuunottamatta matkaamisessa on vain hyviä puolia. Bangaloren poukahdus oli kiva tehdä. Sai pehmeästi käännettyä Intia-vaihteen päälle.

Esimerkiksi turvatarkastukset Intiassa ovat aina hauskoja. Naiset ja miehet osoitetaan eri jonoihin koska ei voi kuvitellakaan että naisia kopeloitaisiin julkisesti. Naiset ahtautuvat laumoissa lapsikatraan kanssa myös turvatarkastusportin läpi. Sitten heitä työnnetään takaisin odottamaan vuoroaan ja opastetaan turhaan että portin läpi on tarkoitus kulkea yksi kerrallaan. Sinänsä sillä ei ole väliä. Intialaisilla naisilla on aina yllään kilo kultaa koruina, joten metallipaljastuslaitteen läpäiseminen on joka tapauksessa jatkuvaa piippaamista. Sitten jokainen nainen ja lapsi tutkitaan yksitellen verhoilla eristetyssä kopissa käsikäyttöisellä metallinpaljastimella ja sama herkeämätön piippaaminen jatkuu. Sitten matkalippuun lätkitään leimat että nainen on tutkittu ja vaaraton, piippailuista huolimatta. Naisia kunnioittamattomissa länsimaissahan on tapana riisuttaa kelloa, kenkää, vyötä, rannekorua ja korvakorua kunnes piippausta ei enää kuulu, mutta ei Intiassa.

En usko että intialaisnaisten turvatarkastuksissa on mitään järkeä. Mutta ne ovat hyvin aikaavieviä. Yleensä yksi lauman jäsenistä asettuu jonoon kun muut purkavat nyssäköitään läpivalaisuhihnalle, syöttävät lapsia tai ovat loukkaantuneita siitä että takki pitää riisua. Sitten kun on sen jonossa olevan vuoro astua metallinpaljastusportin läpi, koko jengi rientää salamana perään. Joten jos äsken luulin olevani jonossa kolmantena, olenkin yhtäkkiä kolmaskymmenes. Elämä on kovin arvaamatonta.

Vain Intiassa turvatarkastuksen venyminen on hauskaa ajanvietettä.

Arki taas

En tiedä olenko vielä tajunnut että elän arkea. Töistä tullessani poukkasin Museokadun kodinkoneliikkeeseen joka on erikoistunut erikoisuuksiin. Olen monta kertaa kulkenut kaupan ohi ja tuijottanut jännittävän näköisiä espressokeittimiä, leivänpaahtimia ja silitysrautoja. Ne ovat hieman kalliimpia kuin jossain Mustassa Pörssissä, mutta varmasti parempia.

Menin kauppaan ja tulin yli tunnin kuluttua takaisin kantaen hienoa espressokonetta ja nerokasta suutinta Miele-pölynimuriini. Suutin jolla kuulema saan koirankarvat hienosti imuroitua mistä vain. Myyjä oli saanut syntymälahjanaan erinomaiset puhelahjat ja sen lisäksi teki kauppaa kuin olisi nauttinut siitä, kuin kauppa olisi hänen oma leikkikenttänsä. Sain kuulla lyhennettyjä ja pidennettyjä versioita eri vempeleiden käytöstä, historiasta, ja siitä miten eri maissa keitetään kahvia, imuroidaan mattoja tai miksi sähkökäyttöinen silityslauta voi olla, jos ei nyt ihan tarpeellinen, niin ainakin hyödyllinen. Myyjä auliisti varoitti espressokeittimestänikin että niihin voi tulla riippuvuus. Että lopulta haluaa enemmän jänniä toimintoja ja kivoja temppuja. Että onhan tämä koko homma vähän hölmöä. Että hänen kotinsa on niin täynnä vempaimia että oli parempi perustaa kauppa.

Kerroin että ostan espressokeittimen sen kunniaksi että olen saanut kuukausipalkan. Että asuin melkein kolme vuotta Intiassa saaden sikäläistä palkkaa ja nyt uskon olevani niin rahoissani että voin laittaa ne menemään espressokeittimeen joka on vain itseäni varten koska kukaan muu perheessäni ei juo kahvia. Paitsi ehkä Pia joskus.

Juhlistin siis juuri alkanutta Pornaisten uraani. Katsotaan kuinka pitkään siellä viihdyn. Mäntsälähän tyssähti yhteen kuukauteen. Tosin olen osittain Mäntsälässä edelleen, mutta kaikki tyhmä, ikävä ja kurja leikattiin työstäni pois. Nyt on vain potilaat ja terveysaseman kehittäminen ja parantaminen, ei byrokratiaa, en ole enää terveyskeskuksen vänrikki Nappula.

Aloitin parannustyöni jo ensimmäisenä päivänä kertomalla että kummankin lääkärihuoneen pitää olla varustettu ja kalustettu täsmälleen samalla tavalla. On kamalaa pitää vastaanottoa terveyskeskuksessa eri lääkärinhuoneissa etsiä ruiskuja, korvalamppua ja erilaisia papereita ympäri huonetta, penkoa laatikoita josko sieltä löytyisi verenpainekortteja potilaalle. Kyllä huoneissa pitää olla järjestys. Ihan kuten minulle opetettiin Maunulan terveysasemalla kun aloitin terveyskeskusurani 17-vuotiaana lukiolaisena terveyskeskusavustajan roolissa. Maunulassa oli hyvin tiukka kuri. Joka aamu kävin lääkärinhuoneet läpi listan mukaan tarkistaen että joka ainoa listassa mainittu väline oli oikealla paikalla säntillisessä ojennuksessa.

Joskus kuvittelen olevani siisti ja ehdottoman tarkka vain lääkärin työssäni, mutta taidan olla sitä myös siviilissä. Ainakin ennen Intiasta lähtöäni pidin sellaisen saarnan Anithalle puhtauden ja hygienian tärkeydestä että itseänikin puistatti. Olen hyvä kertomaan esimerkkejä. Anithan tytär opiskelee sairaanhoitajaksi ja muistutin kuinka hänen tyttärensä on sairaalassa pidettävä kaikki instrumentit puhtaina, pestävä kätensä ja pidettävä paikat kunnossa. Että minut on kasvatettu aivan samoin. Että sairaanhoitajaäitini opetti minulle jo lapsena kuinka sänky pedataan niin että lakanat pysyy paikallaan, että jo lapsena pyyhin pölyt tältä tupakkapöydältä joka on nyt Intiassa. Näytin jopa rätin ja Pledin kanssa kuinka lapsena niitä pöydän jalkoja pyyhin. Että samoin kuin Anithan tytär oppii sairaalassa hygienian ja ehdottoman puhtauden merkityksen, minä opin ne kotona äidiltäni joka oli oppinut ne sairaalassa. Anitha tuijotti minua silmät rävähtämättä kuten intialaisilla on tapana ja nyökytteli kauhistuneena "yes madam, yes madam".

Tänään toisena työpäivänäni Pornaisissa totesin että tarvitsemme lääke-esittelijöitä kaksi kertaa viikossa kertomaan uusista lääkkeistä. Hoitajat ymmärsivät asian lääke-esittelijöiden tuomina sämpylöinä ja pullina, jotka ovat ihan kivoja, mutta oikeasti minä kaipaan tietoa uusista lääkkeistä. Että mitään trimopanien tai penisilliinien esittelijöitä ei oteta vastaan, vaan uusien lääkkeiden edustajia.

Pieni Pornainen on kiehtova paikka kahden päivän jälkeen. Täynnä mahdollisuuksia!

Kodista kotiin

Chennain kodista tuli kuin tulikin kotini. Lopulta viihdyin hyvin, se tuntui omalta. Muutenkin loma oli onnistunut. En olisi vielä lähtenyt pois. En ehtinyt tehdä kaikkea mitä olisin halunnut tehdä, loma oli aika täyteen pakattu. Mutta toisella kertaa sitten.

Itsenäiseen, yksinasuvan aikuisen elämään tottunutta häiritsi nyt eniten Intiassa sama mikä sinne alunperin muuttaessakin - kotona jatkuvasti oleva kodinhoitaja. Otin tarkoituksella etäisyyttä Anithaan, joka selvästi hakeutui lähelleni, haki uskottua ja ihmistä jolle vuodattaa koko elämänsä surkeuden. Nyt kun työkseni kuuntelen ihmisten suruja ja murheita, kohtaan työssäni ainoastaan ongelmia, sairauksia ja vaivoja, kaipaan lomalla taukoa tästä. Kukaanhan ei tule terveyskeskukseen kertomaan olevansa terve kuin pukki ja elämän kulkevan loistavasti. Autan mielelläni, mutten jatkuvasti.

Missä hyvänsä kotona istuin lukemassa tai kirjoittamassa, Anitha tuli viereen pyyhkimään pölyjä tai siirtelemään koriste-esineitä säntilliseen asetelmaan, juuri kun olin järjestänyt ne minua miellyttävään epäjärjestykseen. Intialaisten rakkaus symmetriaan ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Ja myönnän, Anita voitti. Pakkasin kaikki Iittalan lasilinnut ja kauniisti maalatut koristemunat kapsekkiini ja ne on nyt matkalla Suomeen jossa ne saavat olla taiteellisen vapaassa asetelmassa, hengittää rauhassa kuten minäkin.

Oli hauska matkustaa, nähdä ihmeellinen Malediivien saaristovaltio ja käydä taas Bangaloressa. Oli mukava kulkea sandaaleissa ja nauttia lämmöstä. Toisaalta näin Intian uudelleen satunnaisen kävijän silmin. Lika, kaikkialle levittyvä roska ja saasta, haisevat joet ja muoviroskan peittämät joentörmät, mopojen ja autorikshojen pakokaasu, liikenteen kaaos, ajotielle kasvavat ja tiet tukkivat myyntikojut, köyhyys, naapuriin rakennettavan talon katolla nukkuvat rakennustyöläiset - kaikki tuo häiritsi minua. Eniten varmaan se kaoottisuus, järjestyksen puute ja piittamattomuus joka aiheuttaa roskakasat joita ei pysty kuvittelemaan ennen kuin sen näkee.

Olen Lontoon Heathrow'lla. Erilaisia välähdyksiä lomasta tulee mieleen. Nauroin, olin onnellinen, raivostuin, olin kiukkuinen, ärtynyt, tyytyväinen, kiitollinen, vihainen. Intia muuttaa ihmisen. Sekä hyväksi että pahaksi. Sellaiseksi kuin Intia on.

Chennaissa

En sitten tullut nukkuneeksi Lontoo-Chennai-välillä. Matkustajia oli vähän ja tilaa oli hyvin, mutta päivälennolla ei vaan nuku. Mutta kun olin uudessa kodissamme vähän aamuneljän jälkeen, silloin kyllä nukutti.

Eihän Mikko tietenkään tuohon aikaan tule ketään vastaan, vaimoakaan. Babu siellä odotteli ja heilautti hillitysti kättään kuten aina. Babu on siitä mystillinen ollut aina että hän bongaa meidät mistä vain. Vaikka lentokentältä tullessa eteen avautuu häkellyttävä tungos vastaanottajia ahtautuneena siihen kohtaan mistä ulostulevan matkustajan pitäisi kulkea matkatavaroidensa kanssa, olen aina nähnyt Babun etsimättä. Babu vain ilmestyy eteen, ottaa matkalaukun ja lähtee vinhaa vauhtia autolle. Siinä juoksen perässä.

"Madam, miten isä voi? Entä äiti? Lapsilla kaikki hyvin?" Ensimmäiset kysymykset kuvaavat hyvin mikä on Intiassa tärkeätä.

Ja tärkein kai kaikista... se Mikon ja minun uusi koti. Intiaan tulo on aina järkytys ja shokki. Intiaan tulo aamuyöllä kun ei ole nukkunut lainkaan ei myöskään ole ylevä kokemus. Kertaakaan Intiaan tullessa en ole huudahdellut ihastuksen huutoja, enkä myöskään ole tuntenut Intian kotiini tullessani lämmintä tunnetta "ihana tulla omaan kauniiseen kotiin". Tämä niinkuin pohjustukseksi.

Uusi kämppä on oikeasti uusi, vain 5 vuotta vanha. Bishop Gardenin talo oli 50 vuotta vanha. Mitään eroa kunnossa tai varustuksissa ei ylimalkaisesti katsottuna ole. Intialainen viimeistelytyö on huoletonta. Kun seinät maalataan, ei käytetä maalarinteippiä tai suojata mitään. Lamppuja tai pistorasioita ei oteta pois. Maalitahroja ei pyyhitä pois. Maali on ohutta, siinä säästetään, eikä se peitä ihan kaikkea. Olohuoneen seinällä on mielenkiintoisia lyijykynälaskelmia noin 40x40cm kokoisella alueella. Ne näkyy uuden maalin alta. Mikko oli kysynyt mites näiden kanssa tehdään. Vastaus tuli viipymättä "Photo-frames on wall!"

Ne kylppärit on oikeasti kauheita. Kuvat ei taida tehdä oikeutta niille, mutta yritetään ottaa kuvia. Kyllä tässä työsarkaa on. Luulin tulevani lomalle, tajuan joutuneeni töihin. Kylppärikaappia, uusia viemäreitä, lamppuja ja lampunasennuksia, möbleerausta. Paljon mielenkiintoisia ja epäkäytännöllisiä, suorastaan tyhmiä ratkaisuja talo täysi.

Intialaiset uskovat olevansa maailman viisain kansa, ovat tehneet useita tutkimuksiakin asiasta. Rakentaminen ei ole heidän vahvuutensa, sisustuksesta tai viihtyisyydestä puhumattakaan. Kauneus on katoavaista ja katsojan silmässä. Kuten usein olen todennut, Intiassa on katsottava kauas niin näkee kauneutta. Jos silloinkaan.

Oli tosi kiva tavata Mikko!! Tänään vain olemme ja puhumme, menemme kohta ratsastamaan ja illalla syömme kotona. Terveisiä kaikille!

Karunanidhin aika

Kuten edellisessä blogissa mainittiin, yleisesti arvellaan, että Karunanidhin valtakausi tosiaan päättyi äskettäisissä vaaleissa. Varmuus asiasta saadaan tosin vasta muutaman viikon kuluttua, sillä ääntenlaskentaan tarvitaan opettajia, joiden loma alkaa vasta silloin. Minulle ei ole valjennut miksi vaalit pidettiin kuukautta ennen kuin äänet voi laskea - todennäköisesti äänestyspäivänä oli erityisen otollinen päivä, jolloin jumalat ovat suosiollisia.

Vaalien voittajaksi ennustetaan Jayalalithaa´a, jonka etuna on paitsi ikä (vasta 63-vuotias) ja se, että hän on entinen Kollywood-tähtinäyttelijätär, myös se että hänellä ei ole perhettä. Hän on kehunut kampanjassaan, että koska hänellä ei ole perhettä, hänellä ei ole tarvetta antaa virkoja lähisukulaisilleen eikä hänellä ole tarvetta korruptioon.

Jayalalithaa on nyttemmin jotakuinkin selvinnyt Chief Minister-kausiensa (1991-96 ja 2002-06) oikeusjutuista. Lukuisat osavaltion varojen väärinkäytökset ja petokset hänen kaudellaan voinee unohtaa mikäli hän nousee taas valtaan.

Korruptio onkin ollut viime aikoina paljon otsikoissa, vaikkakin ulkomaalaisen on aina vaikea erottaa mikä on vain normaali maan tapa ja mikä on oikea skandaali. Karunanidhin DMK-puolue on valtakunnallisella tasolla liitossa Sonia Gandhin johtaman Kongressi-puolueen kanssa, joka on ollut vallassa pitkään ja on siis ehtinyt kerätä myös pitkän syntilistan. 2G-skandaali jaksaa puhuttaa vaikka itse tapahtumasta on jo aikaa. Siinä oli kyseessä se, että matkapuhelinverkkojen toisen sukupolven taajuusalueet myytiin parikymmentä miljardia dollaria alla käyvän hinnan. Aluksi ajattelin, että sen ei pitäisi olla mikään ongelma, että tuolla tavoin on saatu varmistettua halvat puheluhinnat (Euroopassahan kävi oikeastaan päinvastoin 3G-taajuuksien kanssa, ne myytiin niin kalliilla, että kesti vuosia ennenkuin ostajilla oli varaa rakentaa kunnon verkot). Sitten minulle selvisi, että monet ostajista olivat myyneet taajuusalueet eteenpäin käypään hintaan. Voi olla, että jokunen ministeri onnistui saamaan siitä hieman särvintä kapean valtion leipänsä päälle.

Wikileaksin julkaisemissa papereissa oli raportti Intian ja USA:n ydinvoimayhteistyösopimuksen hyväksymisen ajalta. Sopimuksesta oli tulossa tiukka äänestys parlamentissa ja käydyssä keskustelussa amerikkalaisdiplomaatti oli suhtautunut epäillen sopimuksen läpimenoon. Hänen keskustelukumppaninsa, Kongressi-puolueen johtohenkilö, oli vakuuttanut että sopimuksen läpimeno varmistetaan ja näyttänyt arkullisen rahaa, jolla äänestystulos hoidetaan kotiin. Hälystä päätellen tämä ei olekaan maan tapa, tai ainakaan siitä kiinni jääminen.

Vaalien aikaan DMK:lla kävi hieman onnettomasti kun vaalilautakunta onnistui takavarikoimaan yhteensä 100 miljoonan dollarin edestä rahoja, jotka oli tarkoitettu palkkioiksi äänestäjille. En ole varma kumpaa pidetään merkityksellisemäpänä, sitä että DMK käytti näin paljon rahaa äänestäjien lahjomiseen vai sitä, että niin moni äänestäjä jäi ilman rahoja ja DMK ilman suunniteltuja ääniä.

Rajasthan 2

Rajasthan on maantieteellisesti Intian suurin osavaltio. Hieman Suomea suurempi alue kattaa 10% Intian pinta-alasta. Miltei koko Rajasthan on Tharin autiomaata joka rajoittuu lännessä Pakistaniin, etelässä Gujaratin osavaltioon, idässä Madhya Pradeshiin, pohjoisessa Punjabiin. Rajasthan on osa Indus-laakson sivilisaation kehtoa. Nimi Rajasthan on "Kuningasten maa" joka kuvaa kuinka tätä aluetta ovat aina hallinneet pienet kuningaskunnat. Jopa niin että kun olimme vuosi sitten edellisen kerran Jaipurissa ja Jodhpurissa, kaikki oppaat puhuivat meille nykyisistä kuninkaista ja kuningattarista vaikkei näillä maharajoilla tai maharaneilla olekaan mitään valtaa. Paitsi tavallisen kansan silmissä he ovat edelleen yli kaikkien muiden.

Olimme varanneet nelipäiväisen ratsastusretken KortaEscapesta. Korta on pieni pahainen maalaiskaupunki 3.5 tunnin ajomatkan päässä Udaipurin kaupungista jonne on hyvät lentoyhteydet. Kortassa kuten ilmeisesti jokaisessa Rajasthanin pikkukaupungissa on oma ylhäisönsä jotka kaikki ovat jotenkin sukua jollekin kuningassuvulle. Ihan loogista - kun maharajaksi maharajan paikalle tuli vanhin poika, piti niille muille pojille ja ehkä tytöillekin keksiä joku säädyllinen paikka missä asustaa. Tämä systeemi tuntui toimivan edelleen. Isäntämme, suunnilleen nelikymppinen, sympaattinen ja ujon oloinen Nirbhay kuului ylhäisösukuun jonka hän toi moneen kertaan ilmi, ei kehuakseen tai tuodakseen itseään esille vaan ihan luonnollisena asiana selittäessään mitkä kylät kuuluvat hänen perheelleen, miksi kyläläiset tervehtivät häntä milläkin tavalla, miten elämä on järjestäytynyt hänen maaseudullaan.

Rajasthan on perinteisesti ollut puskuri- ja puolustusaluetta. Kaikki paha on aina tullut muslimimaista lännestä ja pohjoisesta ja rohkeat, sotaisat Rajputit ovat marwari-hevostensa selässä olleet ensimmäisinä puolustamassa Intian niemimaata. Rajputien urheuden vuoksi koko eteläinen Intia on saanut säilyttää historiallisen monumenttinsa, temppelinsä, pyhät kirjoitukset ja jumalalliset esineet. Pahan pääsy maahan on estetty jo Rajasthanissa.

En arvannut kuinka herkkä asia tämä on. Olen edelleen sitä mieltä että kaikki kaunis, mielenkiintoinen, jännittävä ja katsomisen arvoinen Intiassa on mogulien tai brittien jäljiltä. Hindulaisuuteen ei yksinkertaisesti kauneus tunnu kuuluvan. Hindulaisuuden kauneus on jossain sisällä ja syvällä ja sekin on hyvin yksityinen henkinen valaistus ja vapautus jota muut eivät koskaan voi nähdä. Mogulit rakensivat Taj Mahalin ja Humayunin mausoleumit, Qutabin uljaan ja ihmeellisen tornin, Tipu-sulttaanin palatsin, mahtavat linnoitukset. Menin erehdyksessä sanomaan jotain tällaista Nirbhaylle, joka hätkähti näkyvästi ja kysyi kireästi "Mitä oikein tarkoitat?". Nirbhayn mukaan mogulit tuhosivat suuren osan hindukulttuuria, tekivät pahaa ja olivat Intian turmioksi. Ja vaikka mogulihallitsija Shah Jahanin rakennuttama Taj Mahal on kaunis, sen kauneus on surullista ja kylmää kuten kaikki moguleihin liittyvä, onhan se hallitsijan lempivaimon hauta. En jatkanut keskustelua millaiseksi mielikuvani hinduismista on muodostunut, sen julmista jumalista jotka hurjalla tanssillaan tuhoavat kaiken luodakseen sitten uutta, kuinka väkivaltaisesti demonit murskataan tai jumalkuvissa on useammin ihmisluita, pääkalloja ja sapeleita kuin kukkia ja perhosia, kuinka hindukalenterikin perustuu kylmään kuuhun eikä lämpöiseen aurinkoon.

Retkemme Rajasthanissa oli hyvin erilainen kuin ratsastusmatkamme Sri Lankassa. Sri Lankassa olimme onnellisia ja hilpeitä, kaikki tuntui valoisalta ja vapaalta, ihmiset nauroivat ja hymyilivät. En tiedä kuinka paljon vuosi sitten päättynyt sota vaikutti kaikkialla näkyvään optimismiin ja onnellisuuteen, mutta voi olla että singaleesit ovat perimältään oikeasti toisenlaisia kuin Intian arjalaiset tai jopa Tamil Nadun ystävälliset dravidat. Nyt tuntui että pitää olla hieman varuillaan, miettiä pari kertaa ennenkuin sanoo mitään, olla pidättyväinen ja harkitseva. Sri Lankassa kävimme pienen pienissä kylissä joissa isäntämme juttelivat iloisesti sekä sinhalia että tamilia köyhien kalastajien kanssa aivan tasa-arvoisen oloisesti. Rajasthanissa ei jäänyt hetkeksikään epäselväksi että Nirbhay oli alueen herra ja valtias. Nirbhayn ratsupiiska oli hyvin esillä, sillä sai huidottua kulkukoirat, lehmät ja vuohet yhtä lailla kuin lammaspaimenet ja naislaumatkin tieltä pois. Ei vihaisesti eikä epäystävällisesti, mutta täysin välinpitämättömästi ja luontevasti kuten tekee sellainen joka tietää syntyneensä kaikkien yläpuolelle eikä edes tiedä että voi käyttäytyä toisin.

Siksi tuli mieleen aikamatka feodaalikaudelle. Paimenilla näytti järjestään olevan kirkkaanpunaiset turbaanit päässään.
- "Onko punainen paimenten väri, voiko vaatteista nähdä mihin kastiin kukin kuuluu?" kysyimme Nirbhayltä.
- "Kaikella on merkitys! Punainen on paimenten väri, kaikilla on omansa. Ylhäisölle kuuluu kaikki värit koska me olemme vastuussa näistä kaikista jotka asuvat meidän alueellamme. Kaikki nämä ihmiset tietävät että olen ylhäistä sukua vaikka olenkin nyt pukeutunut farkkuihin ja t-paitaan. Näettehän miten jokainen tervehtii minua."

Totta. Jokainen tervehti Nirbhayta, ei iloisesti vilkutellen tai huudahdellen vaan jäykkää kunnioitusta osoittaen. Nirbhayn joku esi-isä oli erään rajasthanilaisen maharajan nuorempi poika. Ei sen enempää. Ja maharajoja mahtui Rajasthaniin kymmeniä. Eikä maharajoilla ole poliittista valtaa, eivätkä he oikeasti ole kuninkaallisia koska Intia on ollut itsenäinen demokratia vuodesta 1947 alkaen. Mutta ylhäisen arvo on ja pysyy. Samoin kuin alhaisen. Vaikka Nirbhay kuinka puhui miten Intian keskiluokka voi ostaa nykyään Pajeron tai muun suuren maastoauton jollaisia tuskin näkee Suomessa, uskon että suurimmalla osalla intialaisista ei elämässään ole mitään mahdollisuuksia. Suurin osa tuskin edes tietää oikeuksistaan, tai osaa kuvitella että on ihan sallittua tehdä muuta kuin isä, isänisä, isänisänisä on tehnyt. Tehdä jotain muuta kuin mikä on määrätty sille kastille mihin on sattunut syntymään. Ja silti, vaikka haluaisi poiketa suvulle ja perheelle annetusta ruodusta tai ammatista, harvalla on mahdollisuus koulutukseen. Koulutus maksaa ja jos ei ole rahaa, on turha haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, voi vain toivoa parempaa onnea seuraavassa elämässä.

Rajasthan on hyvin kaunis osavaltio ainakin sellaisten mielestä joihin autiomaat vetoavat. Siellä on myös satsattu kastelujärjestelmiin ja tieverkoston rakentamseen. Pellot olivat suuria ja vihreitä, ja tuottavat kaksi satoa vuodessa. Peltotöihin riittää halpaa työvoimaa ja lapsia paimeniksi. Koulutustaso on huono: vain 60% asukkaista on lukutaitoisia osavaltion sijoittuessa alimpaan viidennekseen. Tamil Nadussa taas panostetaan koulutukseen, liki 90% on lukutaitoisia.

Rajasthanissa on Intian upeimmat palatsit, värikkäimmät vaatteet ja luultavasti kauneimmat ihmiset. Koska autiomaa on karu, ollaan perinteisesti pukeuduttu kirkkain värein. Kirkkaat värit näkyvät kauas. Värikkyys yhdistettynä silminnähtävään köyhyyteen on hieman ahdistava näky. Sekä Pia että minä teemme työtä köyhyyden ja lapsityövoiman poistamisen eteen ja Rajasthanissa näimme molempia. Hirveän vaikea sulkea silmänsä, hirveän vaikea vilkutella iloisesti lapsille jotka ovat paimenessa tai tiilenpolttopuuhissa tai keräävät kadulta roskia tai kantavat metsästä risuja tai pesevät pyykkiä keskellä arkipäivää jolloin jokaisen lapsen pitäisi olla koulussa. Ja tietää että luultavasti yksikään näistä kuvankauniista lapsista ei tule elämään vauraampaa tai helpompaa elämää kuin vanhempansa.

Sri Lankan rikkaudet?

Ei Sri Lanka ole rikas maa. Minussa ei ole ekonomistia nimeksikään, mutta katsoin miten International Monetary Fund IMF oli listannut 181 maata bruttokansantuotteen mukaan. Sri Lanka on vuoden 2009 tilastossa sijalla 76 ja Intia sijalla 11 (Suomi 34). On kai myös muistettava että ensimmäisen 2009 vuosikolmanneksen ajan Sri Lankassa vielä jatkui 30 vuotta kestänyt sisällissota joka ei voi olla vaikuttamatta maan taloudelliseen tilanteeseen.

BKT on kuitenkin huono mittari kehitysmaissa joissa vauraus jakautuu epätasaisesti. Kansasta vain jokunen upporikas promille hyötyy kasvavasta kansantaloudesta valtaväestön eläessä äärimmäisessä köyhyydessä. Vaikka Intiassa on kasvavaa keskiluokkaa, en voi pitää maata muuna kuin kehitysmaana. Olen kiertänyt niin monessa maaseutukylässä ja ryöminyt niin moneen maalattiaiseen hökkeliin ja nähnyt niin monta alkeellista maaseutuklinikkaa jossa ei ole toivoakaan muunlaiseen diagnostiikkaan kuin mitä lääkärin silmä, kokemus, tietämys ja stetoskooppi suo, joten minulle on turha kertoa Intian olevan kukoistava Aasian taloudellinen mahti.

(Sekoitan nyt lukijani, mutta tiedoksenne: Kaikki tämän blogin kuvat ovat Intasta, Tamil Nadun maaseudulta parin tunnin ajomatkan päässä Chennaista jossa asumme)

Hand in Handin juuri kunnostama lasten kunnallinen päivähoitopaikka. Moniko suomalaisäiti olisi kiitollinen tällaisesta lottovoitosta lapselleen?
Päiväkodin keittiössä valmistetaan lapsille Hand in Handin ravitsemusterapeutin suosittama lämmin lounas ja välipala.

Kun siis katson IMF:n saman vuoden 2009 tilastoa BKT per capita, on tilanne toinen. Intia on romahtanut sijalle 128 ja Sri Lanka 113. Sri Lankakin on vielä BKT:n epätasaisen jakautumisen mukaan kehitysmaa, mutta maltillisemmin kuin Intia.

Citizen Centre - Information Centre. Tarvitaan yritteliäs nainen, Hand in Handin mikrolaina perushankintoihin kuten tietokoneen ostoon, printteriin, tilan vuokraan ja nettiyhteyteen ja paljon koulutusta maalaiskyliäkin koskevista perustuslaillisista oikeuksista ja osavaltion tukemista avustusprojekteista. Tämän keskuksen yhteydessä toimii myös kirjasto (katso toiseksi alinta hyllyä) josta kirjoja voi lainata pientä korvausta vastaan. Mikään ei ole ilmaista koska tästä palvelusta tulee yhden perheen toimeentulo jolla koulutetaan lapset ja elätetään vanhukset.

Silti, huolimatta siitä että toimin köyhyyden poiston, lapsityövoiman käytön eliminoimisen, ympäristön parantamisen, naisten työllistymisen ja koulutuksen eteen työskentelevässä järjestössä, Hand in Handissä, olen usein toivoton Intian suhteen. Suunnaton köyhyys ja kurjuus ja kuivuus ja rutiköyhän valtaväestön elämisen kaikinpuolinen vaikeus tuntuu niin pohjattomalta että joskus ajatuskin tilanteen parantumisesta tuntuu lohduttomalta. Sri Lankassa on vain 20 miljoonaa ihmistä ja saari on mitätön hiukkanen Intiaan verrattuna. Pienessä on ehkä helpompi yrittää, ehkä kansainvälinen apu on osattu käyttää paremmin tai ehkä kaikki näkemäni olikin vain harhaa ja valetta. Mutta hyvin lyhyellä, pintapuolisella visiitillä siellä aisti yrittämisen innon ja halun parantaa maata, pyrkiä eteenpäin ja pitää huolta niin ympäristöstä kuin perheestäkin.

Maaseudun klinikka jossa lääkäri käy kerran viikossa. Tämä tila on oikeasti kylän yhteisten kokousten paikka jonka kylän päällikkö lainaa kiertävälle lääkärille.

Ihmiset jonottavat lääkärille joka tutkii kolmen tunnin aikana 60-90 potilasta. Nämä ihmiset tietävät olevansa onnekkaita koska heille on järjestynyt omaan kylään loistava terveydenhoitopalvelu. Lääkärin vastaanotto ja lääkkeet maksavat 20 rupiaa per potilas. Köyhäkin ymmärtää ja hyväksyy ettei ilmaiseksi saa mitään.
Minulla oli Haagan terveyskeskuksessa yleensä 16 potilasta päivän aikana.

Banaaniviljelijän murhe

Meillähän oli yksi banaaniterttu kasvamassa pihamme banaaniruohikossa. Se jonka jo kerran luulimme kadottaneemme, mutta joka olikin vain kasvanut korkeammalle. Lomamme aikana Vanilla, puutarha-apulainen, oli todennut banaanien olevan kypsiä ja katkaissut tertun varresta.

Kotiapulaisemme Anitha esittelee keittiössämme iloisena puutarhamme satoa

Anitha myönsi ettei ollut koskaan nähnyt vastaavanlaista banaania. Vanilla oli tietävinään että kyseessä on “seed banana”. Tähän ei kuitenkaan suurempaa puutarha-alan tietämystä tarvita koska kun banaanin kuoren avaa, sisältä paljastuu mustapippurin kokoisia kivenkovia siemeniä. Tai ehkä ne ovatkin kiviä ja kyseessä on pikemminkin “stone banana”, jota Vanilla ei tunne. Siemenet ovat niin kovia ettei niihin pysty hampaat eikä puukko. Heti sen jälkeen kun Anitha oli ihmetellyt minulle tuntematonta banaanilajia, hän intialaiseen tapaan väitti rävähtämättömin silmin että tämä banaani on “very healthy”. Yleensä kaikki omituiset ja hirveän makuiset vihannekset, kasvikset, ruoat tai hedelmät ovat Anithan mukaan hyvin terveellisiä, selvästi vastoin minkäänlaista tietoa asiasta.

Meidän punaruskeat banaanimme joiden vieressä on tavallinen ostobanaani.

Molemmat banaanit ja vielä banaaninpuolikkaat halkaistuina. Kahvilusikka vain kertoo että kyse on pienikokoisista banaaneista jotka ovat mielestämme parhaita. Banaanissamme on kieltämättä enemmän siemeniä joista kolme yksilöä on otettu erikseen näytille. Ovat kuin mustapippureita, tai ainakin sen kokoisia.

Luimme Wikipediasta että jalostetut banaanit joita ihmiset yleensä syövät ovat lähes kivettömiä. Villibanaanit ovat täynnä mustia kiviä. Villibanaanit ovat katoava luonnonlaji joka on nyttemmin YK:n ruokajaoston suojeluksessa. Kun tarkkaan tutkii normaalibanaania, kyllä siinäkin pieniä mustia pilkkuja havaitsee. Ne ovat surkastuneita siemeniä. Jalostettu viljelty banaani on yksineuvoinen, kun taas suurisiemeninen villibanaani ei ole. Sekä Mikko, Pia että minä maistoimme varovaisesti puutarhamme tuotetta. Banaani oli yllättäen hyvin makea ja mehukas, mutta syöminen on varsin vaikeata runsaan siemenmäärän vuoksi. On myönnettävä että koko satomme palasi sellaisenaan takaisin luontoon.

Mikä tarkoittaa että ehkä ne talomme eteen ilmeisesti pysyvästi asettuneet kolme lehmää nauttivat parhaillaan maukasta siemenbanaaniateriaa.

Aika lähteä lomalle 2

Rupesin kommentoimaan Mikon edellistä kirjoitusta, mutta kommentista tuli niin pitkä että siirränkin sen omaksi kirjoitukseksi. Tässä taidetaan tosiaan olla lähtökuopissa lomalle kun ajatukset ovat tällaisia vähän harmaita. Mikko on oikeassa että olemme viimeisen parin viikon aikana useampaan kertaan kertoneet toisillemme tarinaa päivän tapahtumista tai kommentoineet The Hindun juttuja ja aina päätyneet "Tämä on ihan toivoton maa. Onko tällä maalla oikeasti toivoa?" Silloin on tosiaan aika hengähtää ja hetkeksi ottaa etäisyyttä.

Nyt kun on aikaa kulunut muutosta Intiaan, pystyn jotenkin analysoimaan eri maita. Brasiliassa oli minusta aina jotain villiä ja kesyttämätöntä joka alkuun jopa pelotti minua. Mutta siellä oli suvaitsevia ihmisiä ja jotenkin ihmeellisesti rodullisia ristiriitoja ei ollut ainakaan näkyvästi esillä. Siellä ilo tunki esiin slummeistakin ja sen aisti kadulla ja kaupoissa vaikka elämä on monelle brasilialaiselle todella tiukkaa ja vaikeaa.

Intiassa kaikki on ohjattua ja ennalta määrättyä. Ihmettelen aina kun monet sanovat että Intiassa on helppo aloittaa mitä vain, täällä on kaikki mahdollisuudet. Mahdollisuuksia on minusta vain harvalla. Pitää olla oikea asema, kasti, verkosto, suku, perhe. On pitänyt käydä oikeat koulut ja yliopistot. Ryysyistä rikkauksiin ei minusta voi ikinä onnistua Intiassa mutta rikkaudesta vielä suurempaan rikkauteen onnistuu ongelmitta. Siksi tuo Mikon mainitsema ratsastuskin on sellaista kuin se on - näin on aina tehty ja näin on aina tehtävä.

Brasilia oli dynaaminen, pursuileva, hilpeä ja yritteliäs kaikessa mahdottomassa byrokratiassaan ja omassa toivottomuudessaan jossa oli hämmästyttävästi silti selkeästi toivoa. Intia on staattinen, jäykkä, normitettu, uskontoon vahvasti nojautuva byrokraattinen maa. Brasilia sambasi ja forrosi estoitta, Intiassa tanssin mestariksi tullaan vasta vuosikausien ankaran harjoittelun kautta, sitten kun osataan nostaa kulmakarvaa juuri oikealla tavalla ja on opittu vuosituhansien aikana kehittyneet nyanssit ja liikkeet ja ymmärretään kuinka jokaisen sormen nivelen eri asento kertoo omaa tarinaansa. Brasilia nauroi ääneen yötä päivää, Intiassa järjestetään Naurukursseja joissa opetetaan nauramaan koska tieteellisissä tutkimuksissa on todettu naurun olevan henkiselle terveydelle hyväksi.
http://chennai.metromela.com/Laughter%20clubs%20in%20Chennai/article/1032

Ei minulla erityisemmin ole ikävä Brasiliaan eikä missään nimessä Manauksen eristyneisyyteen mutta kun aikaa on kulunut, huomaan monia asioita joita kaipaankin sieltä. Kaikkialla on omat hyvät ja huonot puolensa eikä elämä missään ole yksinkertaista - mikä on suuri rikkaus. Olen todella etuoikeutettu kun olen saanut asua neljässä hyvin erilaisessa maassa. Tuntuu että vasta nyt alan ymmärtää ihmisiä ja maailmaa jossa elän, että se on monimutkaisempi kuin olen kuvitellut, mutta monimutkaisuudessaan se on sellainen kuin sen pitääkin olla.

Lomailua Goalla 2

Menin kuin meninkin rannalle. Olisihan ihan älytöntä jollen olisi hienolla hiekkarannalla käynytkään kun tänne kerran tulin. Ja ihan positiivinen kokemus. Vuokrasin lepotuolin ostamalla 25 rupialla juotavaa ja olin aamulla reilun tunnin beachilla. Kaikenlaista kaupustelijaa oli jatkuvasti joten aika ei tullut pitkäksi. Jos olisin ollut jonkun kanssa rannalla, se olisi kiusannut ja olisin häätänyt tyypit pois, mutta nyt en viitsinyt lukea kirjaani vaan jutustelin niitä näitä näiden rannan työntekijöiden kanssa. Eihän se ole soveliasta, mutta olin hyvin tiukka kunniastani "My husband does not allow me to talk to other men" joten juttelin naisten kanssa.

Sitten kävelin pölyistä katua pitkin parin kilometrin päähän manikyyriin ja pedikyyriin jossa vierähti pari tuntia. Sieltä otin taksin ja yritin etsiä taksikuskin kanssa taidenäyttelyä josta olin lukenut tämänpäiväisestä Times of Indiasta. Minulla oli lehdestä repäisty artikkeli mukana jossa oli kuva kaverista joka järjesti näyttelyn, mutta hassua kyllä, mitään osoitetta ei ilmoitettu, ainoastaan kylä jossa paikka on. Taksikuski näytti lehtileikettä, joku tunnisti artikkelissa esiintyvän kaverin muttei kukaan osannut kertoa mistä kaverin löytäisi. Tulihan kierrettyä Goan muitakin kyliä! Taksi maksoi 400 rupiaa - 6 euroa, jonka maksoin oikeastaan ihan mielelläni koska minulla oli kivaa.

Antti soitteli - Stefi on vatsataudissa ja Antti lähtisi kanssani uudestaan syömään. Eilen kävimme koko poppoo yhdessä - eilen Antti tarvitsi rupioita joita minun on helpompi ja edullisempi nostaa intialaiselta tililtä kuin Antin suomalaiselta tililtä. Taksi ja mainoslehtiset suosittavat Souza Lobo-ravintolaa Calangute-kylässä joka on sopivasti puolivälissä Antin ja minun kylääni. Tapaamme kaiketi siellä.

Ystävänpäivä ja naisten ahdistelu 2

Huomasin Hesarissa jutun Intiassa nousseesta keskustelusta josta taannoin kirjoitin, kuinka Bangaloressa kevytkenkäisiä pubissa istuvia naisia oli ahdisteltu. Hesarissakin oli noussut kiihkeä keskustelu netissä intialaisten naisten asemasta. Suomesta varmasti löytyy asiantuntemusta tähänkin kysymykseen.

No, Intiassa kansan syvät kerrokset eivät osallistu keskusteluihin ainakaan kirjallisesti, saati sitten internetissä. Luku- ja kirjoitustaidottomuus on yleistä. Syvimpien kerrosten ihmisiä ei oikeastaan virallisesti ole edes olemassa. Intian väestörekisteröinti ei ihan yllä samaan tasoon kuin Suomessa.The Hindun lukijana olen seurannut vilkasta keskuselua ahdistelusta. Yleisönosastonkirjoitukset ovat hyvin muotoiltuja, korrektia ja kaunista englantia. Alatyyliset kirjoitukset ovat tuntematon käsite lehdessä. Se on sitä brittien vaikutusta. Koukeroinen kohtelias siirtomaaherrasväen tuoma englanti kuultaa edelleen läpi. Täytyy muistaa että keskustelijat ovat niitä kouluja käyneitä, akateemisia intialaisia. Kaikki The Hindun kirjoittajat tuomitsevat tapahtuman ja monet ovat myös pahoillaan että media nostaa esille tällaisen pienen ryhmän, jonka johtajana on koulunsa keskeyttänyt surkimus. Ja ihmetellään miksi laittomuudella uhkailevan ryhmän, "Intian talibaanit", annetaan uhkailla ja odotetaan että tekevät laittomuudet eikä laiteta suoraan kuriin ja järjestykseen. Mutta eihän Intia ole poliisivaltio.

Se vähä aika minkä olen viettänyt Intiassa on saanut minut vain ymmälleni. Intiassa on kaikkea. Pieni ryhmä ei edusta intialaista perinteistä kulttuuria, vaikka varmasti edustaa jotain osaa intialaisista tavoista. Intiaan mahtuu niin huippukoulutetut naiset korkeissa viroissa, akateemisesti koulutetut naiset erilaisissa ammateissaan, intellektuellinaiset, kirjailijanaiset, seksikkäät Bollywood-näyttelijättäret, huippukauniit missit (joilla useimmiten on Master-tutkinto hyvästä yliopistosta. Missit ovat yleensä varakkaiden perheiden tyttöjä). Mahtuu kotiapulaiset, kaupanmyyjät, elektroniikkateollisuuden operaattorit. Kadunvarsikauppiaat, puutarhanlakaisijat. Rakennuksilla on naisia töissä, naiset tekevät maatyötä. Kerjäläiset ja ne jotka ovat pudonneet kaiken ulkopuolelle. Ja paljon muuta.

Tärkein viesti The Hindun kolumneista ja yleisönosastokirjoituksista minulle oli että Intiassa on valtava intellektuelliväestö jolle ajatus naisen alistetusta asemasta on täysin käsittämätön. Se ei tietenkään poissulje sitä että naisia alistetaan, murhataan, leskiä poltetaan, tyttölapsia hylätään monessa paikassa Intiassa, mutta kukaan ei voi väittää että se kuuluisi nykyintialaiseen kulttuuriin tai edes hindulaisuuteen. Intia on demokratia jossa on useita uskontoja. Valtauskontona hindulaisuuskin on koostunut useasta uskonnosta, sitä voi pitää "uskontojen kollektiivina". Yksinkertaistaen, Intiassa kaikki on hyvin monimutkaista.

Ystävänpäivä

Valentine's Day on vanha traditio. Nimikin tulee kristinuskon alkuaikojen Valentine-nimisestä marttyyristä. Jonkinlaista rakkauden, ystävyyden tai tunteellisuuden päivää vietetään ympäri maailmaa, useimmiten juuri helmikuussa. Lahjoja on annettu satoja vuosia, kortit ovat uudempi keksintö.

Intia... Intiassahan ei edes naimisissa olevien pariskuntien näe kulkevan käsi kädessä, seurustelevista pareista tai flirttailevasta nuorisosta puhumattakaan. Tai jos näkee, ne ovat nuoria miehiä. Sillä ei ole mitään, ei mitään, tekemistä homouden kanssa. Homoseksuaalisuus on Intiassa laitonta. Mutta koska seurustelevat tyttö ja poika eivät voi koskettaa julkisesti toisiaan, jonkinlainen kosketus on inhimillinen välttämättömyys ja siten sallittua. Ja tämä on sentään maa joka on julkaissut Kama Sutran, maailman ensimmäisen kunnollisen seksin opaskirjan.

Chennaissa on pari ulkomaalaisten suosimaa kuppilaa vanhoissa koloniaalihuviloissa. Niiden vehreiden puutarhojen suojissa näkee harvinaisen näyn - nuoria intialaisia pariskuntia, tyttö ja poika kaksistaan, kädet koskettavat, joskus pieni julkinen suukkokin.

Joten Valentinen päivä on uhka. Joitain viikkoja sitten Bangaloren lähellä olevassa yliopistopubissa oli nuoria naisia ahdisteltu liian vapaan käytöksen vuoksi. Ahdistelijana oli ryhmä jonka johtajana on käsittääkseni pappi, joka pidätettiin samassa yhteydessä. Ryhmän tehtävä on pitää huoli ettei julkista seurustelua esiinny.

The Hindu kertoo tänään kuinka ryhmän aktivistit aikovat asettautua Valentinen päivänä yliopistojen, hostelien ja hotellien lähelle nappaamaan ilmiselvästi naimattomia pariskuntia jotka käyttäytyvät ikäänkuin olisivat rakastuneita ja vie pariskunnan lähimpään temppeliin ja ehdottavat naimisiinmenoa. Väkivaltaa ryhmä ei aio käyttää, vaikka rakastunut pariskunta ei haluisikaan suinpäin naimisiin tai edes temppeliin. Hmm... No ryhmän toimet ovat toki laittomia ja Bangaloren poliisi onkin valmistautunut pidättämään aktivisteja. Osavaltion sisäasioiden ministeri muotoili asian hienosti: "The law will take its course against those indulging any untoward activity, including violence. We will not bar exchange of pleasantries on Valentine's Day, but people cannot use the occasion to indulge in unlawful activities." Eli ei Valentinen päivä silti ole mikään syy sopimattomaan käytökseen.

En usko että julkinen halaaminen tai käsi kädessä kulkeminen olisi laitonta. Se vaan ei ole tapana eikä hyväksyttävää. Brasiliassa asuessa tottui jatkuviin poskisuudelmiin ja tuttavalliseen kosketteluun, täällä se karsiutui nopeasti. Maailma on niin mielenkiintoinen. Millaista joustavuutta sitä tarvitseekaan yrittäessään elää milloin missäkin maassa!

Rautaa rajalle

Ajattelen aina kirjoittavani hienoja reportaasheja, sitten lannistun ja saan aikaiseksi kepeitä pikkutarinoita. Mieltäni on pitkään vaivannut Intian maantieteelliset rajat ja kähinät naapureiden Pakistanin ja Kiinan kanssa. Se on mielenkiintoinen aihe johon syventyisin ja jakaisin lukijoideni kanssa. Mutta siitä on kirjoitettu väitöskirjoja ja tutkielmia, pohdittu YK:n ja maailman rauhantekijöiden kanssa, arvovaltaisia ryhmiä on tehnyt ehdotuksia ja kaikkia mahdollisia toimia puhumattakaan kyseessä olevien maiden hallituksista. Mitä minä siihen lisäämään.

Wikipediasta voi lainata suoraa tekstiä: "Toisen maailmansodan aikana Gandhi tehosti vaatimustaan Intian itsenäistymisestä aloittamalla vuonna 1942 Quit India –vastarintakampanjan, jonka tavoitteena oli saada brittiläiset poistumaan maasta. Gandhi käytti väkivallatonta vastarintaa, kun britit koettivat kaataa hänen johtamiaan joukkoja väkivalloin. Gandhi saavutti suurimman tavoitteensa ja unelmansa ilman sotaa siirtomaaisäntä Isoa-Britanniaa vastaan 15. elokuuta vuonna 1947, kun Intia viimein itsenäistyi.

Gandhi olisi tahtonut pitää maan yhtenäisenä, mutta ei kyennyt estämään Pakistanin irrottautumista Intiasta elokuussa. Tapahtumaa seurasi hindujen ja muslimien sisällissota. Rauha saatiin samana syksynä tapahtumassa jota kutsutaan "Kalkutan ihmeeksi".

Vaan eivät ihmeet ole ikuisia, uskonnot ovat. Samoin rajakiistat. Intian karttaa katsoen ei ole yllätys että islamilaisen Pakistanin, valtaa hamuavan Kiinan ja hindulaisen Intian kesken jaettu pohjoinen "Idän Sveitsi", Kashmir, on jatkuvan kiistan aihe. Itään pullahtava pohjoinen Intian alue joka ympäröi pääasiassa islaminuskoisen Bangladeshin on ihme sinänsä.

En kajoa politiikkaan tai sotiin. Mutta se että Pakistanin ja Intian välit eivät ole lämpöiset, ei ole salatietoa. Heti marraskuisen Mumbain terrori-iskun alussa, ennenkuin tiedettiin mitään iskun tekijöistä, luin jo The Hindusta että Taj Mahal Palacea hallussaan pitävien tappajien oltiin kuultu puhuvan "hindiä pakistanilaisella aksentilla".

The Hindun yleisönosasto täyttyi tyytymättömistä kirjoituksista lepsua Intian hallitusta kohtaan joka ei valmistaudu sotaan Pakistanin rajoille. Kirjoitukset gandhilaisesta väkivallattomuudesta olivat häviävä kuiskaus intialaisen arkielämän kakofoniassa.

Mikon töissä täysin järkevät, sinänsä rauhaa rakastavat työtoverit uhosivat rautaa rajalle, Pakistan kuriin.

Déjà vu! Olemme eläneet tämän aiemmin. Asuimme USAssa syyskuussa 2001. Näkyvä viha, yltiöpatrioottisuus, silmitön kostonhalu oli suorastaan käsinkosketeltava. Muistan täysin surrealistisen pelkoni ulkomaalaisuuteni vuoksi niin voimakkaana että hankin tähtilipun jonka asetin kotimme ulko-oveen jonkinlaiseksi talismaaniksi, viestiksi että emme ole vihollisia vaikka olemme ulkomaalaisia.

Ei Intiassa olla sentään näissä mitoissa. Ei minua pelota. Mutta jos olen joskus ajatellut intialaisia joogaa harrastavina mietiskelijöinä ja flegmaattisina meditoijina, henkisyyteen, ylevyyteen ja tiedon keruuseen keskittyvinä rauhan rakastajina, huomaan että olen taas erehtynyt. Intiassa on kaikkea ja kaikelle vastakohtansa.

Kuten muuallakin. Mitään ei voi yleistää.