Vesirokko

Venkatesh, autonkuljettajani, kertoi 12-vuotiaan tyttärensä sairastavan vesirokkoa. Pidin luonnollisesti lyhyen katsauksen vesirokon tarttuvuudesta, tyypillisestä esiintyvyydestä taaperoilla, teineillä ja sitä vanhemmilla henkilöillä, mahdolliset jälkitaudit, hoito lyhykäisyydessään. Lopuksi totesin muutamin lämminhenkisin sanoin että on hyvin todennäköistä ettei tytölle jää rumentavia rokonarpia kasvoihin vaan hänestä tulee aivan terve ja kaunisihoinen.

Venkatesh on aika vilkas intialaiseksi, naureskelee ja elehtii. Nyt Venkatesh tuijotti minua kuten intialaiset yleensä tuijottavat, tyhjin silmin. Ja alkoi kertoa vesirokosta.

Maariamma, tai Amma eli Äiti, on eteläisessä Intiassa sairauden jumala. Maariamma aiheuttaa vesirokon joka Venkateshin perheen käsityksen mukaan on jumalainen juttu. Vesirokkoon sairastunut makaa kuumeisena ja iho kutiavana puhtaiden lakanoiden välissä. Lakanat vaihdetaan päivittäin ja aluslakanan alle laitetaan jotain pensaan lehtiä. Tämä pensas kasvaa temppeleiden edessä mutta koska en tunne juurikaan kasveja, en voi sanoa mistä pensaasta on kyse. Lehdillä on ilmeisesti kuumetta alentava vaikutus. Viikon makaamisen jälkeen potilasta aletaan kylvettää päivittäin vedessä johon on liotettu näitä samaisia temppelilehtiä ja lisäksi kurkuma-maustetta, sitä keltaista jauhetta jota on paljon curry-mausteessa. Kurkumallakin on paljon lääkkeellisiä vaikutuksia. Koko suku vaeltaa katsomaan jumalan koskettamaa potilasta ja kaikki ovat iloisia. Tai en ole varma siitä sairaasta. Viikon sairastelun jälkeen Venkateshin tytär sai olla ulkona kello 14 asti, sen jälkeen piti taas maata kotona ja odottaa niitä kylpyjä. Perheen miesväki ei saa ajaa partaansa kahteen viikkoon. Venkatesh oli unohtanut tämän yksityiskohdan ja aloitti partansa kasvattamisen vasta kun tyttö oli sairastanut miltei viikon verran, ja silloinkin vain koska Venkateshin äiti soitti ja tivasi tätä parta-asiaa. Venkatesh on hieman viinaan menevää tyyppiä, huolettoman oloinen pulska ja kaljuhko mies joten parran kasvaessa Venkatesh alkoi minusta näyttää enemmän kroonisista krapula-aamuista kärsivältä kuin jumalaisen kosketuksen pyhittämältä. Kahden viikon kuluttua vesirokko on ohi eikä Maariamman jumalainen henki enää kosketa perhettä, parran saa ajaa eikä kylpyjä tarvita.

Täytyy sanoa että olin äimänä. Tämä oli minulle taas kerran ihan uutta. Venkatesh ei tosiaan ole tyypillinen juro autonkuljettaja vaan käyttäytyy usein liiankin toverillisesti, rupattelee, nauraa paljon, kyselee ja juoruilee. Tiedän toki että Venkateshin perhe on hyvin uskonnollinen, käyvät usein temppelissä ja viettävät hyvin hindulaisesti kaikki juhlapyhät. Venkateshin vaimo käy näinä viikkoina kaksi tai kolme kertaa päivässä temppelissä koska vanhimmalla tyttärellä on ylioppilaskirjoitukset, laajat ja vaikeat kokeet jotka ratkaisevat mihin yliopistoon hän voi yrittää pyrkiä. Hyvän koulumenestyksen takaamiseksi on paras käydä temppelissä mahdollisimman usein.

Silti tällainen silkka taikausko tuli yllätyksenä. Kylvetyksillä on varmasti kutinaa ja kuumetta vähentävää vaikutusta, mutta kaikki hoidot ja aikataulut ja temppelissäkäynnit ja sukulaisvierailut ja parrankasvatukset tuntuvat varsin työläältä hommalta. Niinkuin ei pelkässä sairastumisessa olisi riittämiin hankaluutta. Alunperin Maariamma aiheutti julman isorokon, mutta isorokon kadottua maailmasta kiltimpi vesirokko on noussut tärkeään rooliin intialaisissa jumaltarinoissa. Onhan herpes-viruksen aiheuttama vesirokko toki tautina jännittävä ja mielenkiintoinen koska kuten kaikki herpes-virukset, myös vesirokkovirus voi jäädä kytemään aiheuttaen myöhemmin kivuliaan vyöruusun.

Ja kuten olen monasti huomannut, intialaiset jumaltarinat muuttuvat aina kertojan mukaan. Venkateshin perheessä vesirokko oli jumalan kosketus ja hyvä tauti, internet-tutkimuksieni perusteella vesirokko on useasti Maariamma-jumalan vihan aiheuttama rangaistus. Samoin kuin jumaltarut saavat vaihdella, myös minun käsitykseni viruksen aiheuttamasta vesirokosta kelpasi Venkateshille. Kukin on kai tavallaan tyytyväinen.

Kotielämää ja uskontoa

Olen ollut hieman kremppa ja pysytellyt enimmäkseen kotona. Koska maksan Prabhalle, kuljettajalle, kuukausipalkkaa, en anna ylimääräisiä vapaapäiviä joita kertyy muutenkin kaikkien matkojeni aikana. Prabha tulee meidän talon nurkalle notkumaan kello 9 aamulla.

Eiliseksi Prabha pyysi vapaapäivää hääpäivänsä vuoksi. Kun Anitha ensimmäisenä pyysi vapaata hääpäivän vuoksi, olin ymmälläni ... "Etkö ole jo naimisissa? Kenen häät nyt on?" Anithalla oli 21-vuotishääpäivä ja arvelin sen olevan joku suotuisa luku jonka vuoksi on tarpeen mennä kirkkoon koko perheen voimin. Anitha on katolinen mutta käy, jos mahdollista, vielä useammin kirkossa kuin hindupalvelijamme temppelissä.
Sitten Babu pyysi vapaata 6-vuotishääpäivänsä vuoksi päästäkseen kotikylänsä temppeliin. Nyt Prabhalle tuli 4 vuotta täyteen avioelämää ja mennään temppeliin. Kaikki ylimääräiset vapaapäivät ovat jonkun perhetapahtuman vuoksi jonka vuoksi mennään temppeliin. Länsimaisittain ajatellen vapaapäivä menee hukkaan.

Koska Prabha asuu Chennaissa, kokonainen vapaapäivä ei ollut tarpeen. Prabha laskettelee englannin sanoja hyvin hitaasti eikä muutenkaan ole erityisen eloisa, mutta kysyttäessä kertoo asioitaan tunnollisesti ja perinpohjaisesti. Koska meillä on molemminpuolisia kieliongelmia, olen luultavasti värittänyt näitäkin tarinoita aika tavalla. Prabhalla on kaksi vanhempaa veljeä ja yksi sisar ja uskon että sekä Prabhan edesmennyt isä - käsittääkseni viinan viemä - ja vanhin veli on hakannut Prabhaa kepillä koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Prabha on tosi kiltti ja tekee saman vaikutuksen kuin uskollinen koira joka koko ajan hieman pelkää että isäntä kuitenkin potkii.

Hääpäivänä annetaan lahjoja. Koska Prabha ei ole varoissaan, lahjaksi vaimolle oli vain uusi sari. Kelvollinen puuvillasari on 300 rupiasta ylöspäin (6 euroa), silkkisari on jo tuhannen rupian luokkaa (17 euroa) ja siitä ylöspäin aivan käsittämättömiin summiin. Viime vuonna vaimo sai kellon, sitä edellisenä kultakorun. Nyt Prabhan äidin ja lasten sairastelu ja sairaalakäynnit ovat verottaneet aika tavalla perheen taloutta. Temppelin jälkeen mennään syömään ulos, vain oma perhe, eli meikäläisittäin ajatellen tiedossa on jotain hauskaakin.
Hauskuus taisi loppua lyhyeen. Illalla tuli Prabhalta tekstiviesti "Isoäiti kuoli kello 7.40 pm. Voinko saada huomisen vapaaksi?". Hautajaiset ovat ilman muuta vapaapäiviä. Hautajaisia on vähän väliä ja sen jälkeen hinduilla on omaisen kuolemaan liittyviä päiviä jolloin on pooja , rituaali, pyhä toimitus, palvonta jolloin mennään temppeliin, uhrataan jumalille kookospähkinää ja hedelmiä ja omaisille tarjotaan makeisia. Ensi viikonloppuna Babu menee kaksi viikkoa sitten kuolleen tätinsä poojaan ja on siksi järjestänyt Prabhan kuskaamaan meitä vapaapäiviensä ajaksi.

Kun Mehtan sairaalan perustaja kuoli helmikuussa, 15 päivää hänen kuolemansa jälkeen oli tärkein pooja jolloin koko sairaalan henkilökunta meni sairaalan katolle järjestettyyn buffet-tilaisuuteen syömään ekstrahyvää ruokaa ja paljon makeisia ja edesmenneen Dr. Mehtan suku esiintyi täysin valkoisissa suruvaatteissa.

Anithan kirkossakäymisinnon ymmärrän hyvin. Anithan mies on kelvoton juoppo joka ei pysy yhdessäkään työssä pitkään. Anithan 19-vuotias poika lopetti koulun kymppiluokkaan. Poika ei ole lukumiehiä ja aavistelen että on seuraamassa isänsä jälkiä vaikka tästä ei ole suoraan puhuttu. Anithan tytär valmistui hyvin arvosanoin keväällä 12-luokaltaan ja pääsi sairaanhoitajakouluun. Tytär on äitinsä kaltainen kunnon ihminen - äiti ja tytär käyvät yhdessä kirkossa.

Anitha on ollut kolme päivää pois hakeakseen tyttärelle opintolainaa. Tänä aamuna Anitha tuli taas töihin, mutta oli jotenkin hätääntyneen oloinen. Pankissa oli ollut ongelmia, jotain joka liittyi kahteen osoitteeseen jotka Anitha oli lainahakemuksessa ilmoittanut. Perhe on asunut vuokra-asunnossa jota kunnostetaan vesivahinkojen vuoksi ja siksi asuu nyt väliaikaisessa asunnossa ja tämä herättää epäluuloa pankissa. Oli kuulema sanottu että ettei saa muuttaa miten vain vaan on pysyttävä yhdessä osoitteessa. Intiassa asuneena uskon ettei lainanotto mikään helppo juttu ole. Etenkin kun Anitha on perheen pääelättäjä, mieshän ei tuo kotiin ainuttakaan rupiaa eikä Anitha ole koskaan aiemmin hakenut lainaa ja on avannut pankkitilinkin vasta nyt tyttären opintolainan vuoksi. En minäkään mikään ekspertti pankkiasioiden hoidossa ole mutta Suomessa sentään pankeissa on tapana antaa ystävällistä palvelua ja hakea ratkaisu asiakkaan ongelmaan. Intiassa Anithan kaltaiselle, ilman aviomiestä asioivalle köyhälle kotiapulaiselle on helppo huutaa "Mitä jos tyttärellesi tapahtuu jotain eikä hän pysty maksamaan lainaa takaisin eikä miehesi tienaa mitään ja asutte missä sattuu? Ei sellaiselle voi lainaa antaa." Anitha oli itkenyt pankissa ja kotona ja tytär oli yrittänyt lohduttaa.

Anitha itkeskeli keittiössä, pyyhki jatkuvasti kyyneleitä sarin helmaan, juttelimme ja yritin miettiä mistä oikein on kyse ja mitä voisi tehdä. En tiedä intialaisista opintolainoista enkä paljon muustakaan. Anithan tytär on sukunsa ensimmäinen yliopisto-opiskelija eikä perheessä kukaan ole ottanut opintolainaa, ei myöskään naapurustossa. Anithan tuki, vanhempi veli kuoli puoli vuotta sitten. Ehdotin että kirkosta voisi löytyä joku joka tulisi pankkiin mukaan, vaikka pappi, ja voin itse kirjoittaa suosituskirjeen. Anithalle on kunnia-asia saada tytär sairaanhoitajaksi koska olisi itse mielinyt opiskelemaan kun koulunkäynti sujui hyvin mutta hänet naitettiin 17-vuotiaana. Tyttärelleen hän ei halua samaa kohtaloa. "Pray for me, Mam", nyyhki Anitha. Tämän kuulen kovin usein Intiassa.

Ulkomailla asuessani olen tajunnut asian joka ei minua ole Suomessa mitenkään kiinnostanut. Niin Amerikassa, Brasiliassa kuin Intiassakin uskonto on jokapäiväinen juttu josta puhutaan ilman että kukaan ilkkuu hihhuliksi tai katsotaan kieroon että onko tuokin nyt vinksahtanut. Vaikka olen normaali suomalainen tapauskovainen, olen todella onnellinen että olen saanut kristillis-luterilaisen kasvatuksen. Tässä uskontojen sekamelskassa ja eläessä erilaisten jumalien ja pyhyyksien keskuudessa on todella helpottavaa että tiedän mikä olen ja miksi ajattelen kuten ajattelen ja miksi myös saan ajatella niin; että minulla on oikeus ajatella omalla tavallani. Olen kaksituhatvuotisen kristillisen kulttuurin tuote enkä voi sitä mitenkään muuttaa. En ymmärtänyt juutalaisuutta Amerikassa enkä luterilaisena ymmärtänyt miksi Manauksessa hyvin maallinen Michelle meni joka tiistai messuun äitinsä kanssa, enkä ikinä voi ymmärtää hindun ajattelutapaa enkä edes intialaista kristittyä, mutta se ei minua häiritse koska minun ei tarvitse sitä ymmärtää. Ei hekään ymmärrä minua ja voimme silti elää rauhassa elämäämme.

Ristiäiset

Prinsessa

Sasin esikoistytär oli 50 päivän ikäinen saadessaan nimen Nethra. Sasi on Salcompin myyntijohtaja ja tosi mukava kaveri. Sasin vaimo oli ennen lapsen syntymää siirtynyt Chennaista kotikaupunkiinsa vanhempiensa luokse, lapsuudenkotiinsa, ja siellä tytär syntyikin. Isät eivät ole synnytyksessä mukana. Isyyslomaa ei Intiassa ole, mutta palkallista äitiyslomaa on 12 viikkoa josta 6 viikkoa ennen lapsen laskettua aikaa ja loput 6 viikkoa syntymän jälkeen. Raskaudesta johtuvaa palkallista sairaslomaa voi saada yhteensä kuukauden verran, sen yli menevät sairasloman korvaukset ovat työpaikkakohtaisia. Intiassa koulutetun väen keskuudessa vallitsee käsittämätön synnytyspelko ja keisarinleikkauksia tehdään Mehtan sairaalassakin 50-60%:lle synnyttäjistä!! Vertailuna vaikka Suomi jossa pysytään suositusten rajoissa ja 10-15 % lapsista syntyy leikkauksella.

Ajoimme kolme tuntia Chennaista länteen Velloreen, Sasin kotikaupunkiin "native"iin. Kaikilla intialaisilla tuntuu olevan "native", paikka josta ovat kotoisin. Kaikilla ei ole näissä paikoissa enää läheisiä sukulaisia, mutta kaikki ovat hyvin selkeästi jostain kotoisin.

Mikon ja Sasin työkaveri oli myös nimenantotilaisuudessa. Ehdimme kierrellä tiluksia ja katsoa kaunista puutarhaa ennen tilaisuuden alkua.

Nimenantotilaisuus oli Sasin vaimon kotona jonne oli kokoontunut paljon sukua. Kuten aina, sopiva ja suotuisa aika oli määritelty tarkasti. Onneksi olimme niin ajoissa perillä että Sasi ehti näyttää meille appivanhempiensa mangoviljelmiä. Tilalla kasvoi viisikymmentä eri mangolajiketta. Mango on Intiassa kuten Suomessa ehkä mansikka - odotetaan mangoaikaa ja kun sen aika on, mangoa on kaikkialla. Mangosta tehdään mehua, hilloa, pikkelsiä, sitä kuivatetaan ja tietenkin syödään tuoreena. Ainakin Chennaissa hedelmillä ja vihanneksilla on selkeät kaudet eikä kaikkea todellakaan saa ympäri vuoden. Suomessa voin käydä Stockalta hakemassa koska vaan viikunoita ja granaattiomenaa, mutta täällä niiden kypsymistä on odotettava.

Mangoviljelmiä oli silmänkantamattomiin. Takana olevalle kukkulalle menee polku aina huipulle asti, mutta retki sinne vie koko päivän joten jäi tekemättä. Hauskan näköinen paikka!

Nimenanto on lapsen isän sisaren tehtävä. Sisar on siirtynyt tai siirtyy naimisiin mennessään miehensä perheeseen kun taas vastineeksi veljen vaimo tulee tulokkaana perheeseen. Sisar tavallaan toivottaa kälynsä tervetulleeksi sukuun antamalla veljenlapselleen nimen. Nimen vanhemmat ovat itse valinneet listasta johon on kerätty sopivat nimet jotka on määritelty syntymäajan ja monen muun tekijän mukaan.

Olohuone oli kauniisti täynnä ihmisiä, kukkia, hedelmiä ja paljon, paljon värejä. Takana oleva kehtokin oli tuoksuvien kukkaköynnöksin koristeltu.

Kun suotuisa hetki koitti, Sasin sisar, vaimo ja anoppi istuivat lattialla, sisarella vauva sylissä ja sytyttivät lampun. Lattialla oli yltäkylläisesti kukkia, hedelmiä ja herkkuja lahjana lapselle. Sisar kuiskasi kolme kertaa vauvan korvaan lapsen nimen "Nethra, Nethra, Nethra" ja tämän jälkeen lapsi tietää aina nimensä. Täälläpäin on yleistä ettei ole sukunimeä vaan käytetään isän nimen alkukirjainta osoittamaan kenen sukuun kuuluu. Siis S.Nethra. Käsittääkseni kun tämä lapsi joskus saa passin, siihen tulee sukunimeksi Sasikumar joka on Sasin koko etunimi ja etunimeksi Nethra mutta joka tapauksessa tässä pelataan vain etunimillä. Jännää oli että isän rooli nimenantotilaisuudessa oli aivan mitätön, isä oli kuin yksi vieraista.

Kun nimi oli kuiskattu, anoppi puki vauvalle kultakorut. Kaulaketjut, ranneketjut, nilkkaketjut, vatsan ympäri menevä ketju ja pieni sormus. Vauvalla oli ikää vajaa kaksi kuukautta ja kantoi kultaa enemmän kuin minä koskaan. Kulta on investointi ja omaisuutta sidotaan koruihin. Kaikki vieraat veivät vuorollaan lahjansa lapselle ja lapsen äidille, samalla kun sisar ja muutama avustava sukulainen kirjasivat sitä mukaan muistiin kuka toi mitä. Maaliskuussa Sasi tuli Suomeen kun vauva oli päivän vanha ja olin jo silloin antanut vaaleanpunaisen potkupuvun ja Mauri Kunnaksen englanninkielisen kirjan lapselle. Nämä olivat edelleen pakkauksessa ja annoimme ne uudestaan. Lahjana näytti hyvin usein olevan rahaa joka oli kääritty jonkun kasvin vihreän lehteen. Mutta Sasi oli ehdottomasti kieltänyt meitä tuomasta mitään muuta kuin sen minkä olimme jo antaneet.

Sitten syötiin lounas. Meille oli tehty erikseen miedosti maustettua ruokaa ja istuimme kaksistaan pöydän ääressä alakerrassa syömässä kun muu suku oli yläkerrassa lattialla syömässä. Intialaisissa kodeissa on hyvin vähän huonekaluja, lattialla istuminen on ihan tavallista jos on enemmän porukkaa.

Oli todella kiva päivä. Oli hauska nähdä aivan uusi, ihan sympaattisen oloinen kaupunki ja tavata Sasin sukulaisia ja seurata nimenantotilaisuutta jollaista emme koskaan ole aiemmin kokeneet.

Joulukiireitä

Jotenkin olin ajatellut ettei täällä ole joulukiirettä kun ei joulua edes vietetä. Ja joka tapauksessa kaikki joulun valmistelut teemme Suomessa jossa vietämme joulunkin.

Mutta kai se on sitten lomanedeltämiskiireitä mitä tässä on tuntunut olevan. Tosin vietimme yhden herkän parituntisen Madras klubilla kuunnellen Sishya Schoolin teinikuoron joululauluesitystä. Intialaisten esiintyvä taide on käsitykseni mukaan muovautunut täydellisyyteen noin neljän viimeisen tuhannen vuoden aikana eikä sitä ole syytä muuttaa. Eli lauluja ja tansseja hiotaan kärsivällisesti vuosikymmeniä ja vanhana ollaan mestareita, ollaan päästy siihen mitä jo kaksi tuhatta vuotta sitten osattiin. Sellaista ei voi pitää erityisen luovana, ja kun tämä on kulttuuri, ei nämä Sishya Schoolin nuoretkaan varsinaisia virtuooseja olleet. Etenkään kun joululaulut eivät ole luonnostaan tuttuja kuin kristityille.

Nuoret olivat tavattoman herttaisia. Pojat olivat hermostuneen rehvakoita hyvin hillityllä tavalla, jollain oli kravatti uhmakkaasti löysällä solmulla tai housut rennosti lanteilla eikä vyötäröllä asti kuten intialainen normaalitapa. Tyttöjen kuoroasu oli joko punainen tai vihreä lyhythihainen silkkipusero, samaa mallia kaikilla. Mustat hameet oli omia. Muutamalla tytöllä oli polvien yläpuolelle ulottuva minihame ja puseron muutama ylänappi vallattomasti auki. Kaikki seisoivat suorana, kädet selän takana kuten oli opetettu. Muutamassa laulussa oli huudahduksia ja voi sitä varovaista hymyilyä ja silmien säteilyä - uskalsimmepas!!

Yhtä kaikki, joululauluja oli ihana kuunnella. Lopuksi oli yhteislaulua, mutta Madras klubilla taisi olla vain muutama joka osasi meillekin tutut joululaulut "Silent Nigh, Holy Night", "Away in the Manger", "Feliz Navidad".

Viikko sitten kävimme taas Hand-in-Handin kylässä. Nyt pyhitettiin synnytysosasto. Nämä suotuisat päivät ovat niin tarkkoja ja jotenkin jokapäiväisiä. Yhtäkkiä tehdään jotain koska on käynyt ilmi että seuraava suotuisa päivä pyhittämiseen tai uuden esineen, kodin, rakennuksen tai minkä vaan käyttöönottoon on vasta kahden kuukauden kuluttua. Niin oli nytkin. Perjantaina aamulla kello 9.30 oli astrologisen kalenterin mukaan suotuisa hetki ottaa synnytysosasto käyttöön. Tottahan sinne piti mennä, nämä tilaisuudet ovat meille parhaiden kokemusten joukossa. Sytytimme kynttilät, heiluttelimme öljyliekkiä kolme ympyrää, kuljimme paljain jaloin ja sukkasillamme multaisessa maassa ihan sujuvasti. Alamme oppia rituaaleja vaikkemme niitä ymmärräkään.

Matti perheineen muuttaa Manaukseen ja oli pienimuotoiset läksiäisillalliset. Tämän jälkeen Mikko on Intian Salcompin ainoa suomalainen ja vastaavasti Matti Manauksen Salcompin. Kiinassa on useampia suomalaisia.

Sairaalassa oli yhtäkkiä kiire. Muistutin ihmisille että nyt tosiaan lähden tällä viikolla Suomeen ja tulen vasta tammikuun puolivälissä. Sitten alkoi tulla hommia... nettisivut valmiiksi, tee joulukortit (kovasti ihmettelin miten se nyt aivan joulun kynnyksellä tuli mieleen), pyydä vielä halvempi tarjous sairaalan lehden painamiseen (kyllä se löytyi, muttei lehteä ole vieläkään saatu painettua. Ensin painosta kerrottiin että vastuuhenkilö on joutunut sairaalaan, sen jälkeen kukaan ei vastaa puhelimeen. Kohta pitää vaihtaa lehteen vuosiluku, yritimme julkaista sen marraskuun lopussa...). Huomautin Samille että olen palkaton työntekijä, en tosiaankaan aio jouluna tehdä Suomessa töitä, enkä nytkään tee ylitöitä.

Ja onhan meillä ollut jouluvalmisteluja. Jouluostoksia ja sen sellaista. Yhtenä iltana kun Mikko oli pois, kuuntelin brasilialaisia joululauluja. Nostalgiaa ja haikeutta monella tavalla. Ensiksi ihan pelkästään joululaulujen kuuntelu herkisti, toiseksi brasilian sointuva, laulelmiin sopiva kaunis kieli jonka olen melkein unohtanut. Voi voi... kaipaan jo Brasiliaa, kohta kaipaan Manausta, jota en uskonut koskaan kaipaavani!

Huomenna lähdemme Delhiin jossa vietämme turistina yhden päivän ja lauantaina lennämme Suomeen.

Uusi auto

Tehtaanjohtaja ja autonkuljettaja toista päivää vanhan Innovan kanssa tyytyväisinä tehtaan parkkipaikalla

Täällä tehtaanjohtajatasolla auton pitää olla Toyota Innova. Emme olisi piitanneet tila-autosta, mutta muut tarjolla olevat autot eivät olisi olleet Mikon arvolle ja asemalle soveliaita. Autot ovat Intiassa valmistettuja, tuontiautot ovat harvinaisia. Emmehän mekään voineet tuoda verovapaata autoa mukanamme, se vaan ei onnistu Intiassa. Lukijan ei myöskään tarvitse nolostua jollei heti tunnista Toytoa Innovaa. Toyota Innovaa on Intian lisäksi Indonesiassa, Thaimaassa ja Malesiassa.

Mikko peri edeltäjältään viininpunaisen Innovan. Sen paras puoli oli ruma väri. Punaisia autoja on niin harvassa että sen tunnisti hyvin. Mutta koska Babu kuljettaa meitä kuutena päivänä viikossa, tunnistaminen ei ollut ongelma. Babu tunnistaa meidät. On täysin mahdotonta päästä karkuun Babulta. Kun astumme ulos ravintolasta tai kaupasta, jossain surahtaa välittömästi auto käyntiin ja Babu on paikalla. Babulla on silmiä kuin Parvati-jumalalla käsiä.

Minä en tiedä autoista mitään enkä ole niistä kiinnostunut. Siitä asti kun marraskuussa seitsemän kuukautta sitten tänne muutimme, Babu on syöttänyt minulle pienissä erissä vihjeitä uudesta autosta. "Innova is best", "V-model is best". Joka kerran sanoin etten piittaa autoista mutta en mahda sille mitään että Babu kuten muutkin meille työtä tekevät kommunikoivat minun kauttani. Auto ei järin kiinnostanut Mikkoakaan. Mutta halusimme uuden auton koska vanhassa jarrut oli epäluotettavat, ratti tärisi ja renkaat olisi pitänyt vaihtaa. Babulle uusi auto antanee arvovaltaa kuljettajien keskuudessa. Koska melkein kaikki täällä liikkuvat kuljettajan kyydissä, voi kuvitella mikä määrä kuskeja roikkuu ravintoloiden, klubien ja kauppakeskusten parkkipaikoilla. Kuskit rupattelevat keskenään ja tämä on yksi niistä monista kanavista miten kaikki tietävät kaikkien asiat.

Mikko luuli tilanneensa auton huhtikuussa ja toimitusaika oli 20 päivää. Toukokuussa Mikko kyseli jokos uusi auto seisoo tehtaan pihalla. Ei seissyt koska sitä ei oltu tilattu. Mikko oli antanut tilausmääräyksen jollekin, joka oli delegoinut sen jollekin, joka oli delegoinut sen jollekin, aina astetta alemmaksi. Kukaan ei tiedä miten alas tämä ketju meni, mutta auto oli tilaamatta ilman että se oli kenenkään syy. Sitten otettiin selvää mitä mallia Innovaa olisi pikaisesti tarjolla. Mikon arvon mukaisen mallin saisi 20 päivässä mutta vain vaaleanvihreänä ja shampanjan värisenä. Nyt meistä tuli hankalia. Halusimme tummanharmaan auton. Taas joku delegoimaan asioita. Kesäkuun lopussa auto tilattiin, vaan väristä ei mitään takuuta.

Kun tulin neljän viikon lomalta, kuvittelin Babun pörhistelevän uuden auton kanssa lentokentällä. Hymyili apeana vanhan auton kanssa "No new vehicle, Madam". Babu ei koskaan sano "car", aina "vehicle". Sen jälkeen Babu toiveikkaana kertoi joka päivä että auton voi ilmeisesti hakea "tänään". Teimme päivittäin monimutkaisia suunnitelmia miten toimitaan jos "tänään" on tänään. Että Babu voi viedä minut johonkin ja siinä välissä hakee uuden auton ja tarvittaessa otetaan toinen auto ja toinen kuski minua kuljettamaan. Mikko tuli Suomesta kaksi viikkoa minun jälkeeni. Tällöin minua oli jo kaksi päivää kuljettanut Sundar, sijaiskuski sijaisautolla koska Babu oli järjestelemässä uuden Innovan rekisteröintiä. Viiden päivän ajan näin Babua vain harvakseltaan. Kävi hakemassa Mikon passikuvia rekisteröintiä varten, allekirjoituksia ja kertomassa että auto tulee ilmeisesti "tänään".

Eilen Babu saapui voitonriemuisena tehtaalle kuin sisäisen auringon valaisemana hymyillen jatkuvasti. Uusi tummanharmaa auto oli pihalla Poojan läpikäyneenä. Pooja on hindurituaali jossa uhrilahjalla kiitetään jumalia siitä hyvästä mikä on kulloinkin kohdannut. Babua ja meitä oli siunattu uudella autolla. Auto sai kukkaseppeleet ja nauhan ja suojelevat täplät keulaan ja perään. En tiedä oliko kukat ainoa mitä Babu uhrasi, mutta prosessi oli sen verran pitkä että jotain muutakin olisi jo voinut uhrata.

Babu ja tuliterä Pooja-pyhitetty Innova kotipihallamme jonne naapuruston vartijat kerääntyivät auton ympärille sitä ihailemaan.