Maamerkki vai myrskyn merkki

Yksi kirkkaimmista Chennaissa asumisen valopilkuista on ollut kirjakauppa Landmark. Siellä on uskomattoman edulliset hinnat ja harvinaisen hyvät valikoimat.  Suuri osa kirjoista on lattialla läjissä joita myyjät, samoin lattialla istuen järjestelevät intialaiselle mielelle sopivaan järjestykseen hyllyille. Kirjojen esillepanon lopullinen logiikka ei aukene länsimaalaiselle mutta ystävälliset myyjät yleensä löytävät kirjan kuin kirjan.

Jos jotain kirjaa ei ole, sen saa tilata.

Kävin Landmarkissa 1.9 ostaakseni Toyota Way -kirjan. Minulla on kyllä sama kirja e-bookina, mutta ajattelin uhrata 7 euroa painettuun versioon. Sitä ei löytynyt yhdestäkään hyllystä, joten ystävällinen myyjä tilasi sen minulle. Sain kirjallisen tilausvahvistuksen, jossa oli luonnollisesti yhteystiedot johon voisin soittaa tarvittaessa. Kolmen viikon päästä Pirkko tuli Intiaan ja pyysin häntä pikaisesti hakemaan Landmarkista kirjani. Landmarkin ystävälliset myyjät ihmettelivät suuresti Madamen ilmaantumista vaivaisen autonkuljettajan tapaan noutamaan tilattua kirjaa. Eihän kirja tule kauppaan vaan se toimitetaan kotiin kunhan herra soittaa tilausvahvistuksessa annettuun puhelinnumeroon - "ja kaksi päivää sen jälkeen kirja toimitetaan kotiin!". En halua soittaa näihin call centereihin, sillä en ymmärrä mitä asiakaspalvelija puhelimessa sanoo eikä hän myöskään ymmärrä minua.

Joten pyysin tamilia puhuvaa Ashwinia soittamaan. Tilaukselleni ei oltu tehty mitään sillä he olivat odottaneet minun soittavan ja kertovan toimitusosoitteen, siis kotiosoitteeni - josta ei alkuperäistä tilausta tehdessäni oltu oltu lainkaan kiinnostuneita. Sanoin Ashwinille että hän kertoisi Landmarkin tilausten toimittajille, että kirjan voi toimittaa lähimpään Landmarkin kauppaan josta sen haen. Ashwinille selvitettiin ettei tilatun kirjan nouto kaupasta ole mahdollista vaan sääntöjen mukaisesti tilatut kirjat toimitetaan kotiin.

No, se kuulostaa ihan hyvältä, mutta...

Kerroin ettei meille voi toimittaa mitään kotiin koska meillä ei ole ketään kotona enkä siis halua toimitusta kotiin. Kaupan käsityksen mukaan näin merkillisiä ihmisiä ei ole. Sovimme lopulta että kirja tuodaan minulle seuraavana torstaina jolloin olen osan päivää kotona, mutta asia on vahvistettava tekstarilla tai sähköpostilla jotta osaan olla oikeaan aikaan paikalla. Pyysin erityisesti Ashwinia täsmentämään että missään nimessä ei kannata soittaa puhelinnumerooni koska en koskaan vastaa tuntemattomiin numeroihin. Intiassa tulee mainos-markkinointi-puhelinmyyjäsoittoja ja -tekstareita jatkuvana virtana, noin 90% kaikista puheluista, joten harva vastaa tuntemattomiin numeroihin.

En saanut torstaina tekstaria enkä sähköpostia, kirjasta nyt puhumattakaan.

Jälleen Ashwini soittamaan Landmarkin tilattujen kirjojen toimistoon. Kirjan tuoja oli kuulema yrittänyt kiivaasti soittaa puhelinnumeroon mutta kukaan ei ollut vastannut joten kirjaa ei sitten toimitettu kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt lukea kirjan sähköisenä versiona, mutta haluaisin edelleen siitä myös painetun version, sellainen kun toimii paremmin käsikirjana. Saimme loistavan idean että senhän voi toimittaa tehtaalle! Jälleen Ashwini soitti Landmarkiin ja kertoi uuden toimitusosoitteen, tehtaan osoitteen Sriperumpudurissa. Mutta kun kirjaa ei pariin viikkoon tehtaalle kuulunut, Ashwini soitti taas Landmarkiin ja hänelle kerrottiin että tilattuja kirjoja ei toimiteta keskustan ulkopuolelle ja tehdashan on kovin kaukana keskustasta joten sitä ei tehtaalle tuoda.

Jos asuisin muualla kuin Intiassa, olisin tässä vaiheessa ollut jo vimmoissani. Intiassa asuminen on kehittänyt lehmän hermot enkä vielä hiiltynyt. Mainitsin kirjanosto-ongelmastani tehtaan intialaiselle ostopäällikölle, joka sanoi hoitavansa asian tuota pikaa. Voidaan lähettää Babu hakemaan kirja kuriirifirman toimistolta. Osto-osasto keskusteli Landmarkin kanssa; kirjaa ei voi hakea kuriirifirmasta, mutta kuriiri toimittaa sen tehtaalle.

Taas kului pari viikkoa; kirjaa ei näkynyt eikä mitään kuulunut. Tämä alkoi tuntua jo konstikkaalta. Ostopäällikkö soitti taas Landmarkiin, jossa selitettiin ettei kyseistä tilattua kirjaa ole maksettu. Tällaisissa tapauksissa tilaus siis maksetaan kun se luovutetaan tilaajalle mutta maksua vaativien toimitusten kuriirit eivät toimi kuin keskustassa joten maksamatonta kirjaa ei voida ikävä kyllä toimittaa keskustan ulkopuolelle. Ja tehdashan on edelleen hyvin kaukana keskustasta. Lisäksi Landmarkissa valistivat, että työlleen vihkiytynyt kuriiri oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt toimittaa kirjan minulle monta kertaa kotiini, mutta kukaan ei ollut koskaan kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Saan kymmeniä spämmisoittoja päivittäin. Ehkä sekin oli Landmarkin kuriiri, joka soitti minulle toissa lauantaina aamulla puoli kuusi.

Nyt, 79 päivää alkuperäisestä management-kirjatilauksestani, lukuisten puhelinsoittojen, tehtaan sihteerin ja osto-osaston, kahden kuriirifirman ja lukemattomien Landmarkin toimihenkilöiden uutteran työpanoksen jälkeen, Landmark ehdotti luovaa ratkaisua: peruuttaisin alkuperäisen tilauksen ja tilaisin saman kirjan uudestaan mutta etukäteen maksettuna. Sellaisille tilaukselle olisi kuulemma kuriiri, joka toimittaa lähetyksen kauas keskustan ulkopuolelle, tehtaalle asti.

Vaikka olen asunut pitkään Intiassa ja minulla on lehmän hermot, menetin hieman malttiani. Sanoin toivovani, että valmisteilla oleva ulkomaisten multi-brand kauppojen Intiaan tulon mahdollistava lainsäädäntö astuisi voimaan hyvin pikaisesti. Silloin Intiaan saataisiin ehkä kirjakauppa, joka on kiinnostunut asiakkaistaan.

Luultavasti kommenttini kirjattiin huolellisesti irtolehtipaperille, mapitettiin ja arkistoitiin. Intiassa ollaan tällaisissa asioissa hyvin tarkkoja.

Matkalla taas

Minulta on jo unohtunut koska viimeksi olin Chennaissa. Ei sillä väliä.

Kohta Intian reissut loppuvat kun Mikko muuttaa takaisin Suomeen. Kuten Pia sanoi omassa blogissaan, ei riitä kolme päivää sen enempää kuin kolme vuotta kaikkeen. Melkein tuntuu etten ole nähnyt Intiaa lainkaan, mutta onhan sitä kierrelty. Eniten kuitenkin eletty ja koettu joka on tärkeämpää. Maisemat ja paikat ei niin jää mieleen koska arki on aina kiehtovinta ja arkea eletään kotona.

Ihan riittävästi olen Intiaa kokenut. Viime vuosi Suomessa oli kamalan rankka, mutta oli se silti parempi kuin lorvailu Intiassa. En osaa hyödyntää tai täyttää noita tyhjiä vuosia, en osaa itse työllistää itseäni, en osaa perustaa firmaa tai luoda jotain tyhjästä. Teen työtä jos löydän sellaista ja jos joku tarjoaa sellaista. Me olemme kukin omanlaisiamme.

Istun taas kerran Lontoon Heathrow'n lentokentän loungessa ja mietin tuleeko näitä kertoja enää monia. Tuntuu hieman haikealta mutta eihän elämästä tiedä mitä se tuo tullessaan. Ei Heathrow sellaisenaan ole tärkeä mutta siitä on tullut se maa maailmojen välissä, paikka josta pääsen kauas pois. Vaikka sinne Narniaan josta se sanontakin tulee - "Wood between Worlds". En usko että viihdyn koskaan vain kotona ja Suomessa. Haikailen omaa kakkoskotia jonka käytännön syistä olisi oltava lähellä työpaikkaani ja kotiani, siis 100km etäisyydellä Helsingistä, tällä hetkellä. Olisi myös kiva jos olisi paikka joka pysyisi elämässä, ei aina vaihtuisi. Muuten voisin vaihtaa maata, kotia, asuntoa, kulttuuria, kieltä, työtä, mitä vain ihan iloisesti. En todellakaan halua asettua elämään eläkeläisen elämää.

Terveyskeskustyön ongelma on se että siinä ei liikuta. Sitä pysytään samassa paikassa ja vanhetaan yhdessä potilaiden kanssa. Nuoria lääkäreitä syyllistetään nykyään paljon siitä etteivät pysy samassa paikassa, kaivataan vanhoja kunnon kunnanlääkäriaikoja. Mutta hyvä tavaton! Sellainen elämähän olisi kauhistus enkä minä ole nuori lääkäri! Tein 7 vuotta samassa paikassa työtä ja ahdistuin lopulta siitä kuinka tärkeäksi tulin potilaille. Minulta kysyttiin neuvoa asunnon myynnissä ja aikuisten lasten avioeroissa ja siitä minkälaiseen kouluun lapset pitää laittaa. Ei, ei. En todellakaan halua sitä enkä myöskään syyllistä nuoria tuulihattumaisuudesta tai itsekkyydestä. Maailma on muuttunut, suurentunut, laajentunut.

Kukin tekee omat valintansa. Elämän työnä voi olla Pornaisten kunnanlääkäriys tai työnä voi olla eläminen erilaisissa rooleissa. Valitsen sen jälkimmäisen.

Ja siirryn mukavasta rakkaasta loungestani Chennain lennon portille, menen koneeseen ja lennän taas uuteen maailmaan.

Vapaus se varmasti voittaa

Hiski Salomaan Lännen lokarin huipennus on "Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, niin vapaus se varmasti voittaa" Olen aika tavalla samoilla linjoilla tällä hetkellä.

Lopetin heinäkuun lopussa Pornaisissa työt, olin lomalla elokuun ja nyt olen vuokralääkärinä Helsingissä ennenkuin lähden pian Intiaan. Vaikuttaa vahvasti että elämä Intiassa alkaa meidän perheessä tulla loppusuoralle ja Mikko tullee muuttamaan Suomeen loppuvuodesta. On se hyvä.

Vaikka tein juuri kuten halusin, tulin Suomeen ja menin töihin jossa opin paljon ja viihdyin, tämä vuosi on ollut aivan äärettömän raskas. Töitä oli enemmän kuin kukaan jaksaa tehdä ja vastuu oli sen mukainen. Työmatkoihin kului aikaa eikä etenkään syksyn ja talven pimeydessä töihin ja sieltä pois ajaminen ollut mieltä ylentävää. Väsytti aina vain. Ja koska lounasta ei töissä ehtinyt syödä, illalla kotiin ajaessa iski aivan tajuton himo sokeriin joten pysähdyin miltei joka päivä bensikselle ostamaan suklaata, jätskiä ja kahvia jotta silmät pysyy auki ja jaksan ajaa kotiin. Kotona ei sitten ollutkaan enää nälkä joten napsin ennen nukkumaanmenoa leipää tai vähän lisää suklaata. Käyttäydyin täsmälleen niin kuin varoitin potilaitani käyttäytymästä. Potilaiden paino putosi, minun nousi.

Vuoden aikana tuo elämäntapa toi 10kg lisäpainoa. Se on aika taakka eikä tässä iässä kilot ihan helposti putoa. En ole ihan varma oliko kaikki sen arvoista.

Lisäksi viranhaltijan on vaikea ottaa palkattomia vapaita matkustaakseen Intiaan miestään katsomaan. Jos ei ole sijaisia, viranhaltijalla on moraalinen velvollisuus jäädä työpaikalle hoitamaann potilaat. Eikä sijaisia vaan ollut. En tiedä miksemme onnistuneet saamaan lääkäreitä ja hoitajia. Ei paikassa mitään vikaa ole, kunhan olisi täysi miehitys paikalla, eikä matka ole paha pääkaupunkiseudulta, etenkin jos asuu itäpuolella. Vuokralääkärit ja sijaiset eivät ole sitoutuneet niin tiukasti kuntaan joten heillä on enemmän vapauksia. Visiittini Mikon luona lyhentyivät kerta kerralta suunnitellusta ja Intian keikatkin olivat siten hektisiä. Tuntui ettei koskaan saa vaan relata ja rauhoittua.

Sanoin itseni irti ja mietin mitä teen. Tämän syksyn rauhoitan Intialle ja tulen olemaan siellä toista kuukautta. Muuten teen sopivia sijaisuuksia terveyskeskuksissa, nyt kun siihen on mahdollisuus. Välillä voi olla vapaalla. Ei kukaan tiedä miten terveyskeskuslääkäritilanne kehittyy, ulkomaalaissyntyiset lääkärit täyttävät virkoja jotka suomalaisille ei tunnu niin kelpaavan. Toiset terveyskeskukset ovat suositumpia kuin toiset, en tiedä mistä sekin johtuu. On niin paljon mitä en ymmärrä kunnallisessa terveydenhuollossa.

Se minkä ymmärrän, on ettei terveyspalvelut saisi olla niin puhtaasti riippuvaisia poliittisista linjauksista ja poliitikkojen hyvää tarkoittavista aloitteista ja lopulta lakiin kirjatuista määräyksistä. Jos ei ole tekijöitä, on kohtuutonta että kunnat joutuvat järjestämään terveyspalveluja aina vaan uusille ryhmille. Vakituiset uupuvat tai vain lähtevät pois hakemaan helpompaa työtä ja vuokrafirmat rikastuvat kun kuntien on pakko palkata kalliilla työntekijöitä. En myöskään ole varma onko kunta juuri se paras työnantaja. Oikeastaan uskon siihen että palvelut ostetaan yksityiseltä palveluntuottajalta. Saadaan hyvä pooli työntekijöitä myös varalle ja hommat hoituvat ammattimaisesti. Kaikella kunnioituksella kunnan työntekijöitä ja perusturvajohtajia kohtaan, mutta heitäkin sitoo kuntapolitikoinnin sähellykset. Kentän terveydenhuollosta politikointi on kaukana. Jokaista apua tarvitsevaa on autettava. Ihan kuten jos joku tuupertuu kadulle sairaskohtauksen saaneena. Lääkärin ja hoitajan velvollisuus on auttaa.

Kun auttaminen menee joka päivä yli sovitun työajan ja ylityövapaiden pito on mahdotonta kun ei löydy sijaisia, sitä vain ei jaksa. Sitä alkaa miettiä olisiko oma elämä ja hyvinvointi kuitenkin tärkeämpi kuin potilaiden.

Minulle ratkaisu ei ollut aivan helppo, mutta nyt olen tyytyväinen että kerrankin ajattelin vain itseäni. Kyllä vapaus sentään on voittaa, niin kauan kuin siihen on mahdollisuus!

Life is good

Kun loppusuora avautuu, sitä jaksaa kummasti. Enää viikko ja sitten - hyvästi Mustijoki, Mäntsälä ja Pornainen! Olen kaikesta huolimatta viihtynyt Pornaisissa, pidän henkilökunnasta ja potilaista. Meillä on ollut ihan uskomattoman hauskaa siellä mutta en usko koskaan elämässäni olleeni jatkuvasti, päivästä toiseen, niin lopen väsynyt kuin koko tämän vuoden olen ollut.

Nyt on auvoinen olo. Lähdin töistä niin että Pia pelästyi "miten sä äiti olet jo nyt kotona" kun olin hieman ennen neljää perjaintai-iltapäivällä Töölössä. Yksi vuoden harvoista päivistä etten tehnyt ylitöitä! Jo aamu oli kuin Johnny Liebkindin laulu "voiko ihanammin päivän enää alkaa". Aurinko paistoi, Lahdentiellä ei ollut ruuhkaa, Radio Vegan nuoret suomenruotsalaiset juontajapojat olivat sympaattisen iloisia viikonlopun odotuksessaan ja soittivat kivaa musiikkia. Mäntsälään kääntyessä soi Village People'n klassikko "Y.M.C.A" joka sai minut nauramaan ääneen, väänsin volyymit maksimiin ja lauloin mukana "young man ... it's fun to stay at Y.M.C.A".

Iltapäivällä kävimme Pian kanssa Ison Omenan ostarissa muistelemassa Espoon aikoja, juomassa kahvit ja Alkossa täydentämässä tyhjää viinikaappiamme. Kävin pikaisesti kotona pakkaamassa ja iltayhdeksän jälkeen ajoin suoraan kohti auringonlaskua mökille, menin uimaan, järvi oli tyyni, ilta vielä lämmin, vesi raikasta, oli hiljaista ja kaunista. Kiersin koiran kanssa tilukset, poimin kimpun kesäkukkia joita on yhtäkkiä jostain taas tullut, istuin puutarhakeinuun ja olin täydellisen onnellinen. On kesä, viikon päästä alkaa loma, Mikko tulee Suomeen, Pian Michael tulee Suomeen. Syksyyn ja talveen on vielä pitkä aika. On kesä, kukkia ja järvi.

Käännekohta

Se oli käännekohta, ainakin henkisesti.

Terveyskeskustyö on ollut mielettömän hektistä koko syksyn ja vielä vuodenvaihteen yli. Kun potilaat varasivat ajan "kiireettömälle vastaanotolle" kuten vuosikontrolliin, ajokorttitodistusta varten, epäselvää ihottumaa, vatsaoireilua tai nivelkipuja varten, ensimmäinen vapaa aika löytyi 5-6 viikon päästä. Joka päivä meillä on toki päivystysaikoja joihin voi samana päivänä puhelimitse varata ajan.

Kun puhelinlinja avataan kello 8, päivän päivystysajat oli täynnä jo yhdeksältä. Lopuille sairaille annettiin ohje tulla sairaanhoitajan vastaanotolle. Sairaanhoitaja tutki ja seuloi ja hoidimme yhdessä hänen vastaanotolleen tulleita. Luotan nuoreen, tarkkaan sairaanhoitajaamme. Jos hän on epävarma korvalöydöksestä, jompikumpi meistä lääkäreistä käy tarkistamassa tilanteen. Useampi silmä näkee paremmin ja mitä enemmän näkee, sen paremmin silmä oppii erottamaan. Kun katsoin kandina ensimmäistä korvapotilasta, korva oli kirjaimellisesti musta aukko. En nähnyt siellä mitään.

Osa sairaanhoitajan potilaista päätyy lääkärin vastaanotolle ylimääräisinä potilaina, osalle lääkäri kirjoittaa sairaanhoitajan tautikuvauksen perusteella reseptin, osan sairaanhoitaja hoitaa itse. Sovimme yhdessä että konsultoida saa koska vaan. Vastaanottohuoneiseen saa poukahtaa pyytämään apua, puolin toisin. Tärkeintä on että jokainen meille tullut asiakas saa avun ongelmaansa. Usein apu on vaikka se että ohjaamme toiseen paikkaan tai sanomme että potilas voi rauhassa mennä kotiin tai töihin, huolta ei ole. Jälleen kerran - seulonta vaatii silmää, mitä enemmän näkee, sen paremmaksi silmä kehittyy. Jokainen vatsavaiva ei ole vuotava vatsahaava tai suolistosyöpä, mutta vääjäämättä joku on.

Mitä teimme? Yksinkertaisesti - työtä. Ihan kamalasti, uuvuksiin asti. Kävimme potilashistoriaa läpi ja kirjasimme kaiken. Ei potilaita voi hoitaa ellei tiedä kokonaisuutta. Kyllähän se herätti ihmetystäkin. Potilas on huolissaan sienikynsistään mutta me kysymme koko elämän tautihistorian, leikkaukset, sairaalahoidot, onko verenpainetautiin erityiskorvattavat lääkkeet vai olisiko se todistus Kelalle jäänyt jossain vaiheessa jäänyt kirjoittamatta. Kysymme millaista työtä hän tekee, vanhuksilta kysymme muistista, kotonapärjäämisestä ja kuka hoitaa kaupassakäynnit ja pyykinpesun. Hyvä liikkumisen mittari maalla on postinhaku. Postilaatikolle on 50-100 metriä matkaa - ottaako rintaan, hengästyttääkö, tarvitseeko rollaattoria, keppiä vai ei mitään postinhakumatkalla.

"Minä nyt tulin vain näitä varpaita näyttämään..." meille ihmetellään.

Sienikynnet on se pienin ongelma. Yleislääkärillä on oltava kokonaisuus hallussa. Kun taustan, tautihistorian ja ongelmat kartoittaa, seuraavat käyntikerrat ovat helpompia. Tehdään hoitosuunnitelma, siivotaan lääkelista, sovitaan tutkimukset, seuraavat käynnit, ohjataan fysioterapiaan, diabeteshoitajalle, muistihoitajalle. Ja kirjoitetaan kaikki puuttuvat todistukset. Sienilääkityskin aloitetaan jos sieniviljely on positiivinen.

Ei tämä toki yhdellä käynnillä hoidu. Tv-sarjan tohtori House'n motto "everybody lies" pitää paikkansa. Monta tärkeätä asiaa voi jättää kertomatta, kaunistella, vähätellä tai liioitella. Että mitä sitä kaikesta kertomaan, ei tämä tähän kuulu, ei sillä ole merkitystä, nämä on minun omia asioita, ei nämä muille kuulu. Jälleen terävöityy se kokemuksen silmä, aavistus. Suoria kysymyksiä tai hienovaraista johdattelua. Luottamus ei synny heti, joskus ei koskaan.

Emme siis hoitaneet vain niitä kynsiä. Olemme paneutuneet kokonaisuuteen, menneet syvemmälle. Ilman suuria puheita, toimintasuunnitelmia tai kokouksia tiimimme on hioutunut tiiviiksi. Miksi olemme töissä? Asiakkaita varten. Jos emme tunne asiakkaitamme, emme voi heitä palvella. Ihan kuten liike-elämässäkin.

Kiireettömän vastaanottoajan saa nyt viiden päivän sisään. Päivystysaikoja on vapaana vielä iltapäiväksi.

Yhtenä iltana pohdiskelin isälleni tätä. Arvelin että se mitä olemme tehneet koko syksyn on saattanut vaikuttaa positiivisesti, mutta voihan kyseessä olla muitakin syitä. Isä tokaisi "No onhan se teidän ansiota, mikset sano sitä ääneen". Mietin tuota koko illan ja huomasin että isä on oikeassa. Isällä on kaihi ja näkö huono, mutta kokemuksen silmät ovat tarkat. Hän näkee kokonaisuuden.

Taantumista vai lääkärinetiikkaa?

Ehkä elämääni ei mahdu nyt muuta kuin työ. En kirjoita yhtään mitään ja se on harmittavaa. Monet lääkärit ovat hyviä kirjoittajia, varmasti sen vuoksi että kuulevat päivittäin niin paljon erilaisia tarinoita. Sopivia aiheita ja sattumuksia olisi romaanisarjaksi asti, mutta vaitiolovelvollisuus rajoittaa lavertelua.

Kansakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani oli Sisko Kivi. Kuten kaikki lapset rakastavat ensimmäistä opettajaansa, niin minäkin rakastin. Sisko Kivi opetti minut kirjoittamaan. Opettajan pöydällä oli pahvinen kenkälaatikko jossa oli lehdistä leikattuja kuvia. Laatikosta sai käydä hakemassa kuvan, se liimattiin ainekirjoitusvihkon oikeaan yläkulmaan ja kuvasta kirjoitettiin tarina. Olin helppo uhri tällaiselle provokaatiolle. Rakastin kuvien katselua ja niiden valitsemista niin paljon että hain joka päivä pari kuvaa vihkooni liimattavaksi. Leikkelin kotona lisää kuvia luokan laatikkoon jotta sieltä löytyisi vielä enemmän ihania kuvia ainekirjoitusvihkoon valikoitavaksi. En tiedä pidinkö enemmän kuvista vai siitä mitä ne kuvat kertoivat minulle. Mutta tällä tavalla aivan huomaamattani kirjoitin tarinoita.

En ole ollenkaan varma haksahtivatko luokkakaverini yhtä estottomasti tähän opettaja Sisko Kiven juoneen.

Jotain tuollaista pitäisi varmaan keksiä nykyiseen kirjoittajan jumiin. Tuntuu ettei tapahdu tai ole mitään mistä viitsisi kirjoittaa. Elämä on tylsää. Herään aamulla, vien koiran ulos, ajan Pornaisiin, olen töissä, ajan takaisin Helsinkiin, vien koiran ulos, syön kasan suklaata ja jäätelöä, katson pari leffaa tai monta jaksoa NCIS:ää, Mentalistia tai Numb3ersiä, puolet tuosta ajasta nukun, vien koiran ulos ja menen nukkumaan.

Pornaisissa toki tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, kaikkea sellaista mistä en voi kertoa enkä puhua. Tapahtuu ihan päättömän hauskoja juttuja ja kamalia asioita, on pieniä iloja, suuria huolia ja valtavia murheita, on kertakaikkisen mystisiä tapauksia. Kirjoitan potilaani virtsatietulehdukseen antibioottireseptiä kun joku tuupertuu odotushuoneessa huohottamaan rytmihäiriöisenä ja siirrämme potilaan toimenpidehuoneeseen. Annamme ensiavun, laitamme tipan, keräämme taustatiedot, kirjoitan lähetteen Porvoon sairaalan päivystykseen, lääkitsen ambulanssimatkaa varten.

Ambulanssin lähdettyä pyydän vastaanotolleni korvatulehduksen jälkitarkastukseen tulevan lapsen. Tarkistan korvat, tsekkaan että lapsi on kunnossa ja annan lapsen valita itselleen tarrakuvan. Minulla on pöydällä laatikko josta lapset saavat lähtiessään valita vaikka Teräsmies- tai ponitarran mukaansa. Ehkä joku heistä kirjoittaa kuvasta tarinan.

Huhhuh

Jos en tietäisi että olen väsynyt työnteosta, arvelisin olevani kuolemansairas. En muista toista näin jatkuvaa totaalisen lohduttoman synkeätä syksyä ikinä.

Keväällä olin töissä Porvoossa kahdella eri terveysasemalla ja sen jälkeen hoidin siellä kotisairaanhoitoa ja kolmea osastoa. Sitten siirryin kuukaudeksi Mäntsälän terveyskeskukseen. Sitten menin Intiaan jä hoidin Little Lamb Schoolin lapset jonkinlaiseen kuntoon pitkää poissaoloani ajatellen. Sitten tuli kesäksi Suomeen ja menin Someron terveyskeskukseen töihin. Siellä lopetin elokuisena perjantaina ja maanantaina menin Mäntsälän terveyskeskukseen jossa perehdyttämisen sijaan odotti puolen metrin korkuinen paperikasa potilasvalituksia, loma-anomuksia, tärkeitä tiedotuksia ja pyyntöjä tehdä kunnolliset hoito-ohjeet koko porukalle "voisitko tehdä nämä viikon sisällä?" plus kaikki monisairaat potilaat jonossa.

Lopetin Mäntsälässä. Liika on liikaa. Mutta... koska olen heikko luonne, sanoin seuraavana päivänä että jatkan saman perusturva-alueen piirissä mutta pienellä Pornaisten terveysasemalla. Sitten lähdin Intiaan ja hoidin Mikon muuton loppuun, sain vessankannet paikalleen, taulut seinään, loput muuttolaatikot tyhiksi ja verhot pestyina ripustetuksi.

Sitten pieni idyllinen Pornainen. Siellä ei ollut paperipinoja. Kävi ilmi ettei siellä ollut paljon muuta kuin potilaita mutta heitä on paljon. Teimme listaa puuttuvista tutkimusvälineistä, anoimme täysiä oikeuksia potilastietojärjestelmän käyttöön, digitaalista sanelua, röntgenkuvienkatseluoikeuksia, sydänfilmien katseluoikeuksia jotka kaikki ovat eri järjestelmissä joihin pitää jokaiseen kirjautua erikseen erillisen salasanan kanssa. Kun ohjelmaan on lopulta kirjautunut, potilaan röntgenkuvan tai sydänfilmin etsimiseen menee aikaa viitisen minuuttia ja sen jälkeen voin syventyä tutkimaan onko niissä jotain epänormaalia vai ei. Tietoturvasyistä nämä ohjelmat sulkeutuvat automaattisesti tietyn ajan kuluttua joten joudun kirjautumaan niihin useamman kerran päivässä. Voi kiitos Tieto ja sen nokkelat ohjelmoijat ja systeemisuunnittelijat! Voinko pyytää Bill Gates'in hyväntekeväisyyssäätiötä auttamaan ahdingossa olevaa Suomea käyttäjäystävällisen sähköisen potilasjärjestelmän luomisessa?

Lähden Pornaisiin kello 7 ja tulen takaisin kotiin kello 19. On pakko tulla niin aikaisin koska koira on pakko ulkoiluttaa. 13 tuntia on sille maksimi minkä se jaksaa pidättää, ja 12 tuntiin sen on nyt totuttava. Nyt on melkein joulu ja minulla on rästissä hommia marraskuun alkupäiviltä. Ja syön lounaan hätäisesti iltapäivällä klo 14-15 välillä, ensimmäinen ateria sitten kello 6 aamupalan. Kahville en ehdi koskaan.

Osittain tämä kaikki on omaa syytä. Olen tavannut aivan liian monta uutta potilasta, aivan liian monta uutta työtoveria, aivan liian monta erilaista sähköistä tietojärjestelmää ja aivan liian monta erilaista työpaikkaa ja työkulttuuria yhden vuoden aikana.

Kun olin terveyskeskuksessa 80-luvulla, hoidin enemmän potilaita päivässä kuin nyt, tulin työpaikalle kello 8 ja lähdin etuajassa kello 15. Joka aamu aloitin puhtaalta pöydältä. Rästitöitä ei yksinkertaisesti jäänyt. Kaiken ehti tehdä päivän aikana. Ehdin käydä syömässä ja aamupäivä- ja iltapäiväkahvilla.

Miksi näin? Tätä mietitään jatkuvasti terveyskeskuksissa, lääkäreiden koulutuksissa ja tapaamisissa. Ei kelvottomat sähköiset sairaskertomukset ainoa syy ole. Jotain on tapahtunut. Jotain huonoa ja pahaa.

Terveydenhuollon ongelmien lopullista valaistumista odotellessa ajan joka aamu pimeässä maaseudulle töihin. Harmaa päivä kuluu sairaiden ja apua tarvitsevien parissa. Illalla ajan pimeässä takaisin kaupunkiin. Koko ajan sataa. Apua, tarvitsen edes pilkahduksen valoa!

Ostin kirkasvalolampun. Se on voittamaton. Istun aamulla sen edessä, luen Hesaria ja kiitän valon voimaa. Kohta tulee kevät, kirkkaus ja oikea aurinko. Kohta tulee aika jolloin potilaani tulevat tutuiksi eikä jokainen ole minulle uusi potilas. Kohta olen muuttanut heidän lääkityksensä ajanmukaiseksi ja kaikille on kirjoitettu heidän tautihistoriastansa tiivistelmä.

Superspesialiteettisairaala

Edelliseen Mikon kirjoitukseen lisäyksenä:

Dr Mehtan sairaala, jossa työskentelin, on sekä multispesialiteettisairaala että superspesialiteettisairaala. Käytännössä tämä tarkoitti sitä että Mehtassa hoidettiin kaikki erikoisalat sydänkirurgiaa lukuunottamatta. Elinsiirtokirurgia rajoittui munuaissiirtoihin, mutta elinsiirrot oli silti erikoisala. Kaikki käy ilmi Mehtan nettisivulta http://www.mehtahospital.com/ . Nämä sivut ovat suureksi osaksi minun käsialaani. En ole ylpeä tästä saavutuksesta enkä siksi ole siitä niin hirveästi puhunut. Kirjoitin ja editoin kaiken tekstin kelvolliseksi mutta lopulta se käännettiin intialaiseksi. Poistin esimerkiksi kaiken sen roskan mitä kotisivujen etusivulla kirjoitetaan, mutta se oli sairaalan johdon mielestä juuri sitä millä houkutellaan potilaat sairaalaan ja tuollaiseksi se sitten jäi. Näin hirveästi vaivaa poistaessani Isoja kirjaimia Sieltä Sun täältä, tyypillinen Intialainen Tapa korostaa jotain Mistä kukaan Ei oikeastaan tiedä Mitä siinä korostetaan. Isot kirjaimet vain putkahtivat jotenkin takaisin.

Jos Mehtan nettisivulta etsii vasemmasta palkista kohdan Media & Events, sieltä voi klikata Dr Mehta Bulletin. Näyttää siltä että minun lähdettyäni sairaalasta lehdykkä ei enää ilmesty. Viimeisen julkaisun etusivulla on hieno kuva Pian luokan penkkariajelusta ja minun pääkirjoitukseni keskittyen korkeatasoiseen suomalaiseen koulutukseen. Osin sen vuoksi että lehden yksi teema oli koululaisten mielenterveys ja toiseksi, yksi Mehtan neurologeista oli käynyt Töölön sairaalassa Juha Hernesniemen leikkauksia seuraamassa josta luonnollisesti on oma juttunsa.

Useimmiten sain lääkäreiden tekstit power point-esityksinä tai ranskalaisina viivoina ja kirjoitin artikkelit niiden perusteella eli laitoin kaiken sen lihan luiden ympärille. Sen jälkeen oikoluin tekstit moneen kertaan ja hyväksytin lääkäreillä. Tämän viimeisen lehden valmistuessa en ollut Intiassa ja kymmenet lähettämäni korjaukset jäivät tekemättä. Mutta se kansikuva on minusta kylmän arktisen hieno. Se kannattaa klikata suuremmaksi ja ihailla Piaa ja muita vuoden 2007 SYK:n abeja.

Niin että multispesialiteettisairaala on yksinkertaisesti sairaala jossa on monia spesialiteetteja ja siellä työskentelee tohtoreita, kirurgeja, spesialisteja, super-spesialisteja ja lääkäreitä. Tämä lause, ikävä kyllä, pöyhistelee edelleen Mehtan kotisivujen etusivulla. (Many leading Doctors, Surgeons, Specialists, Super-specialists and Medical Practitioners practice or consult with us.)

Minä yritin muuttaa Intiaa mieleisekseni, mutta Intia ei suostunut muuttumaan. Tämä on hyvä muistaa aina kun arvostelee Suomessa asuvien ulkomaalaisten käytöstä, tapoja ja toiveita. Maassa maan tavalla tai maasta pois, mutta pikkuasioista ei kannata vaahdota. Emme me suomalaiset ole aina oikeassa, en minäkään.

Työnhaku ja yliopistot

Olen jo kirjoittanut kommentin edelliseen blogiini Amerikan ajoista jolloin hakemalla hain ja lopulta sainkin lääketeollisuutta ja lääkekehitystä liippaavaa työtä. Monta pettymystä, paljon itkua, turhaa masennusta. Harvoin olen tuntenut itseni niin lyttyynlyödyksi ja mitättömäksi!

Syitä miksi työnhaku oli vaiketa:

• olin ollut lääketeollisuudessa vain kolme vuotta...
• ... joten en ollut kerinnyt kerätä kunnollista alan verkostoa
• 1990-luvun lopulla tapahtui fuusioita ja USA:n itärannikolla pharmafirmojen henkilöstöä supistettiin, oli ylitarjontaa amerikkalaistakin hakijoista. Ulkomaalaisen, työluvattoman työmahdollisuudet olivat käytännössä olemattomat.

Mutta suurin yllätys minulle oli opiskelupaikan merkitys vielä nelikymppiselle! Siis yliopisto mistä olin tutkintoni saanut. Olin naiivisti arvellut Helsingin yliopiston lääkiksestä valmistuneen olevan jo sellaisenaan huipputuote, sinnehän on Suomen lääketieteellisistä tiedekunnista vaikein päästä. Samoin kuvittelin Helsingin Kauppakorkean MBA-tutkinnon olevan kova sana maailmalla ja kaiken huipuksi uskoin harvinaisen lääkäri-MBA-yhdistelmän takaavan sen että minut revitään töihin siltä seisomalta.

Karu totuus valkeni työtä hakiessa: kumpikaan korkeakoulu ei yltänyt Top 25 eikä edes Top 50-ranking-listoille joita yleensä vaadittin työnhakuilmoituksissa. Yliopiston perusteella on helppo tehdä esikarsinta, onhan hakijoita pilvin pimein. Top 50-yliopistoistakin valmistuneita on niin valtavasti ettei haittaa vaikka "huonommista yliopistoista" valmistuneet putoavat jo ennen alkua. Helsingin Yliopiston tiesi sentään joku, mutta kukaan ei ollut kuullut Kauppiksesta. MBA:ni oli nollan arvoinen vaikka se hienolta näyttikin suunnittelemassani käyntikortissa ja itse tiesin että olin saanut sieltä todella hyvän koulutuksen. Alkoi kieltämättä tulla tunne että tutkintojani pidetään googlaten tilattuina nettidiplomeina.

Sama juttu Brasiliassa ja Intiassa. Joka maa asettaa omat yliopistonsa ykköseksi ja sen lisäksi arvostavat tietenkin maailman huiput, ne Top 50-listalla olevat. Ihan kuten Suomessakin. Ei ole Helsingin yliopiston voittanutta ja Aalto-yliopistohan jyrää kaiken.

En varmasti osannut kohahtaa riittävästi kun tuttu brassi kertoi tyttärensä päässeen Universidade do Federal do Rio Grande do Soliin, vaikka se on Brasilian paras paikka opiskella viestintää ja sinne on todella, todella vaikea päästä. En tietenkään ollut kuullut moisesta oppilaitoksesta. Jollen olisi nähnyt brassi-isän kasvoista kuinka suurenmoinen saavutus tämä oli, olisin saattanut rueta jopa lohduttelemaan isäparkaa kun tytär ei ollut päässyt São Pauloon joka minun korvissani kuulosti ainoalta kohtuulliselta paikalta opiskella Brasiliassa.

Ei koulutukseni missään nimessä huono ole. Mutta ulkomailla työtä hakiessa olen kyllä ehdottomasti kärsinyt tuntemattomista kouluistani. Ulkomailla yliopistolla on merkitystä, siitä arvioidaan ihmisen osaaminen ja etenkin arvo. Suomalaisiin ja suomalaisittain huipputasoisiin opinahjoihini on joskus suhtauduttu hyvinkin epäluuloisesti. Intiassa äveriäiden ihmisten Madras Clubilla meiltä jopa kysyttiin onko Suomessa yliopistoja lainkaan! Intiassa rikkaat lähettävät lapsensa Oxfordiin, Cambridgeen tai Ivy League-yliopistoihin. Huonommin menestyneet vauraat intialaisjälkeläiset joutuvat tyytymään niihin loppuihin Top 50-yliopistoihin, hieman kärjistäen.

Intiassa asuessani kävin kerran tervehtimässä naapureitamme. 99-vuotias isäntä makasi lepotuolissaan ja näytti vainajalta. Rouva puolestaan oli puhelias. Kerroin olevani lääkäri, sillähän aina saa kunnollisen ihmisen maineen, olkoonkin että on ulkomaalainen. Välittömästi isäntä heräsi henkiin ja kirjoitti lyijykynällä paperilappuselle jotain jonka rouva välitti minulle luettavaksi: "Which university?" Sanomalla "University of Helsinki", sain herran sammahtamaan entiseen horrokseen. Luultavasti olisin voinut pikkuisen valehdella ja sanoa vaikka Johns Hopkins. Olisin elähdyttänyt herraa hieman enemmän. No, pari kuukautta myöhemmin hän kuoli. Tuskin yliopistoni takia kuitenkaan.

Tämä oli tavattoman pitkä selitys sille miksi urani lääketeollisuudessa tyssähti, miksi en kiitänyt tähdenlennon tavoin huipulle. Olin ehkä väärässä paikassa väärään aikaan, väärän yliopiston kasvatti, väärän ikäinen, väärässä maassa. Tai ehkä minusta vain ei ollut siihen mitä itsestäni toivoin.

Yhtä kaikki, yhdentekevää, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, mitäs näistä ... kun jotain menettää, niin jotain saa. Viihdyin valtavan hyvin Amerikassa enkä olisi lähtenyt sieltä pois. Brasilia on upea maa eikä iloisempaa paikkaa maailmassa ole. Intiassa kerran asunut ymmärtää sellaista mitä muut eivät ymmärrä ikinä.

Tasaista elämää

Tämähän alkaa jo maistua puulta. Liian tasaista elämää. Aamulla töihin, päivä töissä ja iltapäivällä kotiin. Koiran ulkoilutus kolme kertaa päivässä. Nukkumaan kymmenen maissa että jaksaa herätä aamulla puoli kuusi niin ehdin lukea Hesarin ennen kuin lähden seitsemältä ajelemaan Pornaisiin.

Halusinko tätä?? Minulla on virka ja jostain kaukaa tulee muistoja kun ensimmäisen kerran olin virassa. Ei välttämättä onnellisia muistoja. Oli usein tunne että on vankilassa.

Täytyy tottua tähän. En osaa vielä sanoa potilaille että olen vakituinen lääkäri. Jotenkin kierrän kysymyksen, vastaan savolaisittain, kukin voi tulkita omalla tavallaan. Että periaatteessa vakituinen mutta miten sen määrittelee. Kuka sitä tietää mitä tuleman pitää.

Ajatus siitä että olen samassa työpaikassa vielä ensi vuonna tuntuu tukahduttavalta. Kamalaa! Olen pikkukylässä työssä, kaikki tuntevat kaikki ja lääkäreitäkin on vain kaksi. Väkisin tulen tutuksi.

Maailmalla kulkeminen on tehnyt tehtävänsä. On vaikea pysähtyä. Työ on kivaa, työpaikka on kiva, asiakkaat on kivoja. Missään ei ole mitään vikaa. Mutta on tunne että tukehdun. Joka päivä sama matka, sama paikka.

Iän tuomaa kriisiä? Töissä oli keski-ikäisiä ja vähän vanhempia kahvilla. Mietittiin mitä haluaisi tehdä isona, voisiko repäistä ja tehdä jotain ihan muuta? Hyvä niiden on miettiä jotka ovat olleet 25 vuotta samassa työpaikassa. Mutta minä!

Niin, minä olen sen tehnyt. Olen repäissyt monta kertaa ja tehnyt jotain muuta. Selasin työtodistuksiani jotka vihdoin sain kerättyä kasaan lukuisista eri paikoista. Paljon erilaista elettyä elämää.

Kaukana, kaukana on onni. Onni ei koskaan ole siinä missä itse on, koska onni on aina vielä kauempana. Ehkä, en tiedä. On vaikea pysähtyä kun on aina halunnut liikkua. Ja saada jotain uutta. Kokea jotain uutta. Ja hengittää vapaasti.

Arki taas

En tiedä olenko vielä tajunnut että elän arkea. Töistä tullessani poukkasin Museokadun kodinkoneliikkeeseen joka on erikoistunut erikoisuuksiin. Olen monta kertaa kulkenut kaupan ohi ja tuijottanut jännittävän näköisiä espressokeittimiä, leivänpaahtimia ja silitysrautoja. Ne ovat hieman kalliimpia kuin jossain Mustassa Pörssissä, mutta varmasti parempia.

Menin kauppaan ja tulin yli tunnin kuluttua takaisin kantaen hienoa espressokonetta ja nerokasta suutinta Miele-pölynimuriini. Suutin jolla kuulema saan koirankarvat hienosti imuroitua mistä vain. Myyjä oli saanut syntymälahjanaan erinomaiset puhelahjat ja sen lisäksi teki kauppaa kuin olisi nauttinut siitä, kuin kauppa olisi hänen oma leikkikenttänsä. Sain kuulla lyhennettyjä ja pidennettyjä versioita eri vempeleiden käytöstä, historiasta, ja siitä miten eri maissa keitetään kahvia, imuroidaan mattoja tai miksi sähkökäyttöinen silityslauta voi olla, jos ei nyt ihan tarpeellinen, niin ainakin hyödyllinen. Myyjä auliisti varoitti espressokeittimestänikin että niihin voi tulla riippuvuus. Että lopulta haluaa enemmän jänniä toimintoja ja kivoja temppuja. Että onhan tämä koko homma vähän hölmöä. Että hänen kotinsa on niin täynnä vempaimia että oli parempi perustaa kauppa.

Kerroin että ostan espressokeittimen sen kunniaksi että olen saanut kuukausipalkan. Että asuin melkein kolme vuotta Intiassa saaden sikäläistä palkkaa ja nyt uskon olevani niin rahoissani että voin laittaa ne menemään espressokeittimeen joka on vain itseäni varten koska kukaan muu perheessäni ei juo kahvia. Paitsi ehkä Pia joskus.

Juhlistin siis juuri alkanutta Pornaisten uraani. Katsotaan kuinka pitkään siellä viihdyn. Mäntsälähän tyssähti yhteen kuukauteen. Tosin olen osittain Mäntsälässä edelleen, mutta kaikki tyhmä, ikävä ja kurja leikattiin työstäni pois. Nyt on vain potilaat ja terveysaseman kehittäminen ja parantaminen, ei byrokratiaa, en ole enää terveyskeskuksen vänrikki Nappula.

Aloitin parannustyöni jo ensimmäisenä päivänä kertomalla että kummankin lääkärihuoneen pitää olla varustettu ja kalustettu täsmälleen samalla tavalla. On kamalaa pitää vastaanottoa terveyskeskuksessa eri lääkärinhuoneissa etsiä ruiskuja, korvalamppua ja erilaisia papereita ympäri huonetta, penkoa laatikoita josko sieltä löytyisi verenpainekortteja potilaalle. Kyllä huoneissa pitää olla järjestys. Ihan kuten minulle opetettiin Maunulan terveysasemalla kun aloitin terveyskeskusurani 17-vuotiaana lukiolaisena terveyskeskusavustajan roolissa. Maunulassa oli hyvin tiukka kuri. Joka aamu kävin lääkärinhuoneet läpi listan mukaan tarkistaen että joka ainoa listassa mainittu väline oli oikealla paikalla säntillisessä ojennuksessa.

Joskus kuvittelen olevani siisti ja ehdottoman tarkka vain lääkärin työssäni, mutta taidan olla sitä myös siviilissä. Ainakin ennen Intiasta lähtöäni pidin sellaisen saarnan Anithalle puhtauden ja hygienian tärkeydestä että itseänikin puistatti. Olen hyvä kertomaan esimerkkejä. Anithan tytär opiskelee sairaanhoitajaksi ja muistutin kuinka hänen tyttärensä on sairaalassa pidettävä kaikki instrumentit puhtaina, pestävä kätensä ja pidettävä paikat kunnossa. Että minut on kasvatettu aivan samoin. Että sairaanhoitajaäitini opetti minulle jo lapsena kuinka sänky pedataan niin että lakanat pysyy paikallaan, että jo lapsena pyyhin pölyt tältä tupakkapöydältä joka on nyt Intiassa. Näytin jopa rätin ja Pledin kanssa kuinka lapsena niitä pöydän jalkoja pyyhin. Että samoin kuin Anithan tytär oppii sairaalassa hygienian ja ehdottoman puhtauden merkityksen, minä opin ne kotona äidiltäni joka oli oppinut ne sairaalassa. Anitha tuijotti minua silmät rävähtämättä kuten intialaisilla on tapana ja nyökytteli kauhistuneena "yes madam, yes madam".

Tänään toisena työpäivänäni Pornaisissa totesin että tarvitsemme lääke-esittelijöitä kaksi kertaa viikossa kertomaan uusista lääkkeistä. Hoitajat ymmärsivät asian lääke-esittelijöiden tuomina sämpylöinä ja pullina, jotka ovat ihan kivoja, mutta oikeasti minä kaipaan tietoa uusista lääkkeistä. Että mitään trimopanien tai penisilliinien esittelijöitä ei oteta vastaan, vaan uusien lääkkeiden edustajia.

Pieni Pornainen on kiehtova paikka kahden päivän jälkeen. Täynnä mahdollisuuksia!

Vilkas päivä

Minulla on muutto meneillään. Eilen pakattiin suurin osa tavaroista jotka vietiin tänään uuteen asuntoon parin kilometrin päähän. Huomenna sitten loput. Ei tämä muutto sinänsä ole mikään erityisen hirveä, oikeastaan yllättävänkin helppo. Löysimme muuttofirman, joka toimii aivan länsimaisella tehokkuudella ja huolellisuudella. Muuttomiehet käyttävät jopa housuja tavanomaisten hameitten tai vaippahousujen sijaan. Mutta muutot ovat aina kauheita.

Muuttoon liittyy tietysti myös se, että minulla ei ollut kunnollista internet-yhteyttä koko päivänä. Se sopi erityisen huonosti tänään kun Finnwatch-järjestö julkisti eilen raporttinsa elektroniikkateollisuuden työoloista Intiassa. Olin lukenut raportin etukäteen enkä kuvitellut, että se saisi juurikaan julkisuutta. Kuten Ilkka totesi raportin luettuaan, raportissa olevien faktojen perusteella ei oikeastaan ole mitään todellista valittamisen aihetta. Finnwatch onnistui kuitenkin kääntämään aivan kaiken negatiiviseksi, jopa sen että yhtiömme tarjoavat työntekijöilleen ateriat tehtaan ruokalassa (se on tapa kontroilloida työntekijöitä). Vaikka raportin otsikointi oli aika raflaavaa ja siinä esitetyt johtopäätökset tarkoitushakuisia, en kuvitellut, että Finnwatch olisi julkistanut sitä niin negatiiviseen sävyyn. Sen sijaan ei pitäisi olla yllätys, että toimittajat eivät lukeneet raporttia vaan kirjoittivat juttunsa sen perusteella mitä Finnwatch sanoi.

Jouduin siis kesken muuton kommentoimaan raporttia niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Jälkimmäinen oli ihan turhaa, MTV3:n toimittaja ei ollut tippaakaan kiinnostunut vastauksistani niin kauan kun en suostunut olemaan sitä mieltä, että riistäisimme intialaisia puolustuskyvyttömiä raukkoja.

Kerkisin lounaalle puoli seitsemän jälkeen. Nyt on kuitenkin rauhallista, kirjoitan tätä istuen toista kertaa Intiassa olon aikana ruokapöydän ääressä – muita huonekaluja kuin tämä ja sänky ei enää olekaan.


Lähetin Helsingin sanomien mielipideosastoon kirjoituksen koskien Finnwatch raporttia. Hesari julkaisee vain pienen osan lähetetyistä kirjoituksista, joten julkaisen sen varmuuden vuoksi edes tässä:

Salcomp luo hyvinvointia Intiassa

Finnwatch julkisti eilen tutkimuksensa Nokian ja sen alihankkijoitten työoloista Chennaissa, Intiassa. Luettuani raportin, oli vaikea uskoa sen kuvaavan työyhteisöä, jossa työskentelen päivittäin.

Tutkimuksen asiasisältö vastaa pääosin todellisuutta, mutta sen painotukset ja otsikointi ovat outoja ja johtopäätökset merkillisiä.

Finnwatch ja sen yhteistyöjärjestöt ovat määritelleet, että ”elämiseen riittävä palkka”Intiassa on 8000 rupiaa (127 euroa). 80 prosenttia intialaisista perheistä tulee toimeen alle 100 rupialla päivässä, joten ”elämiseen riittävän” raja on aika korkea. Intiassa lakisääteinen minimipalkka määritetään osavaltio- ja toimialuekohtaisesti. Nokian tulon jälkeen Tamil Nadun osavaltion elektroniikkateollisuuden minimipalkan nousu on ollut ripeää. Voidaan perustellusti todeta, että Nokialla on ollut nostava vaikutus alueen yleiseen palkkatasoon. Kuten raportissa kerrotaan, niin Nokia kuin sen alihankkijatkin maksavat minimipalkan ylittäviä palkkoja kaikille työntekijöilleen, mukaanlukien harjoittelijat ja ”vuokratyövoima”. Paikalliseen tasoon verrattuna erinomaisen palkan lisäksi tarjoamme ilmaisen bussikuljetuksen, työterveyshuollon ja ateriat tehtaan ruokalassa.

Raportissa nostetaan ongelmaksi se, että suuri osa työntekijöistä on harjoittelija-statuksella tai ”vuokratyövoimaa”. Hyvin suuri osa Salcompin työntekijöistä on harjoittelija-statuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pätkätöitä tai epävarmuutta työntekijöille. Harjoittelujakson päättyessä työntekijät siirtyvät vakinaisen työntekijän statukselle. Emme ole toimintamme aikana koskaan joutuneet irtisanomaan yhtään työntekijää. Emme tarvitse pätkätyöläisiä.

Raportissa kerrotaan työntekijöitten tyytymättömyydestä työoloja ja työnantajaa kohtaan. En tiedä keitä tutkijat ovat haastatelleet, ainakaan tuo 0.4 prosentin otos (100 haastateltua 25000 hengen joukosta) ei edusta kovin hyvin Johtamani tehtaan henkilöstöä. En ole urani aikana johtanut missään yhtä tyytyväistä ja motivoitunutta työntekijäkuntaa Chennaissa. Jos satun joskus kaipaamaan motivaatiota omalle työlleni, riittää että teen pienen kierroksen tehdassalissa. Operaattoreiden ujon-iloiset tervehdykset ja vilkutukset pelastavat päivän.

Finnwatchin mukaan työntekijät valittavat,”uramahdollisuudet ovat olemattomat" ja”varsinkin naisten ura katkeaa usein avioitumiseen ja lasten saamiseen, sillä matalat palkat ja pakolliset yövuorot ovat perheellisille ihmisille vaikea yhtälö”. Ihmettelen kuinka moni yksinkertaisen liukuhihnatyöhon hakeutunut intialaisesta maalaiskylästä tullut kouluttamaton nuori operaattori on odottanut erityisiä uramahdollisuuksia. Palkat ja yövuorot eivät ole syynä siihen, että nuorten naisten ura katkeaa avioitumiseen. Intialaisessa kulttuurissa naimisissa olevien kouluttamattomien naisten työssäkäynti on erittäin harvinaista. Vaikka toivoisimmekin monien jatkavan, paikallisen perinteen ja kulttuurin mukaan elävät nuoret naiset siirtyvät aviomiehensä kotiin hoitamaan uutta laajaa perhettään hyläten palkkatyönsä.

Naisen asema Intiassa on edelleen surkea. Sitä kuvaa hyvin vääristynyt sukupuolijakauma: Intiassa on 940 naista 1000:ta miestä kohti. Etenkin maaseudun kylissä pojan syntymä on koko suvun riemu, tytön syntymä yhteinen onnettomuus. Salcompin tehdas työllistää nyt lähes 4000 nuorta naista Tamil Nadun kylistä. Heille tarjoamamme työpaikat muuttavat näitten nuorten naisten koko elämän; kun perheen tytär pääsee meille töihin ja saa usein parempaa palkkaa kuin kukaan koskaan koko perheessä, hänen arvostuksensa ja itsetuntonsa muuttuvat pysyvästi. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että luomalla näitä työpaikkoja, teemme parasta mahdollista kehitysyhteistyötä.

Mikko Kaukoranta
maajohtaja, Salcomp Intia

Virkanainen

Ei minusta taida olla virkalääkäriksi. Aika, jolloin merkkasin muistiin erilaisia toimenpiteitä ja todistusten kirjoittamisia, oli viime vuosituhannella, silloin kun iloittiin siitä jos vastaanottohuoneessa oli sähkökirjoituskone ja reseptit kirjoitettiin käsin. Virkalääkärille patinpoistot, haavanompelut ja kipsaukset tuovat lisärahaa jos muistaa ne erikseen kirjata. Minä vain en muista. En muista että ajokortin kirjoittamisesta tulee toimenpidepalkkio. En ymmärrä miksi labranhoitajan ottamana papa-kokeesta ei räpsähdä ekstrapalkkiota labranhoitajalle mutta lääkärin ottamana se on erikseen hinnoiteltu toimenpide josta lääkäri tienaa jonkun lisäeuron. Minun on tosi vaikea hyväksyä näitä erillisiä palkkioita. Minusta työstä pitää maksaa käypä palkka eikä siihen saisi vaikuttaa kuinka monta kynttä revin irti tai kuinka monta sydänfilmiä tulkkaan. Työt on tehtävä, tuli siitä lisäkorvaus tai ei.

En myöskään ymmärrä mitä ihmeen merkitystä palkkaani voi olla lukiolaisena tekemäni kesätyöt. Vein palkkatoimistoon Kuntien eläkevakuutuksesta saamani listan kaikista elämäni aikana kunnalle ja kaupungille tekemistäni työsuhteista mutta se kertoo vain missä olen ollut ja kuinka pitkän ajan, mutta se ei kerro mitä olen tehnyt. Palkkatoimisto kaipaa juuri tätä tietoa jota en työtodistusten puutteessa voi heille antaa. Olen ollut vs. sairaala-apulaisena, vs. apuhoitajana, vs. lastenhoitajana, vs. terveyskeskusavustajana, vs. laboratorioavustajana, vs. osastoapulaisena, vs. sairaanhoitajana, vs. kotisairaanhoitajana, vs. röntgenlääkärinä, vs. ihotautilääkärinä, vs. sisätautilääkärinä, vs. syöpätautien lääkärinä, vs. neurologina, orientoivana lääkärinä, nuorempana ja vanhempana amanuenssina, vs. terveyskeskuslääkärinä ja olen ollut virassa olevana terveyskeskuslääkärinä. Jokainen opiskeluaikainen iltakeikka ja viikonlopputyö lasketaan virkavuosiin jos vain voisin työtodistuksilla osoittaa tämän.

Huhtikuussa kun hain virkaa yritin saada näitä työtodistuksia HYKSistä ja Helsingin kaupungilta. Puhelimessa nuoriääninen toimihenkilö ei kyennyt peittämään ällistystään kuinka joku on voinut olla töissä vuonna 1977, on vielä hengissä ja kaiken lisäksi kaipaa työtodistusta virkaa varten!

Yhtäkkiä lukiolaisen kesätyöt sairaalan siivoojana ja labran pipettien pesijänä ovat tulleet rahallisesti arvokkaammaksi kuin kaikki vuoteni lääketeollisuudessa ja maailman sairaaloissa ja yliopistoissa jonka vuoksi minut tähän apulaisylilääkärin virkaani haluttiin. Samalla kun kokemustani kaikesta siitä mitä olen kunnan ulkopuolella tehnyt arvostettiin yli kaiken muun, palkkaani nostaa vain kunnalle tehdyt keikat. Yksityiselle tekemäni työ onkin negatiivista ansiotuloa.

En oikein kestä hölmöilyä. Pidän potilaista ja haluaisin muuttaa terveyskeskuksen toimivaksi. Ja saada työstä palkan ilman kaikenmaailman omituisia kommervenkkejä.

Mitä jäi mieleen?

Someron kesätyöstä jäi hyvä mieli. Syntymästään saakka Somerniemen kesiin juurrutetulle, mutta satunnaiselle aikuismökkiläiselle aukeni uusi Somero ja Somerniemi. Hämmästyttävintä oli varmaan se kuinka monet ovat muuttaneet paikkakunnalle. Olin aina kuvitellut että somerolaiset ovat syntyjään sieltä ja muuttoliike tapahtuu vain poispäin. Enkä ollut ajatellut sinne asettautuneen ulkomaalaisiakin.

En ollut ajatellut kuinka ällistyttävän vireä ja aktiivinen paikka on. Kuinka harrastuksia on paljon ja ihmiset myös harrastavat. Edulliset asumiskustannukset jättävät rahaa kalliisiinkin harrastuksiin - sekin oli minulle uutta. Somerolta lähdetään myös matkoille, käydään Turussa tai Helsingissä shoppailemassa, katsomassa teatteria tai kuuntelemassa konsertteja. Käydään viikonloppuna Tukholmassa tai viikon loma ulkomailla. Golfiakin pelataan. Puolen tunnin ajomatkan päästä löytyy ainakin kuusi kenttää.

En ollut ajatellut että aurinkoisten ja onnellisten lapsuudenkesieni maisemissa on paljon surua, murhetta ja yksinäisyyttä. En ollut ajatellut riitoja ja kaunaa ja sitä että tiedetään toisten asiat. Että sielläkin leimautuu niin että voi olla paras muuttaa pois jos haluaa muuttua tai muutoksen elämään.

En ollut ajatellut kuinka pitkään vanhat ja huonokuntoiset omaiset halutaan ja jollain ihmeen konstilla myös pystytään hoitamaan kotona. Hoidon taso voi olla sitä sun tätä, mutta mikä on kulloinkin kellekin parasta - mistä minä tiedän. En ollut ajatellut yksinäisiä vanhuksia joiden lapset perheineen ovat muuttaneet muualle Suomeen, että on syrjäisiä paikkoja jonne kotihoito ei yksinkertaisesti pääse kolme kertaa päivässä avustamaan yksinasuvaa vanhusta. Joka saattaa asua talossa jossa ei ole juoksevaa vettä, suihkusta tai WC:stä puhumattakaan. Miten heikkokuntoinen vanhus, vaikkei olisi muistisairaskaan, hoitaa itsensä tuollaisissa oloissa yksin, rollaattorilla tai pyörätuolilla liikkuen. Silti, töllistä tai mökistä on yhtä vaikea lähteä hoivakotiin kuin kenen vain on vaikea jättää kotinsa. Kenen vain on vaikea myöntää ettei yksinkertaisesti enää pärjää eikä selviä ilman apua. Järki ja tunteet vastakkain.

Pidän shoppailusta. Olen viettänyt tuntikausia aikaa Philadelphian, Montrealin, New Yorkin, Sao Paulon ostoskeskuksissa. Jopa Manaus ja Chennai ovat tarjonneet minulle shoppailunautintoa. Ja sitten Somerolla oli kaksi aivan mahtavaa vaatekauppaa joista löytyi vaatteita jotka oli ikäänkuin hankittu minua varten! Lapsuuden kesistä muistan että menimme Saloon ostamaan kesävaatteita ja Forssasta Finlaysonin tekstiilejä. Somerolta sai Hankkijan lippalakin, Kuisman kaupasta onkia ja VPK:n arpajaisista voitti ARVOKKAITA KÄSITÖITÄ joille nauroimme kippurassa eikä niille löytynyt mitään käyttöä.

Jotain oli lapsenakin maailman parasta Somerolla - Oraksen baarin Wieninleikkeet!! Oraksen baaria ei ole enää ollut vuosikausiin, mutta muita mainioita ruokailupaikkoja on tullut, pari trendikästä kahvilaakin. Somerolta saa sujuvasti latte'a, cappuccinoa, espressoa tavallisen kahvin lisäksi. Somerolla on kebab-paikka mutta ei kiinalaista tai intialaista ravintolaa. Yksin ollessa ei ravintoloihin vain tullut mentyä. Suurin syy taisi kyllä olla se että terveyskeskuksessa on erittäin hyvä ja riittoisa ruoka eikä kuumana kesäpäivänä jaksa kahta tuhtia ateriaa päivässä.

Lauloin Rauli Badding Somerjoen lauluja yhteislaulutilaisuudessa jossa ei odotettukaan että kukaan osaisi laulaa. Katsoin kolmetuntisen Tuntematon Sotilas-kesäteatterin, kävin taidenäyttelyssä ja Somerniemen kesätorilla, kävin Somerniemen hautausmaalla lukemassa hautakivien tuttuja nimiä - siellä on omaa sukuani ja tietenkin potilaillani on samoja sukunimiä -, ajoin maalaismaisemia ihailemassa. Mutta en ehtinyt Iso-Valkeelle uimaan enkä saanut fillaria tuotua mökille. Enimmäkseen olin mökillä. On niin paljon tehtävää ja yksin saa niin vähän aikaiseksi. Mutta uin joka päivä. Kuuntelin paljon radiota. Kuljin koiran kanssa tiluksia ja mietin mitä pitäisi seuraavaksi tehdä.

Etsin lehdokkia, tuoksuvaa kukkaa joka kukki saunapolulla kun olin lapsi. Äiti sen tarkkanenäisenä aina löysi ja varjeli hellästi niin että se tuoksui vuosi toisensa jälkeen. Nyt saunaan mennään toista reittiä ja vanha saunapolku on kadonnut. Lehdokkikin oli kadonnut. Ehkä äiti olisi sen tuoksun vielä tunnistanut? Lehdokki oli äidin, minulla on jotain muuta. Ehkä vain suuret suunnitelmat, haaveet ja unelmat ja muisto hyvästä kesästä Somerniemellä.

Somerniemi muuttuu, Somero muuttuu, maailma muuttuu, minä muutun, me kaikki muutumme ja elämme omaa elämäämme parhaamme mukaan. Siten on kaikki hyvin.

Jaksanko?

Kävin tänään somerolaisen kiinteistövälittäjän kanssa katsomassa kolmea taloa Somerolla ja Somerniemellä. Vain yksi oli järven rannalla, muihin oli kaivettu lampi pihalle. Tontit olivat kaikki suurempia kuin mökkitonttimme. Talot olivat talviasuttavia, entisiä maataloja tai muuten vain taloja. Ihan hyviä maaseudun taloja.

Tulin takaisin mökille, päässä pyöri, silmiä särki ja väsytti. Potilaita on nyt hirmuisen paljon, kesä-Someron keveys ja lomalaiset ovat kadonneet, huominen päivystys on rasittanut minua henkisesti jo koko alkuviikon. Ensimmäistä kertaa varasin Josielle kennel-päivän, tiedän etten pääse terveyskeskuksesta ovien sulkemisen aikaan kello 21 kuten heinäkuussa. Jo viime perjantaina meni tunnin yli mutta perjantaina ovet suljetaan kello 18 joten 11 tunnin päivystys ei ajallisesti ollut paha vaikka muuten veikin voimat.

Menin nyt toista kertaa tänä kesänä uudelle laiturille makaamaan. Katsoin kirkkaan sinistä taivasta ja vihreitä mäntyjä ja mietin kuinka kaunis väriyhdistelmä se on. Suljin silmäni ja kuuntelin laineiden liplatusta. Minun laiturini jonka ostin kuukausi sitten. Minun järveni. Minun mökkini, minun paikkani, minun kesäiset juureni. Vaihtaisinko tätä johonkin kaivettuun tekolampeen vaikka siinä olisi hiekkapohja? Someron alueella ei tarvitse kauan kaivaa niin jo tulee lähdevesi esiin. Lampien laittajia on paljon alueella, se on iso bisnes. Täällä ei tehdä pihoille uima-altaita vaan uimalampia.

Uin raikkaassa järvessä. Vesi on samentunut sitten lapsuuteni. Somerniemi on maatalouskunta. Kyllä minun järveni on jo lievästi rehevöitynyt enkä enää näe varpaitani kun jalkani painuvat pohjaa kohti pääni pysyessä veden pinnalla. Ei se johdu siitä että olen kasvanut. Olen aina ollut pitkä. Silti, sameudesta huolimatta tämä on minun järveni.

Väsymykseni väheni, kastelin kukat, suihkutin auton pölyistä, revin nokkosia talon vierestä. Jotain ihan pientä, kunhan jotain teen enkä ajattele mitään.

Lähden reilun viikon kuluttua mökiltä. Kesätyöni päättyy. Potilaani siirtyvät muille ja minä aloitan taas uuden työn. Taas aloitan alusta, taas opettelen asiat uudestaan. Taas uusia ihmisiä - tosin vanhoja tuttujakin. Taas toinen potilastietojärjestelmä, taas uudet tavat. Jaksanko tätä kaikkea? Jaksanko hakea taloa Somerniemeltä, jaksanko uudistaa tätä mökkiä, jaksanko rakentaa Mäntsälästä toimivan terveyskeskuksen, jaksanko kuunnella muiden murheita?Jaksanko huomenna päivystää 14 tai 15 tuntia maalaiskunnassa? Harva tulee flunssan tai korvakivun vuoksi päivystykseen, ne hoituu ajanvarauksella. Täällä tullaan päivystykseen sairauksien ja vammojen vuoksi joiden takia Helsingissä hakeudutaan suoraan sairaalaan.

Kuuntelen radiota, luen ja menen aikaisin nukkumaan. Tänään ei tarvitse tietää mitä jaksan ja mitä haluan.

Voiko ihanampaa...!

Ihana kesäilta eilen! Makasin uudella laiturilla ja kuuntelin kesän ääniä. Vastarannalla oli perhe uimassa - vesi kantaa äänet hyvin. Iloisia ja onnellisia lasten ääniä. Kuin omat äänemme vuosien takaa kun uimme ja pulikoimme tässä samassa rannassa missä olen. Oma laituri on yksinäisellä paikalla, minut voi nähdä kaukaa vain hahmona. Kuulen vastarannalta autojen äänen ja se tuntuu hyvältä. En ole korvessa enkä yksin vaikka olen niin yksin ettei kukaan näe kuljenko vaatteissa vai vaatteitta. Luin auringossa Hesaria. Mikko soitti Intiasta. Oli pudonnut hevosen selästä ja tömäyttänyt itsensä pahan kerran ja tarvitsi ohjeita kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä varten jotta voi lentää tuskatta Suomeen lomalle keskiviikkona.

Pulahtelin veteen, lekottelin laiturilla, pulahdin taas veteen. Menin ylös nikkaroimaan keittiöön hyttysverkon joka nyt on kuumuuden vuoksi tosi tarpeen vaikka itikoita onkin vähän tähän aikaan. Ilma oli seisova, pehmeä ja loppukesän kostea. Pyykkini ja mattoni eivät kyllä kuiva narulla mutta viis siitä.

Katsoin telkkarista Housen vanhan jakson jota yllättäen en ollut nähnyt ja menin taas rantaan. Ihmeellinen iltausva oli laskeutunut, oli hiljaista ja aivan tyyntä. Vastaranta oli vaaleanpunainen laskevan auringon pilkottaessa usvan takaa. Kuten lauluissakin lauletaan - metsässä ei liikahda lehtikään. Oli juuri sellainen hetki. Luonto odotti minusta yötä ja seuraavaa päivää, odottamiseen ei liittynyt mitään uhkaa kuten usein on - ukkonen, tyyntä myrskyn edellä. Oli vain rauhaa, kauneutta, kesän tuoksua.

Odotin keskiyöhö jotta sain Pialta viestin. Voi kyllä, Pia oli tullut Helsinkiin ja meni Josie-koiran luokse kotiin Töölöön.

Nyt on maailman kaunein aamu, aurinko paistaa ja on hellepäivä tulossa. Menen terveyskeskuksen vuodeosastolle tapaamaan sairautta ja kuolemaa. Mutta jotenkin, kuolema maalla ja Somerolla on arvokasta ja kaunista. Omaiset tulevat yhdessä hyvästelemään vainajansa, pesevät ja pukevat arkkuun. Vanhaan tapaan. Lauletaan virsi, luetaan rukous.

Elämän kiertokulku, vuoden kiertokulku. Nyt on kesä kauneimmillaan. Voiko ihanampaa olla?

Olen onnellinen

Voi kuinka olen onnellinen tällä hetkellä. Kello on kahdeksan illalla, olin uimassa ja testasin uuden laiturin, on raikas ja virkeä olo, istun mökin pöydän ääressä ja katson sitä maailman kauneinta maisemaa syvään rantaan. Aurinko paistaa oksien lomasta ja järvi hohtaa ilta-auringossa. Ja uinti uudelta laiturilta oli taivaallista. Uinti on joka ilta ollut upeata, mutta tänään se oli spesiaalia, kuin unta.

Myrskyn kaatamat puut eivät näy tähän ja Jouni on aloittanut muutenkin niiden karsimisen ja pinoamisen. Runkoja on kasattu liiterin eteen ja suuret oksat ovat kasoissa. Tämä ei ole lainkaan toivotonta. Vakuutusilmoitus on tehty, kuvat vain on lähettämättä Pohjolaan.

Töissä on ollut mukavaa. Tänään tuntui että sain annettua uskoa tulevaisuuteen ja autettua paria ihmistä. Yksi halasikin "olet ihana, näytät siltä että uskot minun pärjäävän?". Toinen sitten vastavuoroisesti haukkui pataluhaksi ja sanoi etten ymmärrä häntä ollenkaan. Sellaista se on, ei kaikille voi olla mieliksi. Joskus on oltava ystävällisen kova ja sanottava stoppi tutkimuksille. Emme voi koko aikaa olla syöpää metsästämässä, ei kenenkään elämä ole sitä varten että koko ajan tarvitsee pelätä. On nautittava nykyhetkestä koska tulevaisuudesta ei kukaan tiedä.

Pidän Somerosta, Somerniemestä, ihmisistä täällä. Olen kuullut hurjia juoruja ja kamalia tarinoita joita en tästä uinuvasta maalaiskylästä olisi uskonut. Tällä hetkellä asuisin hyvin mielelläni puolet vuodesta Somerniemellä ja puolet vuodesta Helsingissä.

Minun on vielä ehdittävä tosi paljon. On mentävä Somerniemen kirkkoon tutkimaan vanha ja uusi alttaritaulu. Itse asiassa molemmat ovat vanhoja - uusi on jotakuinkin minun ikäiseni. Mutta alttaritauluista oli muinoin kehittynyt huikea riita. Minut kastanut vanharovasti Sorsavirta oli ruustinnan kanssa paheksunut paljasrintaista riettaan oloista enkeliä ja teettänyt siveellisemmän taulun. Nehän on nähtävä. Uusi alttaritaulu ei viehättänyt muita kuin jo edesmenneitä ruustinnaa ja rovastia. Kivinavetassa Someron tuolla puolen on taidenäyttely jota en ole nähnyt. En ole käynyt Härkähovin seisovassa pöydässä enkä kuuluisassa Jussin baarissa lounaalla. Hevoset tulivat tänään laitumelta ja ratsastustunnit alkoivat. Mustikoitakin alkaa olla. Voi, voi. Aika loppuu kesken. Kesä loppuu kesken. Voisinpa jäädä Somerolle.

Mäntsälä kutsuu jo elokuun puolivälissä. Nyt se tuntuu ikävältä. Voisinpa jäädä Somerolle!

Tuntematon ja somerniemeläinen

En nähnyt Tuntematonta Sotilasta Pyynikin kesäteatterissa vuonna 1961 enkä Kansallisteatterin versiota vuonna 2007, mutta näin juuri Somerniemen Musiikkiteatterin tulkinnan Metsolan pihapiirissä. Näytelmä esitettiin jo viime vuonna ja sai niin valtaisan suosion että se päädyttiin esittämään tänäkin kesänä.

Täytyy myöntää että mökkeilyn riemut - nokkosten repiminen, kielojen kiskominen, oksien karsiminen, horsman kitkeminen - alkoi tällä viikolla hieman tympiä. Etenkin kun teen sitä työpäivän päätteeksi, aikana jonka yleensä varaan löhöilylle tai pohtimiseen lähtisinkö kuntoilemaan vai katsonko televisiota. Olenkin tässä jo muutamana päivänä miettinyt että Someron Suviheinä-viikko olisi hyödynnettävä ja käytävä edes jossain lukuisista kulttuuritilaisuuksista.

Tuossa ei muuten ollut tippaakaan ironiaa. Somero ja Somerniemi on oikeasti tulvillaan kulttuuria. En voi ymmärtää miten tällaiseen Junttilaan, perussisäänpäinkääntyneeseen maalaisloukkoon on voinut syttyä käsittämättömän vilpitön kulttuurin- ja taiteenkaipuu ja tekemisen halu. On näytelmää, taidegalleriaa, konserttia, runonlausuntaa, tanssia, perinnetietoutta, poniajelua, toririehaa, vaikka mitä. Oikein todella harmitti kun lauantaina ei ollut kaveria jonka kanssa olisi lähtenyt Esakallion porsasjuhlille. Porsasjuhlat ovat kuulema todella hauska tilaisuus, mutten yksinäisenä kunnanlääkärinä sinne sitten hakeutunut.

No, potilaani, Tuntemattoman sotilaan tähtikaartiin kuuluvana, kehui Somerniemen musiikkiteatterin mäytelmää. Sinne siis, vihdoinkin pois pusikostani! Kolmituntinen näytelmä oli ehdottomasti liian pitkä, mutten usko kenenkään pitkästyneen. Vaikka Tuntemattomassa sotilaassa ei ole naisrooleja, epäkohta oli nokkelasti ja erittäin toimivasti ratkaistu siten että naiset kertojina veivät tarinaa eteenpäin ja tietenkin lauloivat. Yksin- tai kuorolauluina kaikki tutut kauniit laulut - Mä vartiossa seison, Äänisen aallot, Jo Karjalan kunnailla. Esitys päättyi Finlandia-hymniin eikä siinä ollut mitään falskia. Minullakin oli silmät kyynelissä.

Osittain kyyneleeni johtuivat kolmituntisen jännityksen laukeamisesta. Koko illan olin jännittänyt yhtä tuttua esiintyvää polvea. Olin katsonut jokaisen askelen, jokaisen ryömimisen, jokaisen hypyn ja pelännyt polven pettävän. Mutta ei, kortisoni oli osunut niveleen ja öljynnyt polven joustavaksi. Polvi kesti nuorienkin näyttelijöiden vauhdissa. Se oli minun osuuteni Someron Suviheinä-tapahtumaan.

Ihan hirveä päivystys!

Ensiksi, lääkäriajoistani on kulunut aivan liian monta vuotta. Toiseksi, en ole päivystänyt maaseudulla yksinäni sitten kandiaikojen. Kolmanneksi, olen liian vanha päivystämään 13 tuntia kerrallaan. Tiedän, tiedän, nuorena jaksettiin ja silloin kaikki päivysti sutjakkaasti normaalin työpäivän jälkeen 15.30 alkaen aamuun puoli kahdeksaan ja jatkoivat taas normaalityöpäivän. Tuleekohan siitä 32 tuntia putkeen kiirettä? Jotain sellaista kerran viikossa.

Mutta nyt tuon 13 tunnin jälkeen ja loputtoman potilasjonon jälkeen olen aivan naatti. Melkein jokaisen potilaan kohdalla tunsin suurta riittämättömyyttä. Polvi on leikattu ja silti kipeä ja kulunut. Millä saan sen uuden veroiseksi? En mitenkään.

Päivystys on auki klo 21 asti mutta eikös taas klo 20.58 joku ilmoittautunut. Niin ne tekee aina. Koira oli mökillä jalat ristissä kun oli viimeksi ollut ulkona aamulla puoli kahdeksalta. Nyt se joutui olemaan ilman pissataukoa 14,5 tuntia. Siinä on kai 1,5 tuntia liikaa vaikka kyllä Josie sen tuntui kestävän. Ehkä minun on vietävä se tosiaan sinne kenneliin niin voin rauhoittua ainakin koiran suhteen. Voiko koiralle kehittyä virtsaumpi tai rakkotulehdus siitä ettei se pääse pissalle?

Koiran ulkoilutuksen jälkeen jätin sen mökkiin ja juoksin kylpytakissa rantaan ja järveen. Se rauhoitti. Vesi oli vilvoittavaa ja rentouttavaa. Oli heti parempi olo. Nyt juon teetä ja yritän meditoida niin että unohdan kaikki virheet mitä tein päivän aikana, kaikki potilaat, kaikki hoidot. En halua heräillä yöllä havahtumaan mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä en tehnyt ja nyt se potilas kuolee. Tein sitä koko ensimmäisen terveyskeskuslääkärivuoden enkä enää jaksa samaa. Olen ihan liian vanha tällaiseen. Jään varhaiseläkkeelle ja teen vain väitöskirjan jostain turhanpäiväisestä aiheesta. Ehkä se on hyvä suunnitelma.

En ole empaattinen enkä sure sairaiden ihmisten kohtaloita. Kyse ei ole siitä. Ainahan on sairaita ihmisiä. Kun ryhtyy lääkäriksi, ei muuta voi odottaakaan ja sairauksiin tottuu. Mutta totisesti, suren ja heräilen omien mokieni vuoksi, miksi en osannut, miksi en tajunnut, miksi mähläsin.

Kyllä maalla on mukavaa

Aika menee kuin siivillä enkä saa mitään aikaiseksi. Mökkiläisen ikuinen todellisuus. Toisaalta olen täysipäiväisesti työssä jota en kovin hyvin hallitse. Ja huolimatta siitä että olen viettänyt noin 50 kesää Somerniemellä, tämän seudun ihmisten syvin olemus ja sielunmaisema on jäänyt minulle hämäräksi.

Isäni vahvisti että jo hän oppi lapsuudessaan että täällä pidetään maasta kiinni. Rajariidat ovat oikeita riitoja ja vihaa pidetään vuosikausia. Kun on maasta kyse, kukaan ei jousta vaikka vernpaine nousee niin että sitä pitää lääkitä ja yöunet menee vuosikausiksi. Periaatteessa somerolaiset ovat oikein mukavaa kansaa. Vahvat naiset on kunnan kantava voima. Oikeastaan somerolaisia miehiä kuvaa hyvin että Rauli Badding Somerjoki ja Unto Mononen kuolivat nuorina viinaan. Pohjimmiltaan miehet ovat herkkiä mutta toivottomia tolloja puhumaan sydämensa syviä tuntoja muuten kuin vankassa humalatilassa ja tämä alkaa rasittaa niin sydämen, verisuonten kuin maksan ja aivojenkin toimintaa vuosien kuluessa. Naiset uurastavat ja se näkyy runsaina kulumamuutoksina. 80-vuotiaat siloposkiset emännät joita erehdyn luulemaan 60-70-vuotiaiksi jaksavat taas hoivata syöpäsairaita ja verenpaineisia miehiään ja juosta marjametsissä ja naisvoimistelussa kunhan ovat saaneet uuden lonkka- tai polviproteesin.

Miehet eivät tule vastaanotolle kuin pää kainalossa. Sirkkelivammat ovat yleisiä. Onneksi ihan irti-poikki-raajoja ei tuoda terveyskeskukseen (ellei potilas itse lähde ajamaan autollaan) vaan ambulanssi vie joko Saloon tai Forssaan sairaalaan. Vaikeimmat tapaukset menee suoraan Turkuun. Somerolaiseen mentaliteettiin sopii että jos syöpä todetaan, se on ikävä juttu mutta onhan meidän kaikkien täältä joskus lähdettävä. Ei tässä jouda sairaalassa juoksemaan kun pitää kattoa laittaa ja metsätyötkin on tehtävä ennen kuin kuolo tulee.

Muistan lapsuudesta että mökki oli työleiri. Aurinko paistoi mutta meillä siivottiin. Joka aamu lakaistiin lattiat ja matot ravisteltiin. "Ensin työ, sitten leikki" sanoi äiti varmaan joka päivä. Aamupäivällä paistoi aurinko ja iltapäivällä leikkiaikaan oli pilvistä. Voi kyllä olla että muistan väärin. Lapsena kannoimme kiviä pengerryksiin, raahasimme kaadettujen puiden oksia metsään, haravoimme, pinosimme aivan uskomattomia halkopinoja joita täällä on vieläkin, hakkasimme halkoja, sahasimme puita, seikkailimme niemessä, matkasimme kumipatjalla niemen ympäri matalasta rannasta syvään rantaan - hei... mitäs tämä on, tässähän tuli ihan huvitustakin mukaan.

Meillä oli tosi kivaa mökillä. Sateella rakensimme kerrossänkyihin majat ja luimme taskulampun valossa Aku Ankkoja. Äiti teki Rex-kakkua ainakin kerran kesässä, joimme simaa ja saimme hyvää kaupan appelsiinimehutiivistettä kunnes loppukesästä äiti taas teki Mehu-Maijalla musta-punaviinimarjamehua jota sitten tuli korvista ulos kun sitä riitti koko talveksi. Kesällä saimme Siff-Colaa, Jaffaa ja Sitruunasoodaa. Mökkikesät oli kauheita kaiken uurastuksen vuoksi, mutta kun niitä nyt muistelee, ne oli todella ihania. Opimme uimaan varhain ja sukelsimme hyvin. Kasvimaissamme kasvoi kituliasta salaattia ja retiisiä. Äidin isä, ukkimme, teki isoveljelleni ja minulle omat sahat - katkaisi tavallisen käsisahan terän lyhyemmäksi ja siinä oli 3- ja 4-vuotialle lapsille sopivat pikkusahat klapien tekoon. Ne on vieläkin tallella. Tietenkin. Mitä meidän liiteristä ei löydy, sitä ei ole olemassakaan.

Mutta ei ne työt minnekään katoa. Tulen töistä, vaihdan vaatteet, kumisaappaat jalkaan ja otan oksasakset. Raivattavaa on loputtomasti enkä edes itse näe että olen katkonut satoja oksia ja puita. Kielot ovat vallanneet koko mäen, niitä on mielettömästi. Tutkin nettikeskusteluja jaopin ettei niistä pääse mitenkään eroon. Joku väitti että repimällä niitä käsin ne hiljalleen harvenee. Joku uskoi trimmeriin. Useimmat eivät uskoneet mihinkään. Olen siis nyhtänyt kieloja käsin ja käyttänyt trimmeriä. Mäki on edelleen täynnä kielonlehtiä vaikka minulla on kielon myrkystä ihottumaa ja ranteet ovat kipeänä sekä oksasaksista että kielotaistelusta. Illalla otan Buranaa että voin hoitaa seuraavana päivänä potilaat ja työpäivän jälkeen taas käydä mökkitöiden kimppuun.

Olen toki huvitellut. Olen käynyt ratsastamassa Härkätien Ratsastuskoulussa joka on ollut tosi kivaa. Tänään kävin Forssassa kaupassa ihan vain huvikseni. Töistä Somerolta sinne on vain 23 km. Uskalsin Forssassa mennä Alkoon ostamaan valkoviiniä, Somerolla en kehtaa. Sana alkaa kylillä kiertää ja kohta kaikki tietävät montako pulloa se tohtori osti vaikka puhuu vastaanotolla että alkoholi on pahasta. No, ostin viiniä. Sehän ei ole alkoholia. Oikeastaan harva potilas tunnustaa juovansa alkoholia. Kaljahan ei ole alkoholia. Forssassa oli Koskenkorva hyvin esillä ja kun olin kassalla valkoviinieni kanssa, tultiin huolestuneena kysymään onko Carillo loppunut. En tiennyt että Carilloa juo muut kuin alkoholistit.

Olen joka ilta ollut uimassa. Useimpina iltoina on ihana aurinkoinen tyyni ilta, aurinko laskee syvän rannan puolelle ja vaikka siellä ei vielä ole laituria, olen istunut kylpytakki päällä portailla ja nauttinut kesäillasta. Käsien kivistys on sittenkin pientä. Eikä ne hyttysetkään haittaa. On upeata viettää toisenlainen kesä. Maalaislääkärinä kesämökkikunnassa ja työleirillä mökillä samaan aikaan. Oppii tuntemaan kesämökkipaikkakuntaa ihan toisella tavalla.

Naapuri tuli muka katsomaan onko Turunen tuonut veneensä lahdelle. Minuahan he tulivat katsomaan. Tuijotti pitkään, suoraan ja tiukasti kuten somerniemeläinen vanhempi nainen tekee ja totesi " Olet Paakan talon sukua, sinussa on Paakan näköä, tuollainen pitkä ja nätti". Kysyin isältä - totta se on. Olen Paakan sukua. Taatusti somerniemeläinen. Ja koti on Intiassa.