Vapaus se varmasti voittaa

Hiski Salomaan Lännen lokarin huipennus on "Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, niin vapaus se varmasti voittaa" Olen aika tavalla samoilla linjoilla tällä hetkellä.

Lopetin heinäkuun lopussa Pornaisissa työt, olin lomalla elokuun ja nyt olen vuokralääkärinä Helsingissä ennenkuin lähden pian Intiaan. Vaikuttaa vahvasti että elämä Intiassa alkaa meidän perheessä tulla loppusuoralle ja Mikko tullee muuttamaan Suomeen loppuvuodesta. On se hyvä.

Vaikka tein juuri kuten halusin, tulin Suomeen ja menin töihin jossa opin paljon ja viihdyin, tämä vuosi on ollut aivan äärettömän raskas. Töitä oli enemmän kuin kukaan jaksaa tehdä ja vastuu oli sen mukainen. Työmatkoihin kului aikaa eikä etenkään syksyn ja talven pimeydessä töihin ja sieltä pois ajaminen ollut mieltä ylentävää. Väsytti aina vain. Ja koska lounasta ei töissä ehtinyt syödä, illalla kotiin ajaessa iski aivan tajuton himo sokeriin joten pysähdyin miltei joka päivä bensikselle ostamaan suklaata, jätskiä ja kahvia jotta silmät pysyy auki ja jaksan ajaa kotiin. Kotona ei sitten ollutkaan enää nälkä joten napsin ennen nukkumaanmenoa leipää tai vähän lisää suklaata. Käyttäydyin täsmälleen niin kuin varoitin potilaitani käyttäytymästä. Potilaiden paino putosi, minun nousi.

Vuoden aikana tuo elämäntapa toi 10kg lisäpainoa. Se on aika taakka eikä tässä iässä kilot ihan helposti putoa. En ole ihan varma oliko kaikki sen arvoista.

Lisäksi viranhaltijan on vaikea ottaa palkattomia vapaita matkustaakseen Intiaan miestään katsomaan. Jos ei ole sijaisia, viranhaltijalla on moraalinen velvollisuus jäädä työpaikalle hoitamaann potilaat. Eikä sijaisia vaan ollut. En tiedä miksemme onnistuneet saamaan lääkäreitä ja hoitajia. Ei paikassa mitään vikaa ole, kunhan olisi täysi miehitys paikalla, eikä matka ole paha pääkaupunkiseudulta, etenkin jos asuu itäpuolella. Vuokralääkärit ja sijaiset eivät ole sitoutuneet niin tiukasti kuntaan joten heillä on enemmän vapauksia. Visiittini Mikon luona lyhentyivät kerta kerralta suunnitellusta ja Intian keikatkin olivat siten hektisiä. Tuntui ettei koskaan saa vaan relata ja rauhoittua.

Sanoin itseni irti ja mietin mitä teen. Tämän syksyn rauhoitan Intialle ja tulen olemaan siellä toista kuukautta. Muuten teen sopivia sijaisuuksia terveyskeskuksissa, nyt kun siihen on mahdollisuus. Välillä voi olla vapaalla. Ei kukaan tiedä miten terveyskeskuslääkäritilanne kehittyy, ulkomaalaissyntyiset lääkärit täyttävät virkoja jotka suomalaisille ei tunnu niin kelpaavan. Toiset terveyskeskukset ovat suositumpia kuin toiset, en tiedä mistä sekin johtuu. On niin paljon mitä en ymmärrä kunnallisessa terveydenhuollossa.

Se minkä ymmärrän, on ettei terveyspalvelut saisi olla niin puhtaasti riippuvaisia poliittisista linjauksista ja poliitikkojen hyvää tarkoittavista aloitteista ja lopulta lakiin kirjatuista määräyksistä. Jos ei ole tekijöitä, on kohtuutonta että kunnat joutuvat järjestämään terveyspalveluja aina vaan uusille ryhmille. Vakituiset uupuvat tai vain lähtevät pois hakemaan helpompaa työtä ja vuokrafirmat rikastuvat kun kuntien on pakko palkata kalliilla työntekijöitä. En myöskään ole varma onko kunta juuri se paras työnantaja. Oikeastaan uskon siihen että palvelut ostetaan yksityiseltä palveluntuottajalta. Saadaan hyvä pooli työntekijöitä myös varalle ja hommat hoituvat ammattimaisesti. Kaikella kunnioituksella kunnan työntekijöitä ja perusturvajohtajia kohtaan, mutta heitäkin sitoo kuntapolitikoinnin sähellykset. Kentän terveydenhuollosta politikointi on kaukana. Jokaista apua tarvitsevaa on autettava. Ihan kuten jos joku tuupertuu kadulle sairaskohtauksen saaneena. Lääkärin ja hoitajan velvollisuus on auttaa.

Kun auttaminen menee joka päivä yli sovitun työajan ja ylityövapaiden pito on mahdotonta kun ei löydy sijaisia, sitä vain ei jaksa. Sitä alkaa miettiä olisiko oma elämä ja hyvinvointi kuitenkin tärkeämpi kuin potilaiden.

Minulle ratkaisu ei ollut aivan helppo, mutta nyt olen tyytyväinen että kerrankin ajattelin vain itseäni. Kyllä vapaus sentään on voittaa, niin kauan kuin siihen on mahdollisuus!

Kunpa suomalaiset tajuaisivat...

... kuinka hyvin kaikki Suomessa on. Esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa on muodikasta morkata. Olen asunut maailmalla ja kaikki aina kysyy miksen toimi siellä lääkärinä. Olen vastannut etten ihmeemmin välitä lääkärinä olosta mutta tärkein syy on se että minusta jokaisen potilaan pitää saada puhua omaa kieltä lääkärinsä kanssa joka myös puhuu samaa kieltä hyvin. Olen arvellut ettei minun kielitaitoni ole riittävän hyvä potilastyöhön.

Hämmästyin todella paljon tajutessani Suomen julkisen perusterveydenhuollon toimivan paljolti vahvalla aksentilla, usein huonollakin suomenkielellä puhuvien ulkomaalaisten varassa. Lähihoitajat, sairaanhoitajat, laitoshoitajat, lääkärit. Olin isäni kanssa helsingin Meilahdessa, Haartmanin sairaalan terveyskeskuspäivystyksessä yhden pitkän yön ja siellä taisi se röntgenhoitaja olla ainoa suomalainen. Siis parjattu Suomi on niin hyvä maa että ulkomaalaisen kannattaa opetella hankala suomen kieli, tenttiä tarvittavat tentit jotka oikeuttavat jonkun viran hoitamiseen ja tulla Suomeen töihin terveydenhuoltoalalle!!

Vastavalmistuneen lääkärin palkka keikkalääkärinä on tuplasti se mitä korkeakoulutetut poikani saavat. Palkka on siis ihan hyvä. On hienoa että edes ulkomailta löytyy halukkaita suomalaiseen perusterveydenhuoltoon, mutta ihmettelen todella paljon meikäläisten lääkäreiden, omien kollegoideni asennetta. Eikö rahallakaan saada yleislääkärin työhön kiinnostusta? Mitä kauhujuttuja siellä yliopistoissa oikein terkkareista kerrotaan? Minusta saisi huoleti ylikouluttaa lääkäreitä niin että lopulta on jo pakko tulla terveyskeskukseen kun ei muuta työtä ole. Suomessa on tällä hetkellä lääkäripula. Lääkärin markkinat. Niin että ruetaan vaan kouluttamaan enemmän lääkäreitä, vähemmän media- ja muiden muodikkaiden alojen osaajia, sanskriitin lukijoita tai musiikki-ihmisiä. Ei lääkärikouluun saisi olla niin vaikea päästä kuin se nykyään on. Ei lääkärin tarvitse mikään poikkeuksellinen välkky olla. Enhän minäkään ole ja ihan hyvin menee.

Suomi on kaksikielinen maa ja ruotsinkielisillä on oikeus saada terveyspalvelut omalla kielellään. Vaikka ihminen olisi kuinka kaksikielinen, vanhemmiten ja etenkin muistisairailla se heikompi kieli huononee ja lopulta vain oma äidinkieli jää jäljelle. Ei ulkomaalaisilta voi edellyttää sekä suomen että ruotsin osaamista kun suurin osa suomalaisistakaan ei ruotsia puhu. Mikä ihmetyttää kovasti kun koulussa ruotsia opetetaan kaiketi yhtä monta kurssia kuin englantiakin. Kovakalloisia suomalaisia? Monella tapaa.

Ja kuinka kaunista Suomessa onkaan! Olin kaksi päivää Pornaisten pienessä sivuterveyskeskuksessa töissä ja kuinka rauhallinen olo tuli jo siitä kun aamuauringossa käännyin Lahdentieltä Sipooseen ja ajoin mutkaista pientä tietä Pornaisiin. Lumenpeittämät pellot, notkot ja nätkelmät, metsät ja jäätyneet joet. Maaseutua kauneimmillaan. Ei ihme että Sibelius, Halonen ja kumppanit aseuttuivat aikoinaan näille seuduin. Minustakin tuli työmatkani ajaksi kansallisromantikko!

Tosin terveyskeskuslääkärinä tiedän varsin hyvin kuinka paljon ikävää, murhetta ja surua tuohon paratiisiin kätkeytyy, mutta tiedän että se sama suru ja murhe kuten myös ilo ja riemu mahtuu muuallekin, muihin maihin. Monessa maassa ne murheet vaan ovat suurempia ja koskevat useampia kuin Suomessa.

Haikeus sentään!

Huomenna on viimeinen työpäivä! Tullessani Suomeen ajattelin että olen tosi pitkään täällä ja oikein asetun olemaan. Tuskin olen ehtinyt kaupungillekaan! Porvoon terveyskeskus oli kiva ja Mäntsälä sen jälkeen oli järkytys. Kaikki oli kamalaa siellä, potilaat, rakennus ja itse Mäntsälä. Voi kauhistus mikä loukko!

Mutta neljä viikkoa mäntsäläläisten kanssa tekee tehtävänsä. Mäntsälän asukkaat ansaitsevat paremman terveydenhuollon. Olen yhtäkkiä henkeen ja vereen Pro-Mäntsälä-ihminen ja on hirmuisen haikeata lähteä pois. Huomenna menen Pornaisten pienelle terveysasemalle joten tänään hyvästelin Mäntsälän porukan. Kaikki oli niin ystävällisiä ja suri ihan aidosti että lähden pois, että oikeastaan tulin iloiseksi. Minusta on pidetty ja olen tehnyt varmasti hyvää työtä.

Pidän Mäntsälän mielessäin.

Pohdintaa

Pääkaupunkiseudun kehyskunnissa on krooninen lääkäripula. Olen ollut Vihdissä, Porvoossa ja Mäntsälässä itse lääkärinä tämän toteamassa. Mäntsälässä tilanne on pahin. Itseni kaltaisia keikkalääkäreitä on jatkuvalla syötöllä ja kroonisia tauteja sairastavat vanhukset sanovat etteivät jaksa toistaa joka kerran koko sairauskertomustaan, jota eivät itsekään ihan muista "eikö se löydy sieltä koneelta?". Lääkärinä olen aivan yhtä turhautunut. En näe sitä koneelta. Kukaan ei ole ehtinyt kirjoittaa yhteenvetoa tai tiivistelmää potilaasta. Edes lääkityksistä en voi olla varma. Koneella näkyy kaikki potilaalle määrätyt lääkkeet, mutta lääkkeen lopetuksen merkitseminen koneelle on niin monen näppäilyn ja vielä kirjallisen selityksen takana että se jää melkein aina tekemättä. Liikaa työtä, liikaa potilaita, liian vähän aikaa. Hoidanko tämän potilaan asiat kuntoon, puhun hänen kanssaan vai pureudunko puuttuvien tietojen päivitykseen 20 minuutin vastaanotolla?

Moni asia on muuttunut terveyskeskuksessa siitä kun ensimmäisen kerran menin sinne lääkärintyöhön vuonna 1984. Odotin esikoista, vatsa oli joka kuukausi suurempi kun matkasin junalla Seinäjoelle ja sieltä bussilla Ilmajoen terveyskeskukseen päivystämään perjantaista kello 17 maanantai-aamuun kello 8 asti. Ainoa lääkäri koko talossa, hoitaja lähti lauantaina iltapäivällä neljältä. Sen jälkeen olin yksin maanantaiaamuun asti. Iltakymmeneen mennessä potilasruuhka hiljenee ja sen jälkeen ovikello soi vain satunnaisesti. Soittoon herää päivystyjän huoneessa, kulkee aution odotustilan läpi ulko-ovelle kyselemään kolkuttelijan asiaa. Päästää apua tarvitsevan sisälle. Ja on yksin tuntemattoman kanssa.

Terveyskeskustyö ei ole lääkärien piirissä arvostettua. Yleislääketieteeseen erikoistutaan, mutta edelleen ajatellaan että "yleislääkäriksi jäädään". Erikoislääkäri on jotain muuta kuin yleislääkäri ja se on hienompaa. Tämä oli yksi monista syistä miksi itse erosin terveyskeskuslääkärin virasta oltuani yleislääkärinä 8 vuotta ja menin lääketeollisuuteen. No, se vain pahensi asemaani kollegoiden silmissä. Nyt olin myynyt sieluni mammonalle. Lääketeollisuus on paha, lääkärit ovat hyviä. Tai erikoislääkärit. Sairaalan lääkärit. Melkein joka päivä luen lehdestä kuinka julkinen perusterveydenhuolto, terveyskeskukset, näivettyy kun parhaat kyvyt menevät sairaaloihin tai privaattivastaanottoa pitämään. Tämä ei erityisesti kannusta nuorta lääkäriä päätymään terveyskeskuslääkäriksi. Siis luuseriksi, olla se joka ei pääse muualle.

Silti kaikki lääkärit ovat sitä mieltä että jokaisella vanhuksella ja pitkäaikaissairaalla pitää olla omalääkäri. Yleislääkäri, terveyskeskuslääkäri, luottolääkäri joka tuntee potilaan, tietää hänen kaikki taudit, kokoaa kaiken yhteen, neuvoo, auttaa, selittää ja kertoo asiat potilaalle siten että hän ymmärtää kokonaisuuden. Moni nuorempikin potilas on tullut vastaanotolle sairaalan epikriisin, yhteenvedon, kanssa, iskenyt sen eteeni ja pyytänyt minua kertomaan mikä on vikana ja mitä nyt pitää tehdä. Ilman yleislääkäriä ei kerta kaikkiaan selvitä.

Ilmajoella päästin monta apua tarvitsevaa yön pimeydessä sisään. Joskus mielikuvitus lensi ja mietin mitä murhamiehiä ovella kolkuttaa, Pohjanmaalla kun ollaan. Iso-Antti ja puukkojunkkarit! Olin opiskelija ja tein varmasti paljon virheitä. Ei lääkärikoulussa opeteta kaikkea. Yksin katetroin ensimmäistä kertaa elämässäni vanhan miehen joka oli kärsinyt viikon virtsaummesta ja huruttanut Tunturi-mopollaan 25 tuskaista kilometriä keskellä talvisia Pohjanmaan lakeuksia lääkäriin apua saamaan. Puhkoin paiseet ja ompelin haavat, yksin. Otin sydänfilmin, tutkin EKG-opaskirjan avulla sydänfilmin sykkyröitä kauhuissani miettien mitä sen pitäisi kertoa minulle, laitoin tipan ja annoin ensiavun potilaalle kun odotettiin ambulanssia infarktin jatkohoitoon Seinäjoelle sairaalaan. Ihan yksin, ensimmäistä lastaan odottava lääketieteen kandidaatti. Repaleiseksi selatut Therapia Fennica, Akuuttihoidon opas ja EKG-kirja olivat kunniassaan. Internettiä ei oltu keksitty ja tieto oli hakuteoksissa. Kyllä sitä oli todella yksin!

Siellä Ilmajoen yksinäisessä epävarmuudessa ja kauheassa tietoisuudessa että näillä potilailla ei tällä hetkellä ole ketään muuta kuin minä jotain minussa kehittyi ja kasvoi. Usko itseen, ymmärrys ettei kaikkea voi hallita tai osata, tieto että jo se että potilas voi jakaa pelkonsa ja huolensa lääkärin kanssa auttaa.

Moni asia on muuttunut terveyskeskuksessa. Mutta edelleen siinä on kaksi ihmistä jotka kohtaavat: olla ihminen ihmiselle, kuunnella ja auttaa. Oikeastaan... voiko olla hienompaa työtä maailmassa?

Ei enää euforiaa

Olin ihan autaallisessa tilassa tullessani Suomeen. Vastasatanut lumi entisen päällä teki puut huuruisiksi ja maan puhtaan valkeaksi. Kaikki oli niin kaunista, jopa ikuinen hämäryys.

Olin vielä sunnuntaina onnellinen kun Wiknerin tallin joulujuhlassa tätien yllätysesiintyminen saavutti suuren suosion ja raikuvat aploodit. Abban musiikin tahdittamana kuusi tätiratsastajaa selviytyi taitavasti sinänsä helposta katrilliesityksestä. Vaikeinta oli saada hevoset ruotuun. Kun maneesissa on yleisöä, areena on avoin ja musiikki alkaa soida, niin konit kuin kaakitkin innostuvat ryntäilemään, poukkoilemaan, hypähtelemään omituisia sivuaskeleita ja laukkaamaan silloin kun pitäisi kävellä. Siinä oli pitelemistä, mutta päättäväisesti me tädit katrillasimme hopeahileissämme Chiquititan, S.O.S:n ja Dancing Queenin. Oma hevoseni innostui loppuaplodeista niin ettei suostunut poistumaan maneesista. Yleisen turvallisuuden kannalta minun oli lopulta loikattava hevosen selästä ja vähän nolosti talutin toisen tädin avulla korskuvan hevosen talliin. Mutta oli se silti hienoa. Tähtiratsastajan ura olisi kenties pitänyt aloittaa aiemmin.

Kuten keikkalääkärin ura. Olen nyt toista päivää Porvoon terveyskeskuksessa joka on kansoitettu nuorilla töölöläisillä lääkäreillä ja tällä yhdellä vähän vanhemmalla. Kuka hullu haluaa terveyskeskusvirkaa jos voi tehdä keikkaa? Jos on virkalääkäri, sitähän joutuu olemaan kesällä töissä heinäkuussa kun keikkalääkärit ovat lomilla. Keikkalääkärin etuna nimittäin on kelvollinen palkkaus ja täysi vapaus valita työaikansa. Kyllä tiedän mistä puhun... minulla oli virka Helsingin kaupungilla aina vuoteen 1995 asti.

Täysin pöyristyttävät elektroniset potilasohjelmat eivät ole keikkalääkäreiden vika, eikä sekään että joka kunnassa on omat epäonnistuneet ohjelmat. Kuinka helppoa olikaan 80-luvulla kun terveyskeskuksessa oli potilasKANSIOT joiden välistä löytyi kaikki paperit, epikriisit, labra-arvot ja ekg:t. Sitä vain selaili papereita, katsoi potilasta silmiin ja jutteli. Nyt etsin kuumeisesti tietokoneelta potilaan tietoja aikaisemmista sairauksista, allergioista, leikkauksista, voimassa olevaa lääkelistaa, labra-arvoja ja kuuntelen samalla potilaan murheita jostain selkäni takaa. Ja kun olen saanut hienosti päivystyslähetteen kirjoitettua, en tiedä miten saan vastaanottavaksi sairaalaksi Porvoon sisätautipäivystyksen ja miten lähete sujahtaa elektronisesti suoraan sairaalaan. Ennen kirjoitin käsin lähetteitä, laitoin ne potilaan käsilaukkuun ettei vaan katoa matkalla ja siihen meni korkeintaan 2 minuuttia. Nyt tuhrasin yli puoli tuntia kiireisen päivystyslähetteen kanssa kunnes löysin toisen lääkärin avuksi.

Mutta muuten Porvoossa on mukavaa ja työ on kivaa. On upea tunne olla tarpeellinen ja hyödyllinen ja kaiken huipuksi tästä vielä maksetaan minulle!

Ei lääkäriksi Intiassa…

Anithalla todettiin sokeritauti kun olin Suomessa. Mikko löysi kotiin tullessaan lapun pöydältä että Anitha on sairaalassa, sokerit ovat kivunneet kaksikertaisiin lukuihin normaaliarvoon verrattuna. Kolmen päivän kuluttua Anitha tuli takaisin töihin, mutta oli sen verran heikko että juuri koulunsa lopettanut tytär oli apuna. Suunnilleen samaan aikaan kuin Suomessa oli ylioppilaskirjoitukset, intialaisia koulunsa päättäviä hiostettiin Board Exameissa. Ylioppilaskirjoitukset ovat silkkaa laulua ja leikkiä intialaiseen systeemiin verrattuna ja tässä en todellakaan liioittele. Jo se että selviää hengissä intialaisen koulun läpi on minusta kunnioitettavaa. Koulussa kun ei ole tarkoituskaan olla hauskaa eikä kesälomalla kuulu tehdä muuta kuin opiskella seuraavan vuoden aineita tai olla ydinfysiikan kurssilla. Jos vanhemmat antavat luvan ottaa kuukauden kesäloman keveästi, voi olla kesäkurssilla kirjoittamassa esseitä tarkoin valikoidusta klassisesta kirjallisuudesta.

Intialainen koulujärjestelmä tuottaa ihmisiä joilla on hämmästyttävä taito oppia asioita ulkoa ja jotka tarvitsevat selvät kaavat ja säännöt joiden mukaan toimitaan. Haastattelin sairaalan markkinointiin yhtä 24 vuotiasta tyttöä jolla oli Bachelor-tutkinto insinööritieteistä ja MBA-tutkinto markkinoinnista ja operaatioista. CV:ssä tyttö oli kuvannut itseään innovatiiviseksi ja iloiseksi tiimityöntekijäksi. Yksikään intialainen ei koulunsa päätettyään ole tehnyt päivääkään tiimityötä eikä innovatiivisuuteen kannusta kukaan. En tiedä mistä tämä tyttö minulle ilmaantui. Olin sanoutunut irti jo sairaalan hommista eikä minua kiinnostanut millainen porukka jatkossa sairaalaa brändää.Silti sulkeuduin synkeän näköisen tytön kanssa erilliseen kopperoon haastattelemaan häntä. En tuntenut ainuttakaan koulua joita hän oli käynyt mutta kaikki oli varmasti Chennain parhaita ja tytön ranking oli aina yli 90%. Minä olen luultavasti Mehtan ainoa työntekijä joka ei ole kuulunut koulunsa parhaimpaan kymmenykseen. Lääkiksessä kuuluin kurssini alimpaan kymmenykseen. Siksi minusta kai tuli niin potilatteni rakastama lääkäri että oli pakko ryhtyä tekemään jotain muuta – oikeasti, huomasin että aloin tulla liian tärkeäksi potilaille. Mummot kysyivät neuvoja lasten avioeroihin ja asuntokauppoihin. No jaa. Eihän siitä haastattelusta tullut mitään. Tyttö paukutti kaiken liukuhihnalta ja kun yritin raapia vakavaa julkisivua ja päästä juttelemaan ihan normaalisti, tämä toiveikas työnhakija tuijotti minua kuolemanvakavasti tyhjä katse silmissään mitään sanomatta kuten vain intialainen osaa. Laitoin tytön eteenpäin HR:lle todeten että minusta hän ei sovi markkinointiin mutta koska en ole intialainen, en pysty arviomaan hänen kyvykkyyttään. Kun seuraavan kerran menen sairaalaan, olen varma että tuo hilpeä tiimityöntekijä on siellä vihkonsa ja lyijykynänsä kanssa tekemässä selkä suorana muistiinpanoja.

Anithakin on käynyt koulunsa loppuun. Anithalle annettiin julmetut sokeritautilääkkeet, sellaiset kaksoisrohdot joilla tavallinen suomalainen sokeritautinen tuupertuisi tuossa tuokiossa. No, niin teki Anithakin. Tiistaina Anitha kertoi pyörtyneensä heti kotiin päästyään ja mies oli kiikuttanut sairaalaan. Matala verensokeri. Ystävällisesti kehoitin Anithaa pitämään karamellipatukkaa, makeista, keksiä tai hedelmää aina käsilaukussa jos sattuu tulemaan huimaava olo. Anitha tuijotti minua kuin vain intialainen voi tuijottaa ja sanoi “en voi syödä sokeria, minulla on sokeritauti”. Sanoin “jos huimaa pahasti niin verensokeri on matala ja silloin on saatava nopeasti sokeria, sen vuoksi käsilaukussa on aina oltava jotain suuhunpantavaa”. Taas ilmeetöntä tuijotusta “minulla on sokeritauti. En voi syödä banaania enkä mangoa, mutta voin syödä yhden appelsiinin tai omenan kaksi kertaa viikossa. Voin syödä riisiä dalin kanssa lounaaksi ja aamiaiseksi dosa tai idli dalin kanssa. En minä voi syödä keksiä tai karamellia tai mitään makeata.”

Yritin puolisen tuntia selittää hypoglykemian vaaroja Anithalle joka tuli ilmeisen vakuuttuneeksi länsimaisten lääkäreiden kelvottomuudesta. Yrittää syöttää sokeria sokeritautiselle! Intialaisen tyhjä katse rävähtämättömin silmin on häkellyttävä. Puhun ja puhun mutten usko minkään menevän läpi. Yhtään nyökkäystä tai ymmärtävää ynähdystä ei tule. Enhän minä ole vastuussa Anithan hoidosta. Kun Anitha seuraavan kerran tuupertuu syömänsä lääkeröykkiön seurauksena, toivottavasti se tapahtuu taas hänen kotonaan. Anitha saisi minun hoidossani paniikkihäiriön hypoglykemian lisäksi.

Koululääkärinä

Koululääkärin vastaanottohuone ja vapaaehtoistyöntekijöiden sosiaalitila ja varasto. Jopa siistit ruotsalaiset oppivat Intiassa sietämään sotkua ja epäjärjestystä ja sitä ettei kaikki ole pikkusievää ja piparkakkukoristeista.
Tietokone pöydällä on minun oma.

On aika kivaa verestää lääkärintaitoja. Käyn Little Lambs Schoolissa kolmen viikon välein katsomassa mitä koulun lapsille kuuluu. Tarkistan kouluun tulleet uudet lapset ja sen lisäksi Peter, sosiaalityöntekijä, on aina kerännyt joitain sairastapauksia. Lapset ovat onneksi hämmästyttävän terveitä. Tyypillisin murhe taitaa olla hidas kasvu, johon auttaa lisälounas - banaani ja lasillinen maitoa.

Koulu on ruotsalaisen Marian perustama ja johtama. Rahoitus tulee lahjoituksina ja koulussa on jatkuvasti nuoria opiskelijoita vapaaehtoistyöntekijöinä. Nuoret ovat enimmäkseen Ruotsista ja Kanadasta ja ovat 2-6 kuukautta kerrallaan. En ole varma kuinka paljon nuorista on hyötyä lasten koulutukselle, mutta ylimääräiset ihmiset ja sylit ovat aina tarpeen. Osa koulun oppilaista on kerätty kaduilta kerjäämästä, joku on ollut kalastajaisänsä työtoverina perkaamassa kaloja tai muissa töissä. Yksikään lapsista ei tule hyvistä oloista ja kaikki ovat köyhiä. Koulussa lapset saavat peruskoulutuksen, oppivat tamilin lisäksi myös englantia joka auttaa heitä saamaan aikuisena paremman työpaikan ja koulussa he saavat ruokaa. Kotona sitä ei useinkaan saa.

Lounastauolla

Tässä koulussa on ihan luonnollista kysyä lapselta peseekö hän hampaansa hammasharjalla vai sormella. Tärkeintä on että tulee pestyä.
Monella lapsella on vanhoja vammoja joita ei ole aikanaan korjattu. Tämän 13-vuotiaan pojan kädelle kaatui kiehuvaa öljyä kun hän oli 2-vuotias.

Intialaisesta koulusta Little Lambs poikkeaa tavattoman paljon. Lapset juoksevat pihalla, leikkivät ja tunnit ovat varsin vapaita.

Lepsua ruotsalaisuutta, täysin toisenlaista kuin intialaisessa koulussa jossa vallitsee tiukka kuri ja järjestys. Kilpailu on kova, on pakko menestyä ja odotukset ovat suuret, niin vanhemmilla kuin oppilailla. Jos ei pärjää, reputtaa tai vaikka vain epäilee reputtavansa, lapset saattavat päätyä rajuihin ratkaisuihin. Joka päivä luen The Hindusta koululaisten tekemistä itsemurhista. Hirttäydytään äidin sariin tai valellaan kerosiinia päälle ja tuikataan itsensä tuleen. Häpeän tuottaminen perheelle, suvulle, opettajille, koululle on liian suuri taakka kannettavaksi. Intiassa on paljon julmuutta.

Little Lambsin lapset vaikuttavat onnellisilta. Ainakin heillä on koulussa lapsuus johon kuuluu leikkiä ja iloa ja aikuisia jotka välittävät.

En oikeastaan ole varma kuinka kauan tulen käymään koululääkärinä. Kun aloitan Hand in Handissä, voi olla että Lääkärin sosiaalinen vastuu-kiintiöni tulee sillä täyteen. Hand in Hand on organisoitua ja laajempaa avustamista. Itse asiassa siinä harvoin annetaan muuta kuin mahdollisuus. Jos kylä tai yrityksen perustaja tai koululainen ei itse ole motivoitunut tekemään elämästään parempaa, järjestö ei uhraa tarmoaan näihin. Intia on muutenkin täynnä kurjuutta ja köyhyttä ja vähäosaisuutta. Pystyn hyvin kovettamaan itseni ja kestän surkeuden näkemisen. Hyväksyn helposti ettei kaikkia voi auttaa.

Silti tuolla koululla on mukava käydä. Aina tulee hyvä mieli, lasten riemu kai tarttuu.

Terveysturismibuumi

Olen asunut suurimman osan elämästäni Helsingissä mutten ole kertaakaan nähnyt Lenita Airistoa muuten kuin naistenlehtien sivuilla. Nyt asun Intiassa, menin Bombay'hin viettämään viikonloppua ja Lenita haastatteli minua kirjaansa varten.

Intia on kaikin tavoin ihmeellinen... mitä vain voi tapahtua. Mutta on kai paras aloittaa alusta...

Mikko osallistui ensimmäistä kertaa elämässään suomalaisen ministerin, Suvi Lindenin, seurueeseen. Matka oli kaikin tavoin hyvä kokemus, fiksuja ihmisiä mukana, paikat joihin muuten ei pääsisi avautuivat, tapasi ihmisiä joita ei muuten tapaisi. Suomen uusi Intian suurlähettiläs Terhi Hakala on erinomainen työssään eikä Finpron panostakaan voi moittia. Delegaatio toki kävi myös Chennaissa. Kuten aina, tarkoitus oli tutustua pikaisesti latureihin ja keskittyä Nokiaan. Salcompin naapurissa olevalla Nokian tehtaalla on viime aikoina kuohunut - delegaatiovierailun aikaan oli lakko, joten Salcompilla vierähti väkisin se Nokialle varattu aika, joten Mikko sai esitellä silmät loistaen tyttöjään ja näyttää YLEn Teema-kanavalla näytetyn "Viikko vierastyöläisenä"-ohjelman. En usko että kukaan 30-henkisestä delegaatiosta oli etukäteen arvellut laturitehtaan olevan se todellinen silmien avaaja, mutta näin taisi käydä. Mikolla on taito olla hyvin inhimillinen ja empaattinen, niin karulta kuulostava tehtaanjohtajan työ kuin hänellä onkin.

No, matkan aikana Mikko jutteli kaikkien kanssa ja tietysti myös siitä mitä vaimo puuhailee. Suurlähettiläs oitis huudahti että Kaarinan on tavattava Lenita joka kirjoittaa kirjaa terveysturismista ja on parhaillaan Intiassa - ja ryhtyi sovittelemaan päiviä tapaamiselle.

Lomaviikonloppumme ei oikeastaan ollutkaan lomaa. Perjantaihin mennessä suurin osa delegaatiosta oli jo lähtenyt, mutta sain liittyä matkan kevyempään osaan, mistä olen tosi iloinen. Suvi Linden avustajineen, Finpron porukka, suurlähettiläs, Supon miehet,... kaikki olivat hyvin mukavia. Sunnuntaina meidän piti olla Mikon kanssa vain kaksistaan mutta menimme hotelli Taj Mahal Palaceen, siihen joka oli vuosi sitten hirveän terroritapahtuman keskuspaikka, istuimme leppoisasti terassilla Lenitan kanssa ja juttelimme kaikenlaista, hyvin paljon myös terveysturismista ja intialaisesta terveydenhoidosta ja suomalaisten mahdollisesta kiinnostuksesta matkata Intiaan hoidattamaan vaivojaan. Lenitan nauhuri tallensi syvälliset näkemykseni ja itse asiassa odotan kauhulla mitä tulevaisuus tämän suhteen tuo tullessaan.

Joku voi ihmetellä mitä ihmettä Lenita Airistolla on terveysturismin kanssa tekemistä. Ei muuta kuin ikä ja iän mukana tuomat krempat joita tulee terveillekin. Siis kiinnostus asiaan. Aikaansaava, räväkkä reipasotteinen fiksu nainen joka osaa verkostoitumisen taidon, ei pelkää ottaa yhteyttä kehenkään, ihminen jolle jotenkin oikeat ovet tuntuvat avautuvan. Kyllä Otava tämänkin kirjan kohta julkaisee.

Mietin miten jotkut haluavat tehdä ja jotkut yksinkertaisesti sitten tekevät ... Minä touhuan muun muassa terveysturismin kanssa, kirjoitan mielelläni ja kuten kaikki kirjoittavat ihmiset, haaveilen joskus kirjoittavani kirjan. Mutta siihen se jää. En minä etene haaveilua pidemmälle. Ei me kaikki olla Lenitoja.

Ja vielä siitä silmät avaavasta Intiasta... kun erosimme Suvi Lindenin ryhmästä, Supon miehet hyvästelivät Mikon "sano terveisiä tytöillesi Chennaissa ja pidä heistä hyvä huoli".

Lapsipotilas

Sairaalassani säästetään kaikessa. Roskapusseja ei vaihdeta vaan ne tyhjennetään, hallinto-osaston vessaan ei ole vieläkään hankittu saippuaa loppusyksyisen saippuavarkauden jälkeen, vessassa ei ole enää viikottain vaihdettavia kangaspyyhkeitäkään paperipyyhkeistä puhumattakaan eikä sen kolmen desilitran käsidesipullon tyhjenemisen jälkeen ole tullut uutta vaikka sairaalassa ollaankin. Paperia ei ole printterissä eikä sinne saa edes laittaa paperia joka on lukkojen takana varastossa. Niittaajaa en ole vielä vuoden sairaalassa olon jälkeen saanut. Sen lisäksi että palkkani on nimellinen, olen vienyt sairaalaan omat kynät, klemmarit ja kansiot, joita en jaa muille.

Olen viikon kuluttua lähdössä kansainväliseen turismikongressiin terveysturismia mainostamaan ja käytin 6 neliön näyttelykoppini mainosjulisteisiin 15 euroa. Julisteita veivattiin edestakaisin kahden kuukauden ajan kunnes joulun aikaan kyllästyin totaalisesti ja sanoin yksikantaan että hyväksyn kaiken enkä enää esitä yhtään ehdotusta jotka kuitenkin tuomitaan heti kun designeri on sen toteuttanut.

Kongressi on Delhissä ja olen siellä kaksi yötä. Mukaani tulee apurini, 26-vuotias Elizabeth. Minulle vilpittömästi ehdotettiin että jakaisimme kahden tähden hotellihuoneen Delhissä, siellä India Gaten lähellä. Ei kiitos... en todellakaan jaa huonetta kenenkään kanssa. Ja vain jos on pakko, asun siinä kahden tähden murjussa. Ja kohta lopetan nämä hommat joista ei mitään tunnu muutenkaan tulevan!

Viikonloppuna Sriram, Mikon työkaveri soitti minulle. Hän tekee vapaaehtoistyötä slummissa ja tutun perheen pieni tyttö on sairastunut, viety Mehtan lasten teho-osastolle. Hoito maksaa ja perhe on ensinnäkin huolissaan selviääkö tyttö ja toiseksi, millä maksavat hoidon. Sriram kysyi voinko jotenkin auttaa. Säästämisvimman tuntien sanoin aika epäuskoisena että voin vain kysyä, en muuta.

Maanantaina olin koululääkärinä ruotsalaisen Marian koulussa. En ollut käynyt siellä lähes vuoteen eikä kukaan muukaan lääkäri ollut koulun lapsia tavannut. Siellä oli paljon huolta ja ongelmaa, Intiassa riittää vähäosaisia. Ei kaikkia voi auttaa. Laitoin Mehtaan sähköpostin ja kerroin Hinduja-tytöstä ja perheen huolesta.

Tiistaina menin sairaalaan. Taas uusia säästöjä. Toimittamani sairaalan lehti oli mennyt painoon silloin kun lähdin joulunviettoon. No ei siitä mitään tullut... halvimman tarjouksen antanut painaja oli sairastunut eikä seuraavaksi halvimman tarjouksen antajan kanssa oltu päästy vielä sopimukseen. Nyt puhuttiin että pienennetään tilausmäärää jolloin hintakin alenee. Lehden sisältö oli valmis syyskuussa jolloin puhuttiin vielä Quarter 3/2009-julkaisusta, sitten tuli viivytyksiä ja siitä tuli Quarter 3-4/2009, Suomesta soitin Elizabethille että taitaa olla paras muuttaa päivämääräksi Quarter 1/2010. Kohta on Quarter 2...

Kävin lasten teholla juttelemassa Hinduja-tyttöä hoitavan lääkärin kanssa. Voi kuinka yhdellä lapsella voi olla kaikki vakavat komplikaatiot, terve tyttö joka oli sairastunut viruksen aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja sen jälkeen kaikki mahdollinen paha. Tyttö selviää hengissä, mutta kukaan ei voi tietää tuleeko hän toipumaan lopullisesti. Sosiaalihoitaja juoksi perässäni toimistooni. "Tunnetko perheen, voitko auttaa? Perhe on lainannut jo 1000 euroa eivätkä he tiedä mitä tehdä. Hoitomaksut nousevat varmasti ainakin 1500 euroon.".

Pihalla minut pysäytti pieni nainen ja puhui tamilia. Sosiaalihoitaja tuli tulkkaamaan. Tytön äiti kiitti että olin käynyt katsomassa hänen tytärtään. Muu perhe seisoi vaitonaisena siinä vieressä, isä, enot, tädit, isovanhemmat, sisarukset. Tämä tytär ei ollut perheelle merkityksetön.

Taas toimistoon. Keskustelimme kongressiin liittyvistä jutuista ja Vasantha kävi kysymässä jotain laskuista. Asia ei minua kiinnostanut kunnes Sam huudahti järkyttyneenä "sille tytölle tuli kaiken lisäksi vielä sydänpysähdyskin!". Kyllä, Hinduja oli välittömästi elvytetty Mehtan teholla.

Mehtan sairaalalla on säätiö joka joissain tapauksissa maksaa varattomien hoidon. Hinduja-tyttö hoidetaan, säätiöstä tulee rahat, perhe maksaa vain sen mitä pystyy. Tehdään kaikki mitä voidaan ja paljon voidaankin tehdä.

Lähdin kokouksesta kesken pois. Minua itketti. Kaikkien säästöjen ja pihistysten aiheuttama harmi nolotti. Mielessäni oli tytön äidin vakavat silmät, sukulaisten hiljainen huoli. Ei Mehtan johto ole unohtanut minkä takia sairaala on olemassa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin hallinto-osaston vessan saippua.

Avokonttori

Kun entinen työpaikkani Schering - jonka Bayer sittemmin nielaisi - muutti Pasilasta Keilaniemeen, syntyi valtaisa muutosvastarinta. Ensiksi Pasilasta ei haluttu pois. Moni tuli junalla töihin joten Keilaniemeen oli mahdoton matkustaa koska olisi pitänyt käyttää bussia. Espoossa asuvat taas olivat vahvasti Keilaniemen kannalla. Mutta pahinta oli kun päädyttiin avokonttoriin. Pasilassa ihmiset olivat kalustaneet huoneensa omannäköisiksi. Joku oli tuonut huoneeseensa itämaisen maton, useilla oli omat verhot ja taulut kotoa, työhuoneiden viherkasveja hoidettiin rakkaudella ja pistokkaita jaettiin työtovereille.

No, Keilaniemessä sitten riideltiin kuka saa merinäköalan, kuka katselee Kehä I:n alkua ja kuka pääsee yleensäkään ikkunan ääreen. Kamala itku siitä kun jotkut auttamatta jäivät ilman ikkunaa. Minulle lankesi ikkunapaikka ja jos katsoin ulos, näin kahden metrin päässä käsittämättömistä arkkitehtoonisista tyylisyistä johtuen saman talon klinkkeriseinän. Se oli varsin kalsea näkymä. Joka tapauksessa, huomasin hyvin pian etten koskaan katsonut ulos. Ainoat kerrat kun tiesin olevani ikkunan ääressä, oli kun aurinko sattui heijastumaan ja häikäisemään vastapäisistä klinkkereistä ja minun oli suljettava sälekaihtimet. Ei siitä ikkunasta niin iloa ollut.

Mehtan sairaalassa en näe ikkunaa vaikka yrittäisin. Avokonttorissamme ei ole ikkunaa. Paloturvallisuus voi hyvinkin olla heikoilla, mutta en viitsi ajatella tulipalon mahdollisuutta. Nythän on monsuuniaika ja sataa melkein koko ajan. Kai sade sammuttaa tulipalot, vaikka aiheuttaakin sähkökatkoksia ja polttaa sulakkeita.

Intialaiset haisevat hyvin voimakkaasti erittäin pistävälle hielle. Niin miehet kuin naiset. Se on tosi mystinen juttu josta en ole viitsinyt työkavereilta kysellä tarkemmin. Onko niin ettei deodorantit tehoa vai eikö porukka todellakaan käytä dödöä. Suora kysyminen ei minusta tunnu kovin korrektilta käytökseltä joten en voi nyt perehtyä asiaan tarkemmin vaikka tiedän että se teitä kiinnostaisi. Ehkä joskus voin ovelasti sivuta intialaisten kanssa keskustellessa tätäkin asiaa ja sitten kerron teille yksityiskohtaisesti intialaisesta hiestä. Mutta toistaiseksi nautin ihan luonnollisesti työpisteestäni avokonttorissa.

Minun avokonttorini. Oma paikkani on tuossa kuvan vasemmassa alanurkassa, siinä näkyy oma sinikeltainen niittaajanikin koska niittaajat loppuivat Mehtan varastosta juuri kun pyysin itselleni sellaista. Selin seisova valkopaitainen kaveri katsoo ovea josta pääsee toiseen käytävään josta pääsee hyvin kapeisiin portaisiin joista pääsee alas. Olemme siis toisessa kerroksessa. Kun haluan päästä esimerkiksi WC:en, puikkelehdin työtovereiden tuolien lomasta tai vaan työntelen niitä syrjään päästäkseni ovelle. Toinen vaihtoehto on pujottautua työpisteeni vasemmalla puolella olevasta aukosta toiselle puolelle avokonttoria, jossa on vähemmän ihmisiä. Aukko muodostuu kun tuo keskellä oleva kaapisto jatkuu seinästä seinään ja sen ali pääsee kyllä kulkemaan. Se vie turhan arvokkuuden itse kustakin.

Vaikka pystyn todella hyvin sulkemaan korvani ja mieleni ja ajatukseni ulkomaailmalta, usein töiden jälkeen olen onnellinen kun saan olla aivan hiljaa kotona. Mikkokaan ei ole niitä pahimpia melskaajia. Voisi jopa sanoa että meillä on kotona hyvin rauhallista.

Minua voi hyvinkin moni pitää hienohelmana, mutta pärjään hyvin tässä työympäristössä. Joskus mietin että erilaiset opintomatkat kehitysmaihin ovat hyvin terveellisiä, mutta en ole silti varma tajuavatko opintomatkalaiset mitä tällä tarkoitan. Että vähemmälläkin pärjää, jopa hyvään tottunut suomalainen.

Tässä potilaat jonottavat apteekkiin. Meidän apteekki on kioski jossa palvellaan ikkunaluukkujen läpi. Tuosta edessä olevasta ämpäristä en ole varma. Voi olla että sisäpihan katos vuotaa tai ilmastointilaitteen kondenssivesi valuu. Joku merkitys sillä kuitenkin on, ei niin arvokkaita tavaroita kuin ämpäreitä unohdeta mihin vain.

Sikainfluenssaopissa

Tässä päivänä muutamana vein Mikon oppimaan faktaa sikainfluenssasta. Sattui niin että meille Mehtaan oli pyydetty Apollon infektiotautien seniorikonsultti kertomaan meidän lääkäreille influenssaepidemiasta. Kohta tuon jälkeen Madras Klubi ilmoitti samaisen Dr Ramasubramanianin pitävän esityksen klubin jäsenille. Ramasubramanian oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen ja halusin että Mikko kokee saman valaistuksen.

Paikalle oli tullut parikymmentä eläkeiässä olevaa kuulijaa ja me. Dr Ramasubramanian aloitti influenssan historiasta - ensimmäisestä tunnetusta influenssapandemiasta 1918, Espanjan taudista, joka tappoi 50 miljoonaa ihmistä. Sen jälkeen suuria influenssa-pandemioita oli aasialainen 1957 ja hongkongilainen 1968 ja nyt sikainfluenssa. (Sille voisi keksiä paremman nimen. Siat joutuu turhan päiten huonoon huutoon. H1N1 ei myöskään ole kovin kansaan menevä. Jotain olisi tehtävä.) Kuulimme miten influenssavirus modifioituu, tapahtuu mutaatioita, joskus virus pompahtaa eläimestä ihmiseen ja taas tulee uudenlainen kanta. Kulkee maasta toiseen, ehkä muuntuu ehkä ei. Skenaarioita tehdään ja mietitään mahdollisia toimenpiteitä kutakin varten. Kiehtovaa.

Ja sitten itse sikainfluenssa. Yksilön kannalta on ihan kiva napsia Tamifluta kun on flunssan kaltaisia oireita, mutta infektiolääketiede ei ole pelkästään yksilön hoitoa. Think globally, act locally. Tamiflun joukkopopsiminen muuntaa virusta, eikä se enää olekaan herkkä tuolle lääkkeelle. Ehkä se onkin parempi säästää vaikeille tapauksille ja lievemmän taudin saaneet suosiolla sairastavat 1.5 päivää pidemmän taudin. Lievän taudin sairastava ei Tamiflusta hyödy tuon enempää.

Ja paljon muuta opimme. Mikko oli aivan haltioissaan. Mikko ei ainoastaan valistunut vaan tosiaan valaistui.  Laivanrakentaja - rahakirstunvartija - talousmies - laturitehtaan johtaja pohti tekikö kuitenkin väärän ammatinvalinnan. OIisi pitänyt ryhtyä lääkäriksi ja nimenomaan infektiolääkäriksi. Sehän yhdistää kaiken - yksilön, yhteisön, kansan ja kansat. Maat ja koko maapallon asukkaat. Siinä voi tilastotieteellisin menetelmin tehdä laskelmia mikä on kannattavinta ja järkevintä. Siinä funtsitaan kansanterveyttä ja töistä poissaolojen kustannuksia. Siinä tulee niin lääketiede kuin kansantaloudellinen ajattelu tarpeen. Ja lopulta hoidetaan toki myös se yksilö, potilas, ihminen.

No, Mikko täyttää kohta 54v. Tuskin siitä lääkäriä tulee. Vaikka on se muuten muuntautunut kameleontin tavoin aika moneen.

Taas tsunami ja paniikkia ilmassa

Anita soitti aamulla etta tulee vasta yhdeksan jalkeen toihin. Ensin pitää evakuoida perhe koska tsunami tulee kello 14. Lahdin toihin ja mietin pitaisiko Anitalle jo tehda jotain. Hoitaa tuo hankala tsunamifobia.

Kun sairaalassa ei nyt ole potilaita eika henkilokuntaa tappavan sikainfluenssan pelossa, on aikaa lukea lehtia. Totta se oli, tsunamivaroitus oli annettu. Hesarikin kirjoitti:

"Aasiassa sattui kaksi voimakasta maanjäristystä varhain tiistaina. Japanissa 6,6 richterin maanjäristys vavisutti Japanin itä- ja keskiosaa.

Intian Andamaanien saariston maanjäristyksen voimakkuus oli 7,6 richteriä, kertoi Yhdysvaltain geologian tutkimuslaitos.

Kummankin maanjäristyksen vuoksi annettiin tsunamivaroitukset. Japanissa tsunamiaallon arveltiin kuitenkin jäävän vain reilun puolen metrin korkuiseksi.

Intian valtamerellä varoitus peruttiin puolestaan pari tuntia järistyksen jälkeen."

Andamaanien saariston edustan maanjaristys oli 1.30 yollä ja tsunamivaroitus oli siis herätessäni jo peruttu. Kyselin niilta kahdelta muulta jotka ovat samassa tyotilassa kanssani olivatko he huomanneet järistystä joka paikallislehtien mukaan oli tuntunut laajalti Chennaissa. Itse asiassa Mikon ja minunkin olisi se pitanyt huomata. Mutta emme me, kuten ne toisetkaan, olleet mitään huomanneet eivätkä edes tienneet siitä mitään.

Sikainfluenssasta viela. Meidän sairaalaa kartetaan. Potilasajat on miltei kokonaan peruttu. Onhan tämä se vaarallinen sairaala jossa tappava tauti riehuu? Sairaalanhan pitaisi olla se turvallisin paikka kun tautia pelätään. Sairaalan tarkoitus on hoitaa terveeksi eikä tappaa kuoliaaksi.

Intialaismedia on nostanut valtavan kohun influenssasta. Kumuloituva kuolinuhrien lukumäärä, kotikaupungit ja nimet ja ammatit pyorivät televisiouutisten alapalkissa. Sehän alkaa kammottaa ketä vain! Että kuka on seuraava, minä vai lapseni? Kun jokavuotinen influenssa tappaa Suomessakin tuhatkunta ihmista, niin miljardin asukkaan Intian ei pitaisi olla paniikissa kun tautiin on kuollut 10 ihmista. Joilla kaikilla oli krooninen perustauti, vaikka infuenssa olikin se väliton kuolinsyy. Jollei tauti olisi vienyt nyt, se olisi ehkä vienyt seuraavan "tavallisen" influenssa-aallon aikaan. Mutta silloin se ei olisi uutinen.

Sama potilaskato tapahtui pari vuotta sitten dengue-kuumeen aikana. Mutta kun ihmiset sairastuvat, kyllä he taas tulevat sairaalaan. Se on jotenkin vääjäämätontä.

Sikainfluenssa

Kirjoitan taman toissa enka siksi ryhdy etsimaan intialaisesta koneestani skandinaavisia aakkosia. Toivottavasti taman ymmartaa, mutta kirjoitan lyhyesti.

Voin hyvin kirjoittaa kun sairaalan hallinto-osasto on kaytannossa tyhja. Meita on kourallinen paikalla. Kaikilla muilla on joko flunssaa, epailevat flunssaa tai pelkaavat flunssaa. Eilen meidan sairaalassa kuoli Tamil Nadun ensimmainen sikainfluenssauhri, nelivuotias astmapoika. Poikaa oli jo hoidettu kahdessa muussa sairaalassa ja kun vahitellen maksa, keuhkot ja lopulta munuaisetkin lakkasivat toimimasta, poika tuotiin meille lasten teholle dialyysiin. Mutta jo perjantaina tullessa tilanne oli oikeastaan menetetty.

Tama nosti tietenkin valtavan paniikin kaupungissa. Intiassa ei pari viikkoa sitten ollut kuin muutama sikainfluenssatapaus, mutta jostain syysta viimeisen viikon aikana tapauksia on ollut kymmenia. Olisiko syyna etta hallitus julkisti ohjeet sikainfluenssan diagnoisoimiseksi? Kesaksi on joka tapauksessa tullut lentokonelasteittain Amerikassa asuvia intialaisia sukuloimaan jotka varmasti ovat tuoneet virusta roppakaupalla. Aiempien ohjeiden mukaan kaikki epaillyt tapaukset menevat hallituksen sairaalaan karanteeniin ja samassa ruokakunnassa asuvat ovat viikon kotiarestissa joita viranomainen kay viela katsomass vahan valia etta taatusti pysyvat kotona. Eihan kukaan ole niin hullu etta tieten tahtoen menisi tallaiseen rumbaan, etenkin kun tiedetaan miten kamalia paikkoja hallituksen sairaalat ovat!

Nyt koko sairaalan henkilokunta kayttaa hengityssuojaimia. WHO:n ohjeiden mukaan niita on syyta kayttaa vain jos on sairas tai hoitaa tarttuvaa tautia sairastavaa. Me muutamat sairaalaan raahautuneet istumme sitten täälla hallintorakennuksen kopeissa maskit naamalla. Tavallaan olen hyvin tyytyvainenkin siihen. Meilla on polyä joka paikassa, se on aina kutittanut kurkkuani ja yskittänyt joten maskista on hyotyä. Sikainfluenssaan sillä ei ole kuin psykologinen merkitys. Kaksi markkinoinnin tyontekijää pelästyi pelkästään ajatusta maskin käytostä niin etteivät uskaltautuneet toihin. Ja loput eivät tulleet muuten vain.

Hoidon tarpeessa

Keksin eilen kierrellä Chennain sairaaloita ja pyytää sairaaloiden esitteitä ja lehtiä. Sain meillä Mehtassa vastuulleni neljä kertaa vuodessa ilmestyvän lehtisen ja sen vuoksi on hyvä tutustua muiden sairaaloiden vastaavaan materiaaliin. Mehtan lehtinen on suunnattu sairaalan ulkopuolella praktiikkaa pitäville lääkäreille ja lehtisen pitäisi innostaa heitä lähettämään laumoittain potilaita sairaalaamme.

Lehtinen on minusta aivan kauhea. Siinä on lääkäreiden kirjoittamia tapausselostuksia tavattoman erikoisista tapauksista ja ainoat kuvat joista saa jotain selvää ovat verta tihkuvia avattuja suolia ja kiertyneitä kiveksiä. Kaikki kuvat ihmisistä ja hauskoista sairaalan tapahtumista ovat niin pieniä ettei niitä näe suurennuslasillakaan. Kirjoitin sairaalan johdolle pitkän listan parannusehdotuksia ja sen vuoksi koko homma työnnettiin minulle. Tee sitten parempi! Vaan nyt minulla onkin ongelmia... Saanko intialaiset vakuuttumaan että heidän makunsa mukaiset lehdykät ovat huonoja eikä heillä ole aavistustakaan miten järkeviä sairaalalehtiä tehdään ja millaisia kunnon jutut ovat, vai pitääkö minun vain hyväksyä maan tapa?

Taas siihen sairaalakiertelyyn. Billroth Hospitalista ei löytynyt mitään materiaalia. Mutta Apollo - se Aasian suurin ja kaunein, se minne ekspatit menevät hoidettavaksi, se sairaalaketju joka hoitaa lähes kaikki ulkomailta tulevat terveysturistit - Apollo otti minut avosylin vastaan. Aulaemäntä tuli heti toivottamaan minut tervetulleeksi ja kysyin International Desk'iä. International Deskin henkilökunta oli iloista ja avuliasta, mutta esitteitä ei ollut. "Next time you come here, I'll have them for you".

Tietenkin ne kysyivät onko minulla jotain vaivaa jonka vuoksi haluaisin ajan lääkärille. Keksin siinä että olen kiinnostunut silmäluomenkohotusleikkauksista, mitähän ne maksavat. (Ne ovat yksi suosituimpia terveysturismileikkauksia) Tyttö soitti monta puhelua ja lopulta sanoi että tohtori Ramachandran katsoo silmäluomeni 15 minuutin kuluttua. Pelästyin kovasti ja sanoin etten halua vastaanottoa, olen vain kiinnostunut hinnasta ja itse asiassa olen juuri menossa lounaalle. "Dr. Ramachandran kertoo hinnan. Mene vain neljänteen kerrokseen ja odota hetki, ei tarvitse rekisteröityä potilaaksi eikä maksaa mitään, voit mennä vain juttelemaan"

En ollut aiemmin käynyt Apollon tässä sairaalassa joten kun olen näin pitkälle joutunut, niin jatketaan tutustumista. Menin hissillä neljänteen kerrokseen ja hoitajat kehoittivat istumaan ja odottamaan tohtoria. Sanoin että kävelisin mieluummin, voinko hieman katsoa paikkoja - sopihan se. Hieno sairaala, siistit tilat. Saippuakin WC:ssä oli liuosmaista ja käsidesiä oli annostelijoissa joka paikassa kuten Suomessa. Ei meillä Mehtassa... Hoitajat jo tulivat hakemaan. Tohtori Ramachandran osoittautui plastiikkakirurgiksi, mukava vanhempi herrasmies. Ramachandran tutki luomeni ja näytti tietokoneeltaan "Ennen - Jälkeen"-kuvia. Ei, ehkä leikkaus ei vielä ole ajankohtainen, mutta jos asun Chennaissa pari vuotta, sinä aikana kannattaisi varmasti leikata. Hinnan tohtori saisi neuvoteltua samaksi kuin mitä paikalliset maksaa eikä sitä viisi kertaa kalliimpaa minkä ulkomaalaiset maksavat.

"Luulen että hyötyisit Botox-injektiosta, et näyttäisi väsyneeltä ja tuo ryppysi kulmakarvojen välissä siliäisi". Ja kun taas katsoin erilaisia "Ennen - Jälkeen"-Botox-kuvia, aloin innostua. Tuohan on taikuutta!

Lähtiessäni en tiennyt mikä lopulta on taikuutta: Botox vai se miten minut oli saatu alle puolessa tunnissa lääkärin vastaanotolle josta en ollut maksanut mitään ja käännytetty Botox-faniksi vaikka olin mennyt hakemaan sairaalan esitettä ja lehteä. Menin lounaalle enkä enää käynyt muissa sairaaloissa.

Apteekin hyllyltä

Pidän apteekeista. Matkustaessani poukahdan usein johonkin apteekkiin kysäisemään vaikka parasetamolia vain nähdäkseni miten apteekki toimii.

Chennaissa olen ihmetellyt yleensäkin kaupankäyntiä. Jossain Spencer Plazassa – basaarityyppisessä ostoskeskuksessa – pikkumyymälöihin nyhdetään väkisin sisään. Ja jos menee sisään, kaikkea tyrkytetään, kymmeniä huiveja levitetään pöydälle, korvakoruja tulee röykkiö, pakkaukset avataan vaikka yritän estellä, tuodaan teetä eikä myymälästä pääse mitenkään pois. Isommissa myymälöissä autetaan tavaran etsimisessä. “Olen vain katselemassa” ei jostain syystä mene läpi. Tulen aina hyvin nopeasti myymälästä pois. Olen hätäpäissäni keksinyt jotain mitä muka etsin ja jos sitä ei löydy tai en tarvitse tuotetta, lähden kaupasta pois. Impulssiostokset jäävät tosi niukoiksi.

Apteekissa on sama tunne. Sinne ei mennä shoppailemaan. Apteekit ovat tosi pieniä eikä siellä voi vaeltaa. Heti ovesta sisälle tultua on tiski jonka takana kaikki tuotteet ovat aakkosjärjestyksessä pienissä muovikoreissa lattiasta kattoon ulottuvilla hyllyillä. Minulla on ollut vaikeuksia saada vaikka sulfa-trimetopriimi-antibioottia kun olen pyytänyt sitä geneerisellä nimellä ja henkilökunta on aakkostanut sen jonkun brändi-nimen mukaisesti. On sanottu ettei sulfa-trimetopriimiä ole ja tarjottu tilalle amoksisilliiniä joka on myös antibiootti, vaikkakin eri tarkoitukseen. On totta että amoksisilliini on yleisesti käytetty antibiootti, mutta epäilen että sitä on tarjottu minulle vain koska se sattuu alkamaan a:lla ja olevan siten hyllyissä lähimpänä tiskiä ja koska hankalasta asiakkaasta halutaan päästä eroon.

Jos lääkettä on varastossa, kysytään montako tablettia otan. Ensimmäisen kerran ajattelin että ostan B-vitamiinia kerralla enemmän ettei tarvitse aina juosta apteekissa. Pyysin 100 tablettia. How many, Madam??? Farmaseutilla oli kädessään 30 tabletin alumiiniblisteri ja sakset, valmiina leikkaamaan blisteristä sopivan määrän. Heillä oli vain tuo 30 tablettia. Ostin kaikki 30 Beco Fortea vastaavaa tablettia ja maksoin 16 rupiaa, 24 senttiä. Lääkeet ovat todella halpoja. Yritin ostaa myös omega-3 kalaöljykapseleita joita napsin yhden joka päivä. Siitäkin irtosi koko varasto, 15 kapselia. Kun sulfa-trimetopriimi löytyi toisesta apteekista, en raaskinut tyhjentää apteekin varastoa ostamalla sitä varmuuden vuoksi, vaan minulle leikattiin 30 tabletin blisteristä 14 tablettia, viikon kuuri.

Olen tottunut että lääkkeiden brändinimiä mietitään ja pakkauksia uusitaan myyvemmiksi. Pakkausselostuksia pohditaan, täydennetään, käännetään ja hyväksytetään. Reseptiin kirjoitetaan tarkat käyttöohjeet ja lääkkeen indikaatio ja apteekissa farmaseutti tarkistaa että olen ymmärtänyt asian ja kertoo otetaanko lääke ennen vai jälkeen ruokailun. Täällä saan pienen alumiiniblisterin pienessä ruskeassa paperipussissa ilman minkäänlaisia neuvoja tai varoituksia. Jos valaistus on hyvä, pystyn lukemaan liuskasta lääkkeen nimen, mutta mitään annosteluohjeita ei ole. Jos en itse tietäisi minkä vuoksi ostan amoksisilliinia ja montako tablettia päivässä sitä kuuluu ottaa, en saisi sitä mitenkään selville.

Kun näin on, on varmasti turvallisempaa että apteekki luovuttaa asiakkaalle lääkkeitä vastahakoisesti.

Get your daily dose of sunshine...

... kehoitti The Hindun otsikko koko sivun leveydeltä.

SUNNY SIDE OF LIFE Outdoor fun is healthy as it exposes people to sunlight, an important source of Vitamin D


Chennai on meren rannalla. Täältä on tuhat kilometria päiväntasaajalle, olemme jotakuinkin samalla korkeudella kuin Somalian Afrikan sarven kärki tai Karibian meren eteläisimmät saaret. Olemme paljon lähempänä päiväntasaajaa kuin Hawaiji, olemme Bankokin kanssa samoilla leveysasteilla. Meillä Madrasissa paistaa aurinko joka päivä.

The Hindun Terveys-sivun juttu ei silti ole vitsi. Intiassa on D-vitamiininpuutteesta johtuvaa osteoporoosia. Auringon ultraviolettivalon avulla ravinnosta saatu D-vitamiini aktivoituu ja aktivoitu muoto vitamiinia auttaa kalsiumin imeytymistä. Kalsium on tietenkin luuston rakennusaine. Ilman aurinkoa luusto heikentyy.

The Hindu ei tyytynyt pelkkään luukatoon. D-vitamiinin puutos aiheuttaa sikiön kehityshäiriöita, nivelkipuja, lihaskipuja, sydäntauteja, verenpainetautia, neurologisia vaurioita, autoimmuunitauteja, masennusta ja syöpää. Juttua lukiessani lehteä pitelevät sormeni tuntuivat yhtäkkiä turvonneilta ja muistin kuinka alkuvuodesta kävin ihan lääkärilläkin lisääntyvien nivelkipujen vuoksi. Vaikka jooga-opettajani opetti minulle niveliin tehoavat asanat - liikkeet - vaivani vain yltyivät. Jooga-opettajan paheksunnasta huolimatta aloitin amerikkalaisopit saaneen lääkärin myöntämän kortisonikuurin. Tosin pitkin hampain myönnetty. Minusta tuntui ettei lääkäri enää keksinyt yhtään halpaa tutkimusta joita oli tipotellen ehdottanut minulle. Potilaana olosta intialaisessa poliklinikassa opin ettei lääkefirmojen kannata odottaa Intiasta helppoa rahaa suurten myyntien muodossa. Tutkimuksia ja lääkkeitä kyllä on, mutta jokainen pilleri lasketaan erikseen. Kun sain seitsemän päivän kuurin, sain apteekista seitsemän tablettia.
... toisaalta... voin koska vain mennä apteekkiin ostamaan huumeita lukuunottamatta miltei mitä vain ilman reseptiä.

Olikohan nivelvaivani kuitenkin D-vitamiinin puutteesta johtuvia?? En muista olenko koskaan ollut näin kalvakas kuin nyt olen asuttuani seitsemän kuukautta Bengalin lahden rannalla. Kuten The Hindukin totesi - "maissa joissa vaatteet peittävät koko vartalon altistus auringonvalolle jää vähäiseksi." En ikinä ole pukeutunut näin peittävästi näin kuumassa ilmassa. Käytän harvoin hametta, useimmiten päälläni on pitkät housut ja pitkähihainen paita. Sääreni näkivät auringon viimeksi marraskuussa Manauksessa.

Vaikka The Hindu muistuttaa auringon vaaroista (rusketus, ihon palaminen, ruskeat maksaläiskät iholla, ylenpalttisesta hikoilusta johtuvat ihotulehdukset, ihosyöpä ja harmaakaihi), lehti myös kehoittaa kaikkia olemaan ulkona. Sopiva annos on 30 minuuttia auringon altistusta kasvoille ja käsivarsille, ilman suojavoidetta, mutta ei kello 10 -14. Terveellistä aurinkoaikaa jää silti vielä kahdeksan tunnin verran, kello 6 - 10 ja kello 14 - 18.

Aloin muistella Brasilian aikoja. Ohjeita ei annettu, aikoja ei laskettu ja vaatetuksen suhteen ainoa huoli oli miten näyttäisi edes hitusen seksikkäältä ja vetävältä jottei olisi täydellisen veretön upeiden brasilialaisnaisten rinnalla. Intiassa olen muuttunut sananmukaisesti vähäveriseksi.

Tänään pukeuduin shortseihin ja menimme kello 11 kokonaiseksi tunniksi Madras klubin 500 metrin juoksulenkille, aurinkoon. Tuntui oudolta mutta ihanalta olla shortseissa, ensimmäistä kertaa Intiassa. Omituista että konservatiivinen, tiukat pukeutumisohjeet antava Madras klubi on kuitenkin se ainoa paikka Chennaissa jossa voi ihan vapautuneesti pukeutua asuihin jotka sallivat auringon hyvää tekevän vaikutuksen.

Opettajana

Meille tuli sairaalaan liuta myyntitykkejä joiden on tarkoitus kiertää firmoissa ja lääkäreiden vastaanotoilla kertomassa sairaalamme erinomaisuudesta. Olisi ollut kiva jos joku olisi maininnut minulle edes päivää aikaisemmin että olen yksi oleellisimmista luennoitsijoista. Olin eilen töissä hieman ennen yhdeksää ja suorastaan säikähdin kapean käytävän pursuessa ihmisiä. Yleensä olen tuohon aikaan ainoa. Markkinoinnin uusi johtaja, Mr. Sharma riensi myyntitykkilauman läpi kertomaan että minulla onkin ensimmäinen esitys. "Voisit puhua lyhyesti lääketieteestä"

Niinkö? Lääketieteestä - miten mainio kompakti aihe! Lääketiede tiivistettynä kaupallisen koulutuksen saaneille myyntitykeille? Koko lääketiede? Anatomia ja mikrobiologiakin? Puhunko siinä sivussa hieman etiikasta ja lääkkeiden komplikaatioistakin? Ex tempore, viiden minuutin varoituksella, ilman ainuttakaan kalvoa tai power pointia? Intialaisille jotka eivät ymmärrä minun aksenttia?

"No, voisit vaikka puhua infektioista". Mitä tässä muutakaan voi tehdä... "Okei, puhun jotain"

Kerroin kymmenelle myyntitykille niitä näitä tulehdustaudeista. Jotain viruksista ja bakteereista ja sienistä, kerroin että infektio ja inflammaatio on eri juttu ja antibiooteista ja levosta ja oireenmukaisesta hoidosta. Ja lopetin paatokselliseen painotukseen "kaikkein tärkeintä on infektioiden ehkäisy ja parhaiten tulehdukset ehkäistään pesemällä käsiä. Ja kädet pestään liuosmaisella saippualla, juoksevalla vedellä eikä unohdeta käyttää nestemäisiä käsien desinfektioaineita."

... Tuon sanoin ihan piruuttani. Mehtassa harrastetaan saippuanpaloja jotka käytetään hyvin loppuun. Froteepyyhkeitä pestään ja varmasti vaihdetaan kerran päivässä. Käsidesiä en ole nähnyt. Itse olen niin niuho etten koske niihin vanhoihin saippuajämiin, minulla on aina oma käsidesi mukana.... Mutta käsienpesua ei koskaan voi korostaa liikaa joten olin oikeastaan tosi tyytyväinen itseeni.

Tänään kurssi jatkui. Auditorioon mennessäni kuulin kuinka Mr. Sharma pani myyntitykit toisensa jälkeen toistamaan infektion määritelmän. Määritelmä oli niin hieno että se on nyt unohtunut minultakin. Mr Sharma selitti minulle että jokaisen opetuspäivän jälkeen on tentti ja oppilaat olivat eilen pärjäneet huonosti. Eivät osanneet veren hyytymismekanismia tai eri bakteereja.
... Mitä ihmettä?! Kyllä vain.... Minun lopetettuani eilisen infektioluennon Mr. Sharma oli pannut paremmaksi ja opettanut jotain kunnollista, suunnilleen mikrobiologian approbaturin verran tärkeätä tietoa. Eikä nämä myyntitykit todellakaan tunnu omaksuneen mitään. Kirjoitin fläppitaululle "Virusinfektio", Bakteeri-infektio", "Sieni-infektio", "Inflammaatio" ja pyysin mainitsemaan vastaavia tauteja. Virustauti? "H1N1" - Se on virus, mikä on se sairaus?, "Zovirax" - Se on viruslääke, mitä tautia sillä hoidetaan?... Bakteeritauteihin vastattiin E.colia, klebsiellaa, mikrobiproliferaatiota ja vaikka mitä mutta yhtään tulehdustautia ei tullut mieleen.

Minun tapani opettaa on huono. Myyntitykit halusivat tehdä muistiinpanoja eikä vastata vaikeisiin kysymyksiin. Muistiinpanot voi opetella ulkoa ja jos on hyvä muisti, saa täydet pisteet tentistä ja on "topper", huippuoppilas. Kaikki haluavat olla huippuja. Mr. Sharman esityksen aikana oli saanut kirjoittaa kynä sauhuten, minä olin vain kysellyt enkä ollut antanut yhtään ulkoa opeteltavaa määritelmää. Kaverit olivat oppineet Mr.Sharmalta paljon, mutta minusta tuntui etteivät he olleet omaksuneet mitään eivätkä oppineet mitään hyödyllistä.

Otin tänään ihan toisen linjan. "Pediatri hoitaa lapsia, gynekologi naisia. Oftalmologi on silmälääkäri, otorinolaryngologi on korva-nenä-kurkkulääkäri.." Ja niin edelleen. Tunsin itseni typeräksi. Mutta kynät sauhusivat ja muistiinpanoja tehtiin. Ehkä tänään oltiin oikealla tasolla opetuksessa. Ja tällainen onnistuu ex tempore minultakin.

Sairaala

Tajusin aika myöhään että kännykälläni voi ottaa myös valokuvia ja räpsin sitten innoissani enemmänkin töissä ollessani. Laatu ei ole aivan ehdottoman tarkka.

 

Sairaalaan tullaan hiljaiselle asuinkadulle suuremmalta valtaväylältä. Keltainen autoriksha tuo potilaita.

Potilas tuodaan päivystykseen. Ambulanssi pääsee tähän sisäpihaan jossa on myös muutama parkkipaikka. Oikealle menee käytävä ilmoittautumistiskille, vasemmalla on lasten poliklinikka ja minä otan kuvaa vasemmalla olevan oman hallinto-osaston portaikon kohdalla.

Tuo auto on peitetty pölyn vuoksi, mopoilla kulkee työntekijät ja potilaat. Tuo oikeanpuoleinen vankilamainen parvekeuloke on meidän lounaspaikka. Sairaalassa on ehostustyöt meneillään ja vasemmanpuoleisesta on tulossa enemmän edustuksellinen parveke.  

Sairaalan portti ja harmaapaitainen vartija. Vartijat pitävät päivystykseen vievää porttia puomilla lukittuna ja avaavat vain hätätapauksessa. Venkatesh-kuljettaja jättää minut tuohon vartijan kohdalle joka aamu hieman ennen yhdeksää ja kävelen sisälle ja vasemmalle, ohi sisäpihalle parkkeerattujen polkupyörien ja mopojen ja kiipeän toiseen kerrokseen.

Tästä kuvasta näkee että Mehtassa on perinteitä. Tämä on siitä suljetulta päivystysportilta. Kyltti on kaunokirjoitusasuisena hieman vanhahtava, mutta sopii hyvin kiemuraiseen tamili-kirjoitukseen. Muuriin on myöhemmin katsottu tarpeelliseksi lisätä “Do not litter here. Do not urinate here.”

Astmapäivä

Maailman astmapäivää vietetään toukokuun ensimmäisenä tiistaina. Ihmettelen kuinka paljon näihin eri päiviin yleensä kiinnitetään huomiota - minä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut astmapäivästä - mutta viime perjantaina minä vietin astmapäivää. Vasta nyt tajusin ihmetellä miksei Mehtan sairaalassa vietetty astmapäivää sinä oikeana päivänä, tiistaina, vaan se oli perjantaina, mutta ehkä sillä ei ole merkitystä. Chennaissa on monta sairaalaa ja useimmat viettivät viime viikolla astmapäivää joten astmaatikoilla oli vapaus käydä ilmaisessa tarkastuksessa vaikka joka päivä ja tehdä vertailuja eri sairaaloiden välillä.

Neljä keuhkotautilääkäriä oli varautunut vastaanottamaan tarkastukseen ja opastukseen tulevia astmapotilaita ja iltapäivällä yleisölle oli kahden tunnin interaktiivinen luento astmasta. Minä oli lupautunut poliklinikalle opastamaan sisään tulvivia astmaatikkoja. Ilmaiseen tarkastukseen tulvi yksi opiskelijatyttö äitinsä kanssa.

Siinä potilaita odottaessa menin johtavan keuhkolääkärin vastaanottohuoneeseen, hieman rupattelemaan kollegan kanssa... voi, mitä minä oikein kuvittelin... nythän ollaan Intiassa....

Pienessä huoneessa seisoi selkä suorana kolme sairaanhoitajaa hilkoissaan ja samanlaisessa valkoisessa hoitajapuvussa kuin olen valokuvissa nähnyt äitini käyttäneen 50-luvulla. Neljäs ryhdikkäänä seisova nuori nainen oli pukeutunut sariin. Vanhempi johtajalääkäri, mies, istui pienen työpöytänsä ääressä, pyysi minua istuutumaan ja kuulusteli "Oletko erikoistunut?", "Missä olet pitänyt vastaanottoa?", "Mistä olet valmistunut?", "Tiedätkö jotain astmasta?" Mielestäni tiedän astmasta hyvinkin paljon ja olen hoitanut ihan menestyksekkäästi niin akuuttia astmakohtausta kuin oireetontakin astmaa. En ilmeisesti ollut tarpeeksi vakuuttava. Keuhkolääkäri pyysi sitä saripukuista kertomaan minulle astman perusteet. Se oli oikeastaan pelottavaa. Saripukuinen kääntyi minuun päin, seisoi suorana edessäni, katsoi alas minuun ja aloitti esitelmän. Oli kuin olisi painettu nappia ja kone olisi käynnistynyt. Kuin robotti. Minä istuin siinä paikallani ja kuuntelin kollegan esitelmää astmasta. Sairaanhoitajat kuuntelivat hievahtamatta, keuhkolääkäri katsoi saripukuista lääkäriä selvästi tyytyväisenä, pieni huone tuntui käyvän ahtaaksi, happi loppua ja minua alkoi ahdistaa. Olin tullut rupattelemaan kollegan kanssa ja minulle pidetään esitelmä astman perusteista! Esitelmä onneksi loppui yhtä täsmällisesti kuin oli alkanutkin, ikään kuin ohjelma olisi päättynyt tai nauha pyörinyt loppuun. Keuhkolääkäri totesi "Nyt tiedät jotain astmasta" ja se tuntui luvalta hengittää normaalisti ja rentoutua. Sen lisäksi että tilanne oli ahdistava, se oli myös loukkaava. Ei minulle tarvitse tulla rautalangasta vääntämään asioita jotka jokaisen lääkärin on osattava.

Suurin osa lääkäreistä on erikoistunut tai opiskellut Englannissa, Australiassa tai USAssa, mutta en tiedä miksi Intiassa kaikki muuttuvat toisenlaisiksi. Tai ehkä vain minä olen se toisenlainen enkä ole oppinut oikeanlaiseksi. Ehkä suurin osa mitä olen aiemmin oppinut on väärää, käyttäydyn väärin, pukeudun väärin, puhun väärin, tietoni ja taitoni ovat vääriä. En osannut kommunikoida kollegoitteni kanssa. En osaa sanoa "Sir" enkä pidä suullisen tentin muotoisesta keskustelusta. En ole hyvä olemaan kamalan muodollinen. Vastaanottoa pitäessäni olen varsin vapautunut ja hyväntuulinen ja mielestäni saan tällä tavalla potilaatkin rentoutumaan. Joillain on astmakohtauskin lievittynyt jo siitä että juttelen. Perjantaina oli likellä ettei minusta tullut astmapäivän toista potilasta.

Uusille urille

Sovin aloittavani uuden työni ensi keskiviikkona Dr. Mehta's Hospitals'in markkinoinnissa. Jännä nähdä mitä siitä tulee.

Löysin Brasiliassa vielä asuessamme netistä ekspattielämään, uuteen maahan asettautumiseen ja työtä etsivien puolisoiden auttamiseen suuntautuneen firman nimeltä Strategic Links jolla oli yhden hengen sivutoimisto Chennaissa. Meilailin tämän Jennyn kanssa, Chennaihin muutettuani tapasimme ja verkostoiduin muiden Chennaissa asuvien Strategic Links-jäsenien kanssa. Teemme parhaillaan opaskirjaa työnhausta Intiaan muuttaville ulkomaalaisille. Itse kirjoitan tapausselostuksia, miten ihmiset ovat onnistuneet työllistymään.

Chennaissa on hyvin vilkas ekspatriaattielämä, ulkomaalaisia on paljon. Elämä on siten täysin toisenlaista kuin Manauksessa, jossa tunsi olevansa kaupungin ainoa ulkomaalainen täysin yhteennivoutuneen korealaisyhteisön lisäksi. Ulkomaankomennukset täältä katsoen näyttävät olevan edelleen paljolti miesten juttuja, vaimot ovat kotona. Elämä on monelle yhtäkkiä kuin 50-luvulla - rouvat lounastavat ja vaihtavat shoppailuvinkkejä kun lapset ovat koulussa. Outoa etenkin kun suuri osa ekspateista ei ollut edes syntynyt 50-luvulla tai vielä 60-luvullakaan. Itse asiassa, useille lapsiperheiden äideille tämä sopiikin. Vaikka äiti olisi kotimaassaan ollutkin töissä, uuteen maahaan ja vieraaseen kulttuuriin ja kieliympäristöön muuttaessa äidin kotiin jääminen auttaa elämän tasapainottumiseen, lapset sopeutuvat hyvin ja äidillä on laaja tuttavapiiri jo kansainvälisen koulun kautta muista äideistä. Äiti oppii tuntemaan kaupungin ja kaupungissa asuvat ulkomaalaiset hyvin kiertäessään naisten tapahtumissa, luennoilla, lounailla, kahviloissa ja kaupoissa. Se taas luo uusia kontakteja ja jonkinlaista ystäväpiiriä myös työssäolevalle. Koko perhe tuntee kuuluvansa johonkin yhteisöön kotimaan sukulaisten ja ystävien puutteessa. Minäkin törmään jo tuttuihin shoppaillessani - kauppani ja paikkani eivät ole omia löytöjäni vaan olen saanut vinkin niihin joltain tutultani. Kaikki käyvät samoissa paikoissa. Sosiaalinen elämämme on puhtaasti muodostunut näiden rouvapiirien kautta.

On helppo viettää ammattimaista ekspatriaattielämää. Päivät saa halutessaan vielä täydemmiksi kuin töitä tehdessä. Ja töitäkin on, toisin kuin Brasiliassa, Intiassa vapaaehtoistöiden kirjo ja tarjonta on loputon. Tai suurin ero on siinä että Intiassa ulkopuolisen apu sallitaan ilomielin, Brasilia vaikutti haluavan hoitaa ongelmansa itse. Mutta vaikka päivät voi täyttää mielekkäällä tekemisellä, minulla on huoli tulevasta. Tämänikäisenä neljän vuoden poissaolo työelämästä on pelottavaa. Vaikka itse olisin oppinut Brasiliasta ja Intiasta vaikka mitä, työnantajat eivät ymmärrä ekspattirouvan oppimaa, oikeasti arvokasta neuvokkuutta ja selviytymistaitoja.

Strategic Linksin Jenny soitti minulle viime viikolla kuultuaan työmahdollisuudesta Dr. Mehtan sairaalassa ja sovimme menevämme yhdessä tutustumaan sairaalaan. Nyt maanantaina olin Confederation of Indian Industryn Tamil Nadu-konferenssissa jossa keskusteltiin miten osavaltion asioita parannetaan, yhtenä tärkeimpänä asiana terveydenhuolto joka luonnollisesti kiinnosti minua eniten. Keskustelut ja luennot olivat mielenkiintoisia. Lounas haettiin seisovasta pöydästä ja kierrettiin lautasen kanssa ihmisjoukossa verkostoitumassa. Käyntikortteja vaihdettiin tiuhaan. Alan olla ihan hyvä tällaisessa! Jälkiruokaa hakiessani pohdin sitten ääneen mitähän tuo intialainen vaihtoehto oikein on vai otanko pelkkää jäätelöä. Takanani oleva kehoitti maistamaan intialaista "pidät siitä varmasti". Jäimme jälkiruokiemme kanssa juttelemaan ja esittäydyin olevani Kaarina, suomalainen lääkäri. "Ai, tapaammekin keskiviikkona kun tulet Dr. Mehtan sairaalaan!"

Siihen ilmestyi myös tämän Sameerin isä, Mehtoja molemmat. Sairaala oli isoisä Mehtan perustama, alunperin synnytyssairaala, nyt 220-vuodepaikkainen liki kaikki erikoisalat kattava sairaala, joka hakee uusia tapoja saada asiakkaita. Työterveyshuolto, kouluterveydenhuolto, erilaiset terveysohjelmat, kansainvälinen terveysturismi, kliiniset tutkimukset. Näiden ohjelmien vuoksi markkinointitiimiä vahvistetaan. Nyt myös suomalaisella lääkärillä.

Hyvin mielenkiintoista.

http://www.mehtahospital.com/