Matkalla taas

Minulta on jo unohtunut koska viimeksi olin Chennaissa. Ei sillä väliä.

Kohta Intian reissut loppuvat kun Mikko muuttaa takaisin Suomeen. Kuten Pia sanoi omassa blogissaan, ei riitä kolme päivää sen enempää kuin kolme vuotta kaikkeen. Melkein tuntuu etten ole nähnyt Intiaa lainkaan, mutta onhan sitä kierrelty. Eniten kuitenkin eletty ja koettu joka on tärkeämpää. Maisemat ja paikat ei niin jää mieleen koska arki on aina kiehtovinta ja arkea eletään kotona.

Ihan riittävästi olen Intiaa kokenut. Viime vuosi Suomessa oli kamalan rankka, mutta oli se silti parempi kuin lorvailu Intiassa. En osaa hyödyntää tai täyttää noita tyhjiä vuosia, en osaa itse työllistää itseäni, en osaa perustaa firmaa tai luoda jotain tyhjästä. Teen työtä jos löydän sellaista ja jos joku tarjoaa sellaista. Me olemme kukin omanlaisiamme.

Istun taas kerran Lontoon Heathrow'n lentokentän loungessa ja mietin tuleeko näitä kertoja enää monia. Tuntuu hieman haikealta mutta eihän elämästä tiedä mitä se tuo tullessaan. Ei Heathrow sellaisenaan ole tärkeä mutta siitä on tullut se maa maailmojen välissä, paikka josta pääsen kauas pois. Vaikka sinne Narniaan josta se sanontakin tulee - "Wood between Worlds". En usko että viihdyn koskaan vain kotona ja Suomessa. Haikailen omaa kakkoskotia jonka käytännön syistä olisi oltava lähellä työpaikkaani ja kotiani, siis 100km etäisyydellä Helsingistä, tällä hetkellä. Olisi myös kiva jos olisi paikka joka pysyisi elämässä, ei aina vaihtuisi. Muuten voisin vaihtaa maata, kotia, asuntoa, kulttuuria, kieltä, työtä, mitä vain ihan iloisesti. En todellakaan halua asettua elämään eläkeläisen elämää.

Terveyskeskustyön ongelma on se että siinä ei liikuta. Sitä pysytään samassa paikassa ja vanhetaan yhdessä potilaiden kanssa. Nuoria lääkäreitä syyllistetään nykyään paljon siitä etteivät pysy samassa paikassa, kaivataan vanhoja kunnon kunnanlääkäriaikoja. Mutta hyvä tavaton! Sellainen elämähän olisi kauhistus enkä minä ole nuori lääkäri! Tein 7 vuotta samassa paikassa työtä ja ahdistuin lopulta siitä kuinka tärkeäksi tulin potilaille. Minulta kysyttiin neuvoa asunnon myynnissä ja aikuisten lasten avioeroissa ja siitä minkälaiseen kouluun lapset pitää laittaa. Ei, ei. En todellakaan halua sitä enkä myöskään syyllistä nuoria tuulihattumaisuudesta tai itsekkyydestä. Maailma on muuttunut, suurentunut, laajentunut.

Kukin tekee omat valintansa. Elämän työnä voi olla Pornaisten kunnanlääkäriys tai työnä voi olla eläminen erilaisissa rooleissa. Valitsen sen jälkimmäisen.

Ja siirryn mukavasta rakkaasta loungestani Chennain lennon portille, menen koneeseen ja lennän taas uuteen maailmaan.

Vapaus se varmasti voittaa

Hiski Salomaan Lännen lokarin huipennus on "Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, niin vapaus se varmasti voittaa" Olen aika tavalla samoilla linjoilla tällä hetkellä.

Lopetin heinäkuun lopussa Pornaisissa työt, olin lomalla elokuun ja nyt olen vuokralääkärinä Helsingissä ennenkuin lähden pian Intiaan. Vaikuttaa vahvasti että elämä Intiassa alkaa meidän perheessä tulla loppusuoralle ja Mikko tullee muuttamaan Suomeen loppuvuodesta. On se hyvä.

Vaikka tein juuri kuten halusin, tulin Suomeen ja menin töihin jossa opin paljon ja viihdyin, tämä vuosi on ollut aivan äärettömän raskas. Töitä oli enemmän kuin kukaan jaksaa tehdä ja vastuu oli sen mukainen. Työmatkoihin kului aikaa eikä etenkään syksyn ja talven pimeydessä töihin ja sieltä pois ajaminen ollut mieltä ylentävää. Väsytti aina vain. Ja koska lounasta ei töissä ehtinyt syödä, illalla kotiin ajaessa iski aivan tajuton himo sokeriin joten pysähdyin miltei joka päivä bensikselle ostamaan suklaata, jätskiä ja kahvia jotta silmät pysyy auki ja jaksan ajaa kotiin. Kotona ei sitten ollutkaan enää nälkä joten napsin ennen nukkumaanmenoa leipää tai vähän lisää suklaata. Käyttäydyin täsmälleen niin kuin varoitin potilaitani käyttäytymästä. Potilaiden paino putosi, minun nousi.

Vuoden aikana tuo elämäntapa toi 10kg lisäpainoa. Se on aika taakka eikä tässä iässä kilot ihan helposti putoa. En ole ihan varma oliko kaikki sen arvoista.

Lisäksi viranhaltijan on vaikea ottaa palkattomia vapaita matkustaakseen Intiaan miestään katsomaan. Jos ei ole sijaisia, viranhaltijalla on moraalinen velvollisuus jäädä työpaikalle hoitamaann potilaat. Eikä sijaisia vaan ollut. En tiedä miksemme onnistuneet saamaan lääkäreitä ja hoitajia. Ei paikassa mitään vikaa ole, kunhan olisi täysi miehitys paikalla, eikä matka ole paha pääkaupunkiseudulta, etenkin jos asuu itäpuolella. Vuokralääkärit ja sijaiset eivät ole sitoutuneet niin tiukasti kuntaan joten heillä on enemmän vapauksia. Visiittini Mikon luona lyhentyivät kerta kerralta suunnitellusta ja Intian keikatkin olivat siten hektisiä. Tuntui ettei koskaan saa vaan relata ja rauhoittua.

Sanoin itseni irti ja mietin mitä teen. Tämän syksyn rauhoitan Intialle ja tulen olemaan siellä toista kuukautta. Muuten teen sopivia sijaisuuksia terveyskeskuksissa, nyt kun siihen on mahdollisuus. Välillä voi olla vapaalla. Ei kukaan tiedä miten terveyskeskuslääkäritilanne kehittyy, ulkomaalaissyntyiset lääkärit täyttävät virkoja jotka suomalaisille ei tunnu niin kelpaavan. Toiset terveyskeskukset ovat suositumpia kuin toiset, en tiedä mistä sekin johtuu. On niin paljon mitä en ymmärrä kunnallisessa terveydenhuollossa.

Se minkä ymmärrän, on ettei terveyspalvelut saisi olla niin puhtaasti riippuvaisia poliittisista linjauksista ja poliitikkojen hyvää tarkoittavista aloitteista ja lopulta lakiin kirjatuista määräyksistä. Jos ei ole tekijöitä, on kohtuutonta että kunnat joutuvat järjestämään terveyspalveluja aina vaan uusille ryhmille. Vakituiset uupuvat tai vain lähtevät pois hakemaan helpompaa työtä ja vuokrafirmat rikastuvat kun kuntien on pakko palkata kalliilla työntekijöitä. En myöskään ole varma onko kunta juuri se paras työnantaja. Oikeastaan uskon siihen että palvelut ostetaan yksityiseltä palveluntuottajalta. Saadaan hyvä pooli työntekijöitä myös varalle ja hommat hoituvat ammattimaisesti. Kaikella kunnioituksella kunnan työntekijöitä ja perusturvajohtajia kohtaan, mutta heitäkin sitoo kuntapolitikoinnin sähellykset. Kentän terveydenhuollosta politikointi on kaukana. Jokaista apua tarvitsevaa on autettava. Ihan kuten jos joku tuupertuu kadulle sairaskohtauksen saaneena. Lääkärin ja hoitajan velvollisuus on auttaa.

Kun auttaminen menee joka päivä yli sovitun työajan ja ylityövapaiden pito on mahdotonta kun ei löydy sijaisia, sitä vain ei jaksa. Sitä alkaa miettiä olisiko oma elämä ja hyvinvointi kuitenkin tärkeämpi kuin potilaiden.

Minulle ratkaisu ei ollut aivan helppo, mutta nyt olen tyytyväinen että kerrankin ajattelin vain itseäni. Kyllä vapaus sentään on voittaa, niin kauan kuin siihen on mahdollisuus!

Karmaa ja hyttysloukkuja

Anantha kertoi tilanneensa samanlaisen hyttysloukun kuin minkä Victor oli ostanut Kiinasta. Minä heitin siihen kommenttina, että eikö hyttysten murhaamisesta tule pahaa karmaa. Puhe kääntyi siitä uskontoihin Ananthan kysellessä eikö kristinuskossa ole ollenkaan karman ja uudelleensyntymisen käsitettä. Siinä jutellessa ymmärsin taas miten suuri vaikutus hindulaisuudella on siihen millainen Intia on. Ja miksi kristillisestä kulttuurista tulevan on niin vaikea ymmärtää sitä.

Ennen Intiaan muuttamista en ymmärtänyt miten suuri vaikutus kristinuskolla on meidän ajatteluumme ja arvomaailmaamme. Meidän arvomme pohjautuvat pitkälti kymmeneen käskyyn ja muihin Raamatun - etenkin Uuden testamentin - opetuksiin. Myös meidän, jotka emme ole edes koskaan lukeneet koko kirjaa. Aikaisemmi en tullut ajatelleeksi esimerkiksi, että käsitys ihmisten välisestä yhdenvertaisuudesta perustuisi kristinuskoon, ajattelin että se on yleismaailmallinen ihmiskäsitys. Kuitenkin se on suorastaan ristiriidassa hindulaisuuden kanssa.

Sielunvaellus on yksi hindulaisuuden keskeisiä oppeja. Kaikissa elävissä olennoissa on sielu, joka kuoleman jälkeen syntyy uudelleen. Jos on eletty hyvä elämä, hankittu hyvää karmaa, sielu syntyy korkeampiarvoisena eliönä; jos on eletty huonosti, niin alempiarvoisena. Ylempikastinen ihminen on  oikeasti parempi kuin alempikastinen, sillä hän on elänyt paremman aikaisemman elämän. Ei ole siis kyse onnesta eikä siitä, että esi-isät olisivat tehneet jotain, vaan jokainen on itse ansainnut asemansa.

Tällä omiin ansioihin perustuvassa arvojärjestyksellä on paljon vaikutuksia yhteiskuntaan. Hyväntekeväisyydestä saa hyvää karmaa, joten sitä kannattaa harjoittaa jopa itsekkäistä perusteista. Samoin palveluskuntaa kannattaa kohdella hyvin. Ja päin vastoin, palvelijoitten ei kannata varastaa isänniltään jos haluavat seuraavassa elämässä parempaan asemaan. Mutta ennenkaikkea, kumpikaan ei elättele kuvitelmaa samanarvoisuudesta. Ylempiarvoinen tietää olevansa parempi ja alempirvoinen olevansa huonompi ihminen, ja nyt eletty elämä ratkaisee onko järjestys seuraavassakin sama.

Moni ihmettelee, miten on mahdollista, että Intiassa säilyy yhteiskuntarauha huolimatta äärimmäisestä eriarvoisuudesta. Selitys on hindulaisuudessa. Jokainen on ansainnut paikkansa, huono-osaisinkin.

Käännekohta

Se oli käännekohta, ainakin henkisesti.

Terveyskeskustyö on ollut mielettömän hektistä koko syksyn ja vielä vuodenvaihteen yli. Kun potilaat varasivat ajan "kiireettömälle vastaanotolle" kuten vuosikontrolliin, ajokorttitodistusta varten, epäselvää ihottumaa, vatsaoireilua tai nivelkipuja varten, ensimmäinen vapaa aika löytyi 5-6 viikon päästä. Joka päivä meillä on toki päivystysaikoja joihin voi samana päivänä puhelimitse varata ajan.

Kun puhelinlinja avataan kello 8, päivän päivystysajat oli täynnä jo yhdeksältä. Lopuille sairaille annettiin ohje tulla sairaanhoitajan vastaanotolle. Sairaanhoitaja tutki ja seuloi ja hoidimme yhdessä hänen vastaanotolleen tulleita. Luotan nuoreen, tarkkaan sairaanhoitajaamme. Jos hän on epävarma korvalöydöksestä, jompikumpi meistä lääkäreistä käy tarkistamassa tilanteen. Useampi silmä näkee paremmin ja mitä enemmän näkee, sen paremmin silmä oppii erottamaan. Kun katsoin kandina ensimmäistä korvapotilasta, korva oli kirjaimellisesti musta aukko. En nähnyt siellä mitään.

Osa sairaanhoitajan potilaista päätyy lääkärin vastaanotolle ylimääräisinä potilaina, osalle lääkäri kirjoittaa sairaanhoitajan tautikuvauksen perusteella reseptin, osan sairaanhoitaja hoitaa itse. Sovimme yhdessä että konsultoida saa koska vaan. Vastaanottohuoneiseen saa poukahtaa pyytämään apua, puolin toisin. Tärkeintä on että jokainen meille tullut asiakas saa avun ongelmaansa. Usein apu on vaikka se että ohjaamme toiseen paikkaan tai sanomme että potilas voi rauhassa mennä kotiin tai töihin, huolta ei ole. Jälleen kerran - seulonta vaatii silmää, mitä enemmän näkee, sen paremmaksi silmä kehittyy. Jokainen vatsavaiva ei ole vuotava vatsahaava tai suolistosyöpä, mutta vääjäämättä joku on.

Mitä teimme? Yksinkertaisesti - työtä. Ihan kamalasti, uuvuksiin asti. Kävimme potilashistoriaa läpi ja kirjasimme kaiken. Ei potilaita voi hoitaa ellei tiedä kokonaisuutta. Kyllähän se herätti ihmetystäkin. Potilas on huolissaan sienikynsistään mutta me kysymme koko elämän tautihistorian, leikkaukset, sairaalahoidot, onko verenpainetautiin erityiskorvattavat lääkkeet vai olisiko se todistus Kelalle jäänyt jossain vaiheessa jäänyt kirjoittamatta. Kysymme millaista työtä hän tekee, vanhuksilta kysymme muistista, kotonapärjäämisestä ja kuka hoitaa kaupassakäynnit ja pyykinpesun. Hyvä liikkumisen mittari maalla on postinhaku. Postilaatikolle on 50-100 metriä matkaa - ottaako rintaan, hengästyttääkö, tarvitseeko rollaattoria, keppiä vai ei mitään postinhakumatkalla.

"Minä nyt tulin vain näitä varpaita näyttämään..." meille ihmetellään.

Sienikynnet on se pienin ongelma. Yleislääkärillä on oltava kokonaisuus hallussa. Kun taustan, tautihistorian ja ongelmat kartoittaa, seuraavat käyntikerrat ovat helpompia. Tehdään hoitosuunnitelma, siivotaan lääkelista, sovitaan tutkimukset, seuraavat käynnit, ohjataan fysioterapiaan, diabeteshoitajalle, muistihoitajalle. Ja kirjoitetaan kaikki puuttuvat todistukset. Sienilääkityskin aloitetaan jos sieniviljely on positiivinen.

Ei tämä toki yhdellä käynnillä hoidu. Tv-sarjan tohtori House'n motto "everybody lies" pitää paikkansa. Monta tärkeätä asiaa voi jättää kertomatta, kaunistella, vähätellä tai liioitella. Että mitä sitä kaikesta kertomaan, ei tämä tähän kuulu, ei sillä ole merkitystä, nämä on minun omia asioita, ei nämä muille kuulu. Jälleen terävöityy se kokemuksen silmä, aavistus. Suoria kysymyksiä tai hienovaraista johdattelua. Luottamus ei synny heti, joskus ei koskaan.

Emme siis hoitaneet vain niitä kynsiä. Olemme paneutuneet kokonaisuuteen, menneet syvemmälle. Ilman suuria puheita, toimintasuunnitelmia tai kokouksia tiimimme on hioutunut tiiviiksi. Miksi olemme töissä? Asiakkaita varten. Jos emme tunne asiakkaitamme, emme voi heitä palvella. Ihan kuten liike-elämässäkin.

Kiireettömän vastaanottoajan saa nyt viiden päivän sisään. Päivystysaikoja on vapaana vielä iltapäiväksi.

Yhtenä iltana pohdiskelin isälleni tätä. Arvelin että se mitä olemme tehneet koko syksyn on saattanut vaikuttaa positiivisesti, mutta voihan kyseessä olla muitakin syitä. Isä tokaisi "No onhan se teidän ansiota, mikset sano sitä ääneen". Mietin tuota koko illan ja huomasin että isä on oikeassa. Isällä on kaihi ja näkö huono, mutta kokemuksen silmät ovat tarkat. Hän näkee kokonaisuuden.

Taantumista vai lääkärinetiikkaa?

Ehkä elämääni ei mahdu nyt muuta kuin työ. En kirjoita yhtään mitään ja se on harmittavaa. Monet lääkärit ovat hyviä kirjoittajia, varmasti sen vuoksi että kuulevat päivittäin niin paljon erilaisia tarinoita. Sopivia aiheita ja sattumuksia olisi romaanisarjaksi asti, mutta vaitiolovelvollisuus rajoittaa lavertelua.

Kansakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani oli Sisko Kivi. Kuten kaikki lapset rakastavat ensimmäistä opettajaansa, niin minäkin rakastin. Sisko Kivi opetti minut kirjoittamaan. Opettajan pöydällä oli pahvinen kenkälaatikko jossa oli lehdistä leikattuja kuvia. Laatikosta sai käydä hakemassa kuvan, se liimattiin ainekirjoitusvihkon oikeaan yläkulmaan ja kuvasta kirjoitettiin tarina. Olin helppo uhri tällaiselle provokaatiolle. Rakastin kuvien katselua ja niiden valitsemista niin paljon että hain joka päivä pari kuvaa vihkooni liimattavaksi. Leikkelin kotona lisää kuvia luokan laatikkoon jotta sieltä löytyisi vielä enemmän ihania kuvia ainekirjoitusvihkoon valikoitavaksi. En tiedä pidinkö enemmän kuvista vai siitä mitä ne kuvat kertoivat minulle. Mutta tällä tavalla aivan huomaamattani kirjoitin tarinoita.

En ole ollenkaan varma haksahtivatko luokkakaverini yhtä estottomasti tähän opettaja Sisko Kiven juoneen.

Jotain tuollaista pitäisi varmaan keksiä nykyiseen kirjoittajan jumiin. Tuntuu ettei tapahdu tai ole mitään mistä viitsisi kirjoittaa. Elämä on tylsää. Herään aamulla, vien koiran ulos, ajan Pornaisiin, olen töissä, ajan takaisin Helsinkiin, vien koiran ulos, syön kasan suklaata ja jäätelöä, katson pari leffaa tai monta jaksoa NCIS:ää, Mentalistia tai Numb3ersiä, puolet tuosta ajasta nukun, vien koiran ulos ja menen nukkumaan.

Pornaisissa toki tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, kaikkea sellaista mistä en voi kertoa enkä puhua. Tapahtuu ihan päättömän hauskoja juttuja ja kamalia asioita, on pieniä iloja, suuria huolia ja valtavia murheita, on kertakaikkisen mystisiä tapauksia. Kirjoitan potilaani virtsatietulehdukseen antibioottireseptiä kun joku tuupertuu odotushuoneessa huohottamaan rytmihäiriöisenä ja siirrämme potilaan toimenpidehuoneeseen. Annamme ensiavun, laitamme tipan, keräämme taustatiedot, kirjoitan lähetteen Porvoon sairaalan päivystykseen, lääkitsen ambulanssimatkaa varten.

Ambulanssin lähdettyä pyydän vastaanotolleni korvatulehduksen jälkitarkastukseen tulevan lapsen. Tarkistan korvat, tsekkaan että lapsi on kunnossa ja annan lapsen valita itselleen tarrakuvan. Minulla on pöydällä laatikko josta lapset saavat lähtiessään valita vaikka Teräsmies- tai ponitarran mukaansa. Ehkä joku heistä kirjoittaa kuvasta tarinan.

Antti tuli kotiin

Antti on aina täyttänyt talon ja tuonut valon ja elon mukanaan.

En oikein ymmärrä että Antti tuli vasta viikko sitten. Miten oikein olin elänyt viimeiset puoli vuotta? Olinko puhunut vain koiralle vai olinko töissä jo nähnyt ihmisiä ja puhunut kiintiöni täyteen ja halusin olla illat vain yksin ja hiljaa?

Kun Antti tuli perjantaiaamuna, olin töissä mutta lähdin Pornaisista jo kolmelta katsomaan Anttia. Se perjantai oli se päivä kun Lahdentie oli täynnä ketjukolareita, kaksisataa autoa lojui ruttaantuneena Kehä kolmosen ja Kehä ykkösen välissä ja moottoritie oli suljettu. Se oli päivä jolloin kotimatkani kesti kolme tuntia ja kun tulin kotiin, Antti oli jo lähtenyt Ilkan ja Riikan kotia katsomaan. Vuoden poissaolon aikana on ehtinyt tapahtua paljon.

No, näin Antin lauantaiaamuna. Nousin samaan aikaan kun Antti tuli kotiin. Siinä suhteessa olen onnellinen etten ole enää nuori. On ihan kiva herätä aamulla ja mennä illalla nukkumaan.

Olen huomannut että lapset ovat aina parhaassa iässä. Ainakin omat lapset. Nytkin kaikki kolme lastani ovat ehdottomasti parhaassa iässä, on kamalan kiva olla ja jutella heidän kanssaan. Tosin tulen menettämään Antin seuran aika pian. Eilisen päivän Antti kävi läpi tarjolla olevia vuokra-asuntoja ja myytäviä asuntoja ja heti herättyään puolilta päivin lähti katsomaan minkälaista tarjontaa on olemassa. Antti on rauhallisen tehokas, kiireettömän aikaansaapa, perusteellinen tiedonetsijä joka sitten jollain käsittämättömällä tavalla tekee uskomattoman nopeasti harkitut päätökset. Katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Antti toi auringon ja valon. En ole juurikaan käyttänyt kirkasvalolamppua.

Valkoista ja ruskeata

Mäntsälässä oli tänään hoitajien ja lääkäreiden yhteiskokous. Meitä oli ehkä 15 henkeä paikalla joista viisi oli ihan älyttömän ruskeita. Siis todella ruskettuneita. He olivat olleet lomalla. Joulun ja Uuden vuoden yhteyteen muutkin kuin minä olivat ympänneet lomansa. Thaimaa on kaikkien suosikki, yksi oli ollut Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Aasia ja Australia ovat nyt muotia. Minun Intiani ei ole erityisen eksoottista. Eksoottista on ainoastaan se että minä olen aivan kalpea.

Sain Mikon houkuteltua Chennaissa ihotautiklinikalle luomien poistoon. Odotushuoneessa Mikko kuunteli kuinka ihotautilääkäri motkotti vieressä istuneelle potilaalle "olet ruskettunut, etkö ole käyttänyt suojavoidetta". Rusketus ja tumma iho on kamala asia Intiassa. Avioliittoilmoituksissa morsian- tai sulhaskandidaatti kuvailee aina olevansa vaaleaihoinen. Tarkka termi on "vehnän värinen" tai mitenhän omituinen sana "wheatish" oikeasti käännetään. Joka tapauksessa, olen lukenut lukuisia avioliittohaluisten ilmoituksia eikä sen perusteella yksikään intialainen ole tumma. Siksi ihotautiklinikatkin ovat suosittuja. Intiassa halutaan vaalentua ja se on paljon vaikeampaa kuin ruskettuminen.

Ruskettumiseen riittää se että ostaa matkan Thaimaahan kahdeksi viikoksi.

Vieraantumista Intiasta 2

Luettuani edellisen jutun, huomasin että se kaipaa selittelyä. Käytän nimenomaan sanaa "selittely" koska en pysty selittämään mitään tyhjentävästi. Kukaan ei pysty siihen kun Intia on kyseessä. On aivan totta että Intiassa mikä vain asia voi olla tosi, samoin kaikkien näiden vastakohta. Intia on maa jossa kaikki on mahdollista samalla kun mikään ei ole mahdollista.

Olemme paljon pohtineet kotiapulaisen tarpeellisuutta. Emme kumpikaan haluaisi että kotonamme on joku. Voisimme itse hoitaa ongelmitta pyykit ja silittäisimme vaatteet kuten silitämme Suomessakin. Siivoukseen voisimme pyytää tehtaan tehosiivoojat kerran pari viikossa puhdistamaan asunnon parissa tunnissa. Chennaissa on hyvin saasteista, pölyistä ja hiekkaista, joten kodit on siivottava useammin kuin Suomessa. Voisimme ostaa itse ne hedelmät jotka todella haluamme. Hedelmien pilkkomisessa Anitha on hyvä, mutta sen takia tuskin kannattaa pitää kotiapulaista 40 tuntia viikossa.

Tosiasia on että tarvitsemme kotiimme jonkun tamilia puhuvan. Kerrostalossakin on viikottain, joskus päivittäin, joku asia vinksallaan ja vaatii korjausta. Korjauksia varten jonkun on kytättävä kotona odottamassa korjaajia ja puhuttava paikallista kieltä. Eilenkin kävi lukkoseppä renklaamassa kahden ulko-ovemme toimimatonta lukkoa. Sain aamulla taloyhtiömme huoltopäällikön kiinni joka delegoi lukkoasiat jollekin joka delegoi ne jollekin joka lähetti ulkopuolisen lukkosepän joka sanoi saapuvansa kello 11. Hän tuli kello 16, mutta korjasi 20 minuutissa molemmat lukot niin että ne saa nyt yhdellä avaimenkiertämällä sekä auki että kiinni. Aiemmin lukitsemiseen saattoi mennä 10 minuuttia kun avain jumittui paikalleen, eikä keittiön ovea saanut avaimella lainkaan lukittua vaan se oli suljettu säpeillä sisäpuolelta.

Minun 2 viikon lomani aikana on korjautettu pudonnut liesituuletin, puoliksi irronnut kylpyhuoneen tuuletin, asennettu kahvat parvekkeen oviin ja korjattu lukot. Olen taas kerran vaatinut huoltopäällikköä toimittamaan asuntoon kuuluvan lampun lasisen kuupan, mutta sitä tuskin saamme koskaan. Ei silti, paljas energialamppu olohuoneen seinällä sopii hyvin sisustustyyliimme. Asunnon päävalaistus tulee jokaiseen huoneeseen läntätyistä metrisistä loisteputkista jotka hohtavat kylmää valoaanseinällä ilman mitään suojuksia tai somistusyrityksiä. Varjostimistahan on vain harmia kun lamppua pitää vaihtaa.

Niin. Jonkun on oltava kotona. Olisi kiva jos se joku olisi sellainen joka osaisi tehdä kaikki kotiasiat mutta niin ei vain tapahdu. Intia on vuosituhansien aikana rakentunut kastijärjestelmään jonka mukaan jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä. Joku suku on ollut kauppias, joku sotilas, joku pappi, joku kastiton likaisen työn tekijä. Kaikille kasteille on lukuisia alakasteja, siis lukuisia ala-ammatteja. On kangaskauppiaita, lankakauppiaita, naulakauppiaita, hedelmäkauppiaita, karamellikauppiaita, vihanneskauppiaita, kultakauppiaita ja niin edelleen, loputtomiin. Vihanneskauppiaan pojat ovat vihanneskauppiaita ja vihanneskauppiaan tytär menee naimisiin vihanneskauppiaan kanssa.

Mutta nykymaailmassa yksipuolisella osaamisella ei enää pärjää. Vaaditaan moniosaamista, joustavuutta ja nokkeluutta, johon Intiassa ei luontevasti kasveta. Siksi Intia tuntuu jatkuvasti olevan hukassa. Anitha ei osaa silittää koska hän ei ole eläissään omistanut silitysrautaa vaan on vienyt ja vie edelleen vaatteensa kadunkulmaan silittäjälle. Anitha on ollut meillä kaksi vuotta ja olemme hankkineet jo toisen silityslaudan ja kolmannen silitysraudan tuhottavaksi. Olemme Suomessa itse pärjänneet uudella silitysraudallamme viimeiset 7 vuotta, silityslautamme ostimme Amerikasta 13 vuotta sitten. Jokainen meistä silittää itse omat vaatteemme ilman että vaatteita menee jatkuvasti pilalle.

Intiassa töiden teettäminen kunkin ammattikunnan edustajalla on normi. Babu kertoi minulle aikovansa maalata veljensä kanssa kotitalonsa kotikylässään. Kysyin kuka talon maalaa. "Maalarit", vastasi Babu hieman hämmästyneenä. Autonkuljettaja ja huikean sosiaalisen nousun tehnyt insinööriveli eivät itse maalaa mitään vaikka ovatkin meidän mitta-asteikolla köyhiä. Kun Babu sanoo maalaavansa, hän siis sanoo maksansa siitä että teettää työn toisella. Olisi varmasti halvempaa maalata itse ja koti olisi ollut jo vuosia siistissä kunnossa mutta niin ei tehdä. Veli oli valmistumisensa jälkeen työttömänä miltei vuoden ja suomalaisen ajattelutavan mukaan olisi voinut tehdä vaikka mitä remonttihommaa kotona. Mutta maalausurakka oli säästetty siihen kunnes veli valmistui collegesta, sai työpaikan pankista ja alkoi vihdoin tienata. Enää ei eletä vain Babun palkalla.

Kun katson Intiaa nyt vierailevana suomalaisena, tällaiset asiat ärsyttävät minua. Toisaalta tajuan ensimmäistä kertaa toisen ulottuvuuden siitä millainen lottovoitto on syntyä Suomeen. Tarkoitan sitä että Suomessa jokainen kasvaa tavallisen arjen osaajaksi ja oppii itsestäänselvyytenä tekemään asioita itse. Lapsikin osaa tiskata astioita, käyttää imuria, ommella napin kiinni tai haravoida lehtiä. Kalusteiden maalaaminen ja terassin rakentaminen on jokaiselle kesämökkiläisperheelle yhteinen hauska homma. Poropeukalotkin nikkaroivat mökeillään ja tulos on ihan kelvollista. Intiassa näin ei ole koskaan. Ja on vaikea edes kuvitella koska se voisi olla mahdollista.

Parvia ja muuta sellaista

Kauan sitten kun olimme juuri menneet naimisiin ja asuimme Taka-Töölössä vuokrayksiössä jossa oli alkovi, Mikko rakensi alkoviin parven. Mikko on insinööri ja taitava nikkari ja suunnitteli ja teki parvenkin ihan itse. Eräänä päivänä parvi putosi hajottaen kaiken allaolevan, jouduimme tekemään vakuutusilmoituksen ja kutsumaan puusepän asentamaan parven paikalleen.

Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.

Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.

Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.

Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.

Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.

Lentokentällä Lontoossa

Suihkun jälkeen aamiaisella. Nukuin koko matkan Montrealista Lontooseen. Kävi taas tuuri että sain kolmen penkkirivin keskipaikat kokonaan itselleni. Ergonomisesti penkkirivistöä ei ole suunniteltu oikoisenaan nukkumiseen, mutta luultavasti kuitenkin paremmin kuin turistiluokan ahtaassa penkissä istualtaan.

Tärkein asia on selvä. Pia on onnellinen. Ja koska Pia on onnellinen, minäkin olen. Elämä ja opiskelu on mallillaan. Valmistuminen on toukokuun lopussa ja sen jälkeen lähitulevaisuus näyttää pysyvän Kanadassa, hyvän ihmisen lähellä. Vaikka Pian oma perhe on ties missä, Kanadassa on lämmin perhe joka välittää Piasta. Pia ei ole yksin.

Olen levollisin mielin. Nuorimmaisenikin on selvästi aikuinen; harkitseva, järkevä, eteenpäin katsova, pärjäävä ja erittäin suomalainen tyttö. Ja hyvässä seurassa.

Marrasmasennusta

Kyllä kaikki nyt on synkkää. Ulkona ei päivä valkene, illat ovat pimeitä, asfaltti kiiltää märkänä ja maaseudulle töihin ajaessa on niin pimeätä että vein auton huoltoon koska luulin kaikkien polttimoiden olevan vaihdon tarpeessa.

Polttimoista jokainen oli kunnossa, mutta auton jarrulevyt ja -palat menivät vaihtoon. Huoltolasku oli sen mukainen, mutta enemmän pelästytti etten ollut tajunnut ajaneeni autolla jonka jarrut eivät pelaa. Olenko huudattanut Tapsa Rautavaaraa ja Abbaa niin kovalla etten ole huomannut jarrujen rahisevan?

Kotona on remontti päällä, nyt alkaa kolmas viikko. Kaikki on kivipölyn peitossa ja maalinkäryn ympäröimää. Aivastelen ja yskin kotona, olohuone on täynnä vierashuoneen huonekaluja, kaikki Antin vaatteet ja kengät on minun makuuhuoneessani. Kahteen päivään en saanut jääkaappia auki enkä aamukahvia keitettyä koska keittiö oli katonmaalauksen vuoksi paketoitu plastiikkiin. Seinä joka piti repiä pois sisälsikin kolme toimivaa hormia. Isännöitsijä oli antanut luvan seinän poistamiseen, mainitsi vielä kannustavasti että meidän asuntomme onkin ainoa jossa sitä alkuperäistä komeroa ei ole poistettu. Katsoi varmaan jotain vuoden -50 virtaviivaistettuja pohjapiirroksia. Entinen talonmies löysi jostain kätköistään alkuperäiset piirrokset vuodelta 1928 joissa hormisto oli näkyvissä. Olin onneksi töissä kun kotini oli yleisen ihmettelyn aiheena, paikalla oli maalari, moukarimiehet, entinen talonmies, naapureita. Vähän kuin Intiassa. Kuka näistä vanhoista taloista ottaa tolkkua. Täältä voi löytyä mitä vain. Ja tämän piti olla vain pieni maalaustyö ja uuden liukuovikaapiston asentaminen

Kävelyllä

Kävelin tänään koiran kanssa Seurasaareen. Ei siellä kamalasti ole paikat muuttuneet. Samat tutut Antti, Ivars, patsasaitta, kirkkovene ja luhtiaitat siellä edelleen ovat. Uusimpana kai Iisalmen vanha pappila joka tuotiin Seurasaareen 1984.

Lapsena Seurasaaressa käytiin oravia syöttämässä koko perheen voimin. Joskus kesäisin äiti toi meidät Seurasaaren uimarannalle, mutta se oli aina kauhistuttava kokemus. Silloin oli naisten ja miesten puolet erikseen, joten ihmiset sai halutessaan uida ja ottaa aurinkoa ilman uimapukua. Vanhat alastomat naiset järkyttivät lapsen mielen niin syvästi että muistan sen vieläkin traumaattisena kokemuksena. Koululaisena fillaroin Seurasaareen usein jonkun ystävän kanssa kävelemään ja juttelemaan. Kun omat lapset kasvoivat, hekin saivat syöttää Seurasaaren oravia. Seurasaari on kiva paikka jonne on aina hauska mennä.

Toisenlaiset Seurasaari-muistot ovat opiskeluajoilta. Aloitin Helsingin yliopistossa 1977 käsittämättömällä aineyhdistelmällä suomen kieli, kansatiede ja matematiikka. Yhdistelmä syntyi kuitenkin luontevasti. Pyrin Polille jonne en päässyt joten hätäisesti pyrin eri paikkoihin yrittäen varmistaa jonkun opiskelupaikan. Koska en tiennyt mitä oikeasti halusin, otin vastaan kaiken minne minut oli hyväksytty.

Matematiikan pudotin kyllä varsin pian pois. Heti ensi luennolla putosin kärryiltä ja laskuharjoitukset liisivät korkealla yli ymmärrykseni. Lukiossa emme ehtineet kahlata edes pitkän matematiikan kurssia läpi joten matemaattinen osaamiseni oli todella vajavaista.

Kansatieteeseen pyrkiessäni luin jonkun tavattoman kuivan historiankirjan jossa ei ollut edes yhtään kuvaa, enkä ole varma millä eväin pääsin sisään. Ehkei kansatiedettä pääaineena lukemaan hinkuvia ollut tungokseen asti. Nykyään se voi olla hyvinkin suosittu ala. Suomen kielen pyrkimiset oli heti kansatieteen jälkeen joten kokeeseen menin koulutiedoin. Osasin kieliopin hyvin eikä aineenkirjoitus ole koskaan ollut minulle vaikeata.

Kansatiede oli ihan ufo ala. En tiennyt siitä etukäteen mitään, tuskin kukaan tietää. Kuvittelin sen olevan helppoa ja hauskaa joten oli yllätys kuinka kuivaksi menneisyyden ihmisten elämän ja arjen havainnoiminen oli saatu. Tuli tunne että siitä väännettiin väkisin vakavaa tiedettä ja muistan luennot erityisen synkkinä tilaisuuksina. Odotin innolla museokäyntejä joiden arvelin tuovan iloa ja hilpeyttä opiskeluun.

Ensimmäisenä oli Seurasaari. Kaikkea muuta kuin riemua! Seurasimme hiljaisina opettajaa vihkot kädessä ja piirsimme lyijykynät sauhuten erilaisia hirsisalvoksia ja muita rakennusten yksityiskohtia. Eri puolilla maata talon nurkat rakennettiin eri tavoin, samoin sisustus oli eri puolilla maata toisistaan poikkeavaa, kuten tietenkin koristeet, tekstiilit, lusikat, röijyt, peitot. Kaikki nämä ikuistettiin lyijykynätuherruksin vihkoihimme. Seurasaari ei koskaan ole ollut niin ratisevan kuiva kuin kansatieteen kurssilla. Luultavasti retkellä satoi ja oli kylmä. Ainoa mitä muistan on karjalaistalojen käspaikka. Se oli hienosti kirjailtu pellavainen pyyheliina jota ei kuitenkaan käytetty pyyhkeenä. Varsinainen pyyhe oli sen takana. Siitä olisi voinut kertoa vaikka mitä jännittävää mutta me vain piirrettiin vihkoihin Laatokan karjalaisille tyypilliset ristipistokoristeet.

Kaikki muutkin museot menivät samaan malliin. Vihkot täynnä pieniä piirroksia ja muistiinpanoja, erilaisia muinaissuomalaisia termejä ja esineiden nimiä. Pellavanvalmistuksen kaikkien vaiheiden hallitseminen oli erityisen tärkeätä johon palattiin tuon tuosta. Liotus, lihtaaminen, loukutus ja niin edelleen. Monivaiheinen juttu jonka olen tyystin unohtanut kun ei ole tullut elämässä niin käyttöä sillekään tiedolle. Parhaiten muistan Kansallismuseosta Ruskon kinkerikousan. Se on siellä vieläkin. Kinkerikousa on suuri puinen malja tai haarikka mutta se oli vain koriste eikä siitä kumottu ehtoollisviiniä tai otettu ryyppyä kinkereiden päätteeksi. Muistan aina Ruskon kinkerikousan koska kirjoitin siitä vauhdikasta ja huumoria pulppuilevaa jatkokertomusta joka oli tarinana taatusti parempi kuin kousan alkuperäinen tarina. Siinä tarinassa kousaakin kumottiin ahkerasti. Sitä vain suren että tarina on kadonnut. Minulla on vahva mielikuva että se on paras juttu mitä olen koskaan kirjoittanut ja täysin tuulesta temmattu. Yhdistin kaiken kansatieteessä oppimani jännittävään kadonneen kinkerikousan metsästykseen, vähän Indiana Jonesin malliin Graalin maljan kanssa. Hyvillä tarinoilla historia tulee eläväksi - suurin osa meistä osaa historiaa Aku Ankan, Asterixin ja Indiana Jonesin pohjalta.

Etenkin kun kansatieteessä ja suomen kieltä opiskellessa huomasin ettei mikään olekaan eksaktia. Kurssilla "Agricolan suomen kieli" luimme vanhoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstejä ääneen lausuen kuten oletettiin siihen aikaan sanat lausutun. En siitäkään muista muuta kuin että d-kirjainta ei muinoin ollut. Harjoittelimme pehmeätä th-muotoa useamman tunnin - Agricola lausui d:n ilmeisesti kuten englanniksi lausutaan "the". Se onkin suomalaiselle vaikea äänne, mutta en tiedä miksi siihen piti tärvätä monta tuntia.

Aloin miettiä tulevaisuuttani kansatieteilijänä. Suomi pullistelee museoita mutta ne toimivat vapaaehtoisvoimin enkä nähnyt vaurasta tulevaisuutta sellaisen johtajana. Nuoren kaikkivoipaisuus on aina hellyyttävää joten minäkin näin Kansallismuseon johtajan pallin ainoana mahdollisena työpaikkana, mutta realistisesti päädyin että niitäkin posteja on vain yksi. Ehkä olisi harkittava jotain varmempaa alaa?

Suoritin kansatieteestä kuitenkin approbatur-tason. Luin tenttiin tosissani, mutta lukiosta vasta tulleelle tuhat sivua yhtä tenttiä varten oli käsittämätön ajatus. Karsin tenttilistalta yhden kirjan joka oli Toivo Kaukorannan nippelitasoinen tutkimus Etelä-Pohjanmaan kalastajakylän välineistä ja esineistöstä. No, kalastajakylästä tuli tenttiin yksi kysymys joka minun oli pakko skipata. Toivo Kaukorannan vuoksi en saanut laudaturia kansatieteen approbatur-tentistä.

Mutta menin muutama vuosi myöhemmin naimisiin Toivo Kaukorannan pojanpojan kanssa joten en kanna kaunaa Kaukorannalle.

Masentava taito

Ihmisillä on monia hienoja kykyjä ja ominaisuuksia jotka pitäisi vain löytää ja uskaltaa käyttää. Minä olen löytänyt itsestäni uuden kyvyn.

Minulla on ainutlaatuinen lahja masentaa ihmisiä.

Vastaanotolla monet itkevät ja olen pitänyt sitä normaalina. Itku puhdistaa ja puhuminen vieraalle ammatti-ihmiselle helpottaa oloa, selventää monimutkaisia ajatuksia ja elämäntilannetta. Silti aloin ihmetellä. Raavas mies poistui itkien vastaanotoltani. Seuraavaksi nuori perheenäiti puhkesi kyyneliin. Olin käyttäytynyt tapani mukaan ystävällisesti mutta poikkeuksellisen rohkaisevasti. En ollut langettanut kuolemantuomiota tai julistanut tuomionpäivää.

Minulla on siis ilmeinen kyky luoda toivottomuutta ympärilleni. Masentaa ja synkistää ympärilläni olevia kanssaihmisiä. Ihmeellinen taito josta en tiennyt aiemmin. Tämäkin murheellinen tarina sopii juuri tänään vietettävään Pyhäinpäivään, marttyyrien ja vainajien muistopäivään.

Tänään paistaa aurinko. On se niin väärin.

Jännitystä elämässä

Pirkko on vähän valitellut kuinka elämä Suomessa on niin tasaista, mitään uutta, mielenkiintoista tai yllättävää ei koskaan tapahdu. Toista se on meillä ekspateilla. Joka päivä jotain jännitettävää. Viime aikoina olen jännitänyt aamuisin kestääkö tunnin työmatka tänään puolitoista vai kaksi tuntia. Ja iltapäivisin kestääkö puolentoista tunnin kotimatka kaksi ja puoli vai kolme tuntia. Eilen kesti vain 2½ tuntia, joten olin kotiin tultua niin virkeä, että jaksoin oikein katsoa leffan (Komisario Palmun erehdys).

Sain flunssan heti Pirkon lähdettyä. Podin flunssaa viikon verran, sen jälkeen olen potenut vain säätä. Koillismonsuuni alkoi 24.10, minkä jälkeen on satanut joka päivä. Ainakaan toistaiseksi ei erityisen paljon - vain yhtenä päivänä yli 100 mm - mutta joka päivä. Monta kertaa päivässä. Masentavaa. En viitsi tehdä mitään, en ole käynyt kertaakaan ulkona syömässä Pirkon lähdettyä. Pakottaudun ruokakauppaan kerran viikossa.No, ainakaan en ryyppää masennukseeni sillä aikomukseni käydä Klubilla ostamassa olutta ovat toistaiseksi jäänet pelkiksi aikomuksiksi.

Merinäköala 11 kerroksen parvekkeeltani

Liikenne on tosiaan aivan toivotonta. Elo- ja syyskuu olivat kumpikin historian sateisimpia. Sen seurauksena tiet ovat kamalassa kunnossa, eikä vedellä ole enää mitään paikkaa minne mennä - sadetta on tullut jo 1000 mm viimeisten 3 kuukauden aikan. Kun teitten reunamat lainehtivat, siirtyvät kaikki jalankulkijat, härkävankkurit, kaupustelijat, pyöräilijät, mopot ja autoriksat entistä keskemmälle tietä. Autoille ei jää enää sitäkään vähää tilaa mikä niillä on normalisti.

Jokapäiväisen jännityksen lisäksi minulla on pidemmän ajan jännitys, onnistunko selviämään monsuunista ilman, että kaikki vaatteet homehtuvat.

Työnhaku ja yliopistot

Olen jo kirjoittanut kommentin edelliseen blogiini Amerikan ajoista jolloin hakemalla hain ja lopulta sainkin lääketeollisuutta ja lääkekehitystä liippaavaa työtä. Monta pettymystä, paljon itkua, turhaa masennusta. Harvoin olen tuntenut itseni niin lyttyynlyödyksi ja mitättömäksi!

Syitä miksi työnhaku oli vaiketa:

• olin ollut lääketeollisuudessa vain kolme vuotta...
• ... joten en ollut kerinnyt kerätä kunnollista alan verkostoa
• 1990-luvun lopulla tapahtui fuusioita ja USA:n itärannikolla pharmafirmojen henkilöstöä supistettiin, oli ylitarjontaa amerikkalaistakin hakijoista. Ulkomaalaisen, työluvattoman työmahdollisuudet olivat käytännössä olemattomat.

Mutta suurin yllätys minulle oli opiskelupaikan merkitys vielä nelikymppiselle! Siis yliopisto mistä olin tutkintoni saanut. Olin naiivisti arvellut Helsingin yliopiston lääkiksestä valmistuneen olevan jo sellaisenaan huipputuote, sinnehän on Suomen lääketieteellisistä tiedekunnista vaikein päästä. Samoin kuvittelin Helsingin Kauppakorkean MBA-tutkinnon olevan kova sana maailmalla ja kaiken huipuksi uskoin harvinaisen lääkäri-MBA-yhdistelmän takaavan sen että minut revitään töihin siltä seisomalta.

Karu totuus valkeni työtä hakiessa: kumpikaan korkeakoulu ei yltänyt Top 25 eikä edes Top 50-ranking-listoille joita yleensä vaadittin työnhakuilmoituksissa. Yliopiston perusteella on helppo tehdä esikarsinta, onhan hakijoita pilvin pimein. Top 50-yliopistoistakin valmistuneita on niin valtavasti ettei haittaa vaikka "huonommista yliopistoista" valmistuneet putoavat jo ennen alkua. Helsingin Yliopiston tiesi sentään joku, mutta kukaan ei ollut kuullut Kauppiksesta. MBA:ni oli nollan arvoinen vaikka se hienolta näyttikin suunnittelemassani käyntikortissa ja itse tiesin että olin saanut sieltä todella hyvän koulutuksen. Alkoi kieltämättä tulla tunne että tutkintojani pidetään googlaten tilattuina nettidiplomeina.

Sama juttu Brasiliassa ja Intiassa. Joka maa asettaa omat yliopistonsa ykköseksi ja sen lisäksi arvostavat tietenkin maailman huiput, ne Top 50-listalla olevat. Ihan kuten Suomessakin. Ei ole Helsingin yliopiston voittanutta ja Aalto-yliopistohan jyrää kaiken.

En varmasti osannut kohahtaa riittävästi kun tuttu brassi kertoi tyttärensä päässeen Universidade do Federal do Rio Grande do Soliin, vaikka se on Brasilian paras paikka opiskella viestintää ja sinne on todella, todella vaikea päästä. En tietenkään ollut kuullut moisesta oppilaitoksesta. Jollen olisi nähnyt brassi-isän kasvoista kuinka suurenmoinen saavutus tämä oli, olisin saattanut rueta jopa lohduttelemaan isäparkaa kun tytär ei ollut päässyt São Pauloon joka minun korvissani kuulosti ainoalta kohtuulliselta paikalta opiskella Brasiliassa.

Ei koulutukseni missään nimessä huono ole. Mutta ulkomailla työtä hakiessa olen kyllä ehdottomasti kärsinyt tuntemattomista kouluistani. Ulkomailla yliopistolla on merkitystä, siitä arvioidaan ihmisen osaaminen ja etenkin arvo. Suomalaisiin ja suomalaisittain huipputasoisiin opinahjoihini on joskus suhtauduttu hyvinkin epäluuloisesti. Intiassa äveriäiden ihmisten Madras Clubilla meiltä jopa kysyttiin onko Suomessa yliopistoja lainkaan! Intiassa rikkaat lähettävät lapsensa Oxfordiin, Cambridgeen tai Ivy League-yliopistoihin. Huonommin menestyneet vauraat intialaisjälkeläiset joutuvat tyytymään niihin loppuihin Top 50-yliopistoihin, hieman kärjistäen.

Intiassa asuessani kävin kerran tervehtimässä naapureitamme. 99-vuotias isäntä makasi lepotuolissaan ja näytti vainajalta. Rouva puolestaan oli puhelias. Kerroin olevani lääkäri, sillähän aina saa kunnollisen ihmisen maineen, olkoonkin että on ulkomaalainen. Välittömästi isäntä heräsi henkiin ja kirjoitti lyijykynällä paperilappuselle jotain jonka rouva välitti minulle luettavaksi: "Which university?" Sanomalla "University of Helsinki", sain herran sammahtamaan entiseen horrokseen. Luultavasti olisin voinut pikkuisen valehdella ja sanoa vaikka Johns Hopkins. Olisin elähdyttänyt herraa hieman enemmän. No, pari kuukautta myöhemmin hän kuoli. Tuskin yliopistoni takia kuitenkaan.

Tämä oli tavattoman pitkä selitys sille miksi urani lääketeollisuudessa tyssähti, miksi en kiitänyt tähdenlennon tavoin huipulle. Olin ehkä väärässä paikassa väärään aikaan, väärän yliopiston kasvatti, väärän ikäinen, väärässä maassa. Tai ehkä minusta vain ei ollut siihen mitä itsestäni toivoin.

Yhtä kaikki, yhdentekevää, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, mitäs näistä ... kun jotain menettää, niin jotain saa. Viihdyin valtavan hyvin Amerikassa enkä olisi lähtenyt sieltä pois. Brasilia on upea maa eikä iloisempaa paikkaa maailmassa ole. Intiassa kerran asunut ymmärtää sellaista mitä muut eivät ymmärrä ikinä.

Tasaista elämää

Tämähän alkaa jo maistua puulta. Liian tasaista elämää. Aamulla töihin, päivä töissä ja iltapäivällä kotiin. Koiran ulkoilutus kolme kertaa päivässä. Nukkumaan kymmenen maissa että jaksaa herätä aamulla puoli kuusi niin ehdin lukea Hesarin ennen kuin lähden seitsemältä ajelemaan Pornaisiin.

Halusinko tätä?? Minulla on virka ja jostain kaukaa tulee muistoja kun ensimmäisen kerran olin virassa. Ei välttämättä onnellisia muistoja. Oli usein tunne että on vankilassa.

Täytyy tottua tähän. En osaa vielä sanoa potilaille että olen vakituinen lääkäri. Jotenkin kierrän kysymyksen, vastaan savolaisittain, kukin voi tulkita omalla tavallaan. Että periaatteessa vakituinen mutta miten sen määrittelee. Kuka sitä tietää mitä tuleman pitää.

Ajatus siitä että olen samassa työpaikassa vielä ensi vuonna tuntuu tukahduttavalta. Kamalaa! Olen pikkukylässä työssä, kaikki tuntevat kaikki ja lääkäreitäkin on vain kaksi. Väkisin tulen tutuksi.

Maailmalla kulkeminen on tehnyt tehtävänsä. On vaikea pysähtyä. Työ on kivaa, työpaikka on kiva, asiakkaat on kivoja. Missään ei ole mitään vikaa. Mutta on tunne että tukehdun. Joka päivä sama matka, sama paikka.

Iän tuomaa kriisiä? Töissä oli keski-ikäisiä ja vähän vanhempia kahvilla. Mietittiin mitä haluaisi tehdä isona, voisiko repäistä ja tehdä jotain ihan muuta? Hyvä niiden on miettiä jotka ovat olleet 25 vuotta samassa työpaikassa. Mutta minä!

Niin, minä olen sen tehnyt. Olen repäissyt monta kertaa ja tehnyt jotain muuta. Selasin työtodistuksiani jotka vihdoin sain kerättyä kasaan lukuisista eri paikoista. Paljon erilaista elettyä elämää.

Kaukana, kaukana on onni. Onni ei koskaan ole siinä missä itse on, koska onni on aina vielä kauempana. Ehkä, en tiedä. On vaikea pysähtyä kun on aina halunnut liikkua. Ja saada jotain uutta. Kokea jotain uutta. Ja hengittää vapaasti.

Arki taas

En tiedä olenko vielä tajunnut että elän arkea. Töistä tullessani poukkasin Museokadun kodinkoneliikkeeseen joka on erikoistunut erikoisuuksiin. Olen monta kertaa kulkenut kaupan ohi ja tuijottanut jännittävän näköisiä espressokeittimiä, leivänpaahtimia ja silitysrautoja. Ne ovat hieman kalliimpia kuin jossain Mustassa Pörssissä, mutta varmasti parempia.

Menin kauppaan ja tulin yli tunnin kuluttua takaisin kantaen hienoa espressokonetta ja nerokasta suutinta Miele-pölynimuriini. Suutin jolla kuulema saan koirankarvat hienosti imuroitua mistä vain. Myyjä oli saanut syntymälahjanaan erinomaiset puhelahjat ja sen lisäksi teki kauppaa kuin olisi nauttinut siitä, kuin kauppa olisi hänen oma leikkikenttänsä. Sain kuulla lyhennettyjä ja pidennettyjä versioita eri vempeleiden käytöstä, historiasta, ja siitä miten eri maissa keitetään kahvia, imuroidaan mattoja tai miksi sähkökäyttöinen silityslauta voi olla, jos ei nyt ihan tarpeellinen, niin ainakin hyödyllinen. Myyjä auliisti varoitti espressokeittimestänikin että niihin voi tulla riippuvuus. Että lopulta haluaa enemmän jänniä toimintoja ja kivoja temppuja. Että onhan tämä koko homma vähän hölmöä. Että hänen kotinsa on niin täynnä vempaimia että oli parempi perustaa kauppa.

Kerroin että ostan espressokeittimen sen kunniaksi että olen saanut kuukausipalkan. Että asuin melkein kolme vuotta Intiassa saaden sikäläistä palkkaa ja nyt uskon olevani niin rahoissani että voin laittaa ne menemään espressokeittimeen joka on vain itseäni varten koska kukaan muu perheessäni ei juo kahvia. Paitsi ehkä Pia joskus.

Juhlistin siis juuri alkanutta Pornaisten uraani. Katsotaan kuinka pitkään siellä viihdyn. Mäntsälähän tyssähti yhteen kuukauteen. Tosin olen osittain Mäntsälässä edelleen, mutta kaikki tyhmä, ikävä ja kurja leikattiin työstäni pois. Nyt on vain potilaat ja terveysaseman kehittäminen ja parantaminen, ei byrokratiaa, en ole enää terveyskeskuksen vänrikki Nappula.

Aloitin parannustyöni jo ensimmäisenä päivänä kertomalla että kummankin lääkärihuoneen pitää olla varustettu ja kalustettu täsmälleen samalla tavalla. On kamalaa pitää vastaanottoa terveyskeskuksessa eri lääkärinhuoneissa etsiä ruiskuja, korvalamppua ja erilaisia papereita ympäri huonetta, penkoa laatikoita josko sieltä löytyisi verenpainekortteja potilaalle. Kyllä huoneissa pitää olla järjestys. Ihan kuten minulle opetettiin Maunulan terveysasemalla kun aloitin terveyskeskusurani 17-vuotiaana lukiolaisena terveyskeskusavustajan roolissa. Maunulassa oli hyvin tiukka kuri. Joka aamu kävin lääkärinhuoneet läpi listan mukaan tarkistaen että joka ainoa listassa mainittu väline oli oikealla paikalla säntillisessä ojennuksessa.

Joskus kuvittelen olevani siisti ja ehdottoman tarkka vain lääkärin työssäni, mutta taidan olla sitä myös siviilissä. Ainakin ennen Intiasta lähtöäni pidin sellaisen saarnan Anithalle puhtauden ja hygienian tärkeydestä että itseänikin puistatti. Olen hyvä kertomaan esimerkkejä. Anithan tytär opiskelee sairaanhoitajaksi ja muistutin kuinka hänen tyttärensä on sairaalassa pidettävä kaikki instrumentit puhtaina, pestävä kätensä ja pidettävä paikat kunnossa. Että minut on kasvatettu aivan samoin. Että sairaanhoitajaäitini opetti minulle jo lapsena kuinka sänky pedataan niin että lakanat pysyy paikallaan, että jo lapsena pyyhin pölyt tältä tupakkapöydältä joka on nyt Intiassa. Näytin jopa rätin ja Pledin kanssa kuinka lapsena niitä pöydän jalkoja pyyhin. Että samoin kuin Anithan tytär oppii sairaalassa hygienian ja ehdottoman puhtauden merkityksen, minä opin ne kotona äidiltäni joka oli oppinut ne sairaalassa. Anitha tuijotti minua silmät rävähtämättä kuten intialaisilla on tapana ja nyökytteli kauhistuneena "yes madam, yes madam".

Tänään toisena työpäivänäni Pornaisissa totesin että tarvitsemme lääke-esittelijöitä kaksi kertaa viikossa kertomaan uusista lääkkeistä. Hoitajat ymmärsivät asian lääke-esittelijöiden tuomina sämpylöinä ja pullina, jotka ovat ihan kivoja, mutta oikeasti minä kaipaan tietoa uusista lääkkeistä. Että mitään trimopanien tai penisilliinien esittelijöitä ei oteta vastaan, vaan uusien lääkkeiden edustajia.

Pieni Pornainen on kiehtova paikka kahden päivän jälkeen. Täynnä mahdollisuuksia!

Kodista kotiin

Chennain kodista tuli kuin tulikin kotini. Lopulta viihdyin hyvin, se tuntui omalta. Muutenkin loma oli onnistunut. En olisi vielä lähtenyt pois. En ehtinyt tehdä kaikkea mitä olisin halunnut tehdä, loma oli aika täyteen pakattu. Mutta toisella kertaa sitten.

Itsenäiseen, yksinasuvan aikuisen elämään tottunutta häiritsi nyt eniten Intiassa sama mikä sinne alunperin muuttaessakin - kotona jatkuvasti oleva kodinhoitaja. Otin tarkoituksella etäisyyttä Anithaan, joka selvästi hakeutui lähelleni, haki uskottua ja ihmistä jolle vuodattaa koko elämänsä surkeuden. Nyt kun työkseni kuuntelen ihmisten suruja ja murheita, kohtaan työssäni ainoastaan ongelmia, sairauksia ja vaivoja, kaipaan lomalla taukoa tästä. Kukaanhan ei tule terveyskeskukseen kertomaan olevansa terve kuin pukki ja elämän kulkevan loistavasti. Autan mielelläni, mutten jatkuvasti.

Missä hyvänsä kotona istuin lukemassa tai kirjoittamassa, Anitha tuli viereen pyyhkimään pölyjä tai siirtelemään koriste-esineitä säntilliseen asetelmaan, juuri kun olin järjestänyt ne minua miellyttävään epäjärjestykseen. Intialaisten rakkaus symmetriaan ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Ja myönnän, Anita voitti. Pakkasin kaikki Iittalan lasilinnut ja kauniisti maalatut koristemunat kapsekkiini ja ne on nyt matkalla Suomeen jossa ne saavat olla taiteellisen vapaassa asetelmassa, hengittää rauhassa kuten minäkin.

Oli hauska matkustaa, nähdä ihmeellinen Malediivien saaristovaltio ja käydä taas Bangaloressa. Oli mukava kulkea sandaaleissa ja nauttia lämmöstä. Toisaalta näin Intian uudelleen satunnaisen kävijän silmin. Lika, kaikkialle levittyvä roska ja saasta, haisevat joet ja muoviroskan peittämät joentörmät, mopojen ja autorikshojen pakokaasu, liikenteen kaaos, ajotielle kasvavat ja tiet tukkivat myyntikojut, köyhyys, naapuriin rakennettavan talon katolla nukkuvat rakennustyöläiset - kaikki tuo häiritsi minua. Eniten varmaan se kaoottisuus, järjestyksen puute ja piittamattomuus joka aiheuttaa roskakasat joita ei pysty kuvittelemaan ennen kuin sen näkee.

Olen Lontoon Heathrow'lla. Erilaisia välähdyksiä lomasta tulee mieleen. Nauroin, olin onnellinen, raivostuin, olin kiukkuinen, ärtynyt, tyytyväinen, kiitollinen, vihainen. Intia muuttaa ihmisen. Sekä hyväksi että pahaksi. Sellaiseksi kuin Intia on.

Rahanjakoa ja -katoa

On taas Diwali, valon juhlan aika. Diwali on Intian tärkein uskonnollinen juhla. Tai yksi sellainen. Olen loppujen lopuksi päätynyt siihen että Tamil Nadussa vuoden kaikkein tärkein juhla on ainakin Ayddha Pooja eli Navratri, Pongal ja Deepawali eli Diwali. Olen myös päätynyt siihen että joka juhlaan on hankittava uudet vaatteet koko suvulle ja annettava lahjoja sekä jumalille että sukulaisille ja vähän muillekin vaikkei siihen olisi varaa. Työnantajat antavat vain kerran vuodessa, Diwalina, lahjaksi bonuksen joka voi olla esimerkiksi kuukauden palkka. Koska olemme lepsuja länsimaisia, olemme antaneet palveluskunnalle kuukauden ylimääräisen palkan Diwalina. Entisen asunnon vartijat olivat vartiointiliikkeen palveluksessa joka maksoi heidän palkkansa ja bonuksen, joten he saivat meiltä lahjaksi yleensä vain 500 rupiaa, 7,50 euroa.

Bishop Gardenin vuokrasopimus päättyi syyskuun lopussa. Kävin kuun vaihteessa hyvästelemässä vartijat ja antamassa Supervorille 15 euron kuukausimaksun moskiittomyrkytyksen hoitamisesta. Olimme tässäkin höveleitä - sopiva summa myrkytyksen hoitamisesta olisi ollut 4-5 euroa kuukaudessa, me maksoimme kolminkertaisesti!

Supervor oli liikuttavan iloinen nähdessään minut. Hän oli juuri lähdössä kuukauden palkattomalle vapaalle Orissan osavaltioon sisarensa häihin. Annoin Supervorille 15 euroa hyttysmyrkytyksen hoitamisesta ja sen lisäksi Diwali-bonuksena 60 euroa. Bonuksen jota minun ei tarvitsisi antaa koska en maksa kaverille palkkaa. Vartijan palkka on 83 euroa kuukaudessa ja sen maksaa vartiointiliike.

Supervor purskahti itkuun saadessaan rahat. Minullekin tuli liikutuksesta kyyneleet silmiin. Kylläpä minua rakastetaan. Että Supervor kyynelehtii palvotun Madamin laupeuden ja anteliaisuuden vuoksi! Pala kurkussa kehuin vuolaasti Supervoria hyväksi pojaksi josta hänen vanhempansa voivat olla ylpeitä, erinomaiseksi vartijaksi ja oppivaiseksi ja luotettavaksi työntekijäksi.

Kun Supervorin itku lopulta tyrehtyi, hän nikotteli "Sisareni menee naimisiin. Myötäjäisiin, vieraiden ruokiin, lahjoihin ja vaatteisiin menee paljon rahaa. Häät maksavat yhteensä 6 lakhia (9000 euroa). Vanhempani ovat köyhiä riisinviljelijöitä, ei meillä ole rahaa. Olen ottanut häitä varten 70,000 rupian lainan ystäväni kanssa (1000 euroa) enkä tiedä miten maksan sen takaisin. Äitini sanoi että varmasti Madam antaa rahat."

Kyllä jotenkin tilanne lässähti. En minä olekaan rakastettu. Rahojani rakastetaan. Minä olen rahasampo jolta irtoaa rupioita sinne ja tänne jos joku tarvitsee.

Minun arvojeni mukaan on todella eri asia lainata rahaa Babulle hänen poikansa koulumaksua varten tai Anithalle tyttären opiskelua varten kuin syytää rahaa vartijan tuntemattoman siskon myötäjäisiin! Myötäjäiset ovat lailla kiellettyjä Intiassa vaikka kukaan ei mene naimisiin ilman niitä. Mutta minun maailmaani myötäjäiset eivät kuulu.

Mehtan sairaalan alaiseni Elizabeth meni vuosi sitten naimisiin ja myötäjäislahjaksi Elizabethin vanhemmat antoivat muun muassa ison valkoisen Mersun sulhaselle ja Elizabethille valkoisen pikku-Audin. Tuontiautot ovat älyttömissä hinnoissa Intiassa. Supervorin riisinviljelijäperhe naittaa tyttärensä toiseen riisinviljelijäperheeseen. Riisinviljelijät asuvat maalattiaisissa yksihuoneisissa taloissa joissa sähköä on miten sattuu. Juoksevaa vettä ei ole, WC:stä puhumattakaan. Mutta viimeisen päälle suuri taulu-telkkari pitää antaa myötäjäisiksi vaikkei siihen ole rahaa ja vaikkei sähköt riittäisi sen katsomiseen.

En antanut lisärahaa. En vaikka pystyin helposti kuvittelemaan Supervorin perheen ajautuvan todelliseen ahdinkoon ja hätään. Supervor on 83 euron palkallaan perheen pääelättäjä. Tämä kulttuuri tai uskonto tai tavat tai mikä vain on väärä ja kieroutunut - tyttären naittaminen on jokaiselle perheelle kalliimpaa kuin olisi varaa. Olen ulkopuolinen, minun ei tarvitse mennä siihen mukaan. Ei vaikka luen joka päivä "onnettomuuksista" joissa nuori vaimo on kuollut (ja yleensä artikkelissa on sivulauseena maininta että sulhasen perhe oli ollut tyytymätön myötäjäisiin) tai perheenisien itsemurhista koska ei pystytty maksamaan myötäjäisvelkoja. Ja voin hyvin nähdä mielessäni Supervorin perheen ajautuvan samaan.

Intia on minusta julma maa. Vaikka auringolla on astrologiassa ja hinduismissa tärkeä merkitys, minulle Intia on kylmän kuun varjossa oleva kalsea maa. Kuun jumala Chandra edustaa aivoja ja mieltä, tunteita ja herkkyyttä, pehmeyttä ja mielikuvitusta, äitiä.

Huh... aurinko paistaa ulkona, on 35C lämmintä ja nyt minä värisen kylmästä!

Maailma maailmojen välissä

Taas se tunne. Istun Heathrow'n lentokentän loungessa odottamassa Chennain koneen lähtöä. En voi tehdä mitään muuta kuin olla ja odottaa. Ei ole kiire eikä ole pakko tehdä mitään. Voin vain olla. Ihmisiä voi katsoa. Jotkut nukkuvat oikosenaan soffilla, monet lukevat tai lukevat sähköpostejaan tai Facebookia. Rauhallista, leppoisaa.

Tunnin kuluttua lähden portille ja 10 tunnin lento Intiaan alkaa. Pitkät lennot on mukavia. Voi nukkua ja katsoa elokuvia eikä tarvitse hätäillä ehtiikö ollenkaan nukkua jos katsoo kaksi tai vaikka kolme elokuvaa. Jos unohdin jotain kotiin, se jäi sinne enkä sille mitään voi. Autuas tunne. Olen tehnyt sen mitä ehdin ja nyt voin vain odottaa mitä huominen tuo tullessaan. Voin jättää kaikki murheet taakseni.

Tosin tulen 3 viikon kuluttua takaisin ja löydän kaiken taakseni jättämäni sieltä uudestaan. Mutta nyt se tuntuu kaukaiselta ja yhdentekevältä.