I lost my heart to São Paulo - again

En tiedä mikä tässä kaupungissa minua viehättää. Mutta pidän São Paulosta, asia jonka olen toistanut joka ainoan kerran kun olen täällä käynyt ja niitä kertoja on kertynyt monta. Riippumatta siitä onko talvi tai kesä, olen viihtynyt. Usein sataa, usein on kylmä, sää vaihtelee tiuhempaan kuin Suomessa. Hotelleissa, saati sitten kodeissa, ei ole lämmitystä ja olemme talvella palelleet kuin rotat. Kuten New Yorkissa, korkeat ja tiuhaan rakennetut pilvenpiirtäjät varjostavat katuja ja varjon puolella on viileä, auringon puolella kuuma. Ihmiset kulkevat ulkona vaihtelevasti shortseissa, nahkatakeissa, farkuissa, toppatakeissa - samaan aikaan, samalla kadulla. Kuten New Yorkissa, useimmat ihmiset asuvat kilometrien päässä keskustasta ja liikenneruuhkat ovat hirmuiset.

Asumme aina keskustassa, Itaim Bibissä Jardim Europan alueella. Parasta São Pauloa. Täynnä ravintoloita ja baareja, illanviettopaikkoja. Alue jonne nuoret urakiiturit ja jupit jäävät töiden jälkeen shortseissa ja t-paidoissa baareihin, täyttäen jalkakäytävätkin. Musiikkia, naurua, puheen pulinaa - brasilialaiset eivät ole synkkää eivätkä hiljaista kansaa.

Tulimme eilen Manauksesta aamupäivällä, saimme hotellihuoneen ja lähdimme lounaalle italialaiseen ravintolaan parin korttelin päähän. Ravintoloitsija muisti meidät vaikka edellisestä käynnistä taisi olla kolme vuotta. "That's my business, to remember the faces. I'm a marketing man". Tätä tarkoitan että voi tehdä työtä ja pitää hauskaa. Ravintola oli täysi eikä lounaat olleet lyhyitä, useimmat söivät koko kaavan mukaan. Elämästä kuuluu nauttia vaikka kesken työpäivääkin.

Kävelimme Iguatemi-ostoskeskukseen, jossa on liian kalliita kauppoja jotta voisi ostaa mitään. Ihmisten katseluun ihan hyvä paikka vaikka porukka onkin enempi sitä jolla on varaa ostaa aitoja Guccin kelloja ja muuta sellaista.

Kun on asunut Intiassa ja Suomessa ja muistoissa on Amerikan vuodet, on ymmärrettävää mitä Starbucks-kahvilat meille merkitsevät. Istuimme Starbucksin ulkoterassilla nauttimassa kahvista ja teestä, elämästä ja hyvästä ilmasta. Kävelimme edelleen ja odotimme että ravintolat avaavat ovensa, istuimme kadunvarsiravintolan ulkopöytään oluelle, nauttimaan elämästä. Hyvin leppoisaa. Löysimme japanilaisen ravintolan jossa olemme käyneet pari kertaa aiemmin. Hyvä että olimme nälkäisiä jo seitsemältä illalla koska saimme pöydän ilman että piti odottaa. Ravintola täyttyi nopeasti. Mutta odottaminenkin olisi kannattanut sillä sushit ja sashimit olivat todella huippuhyviä, kuten edellisilläkin kerroilla. Mitä São Paulosta ei saa, sitä ei tarvitse.

Olen tosi onnellinen että sain mahdollisuuden päästä vielä Brasiliaan. Luulin että se on minulle taakse jäänyttä elämää, mutta kai tarvitsin tämän reissun. En pysty selittämään miksi Brasilia on minulle on niin tärkeä ja jollain lailla koti. Mutta eihän kaikkea tarvitse selittää.

Pidän tästä maasta!

Minullahan oli koko kahden vuoden täällä asuessamme viha-rakkaussuhde Manaukseen. Pidin maasta mutta usein vihasin Manausta. Kyse oli tietenkin samasta kuin Intiassa nyt - jollei ole mielekästä tekemistä, tekevä ihminen pitkästyy ja projisoi frustraationsa ympäristöön. Silti, kyllä Brasilia voittaa monessa suhteessa Intian, vaikkei mikään näin yksinkertaista ole enkä ryhdy tarkempiin analysointeihin. Minua vain viehättää dynaamisuus, ilo, laulu ja elämästä nauttiminen jonka todella voi yhdistää ahkeruuteen ja työntekoon. Eihän Brasilia mikään mañana-maa ole jossa laiskotellaan.

Täälläkin on köyhiä mutta ei niin ahdistavaa surkeutta kuin Intiassa. Ei tämäkään ole putipuhdas maa, mutta saasta ja törky ei kasaudu joka korttelissa silmien eteen. Ihmiset ovat puhtaita, YKSIKÄÄN BRASILIALAINEN EI HAISE HIELLE!!! En tiedä miten se on mahdollista, mutta näin se on. Slummeista lähdetään töihin raikkaina ehjissä silitetyissä puseroissa, hiukset puhtaina ja kynnet laitettuina. Ei ole salaisuus että brasilialaiset pitävät omia kansalaisiaan - etenkin etelän asukkaita - maailman kauneimpina. En ole laskenut kuinka monta Miss Universumia tai huippumallia Brasilia on tuottanut, mutta se ei ole pieni luku. Toki kaikki ei ole luonnonkaunista. Kosmeettinen kirurgia kukoistaa Brasiliassa ja täällä on maailman pätevimmät siihen erikoistuneet klinikat ja plastiikkakirurgit. Rintojen korjaukset, rasvaimut, hampaiden valkaisut ja oikomiset ovat arkipäivää.

Eipä muuta. Tänään on viimeinen päivä Manauksessa. Illalla menemme Mikon seuraajan Marcion ja hänen vaimonsa kanssa syömään kunnon aitobrasilialaiseen churrascariaan jossa tarjoilijat kiertävät lihakimpaleiden kanssa ja vuolevat siivuja lautaselle niin paljon kuin ruokailijan vatsa vetää. Gaucho'siin, paikkaan jossa kävimme usein kun asuimme täällä. Nostalgiaa.

Lento São Pauloon lähtee aamulla 6.50 joten herätys on aikaisin. Taas oli liian lyhyt aika! Ehkä on sittenkin tultava vielä uudemman kerran Manaukseen. Olihan aika Brasiliassa minulle monella tapaa merkittävä ja kaiken huipuksi, suureksi ilokseni, se portugalin kielikin hiljalleen muistui mieleen.

Manaus

Olen taas Manauksessa, keskellä sademetsää, Amazonilla. On omituista ajatella että asuin täällä kaksi vuotta. Olen hotellissa ja katson ikkunasta samaa näkymää joka aukeni parvekkeeltamme kahden vuoden ajan - Rio Negro, musta joki joka yhtyy tuolla hieman kauempana Solimõesiin muodostaen mahtavan Amazonin. Kotiparvekkeeltani näin joka päivä tämän hotellin josta nyt katson omaa entistä kotiani. Entisiä koteja on jo kertynyt aika tavalla.

Manaus on muuttunut ja silti sama. Manaus on Brasiliaa ja koko maa on minusta aina ollut villi, kesyttämätön, riehakas, hilpeä, kovaääninen, laulava, tanssiva, naurava, elämäniloinen, rajaton. Mutta eniten kesyttämätön. Alkuun pelkäsin sitä, nyt se tuntuu kodikkaalta. Brasilia on kaikessa Intian vastakohta. Intiasta minulle tulee mieleen synkkyys, kuolema, julmuus, epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, kurjuus, egoismi. Adjektiivit jotka eivät tule Brasiliassa mieleen vaikka kaikkea tuota on täälläkin.

Ja siinä välissä Suomi, oma maani. Se on todella keskiarvo. Tasainen niin maastoltaan kuin luonteeltaan kuin ilmapiiriltään. Ihmiset ovat tasaisia ja rauhallisia. Ja silti sitä kaikkea hyvää ja huonoa on joka maassa.

Olimme viikonlopun viidakossa ratsastamassa. Ratsastimme pieniä polkuja, osittain sateen sortamia hiekkateitä. Oli upeata pysähtyä tauolle ja poimia puusta trooppisia hedelmiä, niitä joita ei tule ostettua kaupasta koska niiden syöminen kotona on niin sottaavaa. Yövyimme ratsastuksenopettaja Miguelin anopin vapaa-ajan ranchilla. Brasilialaiseen tapaan sinne tuli laajemminkin sukua. Jorge, voimalaitoksen CFO joka ratsasti kanssamme, oli pyytänyt oman sukunsa paikalle. Lapsia ja anoppeja ja äitejä. Pulinaa portugaliksi jonka olen aika tehokkaasti jo unohtanut mutta hiljalleen se tulee taas. Illalla kaksi trubaduuria soittamassa ja laulamassa gaucho-lauluja, brasilialaista country-musiikkia. Ja paljon ruokaa. Sunnuntaina takaisin, sateen vuoksi pääsimme lähtemään vasta iltapäivällä. Hyvä matka!

Vien Mikon tehtaalle ja sen jälkeen ajelen etsien omia paikkojani. Eilen eksyin, tänään menee paremmin. Liikenne alkoi käydä tutummaksi ja osasin puikkelehtia kuten ennen. Intiaan verrattuna liikenne on helppoa, mopoja on paljon vähemmän, kolmipyöräisia autorikshoja ei lainkaan kuten ei eläimiäkään. Ja jos täällä asuessani luulin jalankulkijoiden aiheuttavan vaaratilanteita, huomaan nyt olleeni väärässä. Intiassa jalankulkijalla on kaiketi niin monta jumalaa ettei liikenteen seassa kävely pelota - Brasilia on kristitty maa ja kaikilla on vain yksi elämä ja yksi jumala. Kaikki riippuu ihan siitä mihin mitäkin vertaa.

On meditatiivista olla Manauksessa. Brasilia on hieno maa ja brasilialaiset mahdottomuudessaan aivan loistokansaa. En silti kaipaa kaukaiseen, sademetsän ympäröimään Manaukseen, mutta eteläiset osat Brasiliaa ovat asia erikseen...

Aikaiset aamuheräämiset

Ahkera blogin lukija Ukki taannoin kunnioitti reippauttamme kun raahaudumme ennen viittä aamulla ratsastamaan. Jotenkin se sopii meneeseen maailmaan ja agraariyhteiskunnan vaatimuksiin lypsää lehmät ennen maitoauton tuloa tai kirnuta voi aamupäivän puuroaterialle.

- Kuten huomasitte, en tiedä agraarielämästä yhtään mitään. Paitsi olettamukseni että maaseudulla on tapana herätä varhain. Ja myönnän ettemme rakasta aamuheräämisiä.

Voi olla että agraariyhteiskunnan velvoitteet rasittavat intialaistakin yhteiskuntaa. Täällä on tapana herätä varhain. Kysytään usein "oletteko tottuneet intialaisiin aamuherätyksiin?" hieman kuten suomalaiset kysyvät ulkomaalaisilta että nautittehan sata-asteisesta saunasta. Aamulla viiden ja kuuden välillä ennen töihinmenoa täällä ollaan kuntosalilla, kävellään aamulenkkejä, joogataan katolla tai pihalla, meditoidaan, tai ollaan naurukerhossa merenrannalla. Me ratsastamme.

Minusta kyse on joko saituudesta tai intialaisten arvostamasta kärsimyksen harjoittamisesta tai molemmista. Meille kerrotaan usein että aamuvarhaisella on viileyden vuoksi paras harrastaa liikuntaa tai muita elämän iloja (siis meditoimista ja joogaa). Chennai on vain hieman pohjoisempana kuin päiväntasaajalla sijaitseva Manaus, joten viiden jälkeen alkaa päivä kajastaa ja kuudelta on valoisaa. Yön pimeys tulee iltakuuden jälkeen. Manauksessa aurinko nousi ja laski kuudelta. Manauksessa oli ainakin yhtä kuuma ja kostea ilmasto kuin Chennaissa, oltiinhan keskellä sademetsää. Mutta Manauksessa asui elämästä nauttivia brasilialaisia jotka kaikki ovat yökukkujia. Jos läpi yön on syönyt, juonut, tanssinut forroa ja iloitellut motellissa, varhaisaamu ei ole otollisin aika urheiluharrastuksille eikä kenenkään mieleen tule istua hiljaa paikallaan ja meditoida. En tunne yhtäkään vaiteliasta brasilialaista ja paikallaan pysymisenkin laita on vähän niin ja näin.

Chennaissa iltakymmenen jälkeen kukaan ei rieku kaduilla, paitsi jos on joku uskonnollisen juhlan ja tähtien määräämä otollinen hetki vaeltaa temppeliin.

Ellei olisi niin lattea vertaus, sanoisin että Chennai ja Manaus ovat kuin yö ja päivä. Manaus yön riemuissaan häikäisee kuin päivän kirkkaus, kun taas Chennain mustat yöt ovat vain loputtoman synkeitä öitä joita ei saituuden nimissä valaista.

Manauksessa ratsastimme iltaisin valaistulla kentällä kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Hevosten liikkumisintoa sai pidätellä kaikin voimin ja ratsastuksen jälkeen jäätiin nauttimaan virvokkeita ja valot paloivat silloinkin. Kun on elämä hauskaa, mitä sitä pihtaamaan! Chennaissa ratsastuskoulun kentälle ei ole asennettu minkäänlaista valaistusta, joten koemme joka kerran kolmenkymmenen asteen lämmössä aamuhämärän ja auringonnousun ihmeen joka ei ankealla kentällä vilkasliikenteisen kadun vieressä hetkauta suuntaan tai toiseen. Täysveriset englantilaiset laukkahevosetkin ovat alakuloisia. Ratsastuksen jälkeen kiirehditään suihkuun ja töihin. Harrastus vaikuttaa, ... sanoisinko... ilottomalta suorittamiselta, kuten moni asia Intiassa.

Kärsimys jalostaa ja säästäväisyys on hyve. Hämmentävää ajatella kuinka hyvinä ihmisinä palaamme jossain vaiheessa Suomeen.

Jos vaan saisin rahat takaisin...

... niin lopettaisin Madras Riding Schoolin jäsenyyden tähän päivään. Torstaina emme päässeet ratsastamaan edes kentällä vaan kiersimme kehää jonkinlaisessa erottelukäytävässä, joku sellainen rauta-aidoilla rajattu polku joka kiersi kenttää. Kehä jossa ei voinut muuta kuin seurata edellä kulkevaa hevosta, automaattiratsastusta. Hevonen pysähtyi kun edellä oleva pysähtyi ja lähti liikkeelle kun edellä oleva lähti. Seuraavaksi meitä varmaan talutetaan.

Brasiliassa oli vallan toista! Voi kuinka onkaan ikävä niitä aikoja kun kiisimme hurjaa laukkaa Zorron lailla illan pimeydessä, hypimme esteratoja ja kilpailimme kumpi meistä on nopeampi. Siellä huudettiin koko ajan "vauhtia, älä laahusta".

Ei se että aamulla herää viideltä ja lähtee ratsastusklubille ole ollenkaan kurjaa, mutta tulemme sieltä nykyään takaisin yhä harmistuneempina ja vihaisempina. Eikä näihin intialaisiin tunnu mikään tehoavan. Olen ollut ystävällinen ja kärsivällinen, olen hymyillyt ja naureskellut, olen ollut vihainen ja polttanut pinnani. Kertonut että haluaisimme tehdä jotain muutakin kun kävellä ja ravata kehää ympäri, ympäri, että Mikon kanssa taannumme tässä ratsastuskoulussa, että unohdamme kaiken mitä osaamme, että tällaisenaan tämä on todella tylsää, tyhmää, typerää. Aina sanotaan että "ensi kerralla", "mietitään", "tämä on niin uutta". Ihan sama kuin mikä vaan Intiassa. Kaikki on hidasta ja vaivalloista. Mikään ei etene eikä mitään uutta voi kokeilla. Tahmeata ja takkuista. Enkä tiedä miksi niin on. Niin on kai vaan aina ollut.

Vaikka Madras Riding School on toistaiseksi vaikuttanut katastrofaaliselta virheinvestoinnilta, into itse harrastukseen ei ole laantunut. Parhaillaan selvittelemme miten voimme elokuussa viettää kolmen päivän ratsastussafarin Rajasthanissa ja voiko ensi viikonloppuna tutustua Sri Lankan teeplantaaseihin ratsain.

Aika lähteä lomalle 2

Rupesin kommentoimaan Mikon edellistä kirjoitusta, mutta kommentista tuli niin pitkä että siirränkin sen omaksi kirjoitukseksi. Tässä taidetaan tosiaan olla lähtökuopissa lomalle kun ajatukset ovat tällaisia vähän harmaita. Mikko on oikeassa että olemme viimeisen parin viikon aikana useampaan kertaan kertoneet toisillemme tarinaa päivän tapahtumista tai kommentoineet The Hindun juttuja ja aina päätyneet "Tämä on ihan toivoton maa. Onko tällä maalla oikeasti toivoa?" Silloin on tosiaan aika hengähtää ja hetkeksi ottaa etäisyyttä.

Nyt kun on aikaa kulunut muutosta Intiaan, pystyn jotenkin analysoimaan eri maita. Brasiliassa oli minusta aina jotain villiä ja kesyttämätöntä joka alkuun jopa pelotti minua. Mutta siellä oli suvaitsevia ihmisiä ja jotenkin ihmeellisesti rodullisia ristiriitoja ei ollut ainakaan näkyvästi esillä. Siellä ilo tunki esiin slummeistakin ja sen aisti kadulla ja kaupoissa vaikka elämä on monelle brasilialaiselle todella tiukkaa ja vaikeaa.

Intiassa kaikki on ohjattua ja ennalta määrättyä. Ihmettelen aina kun monet sanovat että Intiassa on helppo aloittaa mitä vain, täällä on kaikki mahdollisuudet. Mahdollisuuksia on minusta vain harvalla. Pitää olla oikea asema, kasti, verkosto, suku, perhe. On pitänyt käydä oikeat koulut ja yliopistot. Ryysyistä rikkauksiin ei minusta voi ikinä onnistua Intiassa mutta rikkaudesta vielä suurempaan rikkauteen onnistuu ongelmitta. Siksi tuo Mikon mainitsema ratsastuskin on sellaista kuin se on - näin on aina tehty ja näin on aina tehtävä.

Brasilia oli dynaaminen, pursuileva, hilpeä ja yritteliäs kaikessa mahdottomassa byrokratiassaan ja omassa toivottomuudessaan jossa oli hämmästyttävästi silti selkeästi toivoa. Intia on staattinen, jäykkä, normitettu, uskontoon vahvasti nojautuva byrokraattinen maa. Brasilia sambasi ja forrosi estoitta, Intiassa tanssin mestariksi tullaan vasta vuosikausien ankaran harjoittelun kautta, sitten kun osataan nostaa kulmakarvaa juuri oikealla tavalla ja on opittu vuosituhansien aikana kehittyneet nyanssit ja liikkeet ja ymmärretään kuinka jokaisen sormen nivelen eri asento kertoo omaa tarinaansa. Brasilia nauroi ääneen yötä päivää, Intiassa järjestetään Naurukursseja joissa opetetaan nauramaan koska tieteellisissä tutkimuksissa on todettu naurun olevan henkiselle terveydelle hyväksi.
http://chennai.metromela.com/Laughter%20clubs%20in%20Chennai/article/1032

Ei minulla erityisemmin ole ikävä Brasiliaan eikä missään nimessä Manauksen eristyneisyyteen mutta kun aikaa on kulunut, huomaan monia asioita joita kaipaankin sieltä. Kaikkialla on omat hyvät ja huonot puolensa eikä elämä missään ole yksinkertaista - mikä on suuri rikkaus. Olen todella etuoikeutettu kun olen saanut asua neljässä hyvin erilaisessa maassa. Tuntuu että vasta nyt alan ymmärtää ihmisiä ja maailmaa jossa elän, että se on monimutkaisempi kuin olen kuvitellut, mutta monimutkaisuudessaan se on sellainen kuin sen pitääkin olla.

Goa!

Nyt taitaa olla kiireitä... Antti, Nico ja Stefi ovat käymässä ja lähtemässä jo pois Chennaista, kävimme yhdessä kiertämässä Hand in Hand-kyliä, leipomoita, kutomoja, vihimme yhden vedenpuhdistamon, jaoimme sertifikaatit 120 ammattikoulutuksen päättäneelle nuorelle ja vielä aamulla ehdimme käydä temppelissä katsomassa intialaista vihkitoimitusta. Se oli perjantai ja se oli niin täynnä ohjelmaa että vieläkin hengästyttää.

Mutta sinne Hand in Handiin olen menossa töihin, Fund Raisingiin. Sairaala tulee hyvin pian olemaan yksi kokemus monista ja uudet ihmetyksen aiheet odottavat. Vierivä kivi ei sammaloidu edes keski-ikäisenä. Tämän työpaikan vaihdoksenkin ehdin tässä samassa hässäkässä sopia. Kaikki vaan samaan syssyyn.

Siksi lähden Goallekin. Nico ja Stefi lähtivät sinne jo toissapäivänä, me Antin kanssa tänään perään. Asumme eri hotelleissa parin kilometrin etäisyydellä enkä tiedä kuinka paljon siellä olemme yhdessä. Mutta Goa on suosittu turistipaikka etenkin länsimaisten keskuudessa. Tai oikeastaan kuulimme että se on israelilaisnuorten SE PAIKKA jonne mennään kun pakollinen armeija on saatu käytyä ja myös venäläiset ovat valloittaneet Goan rannat ja resortit. Suomalaisiakin on siellä pilvin pimein - Finnair lentää sinne charter-lentoja säännöllisesti.

Goa on entinen Portugalin alusmaa ja sieltä saattaa löytää jonkun joka vielä puhuu portugalia. Voin verestellä miltei unohtunutta kielitaitoani jollen muuta keksi. Tai haikailla Brasilian muistojani. Aika kultaa tosiaan kaiken. Nyt alkaa olla jo tosi ikävä brasilialaisten iloisuutta, rentoutta ja koko maata. Ei sentään vielä Manausta.

No... tunnin kuluttua lähdemme. Tulen lauantaina takaisin ja Antti jatkaa Delhin kautta sunnuntaiksi Suomeen. Aika kuluu liian nopeasti, kaikkea ei taaskaan ehtinyt tehdä ja olisi kiva että vieraita olisi ollut pidempään. Mutta elämme toivossa että Intia ja Chennai hiljalleen alkaa ystäviämme kiinnostaa ja kohta tänne tulveksii kaikki!

Mutta nyt siis 4 päivän rantalomalle Goaan, entiseen Portugalin siirtomaahan. Ehkä sieltä, kuten Manauksestakin, saa Bacalhau'ta, sitä hirveätä kuivattua turskaa jota ainakin brasilialaiset rakastivat koska se oli Portugalin aikojen muistoja. Sitä en ainakaan aio syödä.

Tulivatko tavarat sittenkään

Muuttokuorma Suomesta tuli ongelmitta, kuten edellä on selostettu. Mutta tavaroita Brasialiasta odotetaan edelleen.

Meiltä on tulossa Manauksesta pari kuutiota lentorahtina. Kun nuo tavarat pakattiin vasta lähtömme jälkeen (samana ja seuraavana päivänä), tiesimme, että tavarat eivät ehtisi ihan samaan koneeseen meidän kanssamme, mutta kuvittelimme niitten tulevan viimeistään seuraavalla viikolla. Emme olleet tainneet lukea omia blogejamme brasilialaisesta byrokratiasta ja tehokkuudesta.

Lähdimme Manauksesta 11.11 ja tavaroittemme pakkaaminen oli valmis 12.11.

Kun tavaroita ei ollut kuulunut seuraavalla eikä edes sitä seuraavalla viikolla, pyysin tilanneselvitystä. Sain 3.12 päivätyn viestin, jossa kerrottiin tavaroitten juuttuneen Manauksessa tulliin viikoksi (ihan joka maassa ei pysytytäkään siihen, että maasta lähtevät tavarat juuttuvat tulliin). Tämän mukaan kuormamme olisi siis lähtenyt Manauksesta noin 19.11. Kuljetusliikkeen mukaan lentoyhtiö oli onnistunut möheltämään ja osa tavaroista oli lennätetty Sao Pauloon ja osa Rioon. Samassa viestissä kerrottiin, että Sao Paulossa seikkailleet tavarat saapuvat samana päivänä Rioon, minkä jälkeen koko kuorma lähetetään välittömästi Chennaihin.

Kului taas viikko, ilman että olisimme saaneet edes viestiä saapumispäivästä. Vastaus tämänkertaisen yhteydenottooni oli, että Manauksen tulli oli viivyttänyt lähetystä ja tavarat olivat saapuneet samana päivänä (9.12) Rioon. En todellakaan tiedä oliko osa tavaroista missään vaiheessa Sao Paulossa (ja matkusti sieltä 300 km Rioon 6 päivässä) vai oliko kaikki unohtunut Manaukseen.

10.12 saimme lupaavan viestin kuljetusyhtiön intialaiselta agentilta: "olemme kuulleet, että aiotte muuttaa lähiaikoina Intiaan". Vastasimme asian olevan näin paitsi, että saavuimme jo neljä viikkoa sitten. Kaikki hyvin, kun kerran olemme jo saapuneet, he antavat välittömästi Brasiliaan luvan lähettää kuorma ja ilmoittavat sitten meille arvioidun saapumisajan.

Emme tiedä vielä milloin kuorma tulee. Minä lähden jouluksi Suomeen ensi viikonloppuna (Pirkko jo sitä ennen). Tullausta varten minun (tai ainakin passini) on oltava maassa. Eli taidamme nähdä tavaramme aikaisintaan 5.1 alkavalla viikolla. Kuljetusajaksi tulee 8 viikkoa. Alatte ehkä ymmärtää mitä olen tarkoittanut kun olen sanonut, että Manaus on logistisesti haastava paikka tehtaalle.

Työkulttuuria

Tai oikeastaan tämä juttu on työlainsäädännön eroista.

USA:n seksuaalisen häirinnän lainsäädäntö on todella tiukkaa, mikä on suurimmaksi osin ihan tarpeen ja hyväksi. Sillä on saatu karsittua valtaosa ongelmista, jotka ovat olleet takavuosina tuttuja suomalaisilla työpaikoilla - härskit vitsit, työtovereiden ulkoisten ominaisuuksien arvostelu, pikkujouluissa kähmimiset. Ylilyöntejäkin on. Muistan esimerkiksi tapauksen jossa eräs insinöörimme oli saanut sähköpostilla kuvan bikinipukuisesta tytöstä. Ohikulkeva työtoveri näki sen ja meni suoraan henkilöstöjohtajan luokse vaatimaan insinöörin erottamista, perusteena seksuaalinen häirintä.

Selvisimme sillä kerralla antamalla "rikkomuksen" tehneelle insinöörille kirjallisen varoituksen ja lähettämällä kaikille työntekijöille viestin, jossa kiellettiin vastaanottamasta minkäänlaisia seksuaalisesti provosoivia viestejä. Tai ainakin hävittämään kyseiset viestit välittömästi sellaisen saatuaan.

Eri sukupuolta olevan työtoverin halaaminen, hänen ulkonäköään tai pukeutumistaan koskevat kohteliaisuudet oli ehdottomasti kielletty.

Brasiliassa kaikki oli toisin. Ainakin matkalta palattua, mieluummin joka aamu, kuului ehdottomasti asiaan halata ja antaa poskisuudelmat kaikille lähimmille vastakkaista sukupuolta oleville työtovereille. Ja ehdottomasti ainakin välittömille alaisille. Muutenkin kaikenlainen koskettelu on Brasiliassa yleistä, käsivarresta kiinnipitäminen tai olkapään hiveleminen jutellessa, halaaminen, olalle taputtelu. Juttujen mukaan myös varsinainen seksuaalinen kanssakäyminen työpaikoilla on yleistä. Eikä se taida olla pelkkää juttua, ainakin meillä oli useampiakin "työpaikkaraskauksia".

Intiassa näkee kyllä kaduilla miesten kulkevan käsikädessä . Samoin naisten keskenään. Perheeseen kuulumaton mies ei sen sijaan saa koskettaa naista. Perinteisesti tämä on koskenut jopa kättelemistä, mutta se on nykyään normaalia ainakin kaupungeissa. Minäkin olen kätellyt jo lukuisia operaattorityttöjä antaessani heille tunnustustuspalkintoja hyvistä saavutuksista. Raja on kuitenkin edelleen kädessä: käsivarren koskettaminen kyynärpään alapuolelta on jo kiellettyä, kyynärtaipeen yläpuolelta vielä pahempi.

Sain Arton läksiäisjuhlassa konkreettisen oppitunnin. Eräs insinöörimme (taas insinööri!) yritti ensin saada yhden harvoista juhliin osallistuneista tytöistä tanssilattialle vetämällä häntä kädestä. Muut työtoverit pelastivat tytön ja taisivat antaa insinöörille vähän opetustakin vessassa. Opetus ei mennyt oikein hyvin perille koska hän tarttui seuraavaksi samaa tyttöä vyötäisiltä.

Insinööri olisi varmasti pahoinpidelty perusteellisesti ellei henkilöstöjohtajamme olisi pelastanut hänet työntämällä taksiin. Maananataina insinööri irtisanottiin seksuaalisen häirinnän perusteella. Kirjallinen varoitus tai muu lievempi rangaistus ei ollut mahdollinen.