Kävelyllä

Kävelin tänään koiran kanssa Seurasaareen. Ei siellä kamalasti ole paikat muuttuneet. Samat tutut Antti, Ivars, patsasaitta, kirkkovene ja luhtiaitat siellä edelleen ovat. Uusimpana kai Iisalmen vanha pappila joka tuotiin Seurasaareen 1984.

Lapsena Seurasaaressa käytiin oravia syöttämässä koko perheen voimin. Joskus kesäisin äiti toi meidät Seurasaaren uimarannalle, mutta se oli aina kauhistuttava kokemus. Silloin oli naisten ja miesten puolet erikseen, joten ihmiset sai halutessaan uida ja ottaa aurinkoa ilman uimapukua. Vanhat alastomat naiset järkyttivät lapsen mielen niin syvästi että muistan sen vieläkin traumaattisena kokemuksena. Koululaisena fillaroin Seurasaareen usein jonkun ystävän kanssa kävelemään ja juttelemaan. Kun omat lapset kasvoivat, hekin saivat syöttää Seurasaaren oravia. Seurasaari on kiva paikka jonne on aina hauska mennä.

Toisenlaiset Seurasaari-muistot ovat opiskeluajoilta. Aloitin Helsingin yliopistossa 1977 käsittämättömällä aineyhdistelmällä suomen kieli, kansatiede ja matematiikka. Yhdistelmä syntyi kuitenkin luontevasti. Pyrin Polille jonne en päässyt joten hätäisesti pyrin eri paikkoihin yrittäen varmistaa jonkun opiskelupaikan. Koska en tiennyt mitä oikeasti halusin, otin vastaan kaiken minne minut oli hyväksytty.

Matematiikan pudotin kyllä varsin pian pois. Heti ensi luennolla putosin kärryiltä ja laskuharjoitukset liisivät korkealla yli ymmärrykseni. Lukiossa emme ehtineet kahlata edes pitkän matematiikan kurssia läpi joten matemaattinen osaamiseni oli todella vajavaista.

Kansatieteeseen pyrkiessäni luin jonkun tavattoman kuivan historiankirjan jossa ei ollut edes yhtään kuvaa, enkä ole varma millä eväin pääsin sisään. Ehkei kansatiedettä pääaineena lukemaan hinkuvia ollut tungokseen asti. Nykyään se voi olla hyvinkin suosittu ala. Suomen kielen pyrkimiset oli heti kansatieteen jälkeen joten kokeeseen menin koulutiedoin. Osasin kieliopin hyvin eikä aineenkirjoitus ole koskaan ollut minulle vaikeata.

Kansatiede oli ihan ufo ala. En tiennyt siitä etukäteen mitään, tuskin kukaan tietää. Kuvittelin sen olevan helppoa ja hauskaa joten oli yllätys kuinka kuivaksi menneisyyden ihmisten elämän ja arjen havainnoiminen oli saatu. Tuli tunne että siitä väännettiin väkisin vakavaa tiedettä ja muistan luennot erityisen synkkinä tilaisuuksina. Odotin innolla museokäyntejä joiden arvelin tuovan iloa ja hilpeyttä opiskeluun.

Ensimmäisenä oli Seurasaari. Kaikkea muuta kuin riemua! Seurasimme hiljaisina opettajaa vihkot kädessä ja piirsimme lyijykynät sauhuten erilaisia hirsisalvoksia ja muita rakennusten yksityiskohtia. Eri puolilla maata talon nurkat rakennettiin eri tavoin, samoin sisustus oli eri puolilla maata toisistaan poikkeavaa, kuten tietenkin koristeet, tekstiilit, lusikat, röijyt, peitot. Kaikki nämä ikuistettiin lyijykynätuherruksin vihkoihimme. Seurasaari ei koskaan ole ollut niin ratisevan kuiva kuin kansatieteen kurssilla. Luultavasti retkellä satoi ja oli kylmä. Ainoa mitä muistan on karjalaistalojen käspaikka. Se oli hienosti kirjailtu pellavainen pyyheliina jota ei kuitenkaan käytetty pyyhkeenä. Varsinainen pyyhe oli sen takana. Siitä olisi voinut kertoa vaikka mitä jännittävää mutta me vain piirrettiin vihkoihin Laatokan karjalaisille tyypilliset ristipistokoristeet.

Kaikki muutkin museot menivät samaan malliin. Vihkot täynnä pieniä piirroksia ja muistiinpanoja, erilaisia muinaissuomalaisia termejä ja esineiden nimiä. Pellavanvalmistuksen kaikkien vaiheiden hallitseminen oli erityisen tärkeätä johon palattiin tuon tuosta. Liotus, lihtaaminen, loukutus ja niin edelleen. Monivaiheinen juttu jonka olen tyystin unohtanut kun ei ole tullut elämässä niin käyttöä sillekään tiedolle. Parhaiten muistan Kansallismuseosta Ruskon kinkerikousan. Se on siellä vieläkin. Kinkerikousa on suuri puinen malja tai haarikka mutta se oli vain koriste eikä siitä kumottu ehtoollisviiniä tai otettu ryyppyä kinkereiden päätteeksi. Muistan aina Ruskon kinkerikousan koska kirjoitin siitä vauhdikasta ja huumoria pulppuilevaa jatkokertomusta joka oli tarinana taatusti parempi kuin kousan alkuperäinen tarina. Siinä tarinassa kousaakin kumottiin ahkerasti. Sitä vain suren että tarina on kadonnut. Minulla on vahva mielikuva että se on paras juttu mitä olen koskaan kirjoittanut ja täysin tuulesta temmattu. Yhdistin kaiken kansatieteessä oppimani jännittävään kadonneen kinkerikousan metsästykseen, vähän Indiana Jonesin malliin Graalin maljan kanssa. Hyvillä tarinoilla historia tulee eläväksi - suurin osa meistä osaa historiaa Aku Ankan, Asterixin ja Indiana Jonesin pohjalta.

Etenkin kun kansatieteessä ja suomen kieltä opiskellessa huomasin ettei mikään olekaan eksaktia. Kurssilla "Agricolan suomen kieli" luimme vanhoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstejä ääneen lausuen kuten oletettiin siihen aikaan sanat lausutun. En siitäkään muista muuta kuin että d-kirjainta ei muinoin ollut. Harjoittelimme pehmeätä th-muotoa useamman tunnin - Agricola lausui d:n ilmeisesti kuten englanniksi lausutaan "the". Se onkin suomalaiselle vaikea äänne, mutta en tiedä miksi siihen piti tärvätä monta tuntia.

Aloin miettiä tulevaisuuttani kansatieteilijänä. Suomi pullistelee museoita mutta ne toimivat vapaaehtoisvoimin enkä nähnyt vaurasta tulevaisuutta sellaisen johtajana. Nuoren kaikkivoipaisuus on aina hellyyttävää joten minäkin näin Kansallismuseon johtajan pallin ainoana mahdollisena työpaikkana, mutta realistisesti päädyin että niitäkin posteja on vain yksi. Ehkä olisi harkittava jotain varmempaa alaa?

Suoritin kansatieteestä kuitenkin approbatur-tason. Luin tenttiin tosissani, mutta lukiosta vasta tulleelle tuhat sivua yhtä tenttiä varten oli käsittämätön ajatus. Karsin tenttilistalta yhden kirjan joka oli Toivo Kaukorannan nippelitasoinen tutkimus Etelä-Pohjanmaan kalastajakylän välineistä ja esineistöstä. No, kalastajakylästä tuli tenttiin yksi kysymys joka minun oli pakko skipata. Toivo Kaukorannan vuoksi en saanut laudaturia kansatieteen approbatur-tentistä.

Mutta menin muutama vuosi myöhemmin naimisiin Toivo Kaukorannan pojanpojan kanssa joten en kanna kaunaa Kaukorannalle.

Kirjastossa

Upea 9-kerroksinen Anna Centenary Library vihittiin käyttöön syyskuussa 2010. Se on yksi monista vielä vallassa olevan Chief Minister Karunanidhin aikaansaannoksista joilla lujitetaan tamilin kielen ja kulttuurin valtaa. Nykyisen hallituksen päämääränä on käsittääkseni ollut englannin kielen nujertaminen ja tamilin kielen kukoistus. Intian puhutuin kieli, Hindi, on Tamil Nadussa jollei nyt laissa kiellettyä niin ainakin poliittisesti erittäin epäkorrektia eikä sitä täällä käytetä lainkaan. Karunanidhin aikana on saatu suuria uudistuksia kielenhuollon suhteen. Englannin opetus on dramaattisesti vähentynyt ja katujen ja kauppojen englanninkieliset kyltit on lain voimalla saatu korjattua tamilinkielisiksi. Esimerkiksi Mehtan sairaalassa oli ongelma kun sairaalan ulkopuolella olevassa kyltissä piti ilmoittaa kahdella kielellä kaikki 28 erikoisalaa. Alunperin oli tarkoitus kirjata ne vain englanniksi. Ihmiset puhuvat tamilia, mutta kirjoitettu tamili on ihan toista ja sen ymmärtäminen on heikoilla. Tamilinkieliset sanat ovat valtavan pitkiä ja tamiliaakkosilla kirjoitettuna ne pitenevät entisestään joten Mehtan sairaalan kyltit on nyt tupattu täyteen sellaista piperrystä ettei kukaan normaalinäköinen voi niitä lukea.

Sivuhuomiona mainittakoon että poliitikkojen lapset käyvät englanninkielisiä kouluja koska englanti joka tapauksessa on uran kannalta tamilia tärkeämpi.

Pääministeri Karunanidhi tutustumassa kirjastoon. Karunandhi on 87-vuotias ja liikkuu pyörätuolilla. Huolimatta vaikeista iänmukaisista sairauksista, Karunanidhi teki juuri näyttävän vaalikampanjan ja odottaa saavansa jatkomandaatin seuraaviksi vuosiksi.

Kirjastossa on paljon tamilinkielistä kirjallisuutta sekä muita dravidiaanisia kieliä kuten Keralassa puhuttu malyalam, Andhra Pradeshin Telugu ja Karnatakan kannada. On myös osasto jossa on englanninkielistä kirjallisuutta. Vaikka kirjasto avattiin jo syyskuun puolivälissä, se ei nyt huhtikuun loppupuolella ole vielä valmis. Kaksi ylintä kerrosta on betoniasteella eikä mitään viimeistelyjä muutenkaan ole tehty. Luentosaleja rakennetaan. Sen vuoksi kirjastossa tarvittiin paljon vartijoita joka kerrokseen kertomaan vierailijoille minne ei saa mennä. Seisoin toisen kerroksen lasisen kaiteen vieressä ihailemassa miltei valmista juhlavaa ala-aulaa kun minut tultiin häätämään pois. Käsitin ettei kaide kestä nojailua. Se on huono juttu koska kaikki yhdeksän kerrosta aukeavat tähän samaan ala-aulaan. Jos kaiteita ei saada turvallisiksi, ala-aulaan mätkähtää paljon ruumiita tai sitten on vain lisättävä vartijoiden määrää.

Lehtienlukusalissa oli myös englanninkielisiä lehtiä ja otin jonkun brittiläisen naisten viikkolehden lukeakseni. Ilma oli aika raskas hengittää, ilmastointi ei toiminut muttei myöskään ilmanvaihto. Vaikka sali oli suuri ja avara, ilma oli paksua ja rakennuspölyistä. Istuin lukemaan lehteäni mutta minut, yksinäinen nainen, ohjattiin naisten nurkkaukseen. Intiassa tarvitaan näitä "Women only"-paikkoja ihan turvallisuuden takia. En enää ole nuori ja sievä joten en ole pelännyt olevani ensisijainen raiskauksen kohde, mutta siirryin kuitenkin naisten nurkkaan. Sinne ei ylettynyt lainkaan raikasta ilmaa ja nukahdin heti.

Kirjastossa käytännössä kaikki lukivat oppikirjoja. En ymmärrä miten he saattoivat pysyä hereillä. Kunnioitan intialaisia tämän vuoksi, minusta ei olisi Anna Centenary Libraryssa opiskelevaksi.

Kirjastoon ei saa tulla kassin tai repun kanssa. Jouduin jättämään käsilaukkuni autoon. Opiskelijat kantavat kirjat, vihot ja kännykän kädessään. Luulen että heidän on hyvin hankalaa tulla vaikkapa bussilla kirjastoon ilman reppua, mutta mitäpä ei tekisi että Chennai olisi turvallinen. Ulko-ovella on turvamiehet, jokainen kirjoittaa nimensä vihkoon ja kuljetaan metallinpaljastimen läpi joka piippaa kaikilla. Miehet kopeloitiin mutta naisiinhan ei täällä saa kajota joten sarin alle voi hyvin piillottaa vaikka millaisen pommivyön. Niin se Rajiv Gandhikin murhattiin aivan Mikon tehtaan lähellä Sriperumbudurissa 1991. Gandhin jalkoja suutelemaan tullut nainen laukaisi sarin alle kätketyn pommivyönsä ja räjäytti itsensä, Gandhin ja kymmeniä muita.

Suoraan sanottuna en ymmärrä miksi kirjasto avattiin syysykuussa kun se ei vieläkään ole valmis. Luulen ettei se koskaan valmistukaan sellaiseksi että viimeistelyt olisi tehty. Täällä oli juuri vaalit ja tulokset tulevat toukokuun puolivälissä. Kaikki uumoilevat Karunanidhin ajan päättyvän eikä seuraajia ehkä kiinnosta hänen projektien loppuun saattaminen.

Kutsumme pääministeriä Isä Aurinkoiseksi koska tämä on se ilme jonka hän haluaa näyttää kaikissa virallisissa kuvissa. Sen lisäksi hänen poikansa, varapääministeri, on nimeltään Stalin, joka kenties jonkin verran vaikutti lempinimen keksimiseen.

Vähäinen kulttuurinnälkä

Olemme tutustuneet niukanlaisesti Chennain kulttuuritarjontaan. Erilaista ohjelmaa on tarjolla paljon, mutta kuten olen aiemminkin todennut, The Hindu julkaisee ylistävät arvostelut kaksi päivää sen jälkeen kun tapahtuma on ollut. Sellainen harmittaa. Luen aktiivisesti lehteä ja yritän löytää sopivia tilaisuuksia, mutta jos löydän esityksen, se on vain yhden tai kahden päivän aikana, joka sekin asettaa rajoituksensa. Usein olemme juuri noina päivinä muualla tai muuten vain emme ehdi näytöksiin. Jos siis satun näkemään sen pienen ilmoituksen jonain tiettynä päivänä juuri ennen esitystä.

Pari viikkoa sitten ostin liput Cavern Beatles-esitykseen. Liverpoolilainen ryhmä joka pukeutuu ja esiintyy hyvin autenttisesti esikuviensa mukaan, vaikka ulkonäkö ja laulutaito ei tietenkään vedä vertoja aitoon poppooseen. Olimme häkeltyneitä saapuessamme konserttipaikalle joka oli aivan Mehtan sairaalan kupeessa ja jonka ohi olin monta kertaa sitä noteeraamatta kävellyt - Sir Mutha Venkatasubba Rao Concert Hall. Että jotain niin hienoa voi olla Chennaissa!! Oikeasti hienoa. Ja viimeisteltyä valoja, seinien maaleja ja akustiikkaa myöten. Pihalla oli jopa valaistu suihkulähde josta pulppusi vettä. Cavern Beatles lauleskeli Beatlesin alkuvuosien iloiset renkutukset ja melodiset laulelmat, mutta jätti ne myöhemmät psykedeelisemmät ja merkittävimmät kappaleet sikseen. Yleisöä oli koululaisista isovanhempiin ja kaikki lauloivat mukana, parven halpapaikoilla nuoriso jopa tanssi! Ihan kiva juttu, ei mieleenpainuva tapaus, mutta piristävä tapaus.

Lauantaina huomasin ilmoituksen Chennain November Festin viimeisestä esityksestä samassa hienossa salissa. Yritin sunnuntaiaamuna saada sinne lippuja, mutta puhelin tuuttasi tyhjää. Ei hätää – eihän Chennaissa mikään ole loppuunmyyty, ovelta voi ostaa liput.

Vai vielä!! Olimme paikalla 15 minuuttia etuajassa vain kuullaksemme että suuri sali on täysin loppuunmyyty! Uskomatonta. Miten “Kunnianosoitus R.D.Burmanille” jonka esittävät Karthik, Mohammed Aslam, Gopal Rao, Shweta Mohan ja Kalyani Nair yhdessä Bennetin bändin ja Chennain jousiorkesterin kanssa voi olla niin suosittu. En ole kuullut yhdestäkään näistä taiteilijoista! Mutta meitä onnisti. Törmäsimme poikaan jonka kolme kaveria ei ollut päässyt näytäntöön ja ostimme häneltä kaksi 8 euron lippua. Tähän konserttiin liput ovat tosi kalliita – tällä hinnalla pääsi permannon takariville. Seuraavaksi halvin lippu olisi jo vienyt parvelle nuorison sekaan!

On jännää olla esityksissä joista ei tiedä mitään. Burman eli RDB, kuten hänet tunnetaan, eli 1939-94 ja oli ilmeisesti valtavan tunnettu Bollywood-säveltäjä. Häneltä jäi lukuisia ikivihreitä sävelmiä ja lauluja jotka elävät edelleen vahvasti. Ei ihme että saliin talutetut harmaahapsiset isovanhemmat lauloivat mukana ulkomuistista ja löivät tahtia silmät loistaen. Tunnelma oli kuten Beatles-konsertissa, ihmisethän ovat ihan villejä täällä! Ihan kuten Manauksessa jossa koko yleisö aina lauloi ääneen tuttuja lauluja sing-a-long-tyyliin. Kyllä suomalaiset taitavat olla jopa intialaisia jäyhempiä mitä musiikkiin tulee!

Vaikkemme tunteneet yhtäkään kappaletta ja naisten esittämät, korkealla pienellä vikisevällä äänellä laulamat laulut eivät meihin uponneet, 2,5 tuntinen esitys (ilman väliaikaa!!) oli tosi hieno. Mikko nukkui vain hetken “miksi niiden pit rueta yhtäkkiä esittämään niitä tuutulauluja” – osuus, josta The Hindu kommentoi eilen: “And then, it was time for the surprise “Unplugged” section. The singers came up with a lovely medley of some of RDB’s most melodious compositions, banking on just the stregth of their voices. it was music, pure and simple, and audience (ei Mikko) kept asking for more”. Pääesiintyjällä Karthikilla oli loistava ääni niin pehmeisiin romanttisiin balladeihin kuin vetäviin rokahtaviin vauhtikappaleisiin. Karthik oli muutenkin tosi valovoimainen esiintyjä. Konsertti oli ehdottomasti 1000 rupian arvoinen!

Viimeinen kappale oli Zindagi Ke Safar Se Guzar Jaate Hain, jonka sanat kuuluivat … Phir Nahi Aate… Mutta kuten The Hindu raportoi, haltioitunut yleiso oli valmis sanomaan yksin tuumin “Phir Aate Hain”. Viimeistään tällaisissa tilanteissa sitä tuntee olevansa hieman ulkopuolinen.

Elokuvaa Suomessa

Sattuikin että Mikko oli paneutunut Chennain elokuvatarjontaan. Intia on niin suuri maa että siellä on useampi elokuvateollisuuskeskittymä. Bollywood Mumbaissa on tunnetuin, mutta Kollywood Chennaissa tuottaa melkein yhtä paljon ja melkein samalla budjetilla. Kollywood-nimi tulee tietenkin hauskana väännöksenä Hollywoodista koska Chennain filmiteollisuuden keskus on Kodambakkamin alueella, Bollywood on taas ihan tylsästi Mumbain vanhan nimen Bombayn mukaan väännetty, alkujaan luultavasti läntisen maailman keksimä pilkkanimi.

Mutta kirjoitan Suomessa ja suomalaisesta elokuvasta. Olin eilen katsomassa Prinsessa-elokuvaa jonka on kolmen viikon aikana nähnyt yli 110 000 katsojaa ja eilenkin näytäntö oli loppuunmyyty. Saimme Marjukan kanssa paikat kolmannen rivin reunapaikoille kun ostin liput 8 tuntia ennen esityksen alkua! Elokuvan budjetti oli pieni joten saavutus on todella mittava.

Aivan eri asia on miksi elokuva on niin suosittu. Olimme Marjukan kanssa arvelleet ettei perjantai-iltana kovin moni viitsi tulla katsomaan 50 vuotta Kellokosken sairaalassa olleen skitsofreenikon tarinaa; potilaasta joka piti itseään Englannin prinsessa Elisabethina tai joka tapauksessa kuninkaallisena. Potilas ei koskaan parantunut. Lopulta Kellokosken sairaalakin meni mukaan prinsessaelämään ja ilmeisesti koko Kellokosken kylä tunsi hyväntahtoisen Prinsessa-potilaan.

Elokuvan sankaritar ei olekaan tuo sievä ja herttainen sairaanhoitajatar

Olen oppinut pitämään Bollywood-elokuvista koska ne ovat suhteellisen harmitonta, erittäin köykäistä arjesta-pakoon-leffoja. Tosin hämmästyttävän avoin seksuaalisuus muuten erittäin puritaanisessa yhteiskunnassa ällistyttää. Käsittääkseni sitten Kamasutra-aikojen vain jumalille on sallittu sukupuolinen iloittelu, mutta koska näyttelijät – siis ne sankarit ja sankarittaret –ovat suosiossaan hyvin likellä jumalia, avoimen vihjailevat tanssit, katseet ja hivelyt sallitaan elokuvissa.

Prinsessa-elokuvassa oli toki loistoa, näkeehän sen tuosta yllä olevasta kuvasta. Sairas nainen pukeutuu helyihin ja kruunuun koska luulee olevansa kuninkaallinen. Muuten oli varsin ankeata. Mielisairaalat eivät sodanjälkeisessä maailmassa olleet kaikkein romanttisimpia paikkoja.

Olen suuri suomalaisten elokuvien ystävä, mutta suosikkini ovat kaikki suunnilleen sota-ajalta. Siltä ajalta kun arkielämä taisi olla sen verran vaikeata että viihde oli tarpeen. Onni pyörii, Kulkurin valssi, Rosvo-Roope, Vaimoke. En tiedä miksi hyvän elokuvan pitäisi olla synkkä tai aiheen vaikea. Katsoin joku ilta sitten paljon kehutun Äideistä parhain, joka kuvasi Ruotsiin lähetetyn sotalapsen koko eliniän kestäneitä traumoja. Leffa oli ihan hyvä, mutta olihan se hyytävän murheellinen enkä nähnyt erityisen levollisia unia kun menin heti sen jälkeen nukkumaan.

Jostain syystä suomalaisten elokuvien näyttelijöistäkin tehdään rumia ja raadollisen oloisia niin ettei heitä normaalin hyvännäköisinä tunnista naistenlehtien jutuista.

Ehkä Suomessa menee nykyään niin hyvin että suru, ahdistus, vaikea elämä ja toisten pohjaton kurjuus myy paremmin kuin hilpeä viihde. Tai jokaisen on esitettävä sen verran intellektuellia ettei voi sanoa pitävänsä vaikkapa amerikkalaisista High School-elokuvista joita katsomme Mikon kanssa suorastaan liukuhihnalta.

Huomattavaa henkistä taantumaa tai sitten avarakatseisuuden kasvua minussa on tapahtunut vuosien mittaan. Opiskelijana olin ahkera Elokuva-arkiston jäsen ja tuijotin viikottain hyvin monimutkaisia ranskalaisia tai puolalaisia mustavalkoelokuvia joista yksikään ei ole jäänyt mieleeni, ja ehdottomana elokuvataiteen huippuna pidin – koska asiantuntijat tuntuivat olevan samaa mieltä – neuvostoliittolaista mykkäelokuvaa Panssarilaiva Potemkin vuodelta 1925.

Chennai maailman valokeilassa

Kuten kaikki tietävät, eilen oli SE SUURI PÄIVÄ. Enthiranin hartaasti odotettu maailman ensi-ilta. Meiltäkin kymmenkunta henkeä piti vapaapäivää päästäkseen varmasti ensi-iltaan. Vielä innokkaammat menivät ensiaamuun, ensimmäiset näytökset olivat viideltä aamulla.

Leikki leikkinä, mutta tämä elokuva on konkreettinen esimerkki siitä, miten erilaisessa maassa asumme, miten vähän siitä lännessä tiedetään. Enthiran on aivan oikeasti monestakin syystä iso juttu. Sen budjetti, 45 miljoonaa dollaria, oli Aasian suurin, se levitetään 2,250 kopiona joka on enemmän kuin mikään muu filmi maailmassa lukuunottamatta Spidermania. Ja ennen kaikkea, Enthiran on Rajinikanthin ensimmäinen filmi kolmeen vuoteen.

Rajinikanth on Kollywoodin suurin sankari, joka tunnetaan yleisesti yksinkertaisesti nimellä “Superstar”. Rajinin suosio vähintänkin lähentelee palvontaa, kuten ensi-illasta kertovassa uutisessa kerrottiin: “After conducting pooja of the print box, aarthi and paal abhishekam of the huge cut-out outside the theatre, the shows started.”


Rajinikanthin kuvalle ollaan tekemässä paal abhishekamia (pyhitetään maidolla valelemalla)

Kuten olemme tainneet joskus aikaisemminkin todeta, Intiassa kunnioitetaan perinteitä. Niinpä supersankareitakaan ei tarvitse vaihtaa ihan joka päivä. Rajinikanth on ollut tamili-filmin kiintotähtenä jo vuodesta 1975. Niinpä IMDB erehtyy kertomaan “The Tamil megastar of the 80s and 90s he was one of the highest earning actors at his peak.” Todellisuudessa huippu on nyt ja tulevaisuudessa, ei jollain menneillä vuosikymmenillä.


Rajini nuorena sankarina 1970- luvulla ja Rajini viime vuonna

Enthiranin toinen maailmankuulu tähti on muuten Aishwarya Rai (Ash), joka on filmiä varten “lainassa” Bollywoodista. Ash on vuoden 1994 Miss Maailma, joka on esiintynyt myös länsimaisissa filmeissä.


Tamili-filmeissä sankarittaret istuvat länsimaiseen kauneusihanteeseen sankareita paremmin

Rajasthan 2

Rajasthan on maantieteellisesti Intian suurin osavaltio. Hieman Suomea suurempi alue kattaa 10% Intian pinta-alasta. Miltei koko Rajasthan on Tharin autiomaata joka rajoittuu lännessä Pakistaniin, etelässä Gujaratin osavaltioon, idässä Madhya Pradeshiin, pohjoisessa Punjabiin. Rajasthan on osa Indus-laakson sivilisaation kehtoa. Nimi Rajasthan on "Kuningasten maa" joka kuvaa kuinka tätä aluetta ovat aina hallinneet pienet kuningaskunnat. Jopa niin että kun olimme vuosi sitten edellisen kerran Jaipurissa ja Jodhpurissa, kaikki oppaat puhuivat meille nykyisistä kuninkaista ja kuningattarista vaikkei näillä maharajoilla tai maharaneilla olekaan mitään valtaa. Paitsi tavallisen kansan silmissä he ovat edelleen yli kaikkien muiden.

Olimme varanneet nelipäiväisen ratsastusretken KortaEscapesta. Korta on pieni pahainen maalaiskaupunki 3.5 tunnin ajomatkan päässä Udaipurin kaupungista jonne on hyvät lentoyhteydet. Kortassa kuten ilmeisesti jokaisessa Rajasthanin pikkukaupungissa on oma ylhäisönsä jotka kaikki ovat jotenkin sukua jollekin kuningassuvulle. Ihan loogista - kun maharajaksi maharajan paikalle tuli vanhin poika, piti niille muille pojille ja ehkä tytöillekin keksiä joku säädyllinen paikka missä asustaa. Tämä systeemi tuntui toimivan edelleen. Isäntämme, suunnilleen nelikymppinen, sympaattinen ja ujon oloinen Nirbhay kuului ylhäisösukuun jonka hän toi moneen kertaan ilmi, ei kehuakseen tai tuodakseen itseään esille vaan ihan luonnollisena asiana selittäessään mitkä kylät kuuluvat hänen perheelleen, miksi kyläläiset tervehtivät häntä milläkin tavalla, miten elämä on järjestäytynyt hänen maaseudullaan.

Rajasthan on perinteisesti ollut puskuri- ja puolustusaluetta. Kaikki paha on aina tullut muslimimaista lännestä ja pohjoisesta ja rohkeat, sotaisat Rajputit ovat marwari-hevostensa selässä olleet ensimmäisinä puolustamassa Intian niemimaata. Rajputien urheuden vuoksi koko eteläinen Intia on saanut säilyttää historiallisen monumenttinsa, temppelinsä, pyhät kirjoitukset ja jumalalliset esineet. Pahan pääsy maahan on estetty jo Rajasthanissa.

En arvannut kuinka herkkä asia tämä on. Olen edelleen sitä mieltä että kaikki kaunis, mielenkiintoinen, jännittävä ja katsomisen arvoinen Intiassa on mogulien tai brittien jäljiltä. Hindulaisuuteen ei yksinkertaisesti kauneus tunnu kuuluvan. Hindulaisuuden kauneus on jossain sisällä ja syvällä ja sekin on hyvin yksityinen henkinen valaistus ja vapautus jota muut eivät koskaan voi nähdä. Mogulit rakensivat Taj Mahalin ja Humayunin mausoleumit, Qutabin uljaan ja ihmeellisen tornin, Tipu-sulttaanin palatsin, mahtavat linnoitukset. Menin erehdyksessä sanomaan jotain tällaista Nirbhaylle, joka hätkähti näkyvästi ja kysyi kireästi "Mitä oikein tarkoitat?". Nirbhayn mukaan mogulit tuhosivat suuren osan hindukulttuuria, tekivät pahaa ja olivat Intian turmioksi. Ja vaikka mogulihallitsija Shah Jahanin rakennuttama Taj Mahal on kaunis, sen kauneus on surullista ja kylmää kuten kaikki moguleihin liittyvä, onhan se hallitsijan lempivaimon hauta. En jatkanut keskustelua millaiseksi mielikuvani hinduismista on muodostunut, sen julmista jumalista jotka hurjalla tanssillaan tuhoavat kaiken luodakseen sitten uutta, kuinka väkivaltaisesti demonit murskataan tai jumalkuvissa on useammin ihmisluita, pääkalloja ja sapeleita kuin kukkia ja perhosia, kuinka hindukalenterikin perustuu kylmään kuuhun eikä lämpöiseen aurinkoon.

Retkemme Rajasthanissa oli hyvin erilainen kuin ratsastusmatkamme Sri Lankassa. Sri Lankassa olimme onnellisia ja hilpeitä, kaikki tuntui valoisalta ja vapaalta, ihmiset nauroivat ja hymyilivät. En tiedä kuinka paljon vuosi sitten päättynyt sota vaikutti kaikkialla näkyvään optimismiin ja onnellisuuteen, mutta voi olla että singaleesit ovat perimältään oikeasti toisenlaisia kuin Intian arjalaiset tai jopa Tamil Nadun ystävälliset dravidat. Nyt tuntui että pitää olla hieman varuillaan, miettiä pari kertaa ennenkuin sanoo mitään, olla pidättyväinen ja harkitseva. Sri Lankassa kävimme pienen pienissä kylissä joissa isäntämme juttelivat iloisesti sekä sinhalia että tamilia köyhien kalastajien kanssa aivan tasa-arvoisen oloisesti. Rajasthanissa ei jäänyt hetkeksikään epäselväksi että Nirbhay oli alueen herra ja valtias. Nirbhayn ratsupiiska oli hyvin esillä, sillä sai huidottua kulkukoirat, lehmät ja vuohet yhtä lailla kuin lammaspaimenet ja naislaumatkin tieltä pois. Ei vihaisesti eikä epäystävällisesti, mutta täysin välinpitämättömästi ja luontevasti kuten tekee sellainen joka tietää syntyneensä kaikkien yläpuolelle eikä edes tiedä että voi käyttäytyä toisin.

Siksi tuli mieleen aikamatka feodaalikaudelle. Paimenilla näytti järjestään olevan kirkkaanpunaiset turbaanit päässään.
- "Onko punainen paimenten väri, voiko vaatteista nähdä mihin kastiin kukin kuuluu?" kysyimme Nirbhayltä.
- "Kaikella on merkitys! Punainen on paimenten väri, kaikilla on omansa. Ylhäisölle kuuluu kaikki värit koska me olemme vastuussa näistä kaikista jotka asuvat meidän alueellamme. Kaikki nämä ihmiset tietävät että olen ylhäistä sukua vaikka olenkin nyt pukeutunut farkkuihin ja t-paitaan. Näettehän miten jokainen tervehtii minua."

Totta. Jokainen tervehti Nirbhayta, ei iloisesti vilkutellen tai huudahdellen vaan jäykkää kunnioitusta osoittaen. Nirbhayn joku esi-isä oli erään rajasthanilaisen maharajan nuorempi poika. Ei sen enempää. Ja maharajoja mahtui Rajasthaniin kymmeniä. Eikä maharajoilla ole poliittista valtaa, eivätkä he oikeasti ole kuninkaallisia koska Intia on ollut itsenäinen demokratia vuodesta 1947 alkaen. Mutta ylhäisen arvo on ja pysyy. Samoin kuin alhaisen. Vaikka Nirbhay kuinka puhui miten Intian keskiluokka voi ostaa nykyään Pajeron tai muun suuren maastoauton jollaisia tuskin näkee Suomessa, uskon että suurimmalla osalla intialaisista ei elämässään ole mitään mahdollisuuksia. Suurin osa tuskin edes tietää oikeuksistaan, tai osaa kuvitella että on ihan sallittua tehdä muuta kuin isä, isänisä, isänisänisä on tehnyt. Tehdä jotain muuta kuin mikä on määrätty sille kastille mihin on sattunut syntymään. Ja silti, vaikka haluaisi poiketa suvulle ja perheelle annetusta ruodusta tai ammatista, harvalla on mahdollisuus koulutukseen. Koulutus maksaa ja jos ei ole rahaa, on turha haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, voi vain toivoa parempaa onnea seuraavassa elämässä.

Rajasthan on hyvin kaunis osavaltio ainakin sellaisten mielestä joihin autiomaat vetoavat. Siellä on myös satsattu kastelujärjestelmiin ja tieverkoston rakentamseen. Pellot olivat suuria ja vihreitä, ja tuottavat kaksi satoa vuodessa. Peltotöihin riittää halpaa työvoimaa ja lapsia paimeniksi. Koulutustaso on huono: vain 60% asukkaista on lukutaitoisia osavaltion sijoittuessa alimpaan viidennekseen. Tamil Nadussa taas panostetaan koulutukseen, liki 90% on lukutaitoisia.

Rajasthanissa on Intian upeimmat palatsit, värikkäimmät vaatteet ja luultavasti kauneimmat ihmiset. Koska autiomaa on karu, ollaan perinteisesti pukeuduttu kirkkain värein. Kirkkaat värit näkyvät kauas. Värikkyys yhdistettynä silminnähtävään köyhyyteen on hieman ahdistava näky. Sekä Pia että minä teemme työtä köyhyyden ja lapsityövoiman poistamisen eteen ja Rajasthanissa näimme molempia. Hirveän vaikea sulkea silmänsä, hirveän vaikea vilkutella iloisesti lapsille jotka ovat paimenessa tai tiilenpolttopuuhissa tai keräävät kadulta roskia tai kantavat metsästä risuja tai pesevät pyykkiä keskellä arkipäivää jolloin jokaisen lapsen pitäisi olla koulussa. Ja tietää että luultavasti yksikään näistä kuvankauniista lapsista ei tule elämään vauraampaa tai helpompaa elämää kuin vanhempansa.

Bangaloressa

Oikeasti, vuodesta 2006 alkaen on pitänyt sanoa Bengaluru. Alkuperäinen kannadankielinen nimi Bengaluru on joidenkin lähteiden mukaan 800-vuosisadalta mutta pölvästi-brittien kieli ei taipunut siihen joten väänsivät kyläpahasen omituiseksi Bangaloreksi. En tiedä ketään intialaista joka käyttäisi sitä, kaikki puhuvat Bangaloresta jopa lausuen sen amerikkalaisittain "Bängäloor". Tämä sopii hyvin koska kaupunki tunnetaan Intian Silicon Valley'nä.

Tosiaan, matkamme...! Vietämme pidennettyä viikonloppua Karnatakan osavaltiossa 334 kilometria Chennaista länteen. Lähdimme Pian kanssa Mikon matkaan Sriperumbuduriin jossa Salcompin tehdas on, jätimme Mikon sinne ja jatkoimme Babun kyyditseminä yhtä Intian hienointa moottoritietä pitkin Bangaloreen. En liioittele enkä ole sarkastinen, uskokaa pois. Chennai - Bangalore-tietä voi verrata hyvin vaikka Tarvontiehen. Ei ole kuoppia, ei vesipuhvelin vetämiä vankkureita, ei edes makaavia lehmiä eri suuntiin vievien kaistojen välissä jossa kasvaa kauniit kukkivat pensaat joita kaiken lisäksi hoidetaan! Ei roskia, ei muovipulloja, ei hiusöljypusseja. Maisematkin ovat kauniit. Melkein koko matkan voi ihailla merkillisen muotoisia kallioisia kukkuloita ja uskomatonta vihreyttä joka johtuu istutetuista ja huolella hoidetuista kookospalmuista. Olin ymmälläni ja ihmettelin koko matkan olenko lainkaan Intiassa!

Heti tehtaan jälkeen kun Mikko oli poistunut autosta Babu laittoi autossa CD:n soimaan! Tämä oli todella suuren luokan yllätys. Unissanikaan en olisi voinut kuvitella että hindimusiikilla ja Babulla voisi olla jotain yhteistä. Yleensähän meillä on autossa aavemaisen hiljaista, mitä nyt vaihdamme vaimeasti muutaman sanan Mikon kanssa keskenämme. Mikon istuessa kaksistaan Babun kanssa autossa, kumpikin on mykkä kuin kala. Mikkohan ei kuuntele koskaan musiikkia, vain National Public Radion puheohjelmia joka onnistuu täälläkin kännykkään ladattuja ohjelmia kuulokkeilla kuunneltuna.

No, Bangaloren lähestyessä Babu alkoi käydä levottomaksi jonka huomasi lähinnä siitä että hän vaihtoi vaihteita hieman useammin kuin olisi ollut tarpeen. Intiassa kuljettajille on ilmeisesti opetettu että mitä pikemmin viitosvaihde päälle, sen parempi. Vaihteet ykkösestä kolmoseen ovat käytännössä tarpeettomat, mittarin hipoessa 30km/h vauhtia kammetaan nelonen esiin ja sitten päästäänkin vitoseen joka on käsittääkseni Intiassa yleiskäyttövaihde. Babu oli pyytänyt kartan ja ohjeet majapaikkaamme pari päivää aikaisemmin ja Sasi, joka on asunut Bangaloressa ja puhuu samaa telugun kieltä kuin Babu, oli piirtänyt vielä tarkemmat ohjeet ja merkannut yksisuuntaiset kadut ja liikennevalot. Babu hermostuu kun joutuu paikkoihin joita ei tunne. Babulla on jonkinlainen ajoreittien valokuvamuisti, hän muistaa kerta-ajolla reitin minne vain, mutta kartat ovat vaikeita. Pääsimme hyvin keskustaan mutta sitten alkoi harhailu. Babu avasi aina liikennevaloissa seisoessamme ikkunan ja kysyi vieressä odottavilta kuskeilta Richmond Circle'ä. Saimme mitä erilaisempia neuvoja jotka me Piankin kanssa jo opimme. Kannadan kieli on aika tavalla kuten tamili tai telugu: "Richmond Circle?" , ".??? big lights. ???, first right,.??? right, ???". Tiesimme kyllä koska Babu ajoi ohi eikä kääntynyt vasemmalle kuten oli neuvottu mutta olimme hiljaa ettemme herostuttaisi Babua tyystin. Kun Babu alkoi itse puhua kuinka viime vuonna oli ollut helppoa kun Sir käytti GPS-karttaa ja tiet löytyi hyvin, tulimme apuun. Olimme jo niin lähellä bed&breakfastiamme että luimme Pian kanssa ihan vanhanaikaisesti paperikarttaa ja Babu keskittyi vain ajamiseen ja olimme perillä.

Majapaikkamme on Casa Piccola Cottage (www.casapiccola.com) Richmond Townissa, kävelymatkan päässä ravintola- ja kauppa-alueesta. Tai yhdestä niistä. Bangaloressa on varmasti kymmenen huippuhienoa Mall'ia ja ravintolatarjonta mykistää Chennain nurkkakunnilta tulevan tykkänään. Miksihän meidän on aina asuttava jossain peräkylillä? Jopa Philadelphiasta aina totesimme kuinka hieno paikka se sentään on, vain kaksi tuntia New Yorkiin ja kolme Washingtoniin. On onni että Suomessa asumme Helsingin keskustassa emmekä vaikka Hollolassa joka on vain tunnin päässä Helsingin keskustasta.

Söimme pahimpaan nälkäämme Casa Piccolon aika kelvottomat kanastroganoffit ja lähdimme etsimään Commercial Roadia jota Hemantha Hand in Handistä oli suositellut. Babu lähetettiin pois, tapaamme huomenna kun haemme Mikon kentältä ja siirrymme Mysoren kaupunkiin jatkamaan lomaa. Portin vieressä notkunut autorikshan kuljettaja oli sitä mieltä että Commercial Rd on niin lähellä että kävelemme sinne mieluummin kuin matkaamme hänen kyydissään. Hämmentävää kuultavaa - yleensä näiden kolmipyöräisten kuljettajat vänkäävät kyytiin vaikka vain 30 metrin pätkälle. Kävelimme mielellämme mutta eksyimme monta kertaa. 15 minuutin matkasta tuli reilu tunti ja lopulta Commercial Road oli ikävä, tyypillinen sotkuinen, sekava, likainen, masentava intialainen kauppakuja jossa oli ihan samat kaupat jotka löydämme Chennaista. Siis pois. Otimme autorikshan ja pyysimme hakuammuntana Church Roadin Cafe Coffee Day'hin. Church Rd on olemassa ja se on hyvä ravintolakatu, mutta Coffee Day'tä siellä ei ole. Kompromissina pääsimme Brigade Roadin Cafe Coffee World'iin, jossa oli oikein hyvää kahvia. Sieltä kävelimme muutaman sata metriä suureen ja hienoon ostoskeskukseen ja menimme viidennen kerroksen elokuvateatteriin. Sopivan tuntuinen leffa oli alkanut 20 minuuttia aiemmin, mutta se ei tuntunut lipunmyyjää haittaavaan joten sinne vain! Katsoimme kolme tuntia hindinkielistä "I hate luv stories" elokuvaa. Oikeastaan ymmärsimme varsin paljon. Kuten kaikki intian kielet, myös hindissä on puolet englantia. Suoraan sanottuna... juoni ei nyt ollut kummoinen. Tai sanotaan niin että tämä elokuva on nähty sekä suomeksi että englanniksi jo noin viisikymmentä kertaa aiemmin. Nyt ensimmäistä kertaa hindiksi. Ei se ollut lainkaan huono, mutta en myöskään usko että muistelen sen verrattomia juonenkäänteitä vielä ensi viikolla. Sitten menimme yhteen Mall'in ravintoloista syömään ja setvimään leffan epäselviksi jääneet kiemurat. Lopuksi nappasimme autorikshan Mall'in edustalta ja pöristimme Casa Piccoloon jossa nyt lopetan tämän päivän blogin ja menen nukkumaan.

Meillä oli oikein hyvä päivä!

Teatteri-iltapäivä

Eilen olimme kaikki kolme ratsastamassa aamukuudelta, sen jälkeen pikaisesti kotiin ja lähdimme ajamaan kohti etelää Hand in Handin Arapedun vesiprojektialueelle. Kuljimme pari tuntia kuivilla pelloilla katsomassa loivaa pengerrystä ja kivenmurikoista tehtyjä patoja. Arapedusta jatkoimme rannalle Temple Bay'n lomahotelliin myöhäistä lounasta syömään ja illalla katsoimme uupuneena kotona elokuvia.

Sunnuntai on raamatullinenkin lepopäivä emmekä liikahtaneet kuin yläkerran makuuhuoneista alakerran soffille joilta nousimme vasta kahden maissa iltapäivällä.

Minua aina harmittaa kun luen The Hindusta arvosteluja hienoista kulttuuririennoista, tanssi- ja teatteriesityksistä jotka olivat eilen tai toissapäivänä. On tosi vaikea löytää tapahtumia jotka ovat tänään tai huomenna. On toki erilaisia "Chennai today"-nettisivuja, mutta tätä teatteriakaan en niistä löytänyt vaan ihan vanhanaikaisesti sanomalehdestä. The Hindun toimittaja oli kirjoittanut kaksi ja ohjannut kolme perättäisinä päivinä esitettävää näytelmää. Ilmeisesti siksi The Hinduun oli tullut palstatilaa ennen esityksiä. Erilaisiin esityksiin liittyen... täällä ei edes samat elokuvat pyöri kuukaudesta toiseen, teatteriesityksistä puhumattakaan. Teatteria esitetään yhtenä päivänä mutta näytäntöjä saattaa silloin olla kaksi. Tänään päädyimme menemään ensi-iltaan kello 15. Tai olisiko se ollut kenraaliharjoitus jonka jälkeen oli yhdistetty ensi-ilta / viimeinen näytös kello 19?

The Madras Players on Intian vanhin englanninkielinen teatteriryhmä mikä tarkoittaa yllättäen vain 55 vuotta. Olen varma että brittien aikaan jonkinlainen teatteri kukoisti, mutta voi olla että itsenäisyyden huumassa 1947 tällainen brittihapatus lopetettiin. The Madras Players syntyi 1950-luvulla Brittikonsulaatin tiloissa olleesta opiskelijoiden kerhosta jossa alunperin luettiin ääneen englantilaisia klassikoita.

Meidän mielestä tämä ääneenlukuperinne jatkuu tähän päivään asti. Tai sitten kyse on intialaisesta aksentista. Tai siitä että näytelmät ovat hindun kielestä intialaisen kääntäjän intianenglanniksi kääntämiä. Kieli on paikoin mahdotonta ymmärtää. Paikoin ihan modernia ja selkeätä mutta sitten yhtäkkiä näytelmän oppimaton paimenpoika vetäisee jotain aivan mahdottomia Jane Austen-tyyppisiä korulauseita jotka tekevät tekstistä jollakin tapaa hupaisan. En oikeastaan usko että näytelmä oli komedia vaikka Pia poistuessamme totesi "Nämä ei ole kovin hyviä komedianäyttelijöitä. Oli hyvä että katsojina oli myös koululaisia niin tiesi missä kohtaa pitää nauraa". Käsittääkseni näytelmä oli klassis-hindulais-filosofinen pohdinta miten tuhoavasti menestys vaikuttaa ihmisen sieluun. Luulen että näytelmässä oli vain kevennyksiä, vähän kuin Jokaiselle Jotain-tyyliin. Pia herätteli vieressä istuvaa Mikkoa ja kuuli kuinka takana kuorsattiin samalla kun ihaili oikeasti taidokasta klassista tanssia ja ihmetteli oikeasti huonoa näyttelemistä.

Niiden parin näkemäni intialaisen näytelmän perusteella olen sitä mieltä että täällä ollaan niin hyviä klassisen intialaisen tanssin alalla että on turha tuhlata lahjakkuuksia länsimaisen näyttämötaiteen saralle.

Olin nyt vähän turhan ikävä. Ei näytelmä ollut huono.

Kirjakerho

Jippii! Madras Klubissa alkaa toimia Book Club!

Kun asuimme Philadelphiassa, pidimme naapurin rouvien kanssa kirjakerhoa, kokoonnuimme kerran kuukaudessa jonkun luokse, joimme viiniä ja keskustelimme kirjoista. Suomeen muutettuamme yritin samaa, typerää kyllä ehdotin Olarin kirkolle että kirkko voisi saada jäsenistään virkeämpiä jos olisi jotain järkevää toimintaa muillekin kuin pikkulapsille sählykerhot. Viininjuonninkin jätin ehdottamatta. Ei homma ottanut syttyäkseen, kirjakerho kokoontui jonkun kerran mutta ehkä kirkolla oli negatiivinen taustavoima koska porukkaa ei tungokseen asti tullut. Taisi olla niin että nekin jotka tulivat olivat sukulaisiani... Sitten muutin Brasiliaan.

Ja siitä asti olen kaivannut kirjakerhoa jossa voisi kiistellä, jutella, pohtia, nauraa, ilkkua, mitä vaan, kirjoille jonka suunnilleen kaikki ovat lukeneet. Yleensä on niin että ainakaan puolet porukasta ei kirjaa ole ehtinyt tai viitsinyt lukea tai ovat keskeyttäneet kun kirja on niin tylsä. Mutta ei se haittaa. Juttua syntyy vaikkei olisikaan lukenut.

Tai en tiedä Madras Klubista... Pelkään hieman että siellä homma menee esitelmien pitämiseksi. Meitä oli tänään parikymmentä paikalla, eri-ikäisiä. Joku kirjallisuuden professori, toimittaja ja vapaa kirjailija, kirjastonhoitaja, muutama lääkäri ja nuori nainen, juristi, joka kertoi vetäneensä vastaavaa kerhoa Oxfordissa opiskellessaan. Jotenkin kaikilla oli kamalasti sanottavaa jo tässä valmistavassa kokouksessa. Ei minulla. En koskaan keksi yhtään kirjaa luettavaksi. Voisin luetella kaikki Agatha Christien kirjat ja Tolstoin Sota ja Rauha, mutta tiedän ettei nämä ole sellaisia joita kirjakerhoissa suositaan vaikka itse osaankin ne melkein ulkoa.

Yksi syy siihen etten muista kirjojen nimiä on tietenkin se että luen kolmella eri kielellä - suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kirjailijan nimi olisi tietenkin hyvä muistaa, mutta olen niin sattumanvarainen lukija ja kirjojen ostaja että valitsen kirjat summamutikassa takakansitekstien perusteella. Ilahdun aina kun olen osannut ostaa jonkun opuksen jonka tunteva saa sivistyneen leiman. En nimittäin aina tule lukeneeksi ostamaani kirjaa. Mutta ei huolta, meillä on Mikko joka on luterilaisen tunnollinen lukija ja kahlaa tylsänkin kirjan lause lauseelta huokaillen läpi eikä mitenkään pysty omaksumaan minun tapaani hypellä lukiessa sinne tänne, lukea kursorisesti. Mikolle tulee huono omatunto jos ei syvenny erikseen jokaiseen kirjailijan kirjoittamaan sanaan, onhan kirjoittaja varmasti yrittänyt sanoa jotain hyvin merkityksellistä.

Tunnin aikana vastaperustetun kirjakerhon jäseniltä tuli hirmuinen lista sopivia kirjoja ja lisäksi oli toivomuksia elämänkerroista, matkakirjoista ja vanhoista klassikoista. Tässä vaiheessa olisin tietysti voinut hihkaista sen Sota ja Rauha, mutta ennenkuin ehdin, joku jo tyrmäsi mammuttimaisen paksut klassikot mahdottomina tähän tarkoitukseen. Sovittiin että joka toinen kuukausi on ohut kirja, joka toinen paksu kirja. Ensimmäinen kirja on Joseph Conradin Heart of Darkness, jonka käsittääkseni kaikki olivat jo lukeneet, minä en ollut edes kuullut siitä.

Viikkoa ennen kirjakerhoa olisi tarkoitus katsoa kirjan pohjalta tehty elokuva jos sellainen on olemassa. Heart of Darknessin pohjalta on tehty Apocalypse Now - sekin on elokuva jonka katsomista olen pystynyt välttelemään tähän asti. Raa'at sotaleffat ovat minulle ehdottomasti viimeinen vaihtoehto.

Kuukauden kuluttua tiedän tästäkin enemmän.

Kolam portinpielessä

Joka aamu miljoonat hindunaiset etelä-Intiassa tekevät kiehkuraisen ja symmetrisen kuvion portinpieleen, ulko-oven eteen, pihalle. Kuinka kauan ja minkä tähden koolameita on tehty, sitä ei tiedä kukaan. Vaurautta taloon, hyvää onnea, suojelua pahalta. Ja varsin arkisesti - kolam taiteillaan tietystä riisijauhosta joka kelpaa muurahaisille. Muurahaiset ehkä pysyvät talon ulkopuolella kantaessaan kolam-jauhoja eivätkä ehdi ainakaan suurin joukoin sisälle talon sokeripurnukoihin tai jauhopurkkeihin.

Vaikka kaikki jauhot, hiutaleet, sokerit ja murot ovat ilmatiiviisti purkeissa, aina jotain pikkuotuksia löytyy purkeista. Ei koskaan kannata ostaa jättitarjouskasoja kuivatuotteita, eikä niitä ole edes tarjolla. Riisin ostimme alkuun 10 kilon pussissa ja pidämme riisin edelleen jääkaapissa. Mutta koska riisin kulutus oli meidän kahden hengen taloudessa aivan hämmästyttävää vaikkemme edes syöneet riisiä kuin kerran viikossa, päädyimme jatkossa Anitan murheeksi ostamaan riisit kilon pusseissa joista on vaikea ottaa vaikka puoli litraa jyviä pussiin ja pussi käsilaukkuun. Öljyn kulutus meillä on edelleen huikea, mutta annamme tämän lisäedun säilyä sanattomalla sopimuksella. Tarkistan ostoskuitit ja ihmettelen ääneen öljyn kulutusta, mutten sano muuta.

Olen iloinen pihamme kolameista jotka Vanilla, puutarha-apulainen joka aamu taiteilee. Alussa kun niitä ei meillä ollut, talomme oli jotenkin kaljun oloinen kun muilla oli koristeet ja lyhdytkin palamassa. Kolamien päälle astutaan, ajetaan autolla, sataa ja joskus portin edustaa lakaistaankin ja kolam katoaa hiljalleen. Seuraavana päivänä on uusi kuvio. Intiassa elämän ikuinen kiertokulku on jatkuvasti läsnä.

A FEW SLICES OF PLUM PIE

One of the rummy things about Jeeves is that, unless you watch like a hawk, you very seldom see him come into a room. He's like one of those weird birds in India who dissolve themselves into thin air and nip through space in a sort of disembodied way and assemble the parts again just where they want them. I've got a cousin who's what they call a Theosophist, and he says he's often nearly worked the thing himself, but couldn't quite bring it off, probably owing to having fed in his boyhood on the flesh of animals slain in anger and pie.

Carry On, Jeeves

I could see that, if not actually disgruntled, he was far from being gruntled.

Code of the Woosters

Into the face of the young man who sat on the terrace of the Hotel Magnifique at Cannes there had crept a look of furtive shame, the shifty, hangdog look which announces that an Englishman is about to talk French.

The Luck of the Bodkins

The Right Hon. was a tubby little chap who looked as if he had been poured into his clothes and had forgotten to say "when!"

Very Good Jeeves

"I don't know if you know it, J.B., but you're the sort of fellow who causes hundreds to fall under suspicion when he's found stabbed in his library with a paper-knife of Oriental design."

Quick Service

"Unlike the male codfish which, suddenly finding itself the parent of three million five hundred thousand little codfish, cheerfully resolves to love them all, the British aristocracy is apt to look with a somewhat jaundiced eye on its younger sons."

Blandlings Castle

"For, like so many substantial citizens of America, he had married young and kept on marrying, springing from blonde to blonde like the chamois of the Alps leaping from crag to crag”

Summer Moonshine

'As a sleuth you are poor. You couldn't detect a bass-drum in a telephone-booth.'

The Man with Two Left Feel

"I am Psmith," said the old Etonian reverently. "There is a preliminary P before the name. This, however, is silent. Like the tomb. Compare such words as ptarmigan, psalm, and phthisis. n

Psmith, Journalist

As a rule, you see, I'm not tugged into Family Rows. On the occasions when Aunt is calling Aunt like mastodons bellowing across primeval swamps and Uncle James's letter about Cousin Mabel's peculiar behaviour is being shot round the family circle ('Please read this carefully and send it on Jane') the clan has a tendency to ignore me. It's one of the advantages I get from being a bachelor – and, according to my nearest and dearest, practically a half-witted bachelor at that.

The Inimitable Jeeves

He groaned slightly and winced, like Prometheus watching his vulture dropping in for lunch.

Big Money

He expressed the opinion that the world was in a deplorable state. I said, 'Don't talk rot, old Tom Travers.' 'I am not accustomed to talk rot,' he said. 'Then, for a beginner I said, 'you do it dashed well.' And I think: you will admit, boys and ladies and gentlemen, that that was telling him."

Right Ho Jeeves

"Hark," said Evangeline, as a sonorous boom carne up followed by a flood of rich oaths in some foreign language, probably Hindustani, "I think: Father has tripped over the dinner gong".

Mulliner Nights

A sort of gulpy, gurgly, plobby, squishy, wofflesome sound, like a thousand eager men drinking soup in a foreign restaurant.

Blalldings Castle

'Do you know,' said a thoughtful Bean, 'I'll bet that if all the girls Freddie Widgeon has loved were placed end to end – not that I suppose one could do it – they would reach half­way down Piccadilly.'

'Further than that: said the Egg. 'Some of them were pretty tall'

Young Men in Spats

The Duke's moustache was rising and falling like seaweed on an ebb-tide.

Uncle Fred in the Springtime

The Rev. Rupert Bingham seemed subdued and gloomy, as if he had discovered schism among his flock.

Blandings Castle

He felt like a man who, chasing rainbows, has had one of them suddenly turn and bite him in the leg.

Eggs, Beans and Crumpets

He vanished abruptly, like an eel going into mud.

Joy in the Morning

It was the soft cough of Jeeves's which always reminds me of a very old sheep clearing its throat on a distant mountain top.

Stiff Upper Lip, Jeeves

It was a confusion of ideas between him and one of the lions he was hunting in Kenya that had caused A B. Spottsworth to make the obituary column. He thought the lion was dead, and the lion thought it wasn’t.

Ring for Jeeves

It has been well said that an author who expects results from a first novel is in a position similar to that of a man who drops a rose petal down the Grand Canyon of Arizona and listens for the echo.

Cocktail Time

Many a man may look respectable, and yet be able to hide at will behind a spiral staircase.

Nothing Serious

My Aunt Agatha, for instance, is tall and thin and looks rather like a vulture in the Gobi desert, while Aunt Dahlia is short and solid, like a scrum half in the game of Rugby football.

Much Obliged, Jeeves

Cats as a class have never completely got over the snootiness caused by the fact that in ancient Egypt they were worshipped as gods.

Mulliner Nights

The least thing upsets him on the links. He missed short putts because of the uproar of the butterflies in the adjoining meadows.

The Clicking of Cuthbert

In a low pleasant voice, like clotted cream made audible, she said....

Full Moon

She uttered a sound rather like an elephant taking its foot out of a mud hole in a Burmese teak forest.

Aunts aren't Gentlemen

..... TOPPED OFF WITH JUST A TOUCH OF PLUM SAUCE

"I pronged a moody forkful of eggs and b".

He quivered like a mousse

I once got engaged to his daughter Honoria, a ghastly dynamic exhibit who read Nietzsche and "had a laugh like waves breaking on a stern and rockbound coast" or "like the Scotch Express going under a bridge".

As sober as a teetotal Girl Guide

A mouth that hung open like a letter-box

A face like a prune run over by a motor bus

(Moments before a dog-fight) – To the ears of those present there came, faintly at first, a low, throaty sound, like the far-off gargling of an octogenarian with bronchial trouble.

Her face was shining like the seat of a bus-driver's trousers

A melancholy-looking man, he had the appearance of someone who had searched for the leak in life's gas pipe with a lighted candle.

Why don't you get a haircut; you look like a chrysanthemum.

There is only one cure for gray hair. It was invented by a Frenchman. It is called the "guillotine."

...his head emerged cautiously, like that of a snail taking a look around after a thunderstorm.

Esitelmää kuuntelemassa

Mr. P. Murari jäi 1992 eläkkeelle "Secretary to the President of India"-toimesta. En osaa Intian valtionhallintoa erityisen hyvin, mutta tiedän että tuo asema on erittäin korkea-arvoinen. Mr. Murari on Madras klubin jäsen ja syvällisesti perehtynyt P.G. Wodehousen tuotantoon ja kaiken lisäksi henkilökohtaisesti tavannut Jeevesin ja Bertram Woosterin luojan.

Olimme klubilla kuuntelemassa Mr. Murarin esitelmää Wodehousesta - tai kuten jäsenkirjeessä kerrottiin: Talk Show, "A Tribute to P.G. Wodehouse", Mr P. Murari will Speak At 7.00 p.m." Klubin kirjastossa oli varmaan 50 kuulijaa, aivan täynnä. Wodehousella on paljon ystäviä Intiassa. Ehkä täällä tunnetaan myös myötätuntoa kirjailijaa kohtaan joka joutui jättämään Oxfordin yliopisto-opiskelun Intian rupian arvon romahtaessa. Wodehousen isä oli koko ikänsä Aasiassa pankkiirina ja eläke maksettiin rupioina. (Huom. Mikon palkka ja kertyvä eläke on euroina). Tai ehkä juuri Intian rupian arvon laskun vuoksi Wodehousesta tuli kirjailija. Wodehouse oli varmasti yhtä naiivi kuin Bertram Wooster ja poliittisesti täysin pöljä. Sodan jälkeen Wodehousea syytettiin maanpetturuudesta ja natsien kanssa veljeilystä vaikka Wodehouse itse oli kuvitellut olleensa perin juurin englantilainen ja pitäneensä "stiff upper lift". No jaa... Wodehouse muutti New Yorkiin jossa kuoli 1975 eikä ikinä käynyt Englannissa mutta kirjoitti maailman hauskimmat kirjat englantilaisen yläluokan elämästä.

Wodehousen oma suku oli täynnä paroneita ja jaarleja joten sotien välisen yläluokan elämä maasta katkeroituneena lähteneen kielitaiturin kuvaamana on herkullista. Kyllä hän ylhäiset tunsi. Kuten myös Mr. Murari...

Mr. Murari sai hienosti ujutettua tarinointiinsa kuinka sattuikin kerran että Prinssi Charles vei hänet Buckinghamin palatsin yksityisillallisilla kuningataräidin luokse ja siinä he unohtuivat keskustelemaan 35 minuutiksi Wodehousen tuotannosta ja kuinka molempien romaanien suosikkihenkilö sattui olemaan Sir Roderick, Agatha-tädin mies ja hermospesialisti.

Mr Murari väitti lukeneensa tutkimuksen jossa on todistettu Sally, Nelly tai Jane-nimisten olevan yleensä mukavia ja ystävällisiä, kun taas esimerkiksi Agatha, Honoria tai Constance-nimiset ovat pelottavia ja huumorintajuttomia. En usko että yleisön joukossa oli yhtään Honoriaa, Madras klubi on varsin intialainen. Niin intialainen että Mr. Murarikin hieman haikaili kun Madras klubilla ei voi käyttäytyä kuten Kuhnurien klubissa - heitellä sämpylöitä ja varastaa poliisien kypäriä. Pukukoodi ja oikea etiketti ennen muuta. Madras klubi on luultavasti Chennain ainoa paikka jonne ei voi mennä sunnuntailounaalle sandaaleissa.

Meillä on monta Wodehousen kirjaa mutta ei läheskään koko tuotantoa - Wodehouse on kirjoittanut liki sata romaania ja sen lisäksi näytelmiä, musikaaleja ja laulunsanoja. Mutta mitä Chennain Landmarkin, Oxford Bookstoren tai Higginbothamin hyvin varustetuista kirjakaupoista ei löydy, Madras klubin kirjastosta voi varmasti lainata.

New Yorkissa

Ennenkuin akku loppuu, kirjoitan lyhyesti että olemme Pian kanssa New Yorkissa. Hotelli on kivasti Times Squaren liepeillä 45th Streetillä, sama jossa olimme kesällä 2004. Silloin olimme viimeisiä päiviä Amerikassa, juuri muuttamassa Suomeen, tytär 14-vuotias ja halusimme nauttia vielä Manhattanista ja nähdä musikaali. Valitsimme silloin RENT-musikaalin koska se oli ensimmäinen jonka näin Amerikkaan muutettuani ja se tuntui muutenkin nuorekkaalta ja toiveikkaalta surullisesta pohjavireestään huolimatta.

Nyt tytär on kasvanut aikuiseksi, asuu Kanadassa, äiti Intiassa. Musikaali on nyt HAIR. 70-luvun nostalgiaa 70-luvulla nuoruutensa viettäneelle äidille, sopivaa Intia-mysiikkaa seasssa ja tyttärelle 70-luku sopii hyvin.

Jänniä muistoja ja ajatuksia tulee mieleen. Viidessä vuodessa on tapahtunut niin paljon. Ja tässä me olemme, samassa hotellissa, yhdessä. Musikaalin lisäksi jatkamme perinteitä, menemme tietenkin myös MoMAan joka 2004 oli remonttia paossa Brooklynissa, nyt palannut takaisin paikoilleen.

Aurinko paistaa, Manhattan on kuuma ja ihana, olemme Pian kanssa yhdessä.

Aina ei voi onnistua

Kaksi suurta valkokankaiden tähteä ja laulajarakkauttani ovat Tapio Rautavaara ja Tauno Palo. Tapsa kuoli 1970, Tauno Palo 1982. Elokuvat on tallennettu ja niitä löytyy meiltä kotoa. Laulut elävät levyillä ja soivat autossani kun ajan yksin. Muu perhe ei oikein jaksa samoja biisejä kuunnella peräjälkeen koko ajomatkan ajan.

Tapani Kansa on vielä voimissaan. Minun ensimmäinen Tapani Kansan live-esiintyminen oli päättyä avioeroon. Vietimme leppoisaa kesäviikonloppua pienten poikiemme kanssa mökillä joskus 80-luvulla. Sitä aikaa kun Prinsessastamme ei vielä osattu edes unelmoida. Somero-lehti esitti somerniemeläisellä vaatimattomuudellaan pientä mustavalkoista mainosta Tapani Kansan esiintymisestä lauantain lavatansseissa Ämyrillä. Ken ei Ämyriä tunne, ei hänen tätä tarinaakaan tarvitse lukea. Blogini kohdeyleisö on laajan yleissivistyksen omaavat henkilöt, ei kuka tahansa moukka.

Lainaan Ämyrin omaa mainoslausetta: “Tunnelmallinen Ämyrin lava Somerniemellä on viihdyttänyt tanssin ja tanssimusiikin ystäviä läheltä ja kaukaa jo yli viiden vuosikymmenen ajan. Tule sinäkin kokemaan paikan ainutlaatuinen tunnelma.”

Mikko ei ollut yleissivistynyt 80-luvulla. Lavatanssit kammottivat miestä. Mutta Tapani Kansa Ämyrillä!! Mykkäkoulun, riitelyn, tiuskimisen, ilkeyksien, pisteliäiden huomautusten, uhkausten ja kiristyksen jälkeen Mikko lähti pitkin hampain, vihaisena ja ärtyneenä Ämyrille. Riitelyn päätteeksi oli sovittu ettei tarvitse tanssia. Vaan kuinkas sitten kävikään! “Luonnonkauniilla paikalla Painiojärven ja Jyrkkälammen välisellä mäntymetsäisellä harjulla sijaitseva Ämyri on jo vuodesta 1952 ollut alueensa suosituin tanssipaikka. Edullinen sijainti ja hyvä maine houkutteli edellisellä tanssikaudellakin keskimäärin 900 kävijää / ilta. Talkoovoimin ylläpidetty Ämyri on perinteisesti ollut paikka, jonne tullaan nimenomaan tanssimaan ja sen ohella nauttimaan kiireettömästä tunnelmasta ja kauniista maisemasta.” Tämä kaikki yhdistettynä Tapani Kansaan!

Elämänsä ensimmäisissä lavatansseissaan Mikko tanssi jalkansa kipeiksi, paitansa märäksi ja keuhkonsa pihalle. Humppaa, jenkkaa, valssia ja totesi Tapani Kansan sanoin “…heitin kaiken vuoksi naisen, tiedän kyllä minkälaisen… kulta kultasein… en mene enää kaupunkiin, sä olet kaunistunut niin, en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin…”

Eilen Ämyrillä lauloi Tapani Kansa. Olin mökillä, Mikko on Intiassa. Ämyrillä ei tanssittajista ole pulaa, se ei ole ongelma. Mutta voi… oikea jalkani on kremppa. Onnun. Ostin perjantaina Tukijalkine-kaupasta uudet kengät ja tukipohjalliset. Onnun silti. Ei tällä nilkalla tanssita R-A-K-A-S:ta Ämyrin lavalla. Minulla oli Lavatanssihepenetkin mukana. Vaikea ratkaisu. Ajoin raskain mielin illalla koiran kanssa kotiin Töölöön. Tapani Kansa jäi.

“…päättyneet on päivät jolloin tein mä mitä vain…”

Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä

Viime perjantaina vietettiin Kansainvälistä astmapäivää ja toukokuun 12. päivänä, Florence Nightingalen syntymäpäivänä, on Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä. Sairaalassa kun olen, pääsin ensimmäistä kertaa sairaanhoitajapäivän juhlintaan. Aikaisempina vuosina Mehtan sairaalan hallinto on järjestänyt jonkun juhlan hoitajille, nyt hoitajat saivat tehdä ohjelman itse.

Alkuleikin, puheiden, välileikin ja laulu- ja tanssiesitysten jälkeen oli vielä illallinen jonne en enää jäänyt. Olin varannut kampaajan itselleni enkä ehtinyt nähdä loppuun ohjelmaakaan, joka oli varsin pitkä ja tuntui pitenevän koko ajan. Aina jostain pompahti permannolle joku lauluhaluinen sillä aikaa kun varsinaiset esiintyjät tirskuivat takahuoneessa pukeutuessaan esiintymisvaatteisiinsa. Laulut olivat käsittääkseni perinteisiä tamililauluja, sellaista vaikeata, kimeä-äänistä vikinää josta on vaikea sanoa mitään. Tanssitkin olivat traditionaalisia yhden tai kahden tanssijan esityksiä. Muutamassa kansantanssiesityksessä (“kansantanssi” on siis tanssi jota kansa tanssii, ei vuosikausia harjoitelleen lähes ammattitanssijan traditionaalista tanssia) tanssi mies-nais-pari. Mieshoitajia ei ainakaan Mehtalla ole, joten muutama naishoitaja oli pukeutunut miesten vaatteisiin ja liimannut tietenkin tyylikkäät viikset nenän alle. Näille tansseille naurettiin vatsa kippurassa kun taas traditionaaliset laulut ja tanssit saivat vilpittömän ihailevat ablodit.

Samoin kuin Mikon tehtaalla myös minun sairaalassa harrastetaan seinäjulisteita. Yhden sairasosaston hoitajat olivat käsin piirtäneet Miss Florence Nightingalen kantamassa intialaista lamppua, sairaanhoitajan vala alapuolella. Olen varma että kaikki intialaiset sairaanhoitajat osaavat sen ulkoa. Luulen että puolet suomalaisista sairaanhoitajista ei tiedä kuka Florence Nightingale on.

Sairaanhoitajat olivat koristelleet auditorion kukin, ilmapalloin ja kreppipaperinauhoin. Nuo valkopukuiset hoitajat ovat virka-asussaan kesken työpäivän, muut ovat ennen tai jälkeen työpäivänsä siviilivaatteissaan, juhlan kunniaksi hieman normaalia hienommin pukeutuneita.

Tällaisia hilkkoja ei Suomessa enää näe. Pitkiä paksuja intialaisia hiuksia ei pienellä hilkalla voi mitenkään peittää.

   

Hoitajat olivat toivoneet ettei juhliin tulisi katsojiksi miehiä, mutta kyllä sinne lopulta hiipi varovaisesti hallinto-osastolta muutamat miehet ja saivat jäädä. Sairaalan lääkäreistä on varmasti puolet naisia, mutta lääkäreitä edusti vain johtava lääkäri, nainen, tietenkin “Mehta” sukunimeltään. Vaikka hän on hyvin pieni, vaatimaton, kumara ja harmaatukkainen, hänen sisään tullessa ja pois lähtiessä esitys keskeytyi ja kaikki pompahtivat pystyyn.

Matematiikkaa ja astrologiaa

Observatorion portilla alkoi hieman ihmetyttää mihin sitä on joutunut.

Jos joskus tuntuu että intialaisilla on luovuus vähissä, voidaan syyttää matematiikkaa. Kouluissa matematiikka on tärkein aine ja luulen että jo lapsesta asti ajatuksenkulku on puhtaasti matemaattista. Luultavasti synnynnäisesti, geeniperintönä.

Babylonia tai Mesopotamia ovat joskus kerskuneet olleensa matematiikan kehtoja, mutta eihän kumpaakaan maata enää ole. Taitavat kuulua nykyiseen Irakiin. Mutta Intia on ollut ja on edelleen ja tulee aina olemaan! Matematiikkaa ruettiin kehittämään 2600-1900 eKr., pronssikaudella Indus-laakson sijoilla. Siis siellä Intian osavaltion Rajasthanin tienoilla. Intiassa keksittiin numerot, nolla ja sitä pienemmät negatiivinumerot. Irrationaalinumerot ja neliöjuuri, kehitettiin desimaalisysteemi, aritmetiikka, geometria ja algebra. Ratkaistiin Pythagoraan lause ja keksittiin Pascalin kolmio. Trigonometria kulkeutui Kreikan oppineilta Intiaan jossa syvemmälle trigonometrian salaisuuksiin perehtyäkseen oli pakko kehittää sini ja cosini johon kreikkalaiset eivät olleet nähneet tarvetta. Differentiaalilaskenta, integraalit ja derivoinnit olivat Intiassa käytössä jo kaksisataa vuotta ennenkuin niitä edes mietittiin Euroopassa.

Astronomia ja astrologia olivat olemassa ennen matematiikkaa. Kuten muuallakin, ne liittyvät uskontoon ja riitteihin. Jo Veda-kirjojen synnyn aikaan tiedettiin että vuodessa on 360 päivää, 12 kuukautta ja kuukaudessa 30 päivää. No, eihän se ihan tarkkaa ollut, mutta annetaan tuo virhemarginaali anteeksi. Tämä oli kuitenkin 1500 vuotta ennen Kristusta. Samaan aikaan Porissa Tuorsniemessä punottiin lehmuksen niinestä verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa ja verkolla pyydettiin hylkeitä.

Intialaiset eivät ammoisina aikoina kuten eivät nykypäivänäkään innostuneet auringonpalvonnasta eikä tähtien tuijottelussa huvin vuoksi ole mitään järkeä. Miksi mitäkin tapahtuu? Miten kaikki tapahtuu? Koska kaikki tapahtuu? Matematiikka avuksi ja ongelmia ratkomaan! Tuota pikaa, siinä tuhat vuotta ennen ajanlaskua intialaiset selvittivät auringonnousun ja -laskun tarkat ajat, vuorokauden täsmällisen pituuden ja määrittivät ajan ja miten se mitataan.

Arvelen että tuossa vuoden 400 jKr kieppeillä intialainen matematiikka alkoi olla sitä tasoa että jätän nämä historiikit sikseen. Luulen että lukijoille on jo muodostunut kuva matematiikan tärkeydestä Intiassa. Samoin astronomia ja astrologia elävät ja kehittyvät edelleen. Astrologia ei ole salatiedettä tai huuhaata vaan täyttä totta. Omat ennakkoluuloni karisevat kovaa vauhtia. Intialainen astrologia ei varmasti ole kuuhullujen tähtiintuijottelua.

30 metriä korkea rakennelma jolla mitataan aika 2 sekunnin tarkkuudella.

Saimme siitä todistuksen Rajasthanin matkalla kun eksyimme Jaipurin observatorioon, Jantar Mantariin. Se oli niitä paikkoja jonne meidät vain vietiin eikä meillä ollut aavistustkaan minne joudumme. Kuten tavallista, arvelimme pärjäävämme ilman opasta. Ei kestänyt viittäkään minuuttia kun huomasimme olleemme oikeassa. Tosin vain siksi että mikään opas ei meitä ikinä pystyisi observatorion saloihin perehdyttämään. Luimme opastauluja, melkein joka sana oli tuttu, mutta sisältö ei auennut. Tarvitaan taas hieman lingvistiikkaa: "jantar" on "instrumentti", "mantar" on "formula" tai "lasku" - siis laskemisen apuvälineitä. Jantar Mantarin observatorio on ihan yksinkertaisesti astrologiaa, matematiikkaa ja tieteenharjoittamisen apuvälineitä. Vaan onko Intiassa mikään yksinkertaista?

Tämän ymmärsimme astrologiasta. Mikko on horoskoopiltaan Vaaka ja ihmettelee tässä Vaaka-rakennelmaa. Jotenkin se varmasti tulkitaan loogisesti astronomian perusteella ja jokainen kulma ja kaari on taatusti matemaattisen tarkka.

Oli tavattoman harmittavaa että Kaksos-rakennelma oli Vaakaa pienempi. Ehkä sen voi perustella jotenkin integroimalla irrationaalilukuja?

Maharaja Jai Singh II halusi Jaipuriin suuremman observatorion kuin mitä Delhissä oli ja sellainen rakennettiinkin 1727-34. Ei mitään laskutikkuja vaan suurimmat rakenteet ovat 30 metriä korkeita. Käsittääksemme näillä rakennelmilla voi laskea ja mitata kaiken mitä maailmassa on tärkeätä tietää. Ainoa minkä ymmärsimme, oli että maailman kellossa pitää ottaa huomioon 2 sekunnin epätarkkuus, mutta se voidaan toki korjata toisella laitteella niin että saadaan joka tapauksessa oikea aika. Ja nyt tiedämme että Jaipurin aika on 27 minuuttia Chennain aikaa jäljessä. Ei sitä käytännössä huomannut. Aurinko nousi ja laski, oli valoisaa ja pimeätä. Tähtiä taivaalla, täysikuu.

Se riitti maallikolle. Mutta olipas ihmeellinen paikka. Matematiikan sovelluksia voi käyttää mihin vain, ainakin Intiassa. Intialaisiin insinöörikouluihin on kova tunku. Ei varmasti ole viisaampaa kuin intialainen insinööri!

Modernia tanssia

Chennai on konservatiivinen kaupunki. Klassinen, yli kaksituhatvuotinen tamilien alunperin temppelitanssi, Bharatanatyan, on suuressa arvossa. Sitä harjoitellaan Intiassa, USAssa, Euroopassa, Australiassa - kaikkialla missä asuu intialaisia ja etenkin etelän tamileja.

Vaikka Bharatanatyan jatkuvasti uudistuu, sitä ei asiaan vihkiytymätön huomaa eikä tanssia todellakaan voi sanoa moderniksi. Joten kun kuulin amerikan-intialaiselta tuttavaltani Amitalta että hollannin-intialais- ja ranskan-burkina fasolainen modernin tanssin ryhmä tulee Chennaihin, lähdin innolla esitystä katsomaan. Ja kun näytöksen nimikin on "I lost my English" ja kuvaa vaikeutta elää vieraassa kulttuurissa, vieraassa kieliympäristössä ja vielä erilaisten kulttuuritaustaisten maahanmuuttajien kanssa, ei osuvampaa esitystä taida olla. Paitsi jos mukaan olisi jotenkin saatu ympättyä suomalaisuutta, mutta ehkä se ainoa suomalainen - ja sanotaanko täsmennettynä että ainoa tyystin kelmeäihoinen - riitti edustamaan pohjoista kulttuuria.

Tanssiesitykset näköjään purevat minuun, olin hyvin vaikuttunut esityksestä. Ällistyttävää miten tanssien voi tuoda esiin sen tuskan ja ahdistuksen ja turhautumisen kun ei saa itseään ymmärretyksi eikä myöskään ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu tai puhutaan. Hollannin intialaisella tytöllä oli selvästi Bharatanatyan pohja. Burkina Fasolaisesta kulttuurista minulla, kuten ei muullakaan yleisöllä, ollut mitään aavistusta, mutta kokonaisuus oli todella kiva.

Esityksen lopussa kolme esiintyjää istuivat lavalle vastaamaan yleisön kysymyksiin. Ensimmäinen kysymys oli suorasukaisen intialainen. "En tajunnut esitystä lainkaan. Voitteko ystävällisesti selittää mitä siinä tapahtui."

Vähän niinkuin Beatlesit...

... hurahtivat intialaiseen mietiskelyyn, kai minäkin olen sekoamassa. Kävin toissapäivänä Teosofisen yhdistyksen kansainvälisessä päämajassa, ja eilen aloitin joogan oman guruni kanssa.

Tosin menin Teosofisen yhdistykseen vain kävelemään ja ihailemaan heidän valtavaa ja kaunista puistoa. Opaskirjoissa mainittu, kuvan kuuluisa Banyan-puu on Intian toiseksi suurin ja sen varjossa on tuhansia ihmisiä kokoontunut keskustelemaan teosofian teemoista.

Tiivistelmän teosofiasta luin ylioppilaskirjoituksiin yhtenä kirkkohistorian tärppinä. Enempää en ole siihen perehtynyt. Joogan kuvittelin olevan hyvää jumppaa joka pitää notkeana.

Intiassa kaikki on toisin. Pahaa aavistamattomana kuljin teosofien puistossa nauttien puhtaasta ilmasta, rauhasta ja roskattomasta ympäristöstä. Hiekoitettuja polkuja risteili idyllisesti sinne tänne. Jotain olisi pitänyt aavistaa kun jokainen vastaantuleva ihminen pysähtyi juttelemaan, kysymään mistä tulen ja tiesivät että Suomen Teosofinen Seura on perustettu 1900-luvun alussa ja kysyivät tunnettuja suomalaisia teosofeja. Enhän minä tiennyt mitään. Kohteliaasti sanoin etten ole asiaan perehtynyt ja siksi tulinkin nyt käymään.

Tämä vei minut entistä syvemmälle. Minut ohjattiin hiljentymään vitriinissä olevien alkuperäisten sanskriitiksi kirjoitettujen opusten eteen. Minua vartioiva nuori teosofinainen vaikutti alkuun kylmäkiskoiselta, mutta yhtäkkiä suli "Voi kuinka kauniin väristä kynsilakkaa sinulla on!". Kannattaa käydä manikyyrissä.

Sen jälkeen menin päämajan toimistoon, jossa uus-seelantilainen vanha, puoliksi kuuro nainen jonka olin jo tavannut puiston poluilla, esitteli tiloja minulle ja toiselle paikalle sattuneelle turistille. Tämä oli saksalainen lentoemäntä joka oli vakaumuksellinen teosofi, käynyt liikkeen perustajan Madame H.P. Blavatskyn haudallakin. Minulla on paha tapa yrittää osoittaa olevani perillä asioista joista en tiedä mitään ja kerroin että suomalainen Jukka Kuoppamäki on kuuluisa teosofipappi. En voinut olla tästä ihan varma, mutta molemmat naiset vaikuttivat tyytyväisiltä kun ilmeisen asiantuntevana osallistuin keskusteluun.

No, banyan-puu oli myrskyssä kärsinyt eikä ollut enää yhtenäinen, mutta kiva se oli nähdä. Puisto oli tosiaan hieno ja menen sinne mielelläni uudestaan kävelemään. En ole varma onko minusta teosofiksi.

Sitten joogaan. En ole vieläkään ilmoittautunut kuntosaliin koska odotamme jäsenyyttä Madras Klubiin. Jotain kuntoilua pitäisi tehdä. Kaikki täällä joogaavat. Ja jos asun Intiassa, onhan aika noloa jollen ole saanut edes alkeisopetusta joogasta. Etsin netistä joogakeskuksia, mutta lopulta löysin Global Adjustment-toimiston opaskirjasta muutamia joogakeskuksia joista valitsin lähimmän. "Yoga / Meditation / Chanting"

Paikka löytyi helposti. Kauas kadulle kaikui yksitoikkoinen puheen ja laulunsekotteinen joikuminen. Sisällä minut otettiin ystävällisesti kuiskaten vastaan ja kehoitettiin tulemaan opetushuoneeseen siksi aikaa kun tuo "chanting"-tunti loppuu. Kuuntelin joikaamista ja mietin joudunko samaan ja millä kielellä ja millä nuotilla vetäisen värssyt!

Tunti loppui eikä enää tarvinnut kuiskata. "Kuka on suosittelijasi tänne?" Joka paikkaan täällä yleensä tarvitaan suosittelijaa, sanoin avuttomasti että löysin osoitteen Global Adjustmentin kirjasta. Minut pyydettiin seuraavana päivänä tulemaan aamulla luennolle jonka jälkeen johtaja arvioi onko minusta joogaajaksi heille. Jotenkin sain ujutetuksi maagisen tiedon että olen lääkäri, jolla oli välitön positiivinen vaikutus. "Pidämme joogaopettajien kursseja täällä ja tarvitsisimme lääkärin puhumaan ihmisen fysiologiasta joogan kannalta, voisit sopia siihen?"

Seuraavana päivänä laitoin kirjavan kurta-tunikan ylleni ja menin joogaluennolle. Alussa oli samaa joikaamista. Onneksi kaikki eivät osanneet ulkoa pitkää laulua vaan lukivat kirjasta tekstin joka oli sanskriitin lisäksi myös länsiaakkosin. Luennon aihe oli nukkuminen. Täytyy myöntää että minua alkoikin nukuttaa. Luennon lopuksi oli hengitysharjoituksia joita eivät muutkaan oppilaat osanneet, joten ehkä paikka ei ole aivan hullu.

Puhuin johtajan kanssa joka hyväksyi minut, etenkin kun olen lääkäri, ja toi oman opettajani, Vijin paikalle. Käyn kerran viikossa tunnilla ja kotona teen harjoituksia joka päivä. Ihan hyvä näin.

Siis jooga ei tosiaankaan ole jumppaa. "Yoga" on sanskriittia ja tarkoittaa yhteyttä, laajemmin ihmisen mielen yhteyttä universumiin. En ole varma onko minusta tähän, mutta on mielenkiintoista katsoa mitä tässä on aloittanut. Joka tapauksessa miltei kaikki paikalliset - ainakin naapurimme - joogavat talojensa katolla aamulla auringonnousun aikaan. Ei mitään jumppaa vaan ilmeisesti enemmän mietiskelyä ja hengitysharjoituksia. Vaikuttaa hyvin rentouttavalta.

Welcome to WILDErness

Teatteri sellaisena kuin suomalainen sen ymmärtää, ei ole Etelä-Intiassa merkittävä. Traditionaalinen tanssi ja laulu ja laululliset, perinteiset näytelmät jumalineen, hurjine maskeerauksineen ja naamioineen ovat suositumpia.

The Hindu kertoi niin innostavasti suosikkinäytelmästäni, Oscar Wilden "The Importance of Being Earnest" että olimme eilen teatterissa. Ostimme liput ostoskeskuksen Landmark-kaupasta - kirjoja, astioita, paperitavaraa, leluja, koruja. Hyvä kauppa, varsin länsimainen. Kalleimman lipun hinta oli 8 euroa, joihin tietenkin haksahdimme. Halvimmat liput olivat euron luokkaa ja takaakin olisi nähnyt ihan hyvin. Mutta eturivissä oli kiva istua.

Teatterisali oli uusi, 2001 rakennettu, ja itse rakennus oli ainakin osittain pyhä paikka. Pääovesta ei saanut mennä vaikka ovi oli auki, käynti estetty köydellä ja useammalla kyltillä "This is a holy place". Kurkimme kaunista pyhää salia, kolmannen kerroksen teatterisalimme olikin karumpi. Sellaista meidän lasten amerikkalaiskoulujen juhlasalien luokkaa.

Teatterin, EVAM, perustivat kaksi Ahmedabadissa opiskelevaa nuorta elvyttäen yliopistonsa nuupahtaneen teatterin vuonna 1999. Valmistumisensa jälkeen kaverukset tekivät pari vuotta "oikeita töitä" firmoissa luoden hyviä kontakteja mutta tähtäsivät koko ajan teatterin perustamiseen, joka toteutui Chennaissa 2003. Teatterin ainoa tarkoitus on tuottaa ihmiselle onnellisuutta, jolla on tarkoitus. Ei siis tusinahömppää, "masalaa", vaan hyvää, hauskaa teatteria. Että ihmiset voivat tulla näytökseen synkkinä, laman painamina ja poistua onnellisina ja iloisina.

Siksi näytelmäksi oli valittu "Importance of Being Earnest. Yksinkertainen komedia vakaville ihmisille". Oscar Wilden kielenkäyttö on uskomattoman nokkelaa, virkistävää, hauskaa. Saa olla tarkkana koko ajan ettei nyanssit mene ohi. Aika ei ole ajanut hänen teoksiensa ohi. Ohjaaja oli 22-vuotias kirjallisuudenopiskelijatyttö, jonka asiantuntemus Wilden tekstiin näkyi näytelmässä. Näyttelijät olivat samaa ikäluokkaa, osa hieman vanhempia. Kyseessä oli Chennain ensi-ilta. Näytelmä oli esitetty joulukuussa Bangaloressa ja Chennain jälkeen jatkaa Hyderabadiin palaten vielä takaisin Bangaloreen.

Lavastus oli alkeellinen, sali karu, mutta tunnelma katossa. Yleisö nauroi ääneen ja eläytyi kuten Manauksessa. Missä ne hillityt intialaiset oikein piileskelevät? Väliajalla lisäjännitystä toi alas juuttunut esirippu, joka ponnistelujen jälkeen nousi hivuttaen ylös saavuttaen valtaisat aplodit. Esityksen jälkeen teatterin johtaja, se toinen niistä opiskelijanplantuista, kertoi teatterista ja näytelmästä ja tulevaisuuden suunnitelmista. "Jos piditte näytelmästämme, kertokaa ystävillenne niin tulevat huomenna katsomaan sitä. Jos ette pitäneet, soittakaa minulle numeroon xxx-xxx-xxxxx ja voimme keskustella kahden kesken minkä takia ette siitä pitäneet."

Kaikki poistuivat hymyillen tai nauraen. Eikä se ollut pelkästää Oscar Wilden ansiota. Näyttelijät olivat hyviä, esitys niin hyväntuulinen ja mutkaton, ettei siitä voinut olla nauttimatta.

"Täytyy myöntää että kaikki nää tapahtumat mihin sä mua raahaat, on kivoja. Todella hauska juttu" sanoi Mikko. En halunnut väittää vastaan. Uskon Oscar Wildeen: "Arguments are to be avoided; they are always vulgar and often convincing."

Kulttuurinystävä

Veljeni on monena jouluna antanut minulle kirjoja kuten "Oopperaa aloittelijoille", "Tärkeimmät elokuvaklassikot" yksinkertaisena kuvakirjana, "Theatre for Dummies". Veljeni käsitys minusta on tietenkin virheellinen. Olen kulttuurin suurkuluttaja.

Minulla on kaikki Agatha Christien dekkarit, paitsi ei niitä typeriä Tommy ja Tuppence-kirjoja. Kerään Maria Langin dekkareita. SaPo-sarja on yleensä mainio ja luotettava. Se kirjallisuudesta.

Mutta minulla, kuten meillä kaikilla, on omituisuutemme. Olen suppean tyypin modernien kulttielokuvien pauloissa: olen nähnyt kaikki Steven Segalin leffat vaikken pidä niistä lainkaan ja lukemattomia kevyehköjä amerikkalaisia nuorisoelokuvia. Nykyelokuvien suosikkini onkin "Not Another Teen Movie" jonka syvällisyyden ymmärtää vasta kun on nähnyt kaikki mahdolliset High School- ja College-elokuvat. Se nykytaiteesta.

Mutta ei veljeni, vaan lapseni antoivat minulle joululahjan jota rakastan. Tapio Rautavaaran "Kulkurin taival", levytykset vuosilta 1946-1979. Ja 256-sivuinen kirja jossa on kaikki Tapsasta. Reissumies, laulaja, olympiavoittaja, elokuvatähti. Mutta etenkin laulaja. Siihen nähden etten osaa laulaa, osaan ulkoa uskomattoman repertuaarin Tapsa Rautavaaran lauluja. Meillä lapset nukahtivat onnellisiin uniin kuunnellen vanhempiensa karheita tulkintoja "Päivänsäde ja menninkäinen" tai "Rosvo-Roope".

Ja nyt päästään Tauno Paloon. "Kaikki rakastavat" vuodelta 1935 on elokuva joka saa minut aina yksinkertaisesti iloiseksi. "SF-Paraati" vuodelta 1940 ja "Potkut sain"-laulu muistuttaa että kaikki aina järjestyy. Ja niinhän se järjestyykin. Kulkurin valssi sen todistaa. Kukaan ei koskaan ole nakellut niskojaan niin koppavasti kuin Ansa Ikonen rikkaan kartanon tyttärenä. Siihen se kulkurikin varmaan rakastui, vaikka lopulta paljastui paroniksi.

Olin tänään Kansallisteatterissa nauttimassa "Kulkurin laulut - Tauno Palo 100 vuotta". Voi olla että synnyin 30 vuotta liian myöhään. "Minnehän se keppi jäi?", "Jaksatko varmasti seistä?", "Anteeksi että rollaattori on näin tilaa vievä?" kuului lähtiessä takkeja jonottaessa. Tunsin itseni nuoreksi, menin takaisin katsomoon ja hain viimeisenä takkini.

Esitys alkoi Kulkurin valssilla. Ja päättyi Kulkurin valssiin. Koko katsomo yhtyi lauluun. Tietenkin itkin. Mutta en ollut ainoa.