Rahanjakoa ja -katoa

On taas Diwali, valon juhlan aika. Diwali on Intian tärkein uskonnollinen juhla. Tai yksi sellainen. Olen loppujen lopuksi päätynyt siihen että Tamil Nadussa vuoden kaikkein tärkein juhla on ainakin Ayddha Pooja eli Navratri, Pongal ja Deepawali eli Diwali. Olen myös päätynyt siihen että joka juhlaan on hankittava uudet vaatteet koko suvulle ja annettava lahjoja sekä jumalille että sukulaisille ja vähän muillekin vaikkei siihen olisi varaa. Työnantajat antavat vain kerran vuodessa, Diwalina, lahjaksi bonuksen joka voi olla esimerkiksi kuukauden palkka. Koska olemme lepsuja länsimaisia, olemme antaneet palveluskunnalle kuukauden ylimääräisen palkan Diwalina. Entisen asunnon vartijat olivat vartiointiliikkeen palveluksessa joka maksoi heidän palkkansa ja bonuksen, joten he saivat meiltä lahjaksi yleensä vain 500 rupiaa, 7,50 euroa.

Bishop Gardenin vuokrasopimus päättyi syyskuun lopussa. Kävin kuun vaihteessa hyvästelemässä vartijat ja antamassa Supervorille 15 euron kuukausimaksun moskiittomyrkytyksen hoitamisesta. Olimme tässäkin höveleitä - sopiva summa myrkytyksen hoitamisesta olisi ollut 4-5 euroa kuukaudessa, me maksoimme kolminkertaisesti!

Supervor oli liikuttavan iloinen nähdessään minut. Hän oli juuri lähdössä kuukauden palkattomalle vapaalle Orissan osavaltioon sisarensa häihin. Annoin Supervorille 15 euroa hyttysmyrkytyksen hoitamisesta ja sen lisäksi Diwali-bonuksena 60 euroa. Bonuksen jota minun ei tarvitsisi antaa koska en maksa kaverille palkkaa. Vartijan palkka on 83 euroa kuukaudessa ja sen maksaa vartiointiliike.

Supervor purskahti itkuun saadessaan rahat. Minullekin tuli liikutuksesta kyyneleet silmiin. Kylläpä minua rakastetaan. Että Supervor kyynelehtii palvotun Madamin laupeuden ja anteliaisuuden vuoksi! Pala kurkussa kehuin vuolaasti Supervoria hyväksi pojaksi josta hänen vanhempansa voivat olla ylpeitä, erinomaiseksi vartijaksi ja oppivaiseksi ja luotettavaksi työntekijäksi.

Kun Supervorin itku lopulta tyrehtyi, hän nikotteli "Sisareni menee naimisiin. Myötäjäisiin, vieraiden ruokiin, lahjoihin ja vaatteisiin menee paljon rahaa. Häät maksavat yhteensä 6 lakhia (9000 euroa). Vanhempani ovat köyhiä riisinviljelijöitä, ei meillä ole rahaa. Olen ottanut häitä varten 70,000 rupian lainan ystäväni kanssa (1000 euroa) enkä tiedä miten maksan sen takaisin. Äitini sanoi että varmasti Madam antaa rahat."

Kyllä jotenkin tilanne lässähti. En minä olekaan rakastettu. Rahojani rakastetaan. Minä olen rahasampo jolta irtoaa rupioita sinne ja tänne jos joku tarvitsee.

Minun arvojeni mukaan on todella eri asia lainata rahaa Babulle hänen poikansa koulumaksua varten tai Anithalle tyttären opiskelua varten kuin syytää rahaa vartijan tuntemattoman siskon myötäjäisiin! Myötäjäiset ovat lailla kiellettyjä Intiassa vaikka kukaan ei mene naimisiin ilman niitä. Mutta minun maailmaani myötäjäiset eivät kuulu.

Mehtan sairaalan alaiseni Elizabeth meni vuosi sitten naimisiin ja myötäjäislahjaksi Elizabethin vanhemmat antoivat muun muassa ison valkoisen Mersun sulhaselle ja Elizabethille valkoisen pikku-Audin. Tuontiautot ovat älyttömissä hinnoissa Intiassa. Supervorin riisinviljelijäperhe naittaa tyttärensä toiseen riisinviljelijäperheeseen. Riisinviljelijät asuvat maalattiaisissa yksihuoneisissa taloissa joissa sähköä on miten sattuu. Juoksevaa vettä ei ole, WC:stä puhumattakaan. Mutta viimeisen päälle suuri taulu-telkkari pitää antaa myötäjäisiksi vaikkei siihen ole rahaa ja vaikkei sähköt riittäisi sen katsomiseen.

En antanut lisärahaa. En vaikka pystyin helposti kuvittelemaan Supervorin perheen ajautuvan todelliseen ahdinkoon ja hätään. Supervor on 83 euron palkallaan perheen pääelättäjä. Tämä kulttuuri tai uskonto tai tavat tai mikä vain on väärä ja kieroutunut - tyttären naittaminen on jokaiselle perheelle kalliimpaa kuin olisi varaa. Olen ulkopuolinen, minun ei tarvitse mennä siihen mukaan. Ei vaikka luen joka päivä "onnettomuuksista" joissa nuori vaimo on kuollut (ja yleensä artikkelissa on sivulauseena maininta että sulhasen perhe oli ollut tyytymätön myötäjäisiin) tai perheenisien itsemurhista koska ei pystytty maksamaan myötäjäisvelkoja. Ja voin hyvin nähdä mielessäni Supervorin perheen ajautuvan samaan.

Intia on minusta julma maa. Vaikka auringolla on astrologiassa ja hinduismissa tärkeä merkitys, minulle Intia on kylmän kuun varjossa oleva kalsea maa. Kuun jumala Chandra edustaa aivoja ja mieltä, tunteita ja herkkyyttä, pehmeyttä ja mielikuvitusta, äitiä.

Huh... aurinko paistaa ulkona, on 35C lämmintä ja nyt minä värisen kylmästä!

5S

Salcomp lanseeraa 5S-metodologian mukaisen organisoimissysteemin tehtaalle. Tai miten sen nyt hankalammin sanoisi. Metodologia on kuitenkin selkeä ja järkeenkäypä - selvitetään mikä on tarpeellista ja vain tarpeellinen pidetään. Kaikesta tarpeettomasta, niin tavarasta kuin tavoista kuin toiminnoista ja luultavasti myös työntekijöistäkin pyritään pääsemään eroon. Kun raivaus on tehty, jäljelle jäänyt järjestetään loogisesti, siivotaan ja pidetään järjestykssä ja järjestys ylläpidetään. Jotenkin näin pitäisi jokaisen kodinkin toimia. Viisi ässää tulevat japaninkielisistä sanoista seiri, seiton, seiso, seiketsu ja shitsuke, joiden englanninkieliset vastineet ovat vastaavasti Sorting, Straightening / Setting in order, Sweeping / Cleaning, Standadizing, Sustaining.

Olin kuuntelemassa konsultin pitämää ensimmäistä yleisluentoa aiheesta tehtaalla. Asia oikeasti kiinnosti minua koska sama organisointi on oleellista myös terveyskeskuksissa ja sitä voisi soveltaa siten Mäntsäläänkin. Toiseksi, minulla ei olisi muuten ollut mahdollisuutta päästä ratsastamaan koska olimme lauantaina yhden auton varassa eikä tehtaalta pitkän matkan vuoksi ollut mahdollista käydä minua hakemassakaan iltapäivällä kotoa.

Luento oli uskomattoman pitkästyttävä ja todella hidastempoinen. Intialainen konsultti toisti jokaisen lauseen kolmeen kertaan, luultavasti siksi että Mikon työntekijät ehtivät kirjoittaa joka sanan muistiin. Huomasimme Mikon kanssa jälleen kerran kuinka kussakin kulttuurissa on oltava paikallinen asiantuntija. Länsimainen 5S-konsultti ei ikinä olisi aloittanut luentoaan näillä esimerkeillä lämmittääkseen yleisönsä:

"Kaikkihan rukoilevat kotona päivittäin, teillä kaikilla on jumalankuva, valokuva tai taulu jonka edessä sytytätte lampun ja rukoilette. Kotialttari on aina puhdas, mutta onko se oikeasti puhdas? Kuinka monen perheen rutiiniin kuuluu puhdistaa jumalkuvan tausta pölystä ja hämähäkinverkoista? Teettekö sen edes viikottain?"

Kaikilla oli mielipide ja halusivat kertoa miten toimivat. Joku väitti putsaavansa alttaritaulunsa joka päivä!

"Missä pidätte otsatäpliä kotona? Aamulla on kiire, onko niillä tietty paikka josta ne aina löytää? (Siis niitä koristeellisia tarroja joita laitetaan otsaan jollei täplää maalata sormella)

Kävi ilmi että otsatäplien kanssa kotona ollaan huolettomia eikä niiden suhteen ole mitään järjestelmällisyyttä. Otsatäpliä on kaikkialla. Tarra-arkkeja on kylpyhuoneessa, eteisessä, autossa, makuuhuoneessa, keittiössä, olohuoneessa. Ihan joka paikassa.

Jo tässä vaiheessa minulle tuli ulkopuolinen olo ja minua alkoi nukuttaa. Mikon työntekijät sen sijaan olivat valpastuneet ja täydellä innolla mukana. Meillä ei ole alttaria kotona enkä käytä otsatäpliä. Deodoranteista ja aamujugurteista olisin osannut jotain kertoa mutta ne ei kiinnostaneet ketään.

Rukouksia

Anitha lähti kotiinsa mutta kääntyi ulko-ovella. "Madam, siellä on Pastori Johnson joka haluaa rukoilla". Sanoin etten tunne ketään sellaista mutta minun piti kuitenkin mennä ovelle. "Praise the Lord!" hihkaisi mies joka nousi raamattu kädessä vartijoiden pöydän äärestä. Mutisin vaimeasti "Praise the Lord" koska ajattelin että se on varmaan korrektia tässä tilanteessa. Pastori Johnson tuli luokseni ja sanoi rukoilevansa puolestani, laittoi silmät kiinni ja rukoili hiljaisella äänellä englanniksi pitkään ja hartaasti kaikkea mitä en ymmärtänyt.

Olin jotenkin kiikissä. En voinut paeta sisälle koska se tuntui liian epäkohteliaalta mutta en nyt halunnut itselleni erityistä rukoustakaan ventovieraalta etenkin kun en tiennyt onko kaikki ihan pyyteetöntä. Seisoin käsi ovenkahvassa ja vasta rukouksen lopussa huomasin että suuni oli edelleen auki siinä asennossa johon se oli kauhusta loksahtanut. Kun pastori avasi silmänsä, hymyilin kovasti ja kiitin ja kerroin etten ikävä kyllä kuulu hänen kirkkoonsa vaan olen hyvä luterilainen ja käyn vain Suomessa kirkossa. Pastori vastasi hymyillen jotain jonka käsitin niin että "se on parempi kuin että olisit juutalainen", mutta en ole varma asiasta.

Vaikka pastori seisoi hymyillen oven edessä edelleen, hivuttauduin sisään ja toivotin hyvää pääsiäistä. En oikeastaan tiedä voiko toivottaa hyvää pääsiäistä, sehän on kuitenkin hirvittävä kristillinen kärsimystapahtuma vaikka se huipentuukin ylösnousemukseen.

En antanut yhtään rahaa pastorille koska a) en tiennyt onko se soveliasta vai ei ja b) en halua että joku tulee ovelleni rukoilemaan syntejäni silloin kun en itse sitä halua ja c) en tunne itseäni tällä hetkellä esirukousta tarvitsevaksi syntiseksi vaan oikein hyväksi ihmiseksi.

Irtisanomisia Intiassa

Ennen Suomeen lähtöäni hyvästelin autonkuljettajani Prabhan joka oli kuljettanut minua turvallisesti 10 kuukauden ajan. En millään olisi halunnut irtisanoa Prabhaa. Olen jossain blogissa maininnut Prabhan olevan kuin päähänpotkittu koira tai lapsena jatkuvasti kepitettynä ollut hylkiö. Prabhan isä joi itsensä ennenaikaiseen kuolemaan ja kahden veljeksen piti elättää perhe. Äiti piti kodin yhteydessä pientä kioskia jossa myi vettä ja teetä naapureille. Näin sen kojun - minun oli vaikea kuvitella mistä asiakkaat sinne olisi ilmaantunut. Ei se varmasti kultakaivos ollut. Prabha on ystävällinen ja luotettava kuski.

Nyt 30-vuotias Prabha kävi koulua vähimmäismäärän 10 luokkaa joka riittää siihen että saa äänestää ja vaikka ajokortin. Alkuun Prabha toimi kadunkulmassa silittäjänä kunnes sai ajokortin ja pääsi Huyndaille testikuljettajaksi. Siellä Babu, Mikon kuski, ja Prabha tapasivat ja ystävystyivät. Molemmat siirtyivät ulkomaalaisten yksityiskuskeiksi josta yleensä tienaa noin tuhat rupiaa (16 euroa) enemmän kuussa. Palkka on työehdoista riippuen yleensä 8000 - 12000 rupiaa kuussa. Minä maksoin Prabhalle 10,000 rupiaa eli 160 euroa kuussa - kuusipäiväinen viikko. Sopimuksen mukaan työpäivä on 12 tuntia, viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai on vapaa. Käytännössä työpäivät olivat suunnilleen klo 9 - 18 ja vapaita viikonloppuja ja pitkiä lomia aina kun minä olin lomalla. Sen lisäksi teetin Prabhalla pieniä korjaushommia kotonamme, Prabha oli käsistään kätevä ja teki Jantun kanssa mielellään tuollaisia juttuja.

Prabhalle lyhyet työpäivät olivat tärkeitä. Etenkin loppuaikoina kun kyselin miten Prabhan elämä tulee järjestymään, hänen suurin huolensa oli se miten saa sopivan lyhyet työpäivät että voi olla perheen kanssa. Vaimo pelkää olla iltaisin yksin lasten kanssa kotona. "Kun olin vielä poikamies, työajoilla ei ollut väliä. Korealaisen ekspatin kuljettajana saattoi nukkua päivällä kun kuljetettava oli töissä eikä perheen jatkuvat iltamenot siten häirinneet. Palkkaa tuli ylitöineen 14,000 rupiaa kuussa josta 9000 rupiaa meni äidille, loput säästöön naimisiinmenoa varten.

Koko palveluskuntamme oli murheellinen Prabhan lähdöstä. Heille oli nivoutunut hyvä yhteishenki, työilmapiiri oli hyvä. Kaikki auttoivat toinen toisiaan, kaikki tiesivät toistensa tukalat tilanteet, murheet ja ilot. Prabha etsi Anithan työtä vieroksuvalle pojalle aina uusia työpaikkoja, Jantun kaukana Assamissa asuvaa vaimoa lohduteltiin puhelimitse, Supervor hoidettiin sairaalaan malarian hoitoon.

Viimeisellä viikolla sovin että menen kyläilemään Prabhan kotiin jotta näen hänen vaimonsa ja lapsensa. Prabha asuu aivan Little Lambs Schoolin vieressä varsin lohduttomalla alueella. Mopolla työmatka kotoa meille vie 1 - 1.5 tuntia.

Ostin 2-vuotiaalle pojalle ja 4-vuotiaalle tytölle lelut lahjaksi - muovinen autorata ja sari-asuinen Barbie. Arvelin ettei niillä tulla leikkimään. Olen ennenkin ollut köyhissä kodeissa ja lapset ovat saaneet leluja jotka on kaupan pakkauksissa laitettu hyllylle kuten koriste-esineet. Lapset sitten selittävät että heillä on niin paljon leluja ettei vielä kannata avata näitä uusia leluja. Ei heillä oikeasti leluja ole, lelu on niin arvokas ettei sillä leikitä.
Prabha asuu pienessä omakotitalossa. Talossa on ehkä 30 neliötä, kaksi huonetta ja keittiö. Heillä on soffa ja sänky, mutta makuuhuoneen sängyssä ei voi nukkua kuin viileimpinä aikoina koska huone on liian kuuma. Ikkuna on vain pieni räppänä. Heillä on vessa mutten käynyt sitä kurkkimassa. Kylpyhuonetta tai suihkua ei ole. Talon nurkalla on perheen ylpeys, kaivo josta saa hyvää käyttövettä, vaimo hakee juomaveden parin sadan metrin päästä. Seinään oli laitettu hylly jossa oli pieni telkkari ja korealaiselta perheeltä saatu DVD-laite. Se oli tosin rikki. Soffasta huolimatta heillä istutaan intialaiseen tapaan lattialla, paitsi minut pakotettiin soffalle istumaan. On tosi hölmö tunne istua ainoana korkealla soffalla.

Piha kasvaa rikkaruohoa. En viitsinyt kysyä miksei siihen voi laittaa keittiöpuutarhaa tai istuttaa mangoa tai jotain muuta hedelmäpuuta. Tai edes pitää sellaisessa kunnossa että lapset voisivat siinä leikkiä. Lapset ovat aina sisällä. En ole varma oliko pihalla käärmeitä, mutta lasinsirpaleista Prabha ainakin puhui. Että joskus hänen täytyy piha laittaa kuntoon. En taaskaan kysynyt miksei se vaimo joka on päivät pitkät kotona voi tehdä tällaisia. Intia on kumma maa, useimpia asioita ei jostain syystä vain voi tehdä.

Prabha on hindu ja vaimo on kristitty. Katsoin heidän upean hääalbuminsa ja ihmettelin hienoja häitä. Taas näitä kummia juttuja - kontrasti kuvissa esiintyvän hääparin ja häätalon ja edessäni olevan pariskunnan ja heidän nuhjuisen kotinsa välillä oli häkellyttävä. Häihin ja hautajaisiin syydetään rahaa jonka länsimaalainen mieluummin käyttäisi vaikka kunnon talon hankkimiseen. Heilläkin oli 2006 vierasta. "Ihmiset loukkaantuvat jos ei kutsuta". Mietin mistä ihmeestä itse olisin keksinyt omiin häihini yli 2000 vierasta. Ei tullut mieleen.

Prabha nauroi kuinka kaikki luulevat että heillä on rakkausavioliitto koska ovat eri uskontoa. "Ei, ei, tämä on järjestetty avioliitto". Järjestetty avioliitto on heidän mielestään paljon parempi. Tässä tapauksessa homma on ilmeisesti toiminut - minusta näytti että pariskunta ja perhe oli onnellinen.

Join kahvin, leikin lasten kanssa, katsoin kaikki 500 häävalokuvaa ja lähdin pois. Seuraavana päivänä kuulin Prabhalta kuinka käyntini oli ollut heidän koko illan keskustelunaihe. Vaimo oli ihmetellyt ikääni "näyttää niin nuorelta, korkeintaan 35 vuotta" ja Prabhan oli monta kertaa pitänyt todistaa "ei, ei, Madam on 52 vuotta. Madam pitää huolta kunnostaan, liikkuu paljon."

En ole koskaan kertonut palveluskunnalleni ikääni. Yhdellä vuodella se heitti, olen 53v. Mutta kuten olen ennenkin todennut, mikään ei pysy salassa. Palveluskunta tietää meistä ihan kaiken. Mikä ei aina ole niin kiva ajatus.

Samana yönä Prabha ajoi minut kentälle. "Madam, tulen muistamaan tämän ajan koko elämäni. Olen saanut apua ja neuvoja kun lapset ovat olleet sairaita. Madam, koko perheeni on ollut onnellinen. Madam, olette hyvä ihminen, te ymmärrätte kuinka tärkeä perhe ja uskonto on."

En ymmärrä tippaakaan hindulaisuutta.

Huomenna kirjoitan

Hups. Huomasin ettei ole tullut kirjoituksia blogiin. Kirjoitan huomenna. Keksin jotain siihen mennessä koska oikeasti ei ole tapahtunut mitään erityistä.

Kotiasioista voi mainita lyhyesti... vartijamme Supervor on malariataudin takia Orissan osavaltiossa kotikylässään ja Jantu, toinen vartijamme, sai jotenkin hommattua joululomamme aikana 21-vuotiaan sukulaispoikansa Supervorin sijaiseksi. Anitha tuhahti että poika on bengalilainen eikä assamilainen kuten Jantu. Joskus pitää selvittää mitä pahaa bengalilaisissa on. Bengal on kaiketi jakautunut länsi- ja itä-Bengaliin joista itäinen puoli on Bangladeshin puolella ja Kolkata on Länsi-Bengalissa.

Tämä bengalilaispoika ei puhu kuin hindiä ja varmaan assamia ja bengalia, mutta ei siis englantia tai tamilia. Anita tuli eilen töihin jonkun korin kanssa jonka sijoitti vartijoiden pöydän alle ulos talomme nurkalle. Peitteli korin valkoisella liinalla ja pulputti englanniksi vartijapojalle ettei koriin saa koskea. Eihän poikarukka mitään ymmärtänyt. Sitten tuli korporaation roskankerääjät jotka tyhjensivät roskiksen ja ottivat samalla Anithan korin jota Bengalin poika tarjosi - sitä se Anitha varmasti oli yrittänyt selvittää, että roskiin vain? Anitha oli itkusilmin keittiössä ja tuhersi että tänään on siskon syntymäpäivä ja korissa oli 150 rupian uusi hiuskampa siskolle lahjaksi ja siskon lapsille uudet vaatteet. Anitha oli jo soittanut roskamiehille ja kysynyt koria jonka roskamiehet muistivat hyvin. Sanoivat että se oli epätavallisen siisti ja hieno roskaksi. Mutta että se on nyt ikävä kyllä jo jossain Perungudissa ja täysin kadonnut. Roskamiehet olivat korin ja sen sisällön jo varmasti myyneet.

Joten voi olla että tämä on syy miksi Anitha suhtautuu nyreästi Jantun sukulaispoikaan ja odottaa Supervoria palaavaksi.

Prabha, autonkuljettajani, palasi eilen pyhiinvaellusmatkalta. Retki oli ollut onnistunut vaikka temppeliin pääsyä viimeisillä metreillä oli odotettu 21 tuntia. Logistiikka oli pettänyt, polku oli ollut kapea ja tungos temppeliin oli ollut kova. Eikä järjestelyt olleet ihan viimeisen päälle. Prabha oli nähnyt neljä kuollutta jotka vaan olivat jääneet massojen jalkoihin. Käyneet väärään paikkaan maate ja uupuneet pyhiinvaeltajaveljet talloivat hengiltä. Eivät nämä ainoiksi uhreiksi jääneet, mutta mitään lukumääriä ei kyllä virallisesti ilmoiteta, hyvää onneahan kaikki olivat matkalta hakemassa. Onni on suhteellinen käsite. Jos Keralan kukkuloilla juuri ennen temppeliä hindu kuoli sen viimeisen kerran ja saavutti mokshan vapautuen jälleensyntymisen kierteestä, onni oli suuri. Mutta jos se kuolema olikin vain syntyminen toiseen elämään, matkassa ei kovin paljon ollut onnea mukana. Muuten oli ollut sateista ja kovin kylmää, ääni meni ja tuli flunssa. Nyt Prabha voi pukeutua tavallisiin vaatteisiin ja käyttää sandaaleja. Parta on pois ja hiukset lyhyet, siisti mies. Ja ensi vuonna taas uudestaan Keralan kukkuloille temppeliin.

Keksin jotain kirjoitettavaa huomiseksi.

Autossa juteltua

Tänään satoi ja matka Little Lamb School'ista kesti kauan. Tuli juteltua Prabhan kanssa.

Toki tiesin että Prabha valmistautuu pyhiinvaellusta varten. Joku aika sitten Prabha leikkautti hiuksensa hyvin lyhyiksi, vaihtoi pitkät housut nilkkoihin asti ulottuvaan lannevaatteeseen ja jätti sandaalit pois. Niin, Prabha ajaa autoa ja moottoripyörää paljain jaloin. Suurin ongelma Prabhalle taitaa olla paasto. Tai siitä olen eniten kuullut. Prabha - jolle aterioiden ajankohdat ovat tärkeintä maailmassa ja joka yleensä on levittänyt eväänsä autoni keulalle tai terassimme lattialle aina silloin kun olen lähdössä matkaan - paastoaa yhteensä 41 päivää. Ei aamiasta, lounas ja päivällinen tiukasti kasvisruokia koostuen lähinnä riisistä. Prabha parka!

Kuten Babu viime vuonna, Prabha tekee pyhiinvaelluksen Keralan osavaltioon Sabarimalaan Ayyappan-jumalan temppeliin. Kaikki tietävät että jokaisen muslimin on kerran elämässä päästävä Mekkaan, mutta Sabarimalasta ei moni tiedä, vaikka se on Mekan jälkeen maailman suosituin pyhiinvaelluskohde. Joka joulu-tammikuun vaihteessa sinne vaeltaa 50 miljoonaa hindua ja jokaisen Ayyappanin palvojan pitäisi käydä siellä ainakin kerran eläissään. Ayyappanin palvojan on helpompi olla mies. Ayyappan on nimittäin niin pyhä etteivät hedelmällisessä iässä olevat naiset mahdollisen kuukautisvuotonsa kanssa saa vaeltaa Keralan kukkuloille temppeliä saastuttamaan. Vain alle 10-vuotiaat tytöt ja yli 50-vuotiaat naiset ovat tervetulleita.

Hindulaisuutta on tavallisen eriuskoisen aivan mahdoton käsittää enkä edes yritä sitä itselleni selittää. Tiedän että hindulaisuus ei perustu kirjoihin, sillä ei ole perustajaa eikä se ole yksi uskonto vaan eri uskontojen kooste, ja kaiken lisäksi vielä jonkinlainen näkymätön absoluuttinen totuus jota ihminen ei voi ikinä käsittää - asia jonka jokainen hindu käsittää. Siksi tarvitaan välittäjiä, niitä lukuisia jumalia joista kukin voi valita mieleisensä tai vaikka useamman, aina sopivimman kuhunkin tilanteeseen. Useimmat hindut valitsevat yhden kolmesta pääjumalasta: Brahma - luoja, Vishnu - ylläpitäjä, Shiva - tuhoaja. Tai jonkun näiden pääjumalan ilmentymismuodon, tai vaimon, tai pojan, tai pojan vaimon, tai pojan, poikapuolen tai vaimon ilmentymismuodon, tai rakastajattaren tai ... Siis on varaa valita.

Ayyappan on todella pyhä. Joskus reilut tuhat vuotta sitten oli kähinää Brahma-jumalan ja jonkun kuninkaan sisaren kanssa. Toiset kaksi pääjumalaa, Shiva ja Vishnu, sotkeutuivat mekkalaan juonella jossa Vishnu muuntautui kuvankauniiksi naiseksi. No, tästä seurasi tietenkin se että Shiva ei voinut hillitä itseään vaan Vishnu ja Shiva yhtyivät siten että Ayyappan syntyi. Ei siis neitseellinen syntymä vaan käsittääkseni täysin maskuliininen. Ayyappan-pojalla oli sen jälkeen vaikka mitä taisteluja eri demoneja vastaan, mutta lopputuloksena on kirjoitukseni alku - maailman toiseksi suosituin pyhiinvaelluspaikka Keralan Sabarimalassa jonne autonkuljettajani lähtee jo kolmantena vuotena peräjälkeen.

Miksi kaikki nämä valmistelut? Oikeastaan hyvin yksinkertaisesta syystä. Vaikka vaellus on syvästi uskonnollinen ja pyhä, se on myös aikamoista kärsimystä. Prabha puhui 67 kilometrin vaelluksesta (Wikipedia tiesi kertoa 45 kilometristä) yli usean kukkulan. Kuten Intiassa aina jos liikutaan vähääkään pyhissä paikoissa, ollaan paljain jaloin. Jos kukaan aikoo tarpoa kilometrinkään paljasjaloin Etelä-Intian vuoristossa, on parempi hieman harjoitella. 41 päivässä jalkapohjat ehtivät jo tottua niin teräviin kiviin kuin kuumaan hiekkaankin. Lannevaate on väriltään musta tai oranssi kertoen kaikille että kyseinen henkilö valmistautuu pyhiinvaellukseen eikä häntä saa töniä tai tuuppia eivätkä naiset saa tulla liian lähelle. Valmistautumiseen kuuluu paaston lisäksi myös selibaatti. Ja rukoilu. Ja puhtaus. Prabha käy kaksi kertaa päivässä pesulla ja menee sen jälkeen temppeliin rukoilemaan 20 minuutiksi. Tänään Prabha vei minut ratsastamaan puoli kuudeksi aamulla. Prabha asuu 50 minuutin mopomatkan päässä meiltä ja oli lähtenyt kotoa hyvissä ajoin ennen neljää ehtiäkseen rukoilla yhdessä monista Adyar-joen toisella puolella olevista temppeleistä ennen meille tuloa.

Tukka leikataan ennen paastoa koska nyt valmistautumisaikana hiuksia sen enempää kuin partaa tai kynsiäkään ei saa leikata. Miksi kynsien pitää kasvaa, siihen Prabhalla ei ollut muuta selitystä kuin että se on osa kulttuuria. Hiukset ovat intialaisille todella arvokkaat ja tärkeä ulkonäöllinen juttu. Usein näkee kaljuja tai sänkitukkaisia miehiä, naisia ja lapsia joiden hiukset on ilmiselvästi uhrattu. Tämä on jumalalle aivan valtava lahja jolla toivotaan vastaavankokoista siunausta tulevaisuudelle. Alkuaikoina Intiassa ihmettelin kovasti klaneja naisia ja pikkutyttöjä ja mietin onko kyseessä rangaistus vai yritetäänkö naisista ja tytöistä tehdä vähemmän kauniita jotta saisivat olla rauhassa ahdistelijoilta.

Niin. Minulla on täpläotsainen, parrakas, paljasjalkainen, lannevaatteeseen kääriytynyt kuski joka lähtee veljensä ja 7-vuotiaan veljenpojan kanssa joulukuun lopussa junalla Keralaan ja sen jälkeen tarpoo 18 kukkulan yli temppeliin jonka 18 kultaista porrasta he kipuavat päästäkseen valelemaan Ayyappanin kuvaa ghee'llä, kirkastetulla voilla ja uhraamaan kuvalle kookospähkinöitä ja riisiä. 41 esivalmistelupäivän aikana kasvatetut hiukset, kynnet ja parrat leikataan ja uhrataan Ayyappanille. Kun tämä on tehty, on tehty kaikki minka voi jotta tuleva vuosi olisi hyvä, yhtä hyvä kuin oli tämäkin vuosi, viimevuotisen reissun ansiosta.

Satoi kun pääsimme meille. Ainakaan Prabhalla ei ole kenkiä jotka kastuisivat kun porhaltaa mopolla temppelin kautta kotiinsa.

Kotielämää ja uskontoa

Olen ollut hieman kremppa ja pysytellyt enimmäkseen kotona. Koska maksan Prabhalle, kuljettajalle, kuukausipalkkaa, en anna ylimääräisiä vapaapäiviä joita kertyy muutenkin kaikkien matkojeni aikana. Prabha tulee meidän talon nurkalle notkumaan kello 9 aamulla.

Eiliseksi Prabha pyysi vapaapäivää hääpäivänsä vuoksi. Kun Anitha ensimmäisenä pyysi vapaata hääpäivän vuoksi, olin ymmälläni ... "Etkö ole jo naimisissa? Kenen häät nyt on?" Anithalla oli 21-vuotishääpäivä ja arvelin sen olevan joku suotuisa luku jonka vuoksi on tarpeen mennä kirkkoon koko perheen voimin. Anitha on katolinen mutta käy, jos mahdollista, vielä useammin kirkossa kuin hindupalvelijamme temppelissä.
Sitten Babu pyysi vapaata 6-vuotishääpäivänsä vuoksi päästäkseen kotikylänsä temppeliin. Nyt Prabhalle tuli 4 vuotta täyteen avioelämää ja mennään temppeliin. Kaikki ylimääräiset vapaapäivät ovat jonkun perhetapahtuman vuoksi jonka vuoksi mennään temppeliin. Länsimaisittain ajatellen vapaapäivä menee hukkaan.

Koska Prabha asuu Chennaissa, kokonainen vapaapäivä ei ollut tarpeen. Prabha laskettelee englannin sanoja hyvin hitaasti eikä muutenkaan ole erityisen eloisa, mutta kysyttäessä kertoo asioitaan tunnollisesti ja perinpohjaisesti. Koska meillä on molemminpuolisia kieliongelmia, olen luultavasti värittänyt näitäkin tarinoita aika tavalla. Prabhalla on kaksi vanhempaa veljeä ja yksi sisar ja uskon että sekä Prabhan edesmennyt isä - käsittääkseni viinan viemä - ja vanhin veli on hakannut Prabhaa kepillä koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Prabha on tosi kiltti ja tekee saman vaikutuksen kuin uskollinen koira joka koko ajan hieman pelkää että isäntä kuitenkin potkii.

Hääpäivänä annetaan lahjoja. Koska Prabha ei ole varoissaan, lahjaksi vaimolle oli vain uusi sari. Kelvollinen puuvillasari on 300 rupiasta ylöspäin (6 euroa), silkkisari on jo tuhannen rupian luokkaa (17 euroa) ja siitä ylöspäin aivan käsittämättömiin summiin. Viime vuonna vaimo sai kellon, sitä edellisenä kultakorun. Nyt Prabhan äidin ja lasten sairastelu ja sairaalakäynnit ovat verottaneet aika tavalla perheen taloutta. Temppelin jälkeen mennään syömään ulos, vain oma perhe, eli meikäläisittäin ajatellen tiedossa on jotain hauskaakin.
Hauskuus taisi loppua lyhyeen. Illalla tuli Prabhalta tekstiviesti "Isoäiti kuoli kello 7.40 pm. Voinko saada huomisen vapaaksi?". Hautajaiset ovat ilman muuta vapaapäiviä. Hautajaisia on vähän väliä ja sen jälkeen hinduilla on omaisen kuolemaan liittyviä päiviä jolloin on pooja , rituaali, pyhä toimitus, palvonta jolloin mennään temppeliin, uhrataan jumalille kookospähkinää ja hedelmiä ja omaisille tarjotaan makeisia. Ensi viikonloppuna Babu menee kaksi viikkoa sitten kuolleen tätinsä poojaan ja on siksi järjestänyt Prabhan kuskaamaan meitä vapaapäiviensä ajaksi.

Kun Mehtan sairaalan perustaja kuoli helmikuussa, 15 päivää hänen kuolemansa jälkeen oli tärkein pooja jolloin koko sairaalan henkilökunta meni sairaalan katolle järjestettyyn buffet-tilaisuuteen syömään ekstrahyvää ruokaa ja paljon makeisia ja edesmenneen Dr. Mehtan suku esiintyi täysin valkoisissa suruvaatteissa.

Anithan kirkossakäymisinnon ymmärrän hyvin. Anithan mies on kelvoton juoppo joka ei pysy yhdessäkään työssä pitkään. Anithan 19-vuotias poika lopetti koulun kymppiluokkaan. Poika ei ole lukumiehiä ja aavistelen että on seuraamassa isänsä jälkiä vaikka tästä ei ole suoraan puhuttu. Anithan tytär valmistui hyvin arvosanoin keväällä 12-luokaltaan ja pääsi sairaanhoitajakouluun. Tytär on äitinsä kaltainen kunnon ihminen - äiti ja tytär käyvät yhdessä kirkossa.

Anitha on ollut kolme päivää pois hakeakseen tyttärelle opintolainaa. Tänä aamuna Anitha tuli taas töihin, mutta oli jotenkin hätääntyneen oloinen. Pankissa oli ollut ongelmia, jotain joka liittyi kahteen osoitteeseen jotka Anitha oli lainahakemuksessa ilmoittanut. Perhe on asunut vuokra-asunnossa jota kunnostetaan vesivahinkojen vuoksi ja siksi asuu nyt väliaikaisessa asunnossa ja tämä herättää epäluuloa pankissa. Oli kuulema sanottu että ettei saa muuttaa miten vain vaan on pysyttävä yhdessä osoitteessa. Intiassa asuneena uskon ettei lainanotto mikään helppo juttu ole. Etenkin kun Anitha on perheen pääelättäjä, mieshän ei tuo kotiin ainuttakaan rupiaa eikä Anitha ole koskaan aiemmin hakenut lainaa ja on avannut pankkitilinkin vasta nyt tyttären opintolainan vuoksi. En minäkään mikään ekspertti pankkiasioiden hoidossa ole mutta Suomessa sentään pankeissa on tapana antaa ystävällistä palvelua ja hakea ratkaisu asiakkaan ongelmaan. Intiassa Anithan kaltaiselle, ilman aviomiestä asioivalle köyhälle kotiapulaiselle on helppo huutaa "Mitä jos tyttärellesi tapahtuu jotain eikä hän pysty maksamaan lainaa takaisin eikä miehesi tienaa mitään ja asutte missä sattuu? Ei sellaiselle voi lainaa antaa." Anitha oli itkenyt pankissa ja kotona ja tytär oli yrittänyt lohduttaa.

Anitha itkeskeli keittiössä, pyyhki jatkuvasti kyyneleitä sarin helmaan, juttelimme ja yritin miettiä mistä oikein on kyse ja mitä voisi tehdä. En tiedä intialaisista opintolainoista enkä paljon muustakaan. Anithan tytär on sukunsa ensimmäinen yliopisto-opiskelija eikä perheessä kukaan ole ottanut opintolainaa, ei myöskään naapurustossa. Anithan tuki, vanhempi veli kuoli puoli vuotta sitten. Ehdotin että kirkosta voisi löytyä joku joka tulisi pankkiin mukaan, vaikka pappi, ja voin itse kirjoittaa suosituskirjeen. Anithalle on kunnia-asia saada tytär sairaanhoitajaksi koska olisi itse mielinyt opiskelemaan kun koulunkäynti sujui hyvin mutta hänet naitettiin 17-vuotiaana. Tyttärelleen hän ei halua samaa kohtaloa. "Pray for me, Mam", nyyhki Anitha. Tämän kuulen kovin usein Intiassa.

Ulkomailla asuessani olen tajunnut asian joka ei minua ole Suomessa mitenkään kiinnostanut. Niin Amerikassa, Brasiliassa kuin Intiassakin uskonto on jokapäiväinen juttu josta puhutaan ilman että kukaan ilkkuu hihhuliksi tai katsotaan kieroon että onko tuokin nyt vinksahtanut. Vaikka olen normaali suomalainen tapauskovainen, olen todella onnellinen että olen saanut kristillis-luterilaisen kasvatuksen. Tässä uskontojen sekamelskassa ja eläessä erilaisten jumalien ja pyhyyksien keskuudessa on todella helpottavaa että tiedän mikä olen ja miksi ajattelen kuten ajattelen ja miksi myös saan ajatella niin; että minulla on oikeus ajatella omalla tavallani. Olen kaksituhatvuotisen kristillisen kulttuurin tuote enkä voi sitä mitenkään muuttaa. En ymmärtänyt juutalaisuutta Amerikassa enkä luterilaisena ymmärtänyt miksi Manauksessa hyvin maallinen Michelle meni joka tiistai messuun äitinsä kanssa, enkä ikinä voi ymmärtää hindun ajattelutapaa enkä edes intialaista kristittyä, mutta se ei minua häiritse koska minun ei tarvitse sitä ymmärtää. Ei hekään ymmärrä minua ja voimme silti elää rauhassa elämäämme.