Vilkas päivä

Minulla on muutto meneillään. Eilen pakattiin suurin osa tavaroista jotka vietiin tänään uuteen asuntoon parin kilometrin päähän. Huomenna sitten loput. Ei tämä muutto sinänsä ole mikään erityisen hirveä, oikeastaan yllättävänkin helppo. Löysimme muuttofirman, joka toimii aivan länsimaisella tehokkuudella ja huolellisuudella. Muuttomiehet käyttävät jopa housuja tavanomaisten hameitten tai vaippahousujen sijaan. Mutta muutot ovat aina kauheita.

Muuttoon liittyy tietysti myös se, että minulla ei ollut kunnollista internet-yhteyttä koko päivänä. Se sopi erityisen huonosti tänään kun Finnwatch-järjestö julkisti eilen raporttinsa elektroniikkateollisuuden työoloista Intiassa. Olin lukenut raportin etukäteen enkä kuvitellut, että se saisi juurikaan julkisuutta. Kuten Ilkka totesi raportin luettuaan, raportissa olevien faktojen perusteella ei oikeastaan ole mitään todellista valittamisen aihetta. Finnwatch onnistui kuitenkin kääntämään aivan kaiken negatiiviseksi, jopa sen että yhtiömme tarjoavat työntekijöilleen ateriat tehtaan ruokalassa (se on tapa kontroilloida työntekijöitä). Vaikka raportin otsikointi oli aika raflaavaa ja siinä esitetyt johtopäätökset tarkoitushakuisia, en kuvitellut, että Finnwatch olisi julkistanut sitä niin negatiiviseen sävyyn. Sen sijaan ei pitäisi olla yllätys, että toimittajat eivät lukeneet raporttia vaan kirjoittivat juttunsa sen perusteella mitä Finnwatch sanoi.

Jouduin siis kesken muuton kommentoimaan raporttia niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Jälkimmäinen oli ihan turhaa, MTV3:n toimittaja ei ollut tippaakaan kiinnostunut vastauksistani niin kauan kun en suostunut olemaan sitä mieltä, että riistäisimme intialaisia puolustuskyvyttömiä raukkoja.

Kerkisin lounaalle puoli seitsemän jälkeen. Nyt on kuitenkin rauhallista, kirjoitan tätä istuen toista kertaa Intiassa olon aikana ruokapöydän ääressä – muita huonekaluja kuin tämä ja sänky ei enää olekaan.


Lähetin Helsingin sanomien mielipideosastoon kirjoituksen koskien Finnwatch raporttia. Hesari julkaisee vain pienen osan lähetetyistä kirjoituksista, joten julkaisen sen varmuuden vuoksi edes tässä:

Salcomp luo hyvinvointia Intiassa

Finnwatch julkisti eilen tutkimuksensa Nokian ja sen alihankkijoitten työoloista Chennaissa, Intiassa. Luettuani raportin, oli vaikea uskoa sen kuvaavan työyhteisöä, jossa työskentelen päivittäin.

Tutkimuksen asiasisältö vastaa pääosin todellisuutta, mutta sen painotukset ja otsikointi ovat outoja ja johtopäätökset merkillisiä.

Finnwatch ja sen yhteistyöjärjestöt ovat määritelleet, että ”elämiseen riittävä palkka”Intiassa on 8000 rupiaa (127 euroa). 80 prosenttia intialaisista perheistä tulee toimeen alle 100 rupialla päivässä, joten ”elämiseen riittävän” raja on aika korkea. Intiassa lakisääteinen minimipalkka määritetään osavaltio- ja toimialuekohtaisesti. Nokian tulon jälkeen Tamil Nadun osavaltion elektroniikkateollisuuden minimipalkan nousu on ollut ripeää. Voidaan perustellusti todeta, että Nokialla on ollut nostava vaikutus alueen yleiseen palkkatasoon. Kuten raportissa kerrotaan, niin Nokia kuin sen alihankkijatkin maksavat minimipalkan ylittäviä palkkoja kaikille työntekijöilleen, mukaanlukien harjoittelijat ja ”vuokratyövoima”. Paikalliseen tasoon verrattuna erinomaisen palkan lisäksi tarjoamme ilmaisen bussikuljetuksen, työterveyshuollon ja ateriat tehtaan ruokalassa.

Raportissa nostetaan ongelmaksi se, että suuri osa työntekijöistä on harjoittelija-statuksella tai ”vuokratyövoimaa”. Hyvin suuri osa Salcompin työntekijöistä on harjoittelija-statuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pätkätöitä tai epävarmuutta työntekijöille. Harjoittelujakson päättyessä työntekijät siirtyvät vakinaisen työntekijän statukselle. Emme ole toimintamme aikana koskaan joutuneet irtisanomaan yhtään työntekijää. Emme tarvitse pätkätyöläisiä.

Raportissa kerrotaan työntekijöitten tyytymättömyydestä työoloja ja työnantajaa kohtaan. En tiedä keitä tutkijat ovat haastatelleet, ainakaan tuo 0.4 prosentin otos (100 haastateltua 25000 hengen joukosta) ei edusta kovin hyvin Johtamani tehtaan henkilöstöä. En ole urani aikana johtanut missään yhtä tyytyväistä ja motivoitunutta työntekijäkuntaa Chennaissa. Jos satun joskus kaipaamaan motivaatiota omalle työlleni, riittää että teen pienen kierroksen tehdassalissa. Operaattoreiden ujon-iloiset tervehdykset ja vilkutukset pelastavat päivän.

Finnwatchin mukaan työntekijät valittavat,”uramahdollisuudet ovat olemattomat" ja”varsinkin naisten ura katkeaa usein avioitumiseen ja lasten saamiseen, sillä matalat palkat ja pakolliset yövuorot ovat perheellisille ihmisille vaikea yhtälö”. Ihmettelen kuinka moni yksinkertaisen liukuhihnatyöhon hakeutunut intialaisesta maalaiskylästä tullut kouluttamaton nuori operaattori on odottanut erityisiä uramahdollisuuksia. Palkat ja yövuorot eivät ole syynä siihen, että nuorten naisten ura katkeaa avioitumiseen. Intialaisessa kulttuurissa naimisissa olevien kouluttamattomien naisten työssäkäynti on erittäin harvinaista. Vaikka toivoisimmekin monien jatkavan, paikallisen perinteen ja kulttuurin mukaan elävät nuoret naiset siirtyvät aviomiehensä kotiin hoitamaan uutta laajaa perhettään hyläten palkkatyönsä.

Naisen asema Intiassa on edelleen surkea. Sitä kuvaa hyvin vääristynyt sukupuolijakauma: Intiassa on 940 naista 1000:ta miestä kohti. Etenkin maaseudun kylissä pojan syntymä on koko suvun riemu, tytön syntymä yhteinen onnettomuus. Salcompin tehdas työllistää nyt lähes 4000 nuorta naista Tamil Nadun kylistä. Heille tarjoamamme työpaikat muuttavat näitten nuorten naisten koko elämän; kun perheen tytär pääsee meille töihin ja saa usein parempaa palkkaa kuin kukaan koskaan koko perheessä, hänen arvostuksensa ja itsetuntonsa muuttuvat pysyvästi. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että luomalla näitä työpaikkoja, teemme parasta mahdollista kehitysyhteistyötä.

Mikko Kaukoranta
maajohtaja, Salcomp Intia

Taas Intiassa

Kyllä minulla on kaksi kotia. On Töölön koti ja on Intian koti. Hirmuisen haikealta ja vaikealta tuntui nyt lähteä Intiaan mutta matka Lontoon kautta on sen verran pitkä ettei niitä haikeuksia jaksanut ajatella. Ei jaksanut nukkuakaan. Yleensä nukun lentojen aikana mainiosti, mutta nyt katsoin täysin virkeänä kolme täyspitkää elokuvaa.

Hauskaa oli myös kun Lontoon koneessa oli yllättäen Nymanit jotka jatkoivat Amerikkaan joten tällä kertaa lentokentällä roikkuminen vaihtoa odotellen sujui todella rattoisasti.

Astuin Chennain lentokentältä ulos kello 4 aamulla ja ensimmäisenä näin Babun. Hyvin turvallista. Babuun voi luottaa. Babu oli liikkeellä Hyundai Accentilla koska halusi esitellä minulle miten mainio auto se on. Babu on tässä yrittänyt järjestellä minulle omaa autoa ja kuljettajaa varmaan puolen vuoden ajan. Joten siinä aamuyön pimeydessä kotiin ajellessa skarppasin kyselemään auton teknisiä tietoja joita tiesin Babun mielellään kertovan. Miksi minun pitää olla niin kiltti että silloinkin kun en millään jaksaisi yritän jaksaa.

Kotiin tultuani Mikko heräsi ja lähti töihin ja oli tehtaalla jo kuudelta, minä menin nukkumaan. En todellakaan lähde palkattomaan työhön näin räytyneenä. Heräsin yhdeksän maissa Anitan puuhailuun. Kummasti siihenkin on tottunut että koti on täynnä populaa. Jantu myrkytti moskiittoja pihalla, Vanilla lakaisi puutarhan pudonneita lehtiä, verhooja tuli tuomaan kattoterassin bambutuoleihin pehmusteita. Anitalla oli murheita kerrottavana, oli todettu sokeritauti ja dieettiohjeita annettu. Minusta intialaiset ohjeet on päin honkia, keskitytään sokerin täydelliseen poistamiseen dieetistä kun pitäisi miettiä hiilihydraatteja, mutta on parempi olla sekaantumatta toisten asioihin. Anitan tytär sai ylioppilaskokeensa tehtyä ja pohtii kovasti voisiko kouluttautua sairaanhoitajaksi vaikka veren näkeminen kammottaa - Anita toivoi kannanottoani. Ja käytiin läpi ettei tyttären nyt kannata mennä naimisiin vaan olisi se ammatti hyvä; että Anita itse ei päässyt ikinä opiskelemaan vaikka olisi halunnut kun vanhempien mielestä oli parempi mennä 17-vuotiaana naimisiin. Kyllä Intia muuttuu vaikka hitaasti se käy.

Kävelin 35C-asteisessa auringonpaisteessa 1.5 kilometrin päähän Anokhin EcoCafe'seen lounaalle ja naapuritaloon kynsihoitoon. Suomessa oli sellainen ilma, puhumattakaan lentokoneesta, että kädet ja jalat halkeili kuivuuttaan. Täällä jokainen kynnelle kykenevä (olipas kiva sanonta manikyyrin ja pedikyyrin yhteydessä!) käy käsi- ja jalkahoidossa ihan kuten Brasiliassakin.

Mikko haki minut Oryzasta, sieltä kynsipaikasta. Kotona talomme nurkalla oli odottamassa Ganesh, Babun serkku joka omistaa Ganesar Toours & Travelss-autonvuokrausfirman jonka listoilta Babun mainostama Hyundai Accent löytyy. Lisäksi oli Prabha, Babun kaveri niiltä ajoilta kun oli Hyundain testikuskina. Prabhasta tulisi minun kuskini. No, koeajetaan viikon verran ja päätän sitten mitä teen. Että kyllä sitä porukkaa Intiassa piisaa kotinurkille asti ja kuten on aiemminkin todettu, monelle meidän talomme nurkka tuntuu ainakin kotiolot voittavan.

Sadanmiljoonan laturin juhla kuvina

Kuvia olikin niin paljon ettei parhaiden valitsemisesta tullut mitään. Mutta kuvat kertovat joka tapauksessa enemmän kuin sanat joten olkaa hyvät, tässä niitä on:

Sisääntulokin oli jo juhlava. Sisääntuloaulassa oli tapahtumaan rekisteröityminen - jokainen kirjoitti nimensä seinälle viritettyyn Salcomp-julisteeseen.

Kuthuvilakku sytytetään, se on tarkkaa hommaa. Eihän se tuikku tuntunut muillakaan syttyvän ja he sentään sytyttävät öljylampun joka aamu. Oli ihan hyvä etten tajunnut kuinka takana oleville valkokankaille kuvattiin lähikuvana kutakin esiintyjää, meitäkin. Se olisi hermostuttanut ja olisin ruennut hymyilemään jotenkin erityisen väkinäisesti.

Sadasmiljoonas laturi - ainoa VIP-vieras - paljastetaan. Koko johtoryhmä vetäisi pikkutakit ylleen ja näyttivät hyvin arvokkailta lavalla seistessään. Laturi on vain niin pieni ettei edes eturivissä istujat sitä nähneet, mutta kameramiehet osasivat ammattinsa ja saivat siitäkin lähikuvan kankaalle.

Mikko pitää tervetuliaispuhetta. Vaikka kuvista ei juuri pysty erottamaan nyansseja, Mikolla on se uusi vaatturin valmistama kashmirvillainen puku päällä.

TV:stä tuttu juontaja. Ei tosin meille tuttu. Mutta oli luonteva ja kaunis ja oikein hyvä esiintyjä ja mikä tärkeintä, hyvin suosittu julkkis.

Näitä palkintojen jakokuvia riittää. Laitan tähän nyt vain muutaman. Mikko on ihan kuin lempeä isoisä joka onnittelee lapsenlapsiaan. Yleensähän Mikko on varsin yrmeän näköinen, mutta aina kun kiertelee tehdassalissa tai tapaa operaattorityttöjään, Mikosta tulee lässyn pehmosedän näköinen eikä sille voi mitään. Se on varmaan aika liikuttavaa.

Lahjat olivat tosi hienoja - kattiloita, höyrykeittimiä, jopa DVD-soitin ansioituneimmille operaattoreille.

Laaduntarkastus vauhdissa. Salcompilaisilla on paljon piilevää lahjakkuutta ja intoa. Olisi tosiaan sääli jos tällaisia juhlia ei olisi, nämäkin kyvyt jäisivät pienemmän piirin tietoon.

Jokainen Salcompin kriketinpelaaja sai jonkun plakaatin tai pokaalin, useimmat useamman. Menin ihan sekaisin kun tuntui että samat tyypit tulivat koko ajan hakemaan uusia ja taas uusia palkintoja.

Krikettipalkinnot oli jaettu ja voittajajoukkue - Eagles - asettui ryhmäkuvaan.

Tällä johtajalla oli vauhtia. Mikon Namaskar-tervehdys (kämmenet yhdessä) on tavallisesta poikkeava koska kädet ovat kasvojen yläpuolella. Se on poliitikkojen tapa tervehtiä, näkyy paremmin ja kauemmaksi. Mikko on oikeastaan tosi komea poliitikon asussa. Se on nyt meillä kotona, koskahan sille tulee seuraavan kerran käyttöä?

Joskus tuntuu että laturitehdasta hauskempaa työpaikkaa ei olekaan!

... ja tanssi alkaa!

Punapukuiset esiintyjät tanssivat yleisön joukossa. Sitä ei olisi todellakaan tarvinnut, yleisö oli aivan hullaantunut muutenkin! Oikealla oleva laulajapariskunta oli suunnattoman suosittu. Olivat kyllä meistäkin tosi hyviä ja laulut oli meillekin helppotajuisia melodialtaan.

Toiset akrobaatit temppuilivat seipään nokassa pelkästään sormien ja varpaidensa varassa. Todella taitavaa! Yksin esiintyvä akrobaatti roikkui köyden kanssa mitä kamalimmissa asennoissa mutta tyynen rauhallisesti kuten joku fakiiri piikkimaton päällä.

Ja tanssitaan, tanssitaan! Tanssiryhmän ei todellakaan olisi tarvinnut yllyttää tyttöjä tanssiin!

Ai... jossain vaiheessa istuimme näin korrektisti paikoillamme ja katselimme akrobaatti- ja lauluesityksiä. Mutta kun ne tytöt alkoi tanssia ja hihkua ja hypellä kuin pikkulapset, pakkohan siinä oli vanhankin nousta tanssimaan. Niin teki Mikon johtoryhmäkin, aika epäröivästi koska eihän moinen ole Chennaissa tapana.

Chennain laulajasuuruus ja toinen tulennielijöistä. Sirkustaiteilijat ovat Chennaissa tavattoman suosittuja ja todella taitavia vaikken ole ikinä sirkuksen ystävä ollutkaan.

Mikä näitä tyttöjä olisi voinut pidätellä? Juhlat oli heidän ja he olivat ne ansainneet. Juhlivat sydämensä kyllyydestä ja nuoruuden innolla kun kerrankin on siihen tilaisuus.

Tehtaan juhlat

Olen tietämättäni ollut 28 vuotta naimisissa kansankiihottajan kanssa.

Sata miljoonaa laturia kolmessa vuodessa on sellainen saavutus että sunnuntaina tehdas suljettiin ja koko henkilökunta tuli Chennai Convention Centreen viettämään vuosittaista henkilöstöjuhlaa. Intiahan on demokratia mutta ei missään nimessä tasa-arvoinen, joten oli luonnollista että tarjoilusta vastaava GRT Grand Hotel oli etukäteen kysynyt kuinka paljon on VIP-vieraita joille katetaan erikseen pöydät ja tehdään ruoat. "VIP-vieraita on 1800" oli Victor, henkilöstöjohtaja, vastannut kuivasti.

Tilaisuus oli perhejuhla - tarkoittaen Salcomp-perhettä. Perheen merkitys Intiassa on valtava, kaiken ylittävä. Sitä on ulkopuolisen mahdoton käsittää samoinkuin intialaisen on mahdoton käsittää länsimaista löyhää perheyhteyttä. Salcomp-perhejuhlan ainoa ulkopuolinen olin minä. Ei siksi että olen tehtaanjohtajan vaimo, vaan säälistä koska kaikki tietävät ettei minulla ole Intiassa perhettä jonka kanssa viettäisin sunnuntain.

Minuuttiohjelma oli todellakin minuuttiohjelma käsittäen 53 eri toimitusta. Kokoonnuimme aamulla yhdeksältä ja kymmeneltä alkoi ohjelma Kuthuvilakkun - lampun - sytyttämisellä (5 minuuttia). Korkeajalkaisessa lampussa on viisi öljykippoa joissa jokaisessa sydän. Viisi eri elementtiä joista maailma koostuu - maa, vesi, ilma, tuli, taivas. Tai onnellisuus, terveys, vauraus, maanomistus ja jälkeläiset. Ensimmäisen valon sytytimme Mikon kanssa, sitten sytytyskynttilä siirtyi kullekin johtoryhmän jäsenelle jotka yksin tai samoin kuin me yhdessä kynttilää pitäen sytyttivät loput neljä valoa. Mikko piti puheen (10 minuuttia). Varmasti puolet väestä ymmärtää englantia ja varmuuden vuoksi tamiliksi käännetty puhe näkyi suurilla valkokankailla valtavassa salissa - meitähän oli siellä liki 2000 henkeä!

Tuotannolla oli hauska laulunäytelmä (4 minuuttia), laaduntarkastuksen komedia oli huvittava kieltä ymmärtämättömällekin (4 minuuttia), miesteknikoiden tanssi hulvaton (4 minuuttia), operaattorit olivat lähettäneet lauluryhmän (4 minuuttia), tuotantoteknologitkin esittivät sikermän lauluja (8 minuuttia). Hallinnolla oli vaikuttava kulttuuriesitys (14 minuuttia) joka toi lavalle suurimmat intialaisen elokuvan tähdet ja sankarit tanssimaan ja laulamaan Bollywoodin ja Kollywoodin tahtiin! Viimeisenä lavalle astui juhlavasti "namaskar, namaskar"-tervehtien ja kättään heiluttaen ylhäisin kaikista... Mikko intialaisen poliitikon asussa: valkoinen lyhythihainen paita, pitkä valkoinen kultakoristeinen dhoti, vähän kuin lakana kiedottu vyötäisille, valkoinen kultakirjava huivi vasemmalla olalla.

Rahul Gandhi tervehtii "namaskar". Rahul Gandhi suosii pohjois-intialaista pitkätunikaista housuasua, kun taas Tamil Nadussa pidetään valkoista lyhythihaista paitaa ja dhotia joka on kyllä virallinen asu parlamentissa esimerkiksi kun vannotaan kansanedustajan vala.

Sitä hieman jännitettiin etukäteen ettei Vijayarangan vain olisi mennyt ostamaan silkki-dhotia, koska se on kankaana liukkaampi ja vaatii kuulemma tietynlaista tottumusta käyttäjältään. Huolekkaasti työkaverit kyllä tarkistivat että onhan Mikolla vyö. Vyö ei näy päälle mutta on tarpeellinen varmuusväline. Eihän Mikko asua itse pukenut, seisoi kädet suorana sivulla kuten lentokentän turvatarkastuksessa kun kaksimetrinen, nilkkoihin asti ulottuva kangas kiedottiin ympärille. Mikko oli tosi komean näköinen ja päihitti selkeästi Elvis-Vijayaranganin mutta silti Murali oli Shah Rukh Khanin täydellisenä kaksoisolentona ylivoimainen!

Kun on 1800 työntekijää ja ilmeisesti kaikki ovat erittäin ansioituneita, jaetaan hirveästi lahjoja. Minäkin pääsin uudestaan lavalle jakamaan jokaiselle kymmenen krikettijoukkueen pelaajalle henkilökohtaiset plaketit, hopeasijalle yltäneille Warriorseille tsemppipokaalin ja voittajille, Eagles'eille valtavan pystin ja vielä muutamia erityismainintapalkintoja. Ja sen jälkeen oli sitten muut palkinnot - parhaiten firman arvot osannut joukkue, parhaimmat ehdotukset tehnyt joukkue, ei-yhtään-poissaoloa-koko-vuonna-palkinto, ei-yhtään-poissaoloa-kahden-vuoden-aikana-palkinto ja niin edespäin.

Lounas hoitui tavattoman hyvin. Logistiikka toimi. Buffet-pöytiä oli useita ja kun henkilöstö on hyvin koulutettua ja tottelevaista, Victorin tarvitsi vain osoitella etusormeaan ja tytöt menivät vuorollaan säntillisissä ruoduissa jonottamaan kiltisti ruokaansa.

Kilttejä, ujoja ja arkoja ja kainoja pieniä hentoja tyttöjä värikkäissä tunikoissaan, kukkia hiuksissaan. Intialaisia maalaistyttöjä jotka ovat kerran elämässään päässeet suureen kaupunkiin, suuriin juhliin, niin hienoihin juhliin että mykistyvät kerta kaikkiaan.

Katin kontit!

Lounaan jälkeen kaikki muuttui. Vuorossa oli TV:stä tutut esiintyjät, tanssi- ja lauluryhmät, akrobaatit, tulennielijät, miimikko. Juontajana oli kaikkien tuntema Archana, julkkis. Kun ensimmäiset Bollywood-tahdit kajahtivat, operaattoritytöt kirkuivat ja juoksivat lavan eteen tanssimaan ja ottamaan idoleistaan kännyköillään valokuvia. Säyseät lehmänsilmäiset herttaiset viattomat tyttöset villiintyivät täysin! Manauksessa tehtaan juhlissa tarjottiin neljä olutta ja myöhemmin tuotiin bonusoluttakin, mutta täällä riitti pelkkä Bollywood. En osaa paremminkaan asiaa kuvata. Tytöt olivat hilpeässä hiprakassa ja jatkuvassa nousuhumalassa ilman pisaraakaan alkoholia! Enkä liioittele yhtään.

Olemme oppineet että intialaiset miehet ja naiset eivät kosketa toisiaan. Edes rakastuneet parit eivät kulje käsi kädessä. Mutta nämä viattomat tyttöset juoksivat johtoryhmän miesten luokse ja kiskoivat kädestä pitäen tanssiin! Siinä nuo keski-ikään ehtineet häkeltyneet möhömahat sitten pyörittivät sirpakoita tyttöjä jotka eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan. Mikko pyöritti tyttöjä molemmilla käsillä - pyöritä pyöritä pellavapäätä - ja aina tytöt vaihtuivat. Minut haettiin tanssiin ja opetettiin kaikessa kiireessä askelia ja jokaisen tytön kanssa piti pyöriä, hyppiä ja heilua. Lähdin takahuoneeseen juomaan mutta jo puolivälissä salia kulkuni estyi - kaksikymmentä tyttöä tarrautui käsiini ja vaatteisiini - tanssitaan, tanssitaan Madam! Mikko meni rauhoittumaan sivukäytäville mutta tuli 15 minuutin kuluttua hengästyneenä takaisin "niitä hyökkäsi aina vaan lisää, ne on hirveän pieniä mutta vaarallisia, mun oli pakko tanssia koko käytävän läpi jonkinlaista katrillia, ei sieltä muuten päässyt pois". Victor, henkilöstöjohtaja, sanoi että oli tarkoituksella erottanut teknikot ja varaston pojat (joita on vain kourallinen) toiselle puolelle salia kuin sadat operaattoritytöt vain suojellakseen nuorukaisia... Massassa on todella voimaa ja joukkohysteria on todellista! No, pojat tanssivat villisti keskenään, eivät sentään tohtineet hakea tyttöjä tanssiin, pojat tiesivät paikkansa.

En muista koska olen nauranut niin paljon. Kaikki onnistui yli odotusten. Juhlat olivat varmasti jokaiselle ikimuistettavat. Tänään tehtaalla johtoryhmä oli ihmetellyt tyttöjen riehakkuutta "ei ikinä Chennaissa, ehkä Delhissä tuollaista voi tapahtua, mutta ei koskaan meillä Chennaissa", mutta olivat ylpeitä reippaista tytöistään. Kysyin sairaalassa onko tällainen rieha tavallista "ei todellakaan, en ole koskaan kuullut sellaisesta, hakivatko tytöt tosiaan johtoryhmän miehiä tanssiin, ei ikinä!!"

En keksi muuta selitystä kuin Mikko. Sama kansankiihottaja ja agitaattori joka tanssi Manauksessa jokaisen operaattorin kanssa. En tiedä onko ilmiöillä muu kuin kausaalinen yhteys, mutta Mikko tanssi Manauksessa ja tehdas nousi ennen näkemättömään kukoistukseen. Nyt Mikko tanssii Chennaissa, plakkarissa satamiljoonaa laturia ja vauhti vain paranee.

PS. Juhlissa oli ammattikuvaaja ja julkaisen kuvia kunhan niitä saan.

Kansainvälinen naistenpäivä

En ole ollut koskaan innostunut Kansainvälisestä naistenpäivästä, olen pannut sen samaan kategoriaan kuin Naisten kympin. Naiset eivät tarvitse omia päiviä, omia juoksuja eivätkä omia kiintiöistä. Naiset pärjäävät nykyisessä yhteiskunnassa siinä missä miehet, usein paremminkin. Oma äitini on hyvä esimerkki siitä, että jo hänen sukupolvensa aikana nainen voi pärjätä jopa talouselämässä.

Näin Suomessa. Intiasta katsottuna maailma näyttää toisenlaiselta.

Kuten niin monessa muussakin suhteessa, myös naisten asema Intiassa on aivan erilainen eri puolilla maata, eri uskontoryhmissä, eri kasteissa. Täällä löytyy naisia huipputasolla politiikassa, talouselämässä, kulttuurissa ja akateemisessa maailmassa. Samaan aikaan Intiassa on 927 naista 1000 miestä kohden; lähes 10% tyttövauvoista abortoidaan joko ennen tai jälkeen synnytyksen. Jos tyttö selviää tästä ensimmäisestä esteestä, hänellä on suuret mahdollisuudet tulla opettajansa, jonkun perheenjäsenen tai tuntemattomien pahoinpitelemäksi ja raiskaamaksi. Todennäköisyys, että hän saisi käydä koulun loppuun on pieni; häntä tarvitaan sisarusten hoitamiseen, peltotöihin, ruuanlaittooan, tai hänet saatetaan lahjoittaa temppeliin.

Käsite "drowry death", myötäjäiskuolema, elää ja voi hyvin; päinvastoin kuin sen uhrit. On edelleen yleistä, että myötäjäisiin tyytymätön aviomies ja hänen äitinsä yksinkertaisesti polttavat nuorikon. Useimmiten nämä "valitettavat keittiöonnettomuudet" - jossain mainittiin 50,000 tapausta vuodessa - jäävät ratkaisematta, syylliset rankaisematta. Eihän ole kenenkään syy, jos kerosiinia sattuu läikähtämään nuorikon päälle ja hän horjahtaa kömpelyyttään liettä päin. Myötäjäiskulttuuri onkin eräs suurimmista tyttöjen asemaa vaikeuttavista tekijöistä. Myötäjäiset ovat kaikissa yhteiskuntaluokissa suuria, mutta alimmissa tuloluokissa ne aiheuttavat suurimmat ongelmat. Vanhemmat aloittavat säästämisen myötäjäisiä varten yleensä heti tytön synnyttyä. Yli vuoden tulojen suuruisia myötäjäisiä varten joudutaan useimmiten ottamaan lisäksi lainaa, jonka takia taas jäädään koronkiskureiden ja/tai työnantajan armoille.

The Hindun sunnuntainumero oli suurelta osin omistettu naistenpäivälle. Lehdessä oli monia kannustavia juttuja menestyneistä naisista, suuryritysten toimitusjohtajista, professoreista, menestyneistä yrittäjistä. Oli ilahduttavaa, että näiden lisäksi oli myös juttuja ongelmista, joita jopa hyvinkoulutetut naimattomat naiset ja eronneet naiset kokevat. Samoin oli laaja artikkeli, johon ylläoleva kirjotukseni perustuu suurelta osin. Isot ongelmat eivät ehkä saa isoimpia otsikoita, mutta kyllä intialainen media käsittelee niitäkin.

Minäkin myönnän, että ainakin Intiassa naistenpäivää tarvitaan. Ja olen tänään naistenpäivänä erityisen ylpeä ja iloinen siitä, että voimme tarjota työtä niin monille maalaiskylien tytöille. Tyttö, joka ansaitsee työstään enemmän palkkaa kuin vanhempansa, ei voi olla ihan arvoton ihmisenäkään!

Uusille urille

Sovin aloittavani uuden työni ensi keskiviikkona Dr. Mehta's Hospitals'in markkinoinnissa. Jännä nähdä mitä siitä tulee.

Löysin Brasiliassa vielä asuessamme netistä ekspattielämään, uuteen maahan asettautumiseen ja työtä etsivien puolisoiden auttamiseen suuntautuneen firman nimeltä Strategic Links jolla oli yhden hengen sivutoimisto Chennaissa. Meilailin tämän Jennyn kanssa, Chennaihin muutettuani tapasimme ja verkostoiduin muiden Chennaissa asuvien Strategic Links-jäsenien kanssa. Teemme parhaillaan opaskirjaa työnhausta Intiaan muuttaville ulkomaalaisille. Itse kirjoitan tapausselostuksia, miten ihmiset ovat onnistuneet työllistymään.

Chennaissa on hyvin vilkas ekspatriaattielämä, ulkomaalaisia on paljon. Elämä on siten täysin toisenlaista kuin Manauksessa, jossa tunsi olevansa kaupungin ainoa ulkomaalainen täysin yhteennivoutuneen korealaisyhteisön lisäksi. Ulkomaankomennukset täältä katsoen näyttävät olevan edelleen paljolti miesten juttuja, vaimot ovat kotona. Elämä on monelle yhtäkkiä kuin 50-luvulla - rouvat lounastavat ja vaihtavat shoppailuvinkkejä kun lapset ovat koulussa. Outoa etenkin kun suuri osa ekspateista ei ollut edes syntynyt 50-luvulla tai vielä 60-luvullakaan. Itse asiassa, useille lapsiperheiden äideille tämä sopiikin. Vaikka äiti olisi kotimaassaan ollutkin töissä, uuteen maahaan ja vieraaseen kulttuuriin ja kieliympäristöön muuttaessa äidin kotiin jääminen auttaa elämän tasapainottumiseen, lapset sopeutuvat hyvin ja äidillä on laaja tuttavapiiri jo kansainvälisen koulun kautta muista äideistä. Äiti oppii tuntemaan kaupungin ja kaupungissa asuvat ulkomaalaiset hyvin kiertäessään naisten tapahtumissa, luennoilla, lounailla, kahviloissa ja kaupoissa. Se taas luo uusia kontakteja ja jonkinlaista ystäväpiiriä myös työssäolevalle. Koko perhe tuntee kuuluvansa johonkin yhteisöön kotimaan sukulaisten ja ystävien puutteessa. Minäkin törmään jo tuttuihin shoppaillessani - kauppani ja paikkani eivät ole omia löytöjäni vaan olen saanut vinkin niihin joltain tutultani. Kaikki käyvät samoissa paikoissa. Sosiaalinen elämämme on puhtaasti muodostunut näiden rouvapiirien kautta.

On helppo viettää ammattimaista ekspatriaattielämää. Päivät saa halutessaan vielä täydemmiksi kuin töitä tehdessä. Ja töitäkin on, toisin kuin Brasiliassa, Intiassa vapaaehtoistöiden kirjo ja tarjonta on loputon. Tai suurin ero on siinä että Intiassa ulkopuolisen apu sallitaan ilomielin, Brasilia vaikutti haluavan hoitaa ongelmansa itse. Mutta vaikka päivät voi täyttää mielekkäällä tekemisellä, minulla on huoli tulevasta. Tämänikäisenä neljän vuoden poissaolo työelämästä on pelottavaa. Vaikka itse olisin oppinut Brasiliasta ja Intiasta vaikka mitä, työnantajat eivät ymmärrä ekspattirouvan oppimaa, oikeasti arvokasta neuvokkuutta ja selviytymistaitoja.

Strategic Linksin Jenny soitti minulle viime viikolla kuultuaan työmahdollisuudesta Dr. Mehtan sairaalassa ja sovimme menevämme yhdessä tutustumaan sairaalaan. Nyt maanantaina olin Confederation of Indian Industryn Tamil Nadu-konferenssissa jossa keskusteltiin miten osavaltion asioita parannetaan, yhtenä tärkeimpänä asiana terveydenhuolto joka luonnollisesti kiinnosti minua eniten. Keskustelut ja luennot olivat mielenkiintoisia. Lounas haettiin seisovasta pöydästä ja kierrettiin lautasen kanssa ihmisjoukossa verkostoitumassa. Käyntikortteja vaihdettiin tiuhaan. Alan olla ihan hyvä tällaisessa! Jälkiruokaa hakiessani pohdin sitten ääneen mitähän tuo intialainen vaihtoehto oikein on vai otanko pelkkää jäätelöä. Takanani oleva kehoitti maistamaan intialaista "pidät siitä varmasti". Jäimme jälkiruokiemme kanssa juttelemaan ja esittäydyin olevani Kaarina, suomalainen lääkäri. "Ai, tapaammekin keskiviikkona kun tulet Dr. Mehtan sairaalaan!"

Siihen ilmestyi myös tämän Sameerin isä, Mehtoja molemmat. Sairaala oli isoisä Mehtan perustama, alunperin synnytyssairaala, nyt 220-vuodepaikkainen liki kaikki erikoisalat kattava sairaala, joka hakee uusia tapoja saada asiakkaita. Työterveyshuolto, kouluterveydenhuolto, erilaiset terveysohjelmat, kansainvälinen terveysturismi, kliiniset tutkimukset. Näiden ohjelmien vuoksi markkinointitiimiä vahvistetaan. Nyt myös suomalaisella lääkärillä.

Hyvin mielenkiintoista.

http://www.mehtahospital.com/

Ystävänpäivä ja naisten ahdistelu 2

Huomasin Hesarissa jutun Intiassa nousseesta keskustelusta josta taannoin kirjoitin, kuinka Bangaloressa kevytkenkäisiä pubissa istuvia naisia oli ahdisteltu. Hesarissakin oli noussut kiihkeä keskustelu netissä intialaisten naisten asemasta. Suomesta varmasti löytyy asiantuntemusta tähänkin kysymykseen.

No, Intiassa kansan syvät kerrokset eivät osallistu keskusteluihin ainakaan kirjallisesti, saati sitten internetissä. Luku- ja kirjoitustaidottomuus on yleistä. Syvimpien kerrosten ihmisiä ei oikeastaan virallisesti ole edes olemassa. Intian väestörekisteröinti ei ihan yllä samaan tasoon kuin Suomessa.The Hindun lukijana olen seurannut vilkasta keskuselua ahdistelusta. Yleisönosastonkirjoitukset ovat hyvin muotoiltuja, korrektia ja kaunista englantia. Alatyyliset kirjoitukset ovat tuntematon käsite lehdessä. Se on sitä brittien vaikutusta. Koukeroinen kohtelias siirtomaaherrasväen tuoma englanti kuultaa edelleen läpi. Täytyy muistaa että keskustelijat ovat niitä kouluja käyneitä, akateemisia intialaisia. Kaikki The Hindun kirjoittajat tuomitsevat tapahtuman ja monet ovat myös pahoillaan että media nostaa esille tällaisen pienen ryhmän, jonka johtajana on koulunsa keskeyttänyt surkimus. Ja ihmetellään miksi laittomuudella uhkailevan ryhmän, "Intian talibaanit", annetaan uhkailla ja odotetaan että tekevät laittomuudet eikä laiteta suoraan kuriin ja järjestykseen. Mutta eihän Intia ole poliisivaltio.

Se vähä aika minkä olen viettänyt Intiassa on saanut minut vain ymmälleni. Intiassa on kaikkea. Pieni ryhmä ei edusta intialaista perinteistä kulttuuria, vaikka varmasti edustaa jotain osaa intialaisista tavoista. Intiaan mahtuu niin huippukoulutetut naiset korkeissa viroissa, akateemisesti koulutetut naiset erilaisissa ammateissaan, intellektuellinaiset, kirjailijanaiset, seksikkäät Bollywood-näyttelijättäret, huippukauniit missit (joilla useimmiten on Master-tutkinto hyvästä yliopistosta. Missit ovat yleensä varakkaiden perheiden tyttöjä). Mahtuu kotiapulaiset, kaupanmyyjät, elektroniikkateollisuuden operaattorit. Kadunvarsikauppiaat, puutarhanlakaisijat. Rakennuksilla on naisia töissä, naiset tekevät maatyötä. Kerjäläiset ja ne jotka ovat pudonneet kaiken ulkopuolelle. Ja paljon muuta.

Tärkein viesti The Hindun kolumneista ja yleisönosastokirjoituksista minulle oli että Intiassa on valtava intellektuelliväestö jolle ajatus naisen alistetusta asemasta on täysin käsittämätön. Se ei tietenkään poissulje sitä että naisia alistetaan, murhataan, leskiä poltetaan, tyttölapsia hylätään monessa paikassa Intiassa, mutta kukaan ei voi väittää että se kuuluisi nykyintialaiseen kulttuuriin tai edes hindulaisuuteen. Intia on demokratia jossa on useita uskontoja. Valtauskontona hindulaisuuskin on koostunut useasta uskonnosta, sitä voi pitää "uskontojen kollektiivina". Yksinkertaistaen, Intiassa kaikki on hyvin monimutkaista.