
Siihen nähden kuinka tiuha rautatieverkosto Intiassa edelleen on ja kuinka minun suonissani virtaa vahva rautatieläisveri ja vielä että joku voisi ajatella junamatkustamisen nimenomaan Intiassa olevan vertaansa vailla elämys, on kummallista että olemme tehneet vain yhden mitättömän kahden tunnin junamatkan koko puolentoista vuoden aikana minkä olemme olleet täällä. Enkä nytkään tarinoi junamatkaamisesta koska emme junalla matkustaneet, vaan kerron junamuseosta Mysoressa
Junamuseoon oli aika vaikea löytää. Saimme paljon erilaisia, osittain hyviäkin ohjeita, mutta ongelmaksi muodostui että museoon vievä katu oli yksinkertaisesti katkaistu. Siihen oli kaivettu valtava monttu. Siis ylitsepääsemätön ongelma. Mutta ei luovuteta. Monen uuden pysähtymisen ja Babun sitkeiden kyselyjen jälkeen pääsimme montun toiselle puolelle, jossa oli tien yli vedetty karut kettingit ja tyly ilmoitus että tänne ei mennä. No, kuten Intiassa usein, sinne mentiin kuitenkin. Ja museo löytyi sieltä montun kulmilta.
Kukaan muu ei ollutkaan paikkaa löytänyt. Maksoimme kukin 5 rupian (8 sentin) sisäänpääsymaksun, sisäänpääsyliput leimattiin ja pääsimme museoon. Pienessä telttamaisessa museorakennuksessa ei ollut paljon katsottavaa, lähinnä kellastuneita valokuvia julisteista jotka esittivät intialaisia junia. Mutta tämä kaksikerroksisen kolmannen luokan matkustajavaunua esittävä piirros oli selkeydessään loistava ja osoitti että vaikka matkanteko nykypäivinä on raskasta, oli se - jollei muuta - ainakin ahtaampaa entisaikaan:
Mysoren maharaja ja maharani matkustivat hulppeasti omissa yksityisvaunuissaan. On hieman kurjaa että vaunut on nykyään erotettu toisistaan. Maharajan vaunu on Delhin rautatiemuseossa ja kuningattaren, maharanin, vaunu jätetty Mysoreen. Kyllähän ne kuuluisivat yhteen.
Nyt vaunua katsellessa tuli mieleen ettei elämä aina niin loisteliasta ole edes kuninkaallisilla. Matka Bombaysta Madrasiin kesti tuolloin neljä vuorokautta. Toisaalta, jos tästäkin vaunusta olisi kuninkaalliset pölyt, homeet ja hämähäkinverkot pyyhkäisty pois, vaunussa olisi saattanut olla ripaus loistoa ja ylellisyytta.
Vaikka Intian rautatieverkosto on maailman neljänneksi tihein ja varmasti maailman käytetyin, rautatiemuseo on selkeästi vaatimattomampi kuin vaikka Hyvinkäällä olevan Suomen rautatiemuseo tai Pennsylvanian Scrantonissa oleva rautatiemuseo, joissa myös olemme käyneet. Intialaiset ymmärtävät perinteisen käsityksen museoista. Se on paikka jonne viedään pölyttynyt, korjauskelvoton, käytöstä poistettu kama joka ei muuhun kelpaa. Siis museotavara.
3 kommenttia:
Museon etsimiseen tarvittiin Babun neuvokkuuden lisäksi myö kahden kännykän karttaohjelmaa. Mutta eikös sienne ollut kuitenkin joku muukin perhe eksynyt. Vai oliko ne kaikki tyypit siittenkin työntekijöitä...
Täysi kunnia sille että pidätte rautatieläisharrastusta ylla! Liekö koko rataverkko museotavaraa kun ei ole teitäkään houkutellut matkantekoon.
Rataverkko on niin uutterassa käytössä ettemme mahtuneet junaan kun viimeksi yritimme. Kyllä me vielä matkaamme yöjunalla jonnekin.
Olen yllättäen nokkela kommentoimaan radan merkkivaloja, kiskonpätkien väliin jäävän raon suuruutta ja muuta sellaista. Väinö-ukin tarinat ovat näköjään tallella!
Lähetä kommentti