Tylsää

Lehdessä kerrottiin, että monsuuni alkaa tiistaina. Tänään aamulla satoi lohduttomasti. Ei lohduttanut edes tieto siitä, että sade ei ollut monsuunisadetta. En siis mennyt Ideal Beachille.

 

Chennai on kyllä yksi maailman tylsimpiä kaupunkeja viettää viikonloppua. Shenzheniäkään ei pidetä minään turistikeitaana, mutta siellä voi sentään lähteä hotellilta reippaalle kävelylle tai ihan vaan kävellä johonkin ravintolaan tai kuppilaan tai lähistön malliin tai ajaa metrolla Shekouhun. Tai mennä lautalla Hongkongiin. Mitä Chennaissa voi tehdä? Sopia illalla, että kuljettaja tulee hakemaan yhdeksältä aamulla. Päättää aamulla, että ei halua lähteä sateessa uimarannalle. Todeta, että ei kannata lähteä mihinkään muuallekaan klo 9 kun kaupatkaan eivät ole auki. Lähettää kuskille tekstari ja pyytää tulemaan uudestaan klo 12. Miettiä klo 12 asti mitä ihmettä tekisi sitten kun kuski tulee. Lopulta päätyä menemään kauppakeskukseen kun ei keksi mitään muutakaan. Olla tyytyväinen, että on sentään useampi mall, jotta ei tarvitse mennä samaan kuin eilen. Vetkutella Gloria Days Cafessa teekupin ja muffinssin kanssa niin kauan, että tee on ihan kylmää. Kiertää koko mall niin hitaasti kävellen kuin vain mahdollista. Käydä syömässä grillattu broileri, vaikka ei ole vielä nälkä sen muffinssin jäljiltä. Lähteä takaisin hotelliin, jonne saapuu vähän ennen kolmea. Loppupäivä meneekin siinä, että miettii menisikö neljännen kerran samalla viikolla syömään samaa ruokaa samaan hotellin ravintolaan vai tyytyisikö pelkkiin pähkinöihin.

 

No joo, ei tämä oikeasti niin kauheaa ole. On ainakin rentouttavaa, kunhan ei ole kahta samanlaista viikonloppua peräkkäin. Ja eilen oli sentään ihan oikeaa tekemistä, erilaista pikku ostettavaa ja kävin oikein kiinnostuksesta katsomassa Chennain uusinta kauppakeskusta, Phoenix Market Cityä. Täytyy sanoa, että tässä suhteessa Chennai on kyllä muuttunut siitä kun tulimme tänne viisi vuotta sitten. Silloin täällä oli yksi ainoa pieni kauppakeskus, sen jälkeen on tullut kolme toinen toistaan isompaa. Niistä puuttuu edelleen kalleimmat kaupat, Luis Vittonit, Diorit ja vastaavat, mutta muuten löytyy kaikki kansainväliset brändit. Mutta on niissä muutakin. Eilen illallisella Vijayarangan kertoi, että he olivat Phoenixissa vieläpä samaan aikaan kuin minä. Olivat ostamassa Diwalia (tai Deepavalia) varten uudet vaatteet. Kuten tämän blogin vanhat lukijat muistavat, Diwalina pitää olla uudet vaatteet ja vanhat heitetään pois. Vijay oli oikein innoissaan kertoessaan, että Phoenexissa on niin hyvät kaupat, enää ei tarvitse mennä Nungambakkamin basaareihin tungeksimaan. Phoenexistä on melkein yhtä hyvä valikoima sareja. Ei ihme, ettei törmätty vaikka oltiin siellä samaan aikaan.

Unohtui eilen mainita, että minulla kävi illallisella huono onni. Vijay oli suunnitellut illallisen pääruokalajiksi vuohen aivoja, mutta niitä ei ollut saatavilla. Hän ihmetteli kun kerroin, että en ole koskaan syönyt aivoja. Arveltiin yhdessä, että ne muistuttavat luuydintä. Eli olisin varmaan tykännytkin.

Takaisin Intiassa

Ihan vaan työmatkalla. Vuodessa ei monikaan asia ole ehtinyt muuttua. Lentokenttäterminaali on edelleen ihan yhtä ankea. Tosin väittävät, että uusi kotimaan terminaali olisi auki. Ei ihan valmis ja sisäkatto ei kuulemma pysy paikallaan, mutta auki kuitenkin. Lentokentälle (joskus) tuleva metro ei näyttänyt juuri edistyneen. Selityskin kerrottiin tämän päiväisessä lehdessä. Urakoitsija oli pahasti jäljessä aikataulusta, jolloin metroyhtiö purki heidän sopimuksensa elokuussa. Uusi tarjouskilpailu on käynnissä ja töiden suunnitellaan jatkuvan heti ensi vuoden alussa.

Muutostakin on havaittavissa. Tehtaalle vievät tiet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin ennen ja pitkään suunnitteilla olleet tien oikaisut on toteutettu. Samalla – tai sen seurauksena – liikenne on kuitenkin lisääntynyt niin paljon, että matka-aika on kasvanut. Tämä Helsinginkin liikennesuunnittelijoille vinkiksi. Katuverkostoa parantamalla matka-ajat vain kasvavat eli toisin päin, ruuhkia saa purettua parhaiten huonontamalla teitä ja katuja.

Vijayarangan kutsui minut heille illalliselle tänään. En muistanut millään mikä olisi kulttuurillisesti sopivaa viemistä, mutta onneksi Nuts-n’-Spicesistä löytyi geisha-suklaata. Luulin, että kyseessä olisi ollut isommatkin päivälliset kun Vijay käytti sanontaa ”I’ll hiost a dinner”. Oikeasti ruokailijoita oli vain me kaksi. Siinä me istuimme kahdestaan olohuoneen sohvalla ja söimme sitä mukaa kun Vijayn vaimo kantoi keittiöstä ruokia: kanaa, vuohta, taskurapua, biriyania, paria sorttia leipää, jälkiruokia. Vijayn appi istui koko ruokailun ajan meitä vastapäätä sen näköisenä, kuin olisi tarkkailemassa miten sivistymättömästi ulkomaalainen syö. Tarkkailu ei mennyt hukkaan, en minä osaa syödä taskurapua pelkällä oikealla kädellä, pakko ottaa ”saastainen” vasen käsi avuksi.

Huomenna Ideal Beachille jollei sada.

Taakse jäänyttä elämää

Sanoimme hyvästit Intialle joulukuun puolivälissä. Muutto Suomeen oli pakkaamisen suhteen helppo - paikallinen muuttofirma toi kahdeksan miestä paketoimaan huonekalumme, kirjamme, taulumme, vähäiset astiat jotka toimme Suomeen ja kaikki matot joihin loppumetreillä haksahdimme. The Museum Company ei varmasti tule aikoihin tekemään niin hyviä mattokauppoja kuin meidän kanssamme. Sen lisäksi että ostimme lopulta myös sen jättimäisen kashmirilaisen silkkimaton jolle Mikko ensinäkemältä menetti sydämensä, ostimme myös jokaiselle lapsellemme matot muistoksi Intiasta.

Minulle se että matot olivat nimenomaan Kashmirista oli tärkeintä. Intia on ruma maa. Pölyinen, likainen, hiekkainen maa. Kauneus on aina jossain kaukana. Jos silmät siristää ja katsoo kauas, Intia on kauneimmillaan. Mutta Kashmir jäi minulle Shangri-La'ksi, paikaksi jota saan edelleen pitää maailman kauneimpana paikkana Himalajan vuoriston suojaamana. Siksi matot on sieltä. Paratiisista, kuten kaikki tapaamani kashmirilaiset sanoivat. En koskaan käynyt Kashmirissa enkä varmaan koskaan sinne tule menemään ja niin on varmasti hyvä.

Muuttofirma oli tosiaan loistava. Ei yhtään riistettyä, paljasjalkaista, lannevaatteista, kadulta reväistyä köyhää vaan kaikki muuttomiehet olivat todellisia ammattimiehiä, siisteissä firman asuissa, puhtaita, eivät haisseet, ystävällisiä, tehokkaita ja lisäksi työnjohtaja puhui erinomaista englantia. Ja jos jotain Intiassa osataan, niin ainakin listaaminen! Kaikki tavarat oli säntillisesti listattu, jokaisen laatikon sisältö niin selkeästi merkattu että jos olisin yhtään positiivisempi luonteeltani, sanoisin että niiden purkaminen Helsingissä oli ilo.

Ja kierrätys samoin toimi intialaiseen tapaan loistavasti. Kärräsimme yhteen huoneeseen kaiken mitä emme ottaneet mukaan, astiat, vanhat pyyhkeet, vääränlaiset lakanat, turhat vaatteet ja huonekalut, kaikki dvd:mme, kenkiä, käsilaukkuja, urheiluvarusteita, henkareita, tyhjiä laatikoita, kirjoja ja mitä kaikkea, loputon lista. Kun talo oli muuten tyhjä, päästimme autonkuljettajat Babun ja Venkateshin, sekä tehtaalta palkatun siivoojamiehen apajille. Puolentoista tunnin kuluttua roinaa täynnä ollut huone oli tyhjä, kaikki kama pakattu ja toimitettu pois. Myytäväksi tai käyttöön, en tiedä. Hyvään tarkoitukseen varmasti. Ainoa mikä jäi, oli Mikon rikkinäiset ratsastushousut. Ne heitimme roskikseen. Helppo muutto.

Asuimme kodissamme muuton keskellä loppuun asti. Makuuhuoneeseen jäi sängyt ja keittiöön jääkaappi ja vedenkeitin. Ne meni lähdettyämme tehtaalle kiertoon. Ajoimme Venkateshin kyydissä keskellä yötä kentälle, aamukone lähtee kello 5 aamulla Lontooseen. Kiitos Venkatesh, hei ja hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi! Ja sitten hyvästi Chennai! Sillä hetkellä ei jäänyt ikävä, en tiedä onko vieläkään.

Intia mullisti elämäni ja ajatukseni. Opin riittävästi elämän raadollisuudesta, sen kuinka on lopultakin mahdollista elää mädässä ja korruptoituneessa maassa jossa oikeastaan mikään ei toimi. En oppinut ymmärtämään hindulaisuutta, mutta olen valtavan paljon suvaitsevampi kuin aikaisemmin. En tullut paremmaksi ihmiseksi mutten huonommaksikaan. Maailma ei vain ole täydellinen ja ymmärrän ja jopa hyväksyn sen. Olen nähnyt suurta kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta enkä menetä yöuniani kaiken näkemäni kärsimyksen vuoksi. Tajuan myös sen ettei kaikkien arvot ole samat kuin minun luterilaiset länsimaiset arvoni ja silti voimme elää yhdessä ja tehdä yhdessä työtä. Voimme myös ummistaa silmämme vääryyksiltä ja kurjuudelta eikä siinäkään ole mitään pahaa. Tavallaan minusta on tullut kovempi samalla kun tulin avoimemmaksi ja sallivammaksi.

Loppujen lopuksi Intian vuodet olivat meille hyviä vuosia. Olen kiitollinen ja onnellinen että sain kokea ja nähdä niin paljon. Vaikka meidän kaikki hopeiset lusikat, haarukat, veitset ja ottimet vietiin, vaikka Mikolta nuorena saamani rakas topaasiriipukseni kultaketjuineen varastettiin, vaikka puutarhaamme ei ikinä saatu kukkaloistoa, vaikka kotiapulaisemme eivät ikinä oppineet siivoamaan ja polttivat silitysraudoilla lukuisat vaatteemme piloille, vaikka ulkona haisi ja liikenne oli kamala ja vaikka mitä muuta - en antaisi niitä vuosia pois. Neljä ja puoli hyvää vuotta.

Uusi blogi?

Nyt on niin että emme enää asu Intiassa, joten on ymmärrettävää että Tapahtuu Tamil Nadussa-blogin ylläpitäminen on jäänyt sikseen. Muuttokuorma on Chennaista jo asettunut Helsingin kotiin joten kyllä se meidän asettuminen on nyt sen verran pysyvää että joku muu blogi olisi keksittävä.

Joten kannattaa joskus välillä kurkata näille sivuille vaikka nyt tuntuukin ettei mitään tapahdu. Kaikkea silti tapahtuu josta olisi kiva kirjoittaa, Suomessakin.

Poliittista keskustelua

Intian poliittisen keskustelun seuraaminen on ollut antoisaa, mielenkiintoista, turhauttavaa, järkyttävää, mieltäavartavaa, masentavaa. Kaikkea sitä, mitä kuvaamaan Intian valtion matkailukeskus on lanseerannut sloganin “Incredible India”.

Viime aikojen polttavin talouspoliittinen kiista on ollut "FDI in MBR" eli ulkomaisten suorien investointien salliminen multi-brand vähittäiskauppaan. Hallitus teki häikäilemättömän päätöksen salliessaan yli 50% FDI MBR:iin. Julkisuudessa vellovan mielipiteen mukaan tämä johtaa siihen että Walmart tulee ja siinä silmänräpäyksessä syöksee 40 miljoonaa intialaista työttömyyteen ja köyhyyteen kaikkien pienten kaduvarsikojujen mennessä nurin. Intiassa on miljoonia kadunvarsikojuja, paljon enemmän kuin kukaan voi ikinä kuvitella. Leikittelen ajatuksella kuinka näiden kadunvarsikojujen paljasjalkaiset lannevaatteisiin ja sareihin pukeutuneet asiakkaat hetkessä vaurastuvat ja muuttavat tapansa, ostavat koteihinsa isot jääkaapit ja pakastimet ja alkavat asioida autolla Walmarteissa. Siis ne miljoonat lukutaidottomat, kaukana köyhyysrajan alapuolella elävät perheet jotka kerjäävät kadulla tai tonkivat jätekasoja etsiessään jotain myytäväksi kierrätettävää. Ehkä joku heistä voisi saada vaikka palkkatyötä Walmartin kärryjen kerääjänä?

FDI on muutenkin kuuma kysymys. The Hindussa oli kokosivun artikkeli, jossa professori Anupam Bhargava totesi, että on vain kaksi syytä miksi ulkomaisia investointeja voi koskaan sallia:
(1) kotimaisesta pääomasta on pulaa tai
(2) tarvitaan ulkomaan valuuttaa.
Artikkelin mukaan Intia teki kamalan virheen päästäessään ulkomaalaiset autofirmat “lypsämään Intian markkinat ja kantamaan pois suunnattomat voitot”. Olisi pitänyt tuolloin ostaa vain teknologiaa – sikäli kun siihenkään olisi ollut tarvetta, Intiahan on insinööritaitojen ihmemaa - ja rakentaa kokonaan oma autoteollisuus. Sama koskee telekommunikaatioalaa tai ilmailua tai rahoitussektoria.
Tästä professorista minulle tuli mieleen se kun Ukki teki eläkkeelle jäätyään konsulttitöitä Virossa. Hänellä oli yhteistyökumppanina nuori virolainen tohtori, joka kertoi valmistuneensa Moskovassa sosialistisen taloustieteen tohtoriksi, "siis ei-minkään tohtoriksi koska sosialismi kaatui alta pois”.

Sitten on näitä jokapäiväisiä yhteiskuntapoliittisia kiistoja. Kuten se, kun pari viikkoa sitten pidätettiin kaksi tyttöä. Pääroistotytön rikos oli se että hän oli pannut Facebookiin päivityksen, jossa ihmetteli miksi Mumbaihin julistettiin täydellinen pyhäpäivä entisen puoluejohtajan kuoleman vuoksi, toisen tytön rikos oli tykätä sitä päivitystä. Eläessään tämä puoluejohtaja kehui Hitlerin toimintatapoja ja onnistui itse yllyttämään roskajoukot mellakoihin, joissa kuoli parisataa muslimia. Puoluejohtaja jonka puolueen ainoa ideologia on maahanmuuttajien vastustaminen - ja tässä yhteydessä maahanmuuttaja on kuka hyvänsä joka on muualta kuin Mumbain alueelta. Puolueen ideologian mukaan pahimpia maahanmuuttajia ovat eteläisen Intian “mustat” (kuten tamilit) ja koillisen Intian "vinosilmät" (eli Nepalin ja Kiinan rajoilta tulevat intialaiset). Niin että jos puoluepampun kuoleman vuoksi pyhitettyä päivää ihmettelee julkisesti, niin se on rikos koska ihmettely on loukkaavaa monia surevia ihmiä kohtaan.

Rikoksesta syytettyjen Facebook-tyttöjen vangitsemisesta nousi sen verran suuri valtakunnallinen kohu, että heidät vapautettiin yhden vankilayön jälkeen. Huonommin on asiat sillä professorilla, joka puoli vuotta sitten laittoi Facebookiin West Bengalin  pääministeriä Mamata Banerjeetä esittävän pilakuvan. Professori pysyy edelleen vankilassa koska sekä hänen että journalistiliiton kaikki yritykset vapaaksipääsystä takuita vastaan ovat epäonnistuneet.

Muutan Suomeen ja jätän Intian ensi viikon lopussa ja taidanpa pitää taukoa intialaisen päivittäispolitiikan seuraamisessa. Nyt pitää valmistautua suomalaiseen poliittiseen keskusteluun.

Ihan pienenä alkuharjoitteluna pyytäisin jotakuta selittämään minulle seuraavan kysymyksen. Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä (oikein tai väärin) siitä että julkisen sektorin menoja on karsittava, leikattava, kuristettava, palkkoja alennettava ja mitä vain jotta voidaan jatkossakin olla ylpeitä Suomen talousihmeestä. Miten on mahdollista että samaan aikaan esitetään pokkana joka vuosi uusia julkisia menoja. Viimeisin, joka sattui silmään oli ehdotus kuntien velvollisuudesta järjestää koululaisten iltapäivähoito. Varmaan ihan hyvä ja kannatettava juttu, samoin kuin kymmenet muut hyvää tarkoittavat ehdotukset joita keksitään joka vuosi. Samanlaiset kauniit ajatukset hyvinvoinnin loputtomasta lisäämisestä ovat lisänneet esimerkiksi terveyskeskusten työmäärän moninkertaiseksi. Ja sitten ihmetellään julkisen sektorin huonoa tuottavuuskehitystä. 
Miten kukaan järkevä ihminen voi ehdottaa uusia menonlisäyksiä samaan aikaan kun puhutaan olemassaolevien leikkaamisesta?

Maamerkki vai myrskyn merkki

Yksi kirkkaimmista Chennaissa asumisen valopilkuista on ollut kirjakauppa Landmark. Siellä on uskomattoman edulliset hinnat ja harvinaisen hyvät valikoimat.  Suuri osa kirjoista on lattialla läjissä joita myyjät, samoin lattialla istuen järjestelevät intialaiselle mielelle sopivaan järjestykseen hyllyille. Kirjojen esillepanon lopullinen logiikka ei aukene länsimaalaiselle mutta ystävälliset myyjät yleensä löytävät kirjan kuin kirjan.

Jos jotain kirjaa ei ole, sen saa tilata.

Kävin Landmarkissa 1.9 ostaakseni Toyota Way -kirjan. Minulla on kyllä sama kirja e-bookina, mutta ajattelin uhrata 7 euroa painettuun versioon. Sitä ei löytynyt yhdestäkään hyllystä, joten ystävällinen myyjä tilasi sen minulle. Sain kirjallisen tilausvahvistuksen, jossa oli luonnollisesti yhteystiedot johon voisin soittaa tarvittaessa. Kolmen viikon päästä Pirkko tuli Intiaan ja pyysin häntä pikaisesti hakemaan Landmarkista kirjani. Landmarkin ystävälliset myyjät ihmettelivät suuresti Madamen ilmaantumista vaivaisen autonkuljettajan tapaan noutamaan tilattua kirjaa. Eihän kirja tule kauppaan vaan se toimitetaan kotiin kunhan herra soittaa tilausvahvistuksessa annettuun puhelinnumeroon - "ja kaksi päivää sen jälkeen kirja toimitetaan kotiin!". En halua soittaa näihin call centereihin, sillä en ymmärrä mitä asiakaspalvelija puhelimessa sanoo eikä hän myöskään ymmärrä minua.

Joten pyysin tamilia puhuvaa Ashwinia soittamaan. Tilaukselleni ei oltu tehty mitään sillä he olivat odottaneet minun soittavan ja kertovan toimitusosoitteen, siis kotiosoitteeni - josta ei alkuperäistä tilausta tehdessäni oltu oltu lainkaan kiinnostuneita. Sanoin Ashwinille että hän kertoisi Landmarkin tilausten toimittajille, että kirjan voi toimittaa lähimpään Landmarkin kauppaan josta sen haen. Ashwinille selvitettiin ettei tilatun kirjan nouto kaupasta ole mahdollista vaan sääntöjen mukaisesti tilatut kirjat toimitetaan kotiin.

No, se kuulostaa ihan hyvältä, mutta...

Kerroin ettei meille voi toimittaa mitään kotiin koska meillä ei ole ketään kotona enkä siis halua toimitusta kotiin. Kaupan käsityksen mukaan näin merkillisiä ihmisiä ei ole. Sovimme lopulta että kirja tuodaan minulle seuraavana torstaina jolloin olen osan päivää kotona, mutta asia on vahvistettava tekstarilla tai sähköpostilla jotta osaan olla oikeaan aikaan paikalla. Pyysin erityisesti Ashwinia täsmentämään että missään nimessä ei kannata soittaa puhelinnumerooni koska en koskaan vastaa tuntemattomiin numeroihin. Intiassa tulee mainos-markkinointi-puhelinmyyjäsoittoja ja -tekstareita jatkuvana virtana, noin 90% kaikista puheluista, joten harva vastaa tuntemattomiin numeroihin.

En saanut torstaina tekstaria enkä sähköpostia, kirjasta nyt puhumattakaan.

Jälleen Ashwini soittamaan Landmarkin tilattujen kirjojen toimistoon. Kirjan tuoja oli kuulema yrittänyt kiivaasti soittaa puhelinnumeroon mutta kukaan ei ollut vastannut joten kirjaa ei sitten toimitettu kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt lukea kirjan sähköisenä versiona, mutta haluaisin edelleen siitä myös painetun version, sellainen kun toimii paremmin käsikirjana. Saimme loistavan idean että senhän voi toimittaa tehtaalle! Jälleen Ashwini soitti Landmarkiin ja kertoi uuden toimitusosoitteen, tehtaan osoitteen Sriperumpudurissa. Mutta kun kirjaa ei pariin viikkoon tehtaalle kuulunut, Ashwini soitti taas Landmarkiin ja hänelle kerrottiin että tilattuja kirjoja ei toimiteta keskustan ulkopuolelle ja tehdashan on kovin kaukana keskustasta joten sitä ei tehtaalle tuoda.

Jos asuisin muualla kuin Intiassa, olisin tässä vaiheessa ollut jo vimmoissani. Intiassa asuminen on kehittänyt lehmän hermot enkä vielä hiiltynyt. Mainitsin kirjanosto-ongelmastani tehtaan intialaiselle ostopäällikölle, joka sanoi hoitavansa asian tuota pikaa. Voidaan lähettää Babu hakemaan kirja kuriirifirman toimistolta. Osto-osasto keskusteli Landmarkin kanssa; kirjaa ei voi hakea kuriirifirmasta, mutta kuriiri toimittaa sen tehtaalle.

Taas kului pari viikkoa; kirjaa ei näkynyt eikä mitään kuulunut. Tämä alkoi tuntua jo konstikkaalta. Ostopäällikkö soitti taas Landmarkiin, jossa selitettiin ettei kyseistä tilattua kirjaa ole maksettu. Tällaisissa tapauksissa tilaus siis maksetaan kun se luovutetaan tilaajalle mutta maksua vaativien toimitusten kuriirit eivät toimi kuin keskustassa joten maksamatonta kirjaa ei voida ikävä kyllä toimittaa keskustan ulkopuolelle. Ja tehdashan on edelleen hyvin kaukana keskustasta. Lisäksi Landmarkissa valistivat, että työlleen vihkiytynyt kuriiri oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt toimittaa kirjan minulle monta kertaa kotiini, mutta kukaan ei ollut koskaan kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Saan kymmeniä spämmisoittoja päivittäin. Ehkä sekin oli Landmarkin kuriiri, joka soitti minulle toissa lauantaina aamulla puoli kuusi.

Nyt, 79 päivää alkuperäisestä management-kirjatilauksestani, lukuisten puhelinsoittojen, tehtaan sihteerin ja osto-osaston, kahden kuriirifirman ja lukemattomien Landmarkin toimihenkilöiden uutteran työpanoksen jälkeen, Landmark ehdotti luovaa ratkaisua: peruuttaisin alkuperäisen tilauksen ja tilaisin saman kirjan uudestaan mutta etukäteen maksettuna. Sellaisille tilaukselle olisi kuulemma kuriiri, joka toimittaa lähetyksen kauas keskustan ulkopuolelle, tehtaalle asti.

Vaikka olen asunut pitkään Intiassa ja minulla on lehmän hermot, menetin hieman malttiani. Sanoin toivovani, että valmisteilla oleva ulkomaisten multi-brand kauppojen Intiaan tulon mahdollistava lainsäädäntö astuisi voimaan hyvin pikaisesti. Silloin Intiaan saataisiin ehkä kirjakauppa, joka on kiinnostunut asiakkaistaan.

Luultavasti kommenttini kirjattiin huolellisesti irtolehtipaperille, mapitettiin ja arkistoitiin. Intiassa ollaan tällaisissa asioissa hyvin tarkkoja.

Ihan pieniä juttuja

Todellisuus iski täydellä voimalla tajuntaani. Olin aikeissa pyytää Babua ostamaan laatikollisen maitoa kun huomasin, etten voikaan. En enää ehtisi juoda niitä kaikkia! En ollut jotenkin tajunnut, että muutto on niin lähellä, siitäkään huolimatta että minulla on aamukampa kahdella tietokoneella ja kännykällä. Pakastimessa on enemmän lihoja kuin ehdin syödä, kaapissa kasapäin oliivipurkkeja, spaghettikastikkeita, artisokkia, papuja. Syön ainakin sen ainoan hernekeiton heti huomenna.

Kerroin edellisessä blogissa että en pesettänyt Abu Dhabista ostamaani mattoa. Pesetin sen sijaan toisen, Amerikasta ostetun villamaton, jota mattokauppias kehuikin oikein kauniiksi. 30 euron pesun jälkeen se on entistäkin kauniimpi, niin kaunis että se häiritsee elämääni. En tohdi astua sille, mikä on vähän hankalaa kun se on makuuhuoneen ja keittiön välissä.