Maamerkki vai myrskyn merkki

Yksi kirkkaimmista Chennaissa asumisen valopilkuista on ollut kirjakauppa Landmark. Siellä on uskomattoman edulliset hinnat ja harvinaisen hyvät valikoimat.  Suuri osa kirjoista on lattialla läjissä joita myyjät, samoin lattialla istuen järjestelevät intialaiselle mielelle sopivaan järjestykseen hyllyille. Kirjojen esillepanon lopullinen logiikka ei aukene länsimaalaiselle mutta ystävälliset myyjät yleensä löytävät kirjan kuin kirjan.

Jos jotain kirjaa ei ole, sen saa tilata.

Kävin Landmarkissa 1.9 ostaakseni Toyota Way -kirjan. Minulla on kyllä sama kirja e-bookina, mutta ajattelin uhrata 7 euroa painettuun versioon. Sitä ei löytynyt yhdestäkään hyllystä, joten ystävällinen myyjä tilasi sen minulle. Sain kirjallisen tilausvahvistuksen, jossa oli luonnollisesti yhteystiedot johon voisin soittaa tarvittaessa. Kolmen viikon päästä Pirkko tuli Intiaan ja pyysin häntä pikaisesti hakemaan Landmarkista kirjani. Landmarkin ystävälliset myyjät ihmettelivät suuresti Madamen ilmaantumista vaivaisen autonkuljettajan tapaan noutamaan tilattua kirjaa. Eihän kirja tule kauppaan vaan se toimitetaan kotiin kunhan herra soittaa tilausvahvistuksessa annettuun puhelinnumeroon - "ja kaksi päivää sen jälkeen kirja toimitetaan kotiin!". En halua soittaa näihin call centereihin, sillä en ymmärrä mitä asiakaspalvelija puhelimessa sanoo eikä hän myöskään ymmärrä minua.

Joten pyysin tamilia puhuvaa Ashwinia soittamaan. Tilaukselleni ei oltu tehty mitään sillä he olivat odottaneet minun soittavan ja kertovan toimitusosoitteen, siis kotiosoitteeni - josta ei alkuperäistä tilausta tehdessäni oltu oltu lainkaan kiinnostuneita. Sanoin Ashwinille että hän kertoisi Landmarkin tilausten toimittajille, että kirjan voi toimittaa lähimpään Landmarkin kauppaan josta sen haen. Ashwinille selvitettiin ettei tilatun kirjan nouto kaupasta ole mahdollista vaan sääntöjen mukaisesti tilatut kirjat toimitetaan kotiin.

No, se kuulostaa ihan hyvältä, mutta...

Kerroin ettei meille voi toimittaa mitään kotiin koska meillä ei ole ketään kotona enkä siis halua toimitusta kotiin. Kaupan käsityksen mukaan näin merkillisiä ihmisiä ei ole. Sovimme lopulta että kirja tuodaan minulle seuraavana torstaina jolloin olen osan päivää kotona, mutta asia on vahvistettava tekstarilla tai sähköpostilla jotta osaan olla oikeaan aikaan paikalla. Pyysin erityisesti Ashwinia täsmentämään että missään nimessä ei kannata soittaa puhelinnumerooni koska en koskaan vastaa tuntemattomiin numeroihin. Intiassa tulee mainos-markkinointi-puhelinmyyjäsoittoja ja -tekstareita jatkuvana virtana, noin 90% kaikista puheluista, joten harva vastaa tuntemattomiin numeroihin.

En saanut torstaina tekstaria enkä sähköpostia, kirjasta nyt puhumattakaan.

Jälleen Ashwini soittamaan Landmarkin tilattujen kirjojen toimistoon. Kirjan tuoja oli kuulema yrittänyt kiivaasti soittaa puhelinnumeroon mutta kukaan ei ollut vastannut joten kirjaa ei sitten toimitettu kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt lukea kirjan sähköisenä versiona, mutta haluaisin edelleen siitä myös painetun version, sellainen kun toimii paremmin käsikirjana. Saimme loistavan idean että senhän voi toimittaa tehtaalle! Jälleen Ashwini soitti Landmarkiin ja kertoi uuden toimitusosoitteen, tehtaan osoitteen Sriperumpudurissa. Mutta kun kirjaa ei pariin viikkoon tehtaalle kuulunut, Ashwini soitti taas Landmarkiin ja hänelle kerrottiin että tilattuja kirjoja ei toimiteta keskustan ulkopuolelle ja tehdashan on kovin kaukana keskustasta joten sitä ei tehtaalle tuoda.

Jos asuisin muualla kuin Intiassa, olisin tässä vaiheessa ollut jo vimmoissani. Intiassa asuminen on kehittänyt lehmän hermot enkä vielä hiiltynyt. Mainitsin kirjanosto-ongelmastani tehtaan intialaiselle ostopäällikölle, joka sanoi hoitavansa asian tuota pikaa. Voidaan lähettää Babu hakemaan kirja kuriirifirman toimistolta. Osto-osasto keskusteli Landmarkin kanssa; kirjaa ei voi hakea kuriirifirmasta, mutta kuriiri toimittaa sen tehtaalle.

Taas kului pari viikkoa; kirjaa ei näkynyt eikä mitään kuulunut. Tämä alkoi tuntua jo konstikkaalta. Ostopäällikkö soitti taas Landmarkiin, jossa selitettiin ettei kyseistä tilattua kirjaa ole maksettu. Tällaisissa tapauksissa tilaus siis maksetaan kun se luovutetaan tilaajalle mutta maksua vaativien toimitusten kuriirit eivät toimi kuin keskustassa joten maksamatonta kirjaa ei voida ikävä kyllä toimittaa keskustan ulkopuolelle. Ja tehdashan on edelleen hyvin kaukana keskustasta. Lisäksi Landmarkissa valistivat, että työlleen vihkiytynyt kuriiri oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt toimittaa kirjan minulle monta kertaa kotiini, mutta kukaan ei ollut koskaan kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Saan kymmeniä spämmisoittoja päivittäin. Ehkä sekin oli Landmarkin kuriiri, joka soitti minulle toissa lauantaina aamulla puoli kuusi.

Nyt, 79 päivää alkuperäisestä management-kirjatilauksestani, lukuisten puhelinsoittojen, tehtaan sihteerin ja osto-osaston, kahden kuriirifirman ja lukemattomien Landmarkin toimihenkilöiden uutteran työpanoksen jälkeen, Landmark ehdotti luovaa ratkaisua: peruuttaisin alkuperäisen tilauksen ja tilaisin saman kirjan uudestaan mutta etukäteen maksettuna. Sellaisille tilaukselle olisi kuulemma kuriiri, joka toimittaa lähetyksen kauas keskustan ulkopuolelle, tehtaalle asti.

Vaikka olen asunut pitkään Intiassa ja minulla on lehmän hermot, menetin hieman malttiani. Sanoin toivovani, että valmisteilla oleva ulkomaisten multi-brand kauppojen Intiaan tulon mahdollistava lainsäädäntö astuisi voimaan hyvin pikaisesti. Silloin Intiaan saataisiin ehkä kirjakauppa, joka on kiinnostunut asiakkaistaan.

Luultavasti kommenttini kirjattiin huolellisesti irtolehtipaperille, mapitettiin ja arkistoitiin. Intiassa ollaan tällaisissa asioissa hyvin tarkkoja.

Ihan pieniä juttuja

Todellisuus iski täydellä voimalla tajuntaani. Olin aikeissa pyytää Babua ostamaan laatikollisen maitoa kun huomasin, etten voikaan. En enää ehtisi juoda niitä kaikkia! En ollut jotenkin tajunnut, että muutto on niin lähellä, siitäkään huolimatta että minulla on aamukampa kahdella tietokoneella ja kännykällä. Pakastimessa on enemmän lihoja kuin ehdin syödä, kaapissa kasapäin oliivipurkkeja, spaghettikastikkeita, artisokkia, papuja. Syön ainakin sen ainoan hernekeiton heti huomenna.

Kerroin edellisessä blogissa että en pesettänyt Abu Dhabista ostamaani mattoa. Pesetin sen sijaan toisen, Amerikasta ostetun villamaton, jota mattokauppias kehuikin oikein kauniiksi. 30 euron pesun jälkeen se on entistäkin kauniimpi, niin kaunis että se häiritsee elämääni. En tohdi astua sille, mikä on vähän hankalaa kun se on makuuhuoneen ja keittiön välissä.

Minut on petetty

Ostin Abu Dhabin perinteisestä Soukista mukavalta mattokauppiaalta hienon ja kauniin silkkimaton. Se on ollut olohuoneemme kaunistus, ilahduttanut rauhallisilla väreillään ja pehmeällä pinnallaan.

Vein se tänään tutulle mattokauppiaallemme The Museum Companyyn, jotta hän pesettäisi sen. Tyly tuomio: maton värit ovat haalistuneet lopullisesti, ei niistä tulisi sen kummempia vaikka pesisi maton. Näin käy kaikille keinosilkistä tehdyille matoille.

Nyt täytyy ruveta harmittelemaan oikein kokopäivätoimisesti, jotta saamme kompensoitua ne kaksikymmentä vuotta, jotka olemme luulleet iloitsevamme matosta.

Pois Intiasta

En arvannut että tunnen haikeutta Intiasta muuton lähestyessä. Vaikka olen käytännössä asunut ja ollut töissä jo toista vuotta Suomessa, Mikko ja toinen kotini on koko ajan ollut Intiassa.

Chennai on todella ruma kaupunki. Chennain lentokenttä on rupisin mitä koskaan missään olen nähnyt. Chennaissa mikään ei toimi kunnolla ja kaikki jää puolitiehen ja puolivalmiiksi. Chennaissa on aina ja joka paikassa likaista - tai oikeastaan... saastaista. Ilma on saasteinen, kuiva maa pölyää punertavaa hiekkaa joka tunkee koteihin ja värjää kuumankostean ilmaston aiheuttaman homeen kanssa talot, aidat, kiveykset hirveän näköisiksi. Kaduilla ei voi kävellä. Jalkakäytävät ovat täynnä pieniä roinakauppoja, makaavia ihmisiä, eläinten ja ihmisten jätöksiä ja roskakasoja. Joka paikassa on auki kaivettuja syviä monttuja jossa tehdään mitä milloinkin korjauksia. Osa montuista on merkattu, osa ei. Joskus ihmisiä putoaa monttuihin, taittaa niskansa, hukkuu, kuolee sähköiskuun tai vain murtaa luitaan. Kun kadun vierestä kaatuu jättimäinen puu juurineen, hyödylliset runko ja oksat sahataan, pilkotaan ja kärrätään päivässä pois mutta hyödytön juuri ja juuren rikkoma jalkakäytävän kiveys ja asfaltti jäävät kadunvarteen epämääräisenä valtavana tunkiona jonka viereen aletaan hiljalleen tuoda jätesäkkejä ja heittää roskaa. Talomme vieressä katuristeyksessä oli kaivettu vuotava vesijohto esiin mutta ei sitä korjattu. Puhdasta vettä pulppusi kahden viikon ajan ympäri vuorokauden tuhansia litroja kadulle - kaupungissa joka kärsii vesipulasta. Kun menen Chennaihin joulukuussa, luultavasti vettä pulppuaa risteyksessä edelleen. Molemmat kotimme siellä ovat olleet tasoltaan alle länsimaisen standardin. Kylpyhuoneet ovat kauheat, kraanavesi haisee mädälle.

Voisin jatkaa tuota listaa loputtomiin. Kaikki on Intiassa toisin kuin muualla eikä sitä voi ymmärtää ellei siellä ole asunut. Ei siihen totu mutta ilmeisesti siihen jotenkin sopeutuu. En muuten voi selittää miksi tunnen valtavaa haikeutta kun tiedän että muutto Suomeen on joulukuussa.

Ehkä eniten pelkään juuri sitä arvaamattomuuden ja käsittämättömyyden katoamista. Että elämästä katoaa seikkailu ja jännitys. Suomessa kaikki on niin hyvin, melkein liian hyvin. Voin toki valittaa mistä vain, missä vain, mutta oikeasti, Suomessa on helppo elää. Mutta onko helppo tylsää?

Intialaista hissilogiikkaa

Talomme hissien logiikka uudistettiin pari kuukautta sitten. Ennen piti katsoa kumpi kahdesta hissistä on lähempänä ja kutsua se. Nyt ollaan nykyajassa ja automatiikka hoitaa valinnan. Lähinnä oleva hissi tulee riippumatta siitä kumman hissin nappia painaa. Hieno homma, päivittäin säästyy monta turhaa askelta. Joskus tosin vähän harmittaa kun hissi on jämähtänyt 10 kerrokseen, jossa siihen ollaan kärräämässä hidasliikeistä isoäitiä tai tekemässä muuttoa tai jotain. Yhdeksännessä kerroksessa olevaa toista hissiä ei voi kutsua kun hissin tietokone tietää, että lähempänä on toinen hissi. Tämä nyt on vaan tällaista länsimaisen ihmisen taipumusta löytää kaikesta jotain huomautettavaa, mikään ei kelpaa.

Monsuuni alettua löysin vielä lisää ruikuttamisen aihetta. Sateella Babulla on tapana soittaa “Sir. Raining Sir.Coming to basement, Sir”. Ystävällistä, Babu on siis ajanut auton talliin, joten en kastu loikkiessani parin metrin matkan ulko-ovelta autoon. Siispä hissillä kellariin. Tosin vain vasemmanpuoleinen hissi menee kellariin saakka ja hissin logiikan mukaan vasemmanpuoleinen hissi tulee ainoastaan silloin jos se on lähempänä. Tänäänkin molemmat olivat ykkösessä, joten oikeanpuoleinen hissi tuli hakemaan meidät 11. kerroksesta. Alas päästyämme joku oli kutsunut vapaana olevan – siis vasemmanpuoleisen – hissin 12. kerrokseen, joten jouduimme odottemaan kunnes se meni ensin ylös, siihen lastattiin koko suku ja se tuli alas ennenkuin pääsimme sillä yhden kerosvälin kellariin. Voisi teitysti mennä rappuja, mutta sellaisia ei ole. Vaihtoehtona olisi kävellä talon ympäri ja mennä luiskaa pitkin. Mutta eihän niin voi tehdä kun Babu on nimenomaan halunnut varjella meitä kastumiselta. Siispä odotetaan, osoittaen intialaista kärsivällisyyttä.

Kunto kohenee

Tiedän etten ole liikkunut tarpeeksi. Hyvistä päätöksistä huolimatta juoksentelu Töölön kulmilla on jäänyt muutamiin puuskuttaviin kertoihin. Nyt kun olen Chennaissa lorvimassa, yritän olla tarmokkaampi joten menin eilen kerrostalomme kuntosaliin. Ehdin juosta juoksumatolla oikein reippaasti 25 minuuttia kunnes tuli sähkökatkos ja juoksuni jäi siihen.

Intiassa käyn oikeastaan mielelläni kuntosalilla tai jumpassa koska Intia on ainoa paikka maailmassa missä tunnen itseni vetreäksi ja urheilulliseksi.

Toisella juoksumatolla oli naapurinrouva, sari päällä ja lenkkitossut jalassa kävelemässä hyvin verkkaiseen tahtiin 15 minuutin ajan. Tavallisen mahakas naapurismies vasta harjoitteli kävelyä personal trainerin kanssa. Siis ihan tavallista kävelyä, jalka toisen eteen ja niin edespäin, kädet rennosti myötäliikkeessä. Siinä se käveli ohjeiden mukaisesti salia edes takaisin kuusi kertaa jonka jälkeen treeni tiukennettiin sivuhyppelyihin, kaksi kertaa edestakaisin koko salin verran joka on normaalia koulun jumppasalia huomattavasti pienempi. Korostan vielä ettei kyseessä ollut sairaan ihmisen tai hauraan vanhuksen fysioterapia vaan hikinen kuntosalirääkki.

Koska ollaan Intiassa, tämä personal trainerikään ei ollut ihan Ruotsin prinssi Daniel eikä sellainen sporttimuodin edelläkävijä joita Suomessa saleilla tapaa vaan pieni hintelä paljasjalkainen mies leveälahkeisissa mustissa teryleenihousuissaan. Sellaiset housut ovat ihan normaali köyhemmän kansanosan vaateparsi, mutta koska hänellä ei ollut sitä tavallista asuun kuuluvaa valkoista kauluspaitaa vaan reipas t-paita jossa oli joku kuntokeskuksen logo, oletin kyseessä olevan kuntoilun ammattilainen.

Tällaisessa seurassa pystyn helposti näkemään itseni tosi urheilijana mikä on tietenkin mieltä ylentävää. Töölön kulmilla juostessa masennun kun kaikki painavat hengästymättä ohi.

Useimmat intialaiset kävelevät mutta se johtuu siitä että suurin osa kansasta on niin köyhää ettei muuhun ole varaa. Varakkuuden lisääntyessä hankitaan polkupyörä, mopo, auto, tullaan lihaviksi, sairastutaan jo nuorina aikuisina diabetekseen, verenpainetautiin, kuollaan liian nuorina sydäninfarktiin.  Vasta kun ollaan hyvin varakkaita, kuntoillaan terveyden edistämiseksi. Käsittämätöntä että jokaisen kansan on maan kehittyessä kuljettava tämä sama tappava reitti saavuttaakseen lopulta suhteellisen hyvinvoinnin.

Matkalla taas

Minulta on jo unohtunut koska viimeksi olin Chennaissa. Ei sillä väliä.

Kohta Intian reissut loppuvat kun Mikko muuttaa takaisin Suomeen. Kuten Pia sanoi omassa blogissaan, ei riitä kolme päivää sen enempää kuin kolme vuotta kaikkeen. Melkein tuntuu etten ole nähnyt Intiaa lainkaan, mutta onhan sitä kierrelty. Eniten kuitenkin eletty ja koettu joka on tärkeämpää. Maisemat ja paikat ei niin jää mieleen koska arki on aina kiehtovinta ja arkea eletään kotona.

Ihan riittävästi olen Intiaa kokenut. Viime vuosi Suomessa oli kamalan rankka, mutta oli se silti parempi kuin lorvailu Intiassa. En osaa hyödyntää tai täyttää noita tyhjiä vuosia, en osaa itse työllistää itseäni, en osaa perustaa firmaa tai luoda jotain tyhjästä. Teen työtä jos löydän sellaista ja jos joku tarjoaa sellaista. Me olemme kukin omanlaisiamme.

Istun taas kerran Lontoon Heathrow'n lentokentän loungessa ja mietin tuleeko näitä kertoja enää monia. Tuntuu hieman haikealta mutta eihän elämästä tiedä mitä se tuo tullessaan. Ei Heathrow sellaisenaan ole tärkeä mutta siitä on tullut se maa maailmojen välissä, paikka josta pääsen kauas pois. Vaikka sinne Narniaan josta se sanontakin tulee - "Wood between Worlds". En usko että viihdyn koskaan vain kotona ja Suomessa. Haikailen omaa kakkoskotia jonka käytännön syistä olisi oltava lähellä työpaikkaani ja kotiani, siis 100km etäisyydellä Helsingistä, tällä hetkellä. Olisi myös kiva jos olisi paikka joka pysyisi elämässä, ei aina vaihtuisi. Muuten voisin vaihtaa maata, kotia, asuntoa, kulttuuria, kieltä, työtä, mitä vain ihan iloisesti. En todellakaan halua asettua elämään eläkeläisen elämää.

Terveyskeskustyön ongelma on se että siinä ei liikuta. Sitä pysytään samassa paikassa ja vanhetaan yhdessä potilaiden kanssa. Nuoria lääkäreitä syyllistetään nykyään paljon siitä etteivät pysy samassa paikassa, kaivataan vanhoja kunnon kunnanlääkäriaikoja. Mutta hyvä tavaton! Sellainen elämähän olisi kauhistus enkä minä ole nuori lääkäri! Tein 7 vuotta samassa paikassa työtä ja ahdistuin lopulta siitä kuinka tärkeäksi tulin potilaille. Minulta kysyttiin neuvoa asunnon myynnissä ja aikuisten lasten avioeroissa ja siitä minkälaiseen kouluun lapset pitää laittaa. Ei, ei. En todellakaan halua sitä enkä myöskään syyllistä nuoria tuulihattumaisuudesta tai itsekkyydestä. Maailma on muuttunut, suurentunut, laajentunut.

Kukin tekee omat valintansa. Elämän työnä voi olla Pornaisten kunnanlääkäriys tai työnä voi olla eläminen erilaisissa rooleissa. Valitsen sen jälkimmäisen.

Ja siirryn mukavasta rakkaasta loungestani Chennain lennon portille, menen koneeseen ja lennän taas uuteen maailmaan.