Länsimaista sivistystä

Ilkka kommentoi Pizza Hutissa tekemääni FourSquare päivitystä "Siellä on tuollaistakin sivistystä?".

On täällä. Liikaakin. Ainakin päätellen siitä, että viime aikoina on ollut paljon juttuja siitä miten elintasosairaudet ovat lisääntymässä Intiassa. Syypäänä tietysti länsimaistuneet elämäntavat ja etenkin länsimainen roskaruoka. Chennaissa on kahdeksan Pizza Hutia, neljä McDonaldsia (joissa ei tietenkään ole hampurilaisia, ei edes lampaanlihasta) ja kahdeksan Subwayta. Nämä 20 länsimaista roskaruokaravintolaa ovat ilmeisen tehokkaassa käytössä kun ovat onnistuneet järkyttämään Chennain viiden miljoonan (esikaupungit mukaanlukien 9 miljoonan) asukkaan terveydentilan. Vakavasti puhuen, missään noista ketjuista ei saa yhtä epäterveellistä ruokaa kuin tyypillinen intialainen ruoka on. Mitä tulee muuten länsimaisiin elämäntapoihin, suurin ero intialaiseen verrattuna on, että länsimaissa harrastetaan liikuntaa.

Eilisessä lehdessä kerrottiin muuten, että vuosikymmenien väännön jälkeen hallitus on päättänyt sallia ulkomaalaisille 51% omistusosuuden vähittäiskauppaan. Tästä voi vielä olla pitkä matka siihen, että Carrefoureja tai Ikeoita tai Walmarteja näkyisi missään. Osavaltiot saavat itsenäisesti päättää onko ulkomaalisen omistuksen salliva laki voimassa kyseisessä osavaltiossa. Sen jälkeen pitää hankkia riittävä maa-alue, mikä ei välttämättä ole helppoa - muistatte varmaan miten Tata joutui siirtämään jo valmiin Nano-autoja varten rakentamansa tehtaan toiseen osavaltioon kun maaomistusta ei saatu järjestettyä. Ja lopulta kunnilla on kaavoitusmonopoli. Suomessa Ikealla taisi kestää kolmisenkymmentä vuotta siitä kun he ostivat sopivan maa-alueen siihen kun Espoo suostui kaavoittamaan sen huonekaluhallille. Intiassa oppositio saattaa käyttää myös eksoottisempia menetelmiä asioitten vastustamiseen. Pääoppositiopuolue BJP:n johtoon kuuluva Uma Bharti on luvannut henkilökohtaisesti tuikata tuleen Walmartin mikäli sellainen avataan missään Intiassa.

Marrasmasennusta

Kyllä kaikki nyt on synkkää. Ulkona ei päivä valkene, illat ovat pimeitä, asfaltti kiiltää märkänä ja maaseudulle töihin ajaessa on niin pimeätä että vein auton huoltoon koska luulin kaikkien polttimoiden olevan vaihdon tarpeessa.

Polttimoista jokainen oli kunnossa, mutta auton jarrulevyt ja -palat menivät vaihtoon. Huoltolasku oli sen mukainen, mutta enemmän pelästytti etten ollut tajunnut ajaneeni autolla jonka jarrut eivät pelaa. Olenko huudattanut Tapsa Rautavaaraa ja Abbaa niin kovalla etten ole huomannut jarrujen rahisevan?

Kotona on remontti päällä, nyt alkaa kolmas viikko. Kaikki on kivipölyn peitossa ja maalinkäryn ympäröimää. Aivastelen ja yskin kotona, olohuone on täynnä vierashuoneen huonekaluja, kaikki Antin vaatteet ja kengät on minun makuuhuoneessani. Kahteen päivään en saanut jääkaappia auki enkä aamukahvia keitettyä koska keittiö oli katonmaalauksen vuoksi paketoitu plastiikkiin. Seinä joka piti repiä pois sisälsikin kolme toimivaa hormia. Isännöitsijä oli antanut luvan seinän poistamiseen, mainitsi vielä kannustavasti että meidän asuntomme onkin ainoa jossa sitä alkuperäistä komeroa ei ole poistettu. Katsoi varmaan jotain vuoden -50 virtaviivaistettuja pohjapiirroksia. Entinen talonmies löysi jostain kätköistään alkuperäiset piirrokset vuodelta 1928 joissa hormisto oli näkyvissä. Olin onneksi töissä kun kotini oli yleisen ihmettelyn aiheena, paikalla oli maalari, moukarimiehet, entinen talonmies, naapureita. Vähän kuin Intiassa. Kuka näistä vanhoista taloista ottaa tolkkua. Täältä voi löytyä mitä vain. Ja tämän piti olla vain pieni maalaustyö ja uuden liukuovikaapiston asentaminen

Kävelyllä

Kävelin tänään koiran kanssa Seurasaareen. Ei siellä kamalasti ole paikat muuttuneet. Samat tutut Antti, Ivars, patsasaitta, kirkkovene ja luhtiaitat siellä edelleen ovat. Uusimpana kai Iisalmen vanha pappila joka tuotiin Seurasaareen 1984.

Lapsena Seurasaaressa käytiin oravia syöttämässä koko perheen voimin. Joskus kesäisin äiti toi meidät Seurasaaren uimarannalle, mutta se oli aina kauhistuttava kokemus. Silloin oli naisten ja miesten puolet erikseen, joten ihmiset sai halutessaan uida ja ottaa aurinkoa ilman uimapukua. Vanhat alastomat naiset järkyttivät lapsen mielen niin syvästi että muistan sen vieläkin traumaattisena kokemuksena. Koululaisena fillaroin Seurasaareen usein jonkun ystävän kanssa kävelemään ja juttelemaan. Kun omat lapset kasvoivat, hekin saivat syöttää Seurasaaren oravia. Seurasaari on kiva paikka jonne on aina hauska mennä.

Toisenlaiset Seurasaari-muistot ovat opiskeluajoilta. Aloitin Helsingin yliopistossa 1977 käsittämättömällä aineyhdistelmällä suomen kieli, kansatiede ja matematiikka. Yhdistelmä syntyi kuitenkin luontevasti. Pyrin Polille jonne en päässyt joten hätäisesti pyrin eri paikkoihin yrittäen varmistaa jonkun opiskelupaikan. Koska en tiennyt mitä oikeasti halusin, otin vastaan kaiken minne minut oli hyväksytty.

Matematiikan pudotin kyllä varsin pian pois. Heti ensi luennolla putosin kärryiltä ja laskuharjoitukset liisivät korkealla yli ymmärrykseni. Lukiossa emme ehtineet kahlata edes pitkän matematiikan kurssia läpi joten matemaattinen osaamiseni oli todella vajavaista.

Kansatieteeseen pyrkiessäni luin jonkun tavattoman kuivan historiankirjan jossa ei ollut edes yhtään kuvaa, enkä ole varma millä eväin pääsin sisään. Ehkei kansatiedettä pääaineena lukemaan hinkuvia ollut tungokseen asti. Nykyään se voi olla hyvinkin suosittu ala. Suomen kielen pyrkimiset oli heti kansatieteen jälkeen joten kokeeseen menin koulutiedoin. Osasin kieliopin hyvin eikä aineenkirjoitus ole koskaan ollut minulle vaikeata.

Kansatiede oli ihan ufo ala. En tiennyt siitä etukäteen mitään, tuskin kukaan tietää. Kuvittelin sen olevan helppoa ja hauskaa joten oli yllätys kuinka kuivaksi menneisyyden ihmisten elämän ja arjen havainnoiminen oli saatu. Tuli tunne että siitä väännettiin väkisin vakavaa tiedettä ja muistan luennot erityisen synkkinä tilaisuuksina. Odotin innolla museokäyntejä joiden arvelin tuovan iloa ja hilpeyttä opiskeluun.

Ensimmäisenä oli Seurasaari. Kaikkea muuta kuin riemua! Seurasimme hiljaisina opettajaa vihkot kädessä ja piirsimme lyijykynät sauhuten erilaisia hirsisalvoksia ja muita rakennusten yksityiskohtia. Eri puolilla maata talon nurkat rakennettiin eri tavoin, samoin sisustus oli eri puolilla maata toisistaan poikkeavaa, kuten tietenkin koristeet, tekstiilit, lusikat, röijyt, peitot. Kaikki nämä ikuistettiin lyijykynätuherruksin vihkoihimme. Seurasaari ei koskaan ole ollut niin ratisevan kuiva kuin kansatieteen kurssilla. Luultavasti retkellä satoi ja oli kylmä. Ainoa mitä muistan on karjalaistalojen käspaikka. Se oli hienosti kirjailtu pellavainen pyyheliina jota ei kuitenkaan käytetty pyyhkeenä. Varsinainen pyyhe oli sen takana. Siitä olisi voinut kertoa vaikka mitä jännittävää mutta me vain piirrettiin vihkoihin Laatokan karjalaisille tyypilliset ristipistokoristeet.

Kaikki muutkin museot menivät samaan malliin. Vihkot täynnä pieniä piirroksia ja muistiinpanoja, erilaisia muinaissuomalaisia termejä ja esineiden nimiä. Pellavanvalmistuksen kaikkien vaiheiden hallitseminen oli erityisen tärkeätä johon palattiin tuon tuosta. Liotus, lihtaaminen, loukutus ja niin edelleen. Monivaiheinen juttu jonka olen tyystin unohtanut kun ei ole tullut elämässä niin käyttöä sillekään tiedolle. Parhaiten muistan Kansallismuseosta Ruskon kinkerikousan. Se on siellä vieläkin. Kinkerikousa on suuri puinen malja tai haarikka mutta se oli vain koriste eikä siitä kumottu ehtoollisviiniä tai otettu ryyppyä kinkereiden päätteeksi. Muistan aina Ruskon kinkerikousan koska kirjoitin siitä vauhdikasta ja huumoria pulppuilevaa jatkokertomusta joka oli tarinana taatusti parempi kuin kousan alkuperäinen tarina. Siinä tarinassa kousaakin kumottiin ahkerasti. Sitä vain suren että tarina on kadonnut. Minulla on vahva mielikuva että se on paras juttu mitä olen koskaan kirjoittanut ja täysin tuulesta temmattu. Yhdistin kaiken kansatieteessä oppimani jännittävään kadonneen kinkerikousan metsästykseen, vähän Indiana Jonesin malliin Graalin maljan kanssa. Hyvillä tarinoilla historia tulee eläväksi - suurin osa meistä osaa historiaa Aku Ankan, Asterixin ja Indiana Jonesin pohjalta.

Etenkin kun kansatieteessä ja suomen kieltä opiskellessa huomasin ettei mikään olekaan eksaktia. Kurssilla "Agricolan suomen kieli" luimme vanhoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstejä ääneen lausuen kuten oletettiin siihen aikaan sanat lausutun. En siitäkään muista muuta kuin että d-kirjainta ei muinoin ollut. Harjoittelimme pehmeätä th-muotoa useamman tunnin - Agricola lausui d:n ilmeisesti kuten englanniksi lausutaan "the". Se onkin suomalaiselle vaikea äänne, mutta en tiedä miksi siihen piti tärvätä monta tuntia.

Aloin miettiä tulevaisuuttani kansatieteilijänä. Suomi pullistelee museoita mutta ne toimivat vapaaehtoisvoimin enkä nähnyt vaurasta tulevaisuutta sellaisen johtajana. Nuoren kaikkivoipaisuus on aina hellyyttävää joten minäkin näin Kansallismuseon johtajan pallin ainoana mahdollisena työpaikkana, mutta realistisesti päädyin että niitäkin posteja on vain yksi. Ehkä olisi harkittava jotain varmempaa alaa?

Suoritin kansatieteestä kuitenkin approbatur-tason. Luin tenttiin tosissani, mutta lukiosta vasta tulleelle tuhat sivua yhtä tenttiä varten oli käsittämätön ajatus. Karsin tenttilistalta yhden kirjan joka oli Toivo Kaukorannan nippelitasoinen tutkimus Etelä-Pohjanmaan kalastajakylän välineistä ja esineistöstä. No, kalastajakylästä tuli tenttiin yksi kysymys joka minun oli pakko skipata. Toivo Kaukorannan vuoksi en saanut laudaturia kansatieteen approbatur-tentistä.

Mutta menin muutama vuosi myöhemmin naimisiin Toivo Kaukorannan pojanpojan kanssa joten en kanna kaunaa Kaukorannalle.

Pyöräilemässä pitkästä aikaa

Kävin lauantaina fillaroimassa ensimmäistä kertaa melkein kahteen kuukauteen - ensin Pirkko oli täällä, sitten sain flunssan, sitten satoi jatkuvasti, sitten oli jotain muuta. 60 kilometrin lenkki meni yllättävän helposti ja menomatkan myötätuuli auttoi näköjään enemmän kuin paluumatkan vastatuuli, ainakin keskinopeus oli parempi kuin ennen.

Ei tästä lenkistä sen enempää, vaan fillaroinnistani yleensä. Olen vakuuttunut, että herätän enemmän huomiota fillarini kanssa kuin jos ajelisin tulipunaisella Ferrarilla. Liikennevaloissa joku aina kysyy paljonko fillarini maksoi (aikisemmin valehtelin 50% alakanttiin, nyt sanon etten enää muista), montako vaihdetta minulla on (joudun toistamaan pari kertaa ennenkuin uskovat korviaan, eihän 27 voi olla totta). Ajaessani ohittavat moottoripyöräilijät jäävät rinnalle kyselemään kuinka kovaa fillarillani pääsee, mihin menen ja - tietysti - paljonko fillari maksoi. Jos pysähdyn hetkeksi jollekin kojulle ostamaan juoman, pyörän ympärille kerääntyy hetkessä lauma autoriksakuskeja pällistelemaan pyörää, räpläämään vaihteita ja esittämään nuo standardikysymykset. Ohi ajavista henkilöautoista pursuu ikkunoista liuta lapsenpäitä, taas samat kysymykset ja ihmettelyt. Jos jätän pyörän mihinkään edes hetkeksi, voin olla varma, että vaihteita on räplätty niin, että ketjut putoavat paikaltaan jos lähden ajamaan ilman että korjaan oikean vaihteen. Ei se ole niin paha juttu, joku ojentaa minulle rätin käsien puhdistamista varten jo ennenkuin olen saanut ketjut takaisin paikalleen.

Tämä on muuten aikaisemmassa jutussa  mainitsemani Anna Centennial Library, eli tuleva multi-super-special-lastensairaala

... ja tämä jollain aikaisemmalla fillariretkellä ottamani kuva entisestä uudesta osavaltioparlamenttirakennuksesta eli tulevasta multi-super-specialiteetti yleissairaalasta

Parlamenttirakennuksen kupoli kuvattuna (teleobjektiivilla) parvekkeeltamme. Tuon kupolin purkutyöt ovat jo pitkällä - ilmeisesti parlamenttirakennuksen ja sairaalarakennuksen ero on siinä, että jälkimmäisessä ei ole kupolia

Kerrostalossa tapahtuu 2

En todellakaan edellisessä blogissa kirjoittanut siitä mitä piti kirjoittaa. Minun piti vain kertoa että meillä kotona alkaa huomenna pienimuotoinen remontti. Makuuhuoneiden seinistä revitään tapetit, seinät ja katot maalataan, samoin keittiössä. Palvelijanhuoneesta murskataan vanha komero jolloin eteisen puolelta suljettu oviaukko ja vanha komero muodostavat makuuhuoneeseen 170cm leveän ja metrin syvyisen tilan johon saa asennettua Inaria-liukovikaapin. Inarialla on liukovia jotka voivat olla 3 metriä korkeita joten saamme koko seinän korkuiset siistit ovet. Ja mukavasti kaappitilaa kotona vierailevalle Pialle ja Antin kamoille, ennenkuin kumpikin löytävät paikkansa maailmassa.

Kävin eilen Munkkiniemen Inaria-myymälässä, hyvä palvelu, mutta hidas toimitus tehtaalta. Toivottavasti saan kaapit ennen joulua. Myyjä sanoi että jos oikein kauniisti pyytää, se luultavasti onnistuu jo marraskuun puolella joka olisi hyvä koska remontti alkaa huomenna.

En todellakaan remppaa yksin. Olen yksin ja yhdessä Mikon kanssa tapiseerannut ja maalannut ihan riittämiin. Nyt energiani menee sairaiden ihmisten jatkuvaan virtaan, heidän asioiden hoitamiseen, turhien todistusten kirjoittamiseen kuten koululiikunnasta poissaoloon tai laajemmat todistukset valituksiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen tai holhouksenalaiseksi asettamiseen. Yleensä potilaista jotka näen vastaanotollani ensimmäistä kertaa ja joilla on kilometrin mittainen sairaskertomus ja lukuisia hoitoja eri hoitopaikoissa ja yleensä hoitosuhde erikoissairaanhoitoon. Mutta kuntapuoli vaatii oman kunnan terveyskeskuslääkärin arviota. Tee nyt sitten 20 minuutissa arvio onko potilas kunnian ja omantunnon kautta holhouksen tarpeessa.

Remonttireiskana toimii Rafu, Maija Hämäläisen Kodistus-firmasta joten voin luottaa remontin onnistumiseen. Olen nyt tyhjentänyt huoneita irtokrääsästä, poistanut taulut ja verhot, kasannut vaatteita joita voin käyttää remontin ajan jos kaapit suojataan muovilla enkä pääse niihin käsiksi.

Mutta edelliseen blogiini palaten... On todella erinomaisen ylellistä asua kävelymatkan päässä keskustan palveluista. En tajunnut että Isänpäivänä kaupat ovat kiinni. Kaupat ovat auki jouluaattona, juhannusaattona, uudenvuodenaattona, vappuaattona. Suomessa on vakaa tapa viettää juhlat ennen juhlia: Aatto juhlista jaloin. Joten esimerkiksi jouluaattoon tungetaan kaupassakäynnit, kuusenkoristelut, kirkossakäynti, haudoilla käynti, pääjouluateria, joulupukki ja lahjojen jako. Ja kaupat ovat auki.

Isänpäivä käsittääkseni keksittiin joskus -70-luvulla kaupallisin mielin. Syyspuolella ei tapahtunut mitään eikä ollut tarvetta ostaa lahjoja tai järjestää kalaaseja. Olin jo pitkälle teini-ikäinen kun isänpäivä lanseerattiin Suomeen eikä ainakaan meidän perheessä sitä osattu viettää. Ihmeteltiin hirveästi pitäisikö isälle viedä aamutee sänkyyn, laulaa ja leipoa kakku mutta se tuntui naismaiselta ja hempeältä. Isä oli muistaakseni lähinnä kiusaantunut. Sotakirjojakaan ei tullut ostettua. Luultavasti isä sai kuitenkin villasukat joihin äiti on aina ollut heikkona. Kenties villapaidan tai -takin, äidin toinen suuri heikkous. Sai niitä kyllä isänpäivän ulkopuolellakin, sukkia ja villapaita tuli melkein aina kun äiti meni Stockalle.

Lupasin isänpäiväaterian Haagaan. Ruoan tein eilen, mutta sivutarpeet ajattelin ostaa tänään Alepasta. Ei muuta kuin Kampin K-Marketiin joka on auki vuoden jokaisena päivänä.

Kerrostalossa tapahtuu

Luultavasti otsikko antaa väärän kuvan mitä aion kirjoittaa. Tai en tiedä mitä aion kirjoittaa, joten ollaan kaikki hetki jännityksessä.

Ostimme Töölön asuntomme kun asuimme Brasiliassa emmekä nähneet asuntoa ennenkuin kaupat oli tehty. Netistä näki kuvia ja ystävämme Maija (Kodistus Oy) on hyvin luotettava kiinteistö- ja korjausalalla ja käytännössä valikoi meille kodin. Talo on rakennettu vuonna 1928, huoneet ovat kolme metriä korkeat ja seinät vaikuttavat olevan puolisen metriä paksut. Hyvin jykevää.

Olemme todella viihtyneet asunnossa. Paikka on loistava, asunto on mitä parhain yhden tai kahden hengen perheelle, kävelymatka keskustaan, lähikauppa kadun toisella puolella, käytännössä aina auki oleva Kampin ostoskeskuksen erinomainen K-Market 10 minuutin kävelymatkan päässä, Stockan Herkkuun kävelee 15-20 minuuttia. Museokadulla Runeberginkadun toisella puolella on Anton&Anton-luomukauppa josta saa tuoretta lihaa ja kalaa. Mainioita kuha- ja ahvenfileitä, herkullista naudanmaksaa, tuorepestoa, maukasta leipää - kaikkea sellaista mitä Alepan tai Siwan valikoimiin ei vakiona kuulu. Joten en todellakaan valita.

Kaikki aina kysyvät eikö keskustassa ole meluisaa. Ratikka kulkee olohuoneen ikkunan alla ja Caloniuksenkatu on vilkasliikenteinen koska se on väylä idästä länteen ja päinvastoin ajaville. Siis jatkumo esimerkiksi Länsiväylältä Lahdentielle. Ruuhka-ajat ovat kuitenkin niin lyhyet ja huomaamattomat Suomessa etten ole havainnut ongelmaa. Hyveellisenä kansalaisena haluan antaa satunnaisille lapsille esimerkin liikennesääntöjen noudattamisesta joten olen äärettömän tarkka noudattamaan jalankulkijoiden liikennevaloja, seison odottamassa vihreän valon vaihtumista vaikka yhtään ihmistä tai autoa ei ole näkyvissä. Silti teen hirveän rikkeen miltei päivittäin ylittämällä kauppakassi kädessä Caloniuksenkadun mistä sattuu. Kun kauppa on niin lähellä ettei viitsi takkia päälle laittaa, ei viitsi odottaa liikennevaloissakaan. Se on väärin ja myönnän sen. Toivon että lasten vanhemmat kasvattavat lapsensa noudattamaan liikennesääntöjä huolimatta minun ja monen muun holtittomasta Caloniuksenkadun ylittämisestä.

Siis liikenteen meteli ei kuulu sisälle. Meteliä kuului kyllä kesällä kun ikkunat oli jatkuvasti auki. Korttelin talot muodostavat korkean kivimuurin jonka keskelle jäävät talojen aidoilla erotetut pihat. Olisi kiva että pihat olisivat yhteistä avointa tilaa, mutta miten lapset silloin voisivat tietää ketkä ovat vihollisia. Tai en tiedä onko tällaista kulttuuria enää. Omassa lapsuudessani naapuritalon lapset olivat aina vihollisia.

Viime kesä oli kuuma ja illat ja yöt lämpimiä. Ihmiset grillasivat sankoin joukoin pihoilla. Normaaliin suomalaiseet tapaan alku oli aina vaimea ja ihmiset puhuivat miltei kuiskaten, mutta mitä myöhäisempi yön hetki, sitä kimeämmät äänet, röhöisemmät naurut ja tyhmemmät jutut. Ne kaikuu hämmästyttävän hyvin jokaiseen asuntoon joita on satoja tässäkin meidän korttelissa. Heräsin usein mekkalaan ja kävin tuuletusparvekkeella joskus kello kaksi yöllä väijymässä missä niitä bileitä pidetään, mutta koska pihat on erotettu ja alue on laaja, en nähnyt edes minkä talon asukkaita syyttäisin melskaamisesta. Ennenvanhaan rapuissa oli sääntö ettei iltakymmenen jälkeen enää metelöidä.

Kun ikkunat on kiinni, ulkoa kuuluu vain roskien tyhjennyksen äänet. Roskat viedään ennen aamuseitsemää mutta eihän sitä tapahdu kuin pari kertaa viikossa eikä se ole ongelma. Hienoa että jätehuolto toimii luotettavasti!

Alakerran naapuri, iäkäs hammaslääkärileski, sanoo ettei meiltä kuulu koskaan mitään ääniä. Ehkä Anttikin oli hiljaa? Ajattelin että pitkäkyntisen koiran tepastelu kuuluisi, mutta toisaalta koira on niin laiska että se nukkuu soffalla pitkin päivää. Yläkerrasta meille ei kuulunut mitään. Kävi ilmi että siellä asui hyvin vanha ihminen joka ei päässyt viimeisinä vuosinaan liikkumaan ja hän nukkui pois alkuvuodesta. Asunto meni ajallaan myyntiin ja sinne muutti nelihenkinen lapsiperhe.

Nyt meille kuuluu meteliä! En muistanut että 1.5- ja 3-vuotiaat eivät kipitä kevein askelin vaan juoksevat kuin elefantit koko jalka tömähtäen lattiaan. En muistanut että pikkumukulat ulvovat palosireenin äänellä. En muistanut että nuorilla vanhemmilla on hyvin lyhyt pinna eivätkä he kotona toimi kuten neuvolassa ja Kaks Plus-lehdessä opetetaan - otetaan kiukutteleva lapsi tiukasti syliin, jutellaan rauhoittavasti ja kysytään lempeästi mikä lasta vaivaa.

En muista että meidän lapsille olisi pitänyt huutaa kurkku suorana, mutta ehkä niin on tullut tehtyä. Muistan kyllä nuorena äitinä yrittäneeni tuota sylissäpitoa ja rauhallista jutustelua, mutta lapsi hakkasi minua pikku nyrkeillään ja kiemurteli kuin käärme pois sylistä joten lempeyteni kaikkosi sen sileän tien. Lepertely loppui, ruokaakin piti tehdä, toinen pienokainen istuu potalla ja huutaa pyyhkimään peppua. Meillä suljettiin kiukuttelevia lapsia yksin lastenhuoneeseen mellastamaan ja ulvomaan. Kyllä siitä varmaan lähti ääntä joka kuului naapuriinkin. Kuten sekin kun puhkaisin Antin paiseen Päivänkilonkujan lastenhuoneessa avoimen ikkunan alla. "ÄITI, ÄLÄ VIILLÄ MUA!!!"

Totean siis että vanhoissakin kerrostaloissa asumisen äänet kuuluvat. Ei puhe eikä musiikki eikä televisio, ainoastaan huuto, kirkuminen, itku ja lattian tömähdykset. Ei se niin pahaa ole. On tosi kivaa että keskustassa asuu lapsia. Keskusta on mahtava paikka kasvaa ja elää. Jos saisin valita uudestaan, en olisi ikinä muuttanut Helsingistä Espooseen vaan meidänkin lapsemme olisivat syntyperäisiä helsinkiläisiä ja keskustan kasvatteja.

En ole lastenvihaaja, mutta myönnän avoimesti että jos saisin valita uudestaan, muuttaisin ylimpään kerrokseen.

Superspesialiteettisairaala

Edelliseen Mikon kirjoitukseen lisäyksenä:

Dr Mehtan sairaala, jossa työskentelin, on sekä multispesialiteettisairaala että superspesialiteettisairaala. Käytännössä tämä tarkoitti sitä että Mehtassa hoidettiin kaikki erikoisalat sydänkirurgiaa lukuunottamatta. Elinsiirtokirurgia rajoittui munuaissiirtoihin, mutta elinsiirrot oli silti erikoisala. Kaikki käy ilmi Mehtan nettisivulta http://www.mehtahospital.com/ . Nämä sivut ovat suureksi osaksi minun käsialaani. En ole ylpeä tästä saavutuksesta enkä siksi ole siitä niin hirveästi puhunut. Kirjoitin ja editoin kaiken tekstin kelvolliseksi mutta lopulta se käännettiin intialaiseksi. Poistin esimerkiksi kaiken sen roskan mitä kotisivujen etusivulla kirjoitetaan, mutta se oli sairaalan johdon mielestä juuri sitä millä houkutellaan potilaat sairaalaan ja tuollaiseksi se sitten jäi. Näin hirveästi vaivaa poistaessani Isoja kirjaimia Sieltä Sun täältä, tyypillinen Intialainen Tapa korostaa jotain Mistä kukaan Ei oikeastaan tiedä Mitä siinä korostetaan. Isot kirjaimet vain putkahtivat jotenkin takaisin.

Jos Mehtan nettisivulta etsii vasemmasta palkista kohdan Media & Events, sieltä voi klikata Dr Mehta Bulletin. Näyttää siltä että minun lähdettyäni sairaalasta lehdykkä ei enää ilmesty. Viimeisen julkaisun etusivulla on hieno kuva Pian luokan penkkariajelusta ja minun pääkirjoitukseni keskittyen korkeatasoiseen suomalaiseen koulutukseen. Osin sen vuoksi että lehden yksi teema oli koululaisten mielenterveys ja toiseksi, yksi Mehtan neurologeista oli käynyt Töölön sairaalassa Juha Hernesniemen leikkauksia seuraamassa josta luonnollisesti on oma juttunsa.

Useimmiten sain lääkäreiden tekstit power point-esityksinä tai ranskalaisina viivoina ja kirjoitin artikkelit niiden perusteella eli laitoin kaiken sen lihan luiden ympärille. Sen jälkeen oikoluin tekstit moneen kertaan ja hyväksytin lääkäreillä. Tämän viimeisen lehden valmistuessa en ollut Intiassa ja kymmenet lähettämäni korjaukset jäivät tekemättä. Mutta se kansikuva on minusta kylmän arktisen hieno. Se kannattaa klikata suuremmaksi ja ihailla Piaa ja muita vuoden 2007 SYK:n abeja.

Niin että multispesialiteettisairaala on yksinkertaisesti sairaala jossa on monia spesialiteetteja ja siellä työskentelee tohtoreita, kirurgeja, spesialisteja, super-spesialisteja ja lääkäreitä. Tämä lause, ikävä kyllä, pöyhistelee edelleen Mehtan kotisivujen etusivulla. (Many leading Doctors, Surgeons, Specialists, Super-specialists and Medical Practitioners practice or consult with us.)

Minä yritin muuttaa Intiaa mieleisekseni, mutta Intia ei suostunut muuttumaan. Tämä on hyvä muistaa aina kun arvostelee Suomessa asuvien ulkomaalaisten käytöstä, tapoja ja toiveita. Maassa maan tavalla tai maasta pois, mutta pikkuasioista ei kannata vaahdota. Emme me suomalaiset ole aina oikeassa, en minäkään.