Sisustamista ja muuta mukavaa

Olen hirveästi ihmetellyt miksi minun on pakko saada uusi Intian asuntomme kodikkaaksi, kauniiksi ja täydelliseksi. Enhän edes asu täällä. Tästä tulee hyvin omituinen ulkomaankomennuksella olevan yksinäisen miehen koti. Harva 56-vuotias yksinasuvamies pitää piirongin päällä, kirjahyllyssä, työpöydällä rivikaupalla valokuvia aikuista lapsistaan eri-ikäisinä.

Olen huomannut kuinka ulkomailla kotona olevista vaimoista tulee aivan hulluja sisustajia. Kämpät hankitaan täyteen erilaista koriste-esinettä ja pöytäliinaa ja pikkupöytää niin että suuretkin asunnot pursuavat kamaa. Ainakin ahtaisiin suomalaiskoteihin tottuneet suomalaiset asuvat ulkomailla leveästi eikä kotoa tuodut mööpelit riitä kuin yhden huoneen kalustamiseen. On hankittava uutta. Niin meillekin kävi Amerikassa kun muutimme 180m2 rivitaloasunnosta 500 neliön omakotitaloon. Talomme oli suuri, mutta ei poikkeava. Amerikan esikaupunkialueilla asutaan väljästi.

Amerikassa käyttäydyin standardiekspattivaimon tavoin. Kolusin kirppareita ja TJ Maxx'in kaltaisia varastomyymälöitä tekemässä löytöjä joilla täytin talon. Kun olimme palaamassa Suomeen, myin osan kamasta eBay'ssä. Sen lisäksi auton takakontti täyttyi useamman kerran kun vein kirppareilta ostamiani koriste-esineitä ja tauluja takaisin kirppareille kiertoon.

Vaikka luulin tyhjentäneeni talomme, sitä amerikkalaista kirpparikrääsää on ajautunut Suomen kautta, avaamattomissa pahvilaatikoissa, tänne Intiaan; maahan jossa krääsää tehdään ja viedään muun muassa Amerikkaan.

Amerikan aikojen maanisen sisustamisen jälkeen en ole sisustamisesta piitannut.

Kunnes nyt. Positiivisena erona on se etten yritä hankkia krääsää. Uudet hankinnat on verhot makuuhuoneeseen sekä kylpyhuoneisiin uudet peilit ja lasitasot shampoille rikkinäisten tilalle. Kylpyhuoneen mädäntyneet kaapit joista ovet ovat pudonneet pois odottavat vielä uusien kaappien tekijää. Samoin pulujen läpinäkymättömiksi kakkaamat kylppärien ikkunat odottavat verhoja. Sain tilaamani verhot jo kertaalleen, mutta vein ne takaisin kauppaan korjattaviksi. "Tämä on mielenkiintoisin verho-design mitä olen koskaan nähnyt eikä ollenkaan mitä tilasin. Ilmeisesti kuvaukseni siitä millaiset verhot haluan oli liian monimutkainen?"Verhokauppias myönsi ettei ollut ymmärtänyt yhtään mitä olin halunnut.

Krääsää ja kamaa on paljon mutta jotain myös tarvitaan. Kuten energia- ja hehkulamppuja. Eilen illalla liesituulettimessa paloi vain toinen valo. Vaihdoimme lampun uuteen. Se ei syttynyt. Vaihdoimme toiseen. Se ei syttynyt. Ahaa... ehkä sähkökytkennät ovat huonot, kokeillaan lamppuja muualle. Intiassa käytetään kahdenmallisia hehkulamppuja joista molemmista on sekä ohut- että paksukantainen malli. Meillä on kaikkia neljää mallia sikinsokin asunnossamme, intialaisen logiikkan mukaisesti. Siirtelemällä niitä keittiön laatikosta ottamiamme ohutkantaisia kierrettäviä hehkulamppuja eri lamppuihin päädyimme siihen että "uudet" hehkulamput ovatkin vanhoja. Oikeasti uusia hehkulamppuja meillä ei ole.

Tänään kysyin Anithalta miksi meillä on keittiön laatikossa edellisestä asunnosta muutettuja rikkinäisiä hehkulamppuja. "Saar halusi laittaa ne sinne. Saar laittoi ne ensin hedelmävatiin, ja sitten Saar käski siirtämään ne laatikkoon jotta saadaan hedelmät vatiin". Ja sitten Antiha ehdotti että pyydetään sähkömies tutkimaan tilanne.

En voi sille mitään, mutta yksikertaisesti räjähdin ja huusin Anithalle että rikkinäiset lamput heitetään roskikseen eikä niitä säästetä eikä sähkömiestä tarvita yksinkertaisen hehkulampun vaihtamiseen. Ja samalla kun huusin Anithalle ja pudotin hehkulamput suurieleisesti roskikseen, tiedän ettei mikään muutu. Meille kerääntyy johonkin kaappiin siistiin järjestykseen palaneita lamppuja, vanhoja pattereita, katkenneita johtoja, haurastuneita narunpätkiä, rikkinäisiä pyykkipoikia. Kun muutamme, ne kääritään suojapaperiin, pakataan pahvilaatikkoon ja rahdataan seuraavaan maahan.

Viikonloppu Bangaloressa

Malediivien jälkeen arki ehti painaa raskaasti puolentoista päivän verran. Perjantai-iltapäivänä lähdimme jo sitä karkuun, Chennaista reippaat 300 kilometria länteen kohti Bangalorea. Bangaloressa oli pienimuotoiset ratsastuskisat joihin ratsastuskoulumme osallistui. Me emme kilpaile: 1) minä en ole ratsastuskoulun jäsen vaan ulkopuolinen ratsastelija joka on saanut erikoisluvan ottaa irtotunteja aina Intiassa asuessani, ja 2) Mikkoa ei pidetä kyvykkäänä kouluratsastajana eikä Mikkoa päästetä hyppäämään esteitä, koska 3) koululla on vain yksi hevonen, Foxtrot, joka on riittävän suuri ja vahva kantamaan Mikkoa normaalitunnin verran, mutta ei esteiden yli, etenkin kun 4) Mikon hyppytaitoihin ei uskota.

Oli miten oli, Chennai Equitation Centre on ollut sosiaalisesti meille täysosuma, ihmiset ovat tosi kivoja. Vaikka eläkkeelle laitetut laukkahevoset ovat luuskan näköisiä, niistä löytyy potkua ja vauhtia kunhan jaksaa yrittää. Viime kerrallakin Mikolle neuvottiin konsti miten Mikolle osoitetun Foxtrot-hevosen pään saa nostettua uljaampaan asentoon: voimalla ja jatkuvalla käsien nytkyttämisellä. Sen tunnin jälkeen Mikon kädessä tuskin haarukka ja veitsi pysyivät. Foxtrotin pitkäkaulainen pää painaa varmasti 200 kiloa.

No, Malediiveilta tultiin keskiviikkoiltana. Kotona haisi ummehtunut viemäri. Torstai-aamuna tuli Anitha. Anitha joka asuu slummissa valitti ensitöikseen että talomme hississäkin haisi niin että hänen piti peittää kasvonsa sarin helmalla. Kehtaakin ruikuttaa! “Kyllä, täällähän haisee melkein yhtä pahalle kuin ulkona”, tokaisin joten tilataan putkimies paikalle putsaamaan viemärit, hajulukot ja lattiakaivot. Ilmastointimiehet tulivat jälleen korjaamaan parvekkeen vuotavaa laitetta. Siirsin entisen keittiön lasikaapin varastohuoneeseen, tyhjensin sinne muuttolaatikoiden sisältöä, kävin läpi omaa vaatevarastoani, sovittelin tauluja ja peilejä tuleville paikoilleen odottamaan porakonemiestä ja muuta sellaista kivaa pikkupuuhaa mitä kaikki kaipaavat lomatekemiseksi tropiikissa.

Joten matka Bangaloreen oli tarpeen. Bangaloreen vievä Intian hienoin tie oli viime vuodesta rapistunut. Sellainen roudansyömä, jos se on mahdollista alueella jossa lämpötila ei ikinä putoa alle 25C:een. Lähdimme tehtaalta klo 14.30 ja olimme Casa Piccolassa Bangaloressa 19.30. Pysähdyimme pikaisesti 40km ennen Bangalorea olevassa Hosurin kaupungin Cafe Coffee Day’ssa. Se on ollut ainoa paikka koko matkalla jossa on saattanut pysähtyä tauolle. Intiassa matkatessa ei ole varaa halveksia eikä jaksa unelmoida suomalaisten ABC-asemien kaltaisista ylenpalttisesta maailmasta, kunhan olisi matkan varrella edes paikka jossa on toimiva WC. Cafe Coffee Day on hyvä ja siisti. Nyt tosin sen ainoa WC oli rikki ja suljettu.

Olen ollut kolmasti aiemmin Bangaloressa Casa Piccola Bed & Breakfastissa. Kerran olin Pian kanssa, muut kerrat olen ollut yksin. Paikka on ranskalais-intialainen, kodikas, siisti ja sijainti on hyvä. Sieltä voi kävellä ravintoloihin ja ostoskeskuksiin, tai ottaa autorikshan ja ajaa edullisesti hieman pidemmälle. Bangaloren liikenne on kamala eikä ole mitään järkeä laittaa Babua suunnistamaan ruuhkaisille kaduille joita hän ei tunne. Bangaloressa huomaa selvästi kuinka maalaispoika Babu on. Aina kun mennään Bangaloreen, Babulla on hölmöt mustat teryleeniset liian lyhyet prässihousut jalassa, kuten köyhillä. Chennaissa Babu on ihan tyylikäs khakeissaan. Ilmeisesti suureen maailmaan mennessä pitää laittaa parempaa päälle. En tiedä. Ainakaan Babu ei hairahdu suuren maailman houkutuksiin. Illalla Mikko kävi autosta hakemassa sinne unohtuneita tavaroita ja bongasi Babun nukkumasta. Sitä ei kuljettaja saisi tehdä. Olin antanut 2100 rupiaa päivärahoja Babulle, mutta kun yöpyy autossa, säästää paljon. Sunnuntaina autossa oli uusi jumalkuva ja kasoittain tuoreita kukkasia kojelaudalla olevan Ganesha-jumalapatsaan ympärillä. Hyvä hindu, temppelissä oli käyty.

Perjantaina kävelimme Hard Rock Cafe’en syömään tukevaa, taatusti länsimaista illallista. Maasta riippumatta Hard Rock Cafe’esta saa perusamerikkalaista diner-ruokaa – pihviä, tacoja, hampurilaisia, ei mitään kulinaarista elämystä. Valtavia annoksia, tasaisen maukasta ja jäätelö on aina hyvää. Ilta oli lämmin, kuljimme t-paidoissa, mutta yöllä Bangaloressa viilenee niin ettei ilmastointia tarvitse. Juuri tämän vuoksi Bangaloren ilmasto on miellyttävämpi kuin Chennain.

Lauantaiaamuna ajoimme autorikshalla Bangalore Palace Grounds’in valtavaan puistoon jonka yhdessä kolkassa on ratsastuskoulu jonka kentillä kisat olivat. Kaikki tuttumme löytyivät ja vietimme mukavan päivän nuoria ratsastajia katsellen. Ratsastuspiireissä on myös muutamia ulkomaalaisia – saksalaisia naisia jotka ovat muuttaneet intialaisen miehensä vuoksi maahan, saksalainen ekspatti, opettajana on nuori itävaltalainen nainen, jonka sijaisopettajaksi tuli pari viikkoa sitten ukrainalainen tyttö.

Emme jääneet yhteiseen iltajuhlaan kentälle vaan Mikon syntymäpäivän kunniaksi halusimme mennä kahdestaan syömään oikein hyvin. Casa Piccolan isäntä suositteli uuden huippuhienon ostoskeskuksen, UB Cityn, välimerellistä ravintolaa jonka ranskalaisen omistajan hän tuntee. Ostoskeskus oli hämmentävän upea, suorastaan palatsimainen. Ravintolat olivat ylätasanteella terassilla, todella kivasti ja kodikkaasti. Toscano-ravintolan ruoka oli mahtavaa eikä ollut kallista. Kyllä kannatti ottaa autoriksha ja maksaa kiskurimainen euron hinta tuosta illasta!

Sunnuntaina istuimme vain puoli päivää kisoissa, lähdimme kesken pois koska halusimme ajoissa kotiin. Söimme siinä Hosurin kaupungin välietapissa, Cafe Coffee Dayn vieressä olevassa uudessa McDonald’sissa. Oli muuten ensimmäinen kerta kun syön intialaisessa Mäkkärissä! Kuten ei pizzerioissa, ei McDonald’sissakaan tarjota naudanlihaa. Big Mac’iä ei ole. Mutta mausteinen kanahampurilainen oli varsin hyvä ja Oreo McFlurry-jäätelöannos oli kuten Philadelphiassa.

Ai että länsimaistako? Ei, ei Intia ole muuttunut eikä muutu. Mutta osaamme jo etsiä paikkoja joista tiedämme saavamme hyvää ruokaa ja paikkoja joissa tiedämme voivamme nukkua puhtaissa lakanoissa. Olemme asuneet sen verran pitkään eksotiikan keskellä, että voimme jo hakea ja nauttia sellaisesta mitä turistina emme kaipaisi.

Pirkko Panama-hatussaan Bangalore Palace Groundsin kentän reunassa

Bangaloren ratsastajilla on aika tavalla uljaammat ratsut jotka osaavat hypätä paremmin kuin meidän tallin hevoset – mustapaitainen ratsastaja on Bangaloresta, vihreät ovat meikäläisiä.

Casa Piccolassa omalla parvekkeellamme. Mukava paikka!

Malediiveilla 2

Paikka oli Soneva Gili Resort, intialais-ruotsalaisen pariskunnan, Sonun ja Evan, alunperin Malediiveille perustama yksi lomakeskus josta on kasvanut miltei globaali yritys. Yleistäen voi varmaan hyvin sanoa että intialaisuutta pariskunnan yrityksessä oli rahat, ruotsalaisuutta kaikki muu.

Paikka oli skandinaaviseen, merelliseen elämään tottuneelle täydellisen luonteva. Eva, se ruotsalainen osapuoli, vastaa sisustuksesta, designista, siitä miltä kaikki näyttää, mitä ruokaa tarjotaan, perimmäisistä arvoista. Siksi puhtaus, orgaanisuus, luonnonsuojelu, ekologisuus. Siksi alueella ajetaan valkoisilla polkupyörillä paikasta toiseen. Siksi siellä on hiljaista kuin Suomen ja Ruotsin saaristossa. Luonnonäänten on kuuluttava. Alueelle ei ole tuotu minkäänlaisia viihdeorkestereita tai cabaret-tanssijoita. Ei edes "tyypillistä malediivilaista kansantanssia". Malediivit on muslimimaa eikä naisia näkynyt.

Paikan säänöt olivat kuin Merikarhuissa - hiljaisuus lipunlaskun aikaan. Sen jälkeen ei meluta eikä puhuta kovalla äänellä. Televisio oli joka huvilassa, mutta ääntä ei saanut säätää kovemmaksi kuin sellaiseksi että sen juuri ja juuri kuuli. Vesi kantaa muutenkin riittävästi ääniä.

Kukaan ei jäänyt notkumaan baaritiskille valomerkkiin asti koska baaria ei ollut. Uima-altaalla ja rannalle lojuville tuotiin toki drinkkejä ja olutta, mutta helteessä ei hirveästi jaksa dokata. Tulee pöhnäinen olo. Tervetuliasshampanjan lisäksi joimme yhden lasin viiniä tai yhden oluen päivässä. Muuten joimme pelkästään vettä.

Huvilat oli suunniteltu pienintä yksityiskohtaa myöten hienosti. On taito tehdä kaislamajoista ylellisiä viiden tähden villoja ja tässä oli onnistuttu täydellisesti. Aamu- ja iltauinnit omalta laiturilta olivat nautinto. Tosin oli laitettava uimapuku päälle koska naapurit olivat kuitenkin näköetäisyyden päässä, huolimatta varsin toimivasta yksityisyydestä. Mutta en nyt niin häiriintynyt uimapuvun käytöstäkään.

Buffet-aamiainen oli tasoltaan muun ruokailun alapuolella, muuten lounasbuffet ja illalliset olivat loistavia kulinaarisia elämyksiä. Söimme paljon kalaa ja äyriäisiä. Söimme paljon saarella kasvatettua salaattia ja erilaisia yrttejä ja mielettömästi hedelmiä. Ruoka oli taivaallista. Ja terveellistä - näin painotti lomakeskusketjun omistajan Evan sisko, jonka tapasin lounasbuffetin aikaan. Perhe onkin alkuaan kotoisin Suomesta. Sisko asuu Gävlessä vaasalaisen miehensä kanssa ja yrttiterapeutin koulutuksen saaneena hoitaa yhtiön hyvinvointikeskuksia - siis kasvohoitoja, hierontaa ja sen sellaista.

Uskon että ruoka oli terveellistä. Vaikkemme liikkuneet juuri yhtään mutta söimme kolme runsasta ateriaa päivässä, emme lihoneet matkan aikana yhtään. Päinvastoin, Mikko laihtui matkalla vaikka ei voinut vastustaa jokapäiväisiä lampaankyljyksiä lounaaksi.

Minä en ole käynyt punnitsemassa itseäni. Toisin kuin Mikko, minä söin myös jälkiruoat.

Malediiveilla

Oikeastaan olemme huomenna jo lähdössä takaisin Chennaihin. Olemme viettäneet kolme ja puoli ihanaa, laiskaa päivää paratiisissa. Tähän uneliaaseen, rauhalliseen elämään turtuu. Tai se on kuin huume, johon addiktoituu. Ajalla ei ole väliä ja silti aika loppuu. Samalla kun jätin kengät saarelle tullessamme annettuun pussukkaan, otin kellon pois ranteesta. Tämän saaren motto on "No shoes, no news". "SLOW LIFE" eli Sustainable, Local, Organic, Wholesome, Learning, Inspiring, Fun, Experience

Puolittain makaan omalla terassillamme ja katson laiskasti kuinka aurinko laskee rannattomaan mereen. Kaislakattoinen huvilamme on meren päällä, vesi velloo lattian alla ja nukahtaessa kuulen vain tuulen ja aaltojen äänen. Nukumme 10 tunnin yöunet ja päiväunia. Syömme kolme kertaa päivässä. Olen päässyt puoliväliin kirjaani jonka lukeminen on aktiivisinta mitä olen tehnyt. Pitäisi yrittää jaksaa vaihtaa kylpytakki pellavahousuihin ja paitaan ja polkea sadan metrin matka illalliselle. Jokaiselle vieraalle on annettu polkupyörä jolla voi liikkua.

Kaikki on hyvin ekologista, rauhallista, hiljaista. Paratiisi.

Rahantörsäämistä, kehitysaputyötä tai silkkaa onnen etsintää

Kuinka vain, tänään olen onnellinen! En ole maannut kylppärin lattialla säätämässä vessanpönttöjä enkä kivunnut tikkaita pitkin ylähyllyjä pesemään. Olen ollut lomlla.

Tai toimitellut asioita. Ostin vuosi sitten täältä rannerenkaan jonka siniset puolijalokivet kimmelsivät ihmeellisen ihanasti. Se piti antaa lahjaksi, mutta ihastuin siihen niin etten raaskinut antaa pois. Ongelmana oli laatu. Hopea katkesi ensimmäissä käytössä. Se korjattiin, ilmaiseksi, tietenkin. Seuraava kokeilu pudotti yhden ihmeellisesti loistavista kivistä ja huomasin toisenkin hopeanivelen repeilevän. Nyt, kuukausien kuluttua vein korun takaisin Museum Company-kauppaan ja sanoin että on varmaan paras vaihtaa tämä kokonaan uuteen. Sain valita minkä halusin - oletettavasti hinta oli suunnilleen samaa tasoa - ja nyt olen onnellinen sinisen Onyx-rannerenkaan omistaja. Ei tule lahjaksi sekään! Join teetä ja katsoin heidän uusia silkkimattojaan (jotka laitetaan seinälle koska ne ovat niin arvokkaita) ja ostin kasan huiveja tuliaisvaraksi. Varokaa kutsumasta minua kylään. En ehkä tule viinipullon tai kukkasten kanssa vaan minulla on silkki-pashmina-huivi tuomisena!

Itselleni ostin pashmina-vuohen pehmeimmistä leukakarvoista tehdyn maailman lämpimimmän huivin jonka kanssa en palele vaikka ensi talvi Suomessa olisi kylmin miesmuistiin. Hinta oli huikea, mutta huivi on ekologinen aarre ja hintansa väärtti. Eikä onneani sen omistamisesta voita mikään. Kuten taitava myyjä sanoi: "Timanttisormus on arvokas, mutta sormessa se ei lämmitä. Tämä huivi on Sinulle timantti joka pitää sinut aina lämpimänä". No, ei nyt ihan timanttien hinnoissa sentään oltu.

Nautin sen jälkeen loistavan sushi-sashimi-lounaan. En osannut päättää kumpaa haluan joten tilasin molemmat. Siitä tulikin aika runsas ateria mutta 17 euroa ei nyt kaada minua. Olenhan hyväpalkkaisessa työssä.

Jatkoin matkaa Spencer's Plazaan kellokorjaajalle, Collector's Paradise'een. Neljään kelloon tuli uudet patterit 4 eurolla ja se yksi rikkinäinen kellolasi tilataan erikseen, hiotaan sopivan kokoiseksi ja saan sen kahden päivän kuluttua. Hinta 4 euroa.

Pattereita odotellessa vaeltelin päämäärättömästi ja ystäväni Kashmirista huudahti jostain kulman takaa. "Long time, my friend! How is your health? Thank God, you are fine! Your family?". (En tiedä miksi tämä mies on aina huolissaan terveydestäni. Olenkohan jotenkin aneemisen oloinen täkäläisessä ympäristössä?) Olin lähinnä etsimässä kauppaa jossa korjattaisiin isältä lapsena saamani helminauhan lukko ja isäni Kiinasta tuoman jade-helminauhan lukko. Alkutervehdysten ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen kysyinkin mistä voisin löytää paikan jossa koruni korjattaisiin. "Voi ystäväni, minä järjestän sen!" ja heti soitettiin joku kashmirilainen serkku paikalle joka vei korut kolmannelle sukulaiselle joka tutki tilanteen. Joutessani teetä juodessa ostin 40 eurolla toisenkin helminauhan ja rannekorun itselleni.

Helminauhojen korjaaminen kesti sen verran että totesin että minun on käytävä ostamassa kananlihaa miehelleni. Että jos löydän sen lihakaupan, niin tulen sitten takaisin. Eksyn aina Spencer's Plazan monikerroksisiin basaarimaisiin sokkeloihin. Joten neljäs, joutilas serkku, järjestettiin oppaakseni. Se serkku oli uusi Chennaissa, vasta Kashmirista tullut nuori poika ja yhdessä navigoimme lihakaupan ja sain kanat Mikolle. Ja sitten hain korjatut helmikoruni jotka ovat maanneet käyttämättöminä monta vuotta korjausta odottamassa Suomessa.

Päivä oli suunnilleen täysi, ainakin menin kotiin ja päästin Venkateshin pois. Kävelen vielä vastapäiseen kangaskauppaan tilaamaan kylpyhuoneisiin verhot jotta pulunkakan läpinäkymättömiksi tahraamat ikkunat ovat piilossa. Se parantaa kylpyhuoneiden ulkonäköä huomattavasti.

Voi, olen niin onnellinen nyt!!

Lomailua tai jotain sinne päin

Olen iloinen että menemme Malediiveille viikonloppuna. Oletan että siellä ei tarvitse tehdä mitään. Ehkä vain lukea, nukkua, syödä ja käydä välillä meressä pulikoimassa.

Sunnuntaina kävimme vain ratsastamassa, muuten olimme kotona. Ratsastus on kivaa ja on hauska että Mikko on sopeutunut tallimaailmaan niin että on hyvin sosiaalinen siellä. Ratsastuksen jälkeen jäädään aina istumaan, juomaan teetä ja jutellaan mukavia. Jonain päivänä Mikko vielä kilpailee Chennai Equitation Centren vihreä-keltaisissa väreissä. Sopii hyvin, aloittihan Mikko harrastuksen Brasiliassa jonka lipun värit ovat samat.

Maanantaina hoidin kauneuttani - manikyyri, pedikyyri, vahaukset, kulmakarvat. Tähän meni liki kolme tuntia mutta se on sellaista ylellisyyttä ja hyvää oloa tuottavaa iloa jonka opin vasta Brasiliassa jossa se ei vienyt puolta kuukauden palkasta kuten vastaavat palvelut Suomessa. Opin oikeastaan paljon itseni paapomisen tärkeydestä Brasiliassa. Olin sitä ennen ajatellut tyypilliseen suomalaiseen tapaan että "rumat ne vaatteilla koreilee" ja kauneudenhoito on rahanhaaskausta. Tosin olin joskus aika paljon nuorempi ja iän karttuessa huomaa että, ihan oikeasti, kauneus on katoavaista.

Olen ollut oikein ahkera. Olen kiertänyt kylpyhuonetarvikekauppoja joista minua on lähetetty aina uusiin paikkoihin koska mistään ei saa mitään. Yleensä kylpyhuonetarvikekauppoja näkee joka paikassa. Etsin Parryware-kalusteita joka on Intian yleisin kylpyhuonemerkki. Toiseksi viimeisessä paikassa olivat aivan järkyttyneitä kun kysyin Parrywarea. "Madam, se on intialainen merkki, meillä on kaikki ulkomaista!" No, jos meidän vessanpyttymme on Parryware, tarvitsen kyllä samanmerkkiset istuinrenkaat koska mitään universaaleja istuimia ei Intiassa ole. Meilläkin tässä uudessa asunnossa kotiapulaisen WC:ssä on reikä lattiassa. Ei siinä istuta. Jos olen rehellinen, ilman muuta valitsisin ulkomaiset kylpyhuonekalusteet jotka eivät ruostu ja rikkoudu parissa kuukaudessa mutta ei tässä olla kylppäriremonttia tekemässä.

Lopulta kyllästyin ja sanoin Venkateshille että menen lounaalle. Matkalla bongasin pienen kaupan jonka kyltissä oli sana Parryware. "Stop Venkatesh!!" ja ostoksille. Pikkukaupasta löytyi kaikki, kylpyhuoneen kaappia lukuunottamatta. Siihen olinkin joka kaupassa saanut neuvon "puuseppä tekee". Siksi kaappien ovet repsottavat vinossa, eivät mene kiinni, laudat lahoavat ja nupit irtoavat käsiin eikä kaapit ole esteettisestikään silmää miellyttäviä.

Venkatesh vei verhot pesulaan ja metsästimme ripustusrenkaita. Vanhassa talossa oli tietenkin eri ripustusmekanismi kuin uudessa. Sama ongelma on usein Suomessakin ja se on harmillista. Verhokaupat eivät täällä myy varaosia joten menin hardware-storeen joita on pilvin pimein. Ongelma niissä on sama kuin apteekeissakin. Varastot ovat pienet. Tarvitsen 150 rengasta ja yhdessä kaupassa on 20 rengasta. Jätän koko homman Venkateshille, saa kierrellä kaupat ja kerätä renkaat vaikka yksitellen. Yksi rengas maksaa yhden rupian. Alle kahdella eurolla saan kaikki renkaat, laadusta ei ole takeita. Verhot tulee viikonloppuna pesulasta joten ei ole hoppua. Makuuhuoneeseen kyllä ostin uudet valmisverhot koska vastapäinen talo on niin lähellä että sinne ja sieltä on aivan suora näköyhteys.

Verhoja kotona penkoessa löytyi nekin verhot jotka Mikko oli jättänyt Bishop Gardeniin. Verhoista oli käyty muuton yhteydessä käyty kiivasta keskustelua. Mikko sanoi ettei valoverhoja ja makuuhuoneen verhoja oteta mukaan, heittäkää pois! Mikolle oli sanottu "But, Madam screens". Mikko tuntee verhot sanalla "curtains" ja ihmetellyt mitä Madam huutaa (screams) joistain vanhoista verhoista. No, tivaamisen ja vänkäämisen jälkeen Mikko luuli asian olevan selvä, Madamin verhot annetaan tylysti pois. Ne annettiin meille. Täältä kaikki verhot löytyivät, suuresta laatikosta, odottamassa minun ratkaisua mitä niille tehdään. Ne annettiin Anithalle ja Babulle ja muille halukkaille. En tiedä mitä kaikkea laatikoista löytyy, taidan jättää Mikolle vaikka Madam päättää kotiasiat, ei Saar.

Kaseerasin kasapäin kamaa pois vietäväksi. Amerikassa meillä oli suuri talo ja koristelin sen tekokukilla joten erilaisia maljakoita, ruukkuja, pyttyjä ja etenkin niitä tekokukkia oli loputtomasti. Kaikki pois. Etenkin tekokukat olivat reissussa rähjääntyneet varsin surullisen näköisiksi. Astioita joita ei ole käytetty vuosiin - pois vain. Suomessa ne olisi varmaan kovaa sanaa nykyisillä kirppisten retromarkkinoilla, mutta saa olla.

Siirtelin huonekaluja, mattoja, asensin kylppäreihin hyllyt ja vessankannet, pesin ne vessat ja kolme kylpyhuonettamme jota Anitha ei tee. Ei ainakaan kuten suomalainen tai brasilialainen. Brasiliassa meillä oli samankokoinen asunto kuin tämä nykyinen. Maria kävi meillä kolme kertaa viikossa, joka kerran pesi pyykit, silitti, siivosi kodin ja meillä oli aina putipuhdasta ja pyyhkeet, lakanat ja vaatteet sileinä ojennuksessa. Marian työpäivä oli 8 tuntia, mutta kun kolmen tai neljän tunnin jälkeen kaikki oli kunnossa, mitä sitä meillä luuhaamaan. Kotiin vain. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta. Mutta alushousuni on Intiassa joka päivä rullattu laatikkoon säntillisiksi värisuoriksi - valkoiset, mustat ja beiget omissa jonoissaan. Ja valokuvat jotka asettelen hauskoihin ja kodikkaisiin asetelmiin, on joka päivä oikaistu karun näköiseen viivasuoraan riviin. Ja minä asettelen ja Anitha oikaisee jne jne ... joka päivä.

Kävin hammashoidossa joka jatkuu vielä. Kruunuja, paikkoja, oikaisua, valkaisua. Tai valkaisuun ehkä ei aika nyt riitä.

Sain vara-avaimet teetettyä eilen, ne ei toimineet, nyt Venkatesh lähti hakemaan avaintekijää meille tutkimaan tilannetta ja tätä kirjoittaessa avainmies renklasi puolessa tunnissa uudet avaimet toimiviksi. Ilmastointimies tulee tänään korjaamaan parvekkeelle vuotavan laitteen. Ei tämä ole toivotonta. Huomenna voimme rueta ripustamaan tauluja ja kun ensi viikolla verhot on laitettu, koti on Mikolle valmis koti.

Ensi viikolla voin käydä kashmirilaisen ystäväni kaupassa juomassa teetä ja meditoimassa ja tiedän että haksahdan ostamaan läjäpäin huiveja kuten aina. Olen heidän paras asiakkaansa ja silti nautin pikkuputiikissa vierailusta ja olemme "ystäviä". Istun siellä yleensä tunnin tai kaksi. Menen myös kellokorjaajaa tapaamaan, yhden monista lempikelloistani lasi on ikävästi rikkoutunut ja vain se vanha mies pienessä tupaten täydessä kellokorjaamossa osaa sen korjata. Sama mies joka korjasi Antille täysin toimivaksi sen Jarmo Kailan hopeisen taskukellon, sen joka putosi Helsingin edustalle mereen Suomen ilmailuhistorian ensimmäisessä siviililento-onnettomuudessa, siinä jossa Jarmo Kaila hukkui vuonna 1924. Kello alkoi käydä uudestaan vasta kun se vanha mies Intiassa sai kellon työpöydälleen.

Chennaissa

En sitten tullut nukkuneeksi Lontoo-Chennai-välillä. Matkustajia oli vähän ja tilaa oli hyvin, mutta päivälennolla ei vaan nuku. Mutta kun olin uudessa kodissamme vähän aamuneljän jälkeen, silloin kyllä nukutti.

Eihän Mikko tietenkään tuohon aikaan tule ketään vastaan, vaimoakaan. Babu siellä odotteli ja heilautti hillitysti kättään kuten aina. Babu on siitä mystillinen ollut aina että hän bongaa meidät mistä vain. Vaikka lentokentältä tullessa eteen avautuu häkellyttävä tungos vastaanottajia ahtautuneena siihen kohtaan mistä ulostulevan matkustajan pitäisi kulkea matkatavaroidensa kanssa, olen aina nähnyt Babun etsimättä. Babu vain ilmestyy eteen, ottaa matkalaukun ja lähtee vinhaa vauhtia autolle. Siinä juoksen perässä.

"Madam, miten isä voi? Entä äiti? Lapsilla kaikki hyvin?" Ensimmäiset kysymykset kuvaavat hyvin mikä on Intiassa tärkeätä.

Ja tärkein kai kaikista... se Mikon ja minun uusi koti. Intiaan tulo on aina järkytys ja shokki. Intiaan tulo aamuyöllä kun ei ole nukkunut lainkaan ei myöskään ole ylevä kokemus. Kertaakaan Intiaan tullessa en ole huudahdellut ihastuksen huutoja, enkä myöskään ole tuntenut Intian kotiini tullessani lämmintä tunnetta "ihana tulla omaan kauniiseen kotiin". Tämä niinkuin pohjustukseksi.

Uusi kämppä on oikeasti uusi, vain 5 vuotta vanha. Bishop Gardenin talo oli 50 vuotta vanha. Mitään eroa kunnossa tai varustuksissa ei ylimalkaisesti katsottuna ole. Intialainen viimeistelytyö on huoletonta. Kun seinät maalataan, ei käytetä maalarinteippiä tai suojata mitään. Lamppuja tai pistorasioita ei oteta pois. Maalitahroja ei pyyhitä pois. Maali on ohutta, siinä säästetään, eikä se peitä ihan kaikkea. Olohuoneen seinällä on mielenkiintoisia lyijykynälaskelmia noin 40x40cm kokoisella alueella. Ne näkyy uuden maalin alta. Mikko oli kysynyt mites näiden kanssa tehdään. Vastaus tuli viipymättä "Photo-frames on wall!"

Ne kylppärit on oikeasti kauheita. Kuvat ei taida tehdä oikeutta niille, mutta yritetään ottaa kuvia. Kyllä tässä työsarkaa on. Luulin tulevani lomalle, tajuan joutuneeni töihin. Kylppärikaappia, uusia viemäreitä, lamppuja ja lampunasennuksia, möbleerausta. Paljon mielenkiintoisia ja epäkäytännöllisiä, suorastaan tyhmiä ratkaisuja talo täysi.

Intialaiset uskovat olevansa maailman viisain kansa, ovat tehneet useita tutkimuksiakin asiasta. Rakentaminen ei ole heidän vahvuutensa, sisustuksesta tai viihtyisyydestä puhumattakaan. Kauneus on katoavaista ja katsojan silmässä. Kuten usein olen todennut, Intiassa on katsottava kauas niin näkee kauneutta. Jos silloinkaan.

Oli tosi kiva tavata Mikko!! Tänään vain olemme ja puhumme, menemme kohta ratsastamaan ja illalla syömme kotona. Terveisiä kaikille!