Päivä Dubaissa

Joku voisi sanoa että haaskasin hyvän päivän. Minä väitän vastaan. Vietin hyvän päivän.

Dubaissa kaikki toimii ja kaikki on siistiä. Miksi ei olisi, kaikkihan on uutta. Koko Dubai on vasta rakennettu kalliilla rahalla. Mistään tai mitään ei ole säästelty. Hyvä ettei ole kadut kullalla päällystettyjä kuten muinoin huhu kertoi Ameriikan maassa olevan.

Sain siis sujuvasti tsekattua laukkuni aamulla Chennain iltalennolle ja erosimme Mikon kanssa. Mikko pääsi nauttimaan 15 tunnin lennosta São Pauloon ja sen jälkeen pariksi viikoksi Brasilian iloista ja minä jäin päiväksi Dubaihin. Aamupala lentokentän Costa Cafe'ssa oli riittävä ja löysin vaivatta metron eikä metrolipunkaan kanssa ollut ongelmia. Edestakainen lippu noin 15 minuutin päähän Dubai Mall'iin maksoi 7 dirhamia (1.5 euroa). Metro, samoin kuin asemat, ovat puhtauttaan kiiltäviä ja toimivia. Dubaissa on vain kaksi metrolinjaa joten suunnistus on helppoa. Dubai Mall oli oma asemansa eikä minun tarvinnut edes vaihtaa linjaa. Yllätyksenä tuli ettei asemalta voinutkaan kävellä ostariin vaan piti ottaa liittymäbussi johon piti ostaa oma 1.5 euron lippunsa edestakaista matkaa varten. Mutta koska Dubaissa tunnutaan olevan auttavaisia, sain selkeät neuvot ja lipun saman tien. Vaihtorahaakin oli lipunmyyjän kassassa maksaessani 7 dirhamin maksun 100 dirhamin setelillä. Ei, Dubai ei ole Intia!

Dubai Mall on suurin ja kaunein ja uusin. Se on suurempi kuin ihminen tarvitsee, sinne eksyy. Siellä on luistinrata, valtava akvaario keskellä ostaria, elokuvateatterit ja kauppojen lisäksi paljon ravintoloita ja kahviloita. Kun menee ulos, sieltä avautuu pieni järvi jossa on suihkulähteet. Puolen tunnen välein soi musiikki ja suihkulähteet tanssivat musiikin tahdissa. Kuuden jälkeen tämä spektaakkeli on valaistu. Kaikki on tip top, puts plank, siistiä ja laitettua. En tiedä minkälaisen sakon roskaamisesta voi saada, roskia ei näkynyt.

Dubaissa on laumoittain ulkomaalaisia tekemässä työtä, paikalliset eivät tee minkäänlaista ruumiillista tai keskiluokkaista työtä. Intialaisia on massoittain, srilankalaisia, indonesialaisia, filippiinoja, thaimaalaisia. Venäläisiä on laumoittain, etenkin kauneusbusiness tuntuu olevan heidän hallussaan. Niin hotellin kauneushoitolan managerit kuin kosmetiikkakaupoissa henkilökunta ovat venäläisnimisiä. Ostarissa vaelsi niin turisteja kuin paikallisia, jotenkin se erottaa. Turisteilla on hassuja hattuja päässä, löysiä t-paitoja, reput selässä ja jonkinlaisia mukavia seikkailukenkiä kun taas paikalliset voivat käyttää tavallisia kaupunkivaatteita. Ihan kuten mekin Chennaissa ja aiemmin Manauksessa. Emme koskaan kulje shortseissa kaupungilla vaikka olisi +40C lämmintä. En kulje edes selän paljastava toppi päällä Chennaissa, se vaan ei ole soveliasta tämän ikäiselle.

Mitä tein? Vaelsin. Istuin eri kahviloissa ja join monta lattea ja cappucchinoa. Luin kirjaa joka minulla oli mukana. Söin ulkona sushilounaan ja ihailin suihkulähteitä. Katsoin ihmisiä. Kiersin kauppoja ja katsoin mitä ihmiset ostavat ja mitä kaupoissa oli. Ostin sandaalit ja ballerina-kengät - Intiasta en löydä tarpeeksi isoja kokoja. Elämä oli mukavaa.

Lähdin kuuden maissa etsimään metroa. En enää muistanut mistä olin tullut ja mitä bussia olin käyttänyt mutta ystävälliset ihmiset neuvoivat minua aina eteenpäin. Olin hieman epävarma olenko todella oikeassa bussissa, pimeässä kaikki näytti toiselta ja bussimatkakin oli pidempi. Mutta bussi vei metrolle ja metro suoraan lentokentälle omalle terminaalille. Hyvin ylellistä ja hyvin kätevää. Tallustelin suoraan turvatarkastuksen läpi, ostin tax-freestä Beefeaters-ginin ja lopun aikaa tuoksuttelin hajuvesiä ostamatta yhtään tuoksua. Tämäkin yksi omista nautinnoistani.

Ginin nauttiminen on uusi juttu meillä. Mikon kanssa molemmat olimme juoneet maksimiannokset giniä jo alle kaksikymppisinä eikä se sen jälkeen ole maistunut. Mutta jotenkin tässä alkaa tuntea olevansa jonkinlaista koloniaaliherrasväkeä ja etenkin Somerset Maughamin novellien innoittamana gin-tonic maistuu ajoittain. Kulutus ei ole järin huikeata ollut - olemme miltei saaneet Arton jättämän pullonpohjan loppuun kahdessa vuodessa ja nyt ostin ihan oman gini-pullon. En usko että meistä alkoholisteja täällä kehittyy. Ostamme viinit ja oluet Madras Clubilta ja maksamme silmää räpäyttämättä 30 euroa Mouton Cadet-punaviinistä joka on Suomessa kympin luokkaa. Kolmenkympin viiniä jo säästelee eikä kittaa minä tahansa tavallisena tiistaina.

Dubai-Chennai-kone oli suuri ja aivan täynnä intialaisia. Luultavasti perheet käyvät visiteeraamassa siellä töissä olevaa sukulaistaan ja ostavat samalla televisiot, tuulettimet, sängynpäälliset ja jopa jalalla avattavat teräksiset roskikset - joitain näkemiäni matkatavaroita luetellakseni. Olin kello 3.30 aamulla kotona ja nukuin yhdeksään.

Vielä hetki Dubaissa

Istun Dubain lentokentalla juomassa aamukahvia. Kello on hieman vaille yhdeksan. Hotellimme oli 40 minuutin ajomatkan paassa kentalta joten lahdimme samalla taksilla ja saimme tsekattua molemmille lennoille tavaramme. Mikon kone Sao Pauloon lahtee kymmenelta, minun Chennaihin vasta iltayhdeksalta. Nyt on vapaus viettaa koko paiva Dubai Mallin atmosfaarista nauttimassa ilman Mikon piinaavaa lasnaoloa. Mikosta on Mall'eissa vain riesaa ja Mikon mukanaolo ostarissa tuo vain ahdistusta ja estaa shoppailun rentouttavan vaikutuksen

Toinen seikka joka voi estaa shoppailun riemut on se etta unohdin Nordean luottokortin Intiaan. Intialaisen pankkikortin kelpoisuudesta Dubaissa en ole varma mutta onnistuin ostamaan Costa Cafe'sta aamiaisen silla. Lisaksi minulla on 200 euron verran dinaareja kateisena ja amerikkalainen luottokortti, jota voi kayttaa saasteliaasti. No, en oikeastaan shoppaile vaan vaellan. Nailla varusteilla pitaisi parjata. Nyt aion tutustua Dubain maan paalla kulkevaan metroon, loytaa Dubai Mall'in ja viettaa mukava paiva Dubain ostosparatiisissa.

Lomahotelli oli ok, taynna venalaisia, saksalaisia ja britteja,ei luksusta mutta ihan kelvollinen. Ja kylla... Ukki on oikeassa. Ratsastuksesta on tullut meille tarkea osa elamaa. Parasta Jebel Ali Resortissa oli aavikkolaukka ja hevosten uittaminen hotellin hiekkarannalla. Kuvia tulee myohemmin koska minullla ei ole niita kannykassani jolla kirjoitan tata juttua. Ja sitapaitsi, minulla alkaa olla jo kiire siirtya toisiin maisemiin lentokentalta!!

Monsuuni

Edellisessä blogissa kerrottiin, että tänä vuonna on ollut kohtuullisen vähäsateinen monsuuni. Se on totta: loka-marraskuussa on satanut tähän mennessä 390 millimetriä kun normaali on 633 millimetriä. Mutta on meillä sateitakin riittänyt kuten tässä linkissä olevista kuvista ja tässä linkissä olevasta videonpätkästä näkyy.

Suomalaisten firmojen hallitukset ajoittavat jostain syystä vierailut lämpimiin maihin loka-marraskuuhun, niin tekee myös Salcompin hallitus. Tänä vuonna hallitus vieraili Chennaissa marraskuussa, urheasti välittämättä siitä, että monsuuni on silloin pahimmillaan. Vierailimme Hand in Handin kylissä sunnuntaina 7.11, jolloin Chennaissa satoi 70 millimetriä.

Dubaihin

Ilmoitusluonteinen blogikirjoitus

Lähdemme viikonlopuksi Dubaihin. Mikko jatkaa maanantaiaamuna Brasiliaan Manaukseen kahdeksi viikoksi, minä palaan Chennaihin. Dubai on kärsinyt taloudellisesta vaikeuksista ja elää aika kriisissä. Vielä kolme vuotta sitten se oli kukoistava miljonäärien huvittelupaikka, mutta nyt älyttömien investointien ja tolkuttoman rakennusbuumin seuraukset näkyvät. Tai mennään tutkimaan kuinka ne näkyvät.

Olimme 1.5 vuotta sitten edellisen kerran Dubaissa. Silloin vielä viimeisteltiin ostoskeskuksia ja hotelleja vaikka lama jo kuristi maata. Nyt menemme viiden tähden aavikko / rantalomakeskukseen kahdeksi päiväksi viettämään lökölomaa. Olen varannut meille ratsastustunnin yhdeksi päiväksi ja toiseksi päiväksi autiomaaratsastuksen joka päättyy Arabian meren ranta-aaltoihin ja uintireissuun, joko hevosten kanssa tai ilman. Näkee sitten. Muuta ohjelmaa ei ole varattu, sen kun ollaan vain.

Maanantaiaamuna, kun Mikko jatkaa Lontoon kautta Sao Pauloon ja sieltä Manaukseen, minä jään päiväksi shoppailemaan Dubai Mall'iin, jättimäiseen ostoskeskukseen, varmaan maailman suurin. Dubai on kallis paikka, joten en usko että hairahdun niinkään ostoksiin. etenkin kun tarjolla on eniten älyttömän hintaisia Fendi tai Prada-laukkuja tai Manolo Blahnik-kenkiä tai muuta sellaista jotka ei minulle avaudu muuten kuin käsittämättömänä hintalappuna. Mutta kuten olen aiemminkin kertonut, ostoskeskukset ovat minulle kiehtovia paikkoja joissa voin kulkea tuntikausia, hypistellä vaatteita, istua kahvilla ja katsoa ihmisiä.

Ilmeisesti kaikki ulkomaanlennot Chennaista on epäinhimilliseen aikaan - tämänkin olen todennut jo monta kertaa. Lähdemme kotoa joskus yhden maissa yöllä ehtiäksemme kello 3.30 aamuyöstä lähtevälle lennolle. Perilla olemme kolmen tunnin kuluttua joten yöunet jäävät niukoiksi. Voimme varmaan torkkua Jebel Ali-hotellin uima-altaalla.

On ihan hyvä lähteä Chennaista muutamaksi päiväksi. Täällä on monsuuniaika. Vaikka sateet eivät ole tänä vuonna kovin pahoja olleetkaan, ei koskaan tiedä tuleeko vettä vai ei. On toki jatkuvasti lämmintä mutta jos esimerkiksi lähtisi tunnin matkan päähän Ideal Beachille lekottelemaan, rankkasade haittaa. Kai sitä on niin tottunut siihen että sade on paha ja pouta on hyvä. Chennaissa paikalliset ovat haltioissaan monsuuniajasta. Se on kuin ensilumi suomalaisille, sitä odotetaan ja siitä nautitaan. Singing in the rain!

Vähäinen kulttuurinnälkä

Olemme tutustuneet niukanlaisesti Chennain kulttuuritarjontaan. Erilaista ohjelmaa on tarjolla paljon, mutta kuten olen aiemminkin todennut, The Hindu julkaisee ylistävät arvostelut kaksi päivää sen jälkeen kun tapahtuma on ollut. Sellainen harmittaa. Luen aktiivisesti lehteä ja yritän löytää sopivia tilaisuuksia, mutta jos löydän esityksen, se on vain yhden tai kahden päivän aikana, joka sekin asettaa rajoituksensa. Usein olemme juuri noina päivinä muualla tai muuten vain emme ehdi näytöksiin. Jos siis satun näkemään sen pienen ilmoituksen jonain tiettynä päivänä juuri ennen esitystä.

Pari viikkoa sitten ostin liput Cavern Beatles-esitykseen. Liverpoolilainen ryhmä joka pukeutuu ja esiintyy hyvin autenttisesti esikuviensa mukaan, vaikka ulkonäkö ja laulutaito ei tietenkään vedä vertoja aitoon poppooseen. Olimme häkeltyneitä saapuessamme konserttipaikalle joka oli aivan Mehtan sairaalan kupeessa ja jonka ohi olin monta kertaa sitä noteeraamatta kävellyt - Sir Mutha Venkatasubba Rao Concert Hall. Että jotain niin hienoa voi olla Chennaissa!! Oikeasti hienoa. Ja viimeisteltyä valoja, seinien maaleja ja akustiikkaa myöten. Pihalla oli jopa valaistu suihkulähde josta pulppusi vettä. Cavern Beatles lauleskeli Beatlesin alkuvuosien iloiset renkutukset ja melodiset laulelmat, mutta jätti ne myöhemmät psykedeelisemmät ja merkittävimmät kappaleet sikseen. Yleisöä oli koululaisista isovanhempiin ja kaikki lauloivat mukana, parven halpapaikoilla nuoriso jopa tanssi! Ihan kiva juttu, ei mieleenpainuva tapaus, mutta piristävä tapaus.

Lauantaina huomasin ilmoituksen Chennain November Festin viimeisestä esityksestä samassa hienossa salissa. Yritin sunnuntaiaamuna saada sinne lippuja, mutta puhelin tuuttasi tyhjää. Ei hätää – eihän Chennaissa mikään ole loppuunmyyty, ovelta voi ostaa liput.

Vai vielä!! Olimme paikalla 15 minuuttia etuajassa vain kuullaksemme että suuri sali on täysin loppuunmyyty! Uskomatonta. Miten “Kunnianosoitus R.D.Burmanille” jonka esittävät Karthik, Mohammed Aslam, Gopal Rao, Shweta Mohan ja Kalyani Nair yhdessä Bennetin bändin ja Chennain jousiorkesterin kanssa voi olla niin suosittu. En ole kuullut yhdestäkään näistä taiteilijoista! Mutta meitä onnisti. Törmäsimme poikaan jonka kolme kaveria ei ollut päässyt näytäntöön ja ostimme häneltä kaksi 8 euron lippua. Tähän konserttiin liput ovat tosi kalliita – tällä hinnalla pääsi permannon takariville. Seuraavaksi halvin lippu olisi jo vienyt parvelle nuorison sekaan!

On jännää olla esityksissä joista ei tiedä mitään. Burman eli RDB, kuten hänet tunnetaan, eli 1939-94 ja oli ilmeisesti valtavan tunnettu Bollywood-säveltäjä. Häneltä jäi lukuisia ikivihreitä sävelmiä ja lauluja jotka elävät edelleen vahvasti. Ei ihme että saliin talutetut harmaahapsiset isovanhemmat lauloivat mukana ulkomuistista ja löivät tahtia silmät loistaen. Tunnelma oli kuten Beatles-konsertissa, ihmisethän ovat ihan villejä täällä! Ihan kuten Manauksessa jossa koko yleisö aina lauloi ääneen tuttuja lauluja sing-a-long-tyyliin. Kyllä suomalaiset taitavat olla jopa intialaisia jäyhempiä mitä musiikkiin tulee!

Vaikkemme tunteneet yhtäkään kappaletta ja naisten esittämät, korkealla pienellä vikisevällä äänellä laulamat laulut eivät meihin uponneet, 2,5 tuntinen esitys (ilman väliaikaa!!) oli tosi hieno. Mikko nukkui vain hetken “miksi niiden pit rueta yhtäkkiä esittämään niitä tuutulauluja” – osuus, josta The Hindu kommentoi eilen: “And then, it was time for the surprise “Unplugged” section. The singers came up with a lovely medley of some of RDB’s most melodious compositions, banking on just the stregth of their voices. it was music, pure and simple, and audience (ei Mikko) kept asking for more”. Pääesiintyjällä Karthikilla oli loistava ääni niin pehmeisiin romanttisiin balladeihin kuin vetäviin rokahtaviin vauhtikappaleisiin. Karthik oli muutenkin tosi valovoimainen esiintyjä. Konsertti oli ehdottomasti 1000 rupian arvoinen!

Viimeinen kappale oli Zindagi Ke Safar Se Guzar Jaate Hain, jonka sanat kuuluivat … Phir Nahi Aate… Mutta kuten The Hindu raportoi, haltioitunut yleiso oli valmis sanomaan yksin tuumin “Phir Aate Hain”. Viimeistään tällaisissa tilanteissa sitä tuntee olevansa hieman ulkopuolinen.

Jätesota 3 / lisäkommentti

Edellisen blogin loppu voi antaa hieman väärän kuvan Intiasta. Kyllä kaikki tietävät että Intia on saastainen maa, että roskat heitetään kadulle eikä yleisiä roskiksia oikeastaan ole olemassakaan. Että joka ainoa ulkomaalainen ihmettelee tätä asiaa, että miksei roskien eteen tehdä mitään. Tämä pätee Chennaihin ja oikeastaan joka paikkaan missä olen ollut Intiassa. Kyllä täällä oikeasti on saastaista.

Tarkoitan sitä kun mainitsin edellisessä blogissa häpeästä jota tunnen kun naapurimme pitävät meitä sottaisina. Meidän lyhyt kadunpätkämme on nimittäin hyvin siisti. Vain meidän talomme ja vastapäisen talon edustat ovat paikkoja joihin kerääntyy jätevuoret. Vastapäätä asuu meitä hieman iäkkäämpi pariskunta - rouva on 86-vuotias, herra 96. Heillä on enemmänkin palveluskuntaa koska pariskunnan liikuntakyky on heikentynyt sen verran etteivät he liiku ulkona. Tapasin rouvan kerran kun hän räpläsi porttinsa kanssa, menin auttamaan ja samalla taloon sisään tapaamaan herraa. Rouva kulki sellaisen nosteltavan nelijalkaisen rollaattorin kanssa ja tuhahti kun kerroin pyörillä varustetun rollaattorin eduista. Sellainen kuulema liukuu alta pois ja sitten on rähmällään avuttomana maassa. No niin, tiedän siis missä kunnossa siinä talossa ollaan enkä usko heidän piittaavan tuon taivaallista missä kunnossa heidän talonsa edessä oleva katu on.

Jos asuisimme ihan tavallisella alueella, ei sottaisuus hävettäisi, mutta kun asumme harvinaisella alueella jossa on 100 metrin pätkä suhteellisen roskatonta maata, harmittaahan se kun ne roskat ovat juuri meidän kohdallamme.

Jätesota 3

Päivänä muutamana tilanne puutarhamme nurkalla oli jälleen sama. Puutarhajätettä, katkottuja oksia, joista osa oli meidän ja tietenkin mustia plastiikkipusseja täynnä kotitalousjätettä. Olin ottamassa jätevalokuvia kun Mikko tuli kotiin. Mikko käveli kadun reunaan katsomaan näkyä ja säntäsi suoraa tietä kohti poliisimestarin taloa. Mikolla on sellainen harvoin ilmentyvä tapa kehittää äkillinen vimma täräyttää suorat sanat ja opettaa miten hommat on hoidettava. Se ei aina ole kovin rakentavaa. Juoksin perään ja ehdin paikalle kun Mikko oli jo rynkyttänyt erityisen provosoivasti kännykällään naapurin etuoven lasista osaa. Ovikellotkin on olemassa. Shortsiasuinen, arviolta hieman alle nelikymppinen mies avasi oven. Esittäydyimme mutten muista kaverin nimeä. Liian nuori poliisipääliköksi, olisikohan poika tai vävy? Täällähän suvut asuvat yhdessä.

Puuskahdin puhumaan ennenkuin Mikko sai sylkäistyä kaiken vihansa valloilleen. Kerroin että olemme ulkomaalaisia emmekä tiedä kaikkia tapoja ja nyt meitä kauhistuttaa tämä roska-asia talomme kulmilla. Että olen aivan huolissani kun en halua naapureiden ajattelevan että minä roskaan katua! Ja nyt olen kuullut että naapurit nimenomaan ovat tätä mieltä!! Että olen lääkäri ja hyvin tarkka hygieniasta ja vihaan rottia. Ja että ymmärrän että tämä on meidän kaikkien kadunpätkällä asuvien ongelma. Pitäisikö tehdä valitus jonnekin?? Korporaatioon ehkä?

Tämä oli kieltämättä hyvä taktiikka, mutta ei täällä. Naapurimme oli aivan yhtä varmasti sitä mieltä että meidän vartijamme kantavat meidän roskat talomme kulmalle kuin me tiedämme aivan varmasti että jätteet ovat hänen talostaan. Naapurimme kertoi tehneensä valituksen korporaatiolle. Naapurimme käsityksen mukaan meidän vartijoihin ei ole luottamista, aivan kuten mekään emme luota hänen henkilökuntaansa. Mitään tällaista ei sanottu suoraan mutta silti selvästi. Mikko oli rauhoittunut ja keskusteli jo luontevasti vihjaillen. Olimme kaikki ylen kohteliaita, keskustelu oli ystävällistä mutta täysin hedelmätöntä.

Naapurimme totesi että tilanne nyt vaan on sellainen että jos jossain on mitä vaan roskaa, sinne on taipumus kerääntyä lisää roskaa. Ihmiset vaan ovat sellaisia. Silloin tein pahan virheen. Huokasin spontaanisti “Yes, this is India”. Tätä ei ulkomaalainen koskaan saa tehdä, arvostella toisen maata edes tällä tavalla. – “Ei, ei tämä ole Intian ongelma. Kyse on ihmisistä. Ihmiset käyttäytyvät tällä tavalla joka paikassa. Ei, kyse ei todellakaan ole Intiasta tai intialaisista"!” puuskahti naapurimme kireän oloisena.

Lopputulos oli plus miinus nolla. Olemme nyt näyttäytyneet, esittäytyneet ja esittäneet oman kantamme ja tiedämme ettemme saa konsensusta aikaiseksi. Asetimme vartijoillemme ja Moorthylle tiukan käskyn ettei yhtä ainotta katkottua oksaa tai puutarhasta kaavittua lehteä enää jätetä kadun puolelle odottamaan roskien keräystä ja innostamaan naapureita kartuttamaan roskakasaa omilla roskillaan. Kaikki meidän risut varastoidaan tästedes muurin sisäpuolelle ja kotitalousjätteet menevät edelleen vartijoiden nurkalla olevaan muoviseen roskatynnyriin.

Samat roskakasat meillä on edelleen, tulevat naapurista kuten aiemminkin, ja korporaation miehet käyvät ne keräämässä päivittäin. Maksamme 100-200 rupiaa pölymiehille viikottain kadunkulmamme tarkemmasta siivoamisesta. Roskat eivät ole meidän, maksut ja häpeä ovat.

Kun en sano tätä paikallisille, voin nyt rauhassa huokaista “This is India!”.