Olen asunut suurimman osan elämästäni Helsingissä mutten ole kertaakaan nähnyt Lenita Airistoa muuten kuin naistenlehtien sivuilla. Nyt asun Intiassa, menin Bombay'hin viettämään viikonloppua ja Lenita haastatteli minua kirjaansa varten.
Intia on kaikin tavoin ihmeellinen... mitä vain voi tapahtua. Mutta on kai paras aloittaa alusta...
Mikko osallistui ensimmäistä kertaa elämässään suomalaisen ministerin, Suvi Lindenin, seurueeseen. Matka oli kaikin tavoin hyvä kokemus, fiksuja ihmisiä mukana, paikat joihin muuten ei pääsisi avautuivat, tapasi ihmisiä joita ei muuten tapaisi. Suomen uusi Intian suurlähettiläs Terhi Hakala on erinomainen työssään eikä Finpron panostakaan voi moittia. Delegaatio toki kävi myös Chennaissa. Kuten aina, tarkoitus oli tutustua pikaisesti latureihin ja keskittyä Nokiaan. Salcompin naapurissa olevalla Nokian tehtaalla on viime aikoina kuohunut - delegaatiovierailun aikaan oli lakko, joten Salcompilla vierähti väkisin se Nokialle varattu aika, joten Mikko sai esitellä silmät loistaen tyttöjään ja näyttää YLEn Teema-kanavalla näytetyn "Viikko vierastyöläisenä"-ohjelman. En usko että kukaan 30-henkisestä delegaatiosta oli etukäteen arvellut laturitehtaan olevan se todellinen silmien avaaja, mutta näin taisi käydä. Mikolla on taito olla hyvin inhimillinen ja empaattinen, niin karulta kuulostava tehtaanjohtajan työ kuin hänellä onkin.
No, matkan aikana Mikko jutteli kaikkien kanssa ja tietysti myös siitä mitä vaimo puuhailee. Suurlähettiläs oitis huudahti että Kaarinan on tavattava Lenita joka kirjoittaa kirjaa terveysturismista ja on parhaillaan Intiassa - ja ryhtyi sovittelemaan päiviä tapaamiselle.
Lomaviikonloppumme ei oikeastaan ollutkaan lomaa. Perjantaihin mennessä suurin osa delegaatiosta oli jo lähtenyt, mutta sain liittyä matkan kevyempään osaan, mistä olen tosi iloinen. Suvi Linden avustajineen, Finpron porukka, suurlähettiläs, Supon miehet,... kaikki olivat hyvin mukavia. Sunnuntaina meidän piti olla Mikon kanssa vain kaksistaan mutta menimme hotelli Taj Mahal Palaceen, siihen joka oli vuosi sitten hirveän terroritapahtuman keskuspaikka, istuimme leppoisasti terassilla Lenitan kanssa ja juttelimme kaikenlaista, hyvin paljon myös terveysturismista ja intialaisesta terveydenhoidosta ja suomalaisten mahdollisesta kiinnostuksesta matkata Intiaan hoidattamaan vaivojaan. Lenitan nauhuri tallensi syvälliset näkemykseni ja itse asiassa odotan kauhulla mitä tulevaisuus tämän suhteen tuo tullessaan.
Joku voi ihmetellä mitä ihmettä Lenita Airistolla on terveysturismin kanssa tekemistä. Ei muuta kuin ikä ja iän mukana tuomat krempat joita tulee terveillekin. Siis kiinnostus asiaan. Aikaansaava, räväkkä reipasotteinen fiksu nainen joka osaa verkostoitumisen taidon, ei pelkää ottaa yhteyttä kehenkään, ihminen jolle jotenkin oikeat ovet tuntuvat avautuvan. Kyllä Otava tämänkin kirjan kohta julkaisee.
Mietin miten jotkut haluavat tehdä ja jotkut yksinkertaisesti sitten tekevät ... Minä touhuan muun muassa terveysturismin kanssa, kirjoitan mielelläni ja kuten kaikki kirjoittavat ihmiset, haaveilen joskus kirjoittavani kirjan. Mutta siihen se jää. En minä etene haaveilua pidemmälle. Ei me kaikki olla Lenitoja.
Ja vielä siitä silmät avaavasta Intiasta... kun erosimme Suvi Lindenin ryhmästä, Supon miehet hyvästelivät Mikon "sano terveisiä tytöillesi Chennaissa ja pidä heistä hyvä huoli".
tiistai 26. tammikuuta 2010
maanantai 25. tammikuuta 2010
lauantai 23. tammikuuta 2010
Diamonds are a girl's best friends
Mumbain kunniakonsulilla on kiva bisness - timanttitehtailu. Pääsimme sinne tänään vierailulle ja jotenkin vaikutti että Marilyn Monroe taisi olla oikeassa. Me olemme kaikki aivan täysjärkisiä naisia, ainakin luulimme ja luulemme edelleen. Alussa olimme aivan korrekteja, mutta timanttien kiilto ja huuma tarttui. "Tämä! Ihana! Eikun tämä on vielä parempi! paljonko maksaa! Ei, haluan suuremman timantin, eihän tämä oikeastaan ole niin kallista! jne jne"
Turha kai sanoa että jokainen meistä teki nämä tarpeelliset ostokset. Kunniakonsuli tarjosi lounaan meille, mutta luulen että se oli kunniakonsuli joka voitti. Tai miten voiton määrittelee. Onnellinen olo vai raha? Minulle se on onnellinen olo, ainakin tällä hetkellä.
Tämä on kiva, mitä maksaa?
Ooh... täältä löytyy vaikka mitä ja juuri sellaista korua mitä aina olen tarvinnut!
Hmm... tämä sormus on pikkuisen pieni, löytyiskö suurempaa kokoa ja mieluummin suuremmilla timanteilla mutta samaan hintaan...?
Joku näistä, tai ehkä kaksi, kolme, neljä...!
Minun valinta on tehty, mutta Mikko, otanko vielä tämän pienen ja halvan, vain 500 euroa?
Turha kai sanoa että jokainen meistä teki nämä tarpeelliset ostokset. Kunniakonsuli tarjosi lounaan meille, mutta luulen että se oli kunniakonsuli joka voitti. Tai miten voiton määrittelee. Onnellinen olo vai raha? Minulle se on onnellinen olo, ainakin tällä hetkellä.
Tämä on kiva, mitä maksaa?
Ooh... täältä löytyy vaikka mitä ja juuri sellaista korua mitä aina olen tarvinnut!
Hmm... tämä sormus on pikkuisen pieni, löytyiskö suurempaa kokoa ja mieluummin suuremmilla timanteilla mutta samaan hintaan...?
Joku näistä, tai ehkä kaksi, kolme, neljä...!
Minun valinta on tehty, mutta Mikko, otanko vielä tämän pienen ja halvan, vain 500 euroa?
Tämä on se sormus! Mutta ei vaatimattoman vihkisormukseni kanssa käytettäväksi, tämä mallikappale oli sen verran pieni ettei sopinut siihen sormeen jossa sitä haluan käyttää. Ooohh... maailman ihanin sormus! Ja siis melkein 29-vuotishääpäivälahjaksi. Hääpäivähän on kesäkuun 6 päivä, ihan tuossa tuokiossa.
torstai 21. tammikuuta 2010
Lapsipotilas
Sairaalassani säästetään kaikessa. Roskapusseja ei vaihdeta vaan ne tyhjennetään, hallinto-osaston vessaan ei ole vieläkään hankittu saippuaa loppusyksyisen saippuavarkauden jälkeen, vessassa ei ole enää viikottain vaihdettavia kangaspyyhkeitäkään paperipyyhkeistä puhumattakaan eikä sen kolmen desilitran käsidesipullon tyhjenemisen jälkeen ole tullut uutta vaikka sairaalassa ollaankin. Paperia ei ole printterissä eikä sinne saa edes laittaa paperia joka on lukkojen takana varastossa. Niittaajaa en ole vielä vuoden sairaalassa olon jälkeen saanut. Sen lisäksi että palkkani on nimellinen, olen vienyt sairaalaan omat kynät, klemmarit ja kansiot, joita en jaa muille.
Olen viikon kuluttua lähdössä kansainväliseen turismikongressiin terveysturismia mainostamaan ja käytin 6 neliön näyttelykoppini mainosjulisteisiin 15 euroa. Julisteita veivattiin edestakaisin kahden kuukauden ajan kunnes joulun aikaan kyllästyin totaalisesti ja sanoin yksikantaan että hyväksyn kaiken enkä enää esitä yhtään ehdotusta jotka kuitenkin tuomitaan heti kun designeri on sen toteuttanut.
Kongressi on Delhissä ja olen siellä kaksi yötä. Mukaani tulee apurini, 26-vuotias Elizabeth. Minulle vilpittömästi ehdotettiin että jakaisimme kahden tähden hotellihuoneen Delhissä, siellä India Gaten lähellä. Ei kiitos... en todellakaan jaa huonetta kenenkään kanssa. Ja vain jos on pakko, asun siinä kahden tähden murjussa. Ja kohta lopetan nämä hommat joista ei mitään tunnu muutenkaan tulevan!
Viikonloppuna Sriram, Mikon työkaveri soitti minulle. Hän tekee vapaaehtoistyötä slummissa ja tutun perheen pieni tyttö on sairastunut, viety Mehtan lasten teho-osastolle. Hoito maksaa ja perhe on ensinnäkin huolissaan selviääkö tyttö ja toiseksi, millä maksavat hoidon. Sriram kysyi voinko jotenkin auttaa. Säästämisvimman tuntien sanoin aika epäuskoisena että voin vain kysyä, en muuta.
Maanantaina olin koululääkärinä ruotsalaisen Marian koulussa. En ollut käynyt siellä lähes vuoteen eikä kukaan muukaan lääkäri ollut koulun lapsia tavannut. Siellä oli paljon huolta ja ongelmaa, Intiassa riittää vähäosaisia. Ei kaikkia voi auttaa. Laitoin Mehtaan sähköpostin ja kerroin Hinduja-tytöstä ja perheen huolesta.
Tiistaina menin sairaalaan. Taas uusia säästöjä. Toimittamani sairaalan lehti oli mennyt painoon silloin kun lähdin joulunviettoon. No ei siitä mitään tullut... halvimman tarjouksen antanut painaja oli sairastunut eikä seuraavaksi halvimman tarjouksen antajan kanssa oltu päästy vielä sopimukseen. Nyt puhuttiin että pienennetään tilausmäärää jolloin hintakin alenee. Lehden sisältö oli valmis syyskuussa jolloin puhuttiin vielä Quarter 3/2009-julkaisusta, sitten tuli viivytyksiä ja siitä tuli Quarter 3-4/2009, Suomesta soitin Elizabethille että taitaa olla paras muuttaa päivämääräksi Quarter 1/2010. Kohta on Quarter 2...
Kävin lasten teholla juttelemassa Hinduja-tyttöä hoitavan lääkärin kanssa. Voi kuinka yhdellä lapsella voi olla kaikki vakavat komplikaatiot, terve tyttö joka oli sairastunut viruksen aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja sen jälkeen kaikki mahdollinen paha. Tyttö selviää hengissä, mutta kukaan ei voi tietää tuleeko hän toipumaan lopullisesti. Sosiaalihoitaja juoksi perässäni toimistooni. "Tunnetko perheen, voitko auttaa? Perhe on lainannut jo 1000 euroa eivätkä he tiedä mitä tehdä. Hoitomaksut nousevat varmasti ainakin 1500 euroon.".
Pihalla minut pysäytti pieni nainen ja puhui tamilia. Sosiaalihoitaja tuli tulkkaamaan. Tytön äiti kiitti että olin käynyt katsomassa hänen tytärtään. Muu perhe seisoi vaitonaisena siinä vieressä, isä, enot, tädit, isovanhemmat, sisarukset. Tämä tytär ei ollut perheelle merkityksetön.
Taas toimistoon. Keskustelimme kongressiin liittyvistä jutuista ja Vasantha kävi kysymässä jotain laskuista. Asia ei minua kiinnostanut kunnes Sam huudahti järkyttyneenä "sille tytölle tuli kaiken lisäksi vielä sydänpysähdyskin!". Kyllä, Hinduja oli välittömästi elvytetty Mehtan teholla.
Mehtan sairaalalla on säätiö joka joissain tapauksissa maksaa varattomien hoidon. Hinduja-tyttö hoidetaan, säätiöstä tulee rahat, perhe maksaa vain sen mitä pystyy. Tehdään kaikki mitä voidaan ja paljon voidaankin tehdä.
Lähdin kokouksesta kesken pois. Minua itketti. Kaikkien säästöjen ja pihistysten aiheuttama harmi nolotti. Mielessäni oli tytön äidin vakavat silmät, sukulaisten hiljainen huoli. Ei Mehtan johto ole unohtanut minkä takia sairaala on olemassa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin hallinto-osaston vessan saippua.
Olen viikon kuluttua lähdössä kansainväliseen turismikongressiin terveysturismia mainostamaan ja käytin 6 neliön näyttelykoppini mainosjulisteisiin 15 euroa. Julisteita veivattiin edestakaisin kahden kuukauden ajan kunnes joulun aikaan kyllästyin totaalisesti ja sanoin yksikantaan että hyväksyn kaiken enkä enää esitä yhtään ehdotusta jotka kuitenkin tuomitaan heti kun designeri on sen toteuttanut.
Kongressi on Delhissä ja olen siellä kaksi yötä. Mukaani tulee apurini, 26-vuotias Elizabeth. Minulle vilpittömästi ehdotettiin että jakaisimme kahden tähden hotellihuoneen Delhissä, siellä India Gaten lähellä. Ei kiitos... en todellakaan jaa huonetta kenenkään kanssa. Ja vain jos on pakko, asun siinä kahden tähden murjussa. Ja kohta lopetan nämä hommat joista ei mitään tunnu muutenkaan tulevan!
Viikonloppuna Sriram, Mikon työkaveri soitti minulle. Hän tekee vapaaehtoistyötä slummissa ja tutun perheen pieni tyttö on sairastunut, viety Mehtan lasten teho-osastolle. Hoito maksaa ja perhe on ensinnäkin huolissaan selviääkö tyttö ja toiseksi, millä maksavat hoidon. Sriram kysyi voinko jotenkin auttaa. Säästämisvimman tuntien sanoin aika epäuskoisena että voin vain kysyä, en muuta.
Maanantaina olin koululääkärinä ruotsalaisen Marian koulussa. En ollut käynyt siellä lähes vuoteen eikä kukaan muukaan lääkäri ollut koulun lapsia tavannut. Siellä oli paljon huolta ja ongelmaa, Intiassa riittää vähäosaisia. Ei kaikkia voi auttaa. Laitoin Mehtaan sähköpostin ja kerroin Hinduja-tytöstä ja perheen huolesta.
Tiistaina menin sairaalaan. Taas uusia säästöjä. Toimittamani sairaalan lehti oli mennyt painoon silloin kun lähdin joulunviettoon. No ei siitä mitään tullut... halvimman tarjouksen antanut painaja oli sairastunut eikä seuraavaksi halvimman tarjouksen antajan kanssa oltu päästy vielä sopimukseen. Nyt puhuttiin että pienennetään tilausmäärää jolloin hintakin alenee. Lehden sisältö oli valmis syyskuussa jolloin puhuttiin vielä Quarter 3/2009-julkaisusta, sitten tuli viivytyksiä ja siitä tuli Quarter 3-4/2009, Suomesta soitin Elizabethille että taitaa olla paras muuttaa päivämääräksi Quarter 1/2010. Kohta on Quarter 2...
Kävin lasten teholla juttelemassa Hinduja-tyttöä hoitavan lääkärin kanssa. Voi kuinka yhdellä lapsella voi olla kaikki vakavat komplikaatiot, terve tyttö joka oli sairastunut viruksen aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja sen jälkeen kaikki mahdollinen paha. Tyttö selviää hengissä, mutta kukaan ei voi tietää tuleeko hän toipumaan lopullisesti. Sosiaalihoitaja juoksi perässäni toimistooni. "Tunnetko perheen, voitko auttaa? Perhe on lainannut jo 1000 euroa eivätkä he tiedä mitä tehdä. Hoitomaksut nousevat varmasti ainakin 1500 euroon.".
Pihalla minut pysäytti pieni nainen ja puhui tamilia. Sosiaalihoitaja tuli tulkkaamaan. Tytön äiti kiitti että olin käynyt katsomassa hänen tytärtään. Muu perhe seisoi vaitonaisena siinä vieressä, isä, enot, tädit, isovanhemmat, sisarukset. Tämä tytär ei ollut perheelle merkityksetön.
Taas toimistoon. Keskustelimme kongressiin liittyvistä jutuista ja Vasantha kävi kysymässä jotain laskuista. Asia ei minua kiinnostanut kunnes Sam huudahti järkyttyneenä "sille tytölle tuli kaiken lisäksi vielä sydänpysähdyskin!". Kyllä, Hinduja oli välittömästi elvytetty Mehtan teholla.
Mehtan sairaalalla on säätiö joka joissain tapauksissa maksaa varattomien hoidon. Hinduja-tyttö hoidetaan, säätiöstä tulee rahat, perhe maksaa vain sen mitä pystyy. Tehdään kaikki mitä voidaan ja paljon voidaankin tehdä.
Lähdin kokouksesta kesken pois. Minua itketti. Kaikkien säästöjen ja pihistysten aiheuttama harmi nolotti. Mielessäni oli tytön äidin vakavat silmät, sukulaisten hiljainen huoli. Ei Mehtan johto ole unohtanut minkä takia sairaala on olemassa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin hallinto-osaston vessan saippua.
lauantai 16. tammikuuta 2010
Tässä Taj Mahal
Turistit on aika hassuja mutta turistina on kiva olla!
Yksi turisti nousee Taj Mahalin uima-altaasta...
... ja toinen turisti paistattaa päivää Hotel Taj View'n uima-allasalueella...
Sumun hälvettyä päivästä tuli kauniin utuinen. Taj Mahal ja Agra Fort olivat hienoja ja käymisen arvoisia. Uttar Pradeshin osavaltio on varsin pohjoisessa joten tähän aikaan niin Agrassa kuin 200 kilometrin päässä Delhissäkin on jotenkin keväisen raikas ilma... + 14 - 16C päivällä, yöksi putoaa alle kymmeneen asteeseen. Vaikka aurinko lämmitti päivällä, oli se silti aika hassun näköistä kun jotkut turistit kulkivat kesämekoissa ja shortseissa. Villapaita ja / tai nahkatakki oli ihan hyvä varuste.
Melkein kaikilla on vain se väärä käsitys että Intiassa kärvistellään jatkuvasti polttavan kuuman auringon alla, milloin ei kärsitä monsuunisateiden tulvista.
Agra on 2 miljoonan asukkaan kaupunki jossa ei ole teollisuutta, ei tehtaita, ei saasteita. On vain Taj Mahal ja sen mukana turismi. Agrassa ei ole mitään tekemistä sen jälkeen kun on kiertänyt Agran suuren ja vanhan linnoituksen (joka oli yksi hauskimmista missä olen Intiassa käynyt, vaikka kaikki linnoitukset ovatkin periaatteessa samanlaisia) ja tietysti Taj Mahalin. Taj Mahaliin meillä kului oppaan kanssa pari tuntia, linnoituksesta nautimme ilman opasta melkein saman verran.
Ja sitten päivän urakka oli tehty ja lepäilemme hyvässä hotellissamme. Kohta vaellamme alakertaan hotellin lobbyyn drinkille ja illalliselle. Aamulla Mikon nukkuessa hyödynsin hotellihuoneemme tärkeätä varustusta, joogamattoa ja tein päivittäisen joogaharjoitukseni. Tämä on hyvin miellyttävää elämää.
Yksi turisti nousee Taj Mahalin uima-altaasta...
... ja toinen turisti paistattaa päivää Hotel Taj View'n uima-allasalueella...Sumun hälvettyä päivästä tuli kauniin utuinen. Taj Mahal ja Agra Fort olivat hienoja ja käymisen arvoisia. Uttar Pradeshin osavaltio on varsin pohjoisessa joten tähän aikaan niin Agrassa kuin 200 kilometrin päässä Delhissäkin on jotenkin keväisen raikas ilma... + 14 - 16C päivällä, yöksi putoaa alle kymmeneen asteeseen. Vaikka aurinko lämmitti päivällä, oli se silti aika hassun näköistä kun jotkut turistit kulkivat kesämekoissa ja shortseissa. Villapaita ja / tai nahkatakki oli ihan hyvä varuste.
Melkein kaikilla on vain se väärä käsitys että Intiassa kärvistellään jatkuvasti polttavan kuuman auringon alla, milloin ei kärsitä monsuunisateiden tulvista.
Agra on 2 miljoonan asukkaan kaupunki jossa ei ole teollisuutta, ei tehtaita, ei saasteita. On vain Taj Mahal ja sen mukana turismi. Agrassa ei ole mitään tekemistä sen jälkeen kun on kiertänyt Agran suuren ja vanhan linnoituksen (joka oli yksi hauskimmista missä olen Intiassa käynyt, vaikka kaikki linnoitukset ovatkin periaatteessa samanlaisia) ja tietysti Taj Mahalin. Taj Mahaliin meillä kului oppaan kanssa pari tuntia, linnoituksesta nautimme ilman opasta melkein saman verran.
Ja sitten päivän urakka oli tehty ja lepäilemme hyvässä hotellissamme. Kohta vaellamme alakertaan hotellin lobbyyn drinkille ja illalliselle. Aamulla Mikon nukkuessa hyödynsin hotellihuoneemme tärkeätä varustusta, joogamattoa ja tein päivittäisen joogaharjoitukseni. Tämä on hyvin miellyttävää elämää.
Missä Taj Mahal?
Olimme Rio de Janeirossa toista vuotta sitten. Tiedättehän sen kuuluisan Kristus-patsaan siellä? Pakollinen ja vaikuttava nähtävyys. Oli sumua. Menimme junalla ylös ja näimme Kristuksen varpaat ja pilvimassat Rion yllä. Omalla tavallaan vaikuttava kokemus.
Kodaikanal on Tamil nadun eräs kuuluisimmista Hill Stationeista, vuoristokaupungeista. Kuuluisa vihreistä metsistään ja henkeäsalpaavista näkymistä. Olimme siellä vajaa vuosi sitten. Oli sumua. Kuljimme Bryant Lane'n rinnepolkua josta on tarkoitus ihailla henkeään pidätellen näkymiä ja kävimme Suicide Point'illa jonka nimikin kertoo että se on varsin huima paikka. Näimme kuinka paksut pilvikerrokset peittivät laakson, kuuluisat vihreät metsät ja avarat näkymät. Täydellinen sumu oli omalla tavallaan vaikuttava elämys.
Olemme nyt Agrassa, Taj Mahalia, maailman kauneinta rakennusta katsomassa. Asumme Taj View-hotellissa ja maksoimme ekstraa että heti aamulla herätessämme näemme Taj Mahalin legendaarisen valon loistavan suoraan huoneeseemme. Heräsin auringonnousun aikaan ja oli sumua eikä näkynyt kuin hotellin portti. Nousin uudestaan kahdeksan maissa eikä hotellin porttia enää näy. En ole varma onko joku noista sumun sävyistä Taj Mahalin satumainen valo joka hohtaa marmorikoristeiden läpi. Taj Mahal jota ei sumun seasta näe on sinänsä vaikuttava kokemus.
Menemme nyt kuitenkin ihan paikan päälle jos opas löytää sinne ja tutustumme käsikopelolla Taj Mahaliin.
torstai 14. tammikuuta 2010
Pongal
Nyt alkoi Pongal, tamilien neilpäiväinen kiitospäivän juhlinta, sadonkorjuun juhla, yli tuhatvuotinen perinne. Alunperin kiitettiin auringonjumalaa, sadetta, kotieläimiä, ketä vain jotka osallistuivat sadon onnistumiseen ja maanviljelyn kukoistukseen. Kaupungeissa ei nykyään juuri viljellä muuta kuin roskia ja rikkaruohoja mutta Pongal on enemmän kuin voimissaan. Se on yksi tärkeimmistä tamilien vuosittaisista juhlista.
Joskus minulla on kyllä tunne että joka-ainut tamilien juhla on vuoden tärkein juhla.
Pongal on kuitenkin niin tärkeä juhla että Mehtan sairaalassakin torstai on vapaapäivä. Perjantaina ja lauantaina on kuitenkin töitä Koska olen ilmaistyövoimaa, päädyin noudattamaan Mikon tehtaan Pongal-lukujärjestystä ja vietämme pitkän vapaan viikonlopun. Huomenna lennämme Delhiin ja heti kentältä on tarkoitus ajaa Agraan ihailemaan Taj Mahalia jota emme vielä ole nähneet. Minä palaan sunnuntaina takaisin kotiin, Mikko osallistuu suomalaisen ministeridelegaation ohjelmaan koko viikon ajan ja jää Delhiin.
Eilen töissä kaikki olivat iloisia Pongalin tulosta ja yhdestä keskelle viikkoa osuvasta vapaapäivästä. Kotiin lähtiessä toivoteltiin "Happy Pongal" ja päivällä moni kävi kiertämässä tarjoten makeita mössöjä ja tahnoja. Olen oppinut että nämä tahnat kaavitaan lusikalla oikeaan käteen ja siitä sitten nuollaan tai haukataan jos se on mahdollista. Ihan kuten synttärikakutkin syödään kädestä pitäen ja haukaten. Lusikoita tai lautasia ei tällaisessa yhteydessä käytetä.
Eilen Mehtalla vietettiin neljän ihmisen synttäreitä suklaa- ja kermakakkujen voimalla. Juhlasankarit jakavat kakkua käsin, ihan kuten kermakaakut syödäänkin. Lusikoita ei tässä yhteydessä tunneta.
Pongal on perhejuhla ihan kuten kiitospäiväkin. Ollaan perheen kanssa, käydään temppelissä ja huipennuksena keitetään riisiä siten että maito kiehuu yli. Sana "pongal" tarkoittaa ylikiehumista. Siksi Pongalina syödään maitoon keitettyä vellimäistä makeata riisiä ja muita herkkuja. Neljäntenä päivänä juhlitaan suuremmalla porukalla - mennään rannalle perheittäin viettämään hauskaa aikaa, huvipuistoihin, yhteisiin juhliin.
Tämä koolam on netistä otettu, mutta samanlaisia kuvioita on meidänkin portin edessä katuun piirrettynä joka päivä.
Ja tietenkin laitetaan hienommat koolamit. Koolam on riisijauhoilla piirretty koriste joka on liki jokaisen talon portin edessä. Meilläkin on sellainen joka päivä. Vanilla, puutarhan kastelija ja rikkaruohojen kitkijä, taiteilee sen meille. Anitha ostaa jauhot ja Vanilla tekee koolamin. Yleensä Vanilla on varsin taitava, mutta tänään hän oli yrittänyt olla meille mieliksi. Portilla luki riisijauholla sirotelluin haparoivin kirjaimin "Welcome Happy Pongal" ja sitten oli pieni kiehkurainen symmetrinen koriste. Sairaalassa oli osastojen välinen koolam-kilpailu. SIinä ei pelattu pelkästään valkoisella riisijauholla vaan väreillä ja hienoilla kuvioilla. Minulla oli koko päivä niin kiire etten ehtinyt lainkaan sairaalan katolle koolameita katsomaan. Harmitti. Mutta olen ollut liki kuukauden pois ja oli kasaantunut ihan hirveästi töitä. Ei tässä ole mitään järkeä kun koolamitkin jää katsomatta.
Joskus minulla on kyllä tunne että joka-ainut tamilien juhla on vuoden tärkein juhla.
Pongal on kuitenkin niin tärkeä juhla että Mehtan sairaalassakin torstai on vapaapäivä. Perjantaina ja lauantaina on kuitenkin töitä Koska olen ilmaistyövoimaa, päädyin noudattamaan Mikon tehtaan Pongal-lukujärjestystä ja vietämme pitkän vapaan viikonlopun. Huomenna lennämme Delhiin ja heti kentältä on tarkoitus ajaa Agraan ihailemaan Taj Mahalia jota emme vielä ole nähneet. Minä palaan sunnuntaina takaisin kotiin, Mikko osallistuu suomalaisen ministeridelegaation ohjelmaan koko viikon ajan ja jää Delhiin.
Eilen töissä kaikki olivat iloisia Pongalin tulosta ja yhdestä keskelle viikkoa osuvasta vapaapäivästä. Kotiin lähtiessä toivoteltiin "Happy Pongal" ja päivällä moni kävi kiertämässä tarjoten makeita mössöjä ja tahnoja. Olen oppinut että nämä tahnat kaavitaan lusikalla oikeaan käteen ja siitä sitten nuollaan tai haukataan jos se on mahdollista. Ihan kuten synttärikakutkin syödään kädestä pitäen ja haukaten. Lusikoita tai lautasia ei tällaisessa yhteydessä käytetä.
Eilen Mehtalla vietettiin neljän ihmisen synttäreitä suklaa- ja kermakakkujen voimalla. Juhlasankarit jakavat kakkua käsin, ihan kuten kermakaakut syödäänkin. Lusikoita ei tässä yhteydessä tunneta.Pongal on perhejuhla ihan kuten kiitospäiväkin. Ollaan perheen kanssa, käydään temppelissä ja huipennuksena keitetään riisiä siten että maito kiehuu yli. Sana "pongal" tarkoittaa ylikiehumista. Siksi Pongalina syödään maitoon keitettyä vellimäistä makeata riisiä ja muita herkkuja. Neljäntenä päivänä juhlitaan suuremmalla porukalla - mennään rannalle perheittäin viettämään hauskaa aikaa, huvipuistoihin, yhteisiin juhliin.
Tämä koolam on netistä otettu, mutta samanlaisia kuvioita on meidänkin portin edessä katuun piirrettynä joka päivä.Ja tietenkin laitetaan hienommat koolamit. Koolam on riisijauhoilla piirretty koriste joka on liki jokaisen talon portin edessä. Meilläkin on sellainen joka päivä. Vanilla, puutarhan kastelija ja rikkaruohojen kitkijä, taiteilee sen meille. Anitha ostaa jauhot ja Vanilla tekee koolamin. Yleensä Vanilla on varsin taitava, mutta tänään hän oli yrittänyt olla meille mieliksi. Portilla luki riisijauholla sirotelluin haparoivin kirjaimin "Welcome Happy Pongal" ja sitten oli pieni kiehkurainen symmetrinen koriste. Sairaalassa oli osastojen välinen koolam-kilpailu. SIinä ei pelattu pelkästään valkoisella riisijauholla vaan väreillä ja hienoilla kuvioilla. Minulla oli koko päivä niin kiire etten ehtinyt lainkaan sairaalan katolle koolameita katsomaan. Harmitti. Mutta olen ollut liki kuukauden pois ja oli kasaantunut ihan hirveästi töitä. Ei tässä ole mitään järkeä kun koolamitkin jää katsomatta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)