Tehtaan juhlat

Olen tietämättäni ollut 28 vuotta naimisissa kansankiihottajan kanssa.

Sata miljoonaa laturia kolmessa vuodessa on sellainen saavutus että sunnuntaina tehdas suljettiin ja koko henkilökunta tuli Chennai Convention Centreen viettämään vuosittaista henkilöstöjuhlaa. Intiahan on demokratia mutta ei missään nimessä tasa-arvoinen, joten oli luonnollista että tarjoilusta vastaava GRT Grand Hotel oli etukäteen kysynyt kuinka paljon on VIP-vieraita joille katetaan erikseen pöydät ja tehdään ruoat. "VIP-vieraita on 1800" oli Victor, henkilöstöjohtaja, vastannut kuivasti.

Tilaisuus oli perhejuhla - tarkoittaen Salcomp-perhettä. Perheen merkitys Intiassa on valtava, kaiken ylittävä. Sitä on ulkopuolisen mahdoton käsittää samoinkuin intialaisen on mahdoton käsittää länsimaista löyhää perheyhteyttä. Salcomp-perhejuhlan ainoa ulkopuolinen olin minä. Ei siksi että olen tehtaanjohtajan vaimo, vaan säälistä koska kaikki tietävät ettei minulla ole Intiassa perhettä jonka kanssa viettäisin sunnuntain.

Minuuttiohjelma oli todellakin minuuttiohjelma käsittäen 53 eri toimitusta. Kokoonnuimme aamulla yhdeksältä ja kymmeneltä alkoi ohjelma Kuthuvilakkun - lampun - sytyttämisellä (5 minuuttia). Korkeajalkaisessa lampussa on viisi öljykippoa joissa jokaisessa sydän. Viisi eri elementtiä joista maailma koostuu - maa, vesi, ilma, tuli, taivas. Tai onnellisuus, terveys, vauraus, maanomistus ja jälkeläiset. Ensimmäisen valon sytytimme Mikon kanssa, sitten sytytyskynttilä siirtyi kullekin johtoryhmän jäsenelle jotka yksin tai samoin kuin me yhdessä kynttilää pitäen sytyttivät loput neljä valoa. Mikko piti puheen (10 minuuttia). Varmasti puolet väestä ymmärtää englantia ja varmuuden vuoksi tamiliksi käännetty puhe näkyi suurilla valkokankailla valtavassa salissa - meitähän oli siellä liki 2000 henkeä!

Tuotannolla oli hauska laulunäytelmä (4 minuuttia), laaduntarkastuksen komedia oli huvittava kieltä ymmärtämättömällekin (4 minuuttia), miesteknikoiden tanssi hulvaton (4 minuuttia), operaattorit olivat lähettäneet lauluryhmän (4 minuuttia), tuotantoteknologitkin esittivät sikermän lauluja (8 minuuttia). Hallinnolla oli vaikuttava kulttuuriesitys (14 minuuttia) joka toi lavalle suurimmat intialaisen elokuvan tähdet ja sankarit tanssimaan ja laulamaan Bollywoodin ja Kollywoodin tahtiin! Viimeisenä lavalle astui juhlavasti "namaskar, namaskar"-tervehtien ja kättään heiluttaen ylhäisin kaikista... Mikko intialaisen poliitikon asussa: valkoinen lyhythihainen paita, pitkä valkoinen kultakoristeinen dhoti, vähän kuin lakana kiedottu vyötäisille, valkoinen kultakirjava huivi vasemmalla olalla.

Rahul Gandhi tervehtii "namaskar". Rahul Gandhi suosii pohjois-intialaista pitkätunikaista housuasua, kun taas Tamil Nadussa pidetään valkoista lyhythihaista paitaa ja dhotia joka on kyllä virallinen asu parlamentissa esimerkiksi kun vannotaan kansanedustajan vala.

Sitä hieman jännitettiin etukäteen ettei Vijayarangan vain olisi mennyt ostamaan silkki-dhotia, koska se on kankaana liukkaampi ja vaatii kuulemma tietynlaista tottumusta käyttäjältään. Huolekkaasti työkaverit kyllä tarkistivat että onhan Mikolla vyö. Vyö ei näy päälle mutta on tarpeellinen varmuusväline. Eihän Mikko asua itse pukenut, seisoi kädet suorana sivulla kuten lentokentän turvatarkastuksessa kun kaksimetrinen, nilkkoihin asti ulottuva kangas kiedottiin ympärille. Mikko oli tosi komean näköinen ja päihitti selkeästi Elvis-Vijayaranganin mutta silti Murali oli Shah Rukh Khanin täydellisenä kaksoisolentona ylivoimainen!

Kun on 1800 työntekijää ja ilmeisesti kaikki ovat erittäin ansioituneita, jaetaan hirveästi lahjoja. Minäkin pääsin uudestaan lavalle jakamaan jokaiselle kymmenen krikettijoukkueen pelaajalle henkilökohtaiset plaketit, hopeasijalle yltäneille Warriorseille tsemppipokaalin ja voittajille, Eagles'eille valtavan pystin ja vielä muutamia erityismainintapalkintoja. Ja sen jälkeen oli sitten muut palkinnot - parhaiten firman arvot osannut joukkue, parhaimmat ehdotukset tehnyt joukkue, ei-yhtään-poissaoloa-koko-vuonna-palkinto, ei-yhtään-poissaoloa-kahden-vuoden-aikana-palkinto ja niin edespäin.

Lounas hoitui tavattoman hyvin. Logistiikka toimi. Buffet-pöytiä oli useita ja kun henkilöstö on hyvin koulutettua ja tottelevaista, Victorin tarvitsi vain osoitella etusormeaan ja tytöt menivät vuorollaan säntillisissä ruoduissa jonottamaan kiltisti ruokaansa.

Kilttejä, ujoja ja arkoja ja kainoja pieniä hentoja tyttöjä värikkäissä tunikoissaan, kukkia hiuksissaan. Intialaisia maalaistyttöjä jotka ovat kerran elämässään päässeet suureen kaupunkiin, suuriin juhliin, niin hienoihin juhliin että mykistyvät kerta kaikkiaan.

Katin kontit!

Lounaan jälkeen kaikki muuttui. Vuorossa oli TV:stä tutut esiintyjät, tanssi- ja lauluryhmät, akrobaatit, tulennielijät, miimikko. Juontajana oli kaikkien tuntema Archana, julkkis. Kun ensimmäiset Bollywood-tahdit kajahtivat, operaattoritytöt kirkuivat ja juoksivat lavan eteen tanssimaan ja ottamaan idoleistaan kännyköillään valokuvia. Säyseät lehmänsilmäiset herttaiset viattomat tyttöset villiintyivät täysin! Manauksessa tehtaan juhlissa tarjottiin neljä olutta ja myöhemmin tuotiin bonusoluttakin, mutta täällä riitti pelkkä Bollywood. En osaa paremminkaan asiaa kuvata. Tytöt olivat hilpeässä hiprakassa ja jatkuvassa nousuhumalassa ilman pisaraakaan alkoholia! Enkä liioittele yhtään.

Olemme oppineet että intialaiset miehet ja naiset eivät kosketa toisiaan. Edes rakastuneet parit eivät kulje käsi kädessä. Mutta nämä viattomat tyttöset juoksivat johtoryhmän miesten luokse ja kiskoivat kädestä pitäen tanssiin! Siinä nuo keski-ikään ehtineet häkeltyneet möhömahat sitten pyörittivät sirpakoita tyttöjä jotka eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan. Mikko pyöritti tyttöjä molemmilla käsillä - pyöritä pyöritä pellavapäätä - ja aina tytöt vaihtuivat. Minut haettiin tanssiin ja opetettiin kaikessa kiireessä askelia ja jokaisen tytön kanssa piti pyöriä, hyppiä ja heilua. Lähdin takahuoneeseen juomaan mutta jo puolivälissä salia kulkuni estyi - kaksikymmentä tyttöä tarrautui käsiini ja vaatteisiini - tanssitaan, tanssitaan Madam! Mikko meni rauhoittumaan sivukäytäville mutta tuli 15 minuutin kuluttua hengästyneenä takaisin "niitä hyökkäsi aina vaan lisää, ne on hirveän pieniä mutta vaarallisia, mun oli pakko tanssia koko käytävän läpi jonkinlaista katrillia, ei sieltä muuten päässyt pois". Victor, henkilöstöjohtaja, sanoi että oli tarkoituksella erottanut teknikot ja varaston pojat (joita on vain kourallinen) toiselle puolelle salia kuin sadat operaattoritytöt vain suojellakseen nuorukaisia... Massassa on todella voimaa ja joukkohysteria on todellista! No, pojat tanssivat villisti keskenään, eivät sentään tohtineet hakea tyttöjä tanssiin, pojat tiesivät paikkansa.

En muista koska olen nauranut niin paljon. Kaikki onnistui yli odotusten. Juhlat olivat varmasti jokaiselle ikimuistettavat. Tänään tehtaalla johtoryhmä oli ihmetellyt tyttöjen riehakkuutta "ei ikinä Chennaissa, ehkä Delhissä tuollaista voi tapahtua, mutta ei koskaan meillä Chennaissa", mutta olivat ylpeitä reippaista tytöistään. Kysyin sairaalassa onko tällainen rieha tavallista "ei todellakaan, en ole koskaan kuullut sellaisesta, hakivatko tytöt tosiaan johtoryhmän miehiä tanssiin, ei ikinä!!"

En keksi muuta selitystä kuin Mikko. Sama kansankiihottaja ja agitaattori joka tanssi Manauksessa jokaisen operaattorin kanssa. En tiedä onko ilmiöillä muu kuin kausaalinen yhteys, mutta Mikko tanssi Manauksessa ja tehdas nousi ennen näkemättömään kukoistukseen. Nyt Mikko tanssii Chennaissa, plakkarissa satamiljoonaa laturia ja vauhti vain paranee.

PS. Juhlissa oli ammattikuvaaja ja julkaisen kuvia kunhan niitä saan.

Se on nyt monsuunisateiden aikaa

Kyllä se nyt on virallista. Sateet alkoivat. Eilen satoi koko päivän, illalla satoi rankasti ja koko yön satoi. Aamulla herättiin sateeseen. Se ei ole ropinaa kuten kesämökin kesään kuuluu eikä trooppista kaatosadetta kuten Manauksessa, vaan yksinkertaista, jokseenkin jatkuvaa, aika tylsää sadetta. Ei sitä sen ihmeemmin osaa kuvailla. Ihan koko aikaa joulukuun loppuun asti ei sada. Voi olla kokonainen päivä ettei sada eikä useimpina päivinä sada koko päivää. Aurinkoakin on. Kyllä pyykit kuivuvat ulkona edelleen - paitsi ei ne perjantaina pestyt. Ne on meillä nyt yläkerrassa käytävällä, kirjahyllyn vieressä.

Kirjahyllyn paikkaa on kyllä mietitty. Kirjahyllyyn laitoimme muutettuamme nahkakengät joille ei löytynyt parempaa paikkaa. Vaikka talo on tilava - yli 400 neliötä - kaappeja on todella vähän. Sen vuoksi yksi kolmesta makuuhuoneesta on käytännöllinen monitoimihuone: kodinhoitohuone, Mikon vaatehuone ja jos joku vieras sattuisi tulemaan, myös vierashuone. Tosin alkaa näyttää siltä että a) kukaan ei tule tänne vierailemaan ja b) vierashuoneen tyhjentäminen on mahdoton urakka. Siellä ei ole kaappeja, mutta olemme hankkineet sellaisia räkkejä, tankoja, joita näkee kirpputoreilla, sellaisia joihin kaupan olevat roippeet ripustetaan. Sellaisessa roikkuu Mikon uusi kashmirvillainen pukukin kuten melkein kaikki muukin. Vähitellen sinne on kertynyt myös minun vaatteeni.

Niin... kun kaappeja on vähän, kengillekään ei löytynyt paikkaa. Laitoimme tyhjän kirjahyllyn yläkerran käytävään ja kengät on ollut siinä nyt melkein vuoden. Koska 10 kuukauden ajan täällä on kuumaa, tuo ilmastoimaton käytävä on kuin haalea sauna. Aamulla kun astuu ilmastoidusta makuuhuoneesta siihen käytävään, sitä ensin haroo paksua kuumaa kosteata ilmaa edestä pois kunnes siihen taas tottuu. Mutta tosi on ettei tuollainen ilmasto tee hyvää nahkatavaroille. Nahka kuivuu korpuksi. Manauksessa nahka sekä kuivui että homehtui - kuten rakas nahkatakkini jonka ostin niihin aikoihin kun Pia syntyi... vaikka se kahdesta erityispesusta ja yhdestä spesiaalikäsittelystä huolimatta edelleen on kova ja haisee homeelle, käytän sitä. Mutta nyt se on Suomessa. Niin että ilmaston aiheuttamat ongelmat ovat täällä ehkä kuitenkin pienemmät kuin Manauksessa.

On toinenkin syy miksi kirjahylly pitäisi siirtää. Kirjat ovat Intiassa todella edullisia ja olemme haksahtaneet suuriin määriin kirjoja. Niitä vaan tulee hankittua. Usein viikonloppuna ei oikein keksitä mitään tekemistä, ja sitten jotenkin ajaudutaan kirjakauppaan. Vaarallista... kirjakaupasta ei voi poistua ilman kirjoja. The Hindu kirjoitti kerran kirjojen käsittelystä Chennain ilmastossa ja opin että kirjojen on oltava ilmastoidussa paikassa. Muuten tulee kirjatoukkia (jotka ovat oikeita toukkia! eikä niistä pääse eroon muuten kuin polttamalla koko kirja) tai kirja homehtuu (ja siihenkin hoito on kirjan tuhoaminen ellei halua että koko kirjasto saa tartunnan). Joku päivä tulemme siirtämään kirjahyllyn jotta voimme monsuuniaikaan kuivattaa pyykit ihan rauhassa pelkäämättä kenkien kovettumista ja kirjojen toukkaantumista.

Babu on poikkeuksellisesti tänään lauantain vapaalla ja lähdimme kaksistaan aamulla hammaslääkäriin. Olin hieman huolissani miten pärjätään koska hammaslääkäri on tulvaherkällä alueella. Mikko väitti ettei vielä mitkään kadut tulvi koska on vain hieman tihuttanut.

Nämä ikäänkuin joessa lipuvat autorikshat on kolmipyöräisiä takseja. Halpoja ja näppäriä. Meidän kodinhoitaja tai vartija ottaa "auton" (kuten niitä kutsutaan) käydessään reilun kilometrin päässä olevassa kaupassa ja maksaa 20 senttiä edestakaisesta kyydistä. Toisessa kuvassa polkupyöräilevä kaveri uskoo sateenvarjon suojaavaan voimaan ihan turhaan. Hän oli aivan märkä. Tuo tie on sieltä hammaslääkärini läheltä. Se alue on luultavasti merenpinnan alapuolella ja siksi kadut ovat hetkessä jokia.

Monet käyttävät sadeasuja ja erilaisia tuulipukuja. Ilma on sateella 25C asteen tienoilla joten tukeva sadetakki on ihan mahdoton. Goretexista tavallinen chennailainen ole koskaan kuullut eikä hänellä missään nimessä olisi varaa sellaista hankkiakaan.

Käännyimme Nungambakkam-kadulta Park-hotelliin lounaalle. Nungambakkam on hyvä ostoskatu, siellä on hienoimmat merkkiliikkeet (Lacoste, Tommy Hilfiger, Puma, van Heusen jne) ja paljon paikallisia koru-ja kultaliikkeitä, ja kaikkea muuta tyylikästä. Mutta Nungambakkamillekin kertyy vettä. Park Hotellin vartijalla on reilu sadetakki, mutta sateen vuoksi ei kukaan viitsinyt tarkistaa sisään ajavia autoja. Yleensä auton alle työnnetään joku pommitunnistin tai periskooppi tai pelkkä Matto-Mikkoon kiinnitetty peili kuten Mikko väittää ja aina auton takakontti avataan ja katsotaan olisiko siellä pommia. Mitään ei pengota, joten tällä tavalla seulotaan tyhmät terroristit. Toisaalta... täällähän uskotaan että terroristit ovat pakistanilaisia ja vaikka pakistanilaiset oikeasti ovat intialaisia joille on annettu väärin perustein itsenäinen maa, niin ne jotka eivät tätä ymmärrä, ovat tyhmiä ja luultavasti terroristeja. Mutta nyt ei seulottu tyhmiäkään terroristeja. Eikä ollut tarpeenkaan, söimme lounaan ihan rauhassa.

Mutta kuten kuvista näkyy, kyllä monsuunisateet ovat alkaneet. Ei se ole tihkua. Eikä Mikkokaan enää niin väitä.

Avokonttori

Kun entinen työpaikkani Schering - jonka Bayer sittemmin nielaisi - muutti Pasilasta Keilaniemeen, syntyi valtaisa muutosvastarinta. Ensiksi Pasilasta ei haluttu pois. Moni tuli junalla töihin joten Keilaniemeen oli mahdoton matkustaa koska olisi pitänyt käyttää bussia. Espoossa asuvat taas olivat vahvasti Keilaniemen kannalla. Mutta pahinta oli kun päädyttiin avokonttoriin. Pasilassa ihmiset olivat kalustaneet huoneensa omannäköisiksi. Joku oli tuonut huoneeseensa itämaisen maton, useilla oli omat verhot ja taulut kotoa, työhuoneiden viherkasveja hoidettiin rakkaudella ja pistokkaita jaettiin työtovereille.

No, Keilaniemessä sitten riideltiin kuka saa merinäköalan, kuka katselee Kehä I:n alkua ja kuka pääsee yleensäkään ikkunan ääreen. Kamala itku siitä kun jotkut auttamatta jäivät ilman ikkunaa. Minulle lankesi ikkunapaikka ja jos katsoin ulos, näin kahden metrin päässä käsittämättömistä arkkitehtoonisista tyylisyistä johtuen saman talon klinkkeriseinän. Se oli varsin kalsea näkymä. Joka tapauksessa, huomasin hyvin pian etten koskaan katsonut ulos. Ainoat kerrat kun tiesin olevani ikkunan ääressä, oli kun aurinko sattui heijastumaan ja häikäisemään vastapäisistä klinkkereistä ja minun oli suljettava sälekaihtimet. Ei siitä ikkunasta niin iloa ollut.

Mehtan sairaalassa en näe ikkunaa vaikka yrittäisin. Avokonttorissamme ei ole ikkunaa. Paloturvallisuus voi hyvinkin olla heikoilla, mutta en viitsi ajatella tulipalon mahdollisuutta. Nythän on monsuuniaika ja sataa melkein koko ajan. Kai sade sammuttaa tulipalot, vaikka aiheuttaakin sähkökatkoksia ja polttaa sulakkeita.

Intialaiset haisevat hyvin voimakkaasti erittäin pistävälle hielle. Niin miehet kuin naiset. Se on tosi mystinen juttu josta en ole viitsinyt työkavereilta kysellä tarkemmin. Onko niin ettei deodorantit tehoa vai eikö porukka todellakaan käytä dödöä. Suora kysyminen ei minusta tunnu kovin korrektilta käytökseltä joten en voi nyt perehtyä asiaan tarkemmin vaikka tiedän että se teitä kiinnostaisi. Ehkä joskus voin ovelasti sivuta intialaisten kanssa keskustellessa tätäkin asiaa ja sitten kerron teille yksityiskohtaisesti intialaisesta hiestä. Mutta toistaiseksi nautin ihan luonnollisesti työpisteestäni avokonttorissa.

Minun avokonttorini. Oma paikkani on tuossa kuvan vasemmassa alanurkassa, siinä näkyy oma sinikeltainen niittaajanikin koska niittaajat loppuivat Mehtan varastosta juuri kun pyysin itselleni sellaista. Selin seisova valkopaitainen kaveri katsoo ovea josta pääsee toiseen käytävään josta pääsee hyvin kapeisiin portaisiin joista pääsee alas. Olemme siis toisessa kerroksessa. Kun haluan päästä esimerkiksi WC:en, puikkelehdin työtovereiden tuolien lomasta tai vaan työntelen niitä syrjään päästäkseni ovelle. Toinen vaihtoehto on pujottautua työpisteeni vasemmalla puolella olevasta aukosta toiselle puolelle avokonttoria, jossa on vähemmän ihmisiä. Aukko muodostuu kun tuo keskellä oleva kaapisto jatkuu seinästä seinään ja sen ali pääsee kyllä kulkemaan. Se vie turhan arvokkuuden itse kustakin.

Vaikka pystyn todella hyvin sulkemaan korvani ja mieleni ja ajatukseni ulkomaailmalta, usein töiden jälkeen olen onnellinen kun saan olla aivan hiljaa kotona. Mikkokaan ei ole niitä pahimpia melskaajia. Voisi jopa sanoa että meillä on kotona hyvin rauhallista.

Minua voi hyvinkin moni pitää hienohelmana, mutta pärjään hyvin tässä työympäristössä. Joskus mietin että erilaiset opintomatkat kehitysmaihin ovat hyvin terveellisiä, mutta en ole silti varma tajuavatko opintomatkalaiset mitä tällä tarkoitan. Että vähemmälläkin pärjää, jopa hyvään tottunut suomalainen.

Tässä potilaat jonottavat apteekkiin. Meidän apteekki on kioski jossa palvellaan ikkunaluukkujen läpi. Tuosta edessä olevasta ämpäristä en ole varma. Voi olla että sisäpihan katos vuotaa tai ilmastointilaitteen kondenssivesi valuu. Joku merkitys sillä kuitenkin on, ei niin arvokkaita tavaroita kuin ämpäreitä unohdeta mihin vain.

Melkein lankesin

Sarin pitäisi olla myyntipuolella mutta on Nokian kontrolleri. Sari on aika topakka tyttö, mutta pitää koirista ja käy satunnaisesti Madras Blue Cross of Indian eläinsuojelupaikassa vapaaehtoistyöntekijänä, pesemässä pentuja, nyppimässä kirppuja ja punkkeja, keräämässä kuolleet eläimet roviolle poltettavaksi. Heti ensi käynnillään vajaa puoli vuotta sitten Sari otti kotiinsa yhden pennuista, hoiti sen kuntoon ja kasvattaa siitä kotikoiraa.

Meidän koti on tosi tyhjä. Ei lapsia eikä koiraa. En oikeastaan pidä yhtään eläimistä paitsi siitä yhdestä Beagle-koirasta joka on Töölössä. Mutta lauantaina pyysin Sarin mukaan Blue Crossiin. Ainakin halusin nähdä paikan jonne kulkukoirat ja muut kärsivät ja isännättömät eläimet täällä kerätään.

Nämä pennut on ihan pikkurääpäleitä, niitä jotka eivät uskaltaneet tulla ihmisten lähelle eivätkä jaksaneet edes syödä. Näillä ei ole kamalan paljon toivoa, luultavasti kaikki nämäkin kuolevat pian heiveröisyyteen ja erilaisiin tauteihin joita kulkukoirilla on.

Chennaissa kaduilla kulkee paljon elukoita. Mutta useilla eläimillä on isäntä. Lehmät ovat pyhiä, mutta niillä on omistaja. Emme ole koskaan saaneet aikaiseksi kysyä niistä lehmistä... ne kulkevat kadulla, seisahtuvat tyhmän näköisenä keskelle katua tai muuten vain löntystävät asfalttitiellä jossa ei taatusti ole mitään syötävää. Joku esitti epäilyn että tällaisten lehmien omistajat pitävät elukkansa tarkoituksella näin valtoimenaan jotta joku autoilija ajaisi päin ja tappaisi sen. Lehmäntaposta kun joutuu maksamaan valtavat summat arvolehmänsä menettäneelle omistajalle, jotka ovat hyvin köyhän näköisiä. Todettakoon vielä, että vaikka lehmä on pyhä, sen maito on käyttökelpoista ja siitä maksetaan käypä hinta omistajalle.

Kaikki kulkukoiran näköiset koiratkaan ei ole kulkukoiria. Kaduilla kuolleen näköisinä makoilevilla koirilla saattaa hyvinkin olla panta ja virkeimmät juoksentelevat virttyneen oloisena pitkin kaupunkia. Mutta Intian rakkikanta on kieltämättä valtava.

Sari ja minä tutkimme pariviikkoisia löytöpentuja tai pentuja joiden emot on kerätty kadulta Blue Crossin koiratarhaan synnyttämään

Menimme Blue Crossiin kahdella autolla. Sekä Babu että Sarin autonkuljettaja eivät astuneet jalallaan eläinsuojelutarhan portin sisäpuolelle ja peittivät nenäliinalla kasvonsa. En minä oikeastaan huomannut hajua, sellainen kennelin haju vain. Tutkimme Sarin kanssa pentuja, nostelimme niitä ja yritin opetella onko pentu tyttö vai poika. Olin kyllä miettinyt josko hakisi koiran Blue Crossilta koska näiden sekarotuisten piskien luonnetta kehutaan. En tiedä kyllä miksi. Ei ne täällä etelässä ainakaan kovin söpöjä ole. Pohjois-Intiassa huomasin että kulkukoiratkin oli pitkäkarvaisia, sellaisia kultaisen noutajan tyyppisiä, mutta täällä kun on aina kuuma, koiratkin menettävät karvansa.

Tässä tutkimme isompia koiria. Siellä oli muutama kiva jonka olisin ottanut mukaan, mutta Mikko oli niin nyreän näköinen etten sitten viitsinyt haastaa riitaa. Tuolla taustalla muuten näkyy meidän autot, mutta ei näy meidän herkkänenäisiä kuskeja jotka ovat peittäneet kasvonsa nenäliinoillaan.

Koiratarhan koirista suurin osa oli kyllä menettänyt karvansa kirppujen ja kapin vuoksi. Hillitön kutina saa koirat raapimaan itsensä verille niin että vähätkin karvat kaikkoavat. Etelä-Intialaiset kulkukoirat ovat sellaisia pitkäjalkaisia laihoja luikkuja, terävä kuono ja pienet pystyt terävät korvat tai joskus vähän lerpallaan. Häntä on pitkä ohut siima joka kiertyy kippuralle. Vähäkarvaiset koirat ei vaan ole kamalan söpöjä. En lähtenyt koira kainalossa kotiin.

Puhuimme vielä kotona koirasta. Mikko kieltäytyy ehdottomasti intialaisen rakin kotiin ottamisesta. "Minulla on jo koira ja se riittää". Ei taida meille tulla intialaista koiraa amerikkalaisen kaveriksi.

Kotiin tultuamme huomasin ettei Babu ja se toinen kuski ihan väärässä olleet. Vaatteeni haisivat niin hirveästi että oli pakko pestä ne heti ja käydä itsekin suihkussa. On varmaan ihan hyvä että aikoinani valitsin ihmislääkärin uran enkä jotenkin erehtynyt eläinlääketieteen pauloihin.

http://www.bluecross.org.in/

Turistimatka vai toimintaelokuva?

Olen joka aamu sanonut Mikolle että tänään sen kirjoitan ja joka ilta todennut etten sitten kirjoittanutkaan. Ja siksi se on tullut uniini, painajaisena tietenkin. Siis se aihe josta viikko sitten kommentoin "Minulle riitti se jeeppisafari - kirjoitan siitä joskus jos uskallan edes ajatella sitä reissua. Lapsiani en niille rinteille olisi päästänyt!!"

Jeeppisafari Brasilian Ilha Belassa oli hilpeää mutaisen tien mönkimistä alati remuavien brassien kanssa. Dubaissa se oli huikeata vuoristoratamaista surffailua dyyneillä. Intian Rajasthanissa, Tharin autiomaassa, jeeppisafari oli lumoava luontopolku. Himalajalla se oli henkiinjäämistä.

Kullun laaksoa Himalajan juurella kutsutaan Hopealaaksoksi kauneutensa vuoksi; Kuninkaiden laaksoksi legendan mukaan - valo ja hyvyys voitti pelon ja pimeyden kun Rama-jumala nujersi pahan Ravana-kuninkaan; "Asutun Maailman Lopuksi" ... no, varmaan koska ihmiset jotka ovat pidemmälle edenneet, eivät ole palanneet kertomaan miten matka meni.

Kullun laakso... Hopealaakso... Kuninkaiden laakso, Himachal Pradeshin osavaltiossa

Kolhiintunut jeeppi odotti meitä aamulla hotellin edessä. Jeeppikuski puhui vain muutaman sanan englantia mutta käsitin että ajamme omenatarhojen läpi, ihailemme havumetsän korkeita puita, etenemme hiekkatietä pitkin temppelille ja tulemme takaisin. Jeeppi oli tosi epämukava. Istuimme takapenkillä joka oli korotettu niin ettei ikkunasta nähnyt kuin alas vieressä olevan maantien ja jos istui suorassa, pää kolisi kattoon koska autossa ei ollut jousia. Matelimme kylätietä mustaa pakokaasua tupruttavan auton perässä, kaikki myrkyt pakkautuivat autoomme ja tunsin kuinka syöpä hivuttautui henkitorvea pitkin keuhkoihin. Ja opaskin pulputtaa vain hindua. Alku ei ollut lupaava.

Silloin kun tie oli vielä asfalttia ja metsässä saattoi kävellä

Vihdoin pääsimme yksinäiselle metsätielle. Kesti melkein puoli tuntia ennenkuin tajusin että metsä kasvaakin 180 asteen rinteessä. Että se on metsä jossa ei voi kävellä. Siis jos autosta nousee ulos ja poikkeaa metsään, putoaa puiden lomassa noin kilometrin alas Kullun laaksoon. Mikko istui rinteen puolella eikä tajunnut miksi kuiskasin paniikissa "mä en voi olla täällä". Saimme kuskin pysähtymään ja vaihdoimme paikkoja. Minä ryhdyin tiukasti tuijottamaan vieressä kohoavaa vuoren seinämää ja Mikko räpsi haltioissaan valokuvia.

Mies ja tie. Tämä mies on näistä teistä vastuussa.

Tie kapeni kuoppaiseksi poluksi. Se oli koverrettu vuorten rinteille seuraten kuvankaunista Kullun laaksoa ja Beas-jokea. En katsonut maisemia. Nousimme koko ajan ylemmäksi. Vanha mies puku päällään käveli tietä pitkin. Otimme kyytiin... "Road department" selitti kuski. Totta, huipulle kipuavaa serpentiinitietä vasta rakennettiin. Kaiteet ja betoniporsaat olivat loppuneet kauan sitten, silloin kun vielä hengitimme syöpäistä pakokaasua ja asfalttitie päättyi.

Himalajalla rakennetaan tietä. Meidän tietä. Ensin pitää odottaa että tämä kohta valmistuu...

Metsä oli jäänyt alapuolellemme. Kun puut olivat pois, suora pudotus laaksoon näkyi esteettä. Tie oli jeepin levyinen, tien urat yhtä syvät kuin renkaat. Jos tällaista tietä ajaisin jonkun mökille, pelkäisin liukastuvani urilta ja uppoavani ojaan. Nyt oja oli kaksi kilometriä syvä.

Valmis tie

Ajoimme vuoren rinnettä, olimme valuneet takapenkillä makuuasentoon, edessä tie näyttää loppuvan, kuski pyörittää rattia vimmatusti, laittaa nelivedon päälle että saa jeepin kääntymään serpentiinimutkan eikä syöksy laaksoon. Hengitin huohottaen, Mikko sanoi edessä istuville että vaimo haluaa pois autosta. Road department ja kuski nauroivat hilpeästi "very good road" ja "hindu music?" ja napsauttivat radion päälle.

En ole musiikin asiantuntija, mutta olemme päätyneet siihen että kansanmusiikki on vuoristossa aina samanlaista. Jodlaamista tai joikhaamista niin Lapissa, Alpeilla, Brasilian gaucho-mailla kuin Himalajallakin.

Kauhu oli kai saavuttanut huippunsa. Olen Himalajalla 2.5 kilometrin korkeudessa täysin ajokelvottomalla tiellä, kolhiintuneessa jeepissä jossa on sileät renkaat. Edessäni istuu harmaaseen herrasmiespukuun pukeutunut kääkkä ja tiibetiläisen näköinen kuski jotka puhuvat hindiä. Meillä ei ole yhteistä kieltä enkä pääse autosta ulos. Hirveä hindumusiikki rämisee kovaäänisistä ja olen matkalla Shiva-jumalan temppeliin. Ajattelen että elämä on absurdia ja se loppuu kun niin on tarkoitus. Olen jo 52-vuotias, minulla on ollut hyvä elämä, lapseni ovat aikuisia ja pärjäävät omillaan ja jos kuolen, kuolen mieheni kanssa eikä kenenkään tarvitse tietää kuinka paljon pelkäsin. Ja laitoin silmät kiinni.

Vuoren huiput ei kai yleensäkään ole neulamaisia kärkiä. Mutta oli uskomaton tunne kaikkien kauhujen jälkeen päätyä kauniin karulle puuttomalle niitylle jossa oli pieni telttakylä. Huipulle rakennettiin kännykkämastoa. Maston rakentajat olivat hyvin nuoria poikia, lapsia vielä... jossain toisessa tilanteessa olisin pysähtynyt kauhistelemaan sitä. Tänne se tuntui sopivan. Täällä on näiden lasten paikka. Oli hyvin hiljaista. Aurinko paistoi, olimme lähempänä taivasta kuin maata. Tuntui kuin olisimme leijuneet. Kaikki oli kirkasta ja selkeää. Minne vain katsoi, näkyi vuoria. Ihmeellinen rauha.

Bijli Mahadev-temppeli oli vaatimaton. Temppelin sisällä on on pyhistä pyhin, shivalinga, kivinen möykky, joka on kaiken olevan ydin, universaali totuus ja kosminen yhteys, ykseys johon maailman hajoamisen pirstaleet yhtyvät, maailman synty ja loppu ja näyttää epämuotoiselta penikseltä. Joka vuosi salama iskee temppelin 40-metriseen mastoon ja shivalinga hajoaa säpäleiksi. Temppelin pappi liimaa sen voi-jauhosekoituksella kokoon ja huolimatta sadoista ja tuhansista salamaniskuista, shivalinga oli täysin ehjä.

Bijli Mahadev-temppelin ovella seisovat Siva-jumalan uskolliset kulkuneuvot, Nandi-lehmät. Hinduilla on paljon jumalia ja jokaisella jumalalla on kulkuneuvo, eläin jolla liikkuu.

En ymmärrä shivalingasta mitään eikä temppelin pyhyys puhuttanut minua. Juuri äsken kamalaa jodlaamista kailottanut kuskimme kilkautti kelloa, astui varovasti pieneen pyhättöön, polvistui shivalingan eteen, murusti kivelle kookospähkinää, kulki kolme kierrosta shivalingan vieressä olevan pylvään ympäri, poistui kumarrellen selkä oveen, kasvot shivalingaan päin, mutta katsoo kiven ohi, ei kohti. Ja heti temppelin ulkopuolella hän muuttui taas tavalliseksi, ikäänkuin olisi herännyt ohimenevästä transsista.

... Olen hyvin, hyvin kaukana Helsingistä ja Haagasta ja Huopalahden seurakunnasta ...

Tien leveimmässäkään kohdassa ei mahtunut väistämään vastaantulijaa. Kun kaksi miestä työntää Jeeppiä sivusuunnassa, toinen auto pääsee ohi ja vain jeepin ikkunanpuitteet hajosivat.

Tuonne en menisi mutta oli pakko.

Idyllinen - ja ainoa - tienvarsiravintola. Täällä söimme lounaan emmekä sairastuneet.

Pahat paikat on takana, temppeli nähty, olemme lähellä laaksoa, aurinko paistaa ja hymy herkässä. Ravintolan isäntä vieressä.

Muut ruokailijat olivat tietyöntekijöitä.

Unelma räätälintyönä

Ensimmäisellä kerralla valittiin kangas ja otettiin mitat. Toisella kerralla kokeiltiin puolivalmis asu ja katsottiin mitkä muutokset pitää tehdä. Kolmannella kerralla puku oli valmis. Eikä pelkästään valmis, se oli täydellinen.

En ole koskaan aiemmin teettänyt jakkupukua. Olen teini-ikäisestä asti tuskaillut kun mistään en löydä tarpeeksi pitkiä ja istuvia housuja. Kaupan bleiserit yrittävät kuristaa minulle vyötärön jota minulla ei ole ja senkin jonnekin kainaloiden alle. Olen ommellut hilpeitä jatkokaistaleita lahkeisiin tai avannut housujen uppslaagit jotta housut olisivat tarpeeksi pitkät ja olen kärsinyt kiristävästä vyötäröstä. Ajattelin että vika on minussa, olen epänormaalin pitkä, hujoppi, ja epäonnistunut malliltani ja koska olen vääränmallinen, ei auta muu kuin kärsiä.

Kun Mikko meni teettämään pukua - myös elämänsä ensimmäistä kertaa - hypistelin autuaana siellä miesten räätäliliikkeessä ylellisiä ohuita villakankaita. Räätäli kertoi että toki naisten bisnespukuja heillä ommellaan, ihan kuten miehillekin. Että erityisesti Chennain Saksan konsulaatin naiset ovat hyvin ahkeria asiakkaita.

Siemen oli kylvetty. Kun Mikko meni sovittamaan pukuaan, minulla oli vanha bleiserini malliksi mukanani. "Jotenkin tällainen takki... mutta väljempi tästä, pidemmät hihat, tiukempi tuosta, pituutta lisää, mutta muuten samanlainen". Ja kankaan valinta! Kun olen ostanut kaupasta jakkupuvun, olen ostanut sen yhden ainoan yksilön joka jotenkin sopii minulle, väristä viis. Voiko maailmassa olla niin monta eri harmaan väriä? Pakka toisensa jälkeen harmaan sävyjä levitettiin pöydälle ja peilailin mikä harmaa saisi silmäni loistamaan ja ihoni hehkumaan, mikä kangas tuntuisi silkinpehmeältä ja samalla hohtaisi ylellisen himmeää kashmirin kiiltoa. Se oli kuin satua.

Eilen haimme molemmat pukumme. Mikon puku. Minulle jakku, housut ja hame. Voi, kuinka ylhäinen olo olikaan seistä peilin edessä valmis vaate päällä! Ryhti parani, rypyt silisi (siis kasvojen, puvussahan ei ollut rypyn ryppyä), hengitys oli helppoa, mikään ei kiristänyt ja olin siinä silmänräpäyksessä hoikka kuin heinänkorsi. Räätälit ovat taikureita!

Luulen etten enää osta kaupasta yksiäkään housuja jos teettäminen on näin helppoa ja tulos on näin ihmeellinen. Ja nyt on ihan pakko mainostaa... räätäli oli Syed Bawkher & Co, Tailors With a Touch of Class, 100 Years of Tradition.

Symboliikkaa

Symboleilla on eri merkitys eri kulttuureissa. Hakaristi ehti olla natsien symboli Saksassa alle 20 vuotta. Tämän lyhyen vaiheen perusteella se yhdistetään länsimaissa lähinnä natseihin, vaikka hakaristillä on vuosituhantiset perinteet myös Euroopassa. Suhtautumisen erilaisuutta kuvastaa se, että Saksa yritti saada hakaristin kielletyksi EU:n alueella samoihin aikoihin kun Intiassa ehdotettiin Punaista hakaristiä Punaisen ristin ja Punaisen puolikuun rinnalle.

Hakaristiä on käytetty Intiassa ainakin jo pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Se on edelleen yleinen ja sitä käytetään sekä uskonnollisena symbolina että koristeena.

Suomessa hakaristiä on käytetty ainakin rauta-ajalta lähtien. Virallisempaan käyttöön hakaristi tuli Suomessa kun ruotsalainen kreivi Eric von Rosen lahjoitti Suomelle ilmavoimien ensimmäisen koneen, jonka siipiin oli maalattu von Rosenin onnenmerkki, sininen hakaristi. Hakarististä tuli myös Suomen armeijan panssaroitujen ajoneuvojen tunnus ennen jatkosodan alkua.Hakaristiä käytetään edelleen ilmavoimien lipuissa ja joissakin joukko-osastojen tunnuksissa sekä monissa kunniamerkeissä. Lentosotakouloun lipussa on jopa kolminkertainen hakaristin esiintymä: lipun keskellä musta hakaristi, myös vasemmassa yläkulmassa joukko-osastotunnuksen keskellä hakaristi ja lisäksi tangon päässä Vapaudenristi, jonka ristin haaroissa on hakaristi.

Yhden TV-kanavan vaalivalvojaisissa oli hauskasti sirppi ja vasara ja hakaristi allekkain. Ilmeisesti tämä kanava käyttää hakaristiä yleisenä symbolinaan kun myös vasemmassa alanurkassa pyöri hakaristi.

Erityisesti uskontoon jollain lailla liittyvissä esineissä on usein koristeena hakaristejä. Saimme jossain tilaisuudessa nämä pikkukipot, joissa on tarkoitus polttaa öljyä kodin jumalankuvan edessa.

Myös graffiteissa näkyy hakareistejä iman mitään poliittista merkitystä

Käyttämämme valokuvaliikkeen kuoria

Komeitten ovien joka nurkassa on hakaristi. Tästä näkyy, että myös vastapäivään olevia hakaristejä käytetään

Teosofit kunnioittavat kaikkia uskontoja, niinpä Teosofisen yhdistyksen seinällä on juutalaisten Davidin tähden vieressä hindujen hakaristi (ja niitten alla vastaavasti kuvat Jeesuksesta ja Buddhasta)

Tämä pikkupyhättö taisi olla jonkun hotellin pihalla