Suomalaistapaaminen

Tulin juuri Chennain suomalaistapaamisesta. En ole varma paljonko täällä on suomalaisia, mutta jollain joukolla yleensä kokoonnutaan kerran kuussa. Meillä on Mikon kanssa ollut yleensä muuta tekemistä ja olemme olleet vain muutaman kerran näissä tilaisuuksissa joten tunnen hyvin vähän suomalaisia.

Vaikka nytkin paikalla olleet kymmenen suomalaista ja lisävärinä Abloyn australialainen toimitusjohtaja ja intialainen myyntijohtaja ovat ihan mukavia ja ilta oli aivan rattoisa, erillinen suomalaistapahtuma ei tällä hetkellä tunnu kovin tarpeelliselta. Niille jotka ovat kauan omasta maastaan pois eivätkä tapaa oman maan kansalaisia, mitkä hyvänsä yhteydet kotimaahan tai omiin juuriin ovat merkittäviä. Huomasin tämän Amerikassa.

FinnFestit ja Finnish-American Society of Delaware Valley olivat tavattoman tärkeitä etenkin Amerikassa syntyneille, jo eläkkeellä oleville ihmisille. Omia juuria ja maata ja kulttuuria kaivattiin. Ruettiin opettelemaan kieltä jota ei koskaan ollut oppinut mutta jota hämärästi muisti vanhempiensa tai isovanhempiensa puhuneen. Matkailtiin Suomessa oman suvun kotikonnuilla ja etsittiin kauan sitten kadonneita kaukaisia serkkuja ja sukulaisia. Kävin tällaisten suomensyntyisten amerikkalaisten kotona ja oli hirmuisen riipaisevaa nähdä kodin kunniapaikoille asetettuna hirveät rihkamat, pahimmanlaatuiset pahkakoristeet, tuohivirsut ja minun silmissäni halvimman näköiset Muurlan lasivaasit. Kunnes tajusin että se Suomi mitä he etsivät on Suomi jota ei ole koskaan ollut olemassa. Suomi eli vanhempien tarinoina jotka värittyivät yhä enemmän ja enemmän vuosien mittaan, sitä enemmän mitä iäkkäämmiksi vanhemmat tulivat ja alkoivat kaivata lapsuuden maisemia, ja usein köyhää kotia. Köyhyyden vuoksihan sitä sata vuotta sitten Ameriikkaan lähdettiin. Kultaa vuolemaan. Eihän se onnistunut, mutta sitkeydellä siellä pärjättiin. Nyt seuraavat, jo eläkkeellä olevat sukupolvet etsivät tätä Suomea. Modernia, uutta vaurasta Suomea ei yhdelläkään Suomen matkalla pystytty näkemään koska sitä ei haluttukaan nähdä. Täydellistä isovanhempien tarinoiden Suomeakaan ei löytynyt, eihän sitä ollut olemassa. Kai se oli joku kadotettu paratiisi, mutta kuitenkin siten että parempaan oltiin päästy. Sinne kultamaahan vaikka elämä siellä useimmille oli ja on edelleenkin niukkaa.

Lyhyellä parin vuoden komennuksella Suomi-kaipuuta ei tule. Suomessa tulee käytyä sen verran usein ja vahvat yhteydet ovat olemassa. Se, tapaanko ventovieraan suomalaisen on minulle ihan sama kuin jos tapaan ventovieraan englantilaisen tai uus-seelantilaisen. Jotkut ovat mukavia, jotkut yhdentekeviä. Pelkkä suomalaisuus ei erityisemmin yhdistä. Sen vuoksi suomalaistapaamiset tuntuvat jopa hieman keinotekoiselta. Nyt ruettiin jo suunnittelemaan aito-suomalaista pikkujoulua. En muutenkaan ole pikkujouluintoilija enkä usko sellaista täälläkään kaipaavani. Toki menen tilaisuuteen jos satun olemaan paikalla, ihmisten tapaaminen on yleensä mukavaa. Mutta pärjään varsin hyvin Intiassa ilman suomalaista Vappua, Juhannusta tai pikkujoulua. Ne kuuluvat Suomeen ja hyvä niin.

Bollywood tanssija

Uskomatonta mutta totta. Tytöt töissä halusivat heti tietää millaista Bollywood-tanssinopetus oli ja mitä olin tanssinut. Mitä olin tanssinut!! Ne toisaan kuvittelivat että pystyisin luettelemaan kymmenisen elokuvaa joiden tanssikuviot olisin tunnissa imaissut. Näin selvän pettymyksen tyttöparkojen kasvoilta kun kerroin että musiikki oli ollut nopeata enkä tiedä mistä elokuvasta se oli ja pystyin näyttämään vain sen tanssin alkuasennon. Selvästikään kohotettu vasen kyynärpääni ja oikea alaviistoon ojennettu käsivarteni ei vastannut odotuksia.

Doctor Kaarinasta ei ehkä olekaan tähdeksi joka imaisisi Mehtan sairaalan markkinointiassistentit mukanaan Bollywoodin glamuuriin.

Bollywood tanssija

Kannatti kehuskella töissä että osallistun Bollywood-tanssikurssille. Se kerrottiin heti jokaiselle joka tuli huoneeseen "Doctor Karina will be a heroine". Bollywood-elokuvissa on vain sankareita ja sankarittaria ja sen lisäksi on laaja taustatanssijalauma. Vaalean ihoni puolesta olen kuulema jo sankaritar-ainesta joten se tanssitaito vain on puuttunut. Oli helppo huomata kuinka elokuvat ovat ihan oikeasti kaikkien sydäntä lähellä.

Menin Global Adjustmentin järjestämälle tanssikurssille koska halusin tavata muita ulkomaalaisia. Kun olen sairaalassa kaiket päivät, kontaktit muihin ekspatteihin on jäänyt. Useimmat ulkomaalaistapahtumat on aamupäivisin koska ne on tarkoitettu kotiin jääneelle puolisolle jonka elämä on vääjämättä aika tyhjää. Tanssikurssiin on sekä aamu- että iltaryhmä, joten pääsin kerrankin osallistumaan.

Opettajana oli vetävän näköinen Sanjay, Bollywood-tanssiammattilainen. Rankka alkuverryttely veti tanssikoululaisista mehut ja siitä huolimatta jatkettiin samalla vauhdilla. Opeteltiin askeleita ja Bollywood-musiikki soi täysillä. Meitä oli yhdeksän naista. Muut olivat intialaisia paluumuuttajia, joten kaiketi ihonvärini puolesta minussa oli eniten sankaritar-ainesta,  mutta silti luulen että olen tähdeksi hieman ikääntynyt.

Bollywood-leffoissa on aina tanssia ja laulua. Valtava lauma tanssii jonkinlaista huippunopeata rivitanssia, kaikki samalla tavalla samaan aikaan täsmällisin askelin. Musiikki on nopeata ja rytmistä, ei mitään klassista karnaattista vingutusta. Tanssissa on täysi vauhti päällä. Meidän tunnilla oli useimmiten koko askelsarja jo tanssittu enkä ollut ehtinyt kuin nostaa käteni alkuasentoon. Ikäni lisäksi minulla on suuria ongelmia oppia tanssiaskelia ja hyppelen eri suuntaan kuin muut. Bollywood-tanssissa pitäisi myös olla tosi seksikkään näköinen, joka sekään ei ehkä ole vahvimpia puoliani.

Ensimmäisen tunnin jälkeen olin aivan kuitti enkä muista ensimmäistäkään askelta. Miksihän menin kerskumaan sairaalan tytöille että esitän heille huomenna kaiken mitä olen oppinut? Seistään haara-asennossa, vasen käsi kyynärpää ylhäällä kasvojen edessä, oikea suorana alaviistoon, sormet harallaan ja siitä se alkaa. Sanjay oli alkuasennossakin ihan sankarin näköinen.

Tsunami sittenkin?

Anita ilmeisesti huomasi skeptisen suhtautumiseni auringonpimennyksen aiheuttamaan tsunamiin Chennaissa. Aamulla hän toi paikallisen Metro-lehden tyyppisen ilmaispainoksen joka käsitteli sensaatiouutisia. Ensimmäinen uutinen oli aaltojen murjoma ja luhistama kirkko tässä ihan meidän lähellä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut Anitan oma katolinen kirkko vaan joku evankelinen. Kuvatekstissä mainittiin että suuret aallot mursivat kirkon, tsunamista siinä ei puhuttu mitään.

The Hindu on enemmän kuivahko sanomalehti. Katastrofit olivat aika vähäisiä. Antibioottien liikakäytöstä oltiin huolissaan, mies pidätetty lapsen pahoinpitelystä, vaimo hakattu kuoliaaksi, toinen onneton vaimo polttanut itsensä kotitapaturmassa (joita tapahtuu hämmästyttävän usein) mutta ei sanaakaan aaltojen viemästä kirkosta.

Ymmärrän silti hyvin Anitaa. Anita asuu rannalla ja eli keskellä tsunamin jälkiä jouluna 2004. Rannalta katosivat tutut kalastajat ja heidän perheensä.

Kesäsarja "Öko" / Intia: säästäväisyys

Tämä ei kai kuulu ekologiseen sarjaan, ehkä ennemmin ekonomiseen. Joskus vertailemme Mikon kanssa kumman töissä säästetään kekseliäämmin, nyt kun eletään tiukkoja aikoja.

Mikon tehtaalla liuosmaista saippuaa laimennetaan sitä laimeammaksi mitä pidempään lama kestää. Annostelijasta lorahtaa käsille nyt jo pelkkää vettä. Se on hyvin säästäväistä. On ollut myös puhetta että siirrytään käsipapereista kangaspyyhkeisiin mutta ajat eivät vielä ole niin huonot.

Meillä sairaalassa ei ole liuosmaista saippuaa laimennettavaksi. Meillä on kuivettuneita likajuovaisia saippuanpaloja. Kun saippuanpala alkaa olla kovin pieni, sen saa vielä liimattua toisiin pieniin saippuanjämiin ja näin saadaan melkein kuin uusi saippua. Ja on kangaspyyhkeet. Lääkärinhuoneissa ne vaihdetaan päivittäin, meillä hallinnossa, jossa suunnilleen kolmekymmentä ihmistä käyttää kahta WC:tä, pyyhkeet vaihdetaan kerran viikossa.

Ihan vain sivuhuomautuksena, minulla on oma käsien desinfiontiaine aina mukana.

Kesäsarja "Öko" / Intia: Kierrätys 2

Viittaan Mikon aiempaan Öko-blogiin http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2009/07/kesasarja-oko-intia2-kierratys.html

"Madam, voinhan antaa nämä puutarhaa kastelevalle naiselle?" Olin hajamielisyyksissäni laittanut roskikseen vuosi sitten talostamme muuttaneen Arton perheen Suomesta tuodut minuuttimakaronit. Parasta ennen-päiväys oli viime vuoden elokuu.

On kiusallista eikä suorastaan ruokahalua nostattavaa kun aamiaista nauttiessani kuulen kuinka keittiössä roskikseni pengotaan ja sinne heittämäni tavarat nostetaan esiin. Anita noukki makaroonit banaaninkuorien ja kahvinporojen seasta, pesi ja laittoi kuivumaan. Anita aina pyytää etten turhaan heitä tyhjentyneitä shampoopulloja roskiin kun hän myy ne muovinkerääjälle. Laitan ne silti roskiin koska tiedän että roskis seulotaan joka tapauksessa ja olen nyt vaan oppinut tämän älyttömän tavan että roskien paikka on roskakorissa.

Kuluneet alushousuni nostetaan roskiksesta esiin, pestään ja viikataan kaappiini kerta toisensa jälkeen. Joskus olen saksilla silpunnut niin että vihdoin pääsisin kalsareista eroon. Vaikka olen vieressä, Anita kaivaa kylpyhuoneen roskiksestani likaiset ja rikkinäiset sukkani ja sanoo että hän pesee ne. Minulla on myös likavaatekori. Minusta on hyvin loogista laittaa likaiset vaatteet likavaatekoriin ja käyttökelvottomat vaatteet roskakoriin, mutta Anitalle näillä ei tunnu olevan eroa.

Yksi yöpöydän lamppu putosi ja posliininen lampunjalka meni sirpaleiksi. Amerikan Ikeasta hankittu paperinen varjostin repeytyi. Anita vei sen vartijoille jotka väsäsivät siitä jonkinlaisen yölampun itselleen. Sen lisäksi että sitä ei taatusti ole tarkoitettu ulkokäyttöön, se on ihan hirveän näköinen. Ei tällaisia juttuja enää jaksa yrittää muuttaa, täällä ei arjen estetiikkaa ymmärretä ollenkaan.

Olen sairaalassa töissä. Sairaalathan ovat huippusiistejä ja hygieenisiä. Jokaisen työpöydän alla on roskis jossa on ihan normaalisti muovinen roskapussi. Mutta Intiassa säästetään aina pienissä asioissa. Muovista roskapussia ei vaihdeta ennenkuin se on kertakaikkiaan risainen. Joka päivä roskien kerääjä, sellainen mykkä mies, tönäisee minut syrjään ja tyhjentää paljain käsin roskakorini suureen jätesäkkiin. On hirveän kuvottavaa nähdä käytettyjen nenäliinojeni, eilisten banaaninkuorien ja mangon siementen siirtyvän tuolla tavalla paikasta toiseen. Jos olen laittanut roskikseen vesipullon tai sanomalehden, kaveri nostaa sen nenäni eteen ja ilmehtien kysyy voiko hän ottaa sen. Jos taas jätän vesipullon ja sanomalehden pöydälle houkuttimeksi, ne pysyvät siinä ikuisesti niin tiiviisti että pölyjä pyyhkivä kaverikaan ei niitä siivotessaan siirrä.

Vaan ei siitä ole montaakaan vuotta kun Suomeen tuli kierrätysroskikset. Täällä kun niitä ei ole, joskus tuntuu että olisi miellyttävämpää heittää kaikki suoraan ikkunasta ulos ja kadunvarteen.

Ei ole tylsää

Elämä ei ole tylsää kun asuu Intiassa. Jo pelkästään se että ihan kaikki on täysin omituista ja tyystin toisenlaista kuin missään muualla tekee päivät jännittäviksi, mutta sitten on vielä tämä kodinhoito. Kodinhoito kieltämättä kuulostaa maailman tylsimmältä jutulta, mutta Intiassa... kaikki vaan on toisin.

Olen nyt yömyöhään katsonut Juurakon Huldaa, Eteenpäin elämä ja muita Tauno Palo-leffoja joissa käsitellään palveluskunnan kohtelua ja yhteiskunnallista asemaa. On kurjaa että Suomessa oltiin jo sota-aikaan niin edistyksellisiä ettei elokuvista ole minulle kuin viihteeksi. Ei niitä tänne voi soveltaa. Regina Linnanheimon ylväs itsenäisyys, Irma Seikkulan sosiaalinen nousu eduskuntaan tai edes kotityranni Siiri Angerkoski kädet puuskassa ei nyt vaan istu tänne. Regina Linnanheimo ja Irma Seikkula saavat kaiken lisäksi Tauno Palon ja Siiri Angerkoskikin Aku Korhosen. Tietysti voisi olla mahdollista että Mikon lempi meidän Anitaa kohtaan roihahtaisi yhtä villisti kuin suomalaisissa elokuvissa mutta kyllä se epätodennäköiseltä tuntuu. Meidän elämän ohjaaja ei ole Toivo Särkkä.

Kun joku vakituinen työntekijämme lähtee pyhiinvaellusmatkalle tai kaukaisen sukulaisen hautajaisiin - joita on usein ja niihin annetaan automaattisesti lupa - tulee joku sijainen. Vartijat ilmoittavat hautajaismatkoistaan vartiointitoimistolleen josta hoidetaan sijainen ja puutarha-asiat hoitaa Moorthy. Meille on useimmiten täysin epäselvää keitä nämä taloamme hoitavat tyypit ovat. Populaa on talossamme liikaa emmekä pysy kärryillä kuka on kuka.

Suurin pulma on saada työväkemme sietämään toisiaan. Alkuperäinen kodinhoitajamme Vijaya pomotti mielellään muita, mutta teki hommansa ihan tyydyttävästi. Vähitellen muu porukka alkoi hiostaa Vijayaa pois. Sekä molemmat vartijat että sijaisvartijat että lopulta Babukin puhuivat yhtenevästi kuinka Vijaya ruokkii meidän kotonamme miestään aina kun emme ole paikalla. Närkästyin vartijoille että mitä ihmeen vartijoita he ovat jos päästävät vieraita meille sisään. Kohta minulle kuvailtiin kuinka Vijaya antaa tyypille ruoan aidan raosta ja että se ruoka on varmasti meidän. Mietimme Mikon kanssa pitkään tätä hämmästyttävää väitettä. Norkoileeko mies talomme edustalla ja odottaa kuin koira että Vijaya hiipii puutarhaan, raivaa muuriköynnökset ja työntää riisit ja dalit ja chapatit nälkiintyneelle miehelle. Lopulta paljastettiin mikä oli pahinta kaikesta. Vijaya ei ollut miehen kanssa naimisissa! Tämä pöyristytti etenkin askeettista brahmiinihinduvartijaamme Rangaskaria. Oli hyvin vaikea kuvitella pulskan keski-ikäisen Vijayan viettävän päivät rietastelemalla kotonamme. Meillä ei ollut mitään Vijayaa vastaan, mutta emme halunneet naapuriemme luulevan kotiamme ilotaloksi. Täällähän kaikki tietävät kaikkien asiat. Erotin Vijayan.

Vijayan kuuluisa rakastaja alkoi soitella minulle. Tunnistin äänen. Se oli se lipevä puuseppä-manageri joka ei itse tehnyt mitään mutta katsoi päältä. Se joka hankki parin viikon ajan kaapin nuppeja ja etsi täsmälleen samanlaista vessanpytyn rengasta kuin meillä oli ennenkin. Ja luultavasti asensi sen entisen vessanrenkaan paikalleen ja me kiltisti maksoimme. En enää kantanut huonoa omaatuntoa Vijayan erottamisen vuoksi. Vaikka tiedän että sukulaisia suositaan, olisi Vijayan pitänyt kertoa minulle että se liero oli hänen miehensä.

Anita tuli taloon ja rauha laskeutui. Nuori iloinen vartijamme Sanjay palasi toukokuun alussa kahdeksi kuukaudeksi venähtäneeltä matkaltaan Orissan osavaltiosta sisarensa häistä ja alkoi lyhentää velkaansa. Vaikka olimme sopineet lainan hienotunteisesti vain Sanjayn kanssa, kaikkihan sen tiesivät. 5500 rupiaa Sanjaylle! Moorthyn palkkalistoilla oleva tuikea puutarhan kastelijaeukko soitti soittamistaan ovikelloa eräänä aamuna heti seitsemän jälkeen kunnes kesken aamutoimien menin lopulta avaamaan oven. Muori työnsi tylysti englanninkielisen lapun minulle jossa pyysi 6000 rupiaa tyttären häitä varten. Annoin satasen, mutta se ei kelvannut. Hyvä ettei maahan heittänyt! No, enhän minä tässä pankkia ole pitämässä, kotia vain.

Eräänä aamuna Anita tuli luokseni, itkeskeli ja vannotti etten kerro kenellekään, hänen on kerrottava jotain luottamuksellista minkä oli juuri kuullut. No, oli käynyt niin että tämä pyhä askeetti, vanhempi vartijamme Rangaskar oli koputtanut puutarhan nurkassa olevan palveluskunnan peseytymishuoneen ovelle kun puutarha-apulainen oli ollut suihkussa. Tuo tuikea eukko tuli heti mieleeni, mutta muistinkin että hänen tyttärensä, Vanilla, oli juuri ottanut kasteluhommat haltuunsa. En oikein nähnyt asiassa tragediaa.
- "Rangaskar oli kai menossa vessaan?"
- "Ei, ei, Rangaskar koputti tarkoituksella",
- "Millä tarkoituksella? Kyllä Vanilla saa suihkun ottaa, ja Rangaskar voi odottaa että Vanilla on valmis?". Olin hyvin rationaalinen mielestäni.
- "Mutta eihän mies voi mennä koputtamaan ovelle kun sisällä nainen on suihkussa!!! Vanilla itki ja kertoi minulle tämän kuin sisarelle ja sanoi ettei saa kertoa kenellekään ettei hänen maineensa mene. Tänään Vanilla ei uskaltanut tulla kastelemaan puutarhaa. Minäkään en uskalla mennä puutarhaan kun Rangaskar on paikalla ja pidän ovea lukossa koko ajan!"

Yritin näyttää pöyristyneeltä ja lupasin selvitellä asiaa. On vaikea selvitellä asiaa josta ei saa puhua. Itse en ole tajunnut pelätä siveyteni puolesta ja lukitsen oven vasta yöksi. Mutta pyhä Rangaskar oli ärsyttänyt minua pitkään eikä hän tullut kenenkään kanssa toimeen. Taas työntekijämme olivat lyöttäytyneet hiostamaan vuorostaan Rangaskarin pois. Anita puhui suunsa puhtaaksi - meidän poisheitetty rikkinäinen tuuletin oli kadonnut ja kaikkia työntekijöitä oli epäilty sen varastamisesta. Yhteisesti oli määritelty syntipukiksi Rangaskar. (Meillehän asiasta ei ollut kerrottu koska olimme heittäneet tuulettimen roskiin. En kyllä mitenkään pysty luokittelemaan tapausta varkaudeksi mutta mikä tuomari minä olen) Olin Anitan puhetulvasta käsittävinäni että Rangaskarin vaimo on paennut Rangaskarin väkivaltaisuuden vuoksi ja lisäksi Rangaskar puhuu joka päivä puhelimessa entisen kodinhoitajamme Vijayan kanssa. Että Vijayakin alkoi taas kummitella! Rangaskarhan oli ollut erityisen kauhuissaan Vijayan ilmeisestä huorinteosta! Mietin onko Anita oikeasti vainoharhainen. Nämä jutut ovat ihan uskomattomia. Toisaalta sitten koko jengi on seonnut, niin yhtenäistä juorua tässä oli kuultu. Ei näistä ota selvää.

Rangaskar on ihan hyvä vartija vaikken hänestä pidäkään. Rangaskar on askeettisen laiha ja heiveröinen ja hänellä on hätääntyneen lehmän katse. Kehitin tarinan jonka Mikon tehtaan henkilöstöjohtaja voisi syöttää vartiointiliikkeelle niin ettei Rangaskar joutuisi vaikeuksiin. Ei tarvitse kertoa että meidän taloudenhoitaja ja puutarha-apulaisemme pelkäävät siveytensä puolesta. Voisi sanoa että talon lääkärisrouva epäilee Rangaskarilla olevan hetkellisiä kotihuolia jotka tuntuvat häntä vaivaavan. Että rouvaa huolettaa hänen pitkä työmatkansa ja rouva lääkärinä toivoisi että Rangaskarille järjestyisi työpaikka hieman lähempää. Ja lisäksi rouva on näitä omituisia ulkomaalaisia eikä ymmärrä hindu-uskontoa ja siksi pelkää pyhän brahmiinin tapoja. Rangaskar kun oikeasti rukoilee ääneen pari kertaa päivässä sanskriitinkielisiä loitsujaan ja on silloin vaipunut jonkinlaiseen transsiin eikä huomaa avata porttiakaan autollemme vaikka siinä kuinka tööttäilisi.

Vartijavaihto pantiin vireille kesäkuun alussa ja eilen Rangaskar sitten siirtyi muualle. Kun tulin kotiin illalla, hän oli heti rämpyttämässä ovikelloa ja tivaamassa syytä muutokseen. Rangaskarin kanssa jutteleminen on ihan toivotonta ja toivottoman loputonta. Kylmetin itseni ja hymyilin "olen ollut tavattoman tyytyväinen, olet hyvä vartija, mutta toivoin ettei työmatkasi olisi niin pitkä ja raskas" ja suljin oven.

Jännittäväksi kodinhoidon tekee myös se että Mikolle näistä ei puhu kukaan. Ei edes Babu, Mikon oma autonkuljettaja. Babu odottaa että kuljettaa pelkästään minua ja ryöpsäyttää kaiken kerralla päälleni ratkaistavaksi. Mikosta kaikki tämä kotikuohunta on hyvin hupaisaa.