Vain Intiassa...

... omituinen on normaalia.

Lähdin iltapäivällä sairaalasta tapaamaan Tamil Nadu-osavaltion Turistitoimiston virallista terveysmatkailutoimiston johtajaa ja perustajajäsentä. Johtaja on itsekin lääkäri ja töissä sairaalassa jonne matkasin oman sairaalani autonkuljettajan kyydissä. Olin edellisenä päivänä soittanut tohtori Kumaresanille joka oli välittömästi riemastunut ja huudahti että meidän täytyy ehdottomasti tavata. Lupaavaa!

Kaikki sairaalat Chennaissa ovat melko nuhruisia joten tämä ei hätkähdyttänyt. Odotustiloissa oli potilaita hikoilemassa ilmastoimattomassa tilassa, mutta minut ohjattiin suoraan tohtorin pakeille suureen viileään huoneeseen. Ilmastoinnin lisäksi katossa olevat propellit pyörivät niin vinhasti että hiukseni nousivat ilmavirrasta pystyyn.

Esitin asiani - olen Mehtan sairaalasta ja haluan oppia ymmärtämään miten lääketieteellinen turismi toimii Chennaissa. Tohtori oli vanhempi herrasmies, otolaryngologi, joka huiskaisi kädellään "siellä ei liiku raha, business ei kukoista". Tämähän tyrehtyi nopeasti. Juttelimme asian tiimoilta ja kuulin kuinka turistit käydään hakemassa lentokentältä. "Vaikkapa..." - Kumaresan katsoi käyntikorttiani - "rinkiin kuuluva tohtori Kaarina menee kentälle, tuo turistin vierastaloomme ja on potilaan tukena ja turvana tarvittaessa koko ajan kun potilas on hoidettavana". Hienoa - "no sehän olisi mielenkiintoista. Voitko ilmoittaa minulle jos joku ulkomainen turisti saapuu, tulisin mielelläni mukaan ja näkisin miten tämä toimii".

Kumaresan oli tärkeä tohtori. Koko ajan huoneeseen lappasi hoitajia tuomaan vihkoja ja lehtiöitä joissa oli käsin kirjattuna erilaisia tutkimustuloksia ja tohtori antoi jatko-ohjeita. En tietenkään ymmärtänyt tamilia. Seuraavaksi huoneeseen ei tullutkaan hoitajaa vaan mies kameran kanssa ja näpsi minusta kuvia. Olin vauhdikkaan näköinen tuulettimen aiheuttamassa tuulikampauksessani. Mutta hei, miksi nämä kuvat otetaan?
- "Etkö halunnut mennä turisteja vastaan?" Glump, mihin tässä vielä joutuukaan!

- "Ayurveda-hoidot kiinnostavat ulkomaisia turisteja. Haluat varmasti tutustua hoitolaamme?" Tottakai! Taas tuli uusi mies jota lähdin seuraamaan yläkertaan. Siellä oli kolme hoitohuonetta tuliteräisen uusine puisine hoitopöytineen, öljy- ja vesisammioineen ja erityinen höyrykaappi jossa saattoi istua niin että vain pää pilkisti esiin. Ayurveda on ikivanha intialainen hoitomuoto, hyvin suosittua. Länsimaalainen sanoisi "vaihtoehtohoito" ja lääkärikoulussa 80-luvulla näitä akupunktioita, naprapaatteja, manipulaatioita ja vastaavia sanottiin humpuukiksi. Sittemmin länsimaisenkin lääketieteen käsitys on muuttunut, mutta Ayurvedaan en silti ollut tutustunut aiemmin. Paikalla oli neljä miestä, joista kaksi Ayurveda-lääkäriä. "Haluatko heti hoitoon?" Gulp... en nyt, kiitos. No huomenna? Tule miehesi kanssa, mikä aika sopii, heti aamulla?? Täytyyhän sinun kokeilla niin tiedät mitä markkinoit. Se on ihan totta, mutta ei nyt. Tulen ensi viikolla - ja hieno idea, otan mielelläni mieheni mukaan. ... Mitähän Mikko sanoo... insinööri kuhnekylpyyn ja muinaisia hoitoja saamaan.... Mutta nyt ollaan Intiassa. Olemmehan ruenneet joogaamaankin aamuisin yhdessä. Hengitämme joogaliikkeitä tehdessä syvään ja uloshengittäessä äännämme pitkän "ooooooooommm"-sanan. Sillä tavoin saa yhteyden kaikkeen olevaiseen ja on yhtä universumin kanssa. Ei vielä, mutta joskus.

Takaisin tohtori Kumaresanin luokse. Tohtori tuijotti minua tiiviisti. "Haluatko ansaita rahaa?" Omituinen kysymys... jaa, onhan raha ihan mukavaa. "Haluan esittää sinulle erään projektin".

No, kävimme läpi opettajien ja muiden äänityöläisten äänenväsymisongelmat. Kumaresan on saanut osavaltion rahoitusta projektiin ja haluaa hoitaa kaikki äänityöläisten kurkut kuntoon. Katsoin tietokoneesta videon toisensa jälkeen joissa oli kuvattu erilaisia äänihuulia, terveitä ja viallisia, nodulaarisia, syöpäisiä, turvonneita, tulehtuneita, kuivettuneita, kuluneita. Teimme Kumaresanin kanssa yhdessä lukuisia ääniharjoituksia. Paikalle pongahti nuori tyttö joka on erikoistunut nielulihasten joogaterapiaan. Tyttö ja Kumaresan istahtivat jooga-risti-istuntaan ja teimme taas yhdessä lukuisia ääniharjoituksia. Minä istuin jäykkänä tuolillani ja puristin käsilaukkuani kouristuksenomaisesti. En saanut pärisytettyä huuliani rennosti kuten jogi-tyttö ja Kumaresan ja kaikki maailman pienet lapset jotka tietävät miten auto sanoo... Brrrr... ja harjoitukset vain jatkuivat. Nousimme seisomaan ja heilutimme käsiä ja sanoimme korkealla ja matalalla äänellä käsien heilutuksen tahdissa "oooooooommmmm....". Onneksi tätä Om'ia on harjoiteltu Mikon kanssa.

Lopulta sain sanottua että olemme etääntyneet aika kauas terveysturismista... Tohtori Kumaresan totesi taas ettei terveysturismissa liiku raha, mutta opettajien kurkut olisi saatava kuntoon. "Olethan MBA, voisit tulla tähän projektiin mukaan ja ansaitset. Opettajat maksavat!" Nieleskelin. "Tuota... olen oikeastaan sitoutunut tuonne Tohtori Mehtan sairaalaan ja terveysturismiin". Kumaresan tuijotti minua tiiviisti "Etkö haluakaan ansaita työstä?" Ihan hyvä pointti, mutta...

Kiitin kauniisti ja sanoin että ollaan yhteydessä ja että tulenhan joka tapauksessa mieheni kanssa ensi viikolla Ayurveda-hoitoihin joten varmasti tapaammekin. Olin ollut liki kolme tuntia tässä omituisessa työtapaamisessa. Soitin Mikolle ja kysyin voisiko Babu hakea minut kotiin. Sairaalan auto vei minut paikkaan jossa on Mikon parturi, varasin Mikolle saman tien ajan ja Mikko meni parturiin. Kerroin että menemmekin sitten ensi viikolla Ayurveda-hoitoon ja kaikki vaivat paranevat. Mikko sanoi ettei hänellä ole vaivoja.

Mikko osaa jo sanoa "Ooooommm..." joten luulen että se Ayurvedakin järjestyy. Sehän on vasta ensi viikolla ja on paljon aikaa sopeutua ajatukseen. Kun kerran ollaan Intiassa se on koettava ihan rohkeasti.

Tänään se tapahtui

Tänään tuli lähetys jota on odotettu joulukuusta asti.

Tänään saimme Mardas Clubin jäsenkortin. Sen legendaarisen, vuonna 1832 brittien perustaman, Madrasin kuuluisimman kerhon jäsenyyden. Vähän sellainen kuin Wodehousen Jeeves-kirjojen Kuhnuriklubi. Kun kerran asumme Madrasissa, on tällainen reliikki toki koettava. Klubeja olisi täällä toki pilvin pimein muitakin, mutta on vain yksi ja ainoa Madras-klubi.

Myös klubin jäsenet tietävät sen ja haluavat mainettaan ylläpitää. Jäseneksi ei vain marssita sisään ja ilmoittauduta. Jäsenyyden hakeminen on pitkä ja hankala taival eikä ketä vaan hyväksytä edes ensimmäiseen koitokseen.


Jäsenkortin lisäksi sain englantilaisen sisäoppilaitoksen koulusolmion kaltaisen kravatin jota piti heti kotona kokeilla. Elämäni ensimmäisen aidon Klubi-solmion. Tai oikeastaan aidon Klubi-solmion pitäisi olla polyesteriä, mutta Intiassa kun ollaan, silkkiä ei voi välttää.

Panin jäsenprosessin alulle Suomen itsenäisyyspäivänä kunniakonsulin luona. Kunniakonsuli kuuluu klubin komiteaan, eikä voi siten itse toimia suosittelijana, mutta lupasi etsiä jonkun toisen. Suosittelija löytyikin nopeasti ja koko prosessi eteni poikkeuksellisen nopeasti. Etukäteen oli moni pelotellut että komitean haastattelu olisi hankalampi kuin pahinkaan työpaikkahaastattelu.

Suosittelija kertoi että ideana on saada klubiin porukkaa joiden kanssa klubilaiset haluaa olla. Tylsimyksiä tai vähäpätöisyyksiä ei haluta. Todellisuudessa syynitilaisuudet olivat mukavia. Vain kaksi leppoisaa esittelytilaisuutta Madras-klubilla, toinen casual jonne piti pukeutua pitkähihaiseen paitaan ja kravattiin ja toinen formal, jossa ilmeisesti katsottiin, että jäsenkandidaateilla on kravatin lisäksi myös puku. Jotenkin tuli mieleen että tarkoituksena tosiaankin oli vain varmistaa että tämä sponsorin jo hyväksymä ja mukavaksi todettu kaveri omistaa kravatin ja puvun ja tietää kuinka solmio solmitaan. Molemmat tilaisuudet olivat ihan tavallisia, leppoisia kokkareita. Ensimmäisille kokkareille piti ottaa vaimo mukaan, kai sen vuoksi että miesjäsenet (paikallahan oli vain klubin miehiä) voivat arvioida vaimon koristeellisuuden. Vaimon pukukoodissa on - hyvin kuvaavasti - vain maininta "decorative".

Suosittelijani sihteeri soitti minulle tänään ja kertoi, että jäsenkortti on noudettavissa klubin toimistosta. Itsenäisyyspäivästä on kulunut 140 päivää. Jotta emme olisi tehneet liian innokasta vaikutusta, lähetimme välittömästi Babun hakemaan paketin. Selasimme kotona 15 minuuttia klubin historiikkia ja kuvasimme Mikkoa uuden kravatin kanssa ja vasta sen jälkeen syöksyimme klubille.

Ensimmäistä kertaa kävelyllä Clubin kävelyradalla

Klubilla on 500 metrin kävely / juoksupolku jonka kuljimme reippaasti kahteen kertaan. Tutkimme tyytyväisinä tasokkaan kuntosalin ja uima-altaan ja auringonottotilat. Yhtään ihmistä ei ollut yhden aikaan iltapäivällä. Menimme uima-altaan vieressä olevaan uuteen bistroon maukkaalle lounaalle. Sinne tuli suuri perhekunta joten emme olleet lopulta ihan ainoita klubilaisia kerholla.

Kiersimme tiluksia. Päärakennuksessa tehdään näköjään remonttia, puolet talosta on kunnostuksen vuoksi suljettu. Harmi... Erillisessä sivurakennuksessa löytyi toimisto josta ystävällinen virkailija lähti esittelemään tiloja. On kirjasto ja lukutilat, pieni kabinetti jota voi vuokrata pientä korvausta vastaan. Bridge-huone oli varsin suuri. Pitäisikö rueta pelaamaan? Emme ole koskaan edes ajatelleet sitä mahdollisuutta. On 2 vierastaloa ja 12 vierashuonetta joita voi vuokrata ystävilleen ja tutuilleen. Nämä olivat sellaista kodikasta nuhruista, hieman kulahtanutta englantilaistyppistä tasoa, mutta hinta oli hyvin edullinen. Jos meille yhtäkkiä pyrähtäisi suurempi kuin kuuden hengen ryhmä vieraita, varmasti majoittaisimme vieraitamme klubille. Tilat ovat kuitenkin mukavat, palvelu pelaa, maisemat kauniit ja kaikki klubin palvelut ovat käytettävissä.

Tenniskenttiä oli viisi. Kukaan ei ollut pelaamassa. Kolmen maissa iltapäivällä Madrasissa on nykyään 40C lämmintä joka voi verottaa pelaajamäärää. Aamut ja illanpimeys ovat suositumpaa aikaa, silloin lämpötila romahtaa 29C:een.

Olemme hyvin tyytyväisiä klubilaisia. Huomenna menemme kuntosalille ja ehkä jopa uimaan!

Vegaani

Painonvartijat, karttakaa kasvisruokaa!

Mikko karsastaa etelä-intialaisia kasvisruokia ja pitäytyy non-veg-ruoissa. Siis lihaa, joka Intiassa on lähinnä kanaa. Minä olen viehättynyt Tamil Nadulaiseen kotiruokaan joka hyvin usein on vege-ruokaa: riisiä ja kasvismössöä.

Mikko laihtuu silmissä, minä kasvatan samanlaista vatsaa kuin Chennain normitamili. Laihoja tamileja on harvassa. Keskivartalolihavuus on geeneissä, mutta alan epäillä että se on sittenkin ruokavaliossa.

Paikalliset kasvisruoat ovat hyviä vaikkei Mikko niitä arvosta. Öljyssä tiristetty okra chilillä maustettuna on ihanaa jugurtin kanssa ja idlit, erityiset pehmeät riisikakut dal'in, linssimössön, kanssa ovat herkullisia. Kukkakaalimössö, pinaattimössö, erilaiset papu-, tofu-, tuorejuustomössöt ovat herkkua. Okralla täytetyt chapati-leipärullat ovat maukkaita vaikka Mikko ei niitäkään syö. Heti kun Mikko sai tietää että "Lady's fingers"-vihannes on sama kuin orjien tyypillinen ruoka, okra, se ei enää maistunut snobille lihansyöjälle. Ei kuulema maistu millekään. Riisiin Mikko on totaalisen kyllästynyt mutta syö usein hyvää intialaista naan- ja roti-leipää, minä syön mieluummin riisiä, päivittäin. Sairaalassa päivän vihannesriisi lounaaksi maksaa 20 rupiaa, muutaman sentin, eikä tarvitse syödä edes puolta annosta kun on jo turpean täynnä ja torkkuu loppupäivän huikean hiilihydraattitankkauksen ansiosta.

Pyydän Anitaa tekemään paikallista kasvisruokaa ja syön kaiken itse. Mikko tekee itselleen juustomunakkaan pekonin kanssa tai syö hedelmiä. Mikko laihtuu ja minä lihon. Vaikka popsin porkkanaakin. Etenkin öljyssä kiehautettua Carrot-halwaa, joka on Tamil Nadun suosituin jälkiruoka. Porkkanahan on terveellistä. Popsi, popsi porkkanaa! Minä syön carrot halwaa ja Mikko ottaa vesimelonia jälkiruoaksi.

Intialaiset ovat suurimmaksi osaksi kasvisyöjiä. Vaikka suuri osa kansasta kärsii nälkää, parempiosaista porukkaa riittää niin että ylipaino ja diabetes ovat valtava ongelma Intiassa. Se terveellinen kasvisruoka...

Kuljetuksista

Edellisen blogin kommentoija epäili Babun kadonneen joten on parempi selventää asiat kaikille.

Babu ei ole kadonnut. Babu on edelleen Mikon autonkuljettaja ja tila-automme on rekisteröity tavallisilla valkoisilla rekisterikilvillä yksityiskäyttöön, joten mekin voimme sitä ajaa. Etenkin moni ulkomaalainen käyttää keltaisin kilvin varustettua autoa. Tällaisen auton omistaa kuski itse ja se on rekisteröity ammattikäyttöön, eikä yksityishenkilö voi sitä ajaa.

Kun reilu kuukausi sitten aloitin työni, tuli ongelma kuljetuksista. Täyteen ahdetut bussit ja paikallisjunat eivät houkuttaneet - tämähän on niitä seutuja joissa ihmisiä roikkuu bussien ovista ja ikkunoista jolloin hintakin on halvempi. Ilmastointia ei ole. Intiassa leijuu jatkuvasti erilaisia hajuja, etenkin hienhaju on varsin pistävä, jotka kaikki korostuvat sardiinipurkkimaisesti pakatussa bussissa.

Oma auto olisi tietenkin todella kiva ja toisi paljon itsenäisyyttä ja vapautta liikkua joka nyt puuttuu. Auton osto ei silti innosta - Manauksessakin autoni myynti oli lopulta hankalaa ja saatiin myytyä vasta kun olimme asuneet Intiassa jo pitkään. Ja muutenkin... omistamme autoja jo nyt liikaa. Suomessa on kaksi eikä tee mieli investoida johonkin josta voi olla hyvinkin vaikea päästä eroon. Autot ovat melko kalliita eikä Intiasta voi tuoda niitä verovapaasti Suomeen, joten auton ostaminen ei oikein kannata. Chennain liikenne on toki kaaos, mutta ajan kanssa siitä selviäisi, se ei olisi este.

Aiemmin Mikko ja työtoverinsa Matti kulkivat 1-1.5 tunnin matkan tehtaalle yhdessä vuokra-kuljettajan kyydissä. Mikon kuski Babu kuljetti minua jotta pääsisin liikkumaan, Matin vaimoa Jenniferiä kuljetti Matin kuski Venkatesh. Koska tehdas on niin kaukana, pariskuntien on käytännössä mahdotonta käyttää samaa autoa ja tämä tekee kaiken niin hankalaksi.

Joten kun aloitin työt, Matti totesi että Jennifer ei koskaan lähde liikkeelle ennen kymmentä ja on pienten lastensa vuoksi muutenkin paljon kotona, ja iltapäivisin aina kuuden maissa ruoka-aikaan. Joten Venkatesh aloittaa päivänsä viemällä minut sairaalaan, sieltä jatkaa Jenniferille ja kello kuudelta takaisin sairaalaan ja tuo minut kotiin, ja taas illaksi Matin ja Jenniferin kuskiksi. Babu kuljettaa Mikon ja Matin tehtaalle ja takaisin, ja iltaisin Mikkoa ja minua minne sitten menemmekin.

Systeemi ei ole täysin ihanteellinen, mutta siten pärjää. Babulle on sovittu yksi vapaapäivä viikossa. Mikko on oppinut ajamaan, mutta kieltämättä harhailemme etsiessämme paikkoja. Kännykkään ladattu GPS opastaa joskus pahaisille kujille josta mahtuu vain polkupyörän kanssa tai muuten vain täysin epäilyttäville alueille. Mutta toistaiseksi olemme lopulta löytäneet perille.

Yleislakko

Lehdessä oli tänä aamuna outo uutinen. Tamil Nadun chief minister eli osavaltion pääministeri julkisti huomiseksi yleislakon. En oikein ymmärtänyt; yleensä yleislakot suuntautuvat pikemmin hallitusta vastaan kuin että hallitus julistaa sellaisen.

Intiassa on vaalit. Tamil Nadun valtapuoluetta on syytelty siitä, että he eivät ole tukeneet Sri Lankan tamileja riittävän aktiivisesti. Tällä lakolla painostetaan jotenkin keskushallintoa tässä tamilien asiassa.

Meidänkin tehtaamme on kiinni huomenna; emme pysty takaamaan turvallista työmatkaa. Onneksi voimme korvata menetetyn työajan sunnuntaina.

En kyllä edelleen oikein ymmärrä. Onneksi ekspattisopimukseni kieltään minua osallistumasta millään lailla paikalliseen politiikkaan.

Stressin hallintaa

Kävin tänään sairaalan henkilökunnalle tarkoitetulla stressinhallintaluennolla. Luennoitsija oli yksi etelä-Intian kuuluisimmista psykiatreista, Dr. Papakurma. (En ole ihan varma nimestä, minun on edelleen hyvin vaikea muistaa intialaisia nimiä. Ne ovat kuin nimi "Pirkko" ulkomaalaiselle, ei minkäänlaista muistisääntöä. Pitää vain opetella ulkoa.)

Luennossa oli paljon järkeä ja stressinsiedon kasvattamiseen kannustavaa. Mutta oli myös paljon länsimaalaiselle vierasta.
Jos vaikka työpäivän jälkeen kotiin tullessa lapsi kiukuttelee ja se ottaa päähän, niin sen sijaan että oitis lyö lasta, voikin päättäväisesti kohdistaa ajatuksensa johonkin muuhun tekemiseen. Vaikka juoda vettä, lukea tai hengittää rauhallisesti. Siten kiukku hälvenee ja sen jälkeen lapsen kanssa voi keskustella rauhassa ja kysyä mistä on kyse. Intiaan tuli joku vuosi sitten laki ettei lapsia saa hakata. En tosiaan tiedä miten kaikki Amerikassa asuvat intialaiset eivät ole vankilassa. Tukkapöllyä ja läppäisyjähän ei voi laskea pahoinpitelyksi.

Toinen kaikille tuttu esimerkki oli jokapäiväiset harmit kotiapulaisen kanssa. Kotiapulaisellekaan ei tarvitse heti huutaa vaan samalla tavalla olla hetki hiljaa ja tehdä jotain muuta. Sen jälkeen voi rauhallisesti ojentaa apulaista.

Tulin luennolle hieman myöhästyneenä ja tuloni varmasti huomattiin. Koska edelleen olen sairaalan ainoa länsimaalainen, tuntui kuin Dr. Papakurma olisi osoittanut sanansa suoraan minulle.

- "Tärkeintä on muistaa oma kulttuuri, uskonto ja rituaalit. Oma pukeutuminen kuuluu omaan kulttuuriin. Jos olen Amerikassa ja käytän saria, ihmiset kysyvät eikö se ole hankala vaate (paljon yleisön naurua) ja erotun joukosta. Mutta vaatteet ovat omaa kulttuuria." Minulla oli kirkkaanpunaiset housut ja paita. Jopa niin punaista että eräs vitsiniekka työtoveri aamulla kysyi olenko kommunisti. Onneksi olin ottanut The Hindu-sanomalehden mukaani ja heiluttelin sitä kuin rauhanlippua "Olen The Hindun vakiolukija".

Stressi pysyy hallinnassa kun muistaa kolme tärkeintä asiaa joihin elämän voi perustaa missä vain on: kulttuuri, uskonto ja rituaalit. On kulttuuri jonka tuntee, uskonto joka kuuluu jokapäiväiseen elämään ja omaan kulttuuriin kuuluvien juhlien vietto tuttuine rituaaleineen. Lapsesta asti koettua, tarinoissa kerrottua ja opetettua. - Ei tätäkään niin hirveästi länsimaissa korosteta.

Sanoinkin kavereilleni että luento oli mielenkiintoinen, mutta hyvin intialainen. Jopa niin että luennolla tuli ensimmäistä kertaa mieleen että pitäisikö sittenkin rueta pukeutumaan tunikaan ja löyhiin housuihin. Vaikka kukaan ei sitä myönnä, tavallisissa länsimaisissa työvaatteissani voin kuitenkin näyttää yhtä erikoisesti pukeutuneelta kuin saripukuinen nainen Suomessa.

Universaali näpsytin 5

Tänä aamuna meillä käytettiin BBCn uutisia katsoessa vain yhtä näpsytintä ja sekin toimi soffalla istuen. Telkkarin taakse ei tarvinnut ryömiä eikä television nappuloihin koskea. Oli ääni ja kuva ja nekin aina yhteen ja samaan ohjelmaan kuuluvia. Oli se hienoa. Suosittelen kaikille universaalia näpsytintä. TV päälle - näps, DVD päälle - näps, kanavan vaihto - näps, äänenvoimakkuus - näps... kaikki samasta näpsyttimestä.

Anitta aamulla kysyi pitääkö pyytää taas kaapelimiehet paikalle. Anitta on niin huolekas. Oli eilen soittanut ja kertonut televisiossa olevan vikaa. Kaapelimiehet olivat kuulema kieltäytyneet tulemasta ja väittäneet että "niiden näpsyttimessä on jotain pahasti vialla eikä mitään voi tehdä".

Värisin ajatuksestakin. Vannotin Anittaa soittamasta enää koskaan kaapelimiehille. Yhtään kaapelikaveria ei tule asentamaan meidän television johtoja. Nyt niihin ei koske edes suomalainen insinööri. Yksi työntäyteinen yö johtojen ja kaukosäätimien kanssa riitti.