Ensimmäinen vieras

Sunnuntaiaamuna Pia tuli ja lähti pois perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kuuteen päivään mahtui niin paljon ohjelmaa että sitä voi nyt vain ihmetellä.

Tulopäivänä kiersimme Chennaita. Kävimme Amethystissä lounaalla. Katsoimme Fort Georgen museon joka vie ajatukset varhaiselle 50-luvulle. Se näyttää kuin olisi jäänyt siihen kuntoon millaiseksi britit sen jättivät Intian itsenäistyessa 1947. Tai tuo mieleen jopa kuningatar Victorian, Intian keisarinnan, ajan 1800-luvun lopulta. Kuljimme Marina Beachin hiekassa, seisoimme auringossa ja katsoimme merta kuten intialaiset. Tyttären 10.5 tunnin aikaeroväsymystä uhmaten söimme illallisen Raintree-hotellissa, vaikka Pia ei varmasti muista mitä söi.

Maanantaina lähdimme Pondicherryyn. Pondyyn ajaa kolme tuntia Chennaista ja se on Chennain tavoin Bengalin lahden rantakaupunki. Mutta toisin kuin Pondycherrya, kukaan ei väitä Chennaita Idän Ranskan Rivieraksi. Nykyään tuo nimitys ei oikein istu Pondyynkaan, tai ehkä Rivierakin on rapistunut ja rähjäinen. Ranska luopui Pondysta 1954, ja ranskalaisten 300-vuotinen hallinta näkyy välimerellisinä, osin kunnostettuina huviloina, katujen nimissä ja ranskalaisten turistien suurena määränä. Yövyimme tunnelmallisessa Hotel du Parc'issa, yhdessä näistä vanhoista villoista, kävelimme rannalla ja ihmettelimme kaupunkia, jonka oikeastaan olisi pitänyt maksaa meille siitä että toimme Pian sinne. Pia pitkine punaisine hiuksineen oli monelle luultavasti Tamil Nadun eksoottisin ilmestys ja Pia hymyilee kymmenissä intialaisturistien ottamissa valokuvissa.

Pia Mahatma Gandhin muistomerkillä Pondicherryn rannalla valokuvattavana.

Näimme Mamallapuramin kallioon tuhat vuotta sitten hakatut Pallava-kuningaskunnan temppelit ja kävimme Aurovillen ihanneyhteisöä ihmettelemässä. Olimme kuvitelleet kokevamme aidon hippikulttuurin - huumeita, rauhaa ja rakkautta - mutta Auroville oli kovin järjestäytynyt. Itse asiassa suunnaton "Äidin" ja Sri Aurobindon palvonta hämmensi. Intialainen Sri Aurobindo ja ranskalainen mystikko-taiteilija "Mother" pohtivat 1920-luvulta alkaen ihmiskunnan henkistä yhteyttä ja guru Srin kuoltua Äiti perusti Pondyn liepeille 1968 ihanneyhteiskunnan, joka varmaan kukoisti silloisena hippiaikana. Suunnitellun 50,000 asukkaan yhteisössä on nykyään pari tuhatta asukasta ja laumoittain turisteja kuten me.

Keskiviikko oli rauhallinen päivä. Mikko meni töihin ja me kävimme Pian kanssa joogassa. Guruni Viji antoi Pialle joogaohjeet ja nauroivat yhdessä minun totiselle tavalle harjoittaa joogaa... on kamalan vaikeata rentoutua hengittämään jos mieltää joogan jumpaksi. Lounaan nautimme Anokhin puutarhakahvilassa ja jatkoimme T.Nagariin Nallin silkkikauppaan ja silkkien kanssa Arshiyan ompelimoon ja vielä illallinen Kabul-ravintolassa.

Little Lambs Schoolissa. Koulun käytävät ovat katettua terassia, koulun pihan on hiekkapölyinen paahtavan kuuma kenttä. Intialaisessa koulussa liikunta ja välitunnit ovat miltei unohdettuja kun painotus on koviin lukuaineisiin ja menestymiseen. Ruotsalaisuus näkyy Little Lambs Schoolissa välitunteina. Vähän väliä lapsia juoksutetaan pihalla, on leikkiä ja riemua ja riehuntaa. Ja lapset nauravat ja pitävät meteliä!

Koko torstain olimme Little Lamb Schoolissa. Ruotsalainen Maria-opettaja tuli miehensä työn vuoksi Chennaihin 1993 ja päätyi 10 vuotta sitten perustamaan koulun varattomille 5-13-vuotiaille lapsille. Koulussa on paljon vapaaehtoisia ja minäkin olen ollut siellä koululääkärinä. Pia luki ja leikki lasten kanssa, minulle tuli pieniä potilaita ja koulun jälkeen vierailimme kahden veljeksen vaatimattomassa kotimökissä ja tapasimme heidän äitinsä.

Laturitehtaassa kaikilla pitää olla valkoiset takit päällä staattisen sähkön estämiseksi. Operaattoritytöt kerääntyivät välittömästi seisomaan Pian viereen kun näkivät Mikon ottavan kameran esiin.

Perjantai oli jo oikeastaan jo Pian lähtöpäivä. Lähdimme Mikon matkaan kello 7. Laturitehtaassa oli taas katsomista ja ainakin laturitehtaan operaattorit katsoivat Pian punaisia hiuksia. Kiirehdimme Kancheepuramiin Hand-in-Hand-toimistoon. Organisaatio pyrkii vähentämään lasten työntekoa opettamalla vanhemmille että lasten on parempi käydä koulua. Kävimme tällaisessa koulussa jossa pojat näyttivät mitä olivat oppineet joka-aamuisella jooga-tunnillaan, miten kirjoittaminen ja matematiikka sujuu.

Leipomossa pikkuleivät pakataan lattialla istuen pieniin pusseihin. Intiassa joka paikassa näkee ihmisiä istumassa lattialla ja maassa. Ruokakaupassakin on aina työntekijöitä istumassa lattialla lajittelemassa hyllytavaraa ja asiakkaat hyppelevät työntekijöiden ja tavaroiden yli ja vierestä.

Näimme terveysaseman ja apteekin, Hand-in-Handin lainalla perustetun leipomon ja ompelimon ja vierailimme yhdessä organisaation tukemista kylistä.

Lehmänlannasta tehdään vermikompostoimalla hyvää, puhtaan maan hajuista multaa omaan käyttöön ja etenkin myyntiin. Tämä on yksi monista uusista mikrolainoilla aloitetuista yksityisyrityksistä joihin maalaiskylien köyhiä naisia kannustetaan ryhtymään. Ympäristöaineiden opiskelija ei pelkää käsien likaantumista.

Kylän lapsia leikkikoulunsa edustalla. Lapset ovat alkuun tosi tiukkailmeisiä. Intialaisilla tuntuu muutenkin olevan tapana asettautua valokuvatessa jäykkiin riveihin katsomaan vakavasti suoraan kameraan.

Alkujäykkyyttä jaksetaan vain hetki. Kohta lapset riehuvat, nauravat ja leikkivät kuten kaikki lapset tekevät.

Ruotsalaisalkuinen Hand-in-Hand on kasvanut 2,300 työntekijän organisaatioksi. Lisäksi on osa-aikaisia opettajia ja tuhansia intialaisia vapaaehtoisia. Salcomp tukee järjestöä kokoonsa nähden mittavasti. Parasta kehitysaputyötä on kuitenkin työn antaminen. Salcomp työllistää 1,500 operaattoria, kaikki nuoria naisia joiden asema on työn myötä radikaalisti muuttunut. Vähäpätöisestä tytöstä on tullut köyhän perheen pääelättäjä! Ilman tätä tyttöä perhe ei pärjäisikään! Maassa jossa tyttövauvoja edelleen abortoidaan, hyljeksitään, hylätään, jopa tapetaan.

Haimme vielä ompelijalta Pialle tehdyt hameet ja kävimme illallisella. Kuten Pian tulopäivänä, myös lähtöpäivänä olimme Raintreessä, nyt hotellin kattoravintolassa. Ilma oli vielä kahdeksalta illalla kuuma ja kostea, niin kostea että melkein kastui, melkein kuin Amazonin sademetsän syvyydessä. Chennai on siirtynyt kesään kuukauden etuajassa. Päivälämpötilat kipuavat nyt 35 asteeseen nousten vähitellen toukokuisiin 45 asteen huippulukemiin.

Babu ajoi meidät kaikki lentokentälle. Chennain kenttä ei koskaan hiljene. Useimmat ulkomaan lennot lähtevät yöllä. Pia lähti Dubain kautta New Yorkiin ja Montrealiin kello 3.30 lauantaiaamuna. Voi kuinka koti oli tyhjä ja autio kun palasimme yölliseltä lentokentältä. Ja tänään olemme vain ihmetelleet mitä sitä oikein tekisi.

Pondicherryssä

Olemme nyt tavattoman kiireisiä kun Pia on käymässä. Ei siten että tekisimme koko ajan jotain, mutta on vain niin hienoa kun meidän oma tytär on täällä. Kaksistaan Mikon kanssa olemme aika vähäinen perhe. Nyt kaikki uskovat meitä tosiaan on muitakin!

Pialle oli laitettu huone hienoksi, oma Bernie-pehmoeläinkoira oli odottamassa, Pian huoneen tavaroita Niittykummusta siirretty Intiaan, hyttysverkko asennettu sänkyyn. Mutta ei Pia voi siellä huoneessaan nukkua. Ilmastointilaite ei viilennä, vain puhallus toimii. Korjaaja oli eilen mutta tulee uudestaan taas huomenna. Varmaan koska korjaukset pitää maksaa käteisellä, eikä Vijayalla ollut rahaa. Tai piti ostaa varaosia. Kotonaoleminen on oikeasti työtä josta ei voisi ilmeisesti pitää kahta päivää lomaa matkustaakseen Pondicherryn kaupunkiin.

Talo täynnä työntekijöitä

Keittiömme korjausten JÄLKEEN

Keittössämme on parin viimeisen monsuunin jäljiltä reippaat vesivahingot. Marraskuussa kun satoi päivätolkulla, myös keittiömme velloi vedessä. Vettä kaivettiin kauhalla ja kattilalla tiskipöydän alta ja lattian vesi luutulla ja lastalla keittiön ovesta ulos. Ikkunaseinällä valui vesi koko ajan. Kun sateet loppuivat joulukuun puolivälissä, seinä, joka ilmeisesti joskus on ollut valkoinen, jäi kammottavan ruskeankirjavaksi, maali kuprulla ja ikkunan rautaristikot ruosteisina. Sateiden loputtua katon korjaus saatiin tehtyä. Nyt vaan pitää odottaa uutta monsuunikautta jotta vedenpitävyys saadaan testattua. Tai muuten alkaa kaikki taas alusta.

Joulukuussa olin varmasti puhunut seinän kunnostamisesta, mutta se oli matkan varrella kaiketi muuttunut maalaamiseksi. Eräänä päivänä Mikko heitti minulle maalikartan "Valitse siitä väri kun sinulle ei kuulemma valkoinen kelpaa". Vaaleanvihreä sävy kiehtoi eikä kulunut viikkoakaan kun tehtaan kunnostamisasioista vastaava Balu tuli kahden hanslankarin kanssa laittamaan keittiötä kuntoon. Vijaya tyhjensi keittiön tasot ja peitti kaappeja sanomalehdillä. Minä tein sen virheen että poistuin paikalta. Kotiin tullessani Balu kertoi työn olevan miltei valmis. Olipas nopeita poikia, ehdin miettiä.

- Yhtenä viikonloppuna viihdytimme itseäme katsomalla naapuritalon maalausta. Nelja kaveria keikkui heiluvalla bambuista tehdyllä rakennustelineellä ja suti seiniä maali roiskuen. Lopputulos on kaukaa katsoen ihan hyvä.

Olen päätynyt siihen että maalari ei ole Intiassa ammattimies. Puuseppä ja sähkömies ja putkimies ovat, puutarhureista ei voi tietää. -

Niin. Hanslankarit olivatkin maalareita. Keittiön seinät olivat kauniin vaaleanvihreät. Kaverit vielä sutivat apukeittiön kaapinovea - Chennaissa nurmikot leikataan saksilla ja seinät maalataan pensselillä. Työvoima on halvempaa kuin ruohonleikkurit tai maalaustelat ja maalarinteipit. Keittiön kaikki pistorasiat ja lamput olivat vaaleanvihreissä maaliroiskeissa. Lampun johto oli osin vaaleanvihreä, ikkuna vaaleanvihreäpilkkuinen. Ja ikkunaseinän vesivahinkojäljet paistoivat entisenlaisina ruskeina läikkinä ja kupruina vaaleanvihreän kerroksen läpi ja ikkunan yläkarmiin oli valunut entistä paksummat möykyt valuvaa maalia.

Menin mykäksi ja sitten tuohduin. Sanoin Balulle että tämä on ihan kelvotonta. Homma on tehtävä uudestaan, on skrapattava, kitattava ja pohjustettava. Balu näytti huolestuneelta ja sanoi olevansa vain koordinaattori, minun pitäisi puhua HR-johtajalle joka delegoi asian Balulle. Huokasin. Kyllähän minä tiedän. Joten puhun Victorin kanssa joka lupaa delegoida asian Balulle. Nämä kiemurat on vain tehtävä.

Ensin oli siis maalattu. Sitten tuli liesituulettimen asentaja. Edellisenä päivänä liesituulettimen asentaja oli Balun kanssa käynyt mittaamassa ja antamassa hinta-arvion. Kiireinen yksityisyrittäjä viipyi mittauskeikallaan pari tuntia. Kuuntelin tamilinkielistä pulputusta ja keitin itselleni kahvit. Vijaya toi asentajalle ja Balulle teetä. Lopulta pääsin osallistumaan keskusteluun - haluanko neljän vai kuuden tuuman putken liesituulettimeen. Tämä olikin vaikeata. Kaksi vakavaa ruskeata silmäparia tuijotti minua odottaen päätöstäni. Päädyin neljään tuumaan. Samaan aikaan puuseppä mittasi vesivaurioituneita sokkeleita ja tutki hiontaa tarvitsevat ovet jotka eivät turpeuttaan aukea. Esittelin keittiön repaleisen hyttysoven "Tähän uusi ovi". No ei... uuden hankkiminen ei vain istu Intiaan. Kaiken voi korjata. Lisäksi koko päivänä ei tullut vettä, äkillinen kuivuus oli iskenyt naapurustoon. Illalla vettä ruettiin pumppaamaan katolla olevaan vesisäiliöön pihalla olevasta kaivosta josta otetaan puutarhan kasteluvesi. Nukkumaan mennessä kraanasta tuli ruskeata vettä ja Mikkokin päätyi harjaamaan hampaansa pullovedellä. Aamulla tuli hiuksetkin pestyä puutarhan kasteluvedellä. Harvinaisen raikas olo.

Seuraavana päivänä kotiini vyöryi puuseppä apumiehensä kanssa, liesituulettimen asentaja, puutarhaletkun korjaaja ja Balu. Lisäksi oli Vijaya ja Sanjay, vartija. Ja sijaisautonkuljettaja Shiva. Vijaya tyhjensi keittiön tasot ja peitteli ne sanomalehdillä. Tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi. Lähdin manikyyriin.

Puusepän työkalut mahtuivat muoviseen 10 kilon riisisäkkiin. Höylä oli samanlainen minkä olin lapsena saanut Väinö-Ukiltani eikä pora kuulu varusteisiin. Mutta työn jälki oli hyvää. Olisin edelleenkin mieluummin ottanut uuden hyttysoven, mutta korjattu versio toimii. Puuseppä tarvitsi hyväksynnän jokaikiselle korjatulle lukolle ja hiotulle pinnalle. Kiersin kotini kaksi kerrosta ja nyökyttelin ja kommentoin asiantuntevasti.

Puutarhaletkun korjaaja näytti alkuasukkaalta likaisessa aluspaidassaan ja lannevaatteessa, dhotissa. Mutta antoi takuun että 70% todennäköisyydellä letku toimii ja jollei toimi, laittaa korvauksetta kuntoon. Minut oli pakotettu takapihalle hyväksymään työn jälki. Kysyin tärkeänä oliko moottorissa ollut vikaa vai onko vesi vain mutaista. Kysymykseni tulkattiin tamiliksi, asiasta virisi pitkä tamilinkielinen keskustelu joka käännettiin ytimekkäästi "letku on OK".

Liesituulettimen asentaja esitteli asentamansa liesituulettimen kuin olisi itse suunnitellut koko vekottimen. Nyökyttelin ja kommentoin asiantuntevasti, hyvää työtä, neljän tuuman putki on oikea koko. Vaaleanvihreä seinä oli asentamisen jälkeen likainen ja naarmuinen.

Balu esitteli vielä keittiönikkunaan niitatut uudet hyttysverkot. Voi ei... seinähän piti ensin korjata! Hyttysverkothan pitää repiä pois, etkö näe kuinka verkon alta kuultaa ruoste! "Ei tarvitse ottaa pois, maalin voi hioa vain verkon vierestä pois" sanoi Balu.

Olen todella länsimaalaisen pikkusieluinen. Kaiken pitäisi olla niin somaa ja siistiä, vaikka melkein kaikki voi yhtä hyvin olla vähän sinnepäin. Mitä siitä jos maalit roiskuu ja ruoste raiskaa. Maailman ikuisessa kiertokulussa sillä ei ole mitään merkitystä. Annoin asian olla.

Modernia tanssia

Chennai on konservatiivinen kaupunki. Klassinen, yli kaksituhatvuotinen tamilien alunperin temppelitanssi, Bharatanatyan, on suuressa arvossa. Sitä harjoitellaan Intiassa, USAssa, Euroopassa, Australiassa - kaikkialla missä asuu intialaisia ja etenkin etelän tamileja.

Vaikka Bharatanatyan jatkuvasti uudistuu, sitä ei asiaan vihkiytymätön huomaa eikä tanssia todellakaan voi sanoa moderniksi. Joten kun kuulin amerikan-intialaiselta tuttavaltani Amitalta että hollannin-intialais- ja ranskan-burkina fasolainen modernin tanssin ryhmä tulee Chennaihin, lähdin innolla esitystä katsomaan. Ja kun näytöksen nimikin on "I lost my English" ja kuvaa vaikeutta elää vieraassa kulttuurissa, vieraassa kieliympäristössä ja vielä erilaisten kulttuuritaustaisten maahanmuuttajien kanssa, ei osuvampaa esitystä taida olla. Paitsi jos mukaan olisi jotenkin saatu ympättyä suomalaisuutta, mutta ehkä se ainoa suomalainen - ja sanotaanko täsmennettynä että ainoa tyystin kelmeäihoinen - riitti edustamaan pohjoista kulttuuria.

Tanssiesitykset näköjään purevat minuun, olin hyvin vaikuttunut esityksestä. Ällistyttävää miten tanssien voi tuoda esiin sen tuskan ja ahdistuksen ja turhautumisen kun ei saa itseään ymmärretyksi eikä myöskään ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu tai puhutaan. Hollannin intialaisella tytöllä oli selvästi Bharatanatyan pohja. Burkina Fasolaisesta kulttuurista minulla, kuten ei muullakaan yleisöllä, ollut mitään aavistusta, mutta kokonaisuus oli todella kiva.

Esityksen lopussa kolme esiintyjää istuivat lavalle vastaamaan yleisön kysymyksiin. Ensimmäinen kysymys oli suorasukaisen intialainen. "En tajunnut esitystä lainkaan. Voitteko ystävällisesti selittää mitä siinä tapahtui."

Designeri

Sidney SS:llä ei ole mitään tekemistä SS-miesten kanssa. Sidney ei edes näytä mieheltä vaan opiskelijalta tai kenties ennemmin koululaiselta. Sidney on pieni ja hintelä kaveri ja hintelyys vain korostuu kun hän suurten muotisuunnittelijoiden tapaan pukeutuu mustiin. Sidneyllä on myös suurten muotisuunnittelijoiden elkeet: raukea katse, elegantin hajamielinen, venyttelevä tapa puhua, sirot käsien liikkeet. Sidney on opiskellut Englannissa ja esitellyt mallistojaan Delhissä ja Mumbaissa joten hän on kuuluisa. Teatraalisuuteen taipuvaiselle Sidneylle sopii että hän on suunnitellut naistähtien puvut useihin Kollywood-elokuviin. Kollywood on se Chennain oma massiivinen filmiteollisuus joka työntää rakkautta, tanssia ja väriloistoa Tamil Nadun tamilinkieliselle väestölle.

Vein Chennain silkkikauppojen Mekasta, Nalli-liikkeestä, ostamani kankaan ja vanhan mekkoni malliksi Sidneylle. Ennenkuin ryhdyn teettämään yli sadan euron iltapukua, haluan nähdä millainen on työn laatu. Ensitapaamisella kerroin Sidneylle ystävieni suositelleeni häntä ja ovat olleet erinomaisen tyytyväisiä tulokseen. Vaatimattomuutta tavoitellen Sidney sulki silmänsä, nyökäytti raukeasti päätään ja kiitti.

Lauantaina kävin Mikon kanssa hakemassa kolttuni. En ollut malliin tyytyväinen ja ehdotin muutoksia, jotka eivät käyneet yksiin Sidneyn käsityksen kanssa. Mikkoon oli tehnyt vaikutus Sidneys toimisto, jossa koko seinä oli päällystetty lehtileikkeillä Sidney SS:n menestyksestä.
- "Ei sinulla voi olla mitään sanomista näissä asioissa. Usko maestroa!"

Korjauksia odotellassa katselimme Sidneyn näytöksistä jääneitä esillä olevia luomuksia. Strasseja, timantteja, kultaa ja kimalluksia täynnä olevat etniset mekot ovat vaikuttavia. Intialaisiin häihin voisi vieras kuulemma mennä sellaisessa. Puhuimme englantia kun Sidney oli paikalla ja Mikko ehdotti jos vaikka kokeilisin jotain kolttua samaniltaista tilaisuutta varten. "Tarkoitatko British Councilin Valentine Ball'a?" kysyi Sidney. Naiset ovat teettäneet hänellä mekkoja sitä varten. Huh... ja minä kun ajattelin mennä vanhassa mekossani!

Hypistelin niitä painavia, timanttisia pukuja, mutta Sidney piti länsimaalaista mustavalkoista liehuvahelmaista sifonkiunelmaa juuri sopivana. Puku korjattiin minulle sopivaksi ja illalla sitten liehuttelin pitkiä helmojani oikein tyylikkäästi. Tapasin pari muuta Sidneyn luomukseen sonnustautunutta, kaikki olimme hyvin tyytyväisiä asiakkaita.

Ja itse juhla oli hauska. British Council on suuri ja vanha rakennus jossa on upea puutarha. Pöydät oli puutarhassa, hyttyset myrkytetty, ilta oli pehmeän lämmin, tuhannet pienet valot tuikkivat pensaissa ja puissa, musiikki soi. Länsimainen pakopaikka kaiken intialaisuuden keskellä.

Ompelijaa etsimässä

Chennaissa ei tule yllätyksiä ilman suhteen. Sade tulee loka-joulukuussa kun on sateen aika. Kun ei ole sateen aika, ei sada. Jotenkin tämä sopii hyvin intialaiseen maailmaan... Mutta kaikella tällä tarkoitan että ulkoilmatapahtumia voi huoleti järjestää.

Naisten Garden Tea Partyssa viikko sitten saavutettiin entisajan siirtomaatunnelma. Rouvilla oli hienoja tai hassuja hattuja, liehuvia helmoja, hellemekkoja. Vihreä nurmikenttä, puutarha ja pöytiä aurinkovarjoineen. Sieltä sain Chennain ompelijoiden yhteystietoja.

Vaikka Hongkongissa ja Singaporessa parhaat räätälit ja ompelijat ovat intialaisia, Chennaista ei helpolla löydy ompelijaa. Kaduilla poljetaan Singeriä ja tehdään pieniä korjaustöitä, mutta silkkileninkiä ei synny. Chennai on vanhoillista aluetta. Naiset kulkevat tunikoissa ja väljissä housuissa, joiden malli on tavattoman yksinkertainen, tai sarissa joka on kuusi metriä suoraa kangasta. Suoran kankaan kietominen vaatteeksi on taitolaji. Ja siitä miten sari on kiedottu, intialaiset voivat päätellä mistä osavaltiosta tai kaupungista nainen on kotoisin. Leninkiompelijoita ei tarvita.

No, paikkojen ja liikkeiden etsiminen käy työstä. Minulla voi olla osoite ja Babu ajaa sinne päin. Sitten pysähdytään ja Babu käy kysymässä kadunvarressa olevilta riksha-kuljettajilta tai teepuodissa kysymässä missä moinen liike on. Sitten ajetaan taas vähän aikaa ja sama toistuu, monta kertaa. Neuvot voivat olla oikeita tai vääriä, ei koskaan voi tietää. Osoitteesta on vain suuntaa-antava hyöty eikä siten kartalla tekisikään mitään. Kyselysysteemillä paikat lopulta löytyvät.

"Madam, tämä on slummi. Hyvin vaarallista." sanoi Babu yhdenkin ompelijan lähinurkilla. Olin saanut osoitteen joka oli väärä, mutta puhelinnumero oli oikea. Tosin puhuttiin vain tamilia. Puhelin Babulle. "Ompelija on muuttanut, vanhassa paikassa oli liian korkea vuokra" tulkkasi Babu. Pienen pienessä slummiompelimossa tehtiin kauniita tunikoita ja väljiä housuja, mutta ei liehuvia silkkimekkoja. Minusta kuitenkin tuntui että bisnes on jostain syystä kärsinyt, joten etsin seuraavaa paikkaa.

Tällä tavalla löytyi myös Sidney S S.

Runoja

Valentinen päivä on suuri tapahtuma Chennaissa. Ei ihan kuten Amerikassa jossa kaupat ja ostoskeskukset pursuavat vaaleanpunaista hörsöä ja punaisia sydämiä. Monasti tuntuu että Chennai elää mennyttä aikaa, ja vielä samaan aikaan monella vuosikymmenellä. Valentinen päivä voisi olla Amerikka 50-luvulla.

Lehtijutuissa neidot toivovat saavansa Valentine-kortin lisäksi suklaata tai pikku lahjoja ihastukseltaan, opiskelijanuorukaiset antavat kortteja, säästävät rahaa koruun tai hankkivat pehmonallen"jotta tyttöystäväni voisi halata sitä ja ajatella minua".

IWAn naisia kuuntelemassa rakkausrunoja

IWAn, International Women's Associationin jäsenet Chennaissa ovat intialaisia naisia jotka ovat asuneet ulkomailla, tai ovat "non-resident Indian", NRI, eli intialaisia jotka ovat syntyneet Intian ulkopuolella tai heillä toisen maan kansalaisuus. Pukeutuminen on kuitenkin erittäin intialaista - jokaisella rouvalla on silkkinen sari yllään. Jäseneksi pääsee myös ei-intialaiset. En ole jäsen, koska uusia jäseniä otetaan vasta huhtikuussa joten pääsen nyt vain jonkun jäsenen vieraana kokouksiin. Joku ekspattitutuistani voi huhtikuussa olla suosittelijani. Mihinkään kerhoihin tai klubeihin ei Chennaissa noin vain ängetä. Joku taso pitää säilyttää!

IWAn tiistain teema oli rakkausrunot. Kokoonnuimme siirtomaa-aikaiseen Madras Boat Clubiin. Alussa oli seurustelua, kahvia ja makeita leivonnaisia. Sitten kaikki istumaan ja rouvia kävi lausumassa runoja tai lukemassa pieniä viehättäviä tarinoita. Nämä rouvat eivät todellakaan ole niitä alistettuja naisia vaan hyvin koulutettuja intellektuelleja. Huumoria oli paljon, vaikken kaikkea ymmärtänyt. Alkajaisiksi puheenjohtaja totesi että teema "Rakkaus" on valittu Valentinen päivän kunniaksi "intialaisille rakkaus on hyvin tuttu asia". Tämä nauratti kovasti, en vain tiedä miksi.