Miksi ihmeessä menin viikonloppuna Somerniemelle käymään. Tuli niin synkeitä asioita eteen.
Ensiksi, Tapaninpäivän myrskyn tuhoja, satoja kaatuneita puita, ei ole korjattu. Eikä kesäkuisen myrskyn kaatamia puita ole korjattu. Eikä niemeltämme järveen kaatuneita puita kukaan koskaan tulekaan korjaamaan koska niemi on yhteismaata eikä sen ylläpito kuulu kenellekään. Eikä ketään ihmeemmin kiinosta jos niemestä roikkuu parikymmentä suurta honkaa puoliksi vedessä. Olen hyvin huolissani että Oinasjärvi täyttyy puista ja järvestä tulee matala. Olen huolissani myös siitä että uidessani jalkani hipaisee syvyydessä olevaa puunoksaa ja se on vielä kamalampaa kuin mikään muu hirveä vedenalainen röpö.
Koska myrskyn tuhoja ei ole korjattu - tai niitä korjataan koko ajan mutta ei niin ihmeemmällä vauhdilla, ei meidän tontilta ole vielä kaadettu puun puuta. Soitin tuohtuneena naapurin Timpalle että mitäs peliä tällainen on. Minun puuni siellä seisovat ja kesän kaatuneet puut makaavat. Enkö saa aurinkoa ensi kesäksi?? Miksi?? Tee jotain mies!! Toimi!
Toiseksi, mitä ihmettä Heron mailla oikein tehdään? Miksi siellä on vedetty maat paljaiksi, puut kaadettu ja jotain kummallista rakennetaan. Somerniemellä ei ole tapana mennä suoraan kysymään asioita vaan kysellään tutuilta ja kylänmiehiltä juoruja. Joku tiesi kertoa että Heron kosken alla olevan hienon rantatilan on ostanut virolainen lahkolainen, että sinne tulee joku uskonnollinen yhteisö. Lestadiolaisia kenties.
Tämä menee liian paksuksi. Minulle ei liikene tontin tonttia Oinasjärven rannoilta jonka nyt ilmeisesti kansoittavat ulkomaiset uskovaiset. Mitäs menin vihreitä maailmanparantajia vaaleissa äänestämään. Sellaista maailmoja syleilevää rauhaa ja rakkautta yli kansojen ja maanosien. Kaikki on hyvin kunhan ihmiset pysyvät omilla kulmillaan ja rakastavat siellä toisiaan. Mutta ei tulla minun mailleni. Kyllä maailmanparantajallakin on rajansa ja se on Somerniemen kohdalla. Lahkolaisia Oinasjärven kauneimmalla paikalla. Huh!
Tosin tämä on aika kiemuraisen reitin tietoa eikä ihan fakta juttu. Timo oli kuullut sen Aaltoselta joka oli kuullut sen kenties Peltolalta joka oli kuullut sen metsurilta joka oli kaatanut puita Heron mailla mutta joka ei ollut varma oliko ymmärtänyt asian oikein kun ei ollut tullut kysyneeksi asiaa.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Käännekohta
Se oli käännekohta, ainakin henkisesti.
Terveyskeskustyö on ollut mielettömän hektistä koko syksyn ja vielä vuodenvaihteen yli. Kun potilaat varasivat ajan "kiireettömälle vastaanotolle" kuten vuosikontrolliin, ajokorttitodistusta varten, epäselvää ihottumaa, vatsaoireilua tai nivelkipuja varten, ensimmäinen vapaa aika löytyi 5-6 viikon päästä. Joka päivä meillä on toki päivystysaikoja joihin voi samana päivänä puhelimitse varata ajan.
Kun puhelinlinja avataan kello 8, päivän päivystysajat oli täynnä jo yhdeksältä. Lopuille sairaille annettiin ohje tulla sairaanhoitajan vastaanotolle. Sairaanhoitaja tutki ja seuloi ja hoidimme yhdessä hänen vastaanotolleen tulleita. Luotan nuoreen, tarkkaan sairaanhoitajaamme. Jos hän on epävarma korvalöydöksestä, jompikumpi meistä lääkäreistä käy tarkistamassa tilanteen. Useampi silmä näkee paremmin ja mitä enemmän näkee, sen paremmin silmä oppii erottamaan. Kun katsoin kandina ensimmäistä korvapotilasta, korva oli kirjaimellisesti musta aukko. En nähnyt siellä mitään.
Osa sairaanhoitajan potilaista päätyy lääkärin vastaanotolle ylimääräisinä potilaina, osalle lääkäri kirjoittaa sairaanhoitajan tautikuvauksen perusteella reseptin, osan sairaanhoitaja hoitaa itse. Sovimme yhdessä että konsultoida saa koska vaan. Vastaanottohuoneiseen saa poukahtaa pyytämään apua, puolin toisin. Tärkeintä on että jokainen meille tullut asiakas saa avun ongelmaansa. Usein apu on vaikka se että ohjaamme toiseen paikkaan tai sanomme että potilas voi rauhassa mennä kotiin tai töihin, huolta ei ole. Jälleen kerran - seulonta vaatii silmää, mitä enemmän näkee, sen paremmaksi silmä kehittyy. Jokainen vatsavaiva ei ole vuotava vatsahaava tai suolistosyöpä, mutta vääjäämättä joku on.
Mitä teimme? Yksinkertaisesti - työtä. Ihan kamalasti, uuvuksiin asti. Kävimme potilashistoriaa läpi ja kirjasimme kaiken. Ei potilaita voi hoitaa ellei tiedä kokonaisuutta. Kyllähän se herätti ihmetystäkin. Potilas on huolissaan sienikynsistään mutta me kysymme koko elämän tautihistorian, leikkaukset, sairaalahoidot, onko verenpainetautiin erityiskorvattavat lääkkeet vai olisiko se todistus Kelalle jäänyt jossain vaiheessa jäänyt kirjoittamatta. Kysymme millaista työtä hän tekee, vanhuksilta kysymme muistista, kotonapärjäämisestä ja kuka hoitaa kaupassakäynnit ja pyykinpesun. Hyvä liikkumisen mittari maalla on postinhaku. Postilaatikolle on 50-100 metriä matkaa - ottaako rintaan, hengästyttääkö, tarvitseeko rollaattoria, keppiä vai ei mitään postinhakumatkalla.
"Minä nyt tulin vain näitä varpaita näyttämään..." meille ihmetellään.
Sienikynnet on se pienin ongelma. Yleislääkärillä on oltava kokonaisuus hallussa. Kun taustan, tautihistorian ja ongelmat kartoittaa, seuraavat käyntikerrat ovat helpompia. Tehdään hoitosuunnitelma, siivotaan lääkelista, sovitaan tutkimukset, seuraavat käynnit, ohjataan fysioterapiaan, diabeteshoitajalle, muistihoitajalle. Ja kirjoitetaan kaikki puuttuvat todistukset. Sienilääkityskin aloitetaan jos sieniviljely on positiivinen.
Ei tämä toki yhdellä käynnillä hoidu. Tv-sarjan tohtori House'n motto "everybody lies" pitää paikkansa. Monta tärkeätä asiaa voi jättää kertomatta, kaunistella, vähätellä tai liioitella. Että mitä sitä kaikesta kertomaan, ei tämä tähän kuulu, ei sillä ole merkitystä, nämä on minun omia asioita, ei nämä muille kuulu. Jälleen terävöityy se kokemuksen silmä, aavistus. Suoria kysymyksiä tai hienovaraista johdattelua. Luottamus ei synny heti, joskus ei koskaan.
Emme siis hoitaneet vain niitä kynsiä. Olemme paneutuneet kokonaisuuteen, menneet syvemmälle. Ilman suuria puheita, toimintasuunnitelmia tai kokouksia tiimimme on hioutunut tiiviiksi. Miksi olemme töissä? Asiakkaita varten. Jos emme tunne asiakkaitamme, emme voi heitä palvella. Ihan kuten liike-elämässäkin.
Kiireettömän vastaanottoajan saa nyt viiden päivän sisään. Päivystysaikoja on vapaana vielä iltapäiväksi.
Yhtenä iltana pohdiskelin isälleni tätä. Arvelin että se mitä olemme tehneet koko syksyn on saattanut vaikuttaa positiivisesti, mutta voihan kyseessä olla muitakin syitä. Isä tokaisi "No onhan se teidän ansiota, mikset sano sitä ääneen". Mietin tuota koko illan ja huomasin että isä on oikeassa. Isällä on kaihi ja näkö huono, mutta kokemuksen silmät ovat tarkat. Hän näkee kokonaisuuden.
Terveyskeskustyö on ollut mielettömän hektistä koko syksyn ja vielä vuodenvaihteen yli. Kun potilaat varasivat ajan "kiireettömälle vastaanotolle" kuten vuosikontrolliin, ajokorttitodistusta varten, epäselvää ihottumaa, vatsaoireilua tai nivelkipuja varten, ensimmäinen vapaa aika löytyi 5-6 viikon päästä. Joka päivä meillä on toki päivystysaikoja joihin voi samana päivänä puhelimitse varata ajan.
Kun puhelinlinja avataan kello 8, päivän päivystysajat oli täynnä jo yhdeksältä. Lopuille sairaille annettiin ohje tulla sairaanhoitajan vastaanotolle. Sairaanhoitaja tutki ja seuloi ja hoidimme yhdessä hänen vastaanotolleen tulleita. Luotan nuoreen, tarkkaan sairaanhoitajaamme. Jos hän on epävarma korvalöydöksestä, jompikumpi meistä lääkäreistä käy tarkistamassa tilanteen. Useampi silmä näkee paremmin ja mitä enemmän näkee, sen paremmin silmä oppii erottamaan. Kun katsoin kandina ensimmäistä korvapotilasta, korva oli kirjaimellisesti musta aukko. En nähnyt siellä mitään.
Osa sairaanhoitajan potilaista päätyy lääkärin vastaanotolle ylimääräisinä potilaina, osalle lääkäri kirjoittaa sairaanhoitajan tautikuvauksen perusteella reseptin, osan sairaanhoitaja hoitaa itse. Sovimme yhdessä että konsultoida saa koska vaan. Vastaanottohuoneiseen saa poukahtaa pyytämään apua, puolin toisin. Tärkeintä on että jokainen meille tullut asiakas saa avun ongelmaansa. Usein apu on vaikka se että ohjaamme toiseen paikkaan tai sanomme että potilas voi rauhassa mennä kotiin tai töihin, huolta ei ole. Jälleen kerran - seulonta vaatii silmää, mitä enemmän näkee, sen paremmaksi silmä kehittyy. Jokainen vatsavaiva ei ole vuotava vatsahaava tai suolistosyöpä, mutta vääjäämättä joku on.
Mitä teimme? Yksinkertaisesti - työtä. Ihan kamalasti, uuvuksiin asti. Kävimme potilashistoriaa läpi ja kirjasimme kaiken. Ei potilaita voi hoitaa ellei tiedä kokonaisuutta. Kyllähän se herätti ihmetystäkin. Potilas on huolissaan sienikynsistään mutta me kysymme koko elämän tautihistorian, leikkaukset, sairaalahoidot, onko verenpainetautiin erityiskorvattavat lääkkeet vai olisiko se todistus Kelalle jäänyt jossain vaiheessa jäänyt kirjoittamatta. Kysymme millaista työtä hän tekee, vanhuksilta kysymme muistista, kotonapärjäämisestä ja kuka hoitaa kaupassakäynnit ja pyykinpesun. Hyvä liikkumisen mittari maalla on postinhaku. Postilaatikolle on 50-100 metriä matkaa - ottaako rintaan, hengästyttääkö, tarvitseeko rollaattoria, keppiä vai ei mitään postinhakumatkalla.
"Minä nyt tulin vain näitä varpaita näyttämään..." meille ihmetellään.
Sienikynnet on se pienin ongelma. Yleislääkärillä on oltava kokonaisuus hallussa. Kun taustan, tautihistorian ja ongelmat kartoittaa, seuraavat käyntikerrat ovat helpompia. Tehdään hoitosuunnitelma, siivotaan lääkelista, sovitaan tutkimukset, seuraavat käynnit, ohjataan fysioterapiaan, diabeteshoitajalle, muistihoitajalle. Ja kirjoitetaan kaikki puuttuvat todistukset. Sienilääkityskin aloitetaan jos sieniviljely on positiivinen.
Ei tämä toki yhdellä käynnillä hoidu. Tv-sarjan tohtori House'n motto "everybody lies" pitää paikkansa. Monta tärkeätä asiaa voi jättää kertomatta, kaunistella, vähätellä tai liioitella. Että mitä sitä kaikesta kertomaan, ei tämä tähän kuulu, ei sillä ole merkitystä, nämä on minun omia asioita, ei nämä muille kuulu. Jälleen terävöityy se kokemuksen silmä, aavistus. Suoria kysymyksiä tai hienovaraista johdattelua. Luottamus ei synny heti, joskus ei koskaan.
Emme siis hoitaneet vain niitä kynsiä. Olemme paneutuneet kokonaisuuteen, menneet syvemmälle. Ilman suuria puheita, toimintasuunnitelmia tai kokouksia tiimimme on hioutunut tiiviiksi. Miksi olemme töissä? Asiakkaita varten. Jos emme tunne asiakkaitamme, emme voi heitä palvella. Ihan kuten liike-elämässäkin.
Kiireettömän vastaanottoajan saa nyt viiden päivän sisään. Päivystysaikoja on vapaana vielä iltapäiväksi.
Yhtenä iltana pohdiskelin isälleni tätä. Arvelin että se mitä olemme tehneet koko syksyn on saattanut vaikuttaa positiivisesti, mutta voihan kyseessä olla muitakin syitä. Isä tokaisi "No onhan se teidän ansiota, mikset sano sitä ääneen". Mietin tuota koko illan ja huomasin että isä on oikeassa. Isällä on kaihi ja näkö huono, mutta kokemuksen silmät ovat tarkat. Hän näkee kokonaisuuden.
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Vähiin menee ja lisää haluan
Kun Antti muuttaa omaan asuntoonsa kesäkuun alussa, minä taidan jäädä tyhjään kotiin. Olin hövelisti luvannut Antille olohuoneen pöydän josta kaikki lapset ovat aina pitäneet - ehkä sen vuoksi että sen alapuoli on piirrelty täyteen mystisiä hahmoja. Pöytä ja lapsen käsin taiteillut hahmot ovat olleet meillä siitä asti kun Pia syntyi. Olin myös luvannut Antille toisen olohuoneen soffan sekä Pian Amerikan-aikaisen muhkean nojatuolin jonka uumenista avautuu varasänky.
Minulle jää yksi soffa, suuri ruokapöytä ja kahdeksan ruokapöydän tuolia sekä Extra King size-sänky. Televisio ja surround sound-kaiuttimet ovat Antin ja Antti vie ne tietenkin mennessään. Meillä oli aiemmin varsin kiva taulu-tv, mutta silloin kun Antti asui yksin meidän Töölön kotiamme, se meidän hankkima tv oli Antin mielestä surkean pieni ja Antti osti siihen meidän telkkarin viereen itselleen sopivan jättimäisen ruudun jota hän käyttää myös tietokoneen näyttönä. Olohuoneemme ei ole suuri ja olisihan se toki kauniimpi ilman telkkaria, saati sitten kahta. Olin taas höveli ja luovutin Ilkalle sen meidän ostaman pienen taulu-tv:n.
Pienen makuuhuoneen sänky on Antin hankkima. Kun Pia tulee Suomeen, Pian on nukuttava jossain joten tarvitsen vierassängyn. Tarvitsen myös television koska en voi elää ellen voi katsoa maratonina elokuvia ja amerikkalaisia televisiosarjoja. Tarvitsen olohuoneen pöydän johon kannan iltapalani kun uppoudun elokuvaputkeen. Tarvitsen nojatuolin jossa istun jos koira valtaa soffan ja soffan jos koira valtaa nojatuolin. Antti vie myös ostamansa wokkipannun, lasit ja tarjottimet joilla kannan sen iltapalan olohuoneen pöydälle jonka Antti vie lähtiessään. Onko minun syötävä ruokapöydän ääressä?? Enkö voi enää katsoa länkkäreitä, Suomisen perhettä tai puoliromanttisia draamoja?
Intiassa minulla on kaksi kaunista olohuoneen pöytää, kolme sänkyä, soffa ja kaksi mukavaa nojatuolia sekä todella mukavat korituolit, monta lipastoa, lukematon määrä laseja ja kasoittain muuta kamaa. Ja televisio. Ne on vaan kovin kaukana Töölöstä.
Olin juuri Haagassa isäni luona ja silmäilin lapsuudenkotiani samoin kuin olin sitä silmäillyt viimeksi yli 30 vuotta sitten. Että olisiko jotain mukavaa mööpeliä mitä voisin viedä mukanani kotiani kaunistamaan. Vähän déjà vu siinä tuli. Mietin miten ihmeessä Antin muutto aiheuttaa kalustamisongelmia minulle, ei Antille.
On kovin hankalaa kun koteja on liikaa ja etäisyys niiden välillä on suuri. Silti jatkuvasti kyttään haukkana järvenrantatonttia tai taloa, sellaista kivaa kakkosasuntoa eli kolmatta kotia Somerniemeltä. Onkohan tässä mitään tolkkua.
Minulle jää yksi soffa, suuri ruokapöytä ja kahdeksan ruokapöydän tuolia sekä Extra King size-sänky. Televisio ja surround sound-kaiuttimet ovat Antin ja Antti vie ne tietenkin mennessään. Meillä oli aiemmin varsin kiva taulu-tv, mutta silloin kun Antti asui yksin meidän Töölön kotiamme, se meidän hankkima tv oli Antin mielestä surkean pieni ja Antti osti siihen meidän telkkarin viereen itselleen sopivan jättimäisen ruudun jota hän käyttää myös tietokoneen näyttönä. Olohuoneemme ei ole suuri ja olisihan se toki kauniimpi ilman telkkaria, saati sitten kahta. Olin taas höveli ja luovutin Ilkalle sen meidän ostaman pienen taulu-tv:n.
Pienen makuuhuoneen sänky on Antin hankkima. Kun Pia tulee Suomeen, Pian on nukuttava jossain joten tarvitsen vierassängyn. Tarvitsen myös television koska en voi elää ellen voi katsoa maratonina elokuvia ja amerikkalaisia televisiosarjoja. Tarvitsen olohuoneen pöydän johon kannan iltapalani kun uppoudun elokuvaputkeen. Tarvitsen nojatuolin jossa istun jos koira valtaa soffan ja soffan jos koira valtaa nojatuolin. Antti vie myös ostamansa wokkipannun, lasit ja tarjottimet joilla kannan sen iltapalan olohuoneen pöydälle jonka Antti vie lähtiessään. Onko minun syötävä ruokapöydän ääressä?? Enkö voi enää katsoa länkkäreitä, Suomisen perhettä tai puoliromanttisia draamoja?
Intiassa minulla on kaksi kaunista olohuoneen pöytää, kolme sänkyä, soffa ja kaksi mukavaa nojatuolia sekä todella mukavat korituolit, monta lipastoa, lukematon määrä laseja ja kasoittain muuta kamaa. Ja televisio. Ne on vaan kovin kaukana Töölöstä.
Olin juuri Haagassa isäni luona ja silmäilin lapsuudenkotiani samoin kuin olin sitä silmäillyt viimeksi yli 30 vuotta sitten. Että olisiko jotain mukavaa mööpeliä mitä voisin viedä mukanani kotiani kaunistamaan. Vähän déjà vu siinä tuli. Mietin miten ihmeessä Antin muutto aiheuttaa kalustamisongelmia minulle, ei Antille.
On kovin hankalaa kun koteja on liikaa ja etäisyys niiden välillä on suuri. Silti jatkuvasti kyttään haukkana järvenrantatonttia tai taloa, sellaista kivaa kakkosasuntoa eli kolmatta kotia Somerniemeltä. Onkohan tässä mitään tolkkua.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Taantumista vai lääkärinetiikkaa?
Ehkä elämääni ei mahdu nyt muuta kuin työ. En kirjoita yhtään mitään ja se on harmittavaa. Monet lääkärit ovat hyviä kirjoittajia, varmasti sen vuoksi että kuulevat päivittäin niin paljon erilaisia tarinoita. Sopivia aiheita ja sattumuksia olisi romaanisarjaksi asti, mutta vaitiolovelvollisuus rajoittaa lavertelua.
Kansakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani oli Sisko Kivi. Kuten kaikki lapset rakastavat ensimmäistä opettajaansa, niin minäkin rakastin. Sisko Kivi opetti minut kirjoittamaan. Opettajan pöydällä oli pahvinen kenkälaatikko jossa oli lehdistä leikattuja kuvia. Laatikosta sai käydä hakemassa kuvan, se liimattiin ainekirjoitusvihkon oikeaan yläkulmaan ja kuvasta kirjoitettiin tarina. Olin helppo uhri tällaiselle provokaatiolle. Rakastin kuvien katselua ja niiden valitsemista niin paljon että hain joka päivä pari kuvaa vihkooni liimattavaksi. Leikkelin kotona lisää kuvia luokan laatikkoon jotta sieltä löytyisi vielä enemmän ihania kuvia ainekirjoitusvihkoon valikoitavaksi. En tiedä pidinkö enemmän kuvista vai siitä mitä ne kuvat kertoivat minulle. Mutta tällä tavalla aivan huomaamattani kirjoitin tarinoita.
En ole ollenkaan varma haksahtivatko luokkakaverini yhtä estottomasti tähän opettaja Sisko Kiven juoneen.
Jotain tuollaista pitäisi varmaan keksiä nykyiseen kirjoittajan jumiin. Tuntuu ettei tapahdu tai ole mitään mistä viitsisi kirjoittaa. Elämä on tylsää. Herään aamulla, vien koiran ulos, ajan Pornaisiin, olen töissä, ajan takaisin Helsinkiin, vien koiran ulos, syön kasan suklaata ja jäätelöä, katson pari leffaa tai monta jaksoa NCIS:ää, Mentalistia tai Numb3ersiä, puolet tuosta ajasta nukun, vien koiran ulos ja menen nukkumaan.
Pornaisissa toki tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, kaikkea sellaista mistä en voi kertoa enkä puhua. Tapahtuu ihan päättömän hauskoja juttuja ja kamalia asioita, on pieniä iloja, suuria huolia ja valtavia murheita, on kertakaikkisen mystisiä tapauksia. Kirjoitan potilaani virtsatietulehdukseen antibioottireseptiä kun joku tuupertuu odotushuoneessa huohottamaan rytmihäiriöisenä ja siirrämme potilaan toimenpidehuoneeseen. Annamme ensiavun, laitamme tipan, keräämme taustatiedot, kirjoitan lähetteen Porvoon sairaalan päivystykseen, lääkitsen ambulanssimatkaa varten.
Ambulanssin lähdettyä pyydän vastaanotolleni korvatulehduksen jälkitarkastukseen tulevan lapsen. Tarkistan korvat, tsekkaan että lapsi on kunnossa ja annan lapsen valita itselleen tarrakuvan. Minulla on pöydällä laatikko josta lapset saavat lähtiessään valita vaikka Teräsmies- tai ponitarran mukaansa. Ehkä joku heistä kirjoittaa kuvasta tarinan.
Kansakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla opettajani oli Sisko Kivi. Kuten kaikki lapset rakastavat ensimmäistä opettajaansa, niin minäkin rakastin. Sisko Kivi opetti minut kirjoittamaan. Opettajan pöydällä oli pahvinen kenkälaatikko jossa oli lehdistä leikattuja kuvia. Laatikosta sai käydä hakemassa kuvan, se liimattiin ainekirjoitusvihkon oikeaan yläkulmaan ja kuvasta kirjoitettiin tarina. Olin helppo uhri tällaiselle provokaatiolle. Rakastin kuvien katselua ja niiden valitsemista niin paljon että hain joka päivä pari kuvaa vihkooni liimattavaksi. Leikkelin kotona lisää kuvia luokan laatikkoon jotta sieltä löytyisi vielä enemmän ihania kuvia ainekirjoitusvihkoon valikoitavaksi. En tiedä pidinkö enemmän kuvista vai siitä mitä ne kuvat kertoivat minulle. Mutta tällä tavalla aivan huomaamattani kirjoitin tarinoita.
En ole ollenkaan varma haksahtivatko luokkakaverini yhtä estottomasti tähän opettaja Sisko Kiven juoneen.
Jotain tuollaista pitäisi varmaan keksiä nykyiseen kirjoittajan jumiin. Tuntuu ettei tapahdu tai ole mitään mistä viitsisi kirjoittaa. Elämä on tylsää. Herään aamulla, vien koiran ulos, ajan Pornaisiin, olen töissä, ajan takaisin Helsinkiin, vien koiran ulos, syön kasan suklaata ja jäätelöä, katson pari leffaa tai monta jaksoa NCIS:ää, Mentalistia tai Numb3ersiä, puolet tuosta ajasta nukun, vien koiran ulos ja menen nukkumaan.
Pornaisissa toki tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista, kaikkea sellaista mistä en voi kertoa enkä puhua. Tapahtuu ihan päättömän hauskoja juttuja ja kamalia asioita, on pieniä iloja, suuria huolia ja valtavia murheita, on kertakaikkisen mystisiä tapauksia. Kirjoitan potilaani virtsatietulehdukseen antibioottireseptiä kun joku tuupertuu odotushuoneessa huohottamaan rytmihäiriöisenä ja siirrämme potilaan toimenpidehuoneeseen. Annamme ensiavun, laitamme tipan, keräämme taustatiedot, kirjoitan lähetteen Porvoon sairaalan päivystykseen, lääkitsen ambulanssimatkaa varten.
Ambulanssin lähdettyä pyydän vastaanotolleni korvatulehduksen jälkitarkastukseen tulevan lapsen. Tarkistan korvat, tsekkaan että lapsi on kunnossa ja annan lapsen valita itselleen tarrakuvan. Minulla on pöydällä laatikko josta lapset saavat lähtiessään valita vaikka Teräsmies- tai ponitarran mukaansa. Ehkä joku heistä kirjoittaa kuvasta tarinan.
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Uusia ulottuvuuksia
Tänään oli Chennai Cycling 2012, pyöräilyn massatapahtuma. Osallistuimme Salcompin joukkueena 8 km hyväntekeväisyyspyöräilyyn ja minä poljin sen jälkeen 16 km "amatöörimatkan".
Yllätin itseni täysin löytämällä itsestäni yli puoli vuosisataa piilossa olleen kilpailuvietin. Tuo amatööripyöräilykään ei ollut mikään kilpailu, edes aikoja ei otettu. Huomasin silti yhtäkkiä, että oli ihan pakko ohittaa kaikki edelläajavat. Lopulta enempiä ohitettavia ei ollut ja ajoin viimeiset pari kilometriä vuorovedolla itseäni vähintään puolet nuoremman kaverin kanssa. Maaliin ajoimme sopuisasti rintarinnan.
Kilpailuvietin hulluudesta kertoo se, että pulssini oli tuon 16 km ajon ajan 160-165 (SportsTracker), kun normaaleilla ajolenkeillä se on ollut 130 luokkaa.
Panen tähän vielä pari kuvaa eilisestä Salcompin urheilupäivästä:
Yllätin itseni täysin löytämällä itsestäni yli puoli vuosisataa piilossa olleen kilpailuvietin. Tuo amatööripyöräilykään ei ollut mikään kilpailu, edes aikoja ei otettu. Huomasin silti yhtäkkiä, että oli ihan pakko ohittaa kaikki edelläajavat. Lopulta enempiä ohitettavia ei ollut ja ajoin viimeiset pari kilometriä vuorovedolla itseäni vähintään puolet nuoremman kaverin kanssa. Maaliin ajoimme sopuisasti rintarinnan.
Kilpailuvietin hulluudesta kertoo se, että pulssini oli tuon 16 km ajon ajan 160-165 (SportsTracker), kun normaaleilla ajolenkeillä se on ollut 130 luokkaa.
 | |
| Jonoa pyörälainaamoon |
 | ||||
| Salcompin 13-henkisestä joukkueesta 12 ei omista pyörää. Lisäksi minun fillarini meni eilen rikki. Tapahtman järjestäjä lainasi minulle omansa, muut saivat vuokrapyörät. |
 | |
| Odotellaan starttia |
 | |
| Nokialta oli 100 henkgen joukkue, nämä halusivt jostain syystä, että otan heistä kuvan |
 | |
| Salcompin joukkuetta |
Panen tähän vielä pari kuvaa eilisestä Salcompin urheilupäivästä:
 | |
| Erikoinen versio lentopallosta: palloa ei lyödä, vaan heitetää, otetaan kiinni ja heitetään takaisin. Muuten säännöt tuntuivat olevan lentissäännöt. |
 | |
| Tätä lajia en ymmärtänyt. Puoli tusinaa tyttöä oli kyykyssä harvassa rivissä, välillä joku nousi ja lähti juoksemaan ja toisen joukkueen kilpailija yritti saada kiinni. Luulen, että jotkut juoksijat eivät saaneet mennä rivin läpi tai jotain. Kivaa tuntui olevan. |
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Mistä linnut ovat kotoisin
Pia,
Mistä linnut oikein ovat kotoisin, missä niitten koti on. Suomessa aina sanotaan, että kun muuttolinnut tulevat keväällä Suomeen, ne tulevat kotiin. Mutta onko se totta? Olen ajatellut, että jos linnut pesivät Suomessa, niin se määrittäisi Suomen niitten kodiksi. Toinen vaihtoehto olisi, että kaikki olettaisivat, että oma maa on juuri muuttolintujen koti.
Tämä tuli mieleeni kun The Hinudussa oli juttu flamingoista, jotka tulevat karusta ja kylmästä kotimaastaan Intiaan pesimään. Selityksenä ei ole siis lintujen pesimäseutu eikä kirjoittajan kotimaa. Onko tässä vaan Intialaisiin(kin) syvään juurtunut kolonialistinen ajattelu, että pohjoinen on parempi kuin etelä.
Isä
(Ajattelin kirjoittaa Pialle meilin, mutta muitakin voi kiinnostaa vastaus - jos tähän nyt löytyy vastausta)
Mistä linnut oikein ovat kotoisin, missä niitten koti on. Suomessa aina sanotaan, että kun muuttolinnut tulevat keväällä Suomeen, ne tulevat kotiin. Mutta onko se totta? Olen ajatellut, että jos linnut pesivät Suomessa, niin se määrittäisi Suomen niitten kodiksi. Toinen vaihtoehto olisi, että kaikki olettaisivat, että oma maa on juuri muuttolintujen koti.
Tämä tuli mieleeni kun The Hinudussa oli juttu flamingoista, jotka tulevat karusta ja kylmästä kotimaastaan Intiaan pesimään. Selityksenä ei ole siis lintujen pesimäseutu eikä kirjoittajan kotimaa. Onko tässä vaan Intialaisiin(kin) syvään juurtunut kolonialistinen ajattelu, että pohjoinen on parempi kuin etelä.
Isä
(Ajattelin kirjoittaa Pialle meilin, mutta muitakin voi kiinnostaa vastaus - jos tähän nyt löytyy vastausta)
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Antti tuli kotiin
Antti on aina täyttänyt talon ja tuonut valon ja elon mukanaan.
En oikein ymmärrä että Antti tuli vasta viikko sitten. Miten oikein olin elänyt viimeiset puoli vuotta? Olinko puhunut vain koiralle vai olinko töissä jo nähnyt ihmisiä ja puhunut kiintiöni täyteen ja halusin olla illat vain yksin ja hiljaa?
Kun Antti tuli perjantaiaamuna, olin töissä mutta lähdin Pornaisista jo kolmelta katsomaan Anttia. Se perjantai oli se päivä kun Lahdentie oli täynnä ketjukolareita, kaksisataa autoa lojui ruttaantuneena Kehä kolmosen ja Kehä ykkösen välissä ja moottoritie oli suljettu. Se oli päivä jolloin kotimatkani kesti kolme tuntia ja kun tulin kotiin, Antti oli jo lähtenyt Ilkan ja Riikan kotia katsomaan. Vuoden poissaolon aikana on ehtinyt tapahtua paljon.
No, näin Antin lauantaiaamuna. Nousin samaan aikaan kun Antti tuli kotiin. Siinä suhteessa olen onnellinen etten ole enää nuori. On ihan kiva herätä aamulla ja mennä illalla nukkumaan.
Olen huomannut että lapset ovat aina parhaassa iässä. Ainakin omat lapset. Nytkin kaikki kolme lastani ovat ehdottomasti parhaassa iässä, on kamalan kiva olla ja jutella heidän kanssaan. Tosin tulen menettämään Antin seuran aika pian. Eilisen päivän Antti kävi läpi tarjolla olevia vuokra-asuntoja ja myytäviä asuntoja ja heti herättyään puolilta päivin lähti katsomaan minkälaista tarjontaa on olemassa. Antti on rauhallisen tehokas, kiireettömän aikaansaapa, perusteellinen tiedonetsijä joka sitten jollain käsittämättömällä tavalla tekee uskomattoman nopeasti harkitut päätökset. Katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Antti toi auringon ja valon. En ole juurikaan käyttänyt kirkasvalolamppua.
En oikein ymmärrä että Antti tuli vasta viikko sitten. Miten oikein olin elänyt viimeiset puoli vuotta? Olinko puhunut vain koiralle vai olinko töissä jo nähnyt ihmisiä ja puhunut kiintiöni täyteen ja halusin olla illat vain yksin ja hiljaa?
Kun Antti tuli perjantaiaamuna, olin töissä mutta lähdin Pornaisista jo kolmelta katsomaan Anttia. Se perjantai oli se päivä kun Lahdentie oli täynnä ketjukolareita, kaksisataa autoa lojui ruttaantuneena Kehä kolmosen ja Kehä ykkösen välissä ja moottoritie oli suljettu. Se oli päivä jolloin kotimatkani kesti kolme tuntia ja kun tulin kotiin, Antti oli jo lähtenyt Ilkan ja Riikan kotia katsomaan. Vuoden poissaolon aikana on ehtinyt tapahtua paljon.
No, näin Antin lauantaiaamuna. Nousin samaan aikaan kun Antti tuli kotiin. Siinä suhteessa olen onnellinen etten ole enää nuori. On ihan kiva herätä aamulla ja mennä illalla nukkumaan.
Olen huomannut että lapset ovat aina parhaassa iässä. Ainakin omat lapset. Nytkin kaikki kolme lastani ovat ehdottomasti parhaassa iässä, on kamalan kiva olla ja jutella heidän kanssaan. Tosin tulen menettämään Antin seuran aika pian. Eilisen päivän Antti kävi läpi tarjolla olevia vuokra-asuntoja ja myytäviä asuntoja ja heti herättyään puolilta päivin lähti katsomaan minkälaista tarjontaa on olemassa. Antti on rauhallisen tehokas, kiireettömän aikaansaapa, perusteellinen tiedonetsijä joka sitten jollain käsittämättömällä tavalla tekee uskomattoman nopeasti harkitut päätökset. Katsotaan mitä seuraavaksi tapahtuu.
Antti toi auringon ja valon. En ole juurikaan käyttänyt kirkasvalolamppua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)