Luettuani edellisen jutun, huomasin että se kaipaa selittelyä. Käytän nimenomaan sanaa "selittely" koska en pysty selittämään mitään tyhjentävästi. Kukaan ei pysty siihen kun Intia on kyseessä. On aivan totta että Intiassa mikä vain asia voi olla tosi, samoin kaikkien näiden vastakohta. Intia on maa jossa kaikki on mahdollista samalla kun mikään ei ole mahdollista.
Olemme paljon pohtineet kotiapulaisen tarpeellisuutta. Emme kumpikaan haluaisi että kotonamme on joku. Voisimme itse hoitaa ongelmitta pyykit ja silittäisimme vaatteet kuten silitämme Suomessakin. Siivoukseen voisimme pyytää tehtaan tehosiivoojat kerran pari viikossa puhdistamaan asunnon parissa tunnissa. Chennaissa on hyvin saasteista, pölyistä ja hiekkaista, joten kodit on siivottava useammin kuin Suomessa. Voisimme ostaa itse ne hedelmät jotka todella haluamme. Hedelmien pilkkomisessa Anitha on hyvä, mutta sen takia tuskin kannattaa pitää kotiapulaista 40 tuntia viikossa.
Tosiasia on että tarvitsemme kotiimme jonkun tamilia puhuvan. Kerrostalossakin on viikottain, joskus päivittäin, joku asia vinksallaan ja vaatii korjausta. Korjauksia varten jonkun on kytättävä kotona odottamassa korjaajia ja puhuttava paikallista kieltä. Eilenkin kävi lukkoseppä renklaamassa kahden ulko-ovemme toimimatonta lukkoa. Sain aamulla taloyhtiömme huoltopäällikön kiinni joka delegoi lukkoasiat jollekin joka delegoi ne jollekin joka lähetti ulkopuolisen lukkosepän joka sanoi saapuvansa kello 11. Hän tuli kello 16, mutta korjasi 20 minuutissa molemmat lukot niin että ne saa nyt yhdellä avaimenkiertämällä sekä auki että kiinni. Aiemmin lukitsemiseen saattoi mennä 10 minuuttia kun avain jumittui paikalleen, eikä keittiön ovea saanut avaimella lainkaan lukittua vaan se oli suljettu säpeillä sisäpuolelta.
Minun 2 viikon lomani aikana on korjautettu pudonnut liesituuletin, puoliksi irronnut kylpyhuoneen tuuletin, asennettu kahvat parvekkeen oviin ja korjattu lukot. Olen taas kerran vaatinut huoltopäällikköä toimittamaan asuntoon kuuluvan lampun lasisen kuupan, mutta sitä tuskin saamme koskaan. Ei silti, paljas energialamppu olohuoneen seinällä sopii hyvin sisustustyyliimme. Asunnon päävalaistus tulee jokaiseen huoneeseen läntätyistä metrisistä loisteputkista jotka hohtavat kylmää valoaanseinällä ilman mitään suojuksia tai somistusyrityksiä. Varjostimistahan on vain harmia kun lamppua pitää vaihtaa.
Niin. Jonkun on oltava kotona. Olisi kiva jos se joku olisi sellainen joka osaisi tehdä kaikki kotiasiat mutta niin ei vain tapahdu. Intia on vuosituhansien aikana rakentunut kastijärjestelmään jonka mukaan jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä. Joku suku on ollut kauppias, joku sotilas, joku pappi, joku kastiton likaisen työn tekijä. Kaikille kasteille on lukuisia alakasteja, siis lukuisia ala-ammatteja. On kangaskauppiaita, lankakauppiaita, naulakauppiaita, hedelmäkauppiaita, karamellikauppiaita, vihanneskauppiaita, kultakauppiaita ja niin edelleen, loputtomiin. Vihanneskauppiaan pojat ovat vihanneskauppiaita ja vihanneskauppiaan tytär menee naimisiin vihanneskauppiaan kanssa.
Mutta nykymaailmassa yksipuolisella osaamisella ei enää pärjää. Vaaditaan moniosaamista, joustavuutta ja nokkeluutta, johon Intiassa ei luontevasti kasveta. Siksi Intia tuntuu jatkuvasti olevan hukassa. Anitha ei osaa silittää koska hän ei ole eläissään omistanut silitysrautaa vaan on vienyt ja vie edelleen vaatteensa kadunkulmaan silittäjälle. Anitha on ollut meillä kaksi vuotta ja olemme hankkineet jo toisen silityslaudan ja kolmannen silitysraudan tuhottavaksi. Olemme Suomessa itse pärjänneet uudella silitysraudallamme viimeiset 7 vuotta, silityslautamme ostimme Amerikasta 13 vuotta sitten. Jokainen meistä silittää itse omat vaatteemme ilman että vaatteita menee jatkuvasti pilalle.
Intiassa töiden teettäminen kunkin ammattikunnan edustajalla on normi. Babu kertoi minulle aikovansa maalata veljensä kanssa kotitalonsa kotikylässään. Kysyin kuka talon maalaa. "Maalarit", vastasi Babu hieman hämmästyneenä. Autonkuljettaja ja huikean sosiaalisen nousun tehnyt insinööriveli eivät itse maalaa mitään vaikka ovatkin meidän mitta-asteikolla köyhiä. Kun Babu sanoo maalaavansa, hän siis sanoo maksansa siitä että teettää työn toisella. Olisi varmasti halvempaa maalata itse ja koti olisi ollut jo vuosia siistissä kunnossa mutta niin ei tehdä. Veli oli valmistumisensa jälkeen työttömänä miltei vuoden ja suomalaisen ajattelutavan mukaan olisi voinut tehdä vaikka mitä remonttihommaa kotona. Mutta maalausurakka oli säästetty siihen kunnes veli valmistui collegesta, sai työpaikan pankista ja alkoi vihdoin tienata. Enää ei eletä vain Babun palkalla.
Kun katson Intiaa nyt vierailevana suomalaisena, tällaiset asiat ärsyttävät minua. Toisaalta tajuan ensimmäistä kertaa toisen ulottuvuuden siitä millainen lottovoitto on syntyä Suomeen. Tarkoitan sitä että Suomessa jokainen kasvaa tavallisen arjen osaajaksi ja oppii itsestäänselvyytenä tekemään asioita itse. Lapsikin osaa tiskata astioita, käyttää imuria, ommella napin kiinni tai haravoida lehtiä. Kalusteiden maalaaminen ja terassin rakentaminen on jokaiselle kesämökkiläisperheelle yhteinen hauska homma. Poropeukalotkin nikkaroivat mökeillään ja tulos on ihan kelvollista. Intiassa näin ei ole koskaan. Ja on vaikea edes kuvitella koska se voisi olla mahdollista.
perjantai 13. tammikuuta 2012
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Vieraantumista Intiasta
Olen vieraantunut Intiasta eikä pehmeät laskut lentokentän turvatarkastuksen tai maahanmuuttoviraston kautta sitä voi muuttaa. Jos tietäisin että jään tänne pidemmäksi ajaksi, katsoisin varmasti taas asioita läpi sormien enkä piittaisi mistään mitään.
Elän siis suomalaisittain. Pidän siitä että kotonani soffatyynyt ovat huolellisen huolettomasti vinossa. Valokuvat kodikkaissa rykelmissä. Suihkuhyllyllä shampoo oikealla puolella, hoitoaine vasemmalla, saippua keskellä koska kylpyhuoneessa minulla ei ole silmälaseja enkä näe lukea mitä pulloissa on, lavuaarin reunalla saippua ja kosteusvoide, muuta kamaa sivummalla kivasti kasassa. Keittiön tiskialtaan vieressä Fairy ja käsisaippua.
Anita on intialainen ja elää symmetrian ja matemaattisen järjestyksen maailmassa. Shampoot ovat pituusjärjestyksessä hyllyllä seinän vieressä. Kylpyhuoneen pöytätason nurkasta alkaen pönöttää koko kosmetiikkani rivissä seinää seuraten. Alushousuni on rullattu laatikkoon värin mukaisiin riveihin.
Niin kauan kuin minulla oli kashmirilaiset koristemaalatut puiset munat olohuoneen pöydän kultalautasella, huolellisen huolettomasti aseteltuna, Anitha joka päivä järjesti ne säntilliseen rinkulaan. Lautasen keskelle tuli yksi muna. Se oli ahdistava näky. Aina kun tulin kotiin, heilautin lautasta ja vapautin munat ojennuksesta. Lopulta luovutin ja lähtiessäni toukokuussa Suomeen, otin munat mukaani ja ne ovat nyt Töölössä vapaassa järjestyksessä lasimaljassa makuuhuoneen lipaston päällä.
Eniten minua kyllä ärsyttää jatkuva järjestely kodissani. Kun olen päivällä istunut soffalla ja käyn tekemässä kahvia itselleni, on soffatyynyt jo asetettu soffan päätyihin pystysuorina levyinä. Istun soffalle ja asetan tyynyt mukavasti. Kun taas poistun hetkeksi, Anitha kipittää järjestelemään tyynyni symmetriseksi asetelmaksi.
Kuivaruokakaappi on Anitan lempikaappi. Sen edessä on helppo istua lattialla joten on mukavan kevyt homma järjestää purnukat, pullot ja rasiat kohoavassa järjestyksessä kaapin takanurkkaan. Kaapin etuosassa ei ole mitään koska varastomme ovat vain Mikon tarpeita varten eli varsin vähäiset. Tämä ei silti vähennä kuivamuonakaapin tenhoa. Sieltä voi napsia tarvittavia pähkinöitä, manteleita ja öljyä sen verran kuin pieneen käsilaukkuun mahtuu.
Pähkinät, mantelit ja öljy ovat kodinhoitajan saavutettu etu. Niin kauan kun niitä katoaa soveliaassa määrin, se ei haittaa. Mutta se kerta kun purkki oli tyhjä eikä Mikko ollut ehtinyt sitä edes aloittaa - se oli jo tökeröä ja pisti vihaksi.
Korostan vielä mitä järjestely on. Järjestelyyn liittyy puuhastelu, touhuilu, siivoilu, pyyhkäily, asettelu. Suomalaisena käsitän kotisiivoukseen ja pyykinkäsittelyyn vahvempia verbejä, kuten vaikka jynssätä ja hangata, joita en voi kuvitella nykyisen sen enempää kuin entisenkään kodinhoitajamme yhteydessä. Se että kylpyhuoneessani on shampoot joka päivä ojennuksessa ei tarkoita sitä että kylpyhuone hohtaisi puhtauttaan. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta kylpyhuonetta.
Elän siis suomalaisittain. Pidän siitä että kotonani soffatyynyt ovat huolellisen huolettomasti vinossa. Valokuvat kodikkaissa rykelmissä. Suihkuhyllyllä shampoo oikealla puolella, hoitoaine vasemmalla, saippua keskellä koska kylpyhuoneessa minulla ei ole silmälaseja enkä näe lukea mitä pulloissa on, lavuaarin reunalla saippua ja kosteusvoide, muuta kamaa sivummalla kivasti kasassa. Keittiön tiskialtaan vieressä Fairy ja käsisaippua.
Anita on intialainen ja elää symmetrian ja matemaattisen järjestyksen maailmassa. Shampoot ovat pituusjärjestyksessä hyllyllä seinän vieressä. Kylpyhuoneen pöytätason nurkasta alkaen pönöttää koko kosmetiikkani rivissä seinää seuraten. Alushousuni on rullattu laatikkoon värin mukaisiin riveihin.
Niin kauan kuin minulla oli kashmirilaiset koristemaalatut puiset munat olohuoneen pöydän kultalautasella, huolellisen huolettomasti aseteltuna, Anitha joka päivä järjesti ne säntilliseen rinkulaan. Lautasen keskelle tuli yksi muna. Se oli ahdistava näky. Aina kun tulin kotiin, heilautin lautasta ja vapautin munat ojennuksesta. Lopulta luovutin ja lähtiessäni toukokuussa Suomeen, otin munat mukaani ja ne ovat nyt Töölössä vapaassa järjestyksessä lasimaljassa makuuhuoneen lipaston päällä.
Eniten minua kyllä ärsyttää jatkuva järjestely kodissani. Kun olen päivällä istunut soffalla ja käyn tekemässä kahvia itselleni, on soffatyynyt jo asetettu soffan päätyihin pystysuorina levyinä. Istun soffalle ja asetan tyynyt mukavasti. Kun taas poistun hetkeksi, Anitha kipittää järjestelemään tyynyni symmetriseksi asetelmaksi.
Kuivaruokakaappi on Anitan lempikaappi. Sen edessä on helppo istua lattialla joten on mukavan kevyt homma järjestää purnukat, pullot ja rasiat kohoavassa järjestyksessä kaapin takanurkkaan. Kaapin etuosassa ei ole mitään koska varastomme ovat vain Mikon tarpeita varten eli varsin vähäiset. Tämä ei silti vähennä kuivamuonakaapin tenhoa. Sieltä voi napsia tarvittavia pähkinöitä, manteleita ja öljyä sen verran kuin pieneen käsilaukkuun mahtuu.
Pähkinät, mantelit ja öljy ovat kodinhoitajan saavutettu etu. Niin kauan kun niitä katoaa soveliaassa määrin, se ei haittaa. Mutta se kerta kun purkki oli tyhjä eikä Mikko ollut ehtinyt sitä edes aloittaa - se oli jo tökeröä ja pisti vihaksi.
Korostan vielä mitä järjestely on. Järjestelyyn liittyy puuhastelu, touhuilu, siivoilu, pyyhkäily, asettelu. Suomalaisena käsitän kotisiivoukseen ja pyykinkäsittelyyn vahvempia verbejä, kuten vaikka jynssätä ja hangata, joita en voi kuvitella nykyisen sen enempää kuin entisenkään kodinhoitajamme yhteydessä. Se että kylpyhuoneessani on shampoot joka päivä ojennuksessa ei tarkoita sitä että kylpyhuone hohtaisi puhtauttaan. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta kylpyhuonetta.
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
Sunnuntai
Vielä perjantaina kerroin Mikolle että olen tullut tänne lomalle ja haluan tehdä kaikkea kivaa, mutta lauantainen retki Ideal Beachin uimarannalle ja sen jälkeen Kipling Cafén ulkoilmaravintolaan uuvutti niin että tänään olimme kotona.
Sunnuntaiaamuilla on aina taipumus venyä tosi myöhäisiksi. Aamiainen oli syöty ja lehdet luettu vasta puoli yhden aikaan. Koska neljän maissa pitää lähteä ratsastustunnille, ei siinä enää ehtinyt minnekään lähteä. Minä sitten kaseerasin kenkiäni ja pakkasin Suomeen vietäväksi juomalaseja, samalla kun Mikko valmisti possunkyljyksiä illaksi. Häthätää ehdimme syödä leipiä lounaaksi ja jo piti rientää ratsastamaan.
Ratsastus kolme kertaa viikossa on ollut Mikon sosiaalisen elämän pelastus. Ilman ratsastusta Mikko ei puhuisi töiden jälkeen koskaan kenellekään. Tallilla on tosi mukavan seurallinen tapa jäädä tunnin jälkeen puutarhaan istumaan, juttelemaan ja juomaan teetä. Samalla tulee ruokittua noin miljoona hyttystä. Missään ei ole niin paljon hyttysiä kuin talleillamme - hikisten hevosten ja hikisten ihmisten houkuttamina, mutta hauskassa seurassa hyttysetkin sietää.
Edellinen ratsastukseni oli edellisellä Intian käynnilläni lokakuussa. Suomessa en ole päässyt koko syksynä talleille, työ on vienyt kaiken ajan ja tarmon tehdä jotain kivaa. Toivottavasti kevät antaa vähän enemmän aikaa elämiseenkin.
Sunnuntaiaamuilla on aina taipumus venyä tosi myöhäisiksi. Aamiainen oli syöty ja lehdet luettu vasta puoli yhden aikaan. Koska neljän maissa pitää lähteä ratsastustunnille, ei siinä enää ehtinyt minnekään lähteä. Minä sitten kaseerasin kenkiäni ja pakkasin Suomeen vietäväksi juomalaseja, samalla kun Mikko valmisti possunkyljyksiä illaksi. Häthätää ehdimme syödä leipiä lounaaksi ja jo piti rientää ratsastamaan.
Ratsastus kolme kertaa viikossa on ollut Mikon sosiaalisen elämän pelastus. Ilman ratsastusta Mikko ei puhuisi töiden jälkeen koskaan kenellekään. Tallilla on tosi mukavan seurallinen tapa jäädä tunnin jälkeen puutarhaan istumaan, juttelemaan ja juomaan teetä. Samalla tulee ruokittua noin miljoona hyttystä. Missään ei ole niin paljon hyttysiä kuin talleillamme - hikisten hevosten ja hikisten ihmisten houkuttamina, mutta hauskassa seurassa hyttysetkin sietää.
Edellinen ratsastukseni oli edellisellä Intian käynnilläni lokakuussa. Suomessa en ole päässyt koko syksynä talleille, työ on vienyt kaiken ajan ja tarmon tehdä jotain kivaa. Toivottavasti kevät antaa vähän enemmän aikaa elämiseenkin.
perjantai 6. tammikuuta 2012
Parvia ja muuta sellaista
Kauan sitten kun olimme juuri menneet naimisiin ja asuimme Taka-Töölössä vuokrayksiössä jossa oli alkovi, Mikko rakensi alkoviin parven. Mikko on insinööri ja taitava nikkari ja suunnitteli ja teki parvenkin ihan itse. Eräänä päivänä parvi putosi hajottaen kaiken allaolevan, jouduimme tekemään vakuutusilmoituksen ja kutsumaan puusepän asentamaan parven paikalleen.
Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.
Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.
Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.
Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.
Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.
Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.
Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.
Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.
Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.
Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.
torstai 5. tammikuuta 2012
Lupa asua
Viisumit saimme Suomen Intian konsulaatilta kahdeksi vuodeksi, aiemmat kaksi kertaa olivat vuoden viisumeita. Asumisluvan voi sen sijaan hakea vain Intiassa ja 14 vuorokauden sisällä ensimmäisestä maahantulosta. Sen jälkeen lupaa anotaan uudestaan vuosittain. Viisumin saaminen ei tarkoita sitä että saa asua maassa.
Olemme jo kokeneita maahanmuuttoviraston asiakkaita. Emme hermostu emmekä ihmettele muuta kuin ensikertalaisia jotka ovat levottomia asiakkaita. Osaamme jonottaa istuen. Intiassa täytyy aina istua. Kun menen kauppaan ja ostamaani tavaraa haetaan varastosta, minun on parasta istua. Alkuaikoina yritin odottaessani seistä, mutta kyllästyin että koko ajan joku on pyytämässä minua istumaan. Nyt istahdan heti. Immigraatiossa istutaan muovisilla puutarhatuoleilla ja siirrytään aina yhden istuimen verran eteenpäin (tai sivulle koska penkit ovat myös riveissä) kunnes päästään luukulle asioimaan. Ensikertalaiset eivät tajua tätä ja sen vuoksi paikalla on virkailijoita jotka käskevät istumaan oikeassa paikassa. Istuimme kolmessa eri huoneessa ja kolmen tunnin kuluttua asumishakemuksemme oli otettu vastaan ja päätöksen - joka ilmeisesti on myönteinen - saamme noutaa maanantaina.
Joka vuosi olemme toimittaneet virastolle samat paperit, noin kolmekymmentä sivua kummastakin. Kopiot passista, viisumista, Mikon työsopimuksesta, vakuutukset siitä ettei kukaan intialainen voi tehdä Mikon työtä, vapaamuotoinen todistus Salcompilta jossa kerrotaan että Mikolla on kokopäiväinen työ, vakuutus että firma kantaa kaikki mahdolliset Mikosta koituvat kustannukset, firman yhtiöjärjestys, firman kaupparekisteriote, firman vakuutus että Mikko vaimoineen asuu the Laurels-nimisessä rakennuksessa, the Laurelsin vuokrasopimus, kopiot Mikon veronmaksajakortista, kopio Mikon viimeisestä veroilmoituksesta, firman sertifikaatti siitä että palkasta on pidätetty veroja, kopiot jokaisesta ennakonpidätyksestä, erillinen todistus siitä ettei virallista joulukuista ennakonpidätysilmoitusta ole vielä saatu mutta että ennakonpidätys on toimitettu. Sen lisäksi minulla on sadan rupian leimaveropaperilla vakuutus etten tee Intiassa palkkatyötä. Niin ja tietenkin täytetty hakemuslomake ja sen liitteenä vapaamuotoinen kirje jossa anotaan että meille myönnettäisi asumislupa.
Kaikki nämä paperit arkistoidaan meistä joka vuosi jonnekin. Häkellyttävä ajatus.
Maahanmuuttoviraston nettisivuilla kehoitetaan tekemään hakemus suoraan netissä ja toimittamaan muut paperit virastoon. Mikon sihteeri oli puurtanut kokonaisen päivän ja IT-osaston tuella sai lähetettyä meidän molempien kaksisivuiset hakemukset. Kun sihteeri oli ottanut yhteyttä maahanmuuttovirastoon ja kysyi mitä tehdä kun ei onnistunut printtaamaan valmista hakemusta, virastossa oli äimistelty miten hän oli onnistunut täyttämään hakemuksen netissä koska siihen tarvittava linkki ei vielä ole toiminnassa.
- En ole ainoa jonka mielestä Intian lahjakkaimmat insinöörit katoavat Amerikkaan. Tai ilmeisesti Salcompille jossa onnistuttiin hakkeroimaan maahanmuuttoviraston palveluun jota ei vielä ole.
Olemme jo kokeneita maahanmuuttoviraston asiakkaita. Emme hermostu emmekä ihmettele muuta kuin ensikertalaisia jotka ovat levottomia asiakkaita. Osaamme jonottaa istuen. Intiassa täytyy aina istua. Kun menen kauppaan ja ostamaani tavaraa haetaan varastosta, minun on parasta istua. Alkuaikoina yritin odottaessani seistä, mutta kyllästyin että koko ajan joku on pyytämässä minua istumaan. Nyt istahdan heti. Immigraatiossa istutaan muovisilla puutarhatuoleilla ja siirrytään aina yhden istuimen verran eteenpäin (tai sivulle koska penkit ovat myös riveissä) kunnes päästään luukulle asioimaan. Ensikertalaiset eivät tajua tätä ja sen vuoksi paikalla on virkailijoita jotka käskevät istumaan oikeassa paikassa. Istuimme kolmessa eri huoneessa ja kolmen tunnin kuluttua asumishakemuksemme oli otettu vastaan ja päätöksen - joka ilmeisesti on myönteinen - saamme noutaa maanantaina.
Joka vuosi olemme toimittaneet virastolle samat paperit, noin kolmekymmentä sivua kummastakin. Kopiot passista, viisumista, Mikon työsopimuksesta, vakuutukset siitä ettei kukaan intialainen voi tehdä Mikon työtä, vapaamuotoinen todistus Salcompilta jossa kerrotaan että Mikolla on kokopäiväinen työ, vakuutus että firma kantaa kaikki mahdolliset Mikosta koituvat kustannukset, firman yhtiöjärjestys, firman kaupparekisteriote, firman vakuutus että Mikko vaimoineen asuu the Laurels-nimisessä rakennuksessa, the Laurelsin vuokrasopimus, kopiot Mikon veronmaksajakortista, kopio Mikon viimeisestä veroilmoituksesta, firman sertifikaatti siitä että palkasta on pidätetty veroja, kopiot jokaisesta ennakonpidätyksestä, erillinen todistus siitä ettei virallista joulukuista ennakonpidätysilmoitusta ole vielä saatu mutta että ennakonpidätys on toimitettu. Sen lisäksi minulla on sadan rupian leimaveropaperilla vakuutus etten tee Intiassa palkkatyötä. Niin ja tietenkin täytetty hakemuslomake ja sen liitteenä vapaamuotoinen kirje jossa anotaan että meille myönnettäisi asumislupa.
Kaikki nämä paperit arkistoidaan meistä joka vuosi jonnekin. Häkellyttävä ajatus.
Maahanmuuttoviraston nettisivuilla kehoitetaan tekemään hakemus suoraan netissä ja toimittamaan muut paperit virastoon. Mikon sihteeri oli puurtanut kokonaisen päivän ja IT-osaston tuella sai lähetettyä meidän molempien kaksisivuiset hakemukset. Kun sihteeri oli ottanut yhteyttä maahanmuuttovirastoon ja kysyi mitä tehdä kun ei onnistunut printtaamaan valmista hakemusta, virastossa oli äimistelty miten hän oli onnistunut täyttämään hakemuksen netissä koska siihen tarvittava linkki ei vielä ole toiminnassa.
- En ole ainoa jonka mielestä Intian lahjakkaimmat insinöörit katoavat Amerikkaan. Tai ilmeisesti Salcompille jossa onnistuttiin hakkeroimaan maahanmuuttoviraston palveluun jota ei vielä ole.
tiistai 3. tammikuuta 2012
Nuutunut pariskunta
Kyllä Chennaihin voi lentää helpomminkin kuin lähtemällä Töölöstä kello 5.45, lentämällä 3 tuntia länteen Lontooseen josta otetaan kone itään Intian Bangaloreen, josta on tunnin lento edelleen itään Chennaihin jonne saavutaan kello 7 aamulla. Tämä nyt vain sattui lentoja tilatessa olemaan se näppärin yhteys.
Ja koska sekä Mikko että minä olemme vakavasti riippuvaisia elokuvien katselemisesta, emme tuhlaa pitkiä lentoja nukkumiseen vaan katsomme niin monta elokuvaa kuin ehtii. Olisin ehtinyt katsoa neljä leffaa Lontoo-Bangalore-välillä, mutta yritin nukkua sen yhden leffan pituisen pätkän. Mutta silloin ei nukuttanut.
Univelkaa lukuunottamatta matkaamisessa on vain hyviä puolia. Bangaloren poukahdus oli kiva tehdä. Sai pehmeästi käännettyä Intia-vaihteen päälle.
Esimerkiksi turvatarkastukset Intiassa ovat aina hauskoja. Naiset ja miehet osoitetaan eri jonoihin koska ei voi kuvitellakaan että naisia kopeloitaisiin julkisesti. Naiset ahtautuvat laumoissa lapsikatraan kanssa myös turvatarkastusportin läpi. Sitten heitä työnnetään takaisin odottamaan vuoroaan ja opastetaan turhaan että portin läpi on tarkoitus kulkea yksi kerrallaan. Sinänsä sillä ei ole väliä. Intialaisilla naisilla on aina yllään kilo kultaa koruina, joten metallipaljastuslaitteen läpäiseminen on joka tapauksessa jatkuvaa piippaamista. Sitten jokainen nainen ja lapsi tutkitaan yksitellen verhoilla eristetyssä kopissa käsikäyttöisellä metallinpaljastimella ja sama herkeämätön piippaaminen jatkuu. Sitten matkalippuun lätkitään leimat että nainen on tutkittu ja vaaraton, piippailuista huolimatta. Naisia kunnioittamattomissa länsimaissahan on tapana riisuttaa kelloa, kenkää, vyötä, rannekorua ja korvakorua kunnes piippausta ei enää kuulu, mutta ei Intiassa.
En usko että intialaisnaisten turvatarkastuksissa on mitään järkeä. Mutta ne ovat hyvin aikaavieviä. Yleensä yksi lauman jäsenistä asettuu jonoon kun muut purkavat nyssäköitään läpivalaisuhihnalle, syöttävät lapsia tai ovat loukkaantuneita siitä että takki pitää riisua. Sitten kun on sen jonossa olevan vuoro astua metallinpaljastusportin läpi, koko jengi rientää salamana perään. Joten jos äsken luulin olevani jonossa kolmantena, olenkin yhtäkkiä kolmaskymmenes. Elämä on kovin arvaamatonta.
Vain Intiassa turvatarkastuksen venyminen on hauskaa ajanvietettä.
Ja koska sekä Mikko että minä olemme vakavasti riippuvaisia elokuvien katselemisesta, emme tuhlaa pitkiä lentoja nukkumiseen vaan katsomme niin monta elokuvaa kuin ehtii. Olisin ehtinyt katsoa neljä leffaa Lontoo-Bangalore-välillä, mutta yritin nukkua sen yhden leffan pituisen pätkän. Mutta silloin ei nukuttanut.
Univelkaa lukuunottamatta matkaamisessa on vain hyviä puolia. Bangaloren poukahdus oli kiva tehdä. Sai pehmeästi käännettyä Intia-vaihteen päälle.
Esimerkiksi turvatarkastukset Intiassa ovat aina hauskoja. Naiset ja miehet osoitetaan eri jonoihin koska ei voi kuvitellakaan että naisia kopeloitaisiin julkisesti. Naiset ahtautuvat laumoissa lapsikatraan kanssa myös turvatarkastusportin läpi. Sitten heitä työnnetään takaisin odottamaan vuoroaan ja opastetaan turhaan että portin läpi on tarkoitus kulkea yksi kerrallaan. Sinänsä sillä ei ole väliä. Intialaisilla naisilla on aina yllään kilo kultaa koruina, joten metallipaljastuslaitteen läpäiseminen on joka tapauksessa jatkuvaa piippaamista. Sitten jokainen nainen ja lapsi tutkitaan yksitellen verhoilla eristetyssä kopissa käsikäyttöisellä metallinpaljastimella ja sama herkeämätön piippaaminen jatkuu. Sitten matkalippuun lätkitään leimat että nainen on tutkittu ja vaaraton, piippailuista huolimatta. Naisia kunnioittamattomissa länsimaissahan on tapana riisuttaa kelloa, kenkää, vyötä, rannekorua ja korvakorua kunnes piippausta ei enää kuulu, mutta ei Intiassa.
En usko että intialaisnaisten turvatarkastuksissa on mitään järkeä. Mutta ne ovat hyvin aikaavieviä. Yleensä yksi lauman jäsenistä asettuu jonoon kun muut purkavat nyssäköitään läpivalaisuhihnalle, syöttävät lapsia tai ovat loukkaantuneita siitä että takki pitää riisua. Sitten kun on sen jonossa olevan vuoro astua metallinpaljastusportin läpi, koko jengi rientää salamana perään. Joten jos äsken luulin olevani jonossa kolmantena, olenkin yhtäkkiä kolmaskymmenes. Elämä on kovin arvaamatonta.
Vain Intiassa turvatarkastuksen venyminen on hauskaa ajanvietettä.
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Matkaan ja lomalle
Kahden viikon lököloma on nyt tarpeen ja vietän sen Intiassa. Olisi kyllä kiva lomailla muuallakin kuin Chennaissa joka ei oikeastaan ole kenenkään turistin ykköskohde. Finnmatkojen Lomalennotkin menee Delhiin. Mutta elämä on nyt tällä hetkellä tällaista. Onneksi oli se Montrealin matka välillä.
Tänään paistoi aurinko, maa oli jäässä, oli muutama lumihiutalekin. Kaikki tuntui yhtäkkiä valoisalta ja oli kevyt hengittää. Tai ehkä se johtui vain siitä että lomani oli alkanut. Ja kun tulen takaisin, päivät ovat jo hiukkasen pidempiä lupaillen kevättä.
Tänään paistoi aurinko, maa oli jäässä, oli muutama lumihiutalekin. Kaikki tuntui yhtäkkiä valoisalta ja oli kevyt hengittää. Tai ehkä se johtui vain siitä että lomani oli alkanut. Ja kun tulen takaisin, päivät ovat jo hiukkasen pidempiä lupaillen kevättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)