Mökillä

Huomenna alkaa uusi työ. Jännittää ihan hirveästi. Tässä iässä ihmiset vakiintuvat ja pysyvät samassa työpaikassa kunnes jäävät eläkkeelle. Mikä minussa on vikana kun poukkoan paikasta toiseen? Uuden työn aloitushan on stressaavaa. Uudet ihmiset, uudet tavat, uudet tietokone-ohjelmat, uudet paikat, uudet työt. En tiedä mikä on pahinta. En koskaan muista ihmisten kasvoja. En yhdessäkään työpaikassani ole oppinut työtovereideni nimiä. On tosi kurjaa kun sanotaan vaikka että mene kysymään Jenniltä eikä mitenkään kehtaa kysyä kuka se Jenni oikein on kun tiedän itsekin että olen viikottain sen Jennin kanssa tekemisissä.

Lisäksi jännittää miten pärjään, miten osaan, mitä jos tulee joku paha onnettomuuspotilas tai hätätilanne ja olen yksin. Mitä teen? Tiedän että kaikki lääkärit jännittävät päivystyksiä ja tiedän että kaikki selviävät niistä. Minäkin olen selvinnyt. Viimeksi selvisin Mäntsälässä maaliskuussa. Silti jännittää.

Mökillä on ihanaa. Harmittaa kyllä ettei puita saatu kaadettua ja tämä ikuinen hämärä ympäröi mökkiä. Mutta syvässä rannassa ilta-aurinko paistaa kunnes laskee vastarannan metsän taakse. Uin tyynessä aurinkoisessa illassa. "Kuinka kaunis on illan hetki tää, rusko päivän kun haipuu pois". Koira on tyytyväinen mökkeilyyn ja on kaivanut jo monta kuoppaa pihalle. Ei se tiedä mitä se etsii, eikä se koskaan mitään löydä, kunhan kaivaa.

Huomenna sitten töihin. Ja täytyy sopia Härkätien Ratsastuskoulun kanssa ratsastustunnit. Ja pitää etsiä se ihminen joka osaa kertoa lahden mutaisen pohjan ruoppausmahdollisuudesta. Ja joku päivä on sovittava puiden kaato niin että ensi kesänä meillä on aurinkoa ja koko mäki on täynnä ahomansikoita, päivänkakkaroita ja kissankelloja kuten oli silloin kun olin lapsi.

On tosi jännä tunne istua täällä mökissä ja katsoa syvään rantaan maisemaa joka on minulle tuttu koko elämäni ajalta. Että joku paikka voikin säilyä näin omana koko elämän ajan!

Kävelyä

Ihan lisäys edelliseen blogiini, siihen kävelytapaani. Vein veneen vaahtosammuttimet Haukilahden rannassa tarkistettavaksi ja samalla menin Matinkylään Ison Omenan viereen autopesulaan ja Ompun Prismaan. Kävelin Ompun ostarin käytävää kun joku huusi takaani "Pirkko!!". Se oli Olarin aikojen naapuri, Raili.

"Hei, olithan se sinä, en ollut ihan varma. Näin sinut vain takaapäin mutta tunnistin sinut kävelytyylistä"

Joku päivä toivon että joku videoi kävelyäni. Voi olla että minulla on joku ortopedinen ongelma jonka vuoksi kävelytapani on niin tunnistettava. Ainakin kengänkannat kuluu takaulkosyrjästä nopeasti. Miten muiden kengät kuluvat?

Kotona

Hmm... mietin tässä näitä koteja. Kaikkea on liikaa - niin koteja, tavaroita kuin vaatteitakin. Tulin eilen illalla Intiasta ja toin kaksi painavaa kapsekillista vaatteita, pöytäliinoja ja tavaroita tullessani, vähän niinkuin etukäteismuuttokuormaa. Olenhan nyt käytännössä muuttanut takaisin Suomeen, paitsi että kakkoskotini (tai onko se ykköskoti?) on Intiassa. Viikon kuluttua levittäydyn mökille josta tulee kai myös kotini - kolmoskoti?

Kun jossain vaiheessa ryhdyn asumaan vain yhdessä kodissa, sen täytyy olla jättimäisen suuri. Viimeiset neljä vuotta on ollut todella ylellistä kun sekä ulkomailla että Suomessa on aina kaikki valmiina - matkaaminen mantereiden välillä onnistuu ilman tavaroiden raahaamista kun joka paikassa on tarpeelliset kamat odottamassa. Vaatteet ja kengät lenkkareita myöten, ratsastuskamat kypärineen ja saappaineen, deodorantit ja kasvovoiteet, astmasuihkeet ja antibiootit, kuivamuonat, astiat, huonekalut, kirjat, taulut, koriste-esineet, ... Kaikkea on kahdella mantereella.

Kun kaiken kasaa lopulta yhden katon alle, kahdet tavarat kerrottuna kahdella (meitähän on kaksi henkilöä) on kertakaikkiaan liikaa. Kamaa on ehdottomasti liikaa.

Huh huh

On tosi vaikeata olla kotona ja yrittää olla ratkomatta ongelmia. Tai pikemminkin sanoutua ulkopuoliseksi kaikesta. Esimerkiksi se vartijoiden vedenpuhdistusvekotin on jokapäiväinen puheenaihe. Heti aamukahdeksalta kun Anitha tulee hän ilmoittaa ettei vartijoiden vesilaitteen huoltaja ole käynyt ja vartijat olivat itse puhdistaneet vedenpuhdistuslaitteen suodattimen mutta se ei silti toimi kunnolla. Sanon lakonisesti että soittaisi Mr Raville tehtaalle ja jatkan lehden lukemista.

Lähdin aerobiciin kymmeneltä. Jos olisin käynyt koko vuoden aerobicissa, olisin luultavasti voinut hypätä ovelta kahden metrin päässä olevaan Toyota Innovaan ja säästynyt Supervorin vedenpuhdistuslaitetta koskevilta loputtomilta selityksiltä. Mutta koska olen aerobic-noviisi ja laahustin tavalliseen tapaani autolle, jämähdin kuuntelemaan samat tarinat kuin eilenkin. (Tuosta laahustamisestani - en tiedä mikä kävelyssäni on vikana. Kun olin teini, veljeni väitti että kävelen kuin Holle Holopainen. En ole ihan varma kuka on Holle. 70-luvun muusikko kai. Joku päivä googletan nimen.)

Supervor halusi kertoa, kuten oli kertonut jo eilen, että oli puhdistanut vedenpuhdistuslaitteen suodattimen mutta vettä ei silti tule hyvin. Katsoin että vartijoiden pöydän vieressä on edelleen antamani suuri Kinley-vesitonkka, samaa vettä jota itse juomme. Ei siis huolta vartijoiden nuupahtamisesta vedenpuutteen vuoksi. Ehkä tuosta Kinley-vedestä ei riitä myyntiin tai kotiin vietäväksi, mutta ainakin työpäivän sen kanssa pärjää.

Aerobic-tuntini jälkeen olin raukeantyytyväinen urheilusuoritukseeni. Olin saanut pomppia kunnon sykkeet hengästymiseen asti ja vähän sen päälle ja tehnyt satoja vatsalihasliikkeitä. Join vettä ja istuin tyytyväisenä Venkateshin autoon päästäkseni kotiin suihkuun. "Madam, minä puhdistin eilen sen teidän vedenpuhdistuslaitteen filtterin mutta siihen pitäisi hankkia uusi filtteri...". Huokaus... se siitä jumpan tuottamasta endorfiinieuforiasta. Että nyt se olikin muka Venkatesh joka ruuvasi auki vartijoiden vedenpuhdistusvekottimen. Ilmeisesti tästäkin tulee kisa, samoin kuin tuli moskiittomyrkytyksistä. Kaikki haluaa esiintyä toista parempana ja tienata muutaman ekstrarupian.

Vesisäiliöön kuuluu säännöllinen huolto jota vaan emme koskaan saa tulemaan meille asti. Koska huoltoyksikön asiakaspalvelussa puhutaan vain tamilia, minun on aivan hyödytöntä soitella sinne tai minne vaan vastaaviin puljuihin ja puhua tamilia. Siksi on sovittu että Mr Ravi hoitaa nämä kontaktit.

Mutta unohdetaan se vedenpuhdistus, nyt tuli taas keskeytys. Kaksi ilmastointilaitteenkorjaajaa saapui meille toteamaan että Mikon pukeutumishuoneen ilmastointilaitteen kompressori pitää vaihtaa taas kerran. Korjaajat ja huoltomiehet tulevat aina pareittain ja viipyvät meillä pari-kolme tuntia. Ikäänkuin mestari ja apupoika. Mikon huoneessa on kai 50C lämmintä ja tympeän kosteata. Kaikki Mikon vaatteet on siellä homehtumassa. Uusi kompressori saadaan asennettua ehkä maanantaina. Sen lisäksi puolet ilmastointilaitteistamme ei toimi liian tehottomien muuntajien vuoksi. Emmehän me niitä kaikkia rupea vaihtamaan, me olemme vain vuokralla täällä. Kyllä kuuma ilma kehitysmaassa on tuskaisaa! Ei niinkään se kuumuus vaan kaikki siihen liittyvä touhuilu ja häslinki.

Luulen että on paras poistua viileämpiin maisemiin ja jättää Mikko hoitamaan kotiasiat. Silloin kaikki sujuu hienosti koska kukaan palvelija ei puhu Mikolle. Babukin istuu Mikon kanssa autossa kolme tuntia päivässä mykkänä kuin kala mutta minut nähdessään kuulen että puutarhan hyttysmyrkky on melkein lopussa ja hän voisi ostaa lisää, tai että hänen lastensa synttärit on lauantaina ja hän pitäisi sen vuoksi lauantain vapaata mutta Prabha tulee silloin ja kyllä, kotiin viety ilmastointilaite toimii niin että isä saa nykyään nukuttua, kiitos vain, ja tässä on spray-maali jonka ostin alennuksella auton naarmuja peittämään.

Puolitehoista

Näin kesäkuumalla Chennai tuntuu puolitehoiselta. Käsittääkseni Chennai ei ole lainkaan Intian kuumimpia paikkoja, mutta on asiaankuuluvaa aina voivotella tukalaa oloa. Toki tukaluus on aina subjektiivinen olotila, en minäkään tässä ole miettinyt kuinka onnekas olen kun asun lähellä vilvoittavaa merituulta enkä esimerkiksi jossain 40 kilometria sisämaassa Velloren kuivilla hiekkaisilla aukeilla jossa on aina kuumempaa kuin meillä.

Nyt päivälämmöt nousee 40C-asteeseen ja mikäli ei tuule, se on todella kuumaa. Parin viikon aikana sähköä on säännöstelty niin että meilläkään ei ole sähköä lainkaan 10.30 - 13 välillä. Pesukone ei toimi, ilmastointi ei toimi, kattopropelit ei toimi. Meillähän on joka huoneessa katossa propeleita joiden pyörimisvauhtia voi säätää ja ne saavat kuumankin ilman liikkeelle niin että tuntuu hieman viileämmältä. Mutta nekään ei siis toimi päivällä.

Vaikka on sovittu että Anitha soittaa kaikista talon ongelmista Mr Raville tehtaalle, kaikki ongelmat raportoidaan minulle kun nyt olen paikalla. Vartijoille on asennettu hieno vedenpuhdistuslaite jonka perimme Matilta joka siirtyi Manaukseen. Laite vaatii huoltoa kuten kaikki laitteet, ainakin suodattimet pitää vaihtaa. Muutenhan laitteesta ei tule vettä. Edellisen kerran muistan jostain tammikuulta ennen Suomeen lähtöäni kuinka taisteltiin huoltomiesten saamiseta paikalle. Huoltosopimuksesta on maksettu yli 3000 rupiaa ja se sisältää säännölliset käynnit jotka vaan ei ilmeisesti onnistu. Koska nyt ollaan taas samassa jamassa. Vartijoiden vesilaite on tukossa, ei yhtään vettä. Tästä huollosta on puhuttu jo viidettä päivää ja todella luulin että asia on hoidettu. Nyt kuulin Venkateshilta ettei vartijoilla ole vedenpisaraakaan! Se on hieman kohtuutonta ottaen huomioon että vartijat ovat ulkona koko ajan 40C lämmössä. Anitha sanoi ettei hän ole saanut yhteyttä huoltoliikkeeseen, että Murugan joka oli edellinen korjaaja silloin tammikuussa otti rahat ja lopetti Eureka Forbesilla työskentelyn eikä nyt ole ketään kontaktihenkilöä. En ymmärrä miksei Anitha voinut soittaa Raville heti. Saimme puhelimitse kiinni jonkun asiakasvastaavan joka ei puhunut englantia mutta jonka asiaankuuluvasti haukuin littanaksi vain osoittaakseni että talossa asuu herrasväkeä.

Olemme selkeästi sopineet että talon asiat kuuluvat Mr Raville ja kodinhoito on Anithan juttuja mutta se vain ei mene läpi. Asiat kaatuvat minulle, ja jollen ole paikalla, ne ilmeisesti odottavat minun tuloani. Ei ihme että kotimme on jatkuvasti varsin likainen ja pölyinen kun Anitha on puolet päivästä puhelimessa ja toisen puolen keittämässä teetä erilaisille korjausmiehille.

No, onhan Anitha ihan hyvä työntekijä. Mutta en voi myöskään kieltää kuinka onnellinen olin kun Anitha oli kolme päivää sairaana ja sain pitää kodin itselläni. Juhlistin oloani pesemällä kylppärit joista tuli ensimmäistä kertaa puhtaat. Onhan tuo jotenkin pateettista. En olisi uskonut itsestäni tuollaista venytystä. Mutta minun on myönnettävä etten ole missään paikassa Intiassa nähnyt puhtaita kylpyhuoneita tai WC:eitä. Ne vaan on sellaisia tabuja ja saastaisia paikkoja ettei niitä pese kuin kastittomat eikä heiltä voi odottaa sen siistimpää tulosta kuin muiltakaan kun kerran kulttuurin mukaisesti nuo paikat ovat saastaisia ja kaiken lisäksi - eihän palveluskunnalla mitään suihkuja tai kylpyhuoneita omissa kodeissaan ole missä olisivat oppineet yksinkertaisen WC:n siivouksen alkeet.

Ajatukset Suomessa

Onhan tämä vähän tylsää elämää. Onneksi olen lihonut sen verran että piti aloittaa aerobic-harrastus jotta mahtuisin mustaan mekkoon Ilkan ja Riikan promootiojuhlaa varten. Tosin lopulta päädyin teettämään uuden, mutta koska ei ole takeita että siitä tulee ihan täydellinen, on varmempi jatkaa jumppaa.

Käyn ruotsalaisen Annetten suosiman liikuntapaikan aerobicissa 5 kertaa viikossa. En ole erityisesti aerobicin ystävä, mutta jumppatarjonta ei ole kovin laaja Chennaissa joten käyn mieluummin pomppimassa hien pintaan nostavassa nopeatempoisessa aerobicissa kuin yogassa joka tosin sekin on tehokasta lihaskuntoa kehittävää liikuntaa. Aerobicissa sotkeudun askeliin ja kuvioihin jotka minusta ovat ihan turhia lisukkeita liikunnassa. Pelkkä hyppely ja jumppa riittäisi minulle.

Herään aamulla kuudelta kuten Mikkokin, luen lehteä ja kun Anita tulee, käydään läpi kaikki ongelmat joita talossa on. Ongelmia on aina. Joku ilmastointilaite ei taas toimi, joku on alkanut vuotaa, vartijoiden juomavedenpuhdistuslaite on hajalla, silityslauta kaipaa uuden päällisen, katon vesitankki ei täyty, sähköä tulee puoliteholla. Yleensä kaikki korjautuu sillä että joku heppu tulee ja vaihtaa suodattimen tai puhdistaa laitteen. Erilaisia miehiä lappaa meille jatkuvaan tahtiin, mutta olen varsin tuskastunut tuloksiin. Puuhataan paljon, korjataan joku kohta, puhdistetaan toinen ja tilanne korjautuu pariksi päiväksi mutta kohta ollaan taas toimimattoman vekottimen kanssa. Kaivon moottori on jatkuva riesa vaikka se vaihdettiin joku aika sitten. En usko että sille onkaan muuta tehtävissä kuin aina tarvittaessa pyytää joku puhdistamaan jotain suodattimia tai putkia, vesihän on roskaista. Minusta koko tämä yhteiskunta on rakennettu siten ettei mikään kestä kauan ja täten työllistetään valtava määrä porukkaa. Erilaisia korjaajia saa helposti jo samana päivänä jotka fiksaavat hätäapukorjauksia kunnes taas joku prakaa.

Kymmeneksi menen aerobiciin jonne ajaa vajaa kymmenessä minuutissa. Meitä on siellä 5-8 naista, oikein mukavaa. Opettaja on sama heppu joka oli Madras klubilla vetämässä aerobicia jossa kävin vuosi sitten. Madras klubin jumppasali on nyt remontin vuoksi suljettu, siksi oli haettava toinen paikka. Tunnin loputtua tulen kotiin suihkuun ja lähden lounasaikaan jonnekin. Kauppaan useimmiten. Tai vain istuskelemaan johonkin kuppilaan. Täällähän on muutamia miellyttäviä kuppiloita joissa on viihtyisää istua. Eilen olin Annetten kanssa lounaalla. Sitten tulen kotiin ja istun tietsikan ääressä selaamassa sitä sun tätä. Lääketiedettä, uusia tutkimustuloksia, eri kielisiä sanomalehtiä.

Viikko sitten kävin Ideal Beachilla koska ajattelin velvollisuudentuntoisesti että onhan tämä hiekkarantamahdollisuus käytettävä hyväksi niin kauan kuin täällä on. Mutta loppujen lopuksi olisin aivan yhtä hyvin voinut lukea kirjaani kotona. Uimarannalla on minusta varsin tylsää, vaikka Ideal Beach on ihan hyvä paikka.

Tiistaisin ja torstaisin lähden puoli viisi ratsastamaan jossa tapaan töistä tulleen Mikon. Ratsastamme, istumme Kishoren ja muiden kanssa hetken vilvoittelemassa ja juttelemassa ja tulemme kotiin suihkuun, teemme jotain iltapalaa ja katsomme tallennettuja amerikkalaisia sarjoja tai jonkun elokuvan.

Jos joku osaa kuvitella näitä päiviäni täällä, on varmaan helppo ymmärtää että ajatukseni ovat jo Suomessa ja työelämässä. Tällainen joutilas elämä on suunnattoman tylsää kun päivän kohokohdat ovat tunnin jumppa ja ratsastus. Siihen väliin mahtuisi varsin hyvin palkkatyö, jolloin näistä harrastuksistakin voisi nauttia työn vastapainona enemmän.

Tavallinen tarina

Usein on tapana vaahdota sananvapauden nimissä objektiivisen historiankirjoituksen tarpeellisuutta. Joskus jos satun oleman reippaalla tuulella, mietin mitä se tarkoittaa. Joku poppoo nämä asiat kuitenkin päättää - siis mitä koululaisten historiankirjoihin painetaan - eikä kukaan henkilö tai mikään ryhmä voi olla yksiselitteisen objektiivinen. Johonkin päin ollaan aina kallellaan. Puolueettoman oppikirjan kirjoittaminen on vaikeata. Miten siitä saa mielenkiintoisen ottamatta mihinkään kantaa? Joko sisällön muoto on värikästä tai siitä on karsittu pois kaikki vähänkin kantaa ottava niin että vain tylsät raamit on jäljellä. Pelkkien tosiasioiden, niiden raamien, esilletuominen yksinään on väärin koska silloin koululais- ja opiskelijaparoille jätetään ihan mahdoton tehtävä yrittää muodostaa itse oma mielipide pelkistä ikävistä rakennuspalikoista.

Intia on demokratia jossa vallitsee sananvapaus jota saa käyttää. Mutta ajattelua voi muokata lahjuksin, etuuksia myöntämällä, teoilla, kirjoituksilla tai puheilla. Tai oppikirjoja uudelleen kirjoittamalla.

Tänään The Hindu ja kaikki muut lehdet kirjoittivat että ensi lukukauden tamilinkielen oppikirjat eivät tule sisältämään juuri vallasta luopuneen Isä Aurinkoisen, entisen pääministerin Karunanidhin, tekstejä. Isä Aurinkoinen oli ennen politiikkaan ryhtymistä jonkinasteinen näyttelijä mutta eniten tamilinkielisten elokuvien käsikirjoittaja. Jostain syystä hänen vanhoja, suuresti ylistettyjä elokuvakäsikirjoituksiaan uudelleenfilmattiin ahkerasti viimeisten 5 vuoden aikana jolloin hänen puolueensa oli vallassa. En pysty mitenkään arvoimaan oliko kehut ja ylistykset aiheellisia. Politiikka on hankala asia. Joka tapauksessa, Isä Aurinkoinen taisteli kiivaasti klassisen tamilin kielen ja kulttuurin säilyttämisen puolesta.

Tamil Nadussa koulut alkavat kesäkuun alussa ja oppikirjat on jo painettu tai painon viimeisissä vaiheissa. Arveluttavaa Karunanidhi-materiaalia sisältäviä tamilin oppikirjoja on valmisteilla 90 miljoonaa kappaletta. Näistä aletaan nyt poistaa Isä Aurinkoisen kirjoittama nationalistinen runo "Semmozhi Vaazhthu" joka esitettiin ensi kertaa viimevuotisessa "World Classical Tamil"-konferenssissa (jossa muuten yksi pääpuhujista ja maailman etevimmistä muinaistamilin asiantuntijoista oli Helsingin Yliopiston indologian professori Asko Parpola). Sen lisäksi kaikki muu Karunanidhin kirjoittama ja häneen liittyvä materiaali poistetaan joko repimällä tai kirjoja uudelleen painamalla.

Tästä lähtien kaikki Tamil Nadun lapset saavat objektiivista tietoa ja oppia koulunsa tamilintunneilla.

Näinkö nopeasti Isä Aurinkoinen unohtuu? En ole varma. 87-vuotias Karunanidhi tuskin on viiden vuoden kuluttua enää riittävässä terässä seuraavaan viisivuotiskauteen, mutta poikansa, entinen varapääministeri, 56-vuotias Stalin valittiin oman äänestysalueensa ääniharavana kansanedustajaksi ja mikäli historia toistaa itseään, hänestä tulee DMK-puolueen puheenjohtaja isänsä siirtyessä pois päivänpolitiikasta ja luultavasti aikanaan Tamil Nadun pääministeri.