Pia lähti

Lähdimme lentokentälle tänä aamuna kello 5.30 aamulla saattamaan Piaa. Pia lähti Suomeen viikoksi ja sen jälkeen Montrealiin neljättä opiskeluvuottaan aloittamaan.

Eilisillan vietimme ihan niin rauhallisesti kuin olemme viettäneet useimmat iltamme Chennaissa. Katsoimme kotona elokuvaa. Elokuva oli Bollywood-klassikko vuodelta 1995, Shahrukh Khanin ja Kajolin ensimmäisiä suuria romanttisia hittejä, Dilwale Dulhania Le Jayenge. Filmi kesti kolme tuntia ja filmiä seuratessa oli hyvin vaikea ymmärtää miten SRK:sta saattoi tulla tähti, romanttinen sankari ja yksi maailman eniten ansaitsevista näyttelijöistä ja miten itse leffa saattaa olla Intian katsotuin elokuva. DDLJ pyöri Mumbaissa elokuvateatterissa yhtämittaisesti ennätykselliset 750 viikkoa aina helmikuuhun 2010 asti. Hiljalleen olemme oppineet katsomaan hindi-leffoja eikä kukaan meistä nukkunut ja nauroimme melkein koko ajan. En ole varma nauroimmeko oikeissa kohdissa, mutta onko olemassa "oikeata kohtaa"? Huumorin ymmärtää jokainen omalla tavallaan tai sitten ei ymmärrä ollenkaan.

Kerron elokuvasta koska haluan kertoa kuinka kodikasta meillä on ollut. Juomme iltaisin teetä ja katsomme DVD:ltä enimmäkseen huonoja elokuvia tai keveitä televisiosarjoja kuten "How I Met your Mother", "Big Bang Theory", "Jeeves and Wooster". Vaikka asuu Intiassa, elämä voi olla hyvin tavallista ja juuri sellaista kuin sen itse tekee.

Pia oli meillä 8 viikkoa ja se aika oli kovin lyhyt. Olin ajatellut kirjoittaa monta puuttuvaa blogia tänä sunnuntaiaamuna, kaikkea sitä mitä olemme tehneet, mietteitä Rajasthanista ja Kiinasta, Intiasta ja kaikesta muustakin. Mutta koti on kamalan tyhjä, tuntuu haikealta enkä saa aloitettua yhtään iloista tai analysoivaa kirjoitusta. Ehkä huomenna.

Hongkong 1

Singaporesta oli neljän tunnin lento Hongkongiin. Singapore Airlinesin turistiluokka on kuin Finnairin business-luokka - tilaa oli riittävästi, sai katsoa omia elokuvia, kohtelu oli ystävällistä eikä ollenkaan tuntenut itseään toisen luokan kansalaiseksi. Ruokakin oli hyvää.

Hongkongiin tullessa oli enemmän tunne että on tullut Kauko-itään. Että ollaan jo Kiinassa. Hongkong tuntuu vähemmän säntilliseltä ja paljon iloisemmalta kaupungilta kuin Singapore ja myös puhtaudessaan ja kauneudessaan vetää Singaporelle vertoja. Hongkong on todella kaunis kaupunki. En ole tutkinut paljonko maata Hongkongissa oikeasti on, mutta maa on paljolti kukkulaa joka näkyy kaikkialle vihreänä. Meri on samoin vieressä koko ajan ja tietenkin pilvepiirtäjät. Hongkong on kuin Manhattan, kaikki nousee korkealle ja ihmisiä on paljon eikä kaupunki koskaan nuku.

Tänään menimme heti aamulla Immigrationiin jonottamaan viisumia manner-Kiinaan. Vaikka Kiina väittää että Hongkong on aina ollut osa Kiinaa, Hongkongiin ei tarvitse viisumia. Vaan kun menee sinne Salcompin tehtaan lähellä olevaan kaupunkiin tunnin lautta- tai ajomatkan päähän Shenzheniin, sinne tarvitaan viisumi. Immigraatiotoimistossa ei ollut muuta ongelmaa kuin että ihmisiä oli paljon. Meitä ennen oli sata hakijaa ja istuimme hyytävän kylmäksi ilmastoidussa odotustilassa kolme tuntia odottamassa että voimme jättää täytetyt hakemuksemme jotta voimme noutaa sen mukaiset viisumit huomenna aamulla. On harmillista että kuumissa maissa on pakko aina pitää sisätilat jossain +16 asteen lämpötiloissa. Pitäisi aina pitää mukana villatakkia tai hartiahuivia sisälläoloa varten vaikka ulkona olisi 46C astetta. Hongkongissa on kuitenkin ihan maltillinen ilmasto, +30C asteen tienoilla. Hongkongissa ihmiset pukeutuvat hyvin rennosti - shortsit ja t-paita tai minihameita ja jokainen on muodikkaan näköinen. Ja tytöt ja pojat kulkevat estotta käsi kädessä aivan julkisesti rakastuneen näköisinä. Kulttuurishokki Chennaista tuleville! Pia tuli Intiaan tyhjän kapsekin kanssa kun tiesi ettei tarvitse ihmeemmin välittää pukeutumisesta. Äidin kaapista löytyy sopivia vetimiä, käytämme jotakuinkin samaa kokoa. Mutta äidin garderoobi ei ihan edusta 20-vuotiaan pintamuotia joka on erinomaisen hyvin esillä Hongkongissa. Mutta Hongkong on kuin yksi suuri shopping mall koko kaupunki ja vaikka Pia ei ole shoppailija, jotain kivaa, ihan omaa päällepantavaa löytyi Piallekin.

Nyt lähdemme syömään illallista. Mikko haluaa sushia, täältä löytyy kaikkea. Incredible China.

Singapore 1

Kunhan vaan jotain tulee kirjattua.

Singaporessa olimme aamuviideltä, menimme taksilla perinteikkäiseen Goodwood Park-hotelliin ja saimme onneksi huoneen. Goodwood on ollut paikalla 1800-luvulta asti, mutta me asuimme varsin uudessa lisärakennuksessa hyvin tilavasti ja mukavasti. Singaporessa kaikki tuntuu olevan mukavaa ja mikä hienointa - täydellisen siistiä! Jollei nyt ihan kuolemanrangaistusta tai edes raippoja tule roskaamisesta, niin tulee siitä niin suuret sakot ettei kukaan sylkäise purkkaa katukäytävälle eikä sylje muutenkaan puhumattakaan muista tarpeista jollaista näkee Intiassa niin alvariinsa ettei siihen enää kiinnitä mitään huomiota. Mutta olen kiitollinen että osaan vielä kiinnittää huomiota siihen että on siistiä, kaunista, että kaikkialla kukkii kukat eikä rikkaruohoja ole. Ei ole eläimiä kadulla - ei edes kulkukoiria!

Singaporessa Pialla oli kuume ja minulla vatsatauti ja kaikkia väsytti. Sellaista tämä reissaaminen on. Silti kuljimme, enemmän tai vähemmän zombina kaupunkia katsoen.

Kiinaan

En ole ehtinyt kirjoittaa Rajasthanin matkasta kun on jo uusi matka edessä. Rajasthan ei tuonut sellaista haltioitumista ja onnen tunnetta kuin Sri Lanka, joten kirjoittaminenkaan ei luonnistu ihan itsestään. Intia on aina sen verran vaikea paikka ettei niin yksinkertainen juttu kuin blogikaan synny helposti. En ollenkaan tarkoita etteikö Rajasthanin matka olisi ollut onnistunut tai että se olisi ollut pettymys, mutta se vaatii miettimistä ja asioiden jäsentelyä. Kaikki oli hienosti järjestettyä, majoituksemme erinomainen, ruoka hyvää, jopa ihmiset ystävällisiä, mikä minusta on harvinaista pohjois-Intiassa. Se oli kuitenkin täydellistä maaseutua ja sellaisenaan eristäytynyttä, vanhanaikaista ja konservatiivista jopa Chennaista tulevalle. Kuin olisi tehnyt aikamatkaa feodaaliherrojen aikakaudelle. Eli kirjoitan joskus toiste Rajasthanista.

Tänä iltana lähdemme Singaporeen, sieltä Hongkongiin, sieltä Schenzheniin jonne Mikolla on työmatka. Pysähtelemme vain matkan varrella katsomassa paikkoja. Kun Mikko on Kiinan tehtaalla, me voimme Pian kanssa ottaa Schenzhenistä - tai pikemminkin Shekousta (vaikka tuskin tämä täsmennys kenellekään mitään sanoo) - lautan Macaoon. Macao, Shekou ja Hongkong ovat kaikki tunnin lauttamatkan päässä toisistaan ja matkustaminen niiden välillä on yksinkertaista. Honkong on hieno ja moderni, Shekou on kuulemma edellisestä käynnistäni vuonna 2007 muuttunut huikeasti parempaan suuntaan kuten kaikki suuret Kiinan kaupungit, ja Macao on Aasian peli- ja kasinokeskus, saari joka on aiemmin kuulunut Portugalille mutta jossa ei portugalia ole enää lainkaan soveliasta edes yrittää puhua. Tämän opimme edellisellä matkallamme kun saimme riittävästi kylmiä katseita kun huudahtelimme iloisia portugalinkielisiä tervehdyksiä immigraatiovirkailijoille "Bom Dia!", "Tu do bem?", "Obrigada, senhora!". Eli vain englantia, kiitos, jollei kiinan kieli luista.

Kurjaa kyllä, Pia on taas sairas. Lievästi kuumeinen ja kuumuudessa alkaa herkästi heikottaa. Kävimme kyllä tänä aamuna seuraamassa Little Lamb Schoolin itsenäisyyspäivän juhlaa puolentoista tunnin ajan, mutta nyt Pia jo nukkuu taas kotona ibuprofeiinit otettuaan. Singaporessa kuumuuden lisäksi kosteus on hurja eikä Hongkongkaan ole viileä paikka tähän aikaan vuodesta. Voi meidän lastamme.

Pikablogi Kortasta, 3 tunnin ajomatkan päästä Udaipurista

Kirjoitin tämän jo lauantaina mutten saanut julkaistua.


Lento meni hyvin ja meita oltiin vastassa kentalla ja nuokuimme autossa pimeata autiota maastoa ihmetellen. Missa on kaikki ihmiset ja kylat? Voiko Intiassa olla kolkka joka on harvaan asuttu? Highway oli uusi, kaksikaistainen molempiin suuntiin. Ulkokaistaa joka rajoittui kallioleikkauksen alle ei voinut ajaa koska hauraasta kalliosta sateen mukana vyöryvät teravat lohkareet kattoivat kaistan. Joskus ne levisivat sisäkaistallekin kuten silloin kun ajoimme kahdeksaakymppia niiden päälle. Rengas puhki. Takana tuleva auto pysähtyi auttamaan renkaan vaihdossa. Oli aivan pimeaa, kukaan viidestä miehesta ei puhunut englantia. Yksi miehistä halusi jutella ulkomaalaisten kanssa ja käsitimme että hän kertoi alueen olevan vaarallista, roistoja ja pahoja miehia liikkeellä, vievät rahat ja kännykat. Ilmeisesti kuitenkin säästävät hengen.

Renkaanvaihtoa Rajasthanin yössä

Rengas vaihtui, kännykät ja rahat olivat tallessa, iloisesti vilkutettiin kiitokset ja jatkettiin pimeää taivalta. Tuli kylä, pienempi kylä, asfalttitie vaihtui kapeaksi hiekkatieksi. Ei vaikuta lupaavalta. Pilkkopimeää ja missä oikein olemme!!??

Saavuimme Kortaan, maataloon. Nirbhay, isäntämme oli vastassa. Hevoset hirnahtelivat ja lauma palvelijamiehiä kiirehti kantamaan tavaramme vierastaloihin joihin asetuimme. Tämä oli "Out of Africa" eikä paimentolaiskylä! Pia sai oman talonsa, ilmastoinnit, täydelliset kylpyhuoneet, kodikkaat tilavat huoneet! Täydellinen illallinen oli katettu pihan katoksen alle, söimme herkullisen rajasthanilaisen aterian jota kokki itse tarjoili. Kokki, Dilip, työskentelee paikallisessa Taj-hotellissa mutta tulee Nirbhayn vieraita ruokkimaan aina kun vieraita on. Seuraavat vieraat ovat tulossa syyskuun puolivälissä, nyt ei ole sesonki. On vielä liian kuuma.

Alkuvaikutelma oli hyvä. Nukahdimme tyytyväisinä pitkän matkapäivän jälkeen.

Rajasthaniin ratsastamaan

Kuten aina, karttaa klikkaamalla saa paremman käsityksen mistä lähdemme ja minne menemme.

Taas matkaan! Nyt menemme Tharin autiomaahan kolmen päivän ratsastusmatkalle. Lennämme Udaipuriin Rajasthanin osavaltioon josta menemme autolla parin tunnin matkan ratsastustilalle. Tai saa taas nähdä mikä se on. Netissä väittivät että sen olevan paikallisen ylhäisöperheen asuinpaikkoja. Voi olla tai voi olla että ei ole. Rajasthan on aluetta joka eniten vastaa yleistä kuvitelmaa sadunhohteisesta idänmystisestä Intiasta. Siellä on mahtavimmat maharajat ja hienoimmat palatsit. Siellä on Jodhpur jonka tuntee ainakin nimestä ja Jaipur joka on ehkä tuntemattomampi kaupunki. Udaipuria tuskin laajemmin tunnetaan vaikka se on hyvin merkittävä kaupunki.

Voi hyvinkin olla että paikalliset ylhäiset henkilöt ovat jotain aivan muuta kuin sanalla "noble" usein tarkoitetaan. Ja että teltta jossa asumme keskellä autiomaata ei olekaan kuten elokuvassa "Out of Africa / Minun Afrikkani" jossa istuisimme lepotuoleissa ja siemailisimme sherryä kristallilaseista. Ehkä se teltta on autenttinen paimentolaisteltta jonne suojaudumme autiomaan hiekkamyrskyiltä. Tai jotain siitä välistä. Täällä ei koskaan tiedä minne joutuu.

Olemme olleet aiemminkin Rajasthanissa ja pidimme matkasta kovasti. Saa nähdä miltä paikat näyttävät marwari-hevosen selästä katsottuna. Nämä hevoset ovat nimenomaan Rajasthanin osavaltion oma rotu, toivon mukaan ovat kunnon ratsuja ja ennenkaikkea toivon että satula jossa istun seuraavat kolme päivää on mukava.

Blogi edellisestä matkastamme löytyy täältä http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2009/04/jaipurista-jodhpuriin-ja-tharin.html

Viikonloppua

Tämä oli Pian toinen ja samalla viimeinen Chennai-viikonloppu. Viikonloppuja on vähän ja kaksi kuukauttakin on tosi lyhyt vierailu jos on viikot töissä ja viikonloput matkoilla kuten Pia on ollut. Ensimmäinen viikonloppu Chennaissa meni vatsatautia potiessa eikä tämä toinenkaan railakas ollut. Chennai ei ole menomesta.

Lauantaiaamuna olimme klubilla uimassa. Muita ei siellä ollutkaan. On hyvin ylellistä pitää täysikokoinen uima-allas oman perheen käytössä. Kun puhun uimisesta, tarkoitan kuntouimista. Emme todellakaan loju altaan reunalla aurinkoa ottamassa. Ensinnäkin meistä kolmesta kaksi ei rusketu lainkaan ja toiseksi, lojuminen on tylsää ja siinä tulee hiki.

Kuntoilun jälkeen menimme Sony-myymälään ja ostimme Aadi-kuukauden alennuksella television. Vanha oli aika vanha - peritty Mikon edeltäjältä Artolta - ja etenkin äänen kanssa oli usein ongelmia. Hirmuisen harmillista että telkkarit Intiassa ovat Aadi-alennuksenkin kanssa kalliita. Miten Mikko niitä vertailikaan ... tämä yksilö oli 42% kalliimpi Intiassa kuin Suomessa. Melkein kaikki on Intiassa halpaa tai tosi halpaa, mutta telkkarit ei ole.

Aadista olen kirjoittanut vuosi sitten mutta muistutuksena: perinteisesti Aadi on epäsuotuisaa aikaa jolloin ei voi aloittaa mitään uutta. Vain ylin kasti, brahmiinit, voivat mennä naimisiin tähän aikaan, uusia bisneksiä ei aloiteta eikä aiemmin myöskään kauppa käynyt. Kunnes kauppiaat aloittivat alennusmyynnit. 40-50% alennukset tuntuvat painavan enemmän kuin historiallinen epäsuotuisuus. Kaupat pursuavat väkeä ja ostoskassit ovat täysiä.


Telkkarikaupan jälkeen oli lounasaika ja menimme hotelli GRT Grandiin T.Nagariin. T. Nagar on kaupunginosa enkä tiedä mistä T. on lyhennys. Ei sillä ole kauheasti väliä koska alueen nimi on kaikkien suussa vain T.Nagar. Intiassa suositaan erilaisia lyhennyksiä. Hotellin nimessä oleva GRT tulee jalokivikaupasta G R Thanga Maligai (jota kutsutaan tietenkin nimellä GRT Jewellery). Paikallisilla varakkailla on yleensä varaa useamman laatuiseen liiketoimintaan jotta jokaiselle sukulaiselle riittäisi jotain johdettavaa - jalokivet ja hotellit sopivatkin oikein hyvin yhteen. GRT Grandissa on libanonilaisuuteen kallistuva välimerellinen ravintola Azulia joka on luultavasti Chennain paras ravintola. Käymme siellä aika usein ja Mikko raahaa myös tehtaan johtoryhmää sinne jotta nämä eivät pääse aina syömään intialaisia ruokia. Ruoan suhteen on kyllä epätoivoista yrittää kansainvälistää etelä-intialaisia, joille ei yksinkertaisesti vain kelpaa muu kuin etelä-intialainen ruoka. Muun harmin lisäksi on eriasteisia kasvissyöjiä - joku ei voi uskonnollisista syistä syödä mitään mikä haisee (sipuli tai valkosipuli), joku ei voi syödä mitään mikä on kasvanut maan alla (kuten peruna tai sipuli), useimmille intialaisille sipuli on ruoan perusvihannes ja sitten on tietysti erilaisia väli- ja sekamuotoja. Joku voi syödä lihaakin, kunhan se ei ole nautaa, jota on todella vähän muutenkaan tarjolla.

Hyvän ja riittoisan lounaan jälkeen lepäilimme hetken kotona ja lähdimme Pian kanssa Spencer's Plazaan huiviostoksille kashmirilaisten veljesten kauppaan. Vaikka suosikkimyyjäni olikin nyt jumissa Kashmirissa joka tällä hetkellä on väkivaltaisuuksien ja mielenosoitusten vuoksi täysin suljettu, istuimme kaksi tuntia pienessä kaupassa valitsemassa huiveja ja korvakoruja, juomassa teetä ja keskustelemassa Kashmirin tilanteesta. Maksoimme sopivasti ylihintaa huiveista ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mikko jäi kotiin odottamaan television tuojaa ja asentajaa joka tulikin aivan ajallaan ja nyt meillä on uusi hyvä telkkari.

Tänään sunnuntaina heräsimme viideltä. Kuskeja ei hälyytetä aamutuimaan kuljettamaan meitä ratsastukseen, aamuinen Chennai on rauhallinen ja Mikko pärjää liikenteessä hyvin 15 minuutin matkan tallille. Yllättäen meillä oli oikein hauska ratsastustunti ja olimme hyvin tyytyväisiä.

Chennaissa harrastetaan sunnuntaisin brunsseja. Kaikki suuret hotellit tarjoavat brunssia jota itse kutsuisin buffet-lounaaksi. Mutta koska tähän lounaaseen kuuluu kuohuviini, sitä sanotaan brunssiksi. Taj Coromandel on kaiketi Chennain paras hotelli, ainakin se on se mihin presidentit ja silmäätekevät ja julkkikset majoittuvat. Taj-ketju on Intian hienoin ja ketjun lippulaiva on tietenkin Mumbain Taj Mahal Palace & Towers, se mikä oli vuosi sitten terroristi-iskun kohteena. Brunssit ovat laadultaan vaihtelevia, nyt se oli oikein hyvä.

Aamun varhainen nousu ja hikinen urheilusuoritus veltostutti ennemmin kuin reipasti. Oli hyvä että varasimme Pian kanssa iltapäiväksi manikyyrin ja pedikyyrin niin tuli lähdettyä kotoa torkkumasta. Ja tulipa kädet ja jalat oikein kauniiksi ja huolitellun näköisiksi. Kelpasi mennä kotiin uuden telkkarin eteen olohuoneen soffalle istumaan ja surffaamaan internetissä ja kirjoittelemaan blogeja.