Uusi koulu ja lapsiystävällinen alue

Hand-in-Hand on järjestö jota on ilo tukea. Salcomp on jo pari vuotta ollut tukemassa tätä Tamil Nadun lapsityövoiman poistamiseen ja naisten aseman parantamiseen keskittyvää järjestöä. Hand-in-Handin juuret ovat Ruotsissa - Percy Barnevik oli alullepaneva voima ja on vieläkin mukana - käy vuosittain Intiassa vaikka on ilmeisesti varsin sairas. Kaikki käytännön toiminta on puhtaasti intialaisten, niin järjestölle palkkatyötä tekevien kuin vapaaehtoisten käsissä.

Tapasimme jokin aika sitten ruotsalaisen Lenin joka työkseen kiertää maailmaa kertomassa Hand-in-Handin toiminnasta firmoille ja kansainvälisille järjestöille etsien uusia rahoitusmuotoja. Leni halusi kuulla miltä toiminta näyttää meidän silmissä. Samalla vakuutimme Hemanthalle, mikrorahoituksesta vastaavalle johtajalle, että olemme aidosti kiinnostuneita toiminnasta ja tulemme mielellämme aina kun mahdollista kyliin jos meistä on hyötyä emmekä ole kenenkään harmiksi. Olen monta kertaa todennut että niin hyvää kuin vapaaehtoiset ja ulkomaalaiset laupiaat samarialaiset tarkoittavatkin, heistä on usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Ulkomaalainen hyväntekijä tarvitsee opastusta eikä vakituisia opastajia ole vaan joku jättää omat työnsä ja on vapaaehtoisauttajien apuna. Ei siinäkään ole hirveästi järkeä.

Kun uusi rakennus, koulu, terveyskeskus, klinikka tai asuntola otetaan käyttöön, se vihitään. Ulkopuolisten osallistuminen vihkimisiin on hyvin positiivinen asia jolla on suuri merkitys kyläläisille. Koulu ja lasten saaminen kouluun on iso juttu koska lasten koulunkäynti ei köyhille maalaisille ole itsestään selvää. Vapaaehtoiset kiertävät kyliä etsimässä työssäkäyviä lapsia ja puhumassa heidän vanhemmilleen että lasten pitäisi palata kouluun. Lapset voivat olla kotiapulaisina, kaupan apulaisina, siivoamassa, myymässä hedelmiä, silkkikutomoissa, kankaankirjailussa. Hetkellisesti perheen tulot voivat pudota, mutta koulun käynyt lapsi on paremmassa asemassa työmarkkinoilla, voi saada ammatillisen koulutuksenkin ja lopulta varsin hyvän toimeentulon jolla voi elättää perheensä. Veli voi tienata siskojensa myötäjäisrahat, jopa tytär voi ansaita omat myötäjäisensä. Vaikka perhettä olisi kohdannut sellainenkin katastrofi ettei ole yhtään poikaa vaan neljä tyttöä, kaikki tytöt on mahdollista saada kelvollisiin naimisiin jos tytöt pystyvät elättämään itsensä. Heidän arvonsa vaimona nousee.

Hand-in-Handin koulutustoiminta on mittavaa. Mikko jakoi viime viikolla 200 vastavalmistuneelle ilmastointilaitteiden korjaajalle, kännykkäkorjaajalle, pyöränkorjaajalle, ompelukoneen korjaajalle, kauneushoitojen antajalle diplomit. Näistä 60 % perusti oman yrityksen Hand-in-Handin mikrorahoituksen turvin. Useimmat näistä yrityksistä ovat melko pian kannattavia.

Viikko sitten avattiin koulu tytöille jotka ovat kesken lapsuutensa menneet töihin. Kun vanhemmat ovat suostuneet tytön kouluun paluuseen, tarvitaan paikka jossa voi ottaa kiinni väliin jääneet vuodet. Olimme kunniavieraina ja virallisesti vihkimässä tällaista Residential Bridge Camp'ia, sisäoppilaitosta jossa tytöt opiskelevat kunnes palaavat tavalliseen kouluun. Varsinainen vihkijä oli Sven Sandström, 67-vuotias ruotsalainen IMF:n johtaja jonka Percy Barnevik pyysi rahoituksen ja muun toiminnan neuvonantajaksi ettei tarvitse viettää joutilaita eläkepäiviä.

Hand-in-Handin 33:s lapsiystävällinen alue vihittiin samana päivänä. "Child friendly" on korrekti nimitys tällaiselle alueelle jossa mielipide on vahvasti lapsityövoimavastainen - käytännössä kun on mahdotonta päästä 100% lapsityövoiman karsimiseen.

Ajoimme Tamilnadun osavaltion pohjoisrajalle melkein Andhra Pradeshin osavaltioon sisämaan suuntaan. Litteä rannikkomaisema muuttui lempeästi kumpuilevaksi maastoksi. Mutta köyhää, kovin köyhää. Kuiva pölyävä hiekkamaa ei ole kovinkaan viljavaa. Ja kyliä toisensa jälkeen, pikkukaupunkeja ja kun Intiassa ollaan, todella paljon ihmisiä joka paikassa.

Uuden koulun oppilaat, opettajat ja muita tärkeitä ihmisiä. Edessä keskellä istuu Sven Sandström joka on virallinen koulun vihkijä. Oikealla istuva harmaapaitainen harmaapartainen harmaahiuksinen mies on ystävämme Hemantha joka aikanaan jätti bisnesmaailman tehdäkseen sellaista työtä johon hän uskoo.

Sven, Mikko ja minä jaoimme tytöille koulupuvut. Voi kuinka tyttöjä jännitti ja ujostutti!

Pidimme kaikki pienen puheen koululaisille. On aika vaikeata valita oikeita sanoja lapsille jotka ovat eläneet niin toisenlaista lapsuutta kuin mihin olemme omassa hyvinvoivassa Skandinaviassa tottuneet.

Lampun sytytys

Mikko ja minä avaamme virallisesti Hand-in-Handin 33:n lapsiystävällisen alueen. Vapaaehtoiset ympärillämme, ne jotka tekivät suurimman työn etsiessään jokaisen mahdollisen alueen lapsen joka ei käy koulua, vakuuttivat ja ylipuhuivat vanhemmat ja saivat lapset takaisin kouluun.

Puheet kuuluvat asiaan. Emme olleet varautuneet tähän, Hemantha oli sanonut että vain sytytämme lampun ja vihimme alueen. Ilmeisesti kuitenkin keksimme jotain merkittävää sanottavaa.

Kylien asukkaita ja vapaaehtoisia kuuntelemassa. Tilaisuuden jälkeen kiersimme suurella koululla ja lapset esittelivät opetusvälineitä. Kirjoja on hyvin vähän - ne maksavat liikaa - joten melkein kaikki tehdään itse. Lapset olivat aivan ihanan innokkaita esittelemään saavutuksiaan, miten opetellaan aakkosia, miten kertotaulua ja kaikkea mitä emme oikeastaan ymmärtäneet koska lapset puhuivat tamilia eikä kaikkea mitenkään ehditty tulkata.

Näiden lasten tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin monen muun intialaislapsen. He saavat käydä koulunsa loppuun. Heistä ei tule lapsityövoimaa.

Viikko vierastyöläisenä

Asiaohjelma

ti 24.11.2009 klo 18:55 - 19:25

Tehtaat lähtevät pohjolasta, kannattaako mennä perässä? Työtön jääkaapinvalmistaja Johanna lähtee töihin Salcompin tehtaaseen Intiaan. Tuotantotahti on tiukka, pysyykö Johanna mukana?

Uusintana:

Perjantai 27.11.2009

YLE Teema klo 20:30

Erakot

Eilen oli Internations-tapaaminen. Internations on vapaa järjestö joka kerää kansainvälisiä vapaita sieluja tai sellaiseksi itsensä tuntevia yhteen. Internations-ryhmiä on vähän joka kaupungissa. Itse asiassa ilmoittauduin Manauksessa asuessa Helsingin ryhmään ja vasta Intiaan muutettuani löysin Chennain ryhmän Madras-nimen alta, sen jälkeen kun olin saanut tarpeeksi viestejä ja kyselyjä Helsingistä miksen koskaan käy tapaamisissa. Manauksessa ei kukaan ollut tajunnut perustaa moista ryhmää. Siellä se olisi kyllä koostunut pelkästään korealaisista ja meistä muutamista suomalaisista.

Olimme molemmat Mikon kanssa ilmoittautuneet tapaamiseen. Mikko tuli hakemaan minut sairaalasta, piti mennä syömään jotain nopeata ja sen jälkeen Taj Connemaraan rupattelemaan ekspattien kanssa.

Eilen minua harmitti kaikki. Töissä oli tylsää ja murjotin. Kävin Anithan, nuoren alaiseni, kanssa ensimmäisessä koulutapaamisessa kertomassa uudesta koululaisten terveystarkastusohjelmasta jonka tulemme aloittamaan heti kun saamme koululaisia ja kouluja ostamaan palvelujamme. Kunnallista kouluterveydenhuoltoa ei Intiassa ole. Valtio järjestää kyllä pakolliset rokotukset kouluihin joissa lapset piikitetään vanhaan kansakoulumalliin. Kasvun seurannat, tautien seulonnat ja kehityksen seuraaminen jää vanhempien huoleksi ja rahanmenoksi. Myymme terveystarkastukset halvalla... pakettiin kuuluu täydellinen lastenlääkärin tekemä tarkastus, keuhkokuva, labrat, kasvukäyrät, ravitsemusterapeutin sessio ja joogaopastus ja koko lysti maksaa alle 10 euroa per lapsi. Se on suomalaisittain ajatellen joko paljon tai vähän. Suomessa terveyskeskus, kouluterveydenhuolto ja neuvolat ovat ilmaisia lapsille, mutta kuten kaikki tietää, mikään ei ole ilmaista. Minäkin olen joskus Suomessa saanut palkkani ilmaisen terveyskeskus-, neuvola- ja koululääkärin työstä.

Koulutapaaminen oli kyllä ihan kiva. Montessori-koulun rehtori oli kiinnostunut ja lupasi kertoa lasten vanhemmille asiasta, annoimme esitteitä ja lähdimme pois. Näihin tapaamisiin mennään aina sairaalan kyydillä. Sairaalassa on muutama auto ja kuski. Takseja ei käytetä. En edes tiedä miten taksia voisi Intiassa käyttää. Auton ja kuskin vuokraaminen on selkeämpää ja turvallisempaa. Ajoimme takaisin hotelliin ja Anitha kysyi varovaisesti "Mam, oletko huonolla tuulella? Et ole puhunut mitään."

Taisin olla huonolla tuulella. Toimiston ilma oli tunkkainen ja ilmastoinnin vuoksi kylmä. Lääkärit ei lupauksista huolimatta tuo kirjoituksiaan sairaalan lehteä varten enkä voi kaikkia juttuja itsekään kirjoittaa. Takanani istuva oli saanut saman flunssan joka minulla oli maanantaina muttei ollut jäänyt kotiin. Sairaslomapäivä on palkaton päivä. Yskivä, rohiseva, aivasteleva, niiskuttava pikkukuumeinen kyllä pärjää toimistotyössä, mutta tartuttaa koko jengin. Kaikille jokainen päivä ei ole palkaton kuten minulla, joten minä olen sitten ainoa jolla on varaa jäädä kotiin pikkuflunssaisena.

Sairaalan nettisivujen uudelleenkirjoittaminen maistui puulta. Haluaisin poistaa kaikki intialaisuudet koukeroisuudet ja typerät sentimentaalisuudet, mutten voi tehdä sitä. Kun editoin tai kirjoitan jotain uutta, pitää kunnioittaa alkuperäistekstin tyyliä ja maan tapaa. Kaikki se sotii sitä vastaan miten itse haluaisin kirjoittaa. On hyvä että lukion jälkeen ammatinvalinnanohjaaja sanoi suoraan ettei minusta ole toimittajaksi koska muiden ihmisten mielipiteiden ja tekemisten raportointi ei sovi ihmiselle joka haluaa itse tuottaa tekstiä.

En halunnut lähteä Internationsiin ja Mikko oli helppo suostutella samaan. Menimme elokuvateatteri Sathyamin pizzeriaan - tavalliset illallispaikat aukeavat vasta 19-19.30 - ja sen jälkeen kotiin. Mietimme kuinka olemme erakoita ja sovimme että saamme olla sellaisia. Voi olla että eläkkeellä ollessa huomaamme olevamme hyvin yksinäisiä, mutta emme me ole järin sosiaalisia. Jollemme ole, on turha pakottaa itsensä sellaiseksi etenkään sinä päivänä kun ei todellakaan halua olla ystävällinen ihmisille.

Kotona sairastamassa

Ihan tavallinen flunssa iski, yskitti, palelsi ja olin perjantain kotona.

Torstai-iltana Mikko huomasi että keittiön tiskialtaan jätemurskaaja pitää taas erikoista ääntä. Suomessa en ole näitä murskaajia nähnyt, siellä useimmat taloudet voivat kompostoida pehmeät elintarvikkeet. Amerikassa tiskialtaan viemäriin oli asennettu tällainen laite - disposer. Kuten siellä, en täälläkään tiedä minne murskattu jäte lopulta katoaa. Jotenkin mielessäni on mieletön toive että joku on suunnitellut talomme viemäröinnin hygieeniseksi ja ympäristöystävälliseksi silloin vuonna -62 kun talomme valmistui.

Niin, nyt jätemyllymme ääntelehti kuin murskaisi lusikkaa. Edellisen kerran odotimme kärsivällisesti mutta turhaan vierasesineen lopullista tuhoa. Viemäri tukkeutui ja piti kutsua putkimies paikalle. Putkimies on se Anitan luottohenkilö, sähkömies, jota en ole koskaan tavannut. Silloin Anita soitti minulle töihin ja sanoi että sähkömies oli sitä mieltä että laite on rikki ja pitää ottaa yhteys laitteen valmistajaan. Valmistaja on Venus ja laitetta kutsutaan Intiassa nimellä crusher. Olin sairaalan tiivistunnelmaisessa avokonttorissa jossa vierustoveri on 20 senttimetrin päässä. Laitoin Googleen haun "Venus crusher" ja esiin tulvahti sivuja jotka eivät voineet olla naimisissa olevan rouvan silmille tarkoitettuja. Ei, kunniani säilyttääkseni delegoin homman Mikolle joka delegoi sen Victorille joka lähetti tehtaan sähkömiehen meille. Crusheri avattiin ongelmitta ja sieltä poistettiin meteliä aiheuttanut kivi.

Kun nyt sairastin kotona, voin itse valvoa Anitan sähkömiehen töitä. Anita siis soittamaan sähkömiehelle. Pitkän puhelun jälkeen Anita kertoi ettei sähkömies uskalla avata crusheria koska siinä on paha halkeama ja se voi hajota ja ainoa mitä voi tehdä on pyytää valmistajaa korjaamaan se. Yskin ja oli hyvin tuohtunut. "Jos minulla olisi työkalut voisin itse avata laitteen, sinun sähkömies on vain taitamaton". Ei muuta kuin Mikkoon yhteys, Mikko hälyytti Victorin joka hälyytti taas tehtaan sähkömiehen hommiin. Mikko vielä muistutti Victoria muistuttamaan sähkömiestä että työkalut on otettava mukaan - viimeksi sähkömies oli poukannut meille tyhjin käsin tarkastamaan tilanteen ja tullut seuraavana päivänä korjaamaan laitteen.

Iltapäivällä neljän jälkeen, heti kun Anitan työpäivä päättyi, saapui kaksi sähkömiestä ja hienoa! - toinen kantoi säkkikankaista riisipussia jossa on työkalut. Keittiöni täyttyi hetkessä voimakkaasta pistävästä intialaisesta hienhajusta ja availin ikkunoita ja ovia välittämättä kuumasta ulkoilmasta joka tulvi viileään sisätilaan. Kuten tavallista, jotain tarvekalua pitää käydä ostamassa, nyt putkenpätkä. On käsittämätöntä että kotinurkiltamme kävelymatkan päästä löytyy kaikki mitä kotona tarvitaan. Putket, WC-pöntön istuimet, ruuvit, lukot, lamput, johdot. Länsimaisittain ajatellen ne kaupat ovat romunkeräyspisteitä. Mutta kaikki hyvin, crusherista poistettiin irrallinen kova muovinpalanen, uusi putki asennettiin ja pääsen taas hygieenisesti eroon ruoantähteistä!

Sähkömiehet korjasivat samalla myös kylpyhuoneeni kuumavesivaraajan. Toiseen kerrokseen vedenpaine on aina ollut huono mutta viimeisen viikon ajan olen hädin tuskin kastunut aamusuihkua - kylmää tihkua - ottaessani. En ole lainkaan perillä veden tulo- ja poistumisreiteistä, vartija piti hakea apuun. Jantu on pohjoisen poikia, Assamista, ja puhuu vain sikäläistä hindiä eikä oikein ymmärrä tamilia ja vielä huonommin englantia. Nämä sitten hyörivät kotonani kulkien paljasjalkaisina katolla olevan vesivaraston ja märän kylpyhuoneeni väliä. Sandaalien jättäminen pihalle talon ulko-ovelle on ehdoton käytäntö mutta en ole varma ovatko paljaat jalat sen puhtaampia. Ja kolmen miehen pistävä hienhaju täytti koko kodin.

Mikko soitti kotimatkalla kotiin kysyäkseen mitä ostaa kaupasta. "Unohda se kauppa mutta tuo pian Babu paikalle tulkiksi, en tiedä mitä nämä miehet kotonani jo kolmatta tuntia oikein uurastavat!" yskin vilunväreisenä.

Kotiini tuli siis vielä neljäs ja viides mieskin kun Mikko ja Babu saapuivat. Joka päivä sen huomaa kuinka Intia on väkirikas maa! Suihkusta alkoi tulla vettä. Saman tien, kun porukkaa ja työkaluja nyt oli paikalla, meillä keittiössä joutilaana vuoden seissyt rikkinäinen pyykinpesukone ruuvattiin irti sähköjärjestelmistä ja kannettiin pihalle josta Venkatesh voi sen hakea ja viedä tehtaalle korjattavaksi.

Illalla minulla oli tunne että kotona sairastaminen on liian touhukasta ja rasittavaa. Mikko sanoi etten voi olla flunssainen jos haistan intialaisen hienhajunkin. Se ei ollut erityisen vitsikästä. Otin yöksi Buranaa ja tunsin aamulla itseni terveemmäksi.

Rajoitettu vapaus vai huolenpito

Kumma juttu tapahtui tällä viikolla.

Keskiviikkona pidin vapaapäivän töistä, oli kotihommia. Moorthy, puutarhuri, toi englantia puhuvan esimiehensä paikalle ja ensimmäistä kertaa pystyin kommunikoimaan ja kertomaan mitä oikein toivon puutarhalta. Myöskään Anitan työt eivät ole luistaneet viime aikoina, siivouksesta on lepsuttu, kylppärit ovat likaisia eikä silityksestä tahdo tulla mitään vaikka kesällä jo sanoin että unohdetaan ruoan laitto, ja nyt hän keskittyy siihen että kotimme taatusti on jatkuvasti siisti.

Sitten kiersin autolla kuivapesulaa ja kauppaa ja sellaista. Ja menin lounaalle.

Oli tavattoman kiva olla yksin liikkeellä. Vaikka olen riippuvainen kuskista - tätä vapaapäivääni varten piti hankkia sijaiskuski autoineen koko päiväksi - tuntui ihanan itsenäiseltä olla näinkin yksin - yksityisyys kun on se minkä Intiassa ensimmäiseksi kadottaa. Menin nuorten aikuisten ja opiskelijoiden suosimaan trendikahvilaan Cafe Mochaan jossa olen muutaman kerran aiemminkin ollut. Kiva paikka katsoa ihmisiä. Kahvilassa ei ollut nyt ketään kaipa koska sadekauden aikaan ulkoilmakahvila ei houkuttele. Mutta nythän ei satanut. Kohta tuli toinen asiakas, sellainen snobin näköinen, joku 25-vuotias nuori mies, ja istui selkäni taakse viereiseen pöytään ja alkoi välittömästi jutella. "Mitä pidät Intiasta? Mistä tulet? Oletko töissä?" ja vähän kaikkea. Odotin tarjoilijaa ja vastailin ajatuksissani sitä sun tätä. Ei aina viitsi kertoa totuutta. Joskus on kiva olla ruotsalainen, joskus saksalainen tai jopa brasilialainen. Varmuuden vuoksi on kuitenkin parempi olla sellainen jota kieltä osaa, koskaan ei voi olla varma ihmisistä. Joskus olen lääkäri, joskus sairaanhoitaja, joskus free-lance kirjoittaja tai mitä vaan. Olen huono valehtelemaan joten ihan tuulesta temmattuja juttuja en voi kertoilla.

Tarjoilijaa ei kuulunut ja kaveri jutteli. Arvasin kyllä mihin päädytään. Poika oli työtön, saanut ilmeisesti potkut pankista "päätin lähteä koska en viihtynyt" ja laajensi verkostoa. Ulkomaalaiset ovat kiinnostavissa monikansallisissa firmoissa töissä. No, tällä kertaa olin kotirouva joka on aikeissa palata Ruotsiin ja suositteli pojallekin jatko-opiskelua ruotsalaisessa yliopistossa, vaikka Lundissa, tosi hyvä paikka! Ei minusta nyt ollut työnantajaksi.

Olin saanut lounaan tilattua, ruokanikin tuli ja lopetin keskustelun siihen. Kohta tarjoilija kävi juttelemassa selkäni takana olevan kaverin kanssa, kaveri siirtyi toiseen pöytään ja kahvilan manageri tuli anteeksipyytävänä luokseni "Madam, olen pahoillani mutta tunsitteko tuon asiakkaan?" . Hämmästyin "en todellakaan tuntenut, kuinka niin?". "Madam, olen hyvin pahoillani että hän häiritsi teitä."

Vaikka luulen että tarkoitus oli hyvä, minulle tuli ikävä olo. Närkästyin ja jotenkin pelotti. Oliko se kaveri vaarallinen konna tai psykopaatti keski-ikäisten naisten jahtaaja joka oli siirretty nyt kahvilan toiseen nurkkaan mahdollisimman kauas minusta. Miksi minua sitten tarkkaillaan? Olenko minäkin vaarallinen? Vai olenko vain yksinäinen nainen? Onko se paha asia? Miksen saa olla rauhassa ja puhua niiden kanssa joiden kanssa haluan? Osaan varsin hyvin hoitaa omat asiani. Ei minua tarvitse eikä saa suojella. Pärjään itse.

Pelottavaa kai oli se että minua oli tietämättäni koko ajan tarkkailtu ja se mitä olin tehnyt - jutellut vieraan nuoren miehen kanssa - oli herättänyt huolestumista ja toimenpiteitä ilman että minulta kysyttiin mitään. En ollutkaan yksin ja rauhassa. Saa tarkkailla - ainahan ulkomaalaista tarkkaillaan, mutten halua tietää sitä. Söin mahdollisimman nopeasti, ruoka ei maistunut hyvältä, en enää pitänyt kahvilasta, maksoin laskun ja lähdin. Jotenkin päivä oli pilalla, pienen asian vuoksi joka ilmeisesti oli vain ystävällinen ele kivalta kahvilalta.

Muistutan vaan että klikatkaa aina valokuvat suuremmiksi jos haluatte nähdä ne kunnolla. Jostain syystä pienessä koossa ne jää epätarkoiksi.

Sadanmiljoonan laturin juhla kuvina

Kuvia olikin niin paljon ettei parhaiden valitsemisesta tullut mitään. Mutta kuvat kertovat joka tapauksessa enemmän kuin sanat joten olkaa hyvät, tässä niitä on:

Sisääntulokin oli jo juhlava. Sisääntuloaulassa oli tapahtumaan rekisteröityminen - jokainen kirjoitti nimensä seinälle viritettyyn Salcomp-julisteeseen.

Kuthuvilakku sytytetään, se on tarkkaa hommaa. Eihän se tuikku tuntunut muillakaan syttyvän ja he sentään sytyttävät öljylampun joka aamu. Oli ihan hyvä etten tajunnut kuinka takana oleville valkokankaille kuvattiin lähikuvana kutakin esiintyjää, meitäkin. Se olisi hermostuttanut ja olisin ruennut hymyilemään jotenkin erityisen väkinäisesti.

Sadasmiljoonas laturi - ainoa VIP-vieras - paljastetaan. Koko johtoryhmä vetäisi pikkutakit ylleen ja näyttivät hyvin arvokkailta lavalla seistessään. Laturi on vain niin pieni ettei edes eturivissä istujat sitä nähneet, mutta kameramiehet osasivat ammattinsa ja saivat siitäkin lähikuvan kankaalle.

Mikko pitää tervetuliaispuhetta. Vaikka kuvista ei juuri pysty erottamaan nyansseja, Mikolla on se uusi vaatturin valmistama kashmirvillainen puku päällä.

TV:stä tuttu juontaja. Ei tosin meille tuttu. Mutta oli luonteva ja kaunis ja oikein hyvä esiintyjä ja mikä tärkeintä, hyvin suosittu julkkis.

Näitä palkintojen jakokuvia riittää. Laitan tähän nyt vain muutaman. Mikko on ihan kuin lempeä isoisä joka onnittelee lapsenlapsiaan. Yleensähän Mikko on varsin yrmeän näköinen, mutta aina kun kiertelee tehdassalissa tai tapaa operaattorityttöjään, Mikosta tulee lässyn pehmosedän näköinen eikä sille voi mitään. Se on varmaan aika liikuttavaa.

Lahjat olivat tosi hienoja - kattiloita, höyrykeittimiä, jopa DVD-soitin ansioituneimmille operaattoreille.

Laaduntarkastus vauhdissa. Salcompilaisilla on paljon piilevää lahjakkuutta ja intoa. Olisi tosiaan sääli jos tällaisia juhlia ei olisi, nämäkin kyvyt jäisivät pienemmän piirin tietoon.

Jokainen Salcompin kriketinpelaaja sai jonkun plakaatin tai pokaalin, useimmat useamman. Menin ihan sekaisin kun tuntui että samat tyypit tulivat koko ajan hakemaan uusia ja taas uusia palkintoja.

Krikettipalkinnot oli jaettu ja voittajajoukkue - Eagles - asettui ryhmäkuvaan.

Tällä johtajalla oli vauhtia. Mikon Namaskar-tervehdys (kämmenet yhdessä) on tavallisesta poikkeava koska kädet ovat kasvojen yläpuolella. Se on poliitikkojen tapa tervehtiä, näkyy paremmin ja kauemmaksi. Mikko on oikeastaan tosi komea poliitikon asussa. Se on nyt meillä kotona, koskahan sille tulee seuraavan kerran käyttöä?

Joskus tuntuu että laturitehdasta hauskempaa työpaikkaa ei olekaan!

... ja tanssi alkaa!

Punapukuiset esiintyjät tanssivat yleisön joukossa. Sitä ei olisi todellakaan tarvinnut, yleisö oli aivan hullaantunut muutenkin! Oikealla oleva laulajapariskunta oli suunnattoman suosittu. Olivat kyllä meistäkin tosi hyviä ja laulut oli meillekin helppotajuisia melodialtaan.

Toiset akrobaatit temppuilivat seipään nokassa pelkästään sormien ja varpaidensa varassa. Todella taitavaa! Yksin esiintyvä akrobaatti roikkui köyden kanssa mitä kamalimmissa asennoissa mutta tyynen rauhallisesti kuten joku fakiiri piikkimaton päällä.

Ja tanssitaan, tanssitaan! Tanssiryhmän ei todellakaan olisi tarvinnut yllyttää tyttöjä tanssiin!

Ai... jossain vaiheessa istuimme näin korrektisti paikoillamme ja katselimme akrobaatti- ja lauluesityksiä. Mutta kun ne tytöt alkoi tanssia ja hihkua ja hypellä kuin pikkulapset, pakkohan siinä oli vanhankin nousta tanssimaan. Niin teki Mikon johtoryhmäkin, aika epäröivästi koska eihän moinen ole Chennaissa tapana.

Chennain laulajasuuruus ja toinen tulennielijöistä. Sirkustaiteilijat ovat Chennaissa tavattoman suosittuja ja todella taitavia vaikken ole ikinä sirkuksen ystävä ollutkaan.

Mikä näitä tyttöjä olisi voinut pidätellä? Juhlat oli heidän ja he olivat ne ansainneet. Juhlivat sydämensä kyllyydestä ja nuoruuden innolla kun kerrankin on siihen tilaisuus.