Uusi auto

Tehtaanjohtaja ja autonkuljettaja toista päivää vanhan Innovan kanssa tyytyväisinä tehtaan parkkipaikalla

Täällä tehtaanjohtajatasolla auton pitää olla Toyota Innova. Emme olisi piitanneet tila-autosta, mutta muut tarjolla olevat autot eivät olisi olleet Mikon arvolle ja asemalle soveliaita. Autot ovat Intiassa valmistettuja, tuontiautot ovat harvinaisia. Emmehän mekään voineet tuoda verovapaata autoa mukanamme, se vaan ei onnistu Intiassa. Lukijan ei myöskään tarvitse nolostua jollei heti tunnista Toytoa Innovaa. Toyota Innovaa on Intian lisäksi Indonesiassa, Thaimaassa ja Malesiassa.

Mikko peri edeltäjältään viininpunaisen Innovan. Sen paras puoli oli ruma väri. Punaisia autoja on niin harvassa että sen tunnisti hyvin. Mutta koska Babu kuljettaa meitä kuutena päivänä viikossa, tunnistaminen ei ollut ongelma. Babu tunnistaa meidät. On täysin mahdotonta päästä karkuun Babulta. Kun astumme ulos ravintolasta tai kaupasta, jossain surahtaa välittömästi auto käyntiin ja Babu on paikalla. Babulla on silmiä kuin Parvati-jumalalla käsiä.

Minä en tiedä autoista mitään enkä ole niistä kiinnostunut. Siitä asti kun marraskuussa seitsemän kuukautta sitten tänne muutimme, Babu on syöttänyt minulle pienissä erissä vihjeitä uudesta autosta. "Innova is best", "V-model is best". Joka kerran sanoin etten piittaa autoista mutta en mahda sille mitään että Babu kuten muutkin meille työtä tekevät kommunikoivat minun kauttani. Auto ei järin kiinnostanut Mikkoakaan. Mutta halusimme uuden auton koska vanhassa jarrut oli epäluotettavat, ratti tärisi ja renkaat olisi pitänyt vaihtaa. Babulle uusi auto antanee arvovaltaa kuljettajien keskuudessa. Koska melkein kaikki täällä liikkuvat kuljettajan kyydissä, voi kuvitella mikä määrä kuskeja roikkuu ravintoloiden, klubien ja kauppakeskusten parkkipaikoilla. Kuskit rupattelevat keskenään ja tämä on yksi niistä monista kanavista miten kaikki tietävät kaikkien asiat.

Mikko luuli tilanneensa auton huhtikuussa ja toimitusaika oli 20 päivää. Toukokuussa Mikko kyseli jokos uusi auto seisoo tehtaan pihalla. Ei seissyt koska sitä ei oltu tilattu. Mikko oli antanut tilausmääräyksen jollekin, joka oli delegoinut sen jollekin, joka oli delegoinut sen jollekin, aina astetta alemmaksi. Kukaan ei tiedä miten alas tämä ketju meni, mutta auto oli tilaamatta ilman että se oli kenenkään syy. Sitten otettiin selvää mitä mallia Innovaa olisi pikaisesti tarjolla. Mikon arvon mukaisen mallin saisi 20 päivässä mutta vain vaaleanvihreänä ja shampanjan värisenä. Nyt meistä tuli hankalia. Halusimme tummanharmaan auton. Taas joku delegoimaan asioita. Kesäkuun lopussa auto tilattiin, vaan väristä ei mitään takuuta.

Kun tulin neljän viikon lomalta, kuvittelin Babun pörhistelevän uuden auton kanssa lentokentällä. Hymyili apeana vanhan auton kanssa "No new vehicle, Madam". Babu ei koskaan sano "car", aina "vehicle". Sen jälkeen Babu toiveikkaana kertoi joka päivä että auton voi ilmeisesti hakea "tänään". Teimme päivittäin monimutkaisia suunnitelmia miten toimitaan jos "tänään" on tänään. Että Babu voi viedä minut johonkin ja siinä välissä hakee uuden auton ja tarvittaessa otetaan toinen auto ja toinen kuski minua kuljettamaan. Mikko tuli Suomesta kaksi viikkoa minun jälkeeni. Tällöin minua oli jo kaksi päivää kuljettanut Sundar, sijaiskuski sijaisautolla koska Babu oli järjestelemässä uuden Innovan rekisteröintiä. Viiden päivän ajan näin Babua vain harvakseltaan. Kävi hakemassa Mikon passikuvia rekisteröintiä varten, allekirjoituksia ja kertomassa että auto tulee ilmeisesti "tänään".

Eilen Babu saapui voitonriemuisena tehtaalle kuin sisäisen auringon valaisemana hymyillen jatkuvasti. Uusi tummanharmaa auto oli pihalla Poojan läpikäyneenä. Pooja on hindurituaali jossa uhrilahjalla kiitetään jumalia siitä hyvästä mikä on kulloinkin kohdannut. Babua ja meitä oli siunattu uudella autolla. Auto sai kukkaseppeleet ja nauhan ja suojelevat täplät keulaan ja perään. En tiedä oliko kukat ainoa mitä Babu uhrasi, mutta prosessi oli sen verran pitkä että jotain muutakin olisi jo voinut uhrata.

Babu ja tuliterä Pooja-pyhitetty Innova kotipihallamme jonne naapuruston vartijat kerääntyivät auton ympärille sitä ihailemaan.

Hoidon tarpeessa

Keksin eilen kierrellä Chennain sairaaloita ja pyytää sairaaloiden esitteitä ja lehtiä. Sain meillä Mehtassa vastuulleni neljä kertaa vuodessa ilmestyvän lehtisen ja sen vuoksi on hyvä tutustua muiden sairaaloiden vastaavaan materiaaliin. Mehtan lehtinen on suunnattu sairaalan ulkopuolella praktiikkaa pitäville lääkäreille ja lehtisen pitäisi innostaa heitä lähettämään laumoittain potilaita sairaalaamme.

Lehtinen on minusta aivan kauhea. Siinä on lääkäreiden kirjoittamia tapausselostuksia tavattoman erikoisista tapauksista ja ainoat kuvat joista saa jotain selvää ovat verta tihkuvia avattuja suolia ja kiertyneitä kiveksiä. Kaikki kuvat ihmisistä ja hauskoista sairaalan tapahtumista ovat niin pieniä ettei niitä näe suurennuslasillakaan. Kirjoitin sairaalan johdolle pitkän listan parannusehdotuksia ja sen vuoksi koko homma työnnettiin minulle. Tee sitten parempi! Vaan nyt minulla onkin ongelmia... Saanko intialaiset vakuuttumaan että heidän makunsa mukaiset lehdykät ovat huonoja eikä heillä ole aavistustakaan miten järkeviä sairaalalehtiä tehdään ja millaisia kunnon jutut ovat, vai pitääkö minun vain hyväksyä maan tapa?

Taas siihen sairaalakiertelyyn. Billroth Hospitalista ei löytynyt mitään materiaalia. Mutta Apollo - se Aasian suurin ja kaunein, se minne ekspatit menevät hoidettavaksi, se sairaalaketju joka hoitaa lähes kaikki ulkomailta tulevat terveysturistit - Apollo otti minut avosylin vastaan. Aulaemäntä tuli heti toivottamaan minut tervetulleeksi ja kysyin International Desk'iä. International Deskin henkilökunta oli iloista ja avuliasta, mutta esitteitä ei ollut. "Next time you come here, I'll have them for you".

Tietenkin ne kysyivät onko minulla jotain vaivaa jonka vuoksi haluaisin ajan lääkärille. Keksin siinä että olen kiinnostunut silmäluomenkohotusleikkauksista, mitähän ne maksavat. (Ne ovat yksi suosituimpia terveysturismileikkauksia) Tyttö soitti monta puhelua ja lopulta sanoi että tohtori Ramachandran katsoo silmäluomeni 15 minuutin kuluttua. Pelästyin kovasti ja sanoin etten halua vastaanottoa, olen vain kiinnostunut hinnasta ja itse asiassa olen juuri menossa lounaalle. "Dr. Ramachandran kertoo hinnan. Mene vain neljänteen kerrokseen ja odota hetki, ei tarvitse rekisteröityä potilaaksi eikä maksaa mitään, voit mennä vain juttelemaan"

En ollut aiemmin käynyt Apollon tässä sairaalassa joten kun olen näin pitkälle joutunut, niin jatketaan tutustumista. Menin hissillä neljänteen kerrokseen ja hoitajat kehoittivat istumaan ja odottamaan tohtoria. Sanoin että kävelisin mieluummin, voinko hieman katsoa paikkoja - sopihan se. Hieno sairaala, siistit tilat. Saippuakin WC:ssä oli liuosmaista ja käsidesiä oli annostelijoissa joka paikassa kuten Suomessa. Ei meillä Mehtassa... Hoitajat jo tulivat hakemaan. Tohtori Ramachandran osoittautui plastiikkakirurgiksi, mukava vanhempi herrasmies. Ramachandran tutki luomeni ja näytti tietokoneeltaan "Ennen - Jälkeen"-kuvia. Ei, ehkä leikkaus ei vielä ole ajankohtainen, mutta jos asun Chennaissa pari vuotta, sinä aikana kannattaisi varmasti leikata. Hinnan tohtori saisi neuvoteltua samaksi kuin mitä paikalliset maksaa eikä sitä viisi kertaa kalliimpaa minkä ulkomaalaiset maksavat.

"Luulen että hyötyisit Botox-injektiosta, et näyttäisi väsyneeltä ja tuo ryppysi kulmakarvojen välissä siliäisi". Ja kun taas katsoin erilaisia "Ennen - Jälkeen"-Botox-kuvia, aloin innostua. Tuohan on taikuutta!

Lähtiessäni en tiennyt mikä lopulta on taikuutta: Botox vai se miten minut oli saatu alle puolessa tunnissa lääkärin vastaanotolle josta en ollut maksanut mitään ja käännytetty Botox-faniksi vaikka olin mennyt hakemaan sairaalan esitettä ja lehteä. Menin lounaalle enkä enää käynyt muissa sairaaloissa.

Bollywood-tanssija 3

Toisen Bollywood-tuntini jälkeen alan olla todella innostunut hindi-leffoista. Kuunneltuani jo toisen tunnin sitä yhtä ja samaa hittibiisiä, Hare Ram elokuvasta Bhool Bhulaiyaa vuodelta 2007, musiikki alkaa tarttua ja hyräilenkin sitä jo itsekseni. Kaikki muut tunsivat kappaleen entuudestaan ja olivat nähneet leffankin. Rytmi oli heille tuttu, minulle ei. Tanssiva tätiryhmäkin alkaa käydä tutuksi. Vaikkei yksikään meistä pysty eikä - luoja paratkoon - edes pyri samaan seksikkyyteen kuin tanssijat alkuperäisessä elokuvassa, olimme kaikki yhtä mieltä että jo ensimmäisen tanssitunnin jälkeen olimme vetreässä kunnossa, hoikistuneet ja joka ainoa lihas oli kipeä, mutta hyvällä tavalla.

Kiinnostuneille laitan Hare Ram-linkin. Katsokaa niitä takapuoltana keikuttavia tyttösiä ja kuvitelkaa minut ja lauma pulskanpuoleisia intialaissyntyisiä tätejä heidän tilalleen. Tai saattaa olla että kuvittelette mieluummin mitä muuta vain. Tai yksinkertaisesti jätätte videon katsomatta.

http://www.youtube.com/watch?v=UJ7IKFEMV7U

Suomalaistapaaminen

Tulin juuri Chennain suomalaistapaamisesta. En ole varma paljonko täällä on suomalaisia, mutta jollain joukolla yleensä kokoonnutaan kerran kuussa. Meillä on Mikon kanssa ollut yleensä muuta tekemistä ja olemme olleet vain muutaman kerran näissä tilaisuuksissa joten tunnen hyvin vähän suomalaisia.

Vaikka nytkin paikalla olleet kymmenen suomalaista ja lisävärinä Abloyn australialainen toimitusjohtaja ja intialainen myyntijohtaja ovat ihan mukavia ja ilta oli aivan rattoisa, erillinen suomalaistapahtuma ei tällä hetkellä tunnu kovin tarpeelliselta. Niille jotka ovat kauan omasta maastaan pois eivätkä tapaa oman maan kansalaisia, mitkä hyvänsä yhteydet kotimaahan tai omiin juuriin ovat merkittäviä. Huomasin tämän Amerikassa.

FinnFestit ja Finnish-American Society of Delaware Valley olivat tavattoman tärkeitä etenkin Amerikassa syntyneille, jo eläkkeellä oleville ihmisille. Omia juuria ja maata ja kulttuuria kaivattiin. Ruettiin opettelemaan kieltä jota ei koskaan ollut oppinut mutta jota hämärästi muisti vanhempiensa tai isovanhempiensa puhuneen. Matkailtiin Suomessa oman suvun kotikonnuilla ja etsittiin kauan sitten kadonneita kaukaisia serkkuja ja sukulaisia. Kävin tällaisten suomensyntyisten amerikkalaisten kotona ja oli hirmuisen riipaisevaa nähdä kodin kunniapaikoille asetettuna hirveät rihkamat, pahimmanlaatuiset pahkakoristeet, tuohivirsut ja minun silmissäni halvimman näköiset Muurlan lasivaasit. Kunnes tajusin että se Suomi mitä he etsivät on Suomi jota ei ole koskaan ollut olemassa. Suomi eli vanhempien tarinoina jotka värittyivät yhä enemmän ja enemmän vuosien mittaan, sitä enemmän mitä iäkkäämmiksi vanhemmat tulivat ja alkoivat kaivata lapsuuden maisemia, ja usein köyhää kotia. Köyhyyden vuoksihan sitä sata vuotta sitten Ameriikkaan lähdettiin. Kultaa vuolemaan. Eihän se onnistunut, mutta sitkeydellä siellä pärjättiin. Nyt seuraavat, jo eläkkeellä olevat sukupolvet etsivät tätä Suomea. Modernia, uutta vaurasta Suomea ei yhdelläkään Suomen matkalla pystytty näkemään koska sitä ei haluttukaan nähdä. Täydellistä isovanhempien tarinoiden Suomeakaan ei löytynyt, eihän sitä ollut olemassa. Kai se oli joku kadotettu paratiisi, mutta kuitenkin siten että parempaan oltiin päästy. Sinne kultamaahan vaikka elämä siellä useimmille oli ja on edelleenkin niukkaa.

Lyhyellä parin vuoden komennuksella Suomi-kaipuuta ei tule. Suomessa tulee käytyä sen verran usein ja vahvat yhteydet ovat olemassa. Se, tapaanko ventovieraan suomalaisen on minulle ihan sama kuin jos tapaan ventovieraan englantilaisen tai uus-seelantilaisen. Jotkut ovat mukavia, jotkut yhdentekeviä. Pelkkä suomalaisuus ei erityisemmin yhdistä. Sen vuoksi suomalaistapaamiset tuntuvat jopa hieman keinotekoiselta. Nyt ruettiin jo suunnittelemaan aito-suomalaista pikkujoulua. En muutenkaan ole pikkujouluintoilija enkä usko sellaista täälläkään kaipaavani. Toki menen tilaisuuteen jos satun olemaan paikalla, ihmisten tapaaminen on yleensä mukavaa. Mutta pärjään varsin hyvin Intiassa ilman suomalaista Vappua, Juhannusta tai pikkujoulua. Ne kuuluvat Suomeen ja hyvä niin.

Bollywood tanssija

Uskomatonta mutta totta. Tytöt töissä halusivat heti tietää millaista Bollywood-tanssinopetus oli ja mitä olin tanssinut. Mitä olin tanssinut!! Ne toisaan kuvittelivat että pystyisin luettelemaan kymmenisen elokuvaa joiden tanssikuviot olisin tunnissa imaissut. Näin selvän pettymyksen tyttöparkojen kasvoilta kun kerroin että musiikki oli ollut nopeata enkä tiedä mistä elokuvasta se oli ja pystyin näyttämään vain sen tanssin alkuasennon. Selvästikään kohotettu vasen kyynärpääni ja oikea alaviistoon ojennettu käsivarteni ei vastannut odotuksia.

Doctor Kaarinasta ei ehkä olekaan tähdeksi joka imaisisi Mehtan sairaalan markkinointiassistentit mukanaan Bollywoodin glamuuriin.

Bollywood tanssija

Kannatti kehuskella töissä että osallistun Bollywood-tanssikurssille. Se kerrottiin heti jokaiselle joka tuli huoneeseen "Doctor Karina will be a heroine". Bollywood-elokuvissa on vain sankareita ja sankarittaria ja sen lisäksi on laaja taustatanssijalauma. Vaalean ihoni puolesta olen kuulema jo sankaritar-ainesta joten se tanssitaito vain on puuttunut. Oli helppo huomata kuinka elokuvat ovat ihan oikeasti kaikkien sydäntä lähellä.

Menin Global Adjustmentin järjestämälle tanssikurssille koska halusin tavata muita ulkomaalaisia. Kun olen sairaalassa kaiket päivät, kontaktit muihin ekspatteihin on jäänyt. Useimmat ulkomaalaistapahtumat on aamupäivisin koska ne on tarkoitettu kotiin jääneelle puolisolle jonka elämä on vääjämättä aika tyhjää. Tanssikurssiin on sekä aamu- että iltaryhmä, joten pääsin kerrankin osallistumaan.

Opettajana oli vetävän näköinen Sanjay, Bollywood-tanssiammattilainen. Rankka alkuverryttely veti tanssikoululaisista mehut ja siitä huolimatta jatkettiin samalla vauhdilla. Opeteltiin askeleita ja Bollywood-musiikki soi täysillä. Meitä oli yhdeksän naista. Muut olivat intialaisia paluumuuttajia, joten kaiketi ihonvärini puolesta minussa oli eniten sankaritar-ainesta,  mutta silti luulen että olen tähdeksi hieman ikääntynyt.

Bollywood-leffoissa on aina tanssia ja laulua. Valtava lauma tanssii jonkinlaista huippunopeata rivitanssia, kaikki samalla tavalla samaan aikaan täsmällisin askelin. Musiikki on nopeata ja rytmistä, ei mitään klassista karnaattista vingutusta. Tanssissa on täysi vauhti päällä. Meidän tunnilla oli useimmiten koko askelsarja jo tanssittu enkä ollut ehtinyt kuin nostaa käteni alkuasentoon. Ikäni lisäksi minulla on suuria ongelmia oppia tanssiaskelia ja hyppelen eri suuntaan kuin muut. Bollywood-tanssissa pitäisi myös olla tosi seksikkään näköinen, joka sekään ei ehkä ole vahvimpia puoliani.

Ensimmäisen tunnin jälkeen olin aivan kuitti enkä muista ensimmäistäkään askelta. Miksihän menin kerskumaan sairaalan tytöille että esitän heille huomenna kaiken mitä olen oppinut? Seistään haara-asennossa, vasen käsi kyynärpää ylhäällä kasvojen edessä, oikea suorana alaviistoon, sormet harallaan ja siitä se alkaa. Sanjay oli alkuasennossakin ihan sankarin näköinen.

Tsunami sittenkin?

Anita ilmeisesti huomasi skeptisen suhtautumiseni auringonpimennyksen aiheuttamaan tsunamiin Chennaissa. Aamulla hän toi paikallisen Metro-lehden tyyppisen ilmaispainoksen joka käsitteli sensaatiouutisia. Ensimmäinen uutinen oli aaltojen murjoma ja luhistama kirkko tässä ihan meidän lähellä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut Anitan oma katolinen kirkko vaan joku evankelinen. Kuvatekstissä mainittiin että suuret aallot mursivat kirkon, tsunamista siinä ei puhuttu mitään.

The Hindu on enemmän kuivahko sanomalehti. Katastrofit olivat aika vähäisiä. Antibioottien liikakäytöstä oltiin huolissaan, mies pidätetty lapsen pahoinpitelystä, vaimo hakattu kuoliaaksi, toinen onneton vaimo polttanut itsensä kotitapaturmassa (joita tapahtuu hämmästyttävän usein) mutta ei sanaakaan aaltojen viemästä kirkosta.

Ymmärrän silti hyvin Anitaa. Anita asuu rannalla ja eli keskellä tsunamin jälkiä jouluna 2004. Rannalta katosivat tutut kalastajat ja heidän perheensä.